Poltin savukkeeni loppuun, ja viskattuani sen pois astuin ikkunan luo katsahtamaan ulos. Seisottuani siinä hetkisen kuulin hänen kutsuvan hellästi:
"Jack!"
Käännyin ja tulin hänen luokseen, polvistuen hänen eteensä ja tarttuen hänen käsiinsä.
Hän katsoi harvinaisen totisena minua jokseenkin tiukasti silmiin ja lausui:
"Jos sinun on valittava minun tai rahojen välillä, niin miten päätätkään?"
Suutelin hänen kättänsä vastaukseksi.
"Jos rahat menetetään, niin eikö kaikki tule ilmi? Ja eikö sinua silloin syytetä epärehellisyydestä?"
"Luultavasti", myönsin minä.
"Etkö välitä siitä?"
"Kyllä, välitän tietenkin. Ei kukaan pidä siitä, että häntä sanotaan varkaaksi — varsinkaan jos asiassa on jotakin perää. Mutta sinun menettämisesi koskisi minuun kipeämmin."
"Pidätkö minusta tosiaankin hyvin paljon, Jack? Ei, sinun ei tarvitsekaan sitä sanoa. Luullakseni sinä pidät. Ja nyt minä kerron sinulle salaisuuden. Ellet sinä olisi saapunut tänne, olisin nainut kenraali Whittinghamin jo aikoja sitten. Jäin tänne sitä varten — niin, niin, Jack, en minä ole mikään kiltti pikkutyttö, — ja hän kosi hyvin pian senjälkeen kun sinä olit tullut. Silloin annoin hänelle rahanikin, tiedäthän."
Kuuntelin tarkkaavaisesti. Muutamia seikkoja näytti olevan selviämässä.
"No niin", hän jatkoi, "sinä tiedät, mitä tapahtui. Sinä rakastuit minuun — minä viettelin sinut siihen — ja sitten luullakseni rakastuin itsekin hiukkasen sinuun. Joka tapauksessa ilmoitin presidentille, etten juuri vielä menisi naimisiin hänen kanssaan. Joku aika myöhemmin tarvitsin rahoja ja pyysin häntä antamaan minulle omani takaisin. Hän kieltäytyi ehdottomasti; sinä tunnet hänen tyynen, vastustamattoman sävynsä. Hän sanoi säilyttävänsä rahoja 'rouva Whittinghamia' varten. Oi, minä olisin suonut voivani tappaa hänet! Mutta minä en uskaltanut avoimesti riitaantua hänen kanssaan, ja häntä vastaan on sitäpaitsi kovin vaikea taistella. Kinastelimme alituiseen, hän ei suostunut millään ehdolla luovuttamaan takaisin rahoja, ja minä vakuutin etten naisi häntä, ellen ensin saisi niitä, enkä sittenkään, jos en itse tahtoisi. Vihapäissään hän vannoi, että naisin hänet saamatta penniäkään, ja tällä tavoin kului aika. Mutta sinua ei hän ollenkaan epäillyt, Jack, ennenkuin vasta viimeiseltä. Sitten saimme tietoomme tuon velkajutun, ja jokseenkin samaan aikaan huomasin hänen vihdoinkin vainuavan jotakin meidän kahden tunteista. Juuri päivää ennen kuin eversti ja minä tulimme pankkiin sinua tapaamaan hän saattoi minut epätoivoon. Seisoen edessäni tässä huoneessa lausui hän: 'Christina, olen tulemassa vanhaksi. En odota kauemmin. Minä luulen, että olet rakastunut nuoreen Martiniin.' Sitten hän pyysi anteeksi suoraa puhettaan, sillä hän esiintyy muuten aina säveästi. Ja minä uhmasin häntä. Ja sitten — arvaappas, Jack, mitä hän sitten teki?"
Ponnahdin raivoissani tuolilta.
"Mitä?" huudahdin.
"Hän nauroi!" lausui signorina traagillisen kolkosti. "Sitä en voinut sietää, ja niin yhdyin everstiin kukistaakseni hänet. Ah, hänen ei olisi pitänyt nauraa minulle."
Ja tosiaankin hän näytti tällä hetkellä vaaralliselta olennolta siten kohdeltavaksi.
"Tiesin mitä ei kukaan muu tiennyt ja kykenin vaikuttamaan häneen tavalla, jolla ei kukaan muu kyennyt, ja minä sain kostoni. Mutta nythän se kaikki raukeaa tyhjiin."
Ja hän lyyhistyi nyyhkyttäen tuolille.
Toipuen hän sitten viittasi minua olemaan hiljaa ja jatkoi:
"Ajattelet ehkä, että pidettyäni niin kauan puoliani presidenttiä vastaan, minulla ei ole syytä peljätä everstiä. Mutta sen asian laita on toinen. Presidentti on häikäilemätön, mutta hän on herrasmies — naisia kohtaan. Tarkoitan että hän ei koskaan —"
Hän pysähtyi.
"Mutta McGregor?" kysyin käheänä kuiskauksena.
Hän painoi päänsä olkaani vasten.
"En rohkene jäädä tänne hänen kanssaan, Jack", kuiskasi hän. "Ellet voi viedä minua pois, täytyy minun paeta presidentin luo. Siellä olen ainakin turvassa."
"Sitä kirottua roistoa!" murahdin minä — en tarkoittaen presidenttiä, vaan hänen seuraajaansa. "Minä ammun hänet."
"Ei, ei, Jack!" huudahti hän. "Sinun on oltava tyyni ja varovainen. Mutta tänä iltana täytyy minun lähteä — tänä iltana, Jack, joko sinun kanssasi tai presidentin luo."
"Rakkaani, sinä tulet minun kanssani!" lausuin minä.
"Minne sitten?"
"Oh, pois täältä, jonnekin."
"Mitenkä pääsemme pakenemaan?"
"No, istuhan nyt, rakkaani ja koeta olla itkemättä — se murtaa sydämeni. Minä tahdon nyt vuorostani miettiä."
Kannoin hänet sohvalle, ja hän jäi hiljaa lepäämään, mutta katse tähdättynä minuun. Olin vimmoissani McGregorille, mutta kun en voinut suoda itselleni suuttumukseni valloilleenpääsemisen ylellisyyttä, pinnistin kaikki sielunvoimani keksiäkseni pakokeinon. Vihdoin luulin onnistuneeni.
Signorina huomasi sen silmieni välähdyksestä. Hän hypähti ylös ja tuli luokseni.
"Oletko keksinyt?" huudahti hän.
"Luulen niin — kunhan vain tahdot uskoa itsesi minun haltuuni ja olet valmis viettämään epämukavan yön."
"Jatka."
"Tiedät, että minulla on pieni höyryvene? Tulee pimeä yö. Jos vain pääsemme alukseen ja saamme parin tunnin ennätyksen, niin silloin ei kukaan enää ehdi kintereillemme. Vene on nopeakulkuinen, ja täältä on vain viisikymmentä penikulmaa turvapaikkaan vieraalle rannikolle. Sinne saavun kerjäläisenä!"
"En välitä siitä, Jack", sanoi hän. "Minulla on viisituhatta dollariani, ja täti tuo meille loput. Mutta miten pääsemme alukseen? Sitäpaitsi, voi, Jack! presidentti vaanii rannikolla 'Songstressillaan' joka yö, ja niillähän on höyryä — mr. Carr oli juuri laitattanut purteensa avuksi höyrypannun."
"Vai niin", sanoin minä, "siitä en tiennytkään. Kuulehan, Christina, suo kysymykseni anteeksi, mutta onko sinulla mahdollisuutta kirjevaihtoon presidentin kanssa?"
"On", vastasi hän silmänräpäyksen epäröityään.
"Ja uskooko hän, mitä hänelle kirjoitat?"
"Enpä tiedä. Ehkä, ja ehkä ei. Hän luultavasti toimii niinkuin ei hän uskoisi."
"No niin, meidän täytyy uskaltaa", sanoin. "Ainakin on parempi joutua hänen valtaansa kuin jäädä tänne. Teimme vallankumouksemme ehkä liian hätäisesti."
Esitin suunnitelmani signorinalle laisinkaan peittelemättä sen vaikeuksia ja vaarojakin. Mitä hän lieneekin ajatellut ennen ja jälkeen, tällä hetkellä hän joko oli niin peloissaan everstin suhteen tai niin hullaantunut minuun, että hän vähäksyi vaikeuksia ja nauroi vaaroille huomauttaen, että vaikka epäonnistuminen tuottaisikin häpeää, ei se oleellisesti voisi tehdä asemaamme pahemmaksi. Jos taasen onnistuisimme —
Menestyksen ajatus nostatti autuaallisen haaveen, jonka onnesta nautimme jonkun minuutin; sitten meitä varoitti kello kahdellatoista lyönnillään, ja me palasimme todellisuuteen.
"Aiotko ottaa rahoista mitään mukaasi?" kysyi signorina.
"En luule", vastasin. "Vaara lisääntyisi suuresti, jos minut nähtäisiin pankin tienoilla; tiedäthän, että hänellä on vakoojia kaikkialla. Ja mitäpä se hyödyttäisikään? En voisi niitä pitää, enkä halua antautua uusiin vaaroihin vain pelastaakseni pankkia tappioilta. Pankin puolelta ei minua ole kohdeltu kovinkaan hyvin. Aion turvautua sinun vieraanvaraisuuteesi, kunnes saan aikaa katsella ympärilleni."
"Tulenko noutamaan sinua?" kysyin järjestettyämme muut yksityiskohdat.
"Se tuskin sopii", vastasi hän. "Epäilen everstin lahjoneen erään palvelijoistani. Yksinäni voin kyllä pujahtaa ulos, mutta vaikeampi olisi välttää huomiota, jos sinä olisit mukana. Tapaan sinut Vapaudenkadun alipäässä."
"Täsmälleen kello kaksi aamuyöstä, ole hyvä. Älä tule Piazzan kautta ja Vapaudenkatua pitkin. Kaarra ajelutietä myöten." (Tämä oli eräänlainen kaupunkia kiertävä lehtokuja, jolla ylhäisön oli tapana ajella ja ratsastaa). "Pankin ympärillä lienee silloin jo vilkas kuhina, niin että sinua ei kukaan huomaa. Onko sinulla revolveria?"
"On."
"Hyvä. Varo ampumasta ketään, ellei se käy välttämättömäksi; mutta jos haavoitat jotakuta, älä jätä häntä virumaan tuskiinsa. Nyt lähden", jatkoin; "iltapäiväksi kotiin. Jos jotain selkkausta ilmenee, lähetä ajopelisi katua pitkin ja anna niiden pysähtyä maustinkauppiaan myymälän edustalle. Se on minulle merkkinä", ehdotin lopuksi.
Signorinasta tämä oli hyvä tuuma, ja me erosimme hellästi.
Vetoan inhimilliseen heikkouteen.
Kaikesta päättäen oli minun tänään kestettävä toinen yhtä tuskallisen kiihoittava päivä kuin se, jonka olin viettänyt vallankumouksen edellä, ja minä mietiskelin surunvoittoisesti, miten vaikeata on tämänlaatuisiin selkkauksiin antauduttuaan niistä jälleen selviytyä. Onneksi oli minulla kaikenlaista hommaa, joten en joutunut toimettomana kuluttamaan hermojani.
Ensiksi kävin satamassa. Tiellä tutkin taskuni, löytäen kaiken kaikkiaan 950 dollaria. Siinä oli koko omaisuuteni, sillä viimeiseltä olin pitänyt viisaimpana tallettaa kaikkia varojani taskussa. No, riittihän se nykyhetkeksi; tulevaisuus sai huolehtia itsestään. Tällaisin ajatuksin astelin eteenpäin kevyellä mielellä, sillä menestykseni lemmenasiassa korvasi minulle kaikki väijyvät vaarat ja vastukset. Kunhan vain pääsen Aureata-maasta turvalliseen satamaan signorinan keralla, niin muutapa en Onnettarelta pyydä!
Näissä mietteissäni tulin venehuoneelle, missä alukseni oli. Se oli siro pikku merenkyntäjä, yksi mies helposti saattoi sitä käyttää. Oli vain pidettävä huolta, että pääsimme alukseen kenenkään huomaamatta. Puhuttelin venesuojan vartijaa, kysellen häneltä, millaisen sään hän luuli tulevan. Mies vakuutti, että oli tulossa kaunis, mutta pimeä yö.
"Hyvä on", lausuin, "aion mennä kalastamaan; lähden yön selkään, ollakseni aamunkoitteessa valmiina pyyntipaikalla."
Tavaton tarmokkuuteni näkyi miestä ihmetyttävän, mutta hän ei sanonut vastaan.
"Mihin aikaan lähdette, sennor?" kysyi hän vain.
"Veneen pitää olla valmiina kello kahdelta."
"Tahdotteko, että tulen mukaanne, sennor?"
Olin miettivinäni ja sitten ilmoitin hänen ilmeiseksi huojennuksekseen, että tulisin kyllä toimeen yksinkin.
"Jättäkää se laiturinne päähän valmiissa käyttökunnossa", lisäsin."Kylläpä se siellä pysynee?"
"Ka, kyllä, sennor. Ei siellä pimeän tullen ole muita liikkeelläkään kuin vartiosoturit, ja he eivät siihen kajoo."
Itsekseni toivoin, että vartiosoturitkaan eivät silloin olisi paikoillaan, mutta sitä en lausunut ääneen.
"Tietysti suljen portin, sennor, — onhan teillä avain?"
"On, kaikki hyvin, kas tuossa —- kiitos vaivastanne."
Suuresti ihmeissään ja hyvillään ilman varsinaista syytä annetusta runsaasta juomarahasta (menettelin siinä jokseenkin tyhmästi) vakuutteli mies monisanaisesti järjestävänsä kaikki mitä mukavimmin. Vieläpä pyytäessäni muutamia pieluksiakin pidätti hän halveksivan hymynsä ja lupasi toimittaa ne alukseen.
"Ja älkää millään muotoa huoliko valvoa odottamassa minua", sanoin lähtiessäni.
"Enpä juuri valvo, jollei tarvitse", vastasi hän. "Toivotan teille hyvää kalaonnea, sennor."
Satamasta menin suoraa päätä Kultaiseen taloon. Eversti oli jonkun verran ihmeissään, kun näki minut niin pian jälleen, mutta ilmoittaessani tulleeni asioissa jätti hän hommansa ja kuunteli.
Alotin hiukan levottomana, sillä jos hän epäili vilpittömyyttäni, oli kaikki hukassa. Olen kuitenkin aina ollut liukas valehtelija, eikä McGregor ollut Whittingham.
"Tulin puhumaan niistä rahoista."
"Vai niin, oletteko tullut järkiinne?" kysyi hän tavanmukaisella karkeudellaan.
"En voi antaa niitä teille", jatkoin.
"Mitä lempoa? Ette voi!" ärjähti hän puheeseeni. "Ja sitä tulette vasiten sanomaan! Tiedättekö, että jos sotamiehet eivät saa rahaa muutaman tunnin kuluessa, he kukistavat minut? He ovat siihen valmiit milloin hyvänsä. Saakeli sentään! Käskyjä antaessani en enää tiedä, totellaanko minua vai saanko luodin kallooni."
"Rauhoittukaahan toki", lausuin, "ja sallikaa minun lopettaa!"
"Teidän lopettaa!" pauhasi hän. "Mitä luulette lörpöttelyn auttavan? Joko annatte minulle rahat tai minä otan ne, siinä kaikki — ja jos ryhdytte sitä estämään, sen pahempi teille!"
"Sitähän juuri aioin ehdottaakin, mutta te keskeytitte minut", sanoin tyynesti, mutta sydämessäni riemuitsin, sillä näin hänen olevan siinä mielentilassa, että hän kerkeästi astuisi ansaan.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
Selitin hänelle, että minun oli mahdoton luovuttaa rahoja. Maineeni oli kysymyksessä; velvollisuuteni oli kuolla noita rahoja varjellessani, — mitä velvollisuutta — kiirehdin lisäämään — en sentään ollenkaan aikonut täyttää.
"Mutta", jatkoin, "vaikka minun ei sovi luovuttaa rahoja, en ole velvollinen edellyttämään pankinryöstöä. Rauhattomina aikoina on usein rosvojoukkoja liikkeellä. Ankarimmatkaan varokeinot eivät riitä suojelemaan omaisuuttamme. Olisi nyt hyvin mahdollista, että juuri tänä yönä tuollainen joukkue murtautuisi pankkiin ja tyhjentäisi koko kassakaapin."
"Ohoo!" huudahti eversti. "Sellaistako peliä?"
"Aivan niin", vastasin, "ja oiva peli se onkin, kunhan vain pelaatte hyvin".
"Ja mitä sanotaan Euroopassa, kun kuullaan, että väliaikainen hallitus ryhtyy ryöstämään yksityistä omaisuutta?"
"Hyvä eversti, tehän pakoitatte minut kovin seikkaperäisiin selityksiin. Tietenkään ette te esiinny jutussa."
"Mutta minä tahtoisin olla paikalla", huomautti hän. "Ellen olisi, saattaisivat miehet käsittää tehtävänsä omalla tavallaan."
"Te olette saapuvilla, se on luonnollista, mutta epävirallisesti. Katsokaahan, eversti, kaikki käy kuin tanssi. Ilmoittakaa menevänne tarkastamaan rannikkoa ja pitämään 'Songstressia' silmällä. Viekää sillä verukkeella komppanianne pois Piazzalta. Ottakaa sitten viisitoista, kaksikymmentä luotettavaa miestä — ei enempää, on joutavaa ottaa useampia kuin välttämättömästi tarvitaan. Vastustus ei tule kysymykseenkään. Kello kahden aikaan, kun kaikki on hiljaista, saarratte pankin. Jones avaa, kun kolkutatte. Älkää tehkö hänelle pahaa, mutta viekää hänet ulkopuolelle, älkääkä antako hänen huutaa. Sitten menette noutamaan rahat. Tässä on kassakaapin avain. Sitten voitte pistää talon tuleen, jos haluatte."
"Bravo, veikkoseni!" huudahti eversti. "Onpa, teissä sittenkin ryhtiä.Tosiaan jo pelkäsin, että teistä tulisi katumuksentekijä."
Nauroin niin kunnottomasti kuin osasin.
"Ja mitä te siitä tahdotte osallenne?" kysyi hän. "Ette kai ole sitä unohtanut?"
Kuten lukija tietää, en ollut saamassa osalleni muuta kuin oman itseni ja signorinan. Mutta ei käynyt päinsä sanoa everstille, etten vaatisi mitään; hän ei olisi uskonut. Pyysin senvuoksi 30,000 dollarin hyvitystä, jonka hän lupasi niin auliisti, että epäilin, tokko hän aikoi sitä koskaan maksaa.
"Luuletteko olevan peljättävissä, että Whittingham voi yrittää hyökkäystä sillaikaa kun olemme siinä puuhassa?"
"En sitä usko", vastasin. "Hän ei ole mitenkään vielä ehtinyt järjestää itselleen kunnollista kannattajajoukkoa täällä. Onhan tosin tyytymättömyyttä, vaan ei kylliksi, jotta hän voisi sille rakentaa."
"On hyvin paljon tyytymättömyyttä."
"Ei parin tunnin kuluttua. Menette vain ilmoittamaan, että uusi palkkaerä suoritetaan joukoille huomenaamulla — sievoinen osa."
"Niin", lausui hän miettiväisenä, "sen pitäisi rauhoittaa heidät yhdeksi illaksi. Tosiasia on, että ne eivät välitä rahtuakaan minusta enempää kuin Whittinghamistakaan; ja jos luulevat saavansa minulta enemmän, pysyvät he minun puolellani."
Tietysti myönsin hänen olevan oikeassa. Ja totta se olikin, niin kauan kuin presidentti ei ollut paikalla; mutta itsekseni ajattelin, että eversti ei ottanut tarpeeksi huomioon kilpailijansa henkilöllistä arvoa ja vaikutusta, jolla hän kykenisi lumoamaan joukot, kunhan vain pääsisi katselemaan niitä kasvoista kasvoihin.
"Niin", jatkoi eversti, "sen minä teen ja vielä enemmänkin: panen kansan hyvälle tuulelle, tilaamalla täksi iltaa Piazzalle vapaat juomat."
"Ihastuttavaa vanhanaikaista ruhtinaallisuutta!" huomautin minä. "Se tuntuu mainiolta tuumalta. Antakaa sytyttää kokkovalkea, niin juhlasta tulee täydellinen. En usko Whittinghamin yrittävän hyökkäystä, mutta se tekee rosvousjutun vielä uskottavammaksi."
"Ainakin he kaikki tulevat niin humalaan, ettei minulla ole heistä vastusta", virkkoi eversti.
"No niin, asia lienee siis selvillä?" sanoin minä. "Lähden kotiin kirjoittamaan johtokunnalleni, pyytääkseni ohjeita rahojen sijoittamisesta."
"Hirsipuussa te vielä kuolette, Martin", huudahti eversti vilpittömän ihailevasti.
"En kaiketi teidän toimestanne, eversti, miten hyvänsä olisikaan käynyt, jos olisin ollut härkäpäinen! Joka tapauksessa toivon eläväni niin kauan, että saan tanssia häissänne. Eihän siihen enää ole viikkoakaan!"
"Ei", sanoi hän, "tänään on sunnuntai (vaikka sen olin jukoliste unohtanut), ja ensi lauantai on se suuri päivä!"
Näin lausuessaan näytti hän tosiaankin onnelliselta ylkämieheltä, ja minä jätin hänet autuaallisiin haaveisiinsa.
"Voisin panna kymmenen yhtä vastaan, että se päivä ei koskaan koita", ajattelin kävellessäni kotiinpäin. "Ellen itse voittaisikaan pelissä, niin silloin autan presidentin ehtimään väliin."
Everstin ahneus oli pettänyt hänen viisautensa, ja hän oli mennyt ansaan kerkeämmin kuin olin rohjennut toivoakaan. Oli vielä jälellä kysymys, mitä presidentti tekisi saatuaan signorinan kirjeen. Lukija käsittänee tilanteen paremmin, kun kerron, mitä se sisälsi. Signorinan kanssa olimme sen yhdessä suunnitelleet, ja hän antoi sen minulle luettavaksi; minulla on siitä vieläkin jäljennös. Kirje kuului:
"Voin tuskin toivoa, että minua enää uskotte, mutta jos petin teidät, niin te itse ajoitte minut siihen. Olen antanut heille teidän rahanne; niitä säilytetään nyt pankissa. M. kieltäytyy niitä luovuttamasta, ja G. aikoo ne anastaa ensi yönä. Hän ottaa mukaansa vain muutamia miehiä, toiset toimitetaan loitolle. Hän saapuu pankkiin kello kahdelta parinkymmenen miehen keralla. Toimikaa miten tahdotte. Kaikki näyttää täällä lupaavalta teidän asiallenne. Hän uhkaa minua väkivallalla, ellen heti suostu avioliittoon hänen kanssaan. Hän pitää silmällä alustanne, mutta jos voitte jättää sen ankkuriin ja tulla maihin veneessä, niin ei synny mitään epäluuloa. Vannon tämän olevan totta; älkää rangaisko minua vielä epäluottamuksella. En vakuuttele mitään, mutta jos tulette takaisin luokseni, tahdon korvaukseksi anteeksiannostanne suoda teille mitähyvänsä pyydätte!
Christina.
J.K. — M. ja G. ovat riitaantuneet, eikä M. toimi teitä vastaan."
Olin ylipäätään sitä mieltä, että presidentti noudattaisi kehoitusta. Oli epäiltävää, tokko hän uskoisi siitä paljoakaan, mutta se näytti todenmukaiselta (ja tavallaan olikin sanasta sanaan totta) ja tarjosi niin houkuttelevaa syöttiä, että hän hyvin luultavasti saapuisi koettamaan, minkä verran sanomassa oli perää. Jos hänellä, kuten aavistelimme, jo oli melkoinen joukko puoluelaisia maalla, saattoi hän astua maihin tiedusteluretkelle, olematta suuressakaan vaarassa joutua everstin käsiin. Ja ellei hän tulisikaan, toivoimme kirjeen pystyvän kääntämään hänen huomionsa karkulaisveneistä ja pakenevista rakastavaisista.
Olisin voinut sommitella sanat vieläkin houkuttelevammiksi, mutta sukupuolelleen ominaista kummallisen kieroa moraalia seuraten signorina kieltäytyi vannomasta mitään, mikä ei ollut kirjaimellisesti totta kirjeessä, joka kuitenkin kokonaisuudessaan alusta loppuun oli suunnaton valhe. Vaikka hän ei ollut siveysopin tutkija, oli hänelle hyvin selvillävalheellisen sananmuodon ja totuuden vaikenemiseneroitus. Ainoa kohta, missä hän epäröitsi, oli loppulauseen "jos tulette takaisin luokseni". Hetkisen mietittyään hän kuitenkin riemastuneena huudahti: "Mutta eihän hän tulekaan takaisin minun luokseni, kun olen poissa!"
On mielestäni melkein yhtä vaikeata olla johdonmukaisen itsekäs kuin täydellisesti vailla itsekkyyttäkin. Minulla oli tässä käänteessä täysi syy kohdistaa kaikki huomioni itseeni, mutta minä en voinut saada Jonesia mielestäni. Tosin oli vähemmän luultavaa, että tämä yrittäisi tehdä vastarintaa rosvojoukolle; mutta sekä eversti että hänen valittu joukkueensa eivät paljoa häikäilisi, ja oli mahdoton kieltää, että Jones voisi saada luodin otsaansa, varsinkin kun sellainen teko saattaisi everstistä näyttää viisaalta, jotta asia tuntuisi luonnollisemmalta. Olin senvuoksi iloinen, kun sattumalta tapasin hänet palatessani Kultaisesta talosta, ja käytin tilaisuutta antaakseni hänelle ystävällisen viittauksen.
Vein hänet istumaan kanssani eräälle Piazzan penkille. En antanut kolmen sotamiehen uteliaiden katseiden häiritä itseäni, vaikka arvasin, että heidät oli pantu pitämään silmällä pankkia ja puuhiani siellä.
Velvoitin ensin Jonesin ehdottomaan vaitioloon ja sitten ilmoitin hänelle verhotuin sanoin, että eversti ja minä suuresti pelkäsimme pankin turvallisuutta.
"Kaupunki", lausuin, "on aivan epävakaisessa tilassa, ja paljon vaarallista väkeä on liikkeellä. Olen näissä oloissa huomauttanut viranomaisille, että pidämme heitä vastuussa kaikesta yleisen epäjärjestyksen aiheuttamasta vahingosta. Eversti on hallituksen nimessä tunnustanut tämän vastuunalaisuuden. Haluan senvuoksi ilmoittaa teille, mr. Jones, että jos pankkia vastaan todellakin tehdään joku surkuteltava hyökkäysyritys, teidän ei odoteta panevan henkeänne alttiiksi sen puolustuksessa, ja minun on vielä mainittava se hallituksen vaatimus, että järjestysvallan toimenpiteitä ei saa häiritä tai tehdä tuloksettomiksi millään äkkipikaisella menettelyllä meidän puoleltamme."
Nämä neuvot olivat niin sopusoinnussa Jonesin luontaisen mielenlaadun kanssa, että hän kernaasti suostui niitä noudattamaan ja kiitteli ihastuksissaan minun varovaisuuttani.
Erosin hänestä sydämellisesti, ihmetellen mielessäni, tokko elämäni polulla enää milloinkaan tapaisin tätä rehellistä, yksinkertaista miestä, ja vilpittömästi toivoen, että hänen kohtalonsa pian siirtäisi hänet muualle, pois tästä heittiöiden pesästä, jonka ilmapiiriin hän ei soveltunut.
Jäähyväiset Aureatalle.
Yö saapui kauniina ja tyynenä. Kirkkaita tähtiä tuikki taivaalla, mutta kun ei ollut kuutamoa, oli ulommilla kaduilla kyllin pimeä, voidaksemme toivoa välttävämme huomiota, samalla kun se ei kuitenkaan haitannut kulkuamme.
Pistin revolverin taskuuni, ja kellon lyödessä kahtatoista hiivin asunnostani. Katsahdin ylöspäin pankkia kohti, eroittaen hämärästi kolme, neljä liikkumatonta hahmoa, jotka otaksuin aarretta vartioitseviksi vahtisotilaiksi. Itse katu oli melkein tyhjä, mutta Piazzalta häämöitti suuri väentungos, ja sieltä kuului huutoja ja loilotusta, josta päättäen asukkaat olivat täysin määrin käyttämässä everstin vieraanvaraisuutta. Tanssittiin sotilassoittokunnan sävelten tahdissa, ja kaikesta näkyi, että kunnon kaupunkilaisemme aikoivat viettää hauskan yön.
Nopeaan ja äänettömästi astelin laiturille. Niin, siinä oli vene valmiina! Katsahdin sen pannuja ja jätin sen kiinnitetyksi vain yhdellä köydellä, voidakseni sen silmänräpäyksessä työntää tyynelle, mustalle ulapalle.
Kävelin sitten pitkin sataman laitaa, tavaten pari vartijaa. Antauduin huolettomaan keskusteluun heidän kanssaan, lausuen surkutteluni heidän kovasta kohtalostaan, joka sitoi heidät toimeensa sillaikaa kun ilo oli ylimmillään Piazzalla. Lausuen moittivan sanasen sellaisesta liiallisesta varovaisuudesta, osoitin "Songstressin" vaarattomasti paikallaan pysyviä valoja neljän, viiden penikulman päässä merellä, ja kunnioittavasti hymähtäen everstin levottomuudelle jätin kylvämäni siemenen itämään muokatussa maaperässä.
Päästyäni takaisin Vapaudenkadun päähän kätkeydyin tiepuoleen puuryhmän suojaan. Juuri toisella puolen tätä tietä, joka suorassa kulmassa leikkasi katua, alkoi metsä ja neljännestunnin kävely sen siimeksen läpi veisi meidät laiturille, missä vene odotti. Puut verhosivat minut täydellisesti, ja minä vuottelin tapausten kehitystä. Parinkymmenen minuutin kuluttua kiintyi huomioni miehiin, joita yksitellen tai parittain tuon tuostakin kulki ohitseni Piazzalta päin Vapaudenkatua pitkin, pujahtaen tien yli metsään. Toiset olivat univormussa, toiset siviilipuvussa; pari kolme tunsin kuuluviksi Johnny Carrin kadonneeseen joukkoon.
Yleisen mässäyksen ja näiden ohikulkijain varovaisen hiippailun jyrkkä vastakohta olisi jo ilmankin saattanut aavistamaan, että heillä oli tositoimet mielessä, ja minun oli helppo oivaltaa, että nämä olivat presidentin puoluelaisia matkalla rantaan vastaanottamaan päällikköänsä! Runsaasti puolisataa miestä lienee täten kulkenut ohi, ennenkuin jono loppui, ja ajattelin suurella tyydytyksellä, että eversti saisi kyllikseen puuhaa tunnin, parin päästä. Kello oli juuri tulossa kaksi, kun lymypaikastani tirkistäen huomasin hennon, mustan haamun nopeasti ja pelokkaana astuvan tietä pitkin.
Tunsin heti signorinan, kuten hänet tuntisin milloin hyvänsä tuhansien joukosta, ja hänen pysähtyessään melkein vastapäätä kutsuin häntä hiljaa nimeltä ja näyttäydyin hetkiseksi. Hän riensi heti luokseni.
"Onko kaikki hyvin?" kysyi hän hengästyneenä.
"Kohta näemme", vastasin minä. "Hyökkäystä valmistellaan; se alkaa hetimiten."
Mutta ensin saimmekin nähdä muuta. Olimme molemmat palanneet puiden ystävälliseen suojaan, josta saatoimme kenenkään näkemättä tarkata tapausten kulkua. Tuskin olimme asettuneet paikoillemme, kun Signorina kuiskasi minulle osoittaen tien yli metsään:
"Mitä tuo on, Jack?"
Seuraten silmilläni hänen sormensa suuntaa huomasin rivin miehiä seisomassa liikkumatta ja äänetönnä aivan metsän reunassa. Oli liian pimeä eroittaaksemme henkilöitä; mutta katsellessamme leijui tyynen ilman halki matalaääninen varoitus:
"Muistakaa, ei hievahdustakaan, ennenkuin annan sanan."
"Presidentti!" huudahti signorina äänekkäänä kuiskauksena.
"Hiljaa, taikka hän kuulee!" varoitin; "ja silloin olemme hukassa."
Signorina oli kovin kiihdyksissään; hän painautui minua vasten, ja levottomana näin, miten tuon merkkimiehen pelkkä läheisyys järkytti hänen sielunrauhaansa. Kun olin viihdyttänyt ja pelkäänpä puolittain säikyttänyt hänet äänettömäksi, katsahdin taaskin Piazzalle päin. Tuli oli vihdoinkin alkanut hiipua, ja remu tuntui heikkenevän. Äkkiä näyttäysi tiheä miesrivi, marssien katua pitkin pankille päin. Vakaasti astuivat miehet eteenpäin; metsästä ei kuulunut hiiskaustakaan.
"Tämä käy mielenkiintoiseksi", lausuin. "Kohta jyrähtää."
Mikäli saatoin eroittaa, ei everstin joukkueessa — sillä hänen väkeänsä se epäilemättä oli — ollut kuin korkeintaan viisikolmatta miestä. Nyt olivat he ehtineet pankin edustalle. En oikein nähnyt, mitä tapahtui, mutta tuntui tulleen hetkellinen pysähdys; luultavasti oli joku koputtanut, ja nyt he odottivat. Sitten kajahti kadulla hurja huuto, ja näin ryhmän olentoja sulloutuvan ovelle, työntyen sisälle kovaonniseen pankkiini.
"Taivas varjelkoon Jonesia!" kuiskasin. "Toivoakseni ei se vanha hupsu yritä estellä."
Puhuessani kuulin lyhyen, terävän komennon takaani. "Nyt! Eteenpäin!"
Kun käsky oli annettu, ryntäsi miesjoukko, luvultaan viisikymmentä tai enemmän, täyttä vauhtia ihan piilopaikkamme sivutse, ja etunenässä näimme presidentin miekka kädessä juoksevan kuin nuori mies, viittoillen seuralaisilleen. He kiitivät katua ylöspäin. Väkisinkin viivyimme hetkisen tarkataksemme heitä. Pankkia lähestyessään he kohottivat huudon:
"Presidentti! Eläköön presidentti! Kuolema kavaltajille!"
Sitten kuului yhteislaukaus, ja he saarsivat rakennuksen.
"Nyt on meidän vuoromme, Christina", sanoin minä.
Hän tarttui tiukasti käsivarteeni, ja me kiirehdimme tien yli metsään. Näytti pimeämmältä kuin ensi kertaa kulkiessani sen läpi, tai ehkä oli katulyhtyjen loisto häikäissyt silmäni. Kuitenkin pääsimme eteenpäin melko hyvin. Autoin siinä kumppaniani, minkä voin.
Eteenpäin riensimme, ja saatoimme jo eroittaa laineiden välkkeen harventuvien puiden lomitse. Vielä viisisataa metriä — ja sitten elämä, vapaus ja rakkaus!
"Voi pikarin puhaltaa tuuli, kun sitä lähenee huuli", sanoo englantilainen sananlasku. Niinpä kyllä! Sillä juuri kun lähenimme metsän merenpuoleista reunaa, — juuri kun avoin ulappa ilahutti silmiämme välillä olevan aukion takaa, kirahti signorina kivusta ja käsivarteni tuesta huolimatta kaatui raskaasti maahan. Silmänräpäyksessä polvistuin hänen viereensä. Vanha maan kamarasta esiin pistäytynyt puunjuuri! Ei muuta! Ja siinä lepäsi nyt rakastettuni kalpeana ja liikkumattomana.
"Mikä sinun on, rakkaani?" kuiskasin.
"Nilkkani!" valitti tyttö; "oi Jack, tekee kovin kipeätä!" Ja niin hän pyörtyi.
Puolituntia — kolmekymmentä katoavaa, mutta ikuisuudelta tuntuvaa minuuttia — olin polvillani hoivaten häntä. Sidoin pikku jalan, annoin hänelle konjakkia taskupullostani ja leyhyttelin nenäliinallani hänen kasvojaan. Hetkisen päästä hän tointui, mutta vain nyyhkyttääkseen vihlovissa tuskissaan, lapsi-parka. Liikkua hän ei voinut eikä tahtonut. Vihdoin sain hänet sen verran viihdytetyksi, että hän alistui kärsimään tuskaa kantaessani häntä sylissä lopun matkaa. Nostin hänet niin hellävaroin kuin osasin, saaden sydämeeni julman survaisun hänen sankarillisesti tukahutetusta voihkauksestaan, ja ponnistelin taakkoineni metsän laitaan. Ei ollut mitään vahtisotilaita näkyvissä, ja uuden toivonkipinän syttyessä sieluuni kuljin aukion yli, lähestyen laiturille johtavaa pientä käyntiveräjää. Edessä oli äkkinäinen mutka, ja siitä kääntyessäni, yhä kantaen signorinaa käsivarsillani, näin veräjällä ratsastajan. Hevonen oli hurjasta ajosta vaahdossa. Mies näytti tyyneltä ja kylmäveriseltä. Tietysti! Sillä hän oli presidentti!
Minulla oli täysi työ kantamuksestani, ja ennenkuin ehdin irroittaa kättänikään, näin hänen revolverinsa tähdätyksi suoraan — minuako kohti? Eipä suinkaan, vaan signorinaan!
"Jos vielä askeleenkaan liikahdatte, ammun häntä sydämeen, Martin", lausui hän mitä rauhallisimmin.
Hänen äänensä kuullessaan signorina avasi silmänsä.
"Laske minut maahan, Jack! Ei hyödytä vastustaa", sanoi hän; "tiesin näin käyvän."
En laskenut häntä maahan, vaan seisoin siinä neuvottomana kuin naulittu.
"Mikä häntä vaivaa?" kysyi presidentti.
"Hän kompastui nyrjäyttäen nilkkansa", vastasin.
"Kuulkaahan, Martin", sanoi hän, "nyt ei auta enää mikään, sen käsitätte. Vähällä piti, mutta te hävisitte."
"Sallikaa minun laskea taakkani maahan ja taistelkaamme rehellisesti."
Presidentti pudisti päätänsä.
"Sellainen soveltuu nuorille miehille", sanoi hän. "Mutta ken minun iälläni saa valtit käsiinsä, hän ei niitä hellitä."
"Kauanko olette ollut täällä?"
"Noin kaksi minuuttia. Kun en tavannut teitä pankin lähettyvillä, ajattelin jotakin olevan tekeillä ja ratsastin täyttä laukkaa hänen asunnolleen. El ketään kotona! Niinpä tulin tänne. Hyvin osattu, vai mitä?"
Sydämeni katkeruudessa tuskin kykenin puhumaan. Mutta minä en tahtonut esiintyä koiranpentuna enempää kuin hupsunakaan, joten sanoin:
"Teidän kaatonne, sir, lyökää korttinne esiin! Minun täytyy tehdä kuten määräätte."
"Kautta kunnianne, Martin?"
"Niin", lausuin, "minä annan sanani. Ottakaa revolverini, jos tahdotte", ja minä nyökkäsin taskua kohti, jossa ase oli.
"Ei", hän sanoi, "luotan teihin."
"Pelastamisyritys kuitenkin peruuttakoon sitoumuksen", lisäsin minä.
"Ei tule sellaista", lausui hän yrmeästi.
"Jos eversti tulee —"
"Eversti ei tule", vakuutti hän. "Kuka tuossa asuu?"
"Venehuoneen vartija."
"Viekää signorina sinne. Lapsi-raukka, hänellä on kipuja!"
Herätimme vartijan, joka siis ei saanutkaan levätä yötänsä. Hänen kummastuksensa saattaa arvata.
"Onko teillä vuodetta?" kysyi presidentti.
"Kyllä", änkytti hän, tuntien puhuttelijan. Mies viittasi ylikertaan.
"Kantakaa sitten signorina sinne, Martin, ja te lähettäkää vaimonne hänen luokseen."
Vein hänet ylös ja laskin varovasti vuoteelle. Presidentti seurasi mukanani. Sitten palasimme alikerran pieneen kamariin.
"Puhelkaamme", esitti presidentti ja lisäsi miehelle: "Tuokaa meille hiukan konjakkia, pian! Ja sitten saatte mennä."
Käskyä toteltiin, ja me jäimme kahden kesken ainoan kynttilän himmeään valoon.
Presidentti istuutui ja alkoi tupakoida. Hän tarjosi minullekin sikaarin, jonka otin vastaan, vaan ei virkkanut mitään. Ihmettelin hänen joutilasta, hajamielistä sävyään. Näköjään ei hänellä ollut mitään muuta tehtävää maailmassa kuin pitää minulle seuraa.
"Jos teidän ylhäisyydellänne", lausuin minä vaistomaisesti suoden hänelle vanhan arvonimensä, "on jotakin toimitettavaa muualla, voitte huoletta jättää minut. En petä sanaani."
"Sen tiedän", sanoi hän. "Mutta jään mieluummin tänne; minulla on puhuttavaa."
"Mutta eikö kaupungissa ole mitään järjestettävää?"
"Tohtori huolehtii siitä", vastasi hän. "Ei ole nähkääs enää mitään vaaraa. Niillä ei ole ketään, joka johtaisi niitä minua vastaan."
"Eversti on siis —?"
"Niin", myönsi hän vakavasti, "eversti on kuollut. Minä ammuin hänet."
"Hyökkäyksessä?"
"En ihan siinä; ottelu oli jo ohitse. Hyvin lyhyt juttu, Martin. Heillä ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta, ja heti kun pari kolme oli kaatunut ja toiset huomasivat minut, luopuivat he vastarinnasta. Hän taisteli hyvin, — surmasi kaksi seuralaistani, mutta sitten karkasi joukko meikäläisiä hänen kimppuunsa, riisuen häneltä aseet."
"Ja te ammutte hänet aivan kylmäverisesti?"
Presidentti hymyili hiukan.
"Kuusi miestä kaatui siinä nujakassa — Viisi everstin lisäksi. Huomaatteko, että todellisuudessa te surmasitte nuo viisi, päästäksenne pakenemaan rakastamanne tytön kanssa?"
En ollut katsellut asiaa siinä valossa, mutta se ei kuulunut tähän.
"Ilman teidän juontanne olisin palannut ihan hiljaisesti", jatkoi hän; "mutta everstinhän olisin joka tapauksessa ampunut."
"Siksikö että hän oli kapinan johtaja?"
"Siksi, että hän oli kavaltaja alusta loppuun, — siksi että hän yritti ryöstää minulta kaiken, mikä minulle tässä maailmassa oli kallista. Siksi", lisäsi hän kohauttaen olkapäitään, "että hän oli minun ja tahtoni välillä. Astuin siis hänen luokseen, ilmoitin hänen hetkensä tulleen ja ammuin häntä otsaan. Hän kuoli miehen lailla, Martin, sen myönnän."
En voinut väittää sääliväni vainajaa. Olinhan ollut vähällä itse tehdä saman työn. Mutta tämä tyyni, horjumaton häikäilemättömyys pöyristytti minua.
Seurasi taaskin pitkä vaitiolo. Sitten lausui presidentti:
"Kaikki tämä surettaa minua, Martin, — surettaa että te ja minä jouduimme vaihtamaan iskuja."
"Te petitte minua siinä raha-asiassa", lausuin katkerasti.
"Niin, niin", vastasi hän hyvänsävyisesti, "en teitä moiti. Ette ollut minuun millään siteillä kiinnitetty. Kaiketi ymmärsitte suunnitelmani?"
"Otaksun, että teidän ylhäisyytenne aikoi pitää rahat ja jättää minut oman onneni nojaan."
"Ei juuri niin", sanoi hän. "Tietysti oli minun pakko pitää rahat. Mutta olihan vielä toinenkin seikka. Rahojen suhteen olisin kyllä pitänyt huolen siitä, että ette olisi tullut mitään kärsimään."
"No, mikä siinä sitten oli?"
"Luulin teidän sen käsittäneen kaiken aikaa", sanoi hän hiukan kummastuneena. "Tiesin olevanne kilpakosijani Christinaan nähden ja sen vuoksi olin päättänyt ajaa teidät maasta, tekemällä sen liian kuumaksi teille."
"Hän kertoi minulle, että te ette aavistanut suhdettamme ennenkuin vasta lopulta."
"Niinkö?" vastasi presidentti hymyillen; "onpa minusta tullut nokkela, kun onnistuin pettämään kaksi niin valpasta nuorta ihmistä. Tietysti huomasin asian alusta alkaen. Mutta teillä oli enemmän sisua kuin luulinkaan. Kukaan ei ole ollut niin vähällä tehdä minusta pietiä kuin te."
"Vain satunnainen onni tuli avuksenne."
"Niinpä kyllä, mutta minä pidänkin onnea liittolaisenani", vastasi hän.
"Ja mitä aiotte nyt tehdä?"
Hän ei välittänyt kysymyksestäni, vaan jatkoi:
"Te pelasitte liian korkeasti. Tahdoitte kaikki tahi ei mitään, aivan kuin minäkin. Muussa tapauksessa olisimme voineet seistä vieretysten. Olen pahoillani, Martin; minä pidän teistä."
Kaikesta huolimatta olin itse aina pitänyt hänestä.
"Mutta myötätunto ei saa vaikuttaa velvollisuuksiimme", jatkoi hän hymyillen. "Mitä luulette voivanne minulta vaatia?"
"Kai kunniallisen hautauksen", vastasin.
Nousten tuoliltaan käveli hän muutaman sekunnin edes takaisin huoneessa. Odotin jokseenkin levottomana, sillä elämä ei ole arvoton nuorelle henkilölle silloinkaan, kun kaikki näyttää mustimmalta, enkä minä milloinkaan ole ollut sankari.
"Teen teille seuraavan tarjouksen", lausui hän vihdoin. "Aluksenne odottaa valmiina. Astukaa siihen ja lähtekää; muussa tapauksessa —"
"Ymmärrän", virkoin. "Ja te naitte Christinan?"
"Niin", vastasi hän.
"Vastoin tytön tahtoakin?"
Hän loi minuun säälinsekaisen katseen.
"Kuka voi sanoa, mikä on naisen tahto viikon kuluttua? Jo ennemminkin menee hän ilolla naimisiin kanssani. Toivon teidän surevan yhtä lyhyen ajan kuin hänkin."
Sisimmässä sielussani tunnustin tämän olevan totta. En ollut pannut kaikkeani alttiiksi naisen rakkauden, vaan tytön oikun tähden! Hetkisen tuntui isku minulle liian raskaalta. Painoin pääni pöytää vasten, kätkien kasvoni.
Silloin astui presidentti luokseni, laski kätensä omaani ja sanoi:
"Niin, Martin; olemmepa nuoria tai vanhoja, samanlaisia olemme kaikki.Eivät naiset ole riitelemisen arvoisia, mutta luonto vaatii oikeutensa."
"Saanko tavata häntä, ennenkuin lähden?"
"Kyllä", myönsi hän. "Menkää nyt — jos hän voi ottaa teidät vastaan."
Kapusin ylös ja avasin varovaisesti oven. Signorina lepäsi shaalilla peitettynä vuoteessa. Hän näkyi olevan unessa. Kumarruin hänen ylitseen ja suutelin häntä. Avaten silmänsä lausui hän väsyneellä äänellä:
"Sinäkö siinä, Jack?"
"Niin, rakkaani", virkoin. "Olen lähdössä. Minun täytyy joko poistua tai kuolla; ja kummassakin tapauksessa täytyy minun olla yksinäni."
Hän oli omituisen tyyni, miltei haluton. Polvistuessani hänen viereensä otti hän kasvoni käsiensä väliin ja suuteli minua, ei intohimoisesti, vaan hellästi.
"Jack-parkani!" sanoi hän. "Ei siitä ollut mitään hyötyä, rakkaani. Ei hyödytä taistella häntä vastaan."
Tässä taaskin esiintyi hänen omituinen alistumisensa tuon miehen vaikutusvaltaan.
"Rakastathan minua?" voihkasin tuskissani.
"Rakastan", sanoi hän, "mutta olen kovin väsynyt; ja hän on oleva minulle hyvä."
Enempää puhumatta läksin hänen luotaan, katkerasti tuntien, että syvä murheeni kohtasi vain heikkoa vastakaikua tytön sydämessä.
"Olen valmis lähtemään", lausuin presidentille.
"Tulkaa sitten", vastasi hän. "Kas tuossa, ottakaa nämä, saatatte niitä tarvita." Hän viskasi tukun setelejä käteeni (omiani pankista, kuten jälkeenpäin huomasin).
Saavuttuamme rantaan astuin koneellisesti veneeseen ja laitoin kaikki lähtökuntoon.
Silloin tarttui presidentti minua kädestä.
"Hyvästi, Jack Martin, ja hyvää onnea! Ehkäpä jonakuna päivänä tapaamme jälleen. Nykyhetkellä ei ole täällä tilaa meille molemmille. Kannatteko minulle kaunaa?"
"En, sir", lausuin. "Olette voittanut rehellisessä taistelussa."
Työnnettyäni aluksen vesille, lisäsi hän:
"Ilmoittakaa minulle, kun pääsette perille."
Nyökäytin äänetönnä päätäni.
"Hyvästi ja hyvää onnea!" toisti hän vielä.
Käänsin keulan ulapalle ja läksin yksinäiselle retkelleni yön helmaan.
Valtioviisas järjestely.
Minun osaltani on tämä kertomus nyttemmin ehtinyt loppuunsa. Matkatessani Aureata-maasta, palasin jokapäiväiseen yksitoikkoiseen elämään, eikä tuon muistorikkaan illan jälkeen v. 1884 ole minulle mitään tapahtunut, mikä ansaitsisi arvoisan lukijan huomiota. Olen ahertanut elatukseni ansaitsemiseksi; olen myöskin, kuten jokainen järkevä ihminen, suonut itselleni lepohetkiä, huvia ja virkistystä.
Aureata-maan jätettyäni en tietysti palannut Englantiin. Minulla ei ollut halua suullisesti selittää pankin hallinnolle kaikkia seikkoja, joihin se nyt saa tutustua. Pidin parempana etsiä onneani uudessa maassa (ja uudella nimelläkin) ja ilokseni voin sanoa, että menestykseni nykyisessä kotimaassani on riittävästi todistanut presidentin olleen oikeassa, kun hän antoi niin kiittävän arvostelun rahamies-kyvyistäni. Äkkinäinen katoamiseni aiheutti joitakin juorupuheita, ja viittailivatpa jotkut, että dollarit olivat menneet samaa tietä kuin minä itsekin. En ole koskaan vaivautunut väittämään näitä häpeällisiä huhuja valheeksi, tyytyen luottamaan siihen kauniiseen puhdistukseen tästä syytöksestä, jonka presidentti minun hyväkseni julkaisi. Puhuessaan eduskunnalle vähän aikaa sen jälkeen kun hän oli uudestaan ottanut vallan käsiinsä, kosketteli hän laajalti äskeisen vallankumouksen yhteydessä olleita seikkoja, huomauttaen, että vaikka hän ei kyennyt puhdistamaan mr. Martinia syyllisyydestä mitä ilkeämielisimpiin juoniin kapinallisten kanssa, hän saattoi vakuuttaa, kuten hän jo oli vakuuttanut niille, joille mr. Martin oli etukädessä vastuunalainen, että tämän herrasmiehen äkillinen pako aiheutui yksinomaan valtiollisen syyllisyyden tunteesta ja että mr. Martinin kädet raha-asioissa olivat yhtä puhtaat kuin hänen omansakin. Siitä tahrapilkusta, joka tässä suhteessa oli tarttunut Aureata-maan hyvään maineeseen, ei ollut syytettävä tätä etevää, vaikka harhaanjohdettua nuorta miestä, vaan niitä periaatteettomia henkilöitä, jotka omia pyyteitään ajaen eivät olleet kammonneet ryöstää ja rosvota ystävällisiä liikkeenharjoittajia, jotka lakien suojaa nauttien olivat asettuneet tähän maahan.
Tahra, josta hänen ylhäisyytensä niin kaunopuheisesti mainitsi, johtui siitä tosiasiasta, ettei pankissa olleista kolmestasadastatuhannesta dollarista sen koommin nähty senttiäkään! Selitettiin että eversti oli ne hävittänyt, ja presidentti teki kaikkensa todistaakseen, että uudelleen asetettua hallitusta ei saattanut pitää vastuunalaisena tästä tapahtumasta. Tunnen kansainvälistä lakia yhtä vähän kuin presidenttikin, mutta olen varma, että mikä tahansa sen ylevä tuomio olisikin (ja ylimalkaan näkyy se yhtäläisesti oikeuttavan kaikkien asianomaisten menettelyn), ei silti rahtuakaan noista rahoista saapuisi pankinisäntäin taskuihin.
Tässä asiassa täytyy tunnustaa presidentin käyttäytyneen minua kohtaan mitä hienotuntoisimmin; hän ei virkkanut sanaakaan jälkimäisestä lainasta, onnettomasta sähkösanomasta tai muista sen yhteydessä olevista seikoista. Hänen selityksensä ei horjuttanut vähimmässäkään määrässä sen selostuksen todenmukaisuutta, jonka heti lähtöni jälkeen postitin pankkimme johtokunnalle. Tällä oli asiassa kuitenkin aivan toinen näkökanta kuin hänen ylhäisyydellään, ja välit kävivät niin kireiksi, että laitoksen hallinto oli jo kokonaan lakkauttamaisillaan liikkeensä Whittinghamissa. Mutta silloin tapahtui jotakin, mikä sai johtokunnan muuttamaan mielensä. Ennenkuin lasken kynäni, on minun hiukan selostettava näitä seikkoja, ja sen voin tehdä paraiten liittämällä tähän kirjeen, joka minulla oli kunnia vastaanottaa hänen ylhäisyydeltään pari vuotta sen jälkeen kun viimeksi näin hänet.
Kirje kuului näin:
"Arvoisa herra Martin, — Aureata-maan entisenä asukkaana huvittanevat teitä uutiset, joita minulla on kerrottavana. Minua taasen ilahuttaa toivo että te, entisestä kiistastamme huolimatta, ystävällisine tunteinenne minua kohtaan mielihyvällä kuulette vaiheistani.
Epäilemättä te pääpiirtein tunnette, mitä täällä teidän lähdettyänne on tapahtunut. Mieskohtaisista ystävistäni ei minulla ole paljoa kerrottavaa.
Eipä teitä ihmetyttäne kuulla, että Johnny Carr (joka aina puhuu teistä mitä suosiollisimmin) on tehnyt elämänsä järkevimmän teon ottamalla donna Antonian puolisokseen. Hän on perin hyvä tyttö, mutta näkyy tuntevan hupsua vastenmielisyyttä Christinaa kohtaan. Sain tilaisuuden avustaa nuoren parin suunnitelmia lahjoittamalla heille eversti McGregorin tilukset, jotka, tuon herran tultua teloitetuksi valtiopetoksesta, lakiemme mukaan kuuluivat valtion päämiehelle. Teitä huvittanee kuulla vielä toisestakin avioliitosta keskuudessamme. Tohtori ja madame Devarges ovat menneet keskenään naimisiin ja seurapiireissä riemuitsemme ajatellessamme, että nyt ei enää kuultane "monsieur"-vainajasta ja hänen isänmaallisista kärsimyksistään. Jones jätti meidät noin vuosi sitten, kuten kaiketi tiedätte. Miesrukka ei koskaan toipunut tuoniltaisesta peljästymisestään, puhumattakaan vilustumisestaan vetoisessa hiilikellarissanne, josta hän etsi turvaa. Hänen hartaista pyynnöistään antoi pankki hänelle eron, ja meille lähetettiin nuori puritaani, jonka puoleen olisi aivan turha kääntyä pientä taskulainaa pyytämään.
Toivoisin voivani antaa teille yhtä tyydyttävän kuvauksen yleisistä asioista. Täällä ollessanne katselitte enemmän tai vähemmän esiripun taa, joten tiedätte, että valtiokoneistomme käynnissäpitäminen ei ole suinkaan helppoa. Olen sitä hoitanut yksinäni viisitoista vuotta, ja vaikka minua on tapana sanoa pelkäksi seikkailijaksi (jota en tahdokaan kieltää), niin vakuutanpa hallinneeni heitä melko hyvin. Mutta nyt olen saanut siitä kylläkseni. Nähkääs, hyvä mr. Martin, en ole enää yhtä nuori kuin ennen. En kylläkään ole vuosiltani paljoa yli keski-ijän, mutta elämäni on ollut sellaista hitonmoista humua, että en ihmettelisi, jos vanhan Marcus Whittinghamin toimikausi olisi loppumassa. Joka tapauksessa on ainoa mahdollinen pelastukseni — Andersonin sanojen mukaan — lepo. Ja sitä aion itselleni suoda. Olin ensin mielinyt etsiä seuraajani (koska minulle ei ole suotu lihallista perillistä) ja ajattelin teitä. Mutta näitä seikkoja miettiessäni sain X-maan hallitukselta (tässä presidentti nimitti sen valtakunnan, josta Aureata ennen oli ollut osana), salaisen sähkösanoman. Siellä oltiin hyvin halukkaat saamaan takaisin entinen maakunta, mutta samalla he eivät lainkaan halunneet käydä kanssani enää kilpasille. Sanalla sanoen, jos Aureata yhtyisi emämaahan, taattaisiin sille täydellinen paikallinen itsehallinto ja vapaus. Emämaa ottaisi vastuulleen valtiovelan ja lopuksi — mikä ei ole vähimmän tärkeätä — luvattiin tasavallan nykyiselle presidentille puolen miljoonan dollarin korvaus.
En ole vielä lopullisesti hyväksynyt tarjousta, mutta minä aion niin tehdä — hankkien sentään muodon vuoksi eduskunnan suostumuksen. Olen saanut heidät korottamaan tarjouksensa minulle kaksinkertaiseksi, mutta virallisiin asiakirjoihin tulee merkittäväksi alkuperäinen summa. Tämä tunnustus ansioistani lisättynä omiin pieniin säästöihin (jotka, hyvä ystäväni, ovat jälleen talletetut pesulaitteeseen) tekee loppuelämäni sangen mukavaksi ja se takaa huolettoman toimeentulon leskelleni. Aureata-maa on koettanut onneaan omin päin; jos asukkaissa olisi ollut todellista tarmoa, olisivat he kohonneet kansaksi. Mutta niin ei ole laita, enkä viitsi heidän tähtensä kauemmin uurastaa. Epäilemättä tullaan heitä kohtelemaan varsin hyvin — ja totta puhuen, en siitä suuresti välitäkään. Sekarotua he ovat kumminkin.
Tiedän että tämä järjestely ilahuttaa teitä, koska se tuottaa entisille isännillenne suuremman mahdollisuuden saada omansa takaisin; sillä, meidän keskemme sanottuna, minulta eivät he milloinkaan olisi rahoja perineet. Silläkin uhalla, että loukkaan tunteitanne, täytyy minun tunnustaa, että teidän vallankumouksenne ainoastaan siirsi velan kieltämisen tuonnemmaksi.
Toivoin voivani pyytää teitä jonakuna päivänä muuttamaan takaisin keskuuteemme. Mutta asiain näin ollen on luultavampaa, että minä itse tulen teidän luoksenne, sillä päästyäni täältä eroon aion Christinan kanssa ohjata askeleeni Yhdysvaltoihin. Toivomme saapuvamme jo piankin. On olemassa pikku vaikeus ehdoista, joilla Kultatalo ja muu omaisuuteni siirtyisi uudelle hallitukselle; toivon pääseväni sovitteluun alentamalla vaatimukseni salaisesti puoleen ja luopumalla niistä julkisuudessa kokonaan. Täytyy myöskin hieroa kauppaa saadakseni tunnustetuksi Johnny Carrin omistusoikeuden everstin tiluksiin. Kun kaikki tämä on järjestetty, ei ole mitään minua pidättämässä, ja suuremmatta kaipuutta jätän tämän seudun. Ensimäinen, jota käyn tapaamassa, olette te, ja kyllä me vielä pidämme hauskaa yhdessä, jos vain vanha savimajani kestää. Mutta totta puhuen, poikaseni, en ole sama kuin ennen. Olen ajanut liian kovalla höyryllä koko ikäni, ja nyt on minun pysähdyttävä, jotta kattila ei räjähtäisi.
Christina lähettää herttaisimmat terveisensä. Hän on yhtä halukas näkemään teidät kuin minäkin. Mutta teidän pitää odottaa kuolemaani asti, ennenkuin kositte häntä. — Aina vilpitön ystävänne
Marcus W. Whittingham.
Kirjoittaessani kuulen, että tämä järjestely nyt on valmis. Näin päättyy Aureatan lyhyt historia omana valtiona; näin päättyy myöskin maan valtiovelan historia onnellisemmin, kuin koskaan aavistin. Myönnän kaihomielin muistelevani tuota päiväpaisteista, hilpeätä pikkusopukkaa laiskoine epärehellisine ihmisineen, joiden parissa tulin viettäneeksi nuo neljä vaiherikasta vuotta. Ehkäpä rakastan sitä siksi, että romaanini näyttämö oli siellä, samoin kuin rakastaisin jokaista paikkaa, missä olisin nähnyt signorinan. Sillä en ole vielä vakaantunut, en käy alla päin ja valitellen — minä nautin elämästä. Mutta huolimatta kiintymyksestäni presidenttiin tuskin kuluu päivääkään minun sadattelemattani sitä kirottua puunjuurta.
Ja mitä tuntee signorina?
En tiedä. En luule koskaan tietäneeni. Mutta minä sain häneltä muutaman rivin. Näin hän kirjoittaa:
"Kas vain, kun saa nähdä vanhan Jackin jälleen — hyljätyn Jack-raukan! Marcus on hyvin ystävällinen (joskin hyvin sairas, mies-parka); mutta minun on hyvin hauska tavata sinua, Jack. Muistatko, minkä näköinen olin? Olen vielä jokseenkin kaunis. Meidän kesken sanottuna, Jack, kuulehan, Marcus luulee, että sinä aiot pakoilla meitä, kun nyt saavumme X-kaupunkiin" (nykyinen kotipaikkani). "Mutta minä en sitä usko.
Ole hyvä ja tule minua vastaan asemalle, neljännestä yli 12 saapuvalle junalle. Marcus pääsee vasta myöhemmällä junalla, joten minulla tulee hyvinkin ikävä, ellet tule. Ja tuo se valkoinen ruusu mukanasi! Ellet sitä esitä, en virka sinulle mitään.
Christina."
Hm, toisen miehen vaimon kanssa on tämä hiukan hankalaa. Mutta liikemies ei voi jättää liikepaikkaansa siksi että joku tyttöhupakko tahtoo tulla sinne.
Ja koska asun täällä, niin voinhan olla kohtelias ja mennä häntä vastaan. Ja koska minulla on ruusukin, niin miksen ottaisi sitä mukaani? Eihän siitä voi olla mitään haittaa.