Jo paljoa aikaisemmin kuin Lars Gunnarsson oli joutunut naimisiin Fallan Annan kanssa, oli hän kerran sattumalta ollut huutokaupassa läsnä.
Huutokauppaa pidettiin erään köyhän miehen talossa ja varmaankaan heillä ei ollut mitään hyvää tarjottavana asiakkaille, sillä kauppa kävi aivan surkean huonosti. Heillä oli ollut syytä toivoa parempaa tulosta, sillä Kisterudin Jöns oli huutajana, ja hän oli sellainen hauskaheikki, että ihmiset menivät useinkin huutokauppaan vain saadakseen kuulla hänen juttujaan. Mutta vaikka Jöns laski tavallisia sukkeluuksiaan, niin ei hän sittenkään tällä kertaa saanut vauhtia kaupantekoon. Lopulta hän ei keksinyt muuta keinoa kuin laskea syrjään vasaransa ja sanoa, että hänen äänensä oli niin sortunut, ettei hän jaksanut enää huutaa sen kauemmin.
»Valtiopäivämies saa panna jonkun muun huutamaan», sanoi hän Karl Karlssonille, joka oli huutokaupanpitäjänä. »Minä olen huutanut ääneni niin sorruksiin näiden kivinaamojen vuoksi, jotka seisovat tässä ympärilläni, että saan lähteä kotiin ja istua tuppisuuna viikkokausia, ennenkuin ääneni taas selvenee.»
Vakava asia tosiaankin, jos valtiopäivämies jäisi ilman huutajaa, kun suurin osa tavaroita oli vielä myömättä, ja siksi hän koetti yhä uudestaan kehottaa Kisterudin Jönsiä jatkamaan, mutta olihan aivan luonnollista, ettei hän voinut antaa myöten. Hän ei tahtonut huonoilla huutokaupoilla pilata hyvää mainettaan, ja äkkiä hänen äänensä sortui siinä määrin, ettei hän voinut edes kuiskaamalla puhua. Hän vain kähisi.
»Niin, ehkäpä joku muu osaisi huutaa sillä välin kun Jöns hiukan levähtää?» sanoi silloin valtiopäivämies.
Hän katseli juuri ympärilleen epäillen tokko hän voisi löytää auttajaa, kun Lars Gunnarsson samassa astui hänen luokseen ja sanoi olevansa halukas koettamaan. Lars näytti siihen aikaan niin nuorelta, että Karl Karlsson vain nauroi hänelle ja sanoi, ettei hänellä ollut apua ripillekäymättömistä pojista. Mutta Lars Gunnarsson vastasi palvelleensa jo sotamiehenäkin ja pyysi niin kiihkeästi saada heiluttaa vasaraa, että valtiopäivämies suostui vihdoin. »No, annetaan sinun vähän aikaa yrittää», sanoi hän. »Huonommin ei juuri voi käydä kuin tähänkään asti.»
Lars nousi Kisterudin Jönsin paikalle, otti vanhan voipytyn käteensä tarjotakseen sitä kaupaksi, mutta malttoikin mielensä ja sen sijaan alkoi sitä tarkastaa. Hän käänsi sen ylös-alaisin, naputti sekä pohjaa että sivuja, näytti ihmettelevän, kun ei keksinyt siinä ainoatakaan vikaa, ja tarjosi sitä sitten kaupaksi surkealla äänellä, ikäänkuin hän olisi ollut kovin pahoillaan, kun oli pakko myödä tällainen kalleus.
Omasta puolestaan hän toivoi, ettei kukaan siitä tarjoaisi mitään. Hän arveli edullisimmaksi omistajalle, ettei kukaan ymmärtäisi sen arvoa, sillä silloin tämä saisi pitää sen omanaan.
Kun nyt toinen toisensa jälkeen teki tarjouksiaan, saattoi selvästi huomata, miten pahoillaan Lars siitä oli. Kävihän se vielä laatuun niin kauan kuin tarjoukset olivat niin alhaisia, ettei hänen tarvinnut ottaa niitä varteen, mutta kun ne nousivat nousemistaan, vääntyivät hänen kasvonsa surusta. Suuri oli uhraus hänen puoleltaan, kun hän vihdoin iski vasaransa pöytään, ja vanha hapan voipytty oli myöty.
Sen jälkeen seurasi ämpärien, korvojen ja sammioiden vuoro. Lars Gunnarsson oli jokseenkin myöntyväinen, kun vanhemmista astioista oli kysymys, ja möi ne osoittamatta suurempaa surua. Mutta uudempia hän töin tuskin tahtoi tarjota kaupaksi. »Ne ovat liian hyviä», sanoi hän omistajalle. »Ne ovat niin vähän käytettyjä, että voisitte myödä ne uusina markkinoilla.»
Ostajat eivät ymmärtäneet itsekään mistä se johtui, mutta he alkoivat kohottaa hintoja yhä enemmän. Lars Gunnarsson näytti niin huolestuneelta joka kerta, kun uusi tarjous tehtiin, etteivät he ainakaan hänen mielikseen huutaneet. Mutta jollakin tavalla heille oli selvinnyt, että nuo tavarat, joita he huusivat, todellakin olivat arvokkaita. He tulivat ajatelleeksi, että moni tavara oli heille tuiki tarpeellinen kotona. Nyt oli oikea tilaisuus kaupan tekoon, nyt he eivät ostaneet vain huvin vuoksi, niinkuin Kisterudin Jönsin ollessa huutajana.
Tuon mestarikokeen jälkeen Lars Gunnarssonia käytettiin alituisesti huutajana. Yhtä hauskaa huutokaupoissa ei enää ollut sen jälkeen kun hän oli ruvennut heiluttamaan vasaraa, mutta ei kukaan voinut niin hyvin herättää ihmisissä halua omistaa kaikenlaista vanhaa roskaa eikä kukaan osannut yllyttää ukkoja kilpaa huutamaan sellaisia tavaroita, joita he eivät vähääkään tarvinneet, ainoastaan saadakseen näyttää mihin heidän varansa riittivät.
Lars Gunnarssonilla olikin tapana myödä kaikki puhtaaksi niissä huutokaupoissa, joissa hän oli toimihenkilönä. Yhden ainoan kerran hänen oli käydä huonosti, nimittäin Storstugan Sven Österbergin pesän huutokaupassa Bergvikissä. Siinä oli erinomaista tavaraa kaupan, paljon väkeäkin oli saapunut paikalle, ja vaikka olikin jo myöhäinen syksy, niin oli ilma siksi kaunis, että huutokauppaa voitiin pitää taivasalla, mutta kaupanteko ei sittenkään tahtonut luonnistua. Lars ei voinut saada väkeä innostumaan eikä kohottamaan tarjouksia. Näyttipä siltä kuin hänen ei kävisi sen paremmin kuin Kisterudin Jönsin sinä päivänä, jolloin Lars oli saanut ottaa haltuunsa vasaran hänen asemestaan.
Mutta Lars Gunnarssonin ei tehnyt mieli jättää virkaansa toiselle, vaan sen sijaan hän koetti ottaa selkoa siitä, minkä vuoksi ihmiset olivat niin hajamielisiä, etteivät halunneet tehdä kauppaa. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin hän pääsi syyn perille.
Lars oli asettunut seisomaan pöydälle, jotta kaikki voisivat nähdä mitä hänellä oli tarjona, ja siitä paikaltaan hänen ei ollut vaikea huomata, että vastikään valtaistuimelleen noussut keisari, joka asui pienessä mökissään Fallan naapurina ja kaiken ikänsä oli käynyt siellä päivätöissä, kierteli väkijoukossa. Lars näki hänen armollisesti hymyillen tervehtivän oikealle ja vasemmalle ja näyttävän kaikille komeaa keppiään ja tähtiään. Suuri liuta lapsia ja nuorta väkeä seurasi hänen kintereillään minne ikänä hän meni, eivätkä vanhemmatkaan ihmiset pitäneet itseään liika hyvinä vaihtaakseen pari sanaa hänen kanssaan. Kummako se, vaikka huutokauppa kävikin huonosti, kun sellainen suurmies oli läsnä, joka veti kaikkien huomion puoleensa.
Lars ei heti keskeyttänyt huutokauppaa. Hän seurasi vain silmillään Skrolyckan Jannea, kunnes tämä oli ennättänyt tunkeutua aivan ensimäiseen riviin, huutokaupanpitäjän eteen. Turhaa oli pelätä, että Portugallian Johannes jäisi syrjäiseen paikkaan. Hän tervehti kädestä kaikkia tuttaviaan ja lausui heille pari ystävällistä sanaa, mutta samalla hän tunkeutui heidän ohitseen, niin että hän hetken kuluttua seisoi aivan piirin keskellä.
Samassa kun hän oli ennättänyt niin pitkälle, hypähti Lars Gunnarsson alas pöydältä, hyökkäsi suoraan hänen kimppuunsa, riisti nahkahatun ja keisarikepin hänen kädestään ja seisoi taas saaliineen pöydällä ennenkuin Janne oli ennättänyt tehdä vähintäkään vastarintaa.
Janne huusi ääneensä ja tahtoi nousta pöydälle anastaakseen takaisin ryöstetyt aarteensa, mutta Lars uhkasi häntä kepillä, niin että hänen täytyi vetäytyä kauemmaksi. Samalla kuului paheksumisen ja vastenmielisyyden murinaa väkijoukosta, mutta Lars ei siitä pelästynyt.
»Käsitän hyvinkin, että te ihmettelette minun käytöstäni», huusi hän vahvalla huutokauppaäänellään, joka kajahti yli koko pihan. »Mutta tämä lakki ja keppi kuuluvat Fallan kartanoon. Minun appiukkoni, Erik Ersa, omisti ne, ja hän peri ne vanhalta isännältä, joka hoiti taloa ennen häntä. Näitä tavaroita on kotona aina pidetty suuressa kunniassa, enkä minä voi sitä sietää, että hullu mies saa niitä käyttää. En voi sanoa, miten ne ovat joutuneet hänen haltuunsa, mutta sen tiedän, ettei hän saa kopeilla enää tavaroilla, jotka ovat meidän omamme.»
Janne oli nopeasti rauhoittunut, ja Larsin pitäessä puhettaan seisoi hän kädet ristissä rinnalla ja kasvoillaan välinpitämätön ilme, ikäänkuin hän ei vähääkään olisi välittänyt Larsin puheista. Niin pian kuin Lars vaikeni, kääntyi Janne läsnäolevien puoleen tehden arvokkaan liikkeen kädellään.
»Nyt, hyvät hoviherrat», sanoi hän, »nyt te saatte luvan hankkia minun omaisuuteni takaisin.»
Mutta ei ainoakaan liikahtanut auttaakseen häntä. Useat joukosta vain nauroivat. Kaikki pitivät nyt Larsin puolta.
Yksi ainoa näytti säälivän Jannea. Hän kuuli erään naisen joukon keskeltä huutavan huutokaupanpitäjälle: »Antakaa hänen pitää keisarikoreutensa, Lars! Ettehän te itse voi kuitenkaan käyttää tuota keppiä eikä hattua.»
»Minä annan hänelle jonkun omista lakeistani heti kun pääsen kotiin,» sanoi Lars, »mutta näitä perintökaluja, sen minä sanon, hän ei enää saa käyttää eikä saattaa niitä pilkan esineeksi.»
Näitä sanoja säesti väkijoukon äänekäs nauru, ja Janne tuli siitä niin ymmälle, että hän jäi liikkumatta seisomaan paikalleen ja katseli vain ympärilleen. Hän kääntyi toisesta toiseen eikä voinut tointua hämmästyksestään. Hyvät ihmiset! Eikö ainoakaan kaikista niistä, jotka ovat kunnioittaneet ja juhlineet häntä, tahtonut auttaa häntä hädän hetkenä? Kaikki seisoivat liikkumattomina. Janne huomasi, ettei hän merkinnyt heille mitään eikä kukaan tahtonut mitään hänen hyväkseen tehdä. Hän kävi niin pelokkaaksi, että koko hänen keisariarvokkuutensa karisi hänestä, ja hän näytti aivan lapselta, joka on purskahtaa itkuun siksi, että hän on kadottanut leikkikalunsa.
Lars Gunnarsson kääntyi suuren tavarapinon puoleen, joka oli hänen vieressähän, ja alotti myönnin uudestaan. Silloin Janne yritti tulla toimeen omin voimin. Valittaen ja ruikuttaen hän lähestyi pöytää, jolla Lars seisoi, ja päästyään sen ääreen hän kumartui nopeasti maahan ja koetti kaataa sen kumoon.
Mutta Lars ei antanut yllättää itseään. Hän heilautti keisarikeppiä ja iski niin kovasti Jannea selkään, että tämän oli pakko vetäytyä kauemmaksi.
»Kuulehan», sanoi Lars, »nämä tavarat minä pidän nyt itse. Minun mielestäni sinä olet jo hukannut kylliksi aikaa tähän keisariuteesi. Nyt voit mennä kotiin ja ruveta taas ojaa kaivamaan. Sellaisilla kuin sinulla ei ole mitään tekemistä huutokaupoissa.»
Eipä näyttänyt siltä, että Janne olisi aikonut totella, mutta silloin Lars heilautti jälleen keppiään. Eikä muuta tarvittu, jotta Portugallian keisari kääntäisi selkänsä ja lähtisi pakoon.
Ei kukaan liikahtanut seuratakseen ja lohduttaakseen häntä, ei kukaan kutsunut häntä takaisin. Niin, useimmat eivät malttaneet olla nauramatta, kun he näkivät, miten surkeasti ja kunniattomalla tavalla koko hänen suuruutensa katosi.
Mutta sekään ei ollut Lars Gunnarssonin mieleen. Hän tahtoi, että hänen huutokaupoissaan olisi yhtä juhlallista kuin kirkossa.
»Minun luullakseni on parempi puhua vakavasti Jannelle kuin nauraa hänelle», sanoi hän. »Monet yhtyvät hänen hullutuksiinsa, vieläpä nimittävät häntä keisariksikin, mutta siinä he eivät tee oikein. Parempi on koettaa saada häntä käsittämään mikä hän on, vaikkei se olisikaan mieluista. Minä olen ollut hänen isäntänsä siksi kauan, että minun velvollisuuteni on kehoittaa häntä taas työtä tekemään. Muuten hän hyvinkin pian joutuu pitäjän rasitukseksi.»
Sen jälkeen Lars piti oikein komeat huutokaupat, ja hinnat kohosivat korkealle. Eikä hänen tyytyväisyytensä siitä vähentynyt, kun hän kotiin palattuaan seuraavana päivänä sai kuulla, että Skrolyckan Janne oli taaskin pukenut ylleen työvaatteensa ja alkanut ojittaa kesantoa.
»Ei puhuta enää koskaan hänen hulluudestaan», sanoi Lars Gunnarsson, »niin ehkäpä hänen järkensä palaa jälleen. Se ei koskaan ole ollut niin suuri, ettei hän sitä sellaisenaan olisi tarvinnut.»
Ei mistään Lars Gunnarsson ollut niin hyvillään kuin siitä, että hän oli keksinyt ottaa kepin ja nahkahatun pois Skrolyckan Jannelta. Näyttipä suorastaan siltä, että hän samalla oli riistänyt hänestä hulluuden.
Pari viikkoa Bergvikin huutokaupan jälkeen oli määrä pitää lukukinkereitä Fallassa. Ihmisiä kerääntyi sinne joka taholta Duvsjön lähiseuduilta, ja Skrolyckan väki tuli muiden mukana. Ja kas kummaa, oli aivan mahdoton huomata Jannesta, ettei hänen järkensä olisi paikallaan!
Kaikki penkit ja tuolit, mitä vain Fallassa oli, oli siirretty suureen tupaan. Sinne kinkeriväki asettui istumaan tiheihin riveihin, ja Janne heidän mukanaan, mutta hän ei tunkeutunut nyt paremmalle paikalle kuin mikä hänelle kuului. Lars piti häntä silmällä koko ajan, ja hänen täytyi myöntää, että totta totisesti hulluus oli kadonnut. Janne käyttäytyi aivan kuin kuka muu hyvänsä.
Hän oli varsin hiljainen, ja ken tervehti häntä, ei saanut muuta kuin lyhyen nyökäyksen vastauksekseen, mutta saattoihan se riippua siitäkin, ettei Janne tahtonut häiritä hartautta, sillä lukukinkerithän olivat tavallaan jonkinlaista jumalanpalvelusta.
Ennenkuin varsinainen luetus alkoi, oli kaikkien läsnäolevien nimet merkittävä, ja kun pappi mainitsi Skrolyckan Jannea nimeltä, vastasi Janne siihen empimättä, ikäänkuin Portugallian keisari Johannesta ei koskaan olisi ollutkaan.
Pappi istui pöydän ääressä huoneen perällä ja hänen edessään oli valtava lukukinkerikirja. Hänen vieressään istui Lars Gunnarsson ja auttoi häntä ilmoittamalla ketkä vuoden kuluessa olivat muuttaneet pois tältä lukukin kotialueelta ja ketkä olivat menneet naimisiin.
Kun Janne nyt vastasi niin oikein ja selvästi, huomasivat kaikki läsnäolijat, että pappi kääntyi Larsin puoleen ja kysyi häneltä jotain kuiskaavalla äänellä.
»Se ei ollut niin vaarallista kuin miltä se näytti», vastasi Lars. »Minä sain sen hänestä lähtemään. Hän käy joka päivä täällä työssä, niinkuin ennenkin.»
Lars ei ymmärtänyt alentaa ääntään niinkuin pappi. Kaikki käsittivät, kenestä hän puhui, ja monet katseet etsivät Jannea, mutta hän istui niin rauhallisena kuin ei hän olisi kuullut mitään.
Sitten, kun kuulustelu oli käynnissä, kääntyi pappi vapisevien nuorten puoleen, joilta kristinuskoa oli kysyttävä, ja pyysi yhtä joukosta mainitsemaan neljännen käskyn.
Pappi ei vain sattumalta valinnut tätä käskyä puheensa aineeksi tänä iltana. Kun hän istui täten vankassa ja komeassa vanhassa tuvassa, jossa oli kiinteät penkit ja muutenkin vanhanaikuinen sisustus ja kaikkialla, minne vain katseensa kiinnitti, selviä varallisuuden jälkiä, niin piti hän velvollisuutenaan muistuttaa ihmisille, miten hyvin niiden käypi, jotka pysyttelevät yhdessä polvesta polveen, jotka antavat vanhojen hallita niin kauan kuin he jaksavat, ja sitten kunnioittavat ja pitävät heitä arvossa koko heidän loppuikänsä.
Hän oli juuri alkanut puhua niistä suurista lupauksista, joita Jumala antaa niille, jotka kunnioittavat isää ja äitiä, kun Skrolyckan Janne kohosi pystyyn.
»Joku seisoo oven takana uskaltamatta tulla sisään», sanoi hän.
»Katsoppas sinä, Börje, joka olet lähimpänä!» pyysi pappi.
Börje nousi, avasi oven ja kurkisti eteiseen.
»Ei täällä ole ketään», sanoi hän. »Janne kuuli väärin.»
Kuulustelu alotettiin uudelleen. Pappi selitti kuulijoilleen, ettei tämä käsky oikeastaan ollut mikään vaatimus, vaan hyvä neuvo, kehoitus, jota oli tarkasti seurattava, jos tahtoi menestyä elämässä. Hän oli vain nuori mies, sanoi hän, mutta sen verran hän oli jo ehtinyt nähdä maailmaa voidakseen todistaa, että vanhempien halveksuminen ja heidän käskyjensä vastustaminen laski varmimman pohjan kaikille elämän onnettomuuksille.
Papin puhuessa käänsi Skrolyckan Janne vähä väliä päätään oveen päin. Hän antoi merkin Katrinalle, joka istui reunimmaisesssa tuolirivissä ja helpommin saattoi päästä liikkumaan kuin hän itse, ja käski häntä avaamaan ovea. Katrina istui alallaan niin kauan kuin suinkin, mutta hän ei kernaasti myöskään näinä päivinä ollut vastustanut Jannea, ja siksi hän lopulta totteli häntä. Mutta saatuaan oven auki ei hän, enempää kuin Börjekään, nähnyt eteisessä ketään. Hän pudisti päätään Jannelle ja palasi paikalleen.
Pappi ei ollut häiriytynyt Katrinan ovella käynnistä. Kaikkien lukupakollisten suureksi iloksi hän ei ollut tehnyt montakaan kysymystä, vaan sen sijaan esitti vain kauniita ajatuksia, jotka nousivat hänen mieleensä. »Ajatelkaahan», sanoi hän, »miten viisaasti ja hyvin onkaan järjestetty rakkaiden vanhustemme suhteen, jotka istuvat kotonamme! Eikö meidän ole suloista saada tukea heitä, jotka auttoivat meitä silloin, kun me emme kyenneet mihinkään, saada keventää heidän elämäänsä, jotka ehkä näkivät nälkää ja vilua voidakseen hankkia meille leipää? Nuorelle parille on kunniaksi, jos heillä kodissaan on vanha isä tai äiti, joka onnellisena ja tyytyväisenä — —»
Juuri kun pappi sanoi tämän, kuului hiljaista itkua huoneen perimmästä nurkasta. Lars Gunnarsson, joka oli istunut pää hartaasti alaspainuneena, nousi heti paikalla. Hän astui varpaisillaan lattian poikki, jotta hän ei tuottaisi häiriötä, kietoi käsivartensa anoppinsa vyötäisille ja veti hänet mukanaan pöydän ääreen, missä pappi istui. Täällä sai vanha emäntä käydä Lars Gunnarssonin paikalle, jota vastoin hän itse asettui tuolin taakse seisomaan ja katsoi emännän puoleen. Hän antoi myös merkin vaimolleen, ja silloin tämä astui esille ja asettui tuolin toiselle puolelle. Se näytti hyvin kauniilta. Kaikki ymmärsivät, että Lars tahtoi näyttää heille, että täällä hänen talossaan olivat suhteet sellaiset, kuin papin sanojen mukaan pitikin olla.
Pappi näytti iloiselta ja tyytyväiseltä katsellessaan vanhaa äitiä ja hänen lapsiaan. Ainoa, mikä hiukan tuotti hänelle rauhattomuutta, oli se, että eukko edelleen itki, aivan sukaksensa. Papin ei koskaan ennen ollut onnistunut nostattaa sellaista liikutusta seurakuntalaistensa parissa.
»Niin», jatkoi pappi, »ei ole vaikea seurata neljättä käskyä niin kauan kuin me olemme vanhempiemme käskyjen alaiset, mutta sen jälkeen se ottaa kovalle. Kun me itse olemme tulleet aikuisiksi ja arvelemme olevamme yhtä viisaita – – –»
Nyt Janne taaskin häiritsi pappia. Hän oli vihdoinkin itse tunkeutunut ovelle ja avannut sen.
Jannella oli parempi onni kuin toisilla. Saattoi selvästi kuulla, että hän tervehti jotakuta, joka seisoi eteisessä.
Kaikki käänsivät katseensa oveen päin nähdäkseen kuka siellä koko lukukinkerien ajan oli seisonut uskaltamatta astua sisään. He kuulivat miten Janne pyysi ja kehoitti häntä tulemaan sisään ja he näkivät hänen avaavan oven selkosen selälleen, mutta varmaankin ulkona olija esteli yhä edelleen. Vihdoin Janne sulki oven ja palasi yksin sisään. Mutta hän ei mennyt entiselle paikalleen, vaan tunkeutui suurella vaivalla pöydän luo, jonka ääressä pappi istui.
»No, Janne», sanoi pappi hiukan kärsimättömästi, »saammeko nyt kuulla, kuka kaiken aikaa on meitä häirinnyt?»
»Fallan vanha isäntä seisoi eteisessä», ilmoitti Janne olematta vähääkään ihmeissään tai liikutettuna siitä mitä hänellä oli kerrottavana. »Hän ei tahtonut tulla sisään, mutta hän pyysi minun saattamaan hänen terveisensä perille ja sanomaan Larsille, että hänen pitäisi olla varuillaan juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina ensi kesänä.»
Ensi hetkessä ei monikaan käsittänyt, mitä noiden sanojen takana piili. Taimpana istuvat eivät voineet selvästi kuulla sanoja, mutta huomatessaan papin hätkähtävän he käsittivät, että Janne oli sanonut jotakin hirveätä. He hyökkäsivät pystyyn ja tunkeutuivat lähemmäksi kysyen oikealta ja vasemmalta, keitä ihmeessä Janne oli tuonut terveisiä.
»No mutta Janne!» huudahti pappi ankaralla äänellä. »Tiedätkö mitä sinä puhut?»
»Kyllä minä tiedän», sanoi Janne ja nyökkäsi vahvistukseksi päätään papille. »Kuulinhan minä koko ajan, että hän oli eteisessä. Minä pyysin häntä astumaan sisään, mutta hän ei tahtonut tulla, vaan läksi matkoihinsa heti lähetettyään terveiset vävylleen. 'Sano hänelle', sanoi hän, 'etten minä tahdo hänelle mitään pahaa, vaikka hän antoi minun maata lumessa surkeassa tilassani eikä tullut ajoissa apuun! Mutta neljäs käsky on ankara käsky. Tervehdi häntä ja sano, että parasta olisi, jos hän katuisi ja tunnustaisi! Hänellä on katumuksen aikaa aina juhannuksen jälkeiseen sunnuntaihin asti'.»
Janne puhui niin selvästi ja esitti ihmeelliset terveisensä niin uskottavasti, että pappi sekä kaikki muutkin hetken aikaa olivat sen ajatuksen kahleissa, että Fallan Erik todellakin oli seisonut vanhan kotinsa ovella ja puhunut Jannen kanssa. Ja he käänsivät vaistomaisesti katseensa Lars Gunnarssoniin nähdäkseen, minkä vaikutuksen Jannen sanat olivat tehneet häneen.
Mutta Lars seisoi siinä nauraen. »Minä luulin, että Janne oli tullut järkiinsä», sanoi hän, »muuten en olisi päästänyt häntä lukukinkereille. Pastori on hyvä ja suo tämän häiriön anteeksi. Hulluus puhkeaa hänessä jälleen ilmi.»
»Niin kai», sanoi pappi helpoituksen tunteella ja pyyhkäisi otsaansa. Hän oli ollut vähällä uskoa joutuneensa tekemisiin yliluonnollisten asioiden kanssa. Hyväpä todellakin, ettei tässä ollut kysymystä muusta kuin hullun miehen päähänpistoista.
»Jannella on kaunaa minua kohtaan», jatkoi Lars selittäen, »ja se puhkeaa nyt ilmi, kun hän ei voi järjellään sitä hillitä. Täytyyhän minun tunnustaa, että tarkalleen asiata punniten olen syynä siihen, että hänen tyttärensä oli pakko lähteä maailmalle rahaa ansaitsemaan. Sitä Janne ei voi antaa minulle anteeksi.»
Pappia hiukan ihmetytti Larsin kiihkeä ääni. Hän loi siniset silmänsä tutkivasti häneen. Lars ei voinut kestää hänen katsettaan, vaan kääntyi poispäin. Hän huomasi tekevänsä siinä tyhmästi ja ponnisti voimiaan voidakseen katsoa pappia suoraan silmiin, mutta se ei onnistunut sittenkään, vaan hänen täytyi kiroten kääntyä toisaalle.
»Lars Gunnarsson!» huudahti pappi. »Mikä teitä vaivaa?»
Lars tointui heti. »Enkö voi päästä tuosta hupsusta rauhaan?» sanoi hän, ikäänkuin hän olisi Jannelle kiroillut. »Tässä pastori ja kaikki naapurit katselevat minua kuin murhamiestä vain siksi, että hullulla miehellä on vanhaa vihaa minua vastaan. Sanoinhan minä, että hän tahtoo vahingoittaa minua tyttärensä tähden. Enhän minä tiennyt, että tyttö lähtisi pois ja joutuisi onnettomuuteen siksi, että vaadin saatavaani. Eikö kukaan täällä voisi ottaa Jannea haltuunsa, jotta saisimme jatkaa hartaushetkeä?»
Pappi pyyhkäisi uudestaan otsaansa. Larsin sanat tekivät pahan vaikutuksen häneen, mutta eihän hän voinut puhua hänelle ankaria sanoja, kun ei tiennyt mitään. Hän etsi katseillaan vanhaa emäntää, mutta tämä oli hiipinyt pois. Sitten hän silmäsi — tutkivasti seurakuntalaisiaan, mutta hän ei saanut siitäkään taholta mitään johdatusta. Hän oli varma siitä, että joka ainoa tiesi, oliko Lars rikollinen vai ei, mutta kun pappi kääntyi heidän puoleensa, sulkeutuivat heidän kasvonsa, niin etteivät ne ilmaisseet yhtään mitään. Katrina oli astunut esille ja tarttunut Jannea käsivarteen kiinni. He olivat menossa ovelle, eikä pappi tahtonut ruveta mielenvikaista kuulustelemaan.
»Tältä päivältä saa nyt riittää», sanoi pappi hiljaa. »Pitäkäämme vain loppurukous.»
Hän rukoili lyhyen rukouksen ja sitten veisattiin virsi. Sen jälkeen kaikki vieraat poistuivat.
Pappi läksi viimeisenä. Saattaessaan häntä käänsi Lars ehdoin tahdoin keskustelun äskeiseen tapahtumaan. »Huomasiko pastori, että minun piti varoa itseäni juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina?» sanoi hän. »Siitä käy selville, että Janne ajattelee tyttöä. Juuri juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina viime vuonna minä kävin Jannen luona puhumassa hänen tuvastaan.»
Pappia alkoi yhä enemmän kauhistuttaa, kun hän kuuli kaikki nämä selitykset. Äkkiä hän laski kätensä Lars Gunnarssonin olalle ja koetti katsoa häntä silmiin.
»Lars Gunnarsson!» sanoi hän lämpimällä ja kehottavalla äänellä. »Minä en ole mikään tuomari. Mutta muistakaa, jos teillä on jotain omallatunnollanne, niin voitte tulla minun luokseni! Minä odotan teitä, Lars Gunnarsson, joka päivä. Älkää jättäkö tuloanne vain liian myöhäiseen!»
Toisena talvena, Skrolyckan pikku tytön ollessa poissa kotoaan, oli hirveän kylmä tammikuun loppupuolella. Pakkanen oli niin kova, että Askedalissa oli pakko lapioida lunta pienten mökkien ympärille, jotta lämpö pysyisi sisällä, ja lehmät olivat joka yö peitettävät oljilla, jotta ne eivät paleltuisi kuoliaaksi.
Oli niin kylmä, että leipä jäätyi ja juusto jäätyi, niin, yksinpä voikin muuttui jääkimpaleeksi. Kun pakkanen oli kaikkein kovimmillaan, niin tuntui siltä, kuin ei tulikaan olisi enää kyennyt pysymään niin lämpimänä kuin muulloin. Vaikka olisi virittänyt takkaan miten suuren tulen tahansa, niin ei lämpö ottanut sittenkään levitäkseen lieden reunaa edemmäksi.
Eräänä päivänä, jolloin oli vielä tavallista kylmempi, ei Janne mennyt työhön, vaan istui sisällä ja auttoi Katrinaa tulen vireillä pitämisessä. Ei hän eikä liioin vaimokaan ollut uskaltanut pistäytyä ovesta ulos aamusta saakka, ja mitä kauemmin he istuivat sisällä, sitä enemmän heitä paleli. Kun ilta alkoi hämärtää noin viiden tienoissa, arveli Katrina, että he kernaasti voisivat laskeutua levolle. Siitä ei ollut mitään hyötyä, että he edelleen istuivat ylhäällä kiusaantumassa.
Janne oli useamman kerran iltapuolen kuluessa astunut ikkunan ääreen ja kurkistanut ulos ruudun nurkasta, joka pysyi yhä kirkkaana, vaikka lasit muuten ylt'yleensä olivatkin paksujen lumikukkasten peitossa, ja nytkin hän läksi sinne. »Sinä voit kernaasti panna maata, Katrina hyvä», sanoi hän seisoessaan siinä ja katsellessaan ulos, »mutta minun täytyy vielä hetken aikaa olla jalkeilla.»
»Kyllä kai!» sanoi Katrina. »Mitä tehtävää sinulla voi olla? Miksikä sinä et voisi panna maata yhtä hyvin kuin minäkin?»
Janne ei vastannut suoraan kysymykseen. »Ihmeellistä, etten ole vielä nähnyt Agrippa Prästbergin kulkevan tästä ohi», sanoi hän.
»Häntäkö sinä odotat?» sanoi Katrina. »Eipä hän juuri ole kohdellut sinua sellaisella tavalla, että sinun kannattaisi hänen tähtensä valvoa ja palella.»
Janne teki torjuvan liikkeen kädellään. Tämä oli ainoa kaikista hänen keisariaikanaan omistamistaan tavoista, joista hän ei vielä kokonaan ollut luopunut. Eihän siitä ollut puhettakaan, että Prästberg olisi tullut heille, mutta Janne oli kuullut, että eräs Askedalin kalastajista oli kutsunut hänet juominkeihin, ja hän ihmetteli vain, ettei hän vielä ollut nähnyt hänen kulkevan tästä ohitse.
»Kai hän on ollut siksi viisas, että on pysytellyt kotona», sanoiKatrina.
Kylmä yhä yltyi, mitä pitemmälle ilta kului. Nurkissa paukkui, ikäänkuin pakkanen olisi kolkuttanut ovelle ja pyytänyt päästä sisään. Kaikki pensaat ja puut olivat niin paksujen lumi- ja huurreturkkien peitossa, että ne näyttivät aivan muodottomilta, mutta niiden oli kai pakko, samoinkuin kaikkien muidenkin, pukea ylleen mitä ikänä saattoivat irti saada, varjellakseen itseään pakkasta vastaan.
Hetken kuluttua Katrina uudisti jälleen ehdotuksensa. »Näenhän kyllä, ettei kello ole enempää kuin puoli kuusi», sanoi hän, »mutta minä panen sittenkin puuropadan tulelle ja laitan illallisen kuntoon. Sitten voit panna maata tai istua ylhäällä ja odottaa Prästbergiä, miten vain itse haluat.»
Janne ei ollut väistynyt ikkunan luota koko aikana. »Minusta tuntuu aivan mahdottomalta, että hän olisi voinut minun huomaamattani päästä tästä ohi», sanoi hän.
»Sinulle pitäisi kai olla yhdentekevää, tuleeko sellainen mies vai ei», sanoi Katrina terävällä äänellä, sillä nyt hän ei jaksanut enää kuulla puhuttavan tuosta vanhasta maankiertäjästä.
Janne veti syvältä henkeään. Katrina ei aavistanut, miten oikeassa hän oli. Janne ei välittänyt siitä vähääkään, kulkiko vanha Greppa tästä ohi vai ei. Se oli vain veruke, jonka nojalla hän saattoi seisoa ikkunassa.
Ei minkäänlaista merkkiä eikä sanaa hän ollut saanut suurelta keisarinnalta, Skrolyckan pikku tytöltä, aina siitä päivästä saakka, jolloin Lars Gunnarsson oli riistänyt häneltä kaiken vallan ja ihanuuden. Janne tiesi, ettei se ollut voinut tapahtua hänen tietämättänsä, ja siitä hän, Janne, saattoi päättää, että hän oli jollakin tavalla pahoittanut hänen mieltään. Mutta mitä hän oli tehnyt, sitä hänen oli mahdoton selittää. Hän tuumi sitä pitkinä talvi-iltoina, hän tuumi sitä pitkinä, pimeinä aamuina puidessaan riihtä Fallassa, hän ajatteli sitä lyhyen päivän kuluessa ajaessaan halkoja korpimetsästä.
Jannen oli mahdotonta uskoa, että hän olisi pannut hänen keisariuttaan pahakseen. Kaikkihan oli käynyt niin onnellisesti ja hyvin kolme kokonaista kuukautta. Hän ei ollut koskaan voinut uneksiakaan, että hän, köyhä mies, saisi kokea mitään sellaista, kuin tuo aika oli ollut, eikä Klara Gulla mitenkään voinut olla sitä vastaan.
Ei, Janne oli varmaan sanonut tai tehnyt jotain, joka oli herättänytKlara Gullan tyytymättömyyttä. Siksi rangaistus oli kohdannut häntä.
Mutta ei suinkaan Klara Gulla voinut olla niin pitkävihainen, ettei hän koskaan antaisi hänelle anteeksi? Jospa hän vain olisi tahtonut sanoa hänelle, mistä hän oli sydäntynyt! Mitä ikänä Janne voisi tehdä lepyttääkseen häntä, sen hän kernaasti valittamatta tekisi. Näkihän Klara Gulla, että hän oli ottanut ylleen työvaatteensa ja mennyt päivätöihin niin pian kuin hän oli ilmoittanut hänelle haluavansa sitä.
Janne ei tahtonut ilmaista mielentilaansa Katrinalle eikä liioin nuotankutojallekaan. Hän tahtoi olla kärsivällinen ja odottaa, kunnes saisi varman merkin Klara Gullalta. Monta kertaa hänestä tuntuikin siltä, kuin se olisi ollut niin lähellä, ettei olisi tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä ulottuakseen siihen.
Juuri tänään, istuessaan koko ajan sisällä, Janne oli tuntenut aivan selvästi, että tietoja oli Klara Gullasta tulossa. Ja näitä hän nyt väijyi tuon pienen kirkkaan ruudun takana. Hän tunsi myöskin, että jolleivät ne nyt pian saapuisi, niin ei hän enää jaksaisi elää.
Nyt oli joka tapauksessa tullut niin pimeä, ettei Janne voinut nähdä veräjää kauemmaksi, eikä siis tältä päivältä voinut enää mitään toivoa. Janne ei vastustellutkaan enää makuulle menoa. Katrina pani puuron kiehumaan, illallinen tuli syödyksi, ja ennenkuin kello oli neljänneksen yli kuuden olivat he jo levolla.
He nukahtivat myöskin, mutta pitkältä ei unta riittänyt. Töin tuskin suuri taalalaiskello oli ennättänyt puoli seitsemään, kun Janne hypähti ylös vuoteesta. Hän kiiruhti lisäämään puita takkaan, sillä tuli ei ollut vielä aivan sammunut, ja sitten hän alkoi pukea ylleen.
Hän yritti liikkua niin hiljaa kuin suinkin, mutta Katrina heräsi sittenkin. Hän nousi istualleen vuoteessaan ja kysyi oliko jo aamu.
Ei, aamu ei vielä ollut. Mutta pikku tyttö oli puhunut Jannelle unessa ja käskenyt hänen heti paikalla mennä metsään.
Nyt Katrina vuorossaan huokaili. Mielenhäiriö oli varmaan puhjennut jälleen. Hän oli odottanut sitä joka päivä viime aikoina, sillä Janne oli ollut kovin alakuloinen ja levoton.
Katrina ei yrittänyt pidättää häntä kotona. Sen sijaan hän nousi ylös ja puki myöskin päälleen.
»Odotahan hiukan!» sanoi hän, kun Janne seisoi valmiina ovella lähteäkseen ulos. »Jos sinun täytyy mennä yön selkään metsään, niin tulen minä sinun kerallasi.»
Katrina oli pelännyt, että Janne estelisi, mutta sitä hän ei tehnyt, vaan odotti ovella kunnes Katrina oli valmis. Hänellä näytti tosin olevan kovin kiire, mutta samalla hän oli selvempi ja rauhallisempi kuin päivemmällä.
Olipa tämäkin ilta ulos menoa varten! Pakkanen oli kuin repivistä ja pistelevistä lasisiruista kokoonkyhätty muuri, joka kynnyksellä nousi heitä vastaan. Se pisteli ihoa, se oli riistää nenän kasvoista, se kirveli sormenpäissä, ja varpaat olivat kuin poishakatut; niiden olemassaoloa ei voinut lainkaan huomata.
Mutta Janne ei päästänyt valituksen ääntä, eikä Katrina liioin. He astuivat vain edelleen. Janne poikkesi talvitielle, joka johti kukkulan yli, samalle tielle, jota he eräänä jouluaamuna olivat kulkeneet Klara Gullan kanssa, jolloin tyttö oli niin pieni, että häntä oli vielä kannettava.
Taivas oli pilvetön, ja kapea, valkea kuunsirppi loisti lännessä, niin ettei ollut lainkaan pimeä. Mutta sittenkin oli vaikea pysyä tiellä, se kun oli lumivalkea. Kerta toisensa jälkeen he joutuivat liian kauaksi reunalle ja vajosivat syvälle kinokseen.
He ponnistelivat sittenkin eteenpäin aina suuren kiven luo, jonka jättiläinen kerran oli heittänyt vasten Svartsjön kirkkoa. Janne oli ennättänyt jo sen ohi, kun Katrina, joka astui jäljessä, päästi huudon.
»Janne!» huusi hän, eikä Janne ollut kuullut hänen puhuvan niin pelästyneellä äänellä siitä saakka, kun Lars oli käynyt heillä vaatimassa heidän tupaansa. »Etkö näe, että tuossa istuu joku?»
Janne kääntyi ja palasi Katrinan luo, ja vähälläpä he molemmat olivat lähteä käpälämäkeen, sillä totta totisesti, siinähän istui kiveen nojautuneena ja melkein valkean huurteen peittämänä suuri vanha peikko, jolla oli takkuinen parta ja käyrä, suuri nenä.
Se ei liikahtanut vähääkään, varmaankin se oli niin kangistunut kylmästä, ettei se ollut voinut paeta maakuoppaansa tai missä se milloinkin piileskeli.
»Kummallista, että tuollaisia vielä on olemassa!» sanoi Katrina. »Enpä olisi sitä uskonut, niin paljon kuin olen niistä kuullut puhuttavankin.»
Se, joka ensimäiseksi tointui sen verran, että käsitti mikä otus tuo oli, ei ollut Katrina, vaan Janne.
»Ei se mikään peikko ole, Katrina», sanoi Janne. »Sehän on AgrippaPrästberg.»
»Hyvänen aika, mitä sinä sanot?» huudahti Katrina. »Niin, onhan hän sen näköinen, että helposti hänestä voi erehtyä!»
»Hän on istahtanut tähän ja nukahtanut. Kunpa hän ei olisi kuollut!»
He huusivat ukkoa nimeltä ja pudistelivat häntä, mutta hän istui aivan hiljaa ja liikkumatta.
»Juokse sinä kotiin kelkkaa hakemaan, jotta saamme hänet pois täältä!» sanoi Janne. »Minä jään hänen luokseen ja hieron häntä lumella, kunnes hän herää.»
»Kunhan et sinäkin paleltuisi!» sanoi Katrina.
»Katrina rakas», sanoi silloin Janne, »minun ei ole moneen vuoteen ollut niin lämmin kuin tänä iltana. Minä olen niin onnellinen pikku tytön vuoksi. Eikö se ollut kaunista, että hän lähetti meidät pelastamaan sitä, joka on levittänyt niin paljon valheita hänestä?»
* * * * *
Pari viikkoa myöhemmin, juuri kun Janne oli menossa kotiin työstään, kohtasi hän Agrippa Prästbergin.
»Nyt minä olen terve kuin pukki», sanoi Greppa, »mutta jollet te sinä ja Katrina olisi auttaneet minua, niin ei ymmärtääkseni Johan Utter Agrippa Prästbergistä näihin aikoihin olisi paljoakaan jäljellä, ja siksi olen tuuminut, että tahtoisin tehdä teille jonkun vastapalveluksen.»
»Sitä teidän ei yhtään tarvitse ajatella, Agrippa hyvä», sanoi Janne ja teki valtavan liikkeen kädellään.
»Maltahan, niin saat kuulla!» sanoi Prästberg. »Kun minä sanon, että aion tehdä teille vastapalveluksen, niin se ei ole vain turhaa suun pieksemistä, vaan täyttä totta. Ja nyt se onkin jo tehty. Minä tapasin tässä vastikään sen kauppiaan, joka antoi teidän tytöllenne punaisen leninkikankaan.»
»Kenenkä?» kysyi Janne ja hän kiihottui siinä määrin, että alkoi läähättää.
»Sen miehen, joka antoi tytölle leningin ja joka sitten oli syynä siihen, että hänen kävi niin huonosti Tukholmassa. Minä annoin hänelle ensin niin lujasti selkään teidän puolestanne, kuin vain hän saattoi sietää, ja sitten sanoin hänelle, että jos hän milloin vielä näyttää naamaansa tässä pitäjässä, niin saa hän yhtä paljon lisää.»
Janne ei ollut uskoa korviaan.
»Mutta mitä hän sanoi? Ettekö te tiedustellut häneltä Klara Gullaa?Eikö hän tuonut terveisiä?»
»Mitäpä hän olisi voinut sanoa! Hän otti vastaan selkäsaunan ja oli vaiti. Ja nyt minä olen tehnyt teille vastapalveluksen, ja me olemme kuitit. Johan Utter Agrippa Prästberg ei tahdo olla kellekään velassa.»
Hän marssi eteenpäin, mutta Janne jäi tielle seisomaan ja valitti ääneensä. Pikku tyttö, pikku tyttö! Hän oli tahtonut lähettää hänelle sanaa. Kauppiaalla oli varmaankin terveisiä häneltä. Mutta nyt Janne ei saanut, mitään tietää. Mies oli ajettu pois. Janne väänteli käsiään. Hän ei itkenyt, mutta hän tunsi kipua koko ruumiissaan, kovempaa kuin jos hän olisi ollut sairas.
Nyt hän ymmärsi Klara Gullan tarkoittaneen, että Prästberg, joka aina oli liikkuvalla jalalla, ottaisi vastaan kauppiaan terveiset ja veisi ne Jannelle. Mutta Prästbergin laita oli aivan sama kuin peikkojenkin, yhdentekevää aikoivatko he auttaa tai vahingoittaa, onnettomuutta he sittenkin vain saivat aikaan.
Juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina kutsuttiin kaikki Askedalin asukkaat nuotankutojan luo suuriin kesteihin, joita hänellä ja hänen miniällään oli tapana panna toimeen joka vuosi näihin aikoihin.
Saattoihan sitä kummeksia, miten kaksi niin rutiköyhää ihmistä pani toimeen kestejä joka vuosi, mutta ei kukaan, joka oli asiasta perillä, sitä ihmetellyt.
Asian laita oli näet sellainen, että nuotankutoja rikkaana ollessaan oli antanut kummallekin pojalleen talon. Vanhempi poika oli hoitanut omaisuuttaan jokseenkin samalla tavalla kuin Ol'Bengtsa itse ja oli kuollut perin köyhänä. Toinen poika oli vakavampi ja huolellisempi. Hänellä oli lahjansa tallessa, olipa vielä kartuttanut sitä, niin että hän nyt oli varakas.
Mutta hänen omaisuutensa oli kovin vähäinen siihen verraten mitä se olisi voinut olla, jollei isä olisi elänyt niin kevytmielisesti ja huolimattomasti ja hävittänyt sekä rahaa että kiinteää omaisuutta aivan pilan päiten. Jos poika nuorena ollessaan olisi saanut niin suuren rikkauden käsiinsä, niin on mahdotonta sanoa, miten pitkälle hän olisi päässyt. Hän olisi voinut omistaa kaikki Lövsjön pitäjän metsät, kaupan Brobyssä ja laivan Löven-järvellä. Niin, olisipa hän voinut olla vaikkapa tehtaanisäntänä Ekebyssä.
Pojan oli tietenkin ollut vaikea antaa anteeksi isän tuhlaavaisuutta, mutta hän oli aina hillinnyt itseään, niin ettei hän koskaan ollut päästänyt harmiaan puhkeamaan esille. Kun Ol'Bengtsan asiat olivat menneet kumoon, olivat ihmiset ja samoin isäkin odottaneet, että hän olisi auttanut häntä, mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut? Kaikkihan olisi vain mennyt velkojille. Poika ei pannut omaa omaisuuttaan likoon juuri sen vuoksi, että isällä, kadotettuaan kaikki, olisi jotakin, johon turvautua.
Poika oli aivan syytön siihen, että Ol'Bengtsa oli asettunut asumaan vanhemman veljen lesken luokse ja koetti elättää häntä ja itseänsä kutomalla verkkoja. Poika oli pyytänyt isäänsä muuttamaan hänen kotiinsa ei vain kerran, vaan monta monituista kertaa. Tämä oli miltei uusi vääryys isän puolelta, sillä poika joutui huonoon huutoon niiden silmissä, jotka tiesivät, miten tukalaa ukon elämä oli.
Mutta ei edes siitä syystä heidän välillään ollut syntynyt mitään eripuraisuutta, ja osoittaakseen isälleen ystävyyttään ponnisteli poika joka kesä hengenvaarallista tietä myöten Askedaliin vaimoineen ja lapsineen ja vietti siellä kokonaisen päivän.
Jospa ihmiset olisivat tienneet, miten heidän mieltään ahdisti, sekä pojan että hänen vaimonsa, joka kerta, kun he näkivät tuon pienen mökin ja kurjat ulkohuoneet ja kivikkoisen perunamaan ja kälyn kaikki repaleiset lapset, niin he olisivat käsittäneet, miten hän helli isäänsä, koska hän saadakseen tavata häntä saattoi kestää tätä tuskaa vuosi vuodelta yhä uudestaan.
Kaikkein vaikeinta sekä hänen että vaimon mielestä oli se, että heidän kunniakseen aina pidettiin kestit. He pyysivät ja rukoilivat joka kerta poislähtiessänsä, että isä ensi vuonna heittäisi kestit pitämättä, mutta ukkoa oli mahdoton saada taipumaan. Hän ei tahtonut luopua kesteistään, vaikkei hänellä ollut siihen varaa. Eipä olisi luullut paljoakaan olevan jäljellä entisestä Ljusterbyn Ol'Bengtsasta, kun näki hänen kulkevan vanhana ja sammuneena mäellään, mutta komeiluhaluaan hän ei silti ollut kadottanut. Se oli saattanut hänet onnettomuuteen, eikä hän näyttänyt koskaan voivan päästä siitä eroon.
Poika oli kiertoteitse kuullut, ja senhän hän muuten itsekin ymmärsi, että ukko ja käly säästivät ja haalivat kokoon pitkin vuotta voidakseen pitää kelpo kutsut hänen tullessaan käymään. Ja silloin sitä olikin ruokaa aivan loppumattomasti. Kahvia ja haukattavaa jo ennenkuin he pääsivät edes rattailta alas. Ja päivällisiksi koko naapuriväelle kalaa ja lihaa ja riisikakkua ja marjakiisseliä ja juomia vaikka kuinka paljon. Se oli niin surkeaa, että suorastaan itketti. Hän ja hänen vaimonsa eivät millään tavalla yllyttäneet tätä hulluutta. Heillä ei ollut mitään muuta tuliaisiksi kuin arkiruokaa. Mutta kestejä oli aivan mahdoton välttää.
He arvelivat keskenänsä, että lopulta heidän kai täytyisi jättää käyntinsä kokonaan, jotta isä ei heidän tähtensä joutuisi perikatoon. Mutta he pelkäsivät, ettei kukaan ymmärtäisi heidän hyvää tarkoitustaan, jos he jäisivät tulematta.
Ja millaista seuraa heillä olikaan noissa kesteissä! Vanhoja seppiä ja kalastajaukkoja ja mäkitupalaisia. Jollei Fallan kelpo väki tavallisesti myöskin olisi ollut läsnä, niin ei joukossa olisi ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa olisi voinut sanaakaan vaihtaa.
Ol'Bengtsan poika oli tietenkin pitänyt enimmin Fallan Erikistä itsestään, mutta hän kunnioitti myös suuresti Lars Gunnarssonia, joka appensa jälkeen oli ottanut talon hoitoonsa. Eihän hän ollut suurta sukua, mutta siinä oli mies, joka oli osannut tehdä hyvät naimakaupat, ja joka hankkisi itselleen sekä rikkautta että kunniaa, ennenkuin hän luopuisi leikistä.
Siksipä poika tunsi suurta pettymystä, kun hän saapuessaan Askedaliin kolmantena vuonna Fallan Erikin kuoleman jälkeen, heti perille tultuaan sai kuulla, ettei Lars Gunnarsson luultavasti tulisikaan kesteihin. — »Syy ei ole minun», sanoi vanha nuotankutoja. »Hän ei ole juuri minun miehiäni, mutta sinun tähtesi minä kävin sittenkin Fallassa kutsumassa häntä.» — »Ehkäpä hän on saanut kyllikseen kesteistä», sanoi silloin poika. — »Eipähän», sanoi ukko, »kyllä hän luultavasti kernaastikin olisi tullut, mutta hänellä oli toisia esteitä.»
Ukko ei selittänyt tarkemmin mitä hän tällä tarkoitti, mutta kahvia juodessa hän palasi taas tähän asiaan. — »Älä ole pahoillasi, vaikkei Lars Gunnarsson tulekaan tänne tänä iltana», sanoi hän. »Ehkeipä sinusta olisi niinkään hauska olla hänen seurassaan, sillä hän on viime aikoina ruvennut kovin epäsäännöllisesti elämään.» — »Ette suinkaan tarkoita, että hän olisi ruvennut juomaan?» sanoi poika. — »Juuri niin, hyvinpä sinä arvasitkin», vastasi ukko. »Keväästä saakka hän on juonut, ja juhannuksen jälkeen hänellä on tuskin ollut ainoatakaan selvää päivää.»
Pojan ollessa isänsä luona vieraisilla oli tapana, että heti kahvin jälkeen he ottivat kumpikin onkivapansa ja menivät rantaan ongelle. Ukko oli silloin enimmäkseen ääneti, jotta ei pelottelisi kaloja pakosalle, mutta tällä kertaa hän teki poikkeuksen.
Hän alkoi jutella poikansa kanssa kerran toisensa jälkeen. Kankeasti se kävi, niinkuin tavallisestikin, ja lyhyin lausein, mutta selvästi saattoi huomata, että hänessä tällä kertaa oli enemmän eloa kuin muina vuosina.
Tuntuipa miltei siltä, kuin hän olisi tahtonut saada sanotuksi jotain erikoista, tai pikemmin, että hän olisi halunnut pojaltansa vastausta johonkin. Hän seisoi ikäänkuin tyhjän talon edessä huutaen ja kutsuen, voimatta millään luopua siitä toiveestaan, että joku vihdoinkin tulisi ovea avaamaan.
Useamman kerran ukko käänsi puheen Lars Gunnarssoniin. Hän kertoi yhtä ja toista lukukinkereistä, eikä hän jättänyt mainitsematta kaikkia niitä juorupuheitakaan, jotka olivat kierrelleet Askedalissa Fallan Erikin kuoleman jälkeen.
Poika antoi hänelle myöten siinä, että Lars ehkei ollut aivan syytön.Ja jos hän oli ruvennut juomaan, niin oli sekin huono merkki.
»Niin, minä olen utelias näkemään, miten hän suoriutuu tästä päivästä», sanoi ukko.
Kala nyki samassa pojan onkea, niin ettei hänen tarvinnut vastata. Eihän koko tässä jutussa ollut mitään, joka olisi muistuttanut heidän välisiä suhteitaan, mutta hän ei voinut sittenkään olla huomaamatta, että ukko tarkoitti jotain erityistä sanoillaan.
»Toivottavasti hän lähtee tänään papin puheille», sanoi ukko. »Sillä anteeksiantoa on olemassa, kun vain hän sitä haluaa.»
Kun ukko oli lausunut nämät sanat, oli hän hyvän aikaa vaiti. Pojalla oli niin kiire asettaa uutta matoa koukkuun, ettei hän ajatellutkaan sanoa mitään. Eikä hänen tarvinnutkaan siihen mitään vastata. Mutta sitten nousi ukon rinnasta niin syvä huokaus, että pojan täytyi vilkaista häneen.
»Ettekö te näe, että kala nykii?» sanoi poika. »Luulenpa, että annatte ahvenen viedä onkenne mukanaan.»
Ukko hätkähti. Hän irroitti kalan koukusta, mutta hän käyttäytyi niin kömpelösti, että se pulskahti takaisin järveen.
»Ei minulta kalastus tänään luonnistu, niin kernaasti kuin tahtoisinkin», sanoi ukko.
Niin, aivan varmaan hän tahtoi saada pojan jotain sanomaan ja tunnustamaan. Mutta ei suinkaan ukko voinut vaatia, että hän vertaisi itseään mieheen, jota epäiltiin appensa murhasta.
Ukko ei pannut uutta matoa koukkuun. Hän seisoi kivellä kädet ristissä ja tuijotti sammunein silmin ulapalle.
»Niin, anteeksiantoa on olemassa», sanoi hän. »Kaikki ne, jotka antavat vanhusten palella ulkona kylmässä, voivat tähän päivään saakka saada tekonsa anteeksi. Mutta sen jälkeen on kaikki lopussa.»
Eiväthän nämä sanat voineet tarkoittaa poikaa. Ukko ajatteli kai vain ääneen, niinkuin vanhoilla ihmisillä oli tapana tehdä.
Joka tapauksessa juolahti nyt pojan mieleen, että hänen pitäisi koettaa saada ukko puhumaan jostakin muusta.
»Mitenkä on tuon miehen laita täällä Askedalissa, joka tuli mielenvikaiseksi viime syksynä?» kysyi hän.
»Vai niin, Skrolyckan Janneko!» sanoi ukko. »Niin, hän on ollut järjissään koko talven. Hänkään ei aio tulla kesteihin tänään, mutta tokkopa sinä häntä kaivannetkaan. Hän on vain köyhä mäkitupalainen, niinkuin minäkin.»
Saattoihan se olla totta, mutta poika oli niin mielissään saadessaan puhua jostakusta muusta kuin Lars Gunnarssonista, niin että hän suurella myötätunnolla tiedusteli, mitä vikaa Skrolyckan Jannessa oli ollut.
»Hän, näes, tuli sairaaksi siksi, että hän kaipasi niin kovasti tytärtään, joka läksi täältä kaksi vuotta sitten eikä ole lähettänyt mitään tietoja.»
»Sekö, jonka kävi onnettomasti – – –»
»Vai niin, vai muistat sinä sen asian. Mutta isä suree sen vuoksi itsensä aivan hengiltä. Hän ei jaksa kestää tytön rakkauden puutetta.»
Ukon puheliaisuus oli kovin tuskallista. Hän puhui varmaan enemmän kuin hänelle oli hyväksi.
»Tiedättekö, minäpä taidan lähteä tuolle ulommaisimmalle kivelle», sanoi poika. »Siellä kalat näyttävät hyppelevän.»
Siirtyessään sinne hän joutui niin kauaksi, etteivät he voineet kuulla enää toistensa ääntä, eikä heidän välillään sen enempää keskustelua syntynyt koko aamupäivän kuluessa. Mutta minne ikänä poika meni, tunsi hän himmeiden, loistottomien silmien seuraavan itseään.
Hän tuli suorastaan hyvilleen tällä kertaa, kun vieraat saapuivat.
Pöytä oli katettu tuvan edustalle, ja kun isä istahti syömään, yritti hän heittää kaikki huolet ja surut hartioiltaan. Ollessaan isäntänä kesteissä oli hänessä jälleen niin paljon entistä Ol'Bengtsaa, että saattoi hyvin kuvailla mielessään, millainen hän ennen vanhaan oli ollut.
Ei kukaan Fallan väestä ollut läsnä, mutta sittenkin saattoi huomata, että Lars Gunnarsson oli kaikkien mielessä. Eikä se ihmeellistä ollutkaan, koska häntä oli varoitettu juuri tämän päivän johdosta. Ol’Bengtsan poika sai kuulla niin paljon Fallan lukukinkereistä ja siitä ihmeellisestä seikasta, että pappi juuri sinä iltana oli puhunut velvollisuuksista vanhempia kohtaan, että häntä alkoi suorastaan tuskastuttaa. Hän ei sanonut kuitenkaan mitään, mutta vanha Ol'Bengtsa, joka varmaankin huomasi miten nämä jutut kyllästyttivät häntä, kääntyi hänen puoleensa.
»Mitä sinä arvelet tästä kaikesta, Nils? Varmaankin ihmettelet, miksikä Jumala ei ole säätänyt lakia vanhemmille siitä, miten heidän pitäisi käyttäytyä lapsiaan kohtaan?»
Tämä tuli aivan yllättäen. Hän tunsi punastuvansa, ikäänkuin hänet olisi tavattu itse teosta.
»Mutta rakas isä!» sanoi hän. »Enhän minä ole koskaan sanonut enkä ajatellut – – –»
»Ei, se on aivan totta,» keskeytti ukko hänen puheensa ja kääntyi nyt vieraitten puoleen. »Minä tiedän, että teidän on vaikea uskoa, mitä minä nyt sanon. Mutta totta se on, ettei tämä minun poikani ole koskaan sanonut ainoatakaan pahaa sanaa minulle, yhtä vähän kuin hänen vaimonsakaan.»
Ukko ei ollut kääntynyt kenenkään erityisen puoleen puhuessansa, eikä kukaan myöskään tahtonut vastata tähän mitään.
»Suuria koettelemuksia he ovat saaneet kestää», jatkoi Ol'Bengtsa. »Suuret omaisuudet ovat heidän käsistään menneet. He olisivat nyt voineet olla säätyläisiä, jos vain olisin hoitanut hyvin asioitani. Mutta he eivät ole koskaan moittineet minua. Ja joka kesä he tulevat minua tervehtimään osoittaakseen, etteivät he kanna vihaa minulle.»
Ukon kasvot olivat jälleen aivan ilmeettömät ja hänen äänensäkin hiljainen. Poika ei tiennyt, tahtoiko hän johtaa keskustelua johonkin erityiseen asiaan, vai puhuiko hän vain jotakin sanoaksensa.
»Toista on Liisan laita tässä», sanoi ukko osoittaen miniäänsä, jonka luona hän asui. »Hän toruu minua joka päivä sen johdosta, että olen hukannut rahani.»
Miniä ei näyttänyt vähääkään vaivaantuneelta, vaan vastasi ukolle hyväntahtoisesti nauraen: »Ja te torutte minua, kun minä en ehdi paikata kaikkia reikiä poikien vaatteissa.»
»Niin, se on totta», myönsi ukko. »Kas, me emme ujostele toisiamme, vaan me puhumme suumme puhtaaksi. Me voimme puhua mistä hyvänsä, ja kaikki mikä on minun, on myöskin Liisan, ja kaikki mitä Liisa omistaa, on myös minun. Niinpä minä alan uskoa, että hän onkin minun oikea lapseni.»
Poika tuli jälleen hämilleen ja tuskalliselle mielelle. Ukko tahtoi saada jotain esille pakoitetuksi. Hän odotti jotain vastausta. Mutta eihän hän voinut vaatia, että se tapahtuisi nyt tässä, vieraiden ihmisten keskellä.
Poika tunsi suurta helpotusta, kun Ol’Bengtsa katsoi eteensä ja huomasi, että Lars Gunnarsson ja hänen vaimonsa seisoivat veräjällä taloon tulossa.
Mutta ei yksin poika iloinnut heidän tulostaan, vaan kaikki muutkin.Tuntuipa siltä, kuin kaikki synkät epäilykset äkkiä olisivat kadonneet.
Lars ja hänen vaimonsa pyysivät moneen kertaan anteeksi, että he tulivat näin myöhään, mutta Larsilla oli ollut niin kova päänsärky, etteivät he luulleet voivansa lainkaan tulla. Nyt se oli sentään hiukan hellittänyt, ja siksi hän oli päättänyt yrittää tulla kesteihin. Ehkäpä hän voisi unohtaa kipunsa ihmisten parissa.
Larsin silmät olivat hiukan kuopallaan, ja tukka oli harvennut ohimoilta, mutta muuten hän oli yhtä iloinen ja pirteä kuin edellisenäkin vuonna. Tuskin hän oli saanut pari suupalasta, kun Ol'Bengtsan poika ja hän alkoivat keskustella metsäkaupoista, suurista voitoista ja rahalainoista.
Pientilalliset ihmettelivät suuria summia, eivätkä uskaltaneet sanoa mitään. Vain vanha Ol'Bengtsa sekaantui puheeseen.
»Kun te nyt puhutte rahoista», sanoi hän, »niin juolahti mieleeni, tokko sinä, Nils, muistat sitä 17,000 riksin velkakirjaa, jonka minä sain Duvnäsin vanhalta patruunalta. Muistat kai, että se oli joutunut hukkaan ja etten pahimmassa hädässä ollessani voinut sitä löytää. Minä kirjoitin joka tapauksessa patruunalle ja veloin häntä, mutta minulle vastattiin, että hän oli kuolemaisillaan. Ja sitten, kun hän oli kuollut, eivät pesänselvittäjät löytäneet saatavaani kirjoista. Minulle ilmoitettiin, etteivät he voineet sitä minulle maksaa, koska velkakirja ei ollut tallella. Me etsimme sitä, sekä minä itse että poikani, mutta me emme löytäneet sitä mistään.»
»Ette suinkaan te tarkoita, että olisitte nyt sen löytänyt?» huudahti poika.
»Se on hyvin kummallinen juttu», jatkoi ukko. »Skrolyckan Janne tuli eräänä aamuna minun luokseni ja vakuutti tietävänsä, että tuo velkakirja oli minun vaatearkkuni salalaatikossa. Hän oli nähnyt unissaan minun ottavan sen sieltä esiin.»
»Mutta ettekö te ollut etsinyt sitä sieltä?»
»Niin, minä olin etsinyt sitä vasemmanpuolisesta salalaatikosta. Mutta Janne sanoi, että se olikin oikealla puolella. Ja kun minä nyt aloin tarkastaa, niin löytyi siltä puolelta myöskin salalaatikko, vaikken koskaan ennen ollut sitä nähnyt. Ja siellä velkakirja oli.»
Poika laski hetkeksi kädestään veitsen ja kahvelin, mutta otti ne jälleen pöydältä. Ukon ääni kuului varoittavalta. Ehkäpä koko juttu oli valetta.
»Se oli kai vanhentunut?» sanoi hän.
»Niin», sanoi ukko, »sitähän se oikeastaan olisi ollut, jos velallinen olisi ollut joku toinen. Mutta minä sousin Duvnäsin nuoren patruunan luo, ja hän myönsi heti paikalla, että se oli oikea. 'Se on päivän selvää, että minä suoritan isän velan teille, Ol'Bengtsa', sanoi hän, 'mutta te annatte minulle kai parin viikon lykkäystä. Se on suuri summa kerrallaan maksettavaksi'.»
»Se oli kunnon miehen puhetta», sanoi poika ja laski kätensä raskaasti pöydälle. Ilo alkoi saada vahan hänessä, kaikesta epäluulosta huolimatta. Kas, kun ukko oli kaiken päivää hautonut mielessään jotain niin erinomaista voimatta tuoda sitä ilmi!
»Minä sanoin patruunalle, ettei hänen tarvinnut maksaa yhtään mitään», selitti nuotankutoja, »kunhan hän vain antaisi minulle uuden velkakirjan, niin rahat voisivat kyllä jäädä hänen haltuunsa.»
»Olihan sekin hyvä», sanoi poika. Hänen oli vaikea pysytellä niin rauhallisena kuin olisi pitänyt. Ääni tahtoi väkisinkin nousta kimakaksi ja iloiseksi. Hän tiesi, ettei koskaan voinut olla oikein varma vanhasta Ol'Bengtsasta. Seuraavassa hetkessä hänen päähänsä saattoi pälkähtää sanoa, että kaikki olikin vain lorua.
»Sinä et taida uskoa minua», sanoi ukko. »Tahdotko nähdä velkakirjan?Mene sinä noutamaan, Liisa!»
Heti senjälkeen sai poika velkakirjan silmiensä eteen. Hän katseli ensin allekirjoitusta, ja hän tunsi heti paikalla selvän ja siron nimikirjoituksen. Sitten hän tarkasteli summaa, ja sekin oli oikea. Hän nyökkäsi päätään vaimolleen, joka istui häntä vastassa, ikäänkuin sanoakseen, että kaikki oli paikallansa, ja ojensi samalla hänelle sen nähtäväksi, sillä saattoihan hän arvata, miten halukas hänkin oli näkemään sitä.
Vaimo luki sen tarkalleen läpi alusta loppuun saakka.
»Mitäs tämä on?» sanoi hän. »'Maksan Liisa Pietarintyttärelle Askedalista, Bengt Olssonin leskelle Ljusterbystä — — —' Saako Liisa velkakirjan?»
»Saa», sanoi ukko, »hän on saanut nämä rahat minulta, sillä hän on oikea lapseni.»
»Mutta se on väärin — — —»
»Eipä niinkään», sanoi ukko väsyneellä äänellään, »se ei ole väärin. Minä olen täyttänyt velvollisuuteni enkä ole kellekään velkaa. Olisihan minulla voinut olla toinenkin velkamies», jatkoi ukko kääntyen poikansa puoleen, »mutta olen ottanut selkoa asiasta ja tiedän, ettei sellaista olekaan.»
»Niin, te tarkoitatte minua», sanoi poika. »Minua te ette koskaan ajattele – – –»
Mutta kaikki se mitä poika nyt aikoi sanoa, jäikin sanomatta. Kova huuto pöydän toisesta päästä keskeytti hänen puheensa.
Siellä Lars Gunnarsson oli äkkiä riistänyt täyden viinapullon käteensä ja nostanut sen huulilleen. Vaimo huusi ääneensä tuskasta ja koetti ottaa sen pois häneltä.
Lars työnsi hänet syrjään, kunnes hän oli juonut pullon puolilleen.Sitten hän laski sen jälleen pöydälle ja kääntyi vaimonsa puoleen.Hänen kasvonsa punoittivat, silmissä oli hurja ilme ja hän pui nyrkkiä.
»Etkö sinä kuullut, että Janne löysi velkakirjan? Kaikki, mitä hän uneksii, käy toteen. Ymmärrät kai sinä, että hän näkee näkyjä. Ja saat nähdä, että tänä päivänä kohtaa onnettomuus minuakin, niinkuin hän ennusti.»
»Hänhän pyysi sinua vain varomaan itseäsi!»
»Sinä pyysit ja rukoilit, että lähtisin tänne, jolta unohtaisin mikä päivä tänään on. Ja sitten sainkin tämän muistutuksen sen sijaan!»
Hän nosti jälleen viinapullon huulilleen, mutta vaimo heittäytyi hänen ylitseen itkien ja rukoillen. Lars laski pullon nauraen pöydälle.
»Pidä se hyvänäsi, kernaasti minun puolestani!» sanoi hän. »Ja hyvästi nyt, Ol'Bengtsa! Kai te suotte anteeksi, vaikka lähdenkin matkoihini? Tänään minun täytyy mennä sellaiseen paikkaan, missä saan rauhassa juoda.»
Hän astui veräjälle. Vaimo seurasi hänen jäljissään.
Mutta kun Lars astui veräjästä ulos, työnsi hän vaimonsa syrjään.
»Mitä sinä tahdot minusta? Minä olen saanut varoituksen. Minä astun perikatoani kohti.»