Olipa tuon Skrolyckan tytön ja hänen isänsä laita varsin omituinen. Tuntui aivan siltä, kuin he olisivat olleet tehdyt yhdestä palasta, kuin he olisivat voineet lukea toistensa ajatuksia. – – –
Svartsjössä oli opettaja, joka ennen oli ollut sotilas. Hän opetti kaukana pitäjällä eikä hänellä ollut omaa koulutaloa niinkuin lukkarilla, mutta kaikki lapset olivat kovin mieltyneet häneen. He tuskin tiesivät käyvänsä koulua. Heistä tuntui vain, kuin olisivat he olleet yhdessä leikkimässä.
Mitä parhain ystävyys vallitsi näiden kahden opettajan välillä, mutta sattui joskus, että nuorempi koetti saada ukkoa seuraamaan aikaansa ja yritti perehdyttää häntä äänneoppiin ja muihin uusmuotisuuksiin. Ukko suvaitsi sitä enimmäkseen aivan rauhallisesti, mutta miten olikaan, kerran hän kuitenkin suuttui. — »Sinä olet niin ylpeä siitä, Svarding, kun olet saanut oman koulutalon», sanoi hän. »Mutta minäpä sanon sinulle, minun lapseni osaavat lukea yhtä hyvin kuin sinunkin, vaikkei meillä ole muunlaisia koulusaleja kuin tavallisia tupia.»
»Niin», sanoi lukkari, »sen minä kyllä tiedän, enkä ole koskaan muuta sanonutkaan. Minä arvelen vain, että jos lapset voivat oppia saman asian vähemmällä vaivalla — — —» »Entäs sitten?» sanoi ukko. Lukkari kuuli äänestä, että hän oli loukannut häntä, ja hän yritti peräytyä. »Sinähän teet lukemisen lapsille joka tapauksessa niin helpoksi, etteivät he koskaan valita läksyjään.» — »Ehkäpä minä teen sen heille liian helpoksi? Ehken opeta heille yhtään mitään?» sanoi ukko ja iski kätensä pöytään.
»Mikäs ihmeessä sinua tänään vaivaa, Tyberg?» sanoi lukkari. »Sinähän suutut kaikesta, mitä sinulle sanon.» — »Niin, sinä teet aina niin paljon salaisia viittauksia.»
Muita tuli nyt paikalle, ja koulumestarien välillä saatiin sovinto aikaan, niin että he erosivat yhtä hyvinä ystävinä kuin ennenkin. Mutta kun ukko Tyberg astui yksin kotiinsa, muistuivat lukkarin sanat jälleen hänen mieleensä ja hän suuttui melkein entistään enemmän. »Miksi tuo pojannulikka tulee sanomaan minulle, että voisin opettaa lapsille enemmän, jos seuraisin aikaani?» tuumi hän. »Hän arvelee varmaan, että olen liian vanha, vaikkei hän tahdo sanoa sitä suoraan.»
Hän ei voinut voittaa harmiaan, ja kun hän tuli kotiin, kertoi hän kaikki vaimolleen. »Ei sinun pidä välittää lukkarin puheista», sanoi vaimo. »Vara vanhassa parempi, vaikka nuori notkeampi, on minulla tapana sanoa. Te olette kumpikin taitavia, sekä lukkari että sinä.» — »Mitä se auttaa vaikka sinä niin sanot?» vastasi mies. »Muut ajattelevat sittenkin oman päänsä mukaan.»
Hän oli pari päivää niin synkkä mieleltään, että vaimon kävi häntä oikein sääli. »Etkö voi näyttää heille, että he ovat väärässä?» sanoi vaimo. — »Mitä minä voisin näyttää? Mitä sinä nyt tarkoitat?» — »Pyydäppä, että kummankin lapsia tutkitaan yhtä aikaa.»
Ukko ei näyttänyt panevan huomiota vaimon sanoihin, mutta tuuma alkoi silti kyteä. Parin päivän kuluttua sai lukkari kirjeen, jossa toinen opettaja ehdotti, että molempien koulujen lasten annettaisiin mitellä voimiansa.
Niin, eihän lukkarilla ollut mitään sitä vastaan, mutta hän toivoi, että kilpailu pantaisiin toimeen joululuvalla, sillä samalla siitä voisi tulla pieni huvitilaisuus lapsille eikä tarvitsisi pyytää siihen kouluneuvoston lupaa.
»Olipa se oiva keksintö», tuumi lukkari. »Nyt ei minun tällä lukukaudella tarvitse antaa laiskanläksyjä.»
Eikä hänen tarvinnutkaan. Kylläpä sitä nyt luettiin ja aherrettiin kummassakin koulussa.
Tapaninpäivänä oli suuren kilpailun määrä tapahtua. Koulusali oli koristettu kuusilla, ja niissä loistivat kaikki ne kynttilät, jotka joulukirkosta olivat jääneet käyttämättä. Omenia oli niin paljon, että niitä olisi riittänyt parikin joka lasta kohti, ja kuiskailtiin, että kahvia tarjottaisiin vanhemmille ja holhoojille, jotka olivat tulleet kuuntelemaan.
Mutta joka tapauksessa suuri kilpailu oli sittenkin pääasiana. Koulusalin toisessa päässä istuivat Tybergin lapset, toisessa lukkarin oppilaat. Ja nyt piti oppilaiden puolustaa opettajiensa mainetta, sillä opettaja Tybergin oli määrä kuulustella lukkarin lapsia, ja lukkarin Tybergin oppilaita. Jos toisen koulun oppilaat eivät voisi suoriutua jostakin kysymyksestä tai laskusta, niin annettaisiin se toisen koulun oppilaiden vastattavaksi. Ja jokainen sellainen kysymys pantaisiin muistun, jotta voitaisiin määrätä, kummanko oppilaat olivat etevämmät.
Lukkari sai alottaa, ja saattoi kyllä huomata, että hän aluksi oli hyvin varovainen, mutta päästyään selville siitä, miten taitavia ne lapset olivat, joiden kanssa hän nyt oli tekemisissä, alkoi hän panna heitä yhä kovemmalle ja kovemmalle. Olipa oikein komeaa kuulla Tybergin lasten vastaavan. He olivat niin varmat asiastaan, etteivät he antaneet ainoatakaan väärää vastausta.
Sitten piti ukko Tybergin vuorossaan kuulustella lukkarin lapsia.
Ukko ei ollut enää suutuksissaan, ja koska hänen lapsensa olivat jo kunnostaneet itseänsä, päätti hän panna toimeen pienen pilan. Hän asetti aluksi lukkarin oppilaille muutamia oikeita kysymyksiä, mutta kauan hän ei malttanut pysyä vakavana, vaan alkoi laskea leikkiä, niinkuin hänellä oli tapana tehdä omassakin koulussaan.
»Niin, tiedänhän minä, että te olette lukeneet paljon enemmän kuin me, jotka tulemme pitäjän perimmäiseltä kulmalta», sanoi hän. »Te olette lukeneet sekä luonnontiedettä että muuta. Mutta osaakohan kukaan teistä sanoa, millaisia kivet Motalan virrassa ovat.»
Ei ainoakaan lukkarin lapsista viitannut, mutta toisella puolella kohosi toinen käsi toisensa jälkeen.
Lukkarin puolella istui kuitenkin Olof Olsson, joka itsekin tiesi olevansa kaikkein sukkelapäisin koko pitäjässä, ja Hindrik Björnsson, joka oli vanhaa hyvää talonpoikaissukua, mutta kumpikaan ei osannut siihen mitään vastata. Ja siellä oli Karin Svens, reipas sotilaspuustellin tytär, joka ei ollut laiminlyönyt ainoatakaan tuntia koulussa, mutta hänkin, samoinkuin kaikki muut, saattoi vain ihmetellä, miksei lukkari ollut opettanut heille, mitä kummaa noissa Motalan virran kivissä oli.
Ja siellä istui Klara Fina Gulleborg, joka oli saanut nimensä itse auringon mukaan, mutta hänenkin aivonsa olivat yhtä pimitetyt kuin toistenkin.
Opettaja Tyberg näytti hyvin vakavalta seisoessaan luokkansa edessä, ja lukkari tuijotti huolissaan lattiaan.
»Näyttääpä siltä, kuin te kadottaisitte tämän kysymyksen», sanoi opettaja. »Kummallista, että näin monta sukkelaa poikaa ja tyttöä ei keksi vastausta näin yksinkertaiseen kysymykseen!»
Aivan viime hetkessä Skrolyckan Klara kääntyi taakseen ja katsoi Janneen, niinkuin hänellä oli tapana tehdä, ollessaan jostakin asiasta ymmällä. Janne seisoi niin kaukana Klara Gullasta, ettei hän voinut kuiskata hänelle, mutta kun Klara Gullan ja isän katseet kohtasivat toisensa, tiesi tyttö mitä hänen tuli vastata.
Hän ei ainoastaan viitannut. Hän nousi pystyyn, pitkin pituuttaan, niin innoissaan hän oli.
Kaikki toverit kääntyivät häneen, ja lukkarin kasvot kirkastuivat, kun hänen oppilaansa eivät sittenkään kadottaisi tätä kysymystä.
»Ne ovat märkiä!» huusi Klara Gulla odottamatta edes kysymystä, sillä eihän siihen enää ollut aikaa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän luuli vastanneensa kovin typerästi ja pilanneensa siten koko jutun. Hän vaipui taas penkilleen ja piiloutui miltei pulpetin alle, jotta ei kukaan näkisi häntä.
»Kas niin, se oli oikein, tyttöseni», sanoi opettaja. »Mikä onni teille, lukkarinlapset, että edes yksi joukosta osasi vastata, sillä te olitte jo joutua pietiksi, niin topakkoja kuin te yritättekin olla.»
Kaikki lapset kummallakin puolen purskahtivat äänekkääseen nauruun, ja aikuiset myöskin. Muutamien täytyi nousta pystyyn voidakseen nauraa oikein sydämenpohjasta, toiset heittäytyivät suulleen penkille, eikä järjestyksestä ollut enää jälkeäkään.
»Emmeköhän siirrä penkkejä nyt pois huoneesta ja rupea tanssimaan joulukuusen ympärillä», sanoi Tyberg.
Näin hauskaa ei heillä koskaan ennen ollut koulussa ollut, eikä koskaan sen jälkeenkään.
Ei kukaan ihminen voinut pitää niin paljon Skrolyckan pikku tytöstä kuin hänen isänsä. Mutta voihan sitä sittenkin väittää, että vanha Nuotta-Olli oli hänen oikein hyvä ystävänsä.
Ystävyys alkoi siten, että Klara Gulla eräänä keväänä oli laskenut polakoukkuja kotipuroon pyytääkseen pieniä taimenia, jotka siellä uiskentelivat. Hänellä oli parempi onni kuin olisi voinut olettaakaan. Jo ensi päivänä hän sai muutamia kaloja.
Hän oli ylpeä onnestaan, niinkuin sopiikin arvata, ja yksinpä äitikin kehui häntä, kun hän kykeni tuomaan ruokaa taloon, vaikkei ollut kuin kahdeksanvuotias. Ja hänen ilokseen Katrina salli hänen itse perata kalat ja paistaa ne, ja Janne maisteli niitä ja sanoi, ettei hän mokomaa kalaa koskaan ennen ollut syönyt. Ja totta se olikin, sillä kala oli niin ruotoinen, kuiva ja savuttunut, että pikku tyttö töin tuskin itsekään sai siitä mitään irti.
Mutta sittenkin hän oli yhtä innokas kalastamaan. Hän nousi yhtä varhain aamulla kuin Jannekin. Hän otti korin käsivarrelleen kantaakseen siinä kalat kotiin, ja pienessä läkkipurkissa hänellä oli matoja. Täten varustettuna hän astui puron rantaa pitkin, joka kisaillen ja monina jyrkkinä putouksina ja pitkinä pyörteinä kiiti alas vaaralta, mutta sillä välin muodosti myös tummia, tyyniä lampia ja kirkkaita kohtia, missä vesi hiljaisena ja läpikuultavana juoksi hiekkapohjan ja sileitten paasien yli.
Mutta kalaonni loppuikin ensi viikon jälkeen. Madot hävisivät koukuista, mutta kaloja ei vain niiden sijalle tarttunut. Tyttö siirsi vehkeensä koskipaikoista hiljaisiin vesiin ja lampipaikoista kuohuviin pyörteisiin, ja vaihtoi koukkujakin, mutta ei siitä mitään apua lähtenyt.
Hän tiedusteli Börjen ja Fallan Erikin pojilta, kävivätkö he auringonnousussa kokemassa hänen pyydyksiään, mutta nämä tuskin viitsivät vastata sellaiseen kysymykseen, sillä ei mikään poika alentunut kalastamaan niin pienessä purossa. Olihan heillä koko Duvsjö, jossa he kävivät ongella. Vain pikkutyttöjen, joilla ei ollut lupa mennä järven rantaan, kelpasi pyytää kaloja vaaranrinteeltä.
Niin topakasti kuin pojat vastasivatkin, ei tyttö kuitenkaan oikein ottanut heitä uskoakseen. Joku kalat koukuista korjasi, se oli varma, sillä olivathan hänen koukkunsa ihan oikeita eikä vain koukistettuja nuppineuloja.
Päästäkseen selville asiasta, nousi tyttö eräänä aamuna varhemmin kuin sekä Janne että Katrina ja juoksi puron rannalle. Tultuaan lähelle hän hiljensi vauhtiaan, astui pienin, pienin askelin ja varoi ettei kompastuisi kiviin eikä kallistelisi pensaita.
Ja kas vaan! Koko hänen ruumiinsa äkkiä jäykistyi, kun hän saapui puron reunalle ja huomasi, ettei hän ollutkaan erehtynyt. Tuossahan seisoi salakalastaja aivan sillä paikalla, jonne hän edellisenä aamuna oli laskenut koukkunsa, ja koki niitä.
Se ei ollut kukaan pojista, niinkuin hän oli olettanut, vaan täysi-ikäinen mies. Hän seisoi kumartuneena veden pinnan yli ja veti juuri kalaa vedestä. Hän näki miten kala kimalteli, kun mies irroitti sen koukusta.
Klara Gulla ei ollut kuin kahdeksan vuoden vanha, mutta pelkuri hän ei ollut, ja siksi hän hyökkäsi nyt esille ja sai varkaan verekseltä kiinni.
»Vai niin, tekö täällä käytte viemässä minun kalojani!» sanoi hän. »Sepä hyvä, että vihdoinkin sain teidät kiinni, jotta tästä varastelusta tulee loppu.»
Nyt mies nosti päätään, niin että Klara Gulla näki hänen kasvonsa. Se oli vanha nuotankutoja, joka asui eräässä naapurimökissä.
»Kyllä minä tiedän, että nämä ovat sinun kojeesi», sanoi mies aivan levollisesti vähääkään suuttumatta tai kiivastumatta, niinkuin ihmiset usein tekevät, kun heidät saadaan kiinni jostakin väärästä teosta.
»Mutta kuinka te kehtaatte ottaa sellaista, mikä ei ole teidän omaanne?» sanoi tyttö rukka.
Silloin mies katsoi häneen, eikä tyttö koskaan voinut unohtaa sitä katsetta. Mielestään tyttö näki edessään kaksi tyhjää, syvää kuilua, joiden pohjalla oli kaksi ilmeetöntä, puoleksi sammunutta silmää.
»Niin, katsos, minä tiedän, että sinä saat vanhemmiltasi mitä ikänä tarvitset ja että kalastat vain huviksesi. Mutta meillä kotona nähdään nälkää.»
Pikku tyttö punastui hiusjuuriaan myöten. Hän ei voinut selittää, mistä se johtui, mutta nyt hän puolestaan häpesi.
Nuotankutoja ei sanonut sen enempää. Hän otti maasta lakkinsa, joka oli pudonnut päästä hänen kumartuessaan koukkujen puoleen, ja meni matkoihinsa.
Klara Gulla ei sanonut myöskään mitään. Pari kalaa sätkytteli rannalla, mutta hän ei korjannut niitä. Katseltuaan niitä hetken aikaa hän potkasi niitä jalallaan, niin että ne pulskahtivat takaisin veteen.
Kaiken päivää pikku tyttö oli tyytymätön itseensä ymmärtämättä mistä se oikeastaan johtui. Eihän hän ollut tehnyt mitään väärää.
Hänen oli aivan mahdoton saada ajatuksistaan vanhaa nuotankutojaa. Ihmiset väittivät, että hän aikoinaan oli ollut rikas. Hänellä sanottiin olleen seitsemän taloa, jotka kukin erikseen olivat yhtä arvokkaita kuin Fallan Erikin. Mutta hän oli hukannut koko omaisuutensa jollakin merkillisellä tavalla, niin että hän nyt oli rutiköyhä.
Seuraavana päivänä tyttö sittenkin läksi puron rannalle katsomaan koukkujaan. Nyt ei kukaan ollut käynyt niitä kokemassa, vaan joka ainoassa oli kala. Hän irroitti ne koukuista ja laski ne koriin, mutta hän ei vienyt niitä kotiin, vaan astui suoraa päätä nuotankutojan luo.
Vanha ukko seisoi mäellä puita hakkaamassa, kun Klara Gulla saapui korineen paikalle. Hän pysähtyi portaalle ja katsoi ukkoon ennenkun astui ylitse. Ukko oli kovin huonoissa ja risaisissa vaatteissa. Ei Klara Gulla ollut koskaan nähnyt isäänsä sellaisissa.
Hän oli kuullut sanottavan, että varakkaat ihmiset olivat tarjonneet tälle ukolle asuntoa talossaan koko hänen loppuiäkseen. Mutta hän oli sen sijaan muuttanut miniänsä luo, joka asui täällä Askedalissa, auttaakseen häntä voimiensa mukaan. Miniällä oli monta pientä lasta, ja mies oli lähtenyt kauan sitten maailmalle, eikä hänestä sen koommin oltu kuultu mitään.
»Tänään läksi koukuista kaloja!» huusi pikku tyttö seisoessaan portaalla.
»Vai niin», sanoi nuotankutoja, »sepä oli hyvä.»
»Minä annan kernaasti kaikki kalat teille, kunhan saan itse kokea pyydykseni», sanoi pikku tyttö.
Hän astui ukon luo ja tyhjensi korinsa hänen eteensä ja odotti, että nuotankutoja tulisi iloiseksi ja kiittäisi häntä, sillä hän oli tottunut siihen, että Janne, hänen isänsä, iloitsi kaikesta, mitä hän sanoi tai teki.
Mutta ukko otti asian yhtä levollisesti kuin kaiken muunkin.
»Pidä sinä vain omasi!» sanoi hän. »Me olemme niin tottuneet näkemään täällä nälkää, että kernaasti voimme tulla toimeen ilman muutamia pikkukaloja.»
Jotakin omituista tuossa vanhassa köyhässä ukossa oli. Klara Gulla tahtoi välttämättä voittaa hänen sydämensä.
»Saatte te käydä kokemassa ja laskea koukutkin, saatte ihan kaikki», sanoi tyttö.
»Ei, en minä tahdo riistää sitä iloa sinulta», sanoi ukko.
Mutta Klara Gulla piti puoliaan. Hän ei tahtonut lähteä matkoihinsa, ennenkuin hän oli keksinyt jonkun keinon, millä ilahduttaa ukkoa.
»Tahdotteko, että tulen joka aamu teitä täältä hakemaan, niin että voimme kokea koukut yhdessä ja jakaa kalat keskenämme?» kysyi tyttö.
Silloin ukko lopetti hakkuunsa. Hän käänsi omituiset, sammuneet silmänsä tyttöön ja hymyn välähdys kirkasti hänen kasvojaan.
»Niin, nyt sinun onkeasi kala vihdoinkin nykäisi», sanoi hän. »Tähän ehdotukseen en vastaa kieltävästi.»
Tuo pikku tyttö oli hyvin merkillinen. Hän ei ollut kymmentä vuotta vanhempi, kun hän tuli jo toimeen itse Agrippa Prästberginkin kanssa.
Kun ajattelemme vain miltä Agrippa näytti — hänellähän oli keltaiset, punareunaiset, tuuheiden kulmakarvojen varjostamat silmät, monikyhmyinen nenä, suuri, pörröinen parta, joka törrötti kuin harja suun ympärillä, syväuurteinen otsa, pitkä, hontelo vartalo ja päässään repaleinen sotilaslakki, niin olihan pakko myöntää, että kuka hyvänsä olisi pelännyt, joutuessaan hänen kanssaan tekemisiin — — —
Eräänä päivänä pikku tyttö istui aivan yksin laakealla kivipaadella tuvan oven edessä ja söi voileipää iltasekseen.
Äkkiä hän näki pitkän miehen astuvan tietä pitkin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän tunsi hänet Agrippa Prästbergiksi.
Mutta ei hän siltä säikähtänyt. Ensiksi hän taittoi voileipänsä kahtia ja asetti puolet vastakkain, niin ettei se tahrisi häntä, ja sitten hän pisti sen esiliinansa alle.
Sen jälkeen hän ei yrittänyt juosta tiehensä eikä lukita tuvan ovea, sillä hän tiesi, ettei siitä mitään apua sittenkään olisi sellaisen miehen parissa, vaan jäi paikoilleen istumaan. Hän otti vain sukankutimen, jonka Katrina oli jättänyt jälkeensä kivelle lähtiessään hetki sitten viemään iltaruokaa Jannelle, ja alkoi kutoa, niin että puikot helisivät.
Hän oli istuvinaan aivan levollisena ja tyytyväisenä, ja vain salaa hän vilkaisi veräjälle. Aivan oikein, heille hän oli tulossa. Hän kohotti juuri portin säppiä.
Tyttö siirtyi hiukan ylemmäksi paadellaan ja levitti hameensa, sillä olihan hän nyt, sen hän selvästi tunsi, talon vartija.
Tietysti Klara Gulla oli sen verran asioista perillä, että hän tiesi, ettei Agrippa Prästberg ollut mikään varas eikä hänellä myöskään ollut tapana ruveta tappelemaan, jollei haukkunut häntä »Grepaksi» tai tarjonnut hänelle voileipää. Kauan hän ei missään paikassa myöskään viipynyt, jollei kaikeksi onnettomuudeksi talossa sattunut olemaan taalalaiskelloa.
Hän kierteli pitkin pitäjää korjaten kelloja, ja kun hän tuli tupaan, jossa oli tuollainen vanha, korkea kellokaappi, niin hän ei rauhoittunut, ennenkun hän sai irroittaa kellon sisustan ja katsoa oliko siinä jotain vikaa. Ja vikaa löytyi aina. Hänen oli suorastaan pakko hajoittaa koko kello. Sitten saattoi kestää useampiakin päiviä, ennenkun hän sai sen kokoon jälleen, ja sillä aikaa täytyi pakostakin antaa hänelle asuntoa ja ruokaa.
Pahinta oli se, että jos Prästberg sai käsiinsä jonkun kellon, niin ei se sen jälkeen enää koskaan käynyt yhtä hyvin kuin ennen. Ja ainakin kerran vuodessa oli pakko antaa hänen tarkastaa sitä, muuten se pysähtyi kerrassaan. Ukko koetti kyllä suorittaa työnsä niin huolellisesti ja rehellisesti kuin suinkin, mutta mahdotonta sitä oli välttää, kellot menivät aivan pilalle.
Siksi oli parasta, jollei hän koskaan sattunut kellon lähettyvillekään. Sen Klara Gulla tiesi varsin hyvin, mutta hän ei keksinyt myöskään mitään keinoa, millä hän olisi saanut pelastetuksi taalalaiskellon, joka käydä tikutti tuvassa. Prästberg tiesi heillä sellaisen olevan, ja kauan aikaa hän oli jo väijynyt sitä, mutta edellisillä kerroilla käydessään talossa oli Katrina aina ollut kotona ja saanut vaaran estetyksi.
Kun ukko tuli tuvan edustalle, pysähtyi hän pikku tytön eteen, työnsi lujasti keppinsä maahan ja lopotti:
»Tässä tulee Johan Utter Agrippa Prästberg, kuninkaallisen majesteetin ja kruunun rumpali. On ollut kuula- ja ruutisateessa, ei pelkää enkeleitä eikä piruja. Onko kukaan kotona?»
Klara Gullan ei tarvinnut mitään vastata. Ukko marssi hänen ohitseen suoraan tupaan ja ohjasi askeleensa heti suurta taalalaiskelloa kohti.
Tyttö kiiruhti hänen jäljissään sisään ja koetti vakuuttaa ukolle, että kello kävi erinomaisesti. Se ei jättänyt eikä edistänyt. Sitä oli aivan turha korjata.
»Mitenkä joku kello voisi käydä oikein, ellei Johan Utter AgrippaPrästberg ole hoitanut sitä?» sanoi ukko.
Hän oli niin pitkä, että hän ylettyi avaamaan kellokaapin nousematta tuolille. Samassa hän irroitti kellotaulun ja koneiston ja laski ne pöydälle. Klara Gulla puristi nyrkkiään esiliinan alla ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hänellä ei ollut voimaa estää häntä.
Prästbergillä oli kiire ottaa selkoa kellon viasta ennenkuin Janne taiKatrina ennättäisi tulla kotiin ja sanoa, ettei se kaivannut korjausta.Hänellä oli matkassaan pienessä mytyssä työkaluja ja rasvapurkkeja. Hänavasi mytyn kiireesti ja hädissään pudotti osan sisällyksestä lattialle.
Klara Gulla sai käskyn noukkia maasta kaikki pudonneet tavarat. Ja jokainen, joka on nähnyt Agrippa Prästbergin, käsittää kyllä, ettei hän voinut olla tottelematta. Tyttö laskeutui lattialle ja ojensi hänelle pienen sahan ja meisselin.
»Eikö ole muuta?» ärjäsi ukko. »Voit olla hyvilläsi siitä, että saat palvella kuninkaallisen majesteetin ja kruunun rumpalia, senkin kirottu torpparinvesa.»
»Ei minun luullakseni», vastasi tyttö ja näytti kovin onnettomalta. Hänenhän oli määrä vartioida tupaa isän ja äidin poissa ollessa, ja nyt kävikin näin hullusti.
»Entäs silmälasit?» kysyi Prästberg. »Ne putosivat varmaan myöskin.»
»Ei», sanoi tyttö, »ei täällä ole silmälaseja.»
Samassa välkähti pieni toivonkipinä hänen mieleensä. Mitäpä, jollei ukko voisikaan silmälaseitta tehdä mitään kellolle! Mitäs, jos ne olisivat kadonneet!
Samassa hänen silmänsä osuivat silmälasikoteloon. Se oli joutunut pöydän jalan taakse.
Ukko helisytteli vanhoja hammasrattaita ja vietereitä, joita hänellä oli mytyssä ja etsi niiden joukosta silmälasejaan. Ehkäpä kävisi niin onnellisesti, ettei hän niitä löytäisikään?
»Ei tässä suinkaan muu auta, kuin että itse saan polvistua lattialle etsimään niitä», sanoi ukko. »Ylös siitä, torpparinvesa!»
Pikku tytön käsi iski salaman nopeudella silmälasikoteloon ja kätki sen esiliinan alle.
»Ylös siitä!» murahteli ukko. »En minä sinuun luota. Mitä sinulla on esiliinan alla? Näytäppäs, kuuletko sinä!»
Tyttö ojensi heti kätensä esille. Toinen käsi oli koko ajan ollut esiliinan alla. Nyt hänen täytyi ojentaa sekin esille, ja silloin ukko näki voileivän.
»Hyi! Sinulla taitaa olla voileipä kädessä», sanoi Agrippa Prästberg vetäytyen kauaksi tytöstä, ikäänkuin hän olisi pidellyt kyykäärmettä.
»Minä söin voileipää parhaillani, kun te tulitte, ja silloin pistin sen piiloon, sillä tiedän kyllä, ettette te pidä voista.»
Ukko polvistui maahan, mutta turha vaiva. Hän ei löytänyt mitään.
»Varmaan te unohditte ne edelliseen taloon», sanoi Klara Gulla.
Samaa ukkokin oli ajatellut, vaikkei hän tahtonut uskoa sitä todeksi.
Joka tapauksessa hän ei voinut tehdä mitään kellolle, kun lasit olivat kateissa. Muuta neuvoa ei ollut, kuin kerätä tavarat myttyyn ja asettaa kello paikoilleen kaappiinsa.
Ukon kääntyessä selin seinää vasten tyttö pisti silmälasit takaisin myttyyn.
Ja sieltä ukko löysi ne tiedustellessaan niitä Lövdalan kartanosta, missä hän viimeksi oli työskennellyt. Hän oli avannut myttynsä näyttääkseen, etteivät ne olleet siellä, ja silloin silmälasikotelo olikin kaikkein päällimäisimpänä.
Ensi kerralla tavatessaan Jannen ja Katrinan mäntymäellä kirkon edustalla, meni hän heitä puhuttelemaan.
»Tuo teidän tyttönne», sanoi hän, »tuo teidän sukkela pikku tyttönne, hän tuottaa teille vielä paljon iloa.»
Monet ennustivatkin Skrolyckan Jannelle, että hän saisi paljon iloa pikku tytöstään, hänen suureksi tultuaan. Ihmiset eivät varmaankaan uskoneet, että hän jo joka päivä ja joka hetki tuotti hänelle iloa. Vain yhden ainoan kerran tytön koko kasvinaikana Janne suuttui häneen ja häpesi hänen puolestaan.
Eräänä kesänä, pikku tytön käydessä kahtatoista, kulki Janne hänen kanssaan harjun poikki Lövdalaan; oli seitsemästoista päivä elokuuta, kartanon omistajan, luutnantti Liljecronan syntymäpäivä.
Elokuun seitsemästoista oli niin suuri ilonpäivä, että sekä Svartsjön että Bron asukkaat odottivat sitä pitkin vuotta. Eikä yksin herrasväki, joka sai ottaa osaa kaikkiin juhlallisuuksiin, vaan myös kansan lapset ja nuoriso. He tulvivat suurin joukoin Lövdalaan katselemaan koreapukuisia vieraita ja kuuntelemaan laulua, ja tanssimusiikkia.
Kaiken lisäksi viekoittelivat kaikki puutarhan herkut nuorisoa Lövdalaan elokuun seitsemäntenätoista päivänä. Olihan heitä muussa suhteessa kasvatettu ankaraankin rehellisyyteen, mutta pensaista ja puista saattoi huoleti poimia niin paljon kuin halutti, kunhan ei vain joutunut teosta kiinni.
Kun nyt Janne ja Klara Gulla tulivat puutarhaan, huomasi Janne heti, miten pikku tytön silmät kävivät suuriksi, kun hän näki niin paljon vihreitä raakaleita omenapuissa. Eikä Janne olisi kieltänytkään häntä hiukan maistelemasta, jollei hän olisi huomannut, että vouti Söderlind ja pari muuta kartanon miestä piti vahtia puiden alla, jotta ei mitään pahuutta harjoitettaisi.
Janne kuljetti Klara Gullan mukanaan pihalle, jossa ei ollut mitään viekoittelevaa. Mutta hän huomasi sittenkin, että tytön ajatukset olivat koko ajan kiintyneinä karviaismarjapensaisiin ja omenapuihin. Hän ei vilkaissutkaan hienopukuisiin nuoriin herroihin ja neiteihin eikä liioin koreihin kukkapenkereihin. Janne ei voinut saada häntä kuuntelemaan koreita puheita, joita Bron rovasti ja insinööri Boreaus, Borgin kartanon isäntä, pitivät luutnantti Liljecronalle. Niin, eipä hän huolinut edes kuunnella lukkari Svartlingin onnentoivotusrunoa.
Anders Osterin pillin ääni kajahti sisältä huoneista. Se soitti niin iloista tanssimusiikkia, että oli vaikea pysytellä alallaan. Mutta pikku tyttö koetti vain keksiä jotain veruketta voidakseen livahtaa takaisin puutarhaan.
Janne piti häntä uskollisesti kädestä kiinni kaiken aikaa. Hän ei hellittänyt otettaan, keksipä tyttö mitä tahansa päästäkseen irti. Kaikki kävikin hyvin kunnes ilta alkoi pimetä.
Silloin sytytettiin kirjavia lyhtyjä palamaan sekä puihin että maahan kukkien pariin ja rehevien köynnösten väliin, jotka kiemurtelivat talon seinää pitkin. Se oli niin kaunista, että Janne, joka ei koskaan ollut moista nähnyt, tuli aivan pyörälle päästään eikä tiennyt, oliko hän enää maan päällä.
Mutta hän piti sittenkin pikku tyttöä kädestä kiinni.
Kirkonkylän kauppias ja hänen veljensä ja Anders Öster ja tämän veljenpoika rupesivat laulamaan, kun lyhdyt olivat sytytetyt, ja heidän laulaessaan tunsi Janne omituisen ilon täyttävän koko ilman. Se karkoitti kaikki painostavat ja tuskalliset ajatukset. Se valtasi mielen niin hiljaa ja suloisesti tänä leutona yönä, ettei Janne voinut olla antautumatta sen valtaan. Ja samoin kävi kaikkien muidenkin. Kaikki iloitsivat olemassaolostaan ja maailmasta, jossa oli niin hyvä elää.
»Kyllä nyt huomaa, että on seitsemästoista elokuuta», kuiskattiin hänen ympärillään.
»Tällaiselta sitä kai paradiisissa tuntui», sanoi eräs nuori mies näyttäen oikein juhlalliselta.
Janne oli aivan samaa mieltä hänkin, mutta vielä hänellä oli sen verran mielenmalttia, ettei hän päästänyt irti pientä lapsenkättä.
Laulun loputtua heitettiin muutamia raketteja ilmaan. Ja kun pienet tulikuulat kiitivät suoraan tummansinistä yötaivasta vasten ja pirstaantuivat sitten punaiseksi, siniseksi ja keltaiseksi tähtisateeksi, joutui Janne niin ymmälle ja tunsi samalla niin kummallista liikutusta, että hän hetkeksi unohti Klara Gullan. Ja kun hän jälleen tuli tajuihinsa, oli tyttö kadonnut.
»Niin, minkäs sille mahtoi», tuumi Janne. »Toivokaamme, että hänen käy hyvin niinkuin aina ennenkin, ja ettei vouti tai joku muu vahdeista saa häntä kiinni.»
Turhaa Jannen oli ruveta etsimään tyttöä suuresta, pimeästä puutarhasta. Viisainta oli pysytellä samalla paikalla ja odottaa hänen takaisin tuloaan.
Kauan häntä ei tarvinnutkaan odottaa. Vieläkin laulettiin laulu, ja tuskin se oli loppunut, kun vouti Söderlind astui pihalle Klara Gulla käsivarrellaan.
Luutnantti Liljecrona seisoi toisten herrojen kanssa ylimmällä portaalla ja kuunteli laulua. Vouti Söderlind pysähtyi hänen eteensä ja laski pikku tytön maahan.
Klara Gulla ei huutanut eikä yrittänyt paetakaan. Hän oli poiminut esiliinansa täyteen omenanraakaleita, ja hän piteli vain lujasti siitä kiinni, ettei suinkaan mitään putoaisi maahan.
»Tämä veitikka istui ylhäällä omenapuussa», sanoi vouti Söderlind. »Luutnanttihan sanoi, että jos saisin kiinni omenanvarkaita, niin toisin ne luutnantin puheille.»
Luutnantti Liljecrona tarkasteli pikku tyttöä ja sitten poimut hänen silmiensä ympärillä alkoivat nytkähdellä, niin ettei voinut lainkaan tietää, aikoiko hän ruveta nauramaan vai itkemään.
Hän oli varmaan aikonut sanoa pari vakavaa sanaa sille, joka yrittäisi varastaa hänen omeniansa, mutta huomatessaan, miten lujasti tyttö puristi esiliinaa, kävi hänen kovin sääli häntä. Hän ei vain tiennyt, mitä tehdä, jotta tyttö saisi pitää omenansa.
Sillä jos hän päästäisi tytön ilman muuta irti, niin voisi siitä olla seurauksena, että kaikki omenat katoaisivat hänen puutarhastaan.
»Vai niin, oletko sinä ollut varastamassa omenia», sanoi luutnantti. »Olethan sinä käynyt koulua ja lukenut Adamista ja Evasta, niin että pitäisihän sinun tietää, miten vaarallista omenien varastaminen on.»
Samassa Janne astui esiin ja asettui Klara Gullan viereen. Hän oli kovin harmistunut tyttöön, koska hän oli pilannut hänen ilonsa, mutta täytyihän hänen kuitenkin auttaa häntä.
»Älkää tehkö mitään tälle pikku tytölle, luutnantti», sanoi Janne.»Sillä minä annoin hänelle luvan kiivetä puuhun ja ottaa omenia.»
Tuskin hän oli sen sanonut, niin Klara Gulla katsoi harmistuneena isäänsä ja alkoi puhua. »Se ei ole totta», sanoi hän. »Minä itse halusin saada omenia. Isä piteli minua koko ajan kädestä kiinni, jotta en lähtisi niitä ottamaan.»
Nyt luutnantti tuli kovin iloiseksi.
»Kas se oli oikein, tyttöseni», sanoi hän, »se oli oikein, ettet antanut isäsi ottaa syytä päällensä. Tiedäthän, että kun Herra Jumala suuttui Adamiin ja Evaan, niin ei siihen ollut syynä se, että he varastivat omenia, vaan se että he olivat pelkurimaisia ja syyttivät toinen toistansa. Saat mennä ja viedä omenat matkassasi, koska et pelännyt tunnustaa totuutta.»
Sitten hän kääntyi poikansa puoleen.
»Anna Jannelle lasillinen punssia!» sanoi hän. »Juokaamme hänen maljansa, koska hänen tyttönsä puolusti itseään paremmin kuin Eeva aikoinansa. Mikä onni meille kaikille, jos Klara Gulla olisi ollut paratiisin yrttitarhassa hänen sijallansa!»
Fallan Erik ja Skrolyckan Janne olivat eräänä kylmänä talvipäivänä metsässä hirsiä kaatamassa.
He olivat sahanneet paksun puunrungon poikki. Puu oli juuri kaatumaisillaan, ja he vetäytyivät syrjään, jotta eivät joutuisi oksien alle puun syöstessä maahan.
»Varokaa, isäntä!» sanoi Janne. »Minun luullakseni puu kaatuu teidän puolellenne.»
Erik olisi kyllä ehtinyt juosta pois tieltä sillä aikaa kun kuusi hoippui ja kallistui syrjälleen. Mutta hän oli kaatanut niin monta puuta eläissänsä, että hän mielestään ymmärsi tämän asian paremmin kuin Janne, ja siksi hän jäi paikoilleen seisomaan. Seuraavassa tuokiossa hän makasi kumossa maassa kuusen alla.
Hän ei päästänyt ainoatakaan ääntä kaatuessansa, ja kuusen oksat peittivät hänet kokonaan. Janne katseli ympärilleen eikä ymmärtänyt minne isäntä oli kadonnut.
Samassa hän kuuli äänen, jota hän koko elinaikansa oli totellut, mutta se oli niin heikko, että hän töin tuskin saattoi sanoja eroittaa.
»Mene hakemaan hevosta ja apua, Janne, jotta minut voidaan kuljettaa kotiin!»
»Enkö yrittäisi auttaa teitä ensin?» kysyi Janne. »Eikö teidän ole vaikea siinä olla?»
»Tee niinkuin sanon, Janne!» sanoi Fallan Erik. Ja Janne tiesi hyvinkin, että isäntä ennen kaikkea vaati kuuliaisuutta, ja siksi hän ei pannut sen kovemmin vastaan.
Janne juoksi siis Fallan taloon niin pian kuin pääsi. Mutta matka ei ollut kovinkaan lyhyt, hän tarvitsi koko runsaasti aikaa päästäkseen perille.
Kaikkein ensiksi hän talonväestä tapasi Lars Gunnarssonin, joka oli naimisissa Fallan Erikin vanhimman tyttären kanssa ja jonka oli määrä saada talo haltuunsa vanhan isännän kuoltua.
Niin pian kuin Lars Gunnarsson oli saanut tiedon asiasta, käski hän Jannen ilmoittamaan emännälle, mitä oli tapahtunut. Sitten hänen piti mennä hakemaan renkipoikaa. Itse Lars Gunnarsson juoksi talliin valjastamaan hevosta.
»Onkohan tarpeellista heti mennä ilmoittamaan onnettomuutta vaimoväelle», sanoi Janne. »Turhaan vain viivytellään, he kun ovat niin kärkkäät itkemään ja tuskailemaan. Isännän ääni kuului kovin heikolta, jotta olisi parasta pitää kiirettä.»
Mutta Lars Gunnarsson oli pitänyt arvostaan kiinni aina siitä saakka kun hän taloon tuli. Yhtä vähän hän peruutti käskyjään kuin appiukkokaan.
»Mene heti sisään äitimuorin luo!» sanoi hän. »Etkö ymmärrä, että heidän täytyy laittaa vuode kuntoon, jotta meillä olisi minne laskea hänet, kun palaamme takaisin?»
Jannen täytyi siis mennä sisään Fallan emännän puheille, ja vaikka hän koettikin kiirehtiä, niin aikansa se sittenkin kysyi, kun oli kerrottava koko tapaus juurta jaksain.
Kun Janne palasi takaisin pihalle, kuuli hän Larsin meluavan ja kiroilevan tallissa. Lars ei kohdellut hyvin eläimiä. Hevoset potkivat, niin pian kun hän tuli lähellekin. Nytkään hän ei ollut kyennyt saamaan ainoatakaan hevosta ulos pilttuusta koko sinä aikana, jolloin Janne oli puhunut Fallan emännän kanssa.
Siitä ei koituisi mitään hyvää, jos Janne yrittäisi auttaa häntä, sen hän ennestään tiesi, siksipä hän läksi toista asiaa toimittamaan, renkipoikaa hakemaan. Omituista, ettei Lars ollut käskenyt häntä pikemmin antamaan sanaa Börjelle, joka oli riihessä puimassa, vaan lähetti hänet poikaa kutsumaan, joka raivasi nuorta metsää koivikossa hyvän matkan päässä talosta.
Heikko ääni kuusen alta kaikui Jannen korvissa hänen toimittaessaan näitä turhia asioita. Se ei kuulunut enää niin käskevältä, vaan se rukoili ja pyysi häntä pitämään kiirettä. »Kyllä tulen, kyllä tulen», kuiskasi Janne vastaan, mutta samalla hänet valtasi samallainen tunne kuin unissa, painajaisen painostaessa, jolloin ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen eteenpäin, mutta ei sittenkään voi hievahtaa paikaltaan.
Nyt Lars oli saanut hevosen valjaihin, mutta sitten naisväki tuli sanomaan, että hänen pitäisi ottaa olkia ja peitteitä mukaan, ja sehän oli kylläkin hyvä, vaikka tuottihan sekin viivytystä, ennenkuin kaikki oli järjestyksessä.
Vihdoin he läksivät liikkeelle, Lars, Janne ja renkipoika, mutta he eivät päässeet metsänreunaa pitemmälle, ennenkuin Lars pysähdytti hevosen.
»Sitä joutuu aivan pyörälle päästään saadessaan tällaisia uutisia», sanoi hän. »Nyt vasta muistuu mieleeni, että Börje on riihellä.» »Niin», sanoi Janne. »Hän olisi ollut hyvä matkassa. Hän on kahta vertaa voimakkaampi kuin kukaan meistä.»
Silloin Lars käski renkipojan juosta hakemaan Börjeä, ja taaskin oli odotettava.
Sillä välin kuin Janne istui toimettomana reessä, tuntui hänestä, ikäänkuin hänen eteensä olisi avautunut suuri, tyhjä, jäisen kylmä kuilu, johon oli kamala katsoa. Mutta samalla se ei ollut mikään kuilukaan, vaan ainoastaan varma tunne, että he saapuisivat liian myöhään.
Börje ja poika tulivat vihdoin juoksujalkaa ja henki kurkussa, ja nyt he ajoivat metsään.
Mutta matka ei sujunut nopeasti. Lars oli valjastanut vanhan, jäykkäjalkaisen Ruskon reen eteen. Totta tosiaan, niinkuin hän itsekin sanoi, hän mahtoi olla aivan pyörällä päästään.
Hetken kuluttua osoittautui jälleen, että hän oli aivan sekaisin. Kesken kaikkea hän tahtoi ajaa väärää tietä. »Ei, jos me ajamme tuota tietä, niin me joudumme suoraan Snipavaaralle», sanoi Janne, »ja meidänhän on määrä päästä Lobyn tuolla puolen olevaan metsään.» — »Niin, kyllä minä sen tiedän», sanoi Lars, »mutta kauempana on toinenkin oikotie, jota on parempi ajaa.» — »Mikähän oikotie se mahtaa olla?» kysyi Janne. »Sitä en koskaan ole nähnyt.» — »Maltahan vaan, niin saat nähdä.»
Lars alkoi pyrkiä suoraan vaaraa ylös. Mutta Börjekin piti Jannen puolta, ja silloin Larsin täytyi antaa perään. Joka tapauksessa oli kulunut aikaa hukkaan heidän kiistellessään, ja Janne tunsi, miten tuo musta tyhjyys levisi koko hänen ruumiiseensa. Käsivarret ja kädet tulivat niin ontoiksi ja kohmettuneiksi, että tuskin saattoi niitä liikutella. »Samapa se», tuumi hän. »Me tulemme kuitenkin liian myöhään. Fallan Erik ei kaipaa enää meidän apuamme, kun pääsemme perille.»
Vanha hevonen ponnisteli eteenpäin metsätiellä niin hyvin kuin saattoi, mutta sillä ei ollut kylliksi voimia sellaista matkaa varten. Se oli huonosti kengitetty ja kompastui kerta toisensa jälkeen, ja ylämäissä täytyi miesten nousta pois reestä ja astua jalan. Poikettuaan raivaamattomaan metsään oli hevosesta melkein enemmän haittaa kuin hyötyä.
Vihdoin he kuitenkin tulivat perille ja huomasivat, ettei Fallan Erik ollutkaan kovin pahoin vioittunut. Ei mikään jäsen ollut murskautunut eikä taittunut. Oksa oli repäissyt toista reittä, ja siinä oli kyllä vaikea haava. Mutta ei sekään ollut kuolemaksi.
Seuraavana aamuna, kun Janne tuli työhön, sai hän kuulla, että Erikillä oli korkea kuume ja kovia tuskia.
Hän oli vilustunut maatessaan maassa niin kauan aikaa. Tauti kääntyi keuhkokuumeeksi, ja kahden viikon kuluttua hän oli kuollut.
Kun Skrolyckan nuori tyttö oli seitsemäntoista vuoden vanha, tuli hän eräänä kesäisenä sunnuntaipäivänä vanhempiensa kera kirkkoon.
Astuessaan tietä myöten oli hänellä hartioillaan saali, jonka hän riisui yltään saavuttuaan kirkkomäelle, ja silloin kaikki näkivät, että hänellä oli yllään leninki, jommoista ei kukaan koko pitäjässä ennen ollut nähnyt.
Kuljeksiva kauppias, joka kiertää pitkin pitäjiä laukku selässä, oli kerran eksynyt aina Askedaliin saakka, ja kun hän oli nähnyt Klara Gullan kukoistavan nuoruuden, oli hän ottanut repustaan esille kankaan, kehoittaen vanhempia ostamaan sen tytölle. Kangas oli punaista ja välkkyi aivan kuin silkki.
Kangas oli yhtä kallista kuin kaunistakin, eivätkä Janne ja Katrina mitenkään olisi kyenneet ostamaan sellaista leninkiä tyttöselle, vaikka varsinkin Janne olisi ohut hyvinkin halukas siihen.
Mutta ajatelkaahan, kun kauppias oli hyvän aikaa turhaan tyrkyttänyt sitä, joutui hän aivan suunniltaan, kun ei saanut tahtoaan läpi! Hän oli päättänyt, sanoi hän, että Jannen tyttären tuli saada tuo kangas.
Hän ei ollut nähnyt ketään koko pitäjässä, jota se niin hyvin olisi pukenut kuin häntä.
Ja sitten kauppias mittasi siitä sen verran kangasta kuin yhdeksi puvuksi oli tarpeen, ja lahjoitti sen Klara Gullalle. Hän ei huolinut mitään maksua siitä. Hän pyysi vain saada nähdä hänet puettuna punaiseen leninkiin ensi kerralla, kun hän saapui jälleen Skrolyckaan.
Sitten pitäjän paras ompelija oli sen ommellut, hän, joka muuten ompeli vain Lövdalan neideille. Ja kun Klara Gulla sai sen ylleen, näyttivät he yhdessä niin kauniilta, että olisi voinut luulla tytön puhjenneen esiin orjantappurapensaasta mäellä.
Sinä sunnuntaina, jolloin Klara Gullan oli määrä näyttäytyä uudessa puvussaan kirkolla, ei Janne eikä Katrina malttanut pysyä kotona, niin uteliaita he olivat kuulemaan ihmisten arvostelua.
Ja kävikin siten, että kaikki ihmiset huomasivat punaisen leningin, ja nähtyään sen kerran, he kääntyivät taaksensa ja katselivat sitä vielä uudestaan. Mutta toisella kertaa he eivät katselleet vain leninkiä, vaan myöskin nuorta tyttöä, jonka yllä se oli.
Toiset olivat kuulleet jo aikaisemmin tästä leningistä puhuttavan, toiset tahtoivat tietää, mitenkä mäkitupalaisen tytär saattoi esiintyä niin koreana mäntymäellä kirkon edustalla. Janne ja Katrina saivat kertoa koko jutun kauppiaasta ja kaikesta muusta moneen kertaan. Ja kun ihmiset saivat kuulla asian perin pohjin, eivät he voineet enää harmitella sen johdosta. He iloitsivat kaikki, että onni oli kerta eksynyt köyhään mökkiinkin kaukana Askedalissa.
Olipa joukossa rikkaiden talojen poikia, jotka sanoivat aivan suoraan, että jos tyttö olisi ollut sellaista sukua, että olisi käynyt päinsä naida hänet, niin olisi hän ollut jo kihloissa kirkolta kotiin palatessansa.
Ja olipa talontyttäriä, rikkaiden tilojen ainokaisia perijättäriä, jotka tuumivat itsekseen, että he olisivat olleet valmiit antamaan koko vuoden tulon väliä, jos he olisivat voineet saada omakseen tytön punoittavat, nuoruutta ja terveyttä loistavat kasvot.
Mutta sattuipa nyt siten, että sinä sunnuntaina olikin Bron rovastilla saarnavuoronsa Svartsjössä, eikä tavallisella papilla. Ja rovasti oli ankara vanhanajan mies, joka paheksui kaikenlaista ylellisyyttä, niin hyvin puvuissa kuin muussakin.
Kun hän näki nuoren tytön punaisessa leningissänsä, luuli hän varmaan sitä silkiksi, ja lähetti lukkarin kutsumaan sekä tytön että hänen vanhempansa puheillensa.
Huomasihan hänkin, että leninki ja tyttö sopivat erinomaisesti yhteen, mutta siitä huolimatta herätti se hänen paheksumistaan.
»Kuulehan, tyttöseni, minäpä sanon sinulle jotakin», sanoi hän Klara Gullalle ja laski kätensä hänen olkapäälleen. »Ei mikään estäisi minua pukeutumasta piispan pukuun ja ripustamasta kultaristiä kaulaani, jos mieleni tekisi. Mutta sitä minä en tee, sillä en tahdo näyttää enemmältä kuin mitä olen. Ja samoin ei sinunkaan pitäisi pukeutua yhtä hienoksi kuin herraskartanon neidit, koska olet vain köyhän mäkitupalaisen tytär.»
Ne olivat ankaria sanoja, ja Klara Gulla tuli niin ymmälle, ettei osannut vastata mitään. Mutta Katrina kiiruhti kertomaan, että tyttö oli saanut kankaan lahjaksi.
»Niin, voihan se olla», sanoi rovasti. »Mutta ettekö te vanhemmat ymmärrä, että jos te sallitte tyttärenne koreilla tuolla tavalla kerran tai kaksi, niin ei hän sitten enää tyydy sellaisiin yksinkertaisiin vaatteihin, joita te voitte hänelle hankkia?»
Rovasti kääntyi pois heistä, sillä nyt hän oli selvästi lausunut mielipiteensä. Mutta Jannella oli vastaus valmiina, ennenkuin rovasti ennätti poistua.
»Tämän tytön pitäisi olla hieno kuin aurinko, jotta hän olisi sopivasti puettu, sillä meidän aurinkomme ja ilomme on hän ollut aina syntymästään saakka.»
Rovasti palasi takaisin ja katseli vakavasti kaikkia kolmea. Sekä Janne että Katrina näyttivät vanhoilta ja kuihtuneilta, mutta heidän silmänsä loistivat keskellä ryppyisiä kasvoja, kun he kääntyivät katsomaan kukoistavaa tyttöä keskellänsä.
Silloin rovasti varmaan tuumi mielessänsä, että olisi sääli häiritä noiden vanhusten iloa.
»Jos sinä todellakin olet ollut köyhien vanhempiesi valona ja ilona, niin voit kantaa koreuttasi kunnialla», sanoi rovasti lempeällä äänellä. »Sillä lapsi, joka voi tuottaa onnea isälleen ja äidilleen, on parasta mitä me silmiemme edessä voimme nähdä.»
Kun Skrolyckan väki palasi kotiin kirkosta sinä samana sunnuntaina, jolloin rovasti oli lausunut nuo kauniit sanansa Klara Gullalle, istui kaksi miestä aidan harjalla aivan veräjän luona.
Toinen oli Lars Gunnarsson, joka nyt oli perinyt isännyyden Fallan Erikin jälkeen, toinen kauppapalvelija eräästä Brobyn kauppapuodista, josta Katrinalla oli tapana ostaa sokeria ja kahvia.
He näyttivät niin välinpitämättömiltä ja vierailta istuessaan siinä, ettei Janne uskonut heillä olevan asiaa hänelle. Hän nosti vain lakkiansa ja astui heidän ohitseen tupaan sanaakaan sanomatta.
Miehet istuivat edelleen paikoillansa, ja Janne toivoi, että he pian olisivat valinneet jonkun muun istumapaikan, jotta hänen ei olisi tarvinnut nähdä heitä. Hän tunsi vaistomaisesti, että Lars Gunnarsson kantoi kaunaa häntä kohtaan metsässä tapahtuneen onnettomuuden jälkeen. Useampia kertoja hän oli kuullut hänen sanovan, että Janne alkoi jo olla vanha eikä tehnyt enää täyttä hyötyä päiväpalkastaan.
Katrina asetti esille päivällisruoan, ja pian syöminen olikin suoritettu. Lars Gunnarsson ja puotilainen viipyivät edelleen pihalla vilkkaasti keskustellen keskenänsä. Jannen mielestä he istuivat siellä kuin kaksi haukkaa. He odottivat siinä aikaansa ja tekivät pilaa pikkulinnuista, jotka luulivat voivansa päästä heitä karkuun.
Nyt he vihdoinkin laskeutuivat alas aidalta, avasivat veräjän ja lähestyivät tupaa. Jannelle heillä siis sittenkin oli asiaa.
Janne aavisti aivan selvästi, että heillä oli paha mielessä, ja hän katsoi ympärilleen ikäänkuin etsien paikkaa, jonne hän olisi voinut piiloutua. Mutta sitten hänen silmänsä osuivat Klara Gullaan, joka myös katseli ulos ikkunasta, ja hän sai jälleen rohkeutta.
Mitäpä syytä hänellä oli pelätä, kun hänellä oli sellainen tytär? Klara Gulla oli viisas ja neuvokas eikä pelännyt mitään. Ja onni häntä kaikessa suosi, mihin ikänä hän tarttui. Lars Gunnarssonin ei olisi helppo saada häntä taipumaan.
Kun Lars ja puotilainen astuivat sisään, näyttivät he taaskin yhtä välinpitämättömiltä ja vierailta kuin äskenkin. Lars sanoi, että he istuessaan ulkona olivat niin kauan katselleet tuota sievää pikku mökkiä, että heidän lopulta teki mieli tulla sisään.
He kehuivat kaikkea, mitä siellä oli, ja Lars sanoi, että Jannen ja Katrinan tulisi olla kovin kiitollisia Fallan Erikille, sillä hän se kai oli pitänyt huolta siitä, että tupa oli tullut rakennetuksi ja että he olivat menneet naimisiin.
»Tulin ajatelleeksi erästä asiaa», sanoi hän heti sen jälkeen ja käänsi pois silmänsä, niin ettei hän nähnyt Jannea eikä liioin Katrinaa. »Kyllä kai Fallan Erik oli siksi viisas, että hän kirjallisesti luovutti teille tämän maan, jolla mökkinne seisoo?»
Ei Janne enempää kuin Katrinakaan vastannut tähän mitään. He ymmärsivät heti, että nyt Lars oli tullut varsinaiseen asiaansa. Parasta oli antaa hänen ensin selittää kaikki perin juurin.
»Olen kuullut sanottavan, ettei teillä ole papereita», sanoi Lars, »mutta en tahtoisi uskoa, että asiat olisivat niin huonolla kannalla. Sillä silloin voisi sattua, että koko tupa lankeaakin maan omistajalle.»
Janne ei sanonut vieläkään mitään, mutta Katrina suuttui niin silmittömästi, ettei voinut enää olla vaiti.
»Fallan Erik on antanut meille sen maan, jolla mökki seisoo», sanoi hän, »eikä kellään voi olla oikeutta anastaa sitä meiltä.»
»No, eihän se tarkoitus olekaan», sanoi uusi omistaja sovinnollisella äänellä. Hän tahtoi vain saada asian järjestetyksi. Ei mitään muuta. »Jos Janne voisi antaa hänelle sata riksiä lokakuun markkinoihin mennessä – – –»
»Sata riksiä!» huudahti Katrina, melkein kirkuvalla äänellä.
Lars ei sanonut sen enempää. Hän kohotti vain päätään taakse ja puri huulensa yhteen.
»Sinä et sano sanaakaan, Janne!» sanoi Katrina. »Etkö kuule, että Lars tahtoo ottaa meiltä sata riksiä?»
»Ehkäpä ei Jannen ole niinkään helppoa saada sata riksiä irti», sanoiLars Gunnarsson. »Mutta täytyyhän minun tietää, mikä on omani.»
»Ja siksikö teidän pitää varastaa meidän tupamme?» huusi Katrina.
»Ei, sitä en minä suinkaan halua. Mökki on teidän. Minä tahdon vain saada maan takaisin.»
»No, silloinhan on mökki myös siirrettävä teidän maaltanne pois», sanoi Katrina. — »Tokko teidän kannattaa siirtää pois sellaista, jota ette kuitenkaan voi pitää.» — »Vai niin», sanoi Katrina, »te tahdotte siis sittenkin anastaa sen itsellenne?»
Lars Gunnarsson teki kädellään torjuvan liikkeen.
»Ei, en minä tahdo anastaa teidän mökkiänne, mitä vielä?» Olihan hän jo sanonut, ettei hän sitä halunnut tehdä, mutta Brobyn kauppias oli lähettänyt tänne puotilaisensa kera muutamia laskuja, jotka olivat vielä maksamatta.
Puotilainen otti nyt esille laskut. Katrina työnsi ne Klara Gullan eteen ja pyysi häntä katsomaan, minkä verran velkaa oli.
Velka ei ollut sen vähempi kuin sata riksiä, ja Katrina aivan kalpeni penkillänsä. »Teidän tarkoituksenne on karkoittaa meidät talosta, sen minä näen», sanoi hän. — »Ei suinkaan», vastasi Lars, »se ei ole lainkaan meidän tarkoituksemme, jos te vain maksatte velkanne – – –». — »Teidän pitäisi toki ajatella vanhempianne, Lars», sanoi Katrina. »Heillä ei ollut niinkään hyviä päiviä ennenkun te pääsitte talolliseksi.»
Katrina johti puhetta kaiken aikaa. Janne ei sanonut mitään. Hän katseli vain Klara Gullaa, katseli ja odotti. Hän oli aivan selvillä siitä, ettei koko tällä asialla ollut muuta tarkoitusta, kuin että tyttö saisi näyttää mihin hän kelpaisi.
»Kun köyhältä riistetään hänen tupansa, on hän myös mennyttä kalua», sanoi Katrina.
»Enhän minä tahdo ottaa tupaa», puolusteli Lars Gunnarsson itseään.»Minä tahdon vain, että asia tulisi selväksi.»
Mutta Katrina ei kuunnellut häntä. »Niin kauan kuin köyhällä on mökkinsä, tuntee hän olevansa yhtä hyvä kuin kaikki muutkin. Mutta se, jolla ei ole omaa kotia, ei ole edes ihminen.»
Jannen mielestä kaikki, mitä Katrina sanoi, oli aivan oikein. Tupa oli rakennettu hylkyhirsistä ja oli kylmä talvella, sen perustus oli kallellaan, ja ahdas ja pieni se oli, mutta sittenkin heistä tuntui, että he olisivat mennyttä kalua, jos he sen menettäisivät.
Janne puolestaan ei hetkeäkään voinut epäillä niin huonosti käyvän. Tuossahan Klara Gulla istui, ja hän huomasi, miten tytön silmät alkoivat loistaa. Pian hän varmaankin sanoisi jotain, joka karkoittaisi pois nuo kiusanhenget.
»Niin, te tarvitsette kai aikaa tehdäksenne päätöksenne», sanoi uusi omistaja. »Mutta muistakaa, joko te muutatte pois täältä lokakuun ensimäisenä päivänä, tai maksatte velkanne Brobyn kauppiaalle! Ja minä olen saapa sata riksiä tontista!»
Katrina väänsi vanhoja, työssä kuluneita käsiänsä. Hän oli niin poissa suunniltaan, että hän puhui itsekseen välittämättä siitä, kuunteliko kukaan hänen sanojaan.
»Miten minä menen kirkkoon, miten minä näyttäydyn muitten ihmisten parissa, jos minun käy niin huonosti, etten omista enää omaa tupaakaan?»
Jannen ajatukset olivat muualla. Hänen mieleensä muistuivat kaikki ne kauniit muistot, jotka liittyivät tupaan. Täällä kätilö oli laskenut lapsen hänen syliinsä. Tuossa kynnyksellä hän oli seisonut, kun aurinko kurkisti esiin pilvien lomasta antaakseen tytölle nimen. Tupa oli kasvanut kiinni häneen, Klara Gullaan ja Katrinaan. He eivät voineet menettää sitä.
Hän huomasi, miten Klara Gulla puristi nyrkkiin toisen kätensä. Kyllä hän varmaan nyt aivan heti tulisi heidän avuksensa.
Lars Gunnarsson ja puotilainen nousivat penkiltä ja lähestyivät ovea. He heittivät hyvästit poistuessansa. Mutta ei kukaan tupaan jääneistä vastannut heidän tervehdykseensä.
Niin pian kuin he olivat menneet, heitteli nuori tyttö kopeasti päätään ja nousi ylös.
»Kunpa antaisitte minun lähteä maailmalle!» sanoi hän.
Katrina lakkasi mutisemasta ja vääntelemästä käsiään. Nuo sanat olivat herättäneet hiukan toivoa hänessä.
»Eiköhän sitä voisi ansaita kaksisataa riksiä lokakuun ensimäiseksi päiväksi», sanoi Klara Gulla. »Jos vain saan lähteä Tukholmaan ja hankkia itselleni palveluspaikan, niin lupaan teille, että saatte pitää tupanne.»
Kun Skrolyckan Janne kuuli nämät sanat, kalpeni hän ja pää painui taaksepäin, ikäänkuin hän olisi mennyt tainnoksiin.
Miten kaunista se oli pikku tytön puolelta. Tätä hän koko ajan oli odottanutkin. Mutta miten, miten hän saattaisi elää, jos tyttö lähtisi pois hänen luotaan?
Skrolyckan Janne asteli samaa metsäpolkua pitkin, jolla hän pari tuntia sitten oli kulkenut naisväkensä kanssa iloisin ja onnellisin mielin palatessaan kotiin kirkosta.
Katrina ja hän olivat kauan neuvotelleet ja tulleet siihen päätökseen, että ennenkuin he lähettäisivät tytön pois kotoa tai ryhtyisivät johonkin muuhun toimenpiteeseen, lähtisi Janne Storvikiin kysymään valtiopäivämies Karl Karlssonilta, oliko Lars Gunnarssonilla oikeutta riistää heiltä heidän tupansa.
Ei kukaan koko Svartsjön pitäjässä tuntenut niin hyvin lakia ja säädöksiä kuin Storvikin valtiopäivämies. Ken vain ymmärsi pyytää hänen apuaan jakoasioissa ja kaupanteoissa, pesäkirjoituksissa ja huutokaupoissa sekä testamenttien laatimisessa, se saattoi olla varma siitä, että kaikki kävi laillisesti ja oikeudenmukaisesti, ja ettei jälkeenpäin ollut mitään mahdollisuutta rettelöihin eikä oikeudenkäynteihin.
Mutta Karl Karlsson oli ankara ja arvostaan kiinnipitävä mies, joka näytti kovin tylyltä ja puhui kovalla äänellä, eikä Jannesta ollut lainkaan mieluista mennä hänen puheillensa. »Kaikkein ensimäiseksi, kun astun sisään, pitää hän minulle nuhdesaarnan sen johdosta, ettei minulla ole minkäänlaisia papereita», tuumi hän. »Useita hän heti alussa on niin pahasti peloittanut, etteivät he ole lainkaan uskaltaneet tuoda esiin varsinaista asiataan.»
Janne oli lähtenyt kotoa niin kovalla kiiruulla, ettei hän ensinkään ollut ennättänyt ajatella, miten peloittavan miehen puheille hän aikoi mennä. Mutta astuessaan Askedalin hakamaiden poikki korpimetsää kohti, sai entinen pelko hänessä vallan. Miten tyhmää, ettei hän ollut ottanut Klara Gullaa mukanaan.
Hän ei ollut nähnyt koko tyttöä kotoa lähtiessään. Ehkäpä hän oli mennyt metsään johonkin yksinäiseen paikkaan itkemään suruaan. Hän ei koskaan tahtonut näyttäytyä kellekään ollessaan alakuloisella mielellä.
Juuri kun Janne aikoi poiketa metsään, kuuli hän jonkun rallattelevan ja laulavan vuorella hänen oikealla puolellaan.
Hän pysähtyi ja kuunteli. Nainen siellä lauloi. Mutta ei suinkaan se voinut olla se ääni, jota se hänen mielestään muistutti?
Joka tapauksessa hän tahtoi ottaa asiasta selkoa, ennenkun astui edemmäksi. Laulu kuului aivan selvästi, mutta laulaja oli metsän peitossa. Janne poikkesi tieltä ja tunkeutui pensaikkojen läpi tullakseen häntä vastaan.
Mutta hän ei ollutkaan niin lähellä kuin Janne oli luullut. Ei hän seisonut myöskään paikoillaan, vaan siirtyi yhä kauemmaksi pois, mitä pitemmälle Janne kulki. Yhä kauemmaksi ja korkeammalle, joskus Janne oli kuulevinaan laulun äänen aivan yläpuoleltaan.
Varmaankin laulaja pyrki ylös Storsnipan laelle.
Janne arvasi, että hän astui tietä myöten, joka nousi vaaran rinnettä pitkin melkein äkkijyrkkänä ylös. Tien reunoilla kasvoi niin tiheää koivumetsää, että sen takaa oli tietenkin aivan mahdotonta häntä nähdä. Mutta vaikka tie olikin kovin jyrkkä, niin reippaasti hän sittenkin astui ylöspäin. Jannen mielestä hän kohosi kuin lentävä lintu yhä ylemmäksi kaiken aikaa laulaen.
Janne sen sijaan kulki viistoompaan vuoren rinnettä ylös. Mutta innossaan hän oli eksynyt tieltä ja puut hidastuttivat hänen kulkuaan, niin että hän tietenkin jäi kauaksi jälkeen. Sitä paitsi hän tunsi raskaan painon rinnallaan ja hengitti yhä vaivalloisemmin kuunnellessaan tuota laulua.
Lopulta hän astui niin hitaasti, että hän töin tuskin liikkui paikaltaan.
Mutta ei ole niinkään helppoa tuntea ääniä, ja metsässä on se vieläkin vaikeampaa kuin muualla, sillä siellä on niin paljon suhisevaa ja rasahtelevaa, joka ikäänkuin laulaa mukana. Hänen täytyi välttämättä päästä niin pitkälle, että hän saattoi nähdä tuon nuoren ihmisen, joka oli niin iloinen, että miltei lensi jyrkkää rinnettä ylös, muuten ei hän ikinä voisi vapautua epäilyksistään.
Tiesihän hän pääsevänsä selvyyteen, niin pian kuin hän ennättäisi ylös vaaralle, sillä se oli aivan paljas ja tyhjä, siellä ei kukaan voinut hänen katseiltaan piiloutua.
Olihan aikoinaan Storsnipan laellakin kasvanut metsää, mutta parikymmentä vuotta sitten oli metsäpalo riehunut siellä ja sen jälkeen oli leveä vuorenharju paljaana. Kanervaa ja variksenmarjanvartta ja jäkälää oli hiljalleen levinnyt paasien yli, mutta ei ainoatakaan varjostavaa puuta ollut kasvanut sijalle.
Korea näköala avautui sieltä ylhäältä, sen jälkeen kuin metsä oli kadonnut. Sieltä näkyi Lövenin pitkä järvi koko pituudessansa, järveä ympäröivä vihreä laakso, kaikki laaksoa suojaavat sinertävät vaarat. Kun Askedalin nuoriso nousi ahtaasta laaksostansa Snipavaaralle, tuli heidän mieleensä se vuori, jolle kiusaaja johdatti Herramme Jeesuksen näyttääkseen hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston.
Kun Janne vihdoin oli selviytynyt metsästä ja saapui vuoren laelle, näki hän heti laulajan. Kaikkein korkeimmalle nystyrälle, josta näköala oli avarin, oli pystytetty kivistä rajapyykki, ja korkeimmalla kivellä Klara Fina Gulleborg seisoi punaisessa leningissään. Hän kohosi selvästi vaaleaa iltataivasta vasten, ja jos ihmiset alhaalla laaksoissa ja metsissä hänen jalkojensa juuressa olisivat kohottaneet katseensa Storsnipaa kohti, niin olisivat he varmaan voineet nähdä hänet korkealta paikaltaan.
Tyttö silmäsi kauas avaruuteen peninkulmien laajuisten maitten yli. Hän näki valkeita kirkkoja järvien jyrkillä rantatörmillä, hän näki tehtaita ja herraskartanolta puistojen ja puutarhojen siimeksessä, talonpoikaistaloja pitkissä riveissä metsien reunassa, peltomaita, pitkiä, kiemurtelevia teitä, loppumattomia metsiä.
Aluksi hän lauloi, mutta pian hän vaikeni ja katseli vain lakkaamatta avaraa, aukeaa maailmaa edessään.
Lopulta hän levitti käsivartensa. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut syleillä kaikkea, koko suurta, mahtavaa rikkautta, josta hän aina tähän saakka oli ollut erossa.
* * * * *
Vasta myöhään yöllä Janne palasi kotiin, eikä hän tullessaan kyennyt tekemään mistään selkoa. Hän väitti käyneensä valtiopäivämiehen luona ja puhuneensa hänen kanssaan, mutta minkä neuvon tämä oli antanut, sitä hän ei enää muistanut.
»Ei maksa vaivaa tehdä mitään», sanoi hän yhä uudestaan. Muuta eiKatrina saanut hänestä lähtemään.
Janne kulki kumarassa ja näytti kuoleman sairaalta. Takki oli sammalten ja mullan tahrassa. Katrina kysyi oliko hän kaatunut ja loukannut itseään.
Ei, sitä hän ei ollut tehnyt, hän oli vain levännyt hetken aikaa maassa.
Sitten hän oli varmaan sairas?
Ei, ei sitäkään. Jokin vain oli pysähtynyt.
Mutta mikä oli pysähtynyt sinä hetkenä, jolloin hän käsitti, ettei pikku tyttö ollut tarjoutunut pelastamaan tupaa rakkaudesta heihin, vaan siksi, että hän ikävöi ulos maailmalle, sitä hän ei tahtonut sanoa.