"Kabinetin tämäniltaisessa istunnossa, jossa hänen ylhäisyytensä toimi puheenjohtajana, lienee keskusteltu valtiovelan järjestelystä. Tehdyt päätökset pidetään toistaiseksi salassa, mutta mitä luotettavimmalta taholta olemme kuulleet, että hyväksytyt toimenpiteet varmaan tuntuvasti huojentavat nykyistä ahdinkoa, tuottaen Aureatan asukkaiden valtavalle enemmistölle vilpitöntä tyydytystä. Saamme taaskin tervehtiä presidenttiä maansa pelastajana."
"Kuulunenkohan minäkin tuohon valtavaan enemmistöön?" ajattelin itsekseni. "Parasta lähteä hänen ylhäisyytensä puheille."
Seuraavana aamuna suuntasinkin askeleeni Kultaiseen taloon, jossa sain tietää, että presidentti oli mennyt rahaministeriöön. Sinne tultuani lähetin käyntikorttini, kirjoittaen siihen nöyrän pyynnön saada yksityisesti tavata presidenttiä. Minut vietiin don Antonion huoneeseen, jossa näin itse ministerin, presidentin ja Johnny Carrin. Astuessani sisään asetti palvelija hänen ylhäisyytensä viittauksesta minulle tuolin, ja jälkimäinen lausui hieman jäykästi:
"Kun otaksun käyntinne koskevan liikeasioita, mr. Martin, on soveliaampaa, että otan teidät vastaan perustuslaillisen neuvonantajani läsnäollessa. Mr. Carr taasen toimii sihteerinäni, ja voitte puhua vapaasti hänen kuultensa."
Minulle oli kiusallista, ettei minun sallittu puhutella presidenttiä kahden kesken, mutta haluamatta osoittaa pettymystäni kumarsin vain ja alotin:
"Uskallan häiritä teidän ylhäisyyttänne pankin johtokunnalta saapuneen kirjeen johdosta. He ilmoittavat minulle, käyttääkseni heidän omia sanojaan, että 'levottomuutta herättäviä huhuja' on kuulunut pörssissä Aureatan lainasta, ja pyytävät minua huomauttamaan teidän ylhäisyydellenne, että olisi annettava jonkunlainen julkinen ilmoitus ensi kuussa lankeavan koron maksamisesta. Heidän kirjeestään päättäen pelätään, että tässä asiassa saattaa ilmetä vaikeuksia."
"Eikö se pyyntö, jos se laisinkaan on tarpeellinen, olisi sopivammin ollut osoitettava suoraan rahaministerille?" sanoi presidentti. "Nämä yksityisseikat tuskin kuuluvat minun alaani."
"Voin ainoastaan noudattaa ohjeitani", vastasin.
"Onko teillä mitään sitä vastaan, mr. Martin, että minä ja neuvonantajani saamme nähdä sen kirjeen?"
"Olen valtuutettu näyttämään sen ainoastaan teidän ylhäisyydellenne yksinänne."
"Oh, vain minulle yksin", virkkoi hän näköjään huvitettuna. "Ja sitä varten te pyysitte kahdenkeskistä puhelua?"
"Aivan, sir", vastasin. "Kaikella kunnioituksella rahaministeriä ja sihteeriänne kohtaan pysyn saamissani ohjeissa."
"Olette mallikelpoinen palvelija, mr. Martin. Mutta en luule tarpeelliseksi vaivata teitä siinä asiassa enempää. Onko se sähkösanoma?"
Hän hymyili niin ilkeästi, tehdessään tämän kysymyksen, että huomasin hänen ymmärtäneen pikku juoneni. Kuitenkin sanoin vain:
"Se on kirje, sir."
"No niin, hyvät herrat", virkkoi hän toisille, "luulen voivamme rauhoittaa mr. Martinia. Ilmoittakaa isännistöllenne seuraavaa, mr. Martin. Hallitus ei katso mitään julkista ilmoitusta tarpeelliseksi, eikä sellaista vakuutusta anneta. Kaiketi olemme siitä yhtä mieltä, hyvät herrat, että sellaisen toimenpiteen tunnustaminen tarpeelliseksi olisi meille kovin halventavaa. Mutta vakuuttakaa heille, mr. Martin, presidentin ilmoittaneen omakohtaisesti neuvonantajainsa suostumuksella, ettei ole odotettavissa minkäänlaisia vaikeuksia teidän kyetäksenne lähettämään täyden korkosumman heille määräpäivänä."
"Saan siis vakuuttaa heille, sir, että korot maksetaan säntillisesti?"
"Tokihan lausuin ajatukseni sellaisella tavalla, että te voitte minua ymmärtää", vastasi hän, juuri hiukkasen korostaen sanaa "te". "Aureata täyttää sitoumuksensa. Te saatte mitä teille kuuluu, mr. Martin. Eikö niin, hyvät herrat?"
Don Antonio yhtyi heti presidentin sanoihin. Johnny Carr sensijaan ei virkkanut mitään, ja huomasin hänen liikahtelevan jokseenkin levottomasti tuolillaan. Tiesin mitä presidentti tarkoitti. Hän tahtoi saada ilmaistuksi: "Ellemme me maksa, niin maksakaa te vararahastostanne." Mutta voi, vararahasto oli melkoisesti huvennut; minulla oli hädin sen verran jälellä, että juuri kykenin suorittamaan seuraavan erän, jos jättäisin kaikki omat velkani hoitamatta. Minua sisutti pahasti nähdessäni hänen ylhäisyytensä ilomielin nauttivan pinteestäni (sillä hän kyllä arvasi ovelasti, miten asiat olivat), mutta luonnollisesti en voinut sanoa mitään.
Nousin siis ja kumarsin lähtiessäni, mielessäni tuntien saavuttaneeni ainoastaan hyvin selvän varmuuden, että minä en näkisi vilahdustakaan presidentin rahoista koronmaksupäivänä. Tosinhan minä juuri pystyin itse toimittamaan suorituksen. Mutta mitä tapahtuisi seuraavalla kerralla? Ja jos hän ei tahtoisi maksaa, enkä minä voisi maksaa, niin peli oli menetetty. Alkuperäisestä lainasta en kylläkään ollut vastuussa; mutta ellei korkoja suoritettaisi, niin tulisi heti ilmi se tosiasia, että olin myöntänyt uuden lainan kokonaan toisin kuin ohjeeni valtuuttivat ja omat ilmoitukseni esittivät. Ja hyvityksen vastaanottaminen, vararahastoni käyttely, tekaistut tilitykseni sijoituksista, kaikki tämä tietysti näyttäisi perin omituiselta olosuhteita tuntemattomien silmissä.
Kun näitä seikkoja punniten palasin pankkiin, tapasin Jonesin järjestämässä kirjevaihtoa. Hänen velvollisuuksiinsa kuului Euroopasta saapuvien kirjeiden säilyttäminen ja lajittelu, ja tämä puuha huvitti häntä, ihme kyllä. Minun tehtäviäni oli pitää huolta, että hän teki tämän; niinpä istahdin selailemaan kirjoituspöydälleni pinottuja kirjeitä ja sähkösanomia. Niitä oli kahden vuoden ajalta. Tästä kummastuneena lausuin hänelle:
"Ettekö ole tuntuvasti jälessä, Jones?"
"Kyllä, sir, melkolailla. Olen sentään järjestänyt ne jo aikaisemmin, mutta kun te ette ole niitä koskaan vahvistanut alkukirjaimillanne, ajattelin tarpeelliseksi kääntää niihin huomionne."
"Aivan oikein — olen ollut kovin huolimaton. Epäilemättä ne ovat kunnossa?"
"Kyllä, sir, aivan kunnossa."
"No, enpä sitten välitä niitä katsastaa."
"Ne ovat kaikki siinä, sir, paitsi tietysti ei se toista lainaa koskeva sähkösanoma."
"Paitsi ei mikä?"
"Se toista lainaa koskeva sähkösanoma", toisti Jones.
Olin hyvilläni, että minua muistutettiin tästä, sillä luonnollisesti tahdoin korjata talteeni tuon paperin ennenkuin pinkka lopullisesti joutui arkistoon. Luulinkin sen jo tehneeni. Mutta miksi oli Jones sen jättänyt pois? Ei suinkaan hän saattanut olla niin epäileväinen?
"Vai niin, ja mihin olette sen pannut?
"Hänen ylhäisyytenähän sen otti."
"Mitä!" huudahdin minä.
"Niin, sir. Enkö minä maininnut siitä? Teidän silloin käytyänne täällä presidentin kanssa yöllä, pistäysi hänen ylhäisyytensä tänne ehtoopäivällä, kun te olitte mennyt Piazzalle, ja sanoi tarvitsevansa sähkösanoman. Hän ilmoitti teidän sanoneen, että se kuului raha-asiain ministeriöön. Hän oli hyvin kohtelias, sir, ja selitti olevan tarpeellista, että alkuperäinen sanamuoto tulisi ministerin nähtäväksi; ja koska hänellä sattui asiaa (hän muutti rahaksi erään yksityisen maksuosoituksen), tarjousi hän ottamaan itse tuon sanoman. Eikö hän ole palauttanut sitä teille? Hän lupasi sen tehdä."
Kykenin tuskin änkyttämään:
"Hän kai unohti sen. No, eipä väliä, Jones."
"Saanko mennä nyt, sir?" kysyi Jones. "Vaimoni halusi, että lähtisin hänen kanssaan —"
"Kyllä, menkää", sanoin minä, ja hänen poistuessaan lisäsin määräpaikan, joka epäilemättä oli toinen kuin kunnon rouvan esittämä. Sillä nyt ymmärsin kaikki. Se vanha roisto (anteeksi kiivauteni) oli kehveltänyt tekaistun sähkösanomani, tarpeen tullen esittääkseen sen omana puhdistuksenaan. Minut oli petkutettu, saatu kerrassaan satimeen, — ja Jonesin typeryys oli tehnyt sen helpoksi. Minulla ei ollut mitään todistetta väittääkseni, että presidentti tiesi sähkösanoman väärennykseksi. Tähän asti olin ajatellut, että jos joutuisin syytteeseen, olisi minulla kunnia saada tuekseni presidentin seura oikeussalissa. Mutta nyt! — niin, nyt minä saattaisin todistaa itseni varkaaksi, saamatta häntä osalliseksi. En ollut eksyttänyt Jonesia omaksi hyväkseni, vaan presidentin. En ollut väärentänyt itseäni varten, vaan hänen suojakseen. Olin tosin itse käyttänyt rahat, mutta —
"Voi lempo", huudahdin katkeroittuneena, "hän vei sillä ainoan valttini!"
Ja mieleeni muistuivat hänen ylhäisyytensä sanat: "Käytän tilaisuuksia parhaani mukaan."
Kuolkaamme isänmaan puolesta!
Minulle tuli touhuinen viikko. Haalin kokoon rahoja, mistä vain vähänkin sain. Jos onnistuin keräämään mitä puuttui maksaakseni noiden 300,000 dollarin korot, joiden piti olla sijoitettuina hyväksyttyihin arvopapereihin — ja joiden todellinen käyttö oli ainoastaan hänen ylhäisyytensä tiedossa, — jäi minulle kuusi kuukautta hengähtämisaikaa. Palkkiostani ei nykyään ollut penniäkään jälellä ja "vararahastossani" oli vain 10,000 dollaria. Mutta miten oli minulla näinkään paljoa? Valitettavasti vain siten, että olin lainannut 5,000 dollaria pankistamme! Tottahan oman liikkeen johtaja ansaitsi takuutontakin luottoa, jos sitä vakavaraiset syrjäisetkin saivat? Minä siis lainasta pelkkää omaa nimeäni vastaan. Mutta ellen toimittaisi niitä rahoja takaisin ennen kuukausitilin päättämistä, tulisi asia Jonesin tietoon. Ja minä en uskaltanut luottaa siihen, että kykenisin taaskin tukkimaan hänen suunsa.
Sanoessani Johnny Carrin olleen Aureatan ainoa rehellinen mies, unohdin Jonesin. Kiusakseni ja kiukukseni oli Joneskin rehellinen, ja hän pitäisi velvollisuutenaan antaa johtokunnan tietää ennakkonostostani. Ja silloin olisin mennyttä miestä, sillä myönsinhän olevan ilmeisesti säännötöntä, että pankinjohtaja ihan itsekseen nostaa rahoja kassakaapista. Ellen voinut ennen kuukauden loppua lisätä viittätuhatta dollaria kymmeneentuhanteeni, oli minun livistettävä!
Tätä murheellista johtopäätöstä vahvisti arvoisan isäni kirje, joka pahimman ahdinkoni hetkenä ilmoitti minulle, että hän onnettomuudekseen oli nyt johtokunnan puheenjohtajalle kaksituhatta puntaa velkaa erään liikehomman tuloksena. He olivat joutuneet puheisiin, toinen oli kovistellut maksua, sättinyt koko perhettämme mitä pahimmin ja lopuksi ilmoittanut aikovansa pidättää minun palkkani velasta. "Ellei se ole pojallenne mieleen, niin jättäköön paikkansa; eipä siitä ole vahinkoa", oli hän lausunut. Tämä oli kerrassaan oikeudetonta menettelyä, mutta asemani tuskin salli minun esiintyä siveellisesti korskeana puheenjohtajaa kohtaan. Näin kuvastui edessäni varmana lähitulevaisuutenani virattomuus ja luultavana vankila.
Ilman tätä odottamatonta keikausta olisin saattanut rohkaista mieleni ja tunnustaa avoimesti kommellukseni, luottaen puheenjohtajan riippuvaisuuteen isästäni. Mutta mihin nyt olinkaan joutanut? Kovin pitkälle tosiaan, kuten donna Antonia lausui. Niin tuskaannuksissani olin asemastani ja niin täysi työ oli minulla epätoivoisissa yrityksissäni sen parantamiseksi, että minä en joutanut edes käymään signorinaa tervehtimässä, vaikka olinkin suuresti lohdutuksen tarpeessa. Päivien vieriessä sorruin sellaiseen masennukseen, etten liikkunut enää missään, vaan istuskelin vain synkkänä huoneissani, katsellen matkareppuani ja kummeksien, miten pian minun oli sullottava kompeeni ja paettava ellei juuri henkeni, niin ainakin vapauteni edestä.
Vihdoin tuli romahdus. Istuin eräänä aamuna konttorissani yhä pohtien vaikeata pulmaani, miten tehdä kymmenestä viisitoista, kun kuulin kavioiden kapsetta.
Hetkistä myöhemmin avautui ovi, ja Jones johti luokseni eversti McGregorin. Nyökkäsin everstille, joka astui sisään jäykänlaisesti kuten tavallista, istuutui ja riisui hansikkaansa. Reipastausin kysymään:
"Mitä voin tehdä hyväksenne, eversti?" Hän odotti kunnes ovi sulkeutuiJonesin takana ja sanoi sitten:
"Olen vihdoinkin päässyt pohjalle, Martin."
Niin olin minäkin, mutta eversti tarkoitti toisin. "Minkä pohjalle?" kysyin hieman ärtyisesti.
"Tuon vanhan riiviön konnuuden", selitti hän, nykäisten peukaloaan Piazzaa ja vapauttajan kuvapatsasta kohti. "Hän on hyvin viekas, mutta vihdoinkin on hän tehnyt virheen."
"Käykäähän asiaan, eversti. Mistä on kysymys?"
"Kummastuttaisiko teitä kuulla", tiedusti sotilas mahtipontisesti, "että lainan korkoja ei maksetakaan tämän kuun 31 p:nä?"
"Ei, en sitä kummastelisi", vastasin alistuvasti.
"Herättäisikö ihmetystänne sekään tieto, että mitään korkoja ei enää milloinkaan suoriteta?"
"Perhana!" huudahdin ponnahtaen seisaalle; "mitä tarkoitattekaan?"
"Presidentti", virkkoi hän tyynesti, "aikoo tämän kuun viimeisenä päivänäkieltäytyä tunnustamasta valtiovelkaa!"
Minulla ei ollut mitään sanottavaa. Lyyhistyin tuolilleni, töllistellen everstiä, joka nyt sytytti savuketta. Samassa kuulin nopeata pyöräin ratinaa, sitten suloisen, kirkkaan, tutun äänen lausuvan:
"Häiritsen häntä vain silmänräpäykseksi, mr. Jones. Tahdon saada hänet tempautumaan irti työstään päiväkaudeksi ja tulemaan ajelulle."
Hän avasi oveni ja astui joutuisasti sisään. Nähdessään everstin käsitti hän tilanteen ja virkkoi tälle herrasmiehelle:
"Oletteko kertonut hänelle?"
"Juuri äsken, signorina", vastasi tämä.
Minulla ei riittänyt tarmoa tervehtiäkseni tulijaa, joten hän istuutui kehoittamatta ja riisui hansikkaansa — ei everstin tapaan veltosti, vaan voimakkain, taisteluvalmiin elein.
Vihdoin lausuin vakaumuksella:
"Hän on ihmeellinen mies. Miten pääsitte asian perille, eversti?"
"Kutsuin Johnny Carrin päivälliselle ja juotin hänet humalaan", vastasi sotaherra.
"Ette tarkoita, että hän luotti Johnny Carriin?"
"Se on kyllä ihmeellistä", sanoi eversti. "Eipä sitä niin kokeneesta miehestä luulisi. Hänen olisi pitänyt tietää, että Johnny on aasi. Arvattavasti hänellä ei ollut ketään muutakaan apurikseen."
"Hän tiesi", huomautti signorina, "että täällä jokainen muu pettäisi hänet, mutta että Johnny ei sitä ainakaan tahallaan tekisi. Presidentti piti kykyjänne liian vähäisinä, eversti."
"No", lausuin minä, "enpä minä voine sille mitään. Pankki joutuu vahinkoon, obligationien omistajat samaten. Mutta mitä se minuun kuuluu?"
Sekä eversti että signorina myhäilivät.
"Oivallisesti esitettyä", virkkoi edellinen, "mutta meiltä säästyy aikaa, jos ilmoitan teille, että sekä signorina Nugent että minä olemme seikkaperäisesti selvillä tuosta —"
Eversti pysähtyi sivellen viiksiään.
"Toisesta lainasta", täydensi signorina.
Hämmästystäni vähensi eräitten aikaisempien keskustelujen muisto.
"Kah, ja miten saitte sen ilmi?" kysyin.
"Hän kertoi", vastasi eversti osoittaen kaunista naapuriaan.
"Ja saanko kysyä, miten te saitte sen tietoonne, signorina?"
"Presidentti mainitsi minulle", ilmoitti hän.
"Toimititteko hänet humalaan?"
"Ei, en humalaan", vastasi hän kainosti, luoden silmänsä lattiaan.
Saatoimme arvata, miten se oli tapahtunut, mutta kumpikaan meistä ei halunnut kysellä enempää. Hetkisen oltuamme vaiti alotin:
"No niin, koska kumpikin tiedätte koko jutun, on turhaa yhä teeskennellä. Olette hyvin ystävällisiä, kun tulitte minua varoittamaan."
"Te rakas, hyvä Martin", virkkoi signorina, "vaikuttimemme eivät ole pelkkää ystävällisyyttä."
"Niinkö? Miten voi asia koskea teitä?"
"Katsokaas, pankki ja sen oivallinen johtaja ovat ottaneet nimeensä suurimman osan lainasta mutta muu osa on everstillä ja minulla", ehätti signorina. "Jos laina epuutetaan, joutuu pankki kylläkin vahinkoon. Mutta sen johtaja ja eversti ja signorina Nugent suistuvat perikatoon."
"Tätä en tiennyt", lausuin jokseenkin ihmeissäni.
"Niin", kertoi eversti, "ensimäistä lainaa otettaessa annoin minä siihen 100,000 dollaria. Olimme vielä hyviä ystävyksiä, ja minä palkitsin siten suosiollisuutta, joka oli minulle toimittanut arvonimeni ja sijani kansalliskokouksessa. Sittemmin olen ostanut joitakuita osuuksia lisää."
"Saitte ne varmaankin halvalla?" lausuin minä.
"Kyllä", vastasi hän, "keskimäärin 75 sentillä viiden dollarin osuutta kohti."
"Ja paljoonko nousee saatavanne nimellisarvo nykyisin?"
"Kolmeensataantuhanteen dollariin", vastasi hän lyhyesti.
"Nyt ymmärrän teidän harrastuksenne asiassa. Mutta te, signorina?"
Hän näytti olevan hiukan hämillään, mutta puhkesi sitten puhumaan:
"Voin kertoa teille. Suostuessani jäämään tänne antoi hän" (tiesimme ketä hän tarkoitti) "minulle satatuhatta dollaria. Ja minulle oli ennestään kertynyt viidenkymmenen tuhannen dollarin vaiheille, jotka olin —"
"Jotka olitte säästänyt palkastanne primadonnana", tokaisi eversti.
"Sillä ei ole väliäkään", lausui signorina punastuen, "minulla vain oli säästöjä. Ja mitä tekikään hän? Hän houkutteli minut sijoittamaan koko summan — kaikki 150,000 — tuohon kamalaan lainajuttuunsa. Oh, eikö se ollut halpamaista, mr. Martin?"
Presidentti oli tosiaankin tässä yhdistänyt liikeasiat ja huvittelun.
"Häpeällistä!" huudahdin minä.
"Ja jos se menee, olen pennitön, — puilla paljailla. Ja täti-parkani — mikä hänetkin perii?"
"Älkää nyt välittäkö tädistänne", sanoi eversti hieman karkeasti."Näette siis, mr. Martin, että me olemme kolmisin samassa ruuhessa."
"Niin, ja joudumme samalle karille", sanoin minä.
"Emme ollenkaan", oikaisi eversti.
"Emme ollenkaan!" säesti signorina.
"Mutta mitä ihmettä aiotte sitten tehdä?"
"Rehellisyys raha-asioissa on maan selkäranka", lausui eversti. "Jäisimmekö toimettomina katselemaan, kun Aureata ajautuisi häpeälliseen seikkailupolitiikkaan?"
"Emme koskaan!" huudahti signorina, hypähtäen tuoliltaan säihkyvin silmin. "Emme mitenkään!"
Hän näytti hurmaavalta. Mutta liikeasiat ovat liikeasioita, ja minä kysyin taaskin:
"Mitä sitten aiotte tehdä?"
"Aiomme teidän avullanne, mr. Martin, estää tämän kansallisen häväistyksen. Aiomme —" hän hiljensi tarpeettomasti ääntään, sillä signorina tarttui puheeseen riemuisen meluavasti, viuhtoen hansikkaillaan ja pyöräyttäen yksikseen pikku tanssin edessäni lattialla, samalla kun hän lausui seuraavat merkilliset sanat:
"Eläköön vallankumous! Hei, hei, hurraa!"
Hän näytti parisilaiskuosiin pukeutuneelta innostuneelta vapaudenjumalattarelta. Menetin sielullisen tasapainoni. Hypähdin jalkeille, kietaisin käteni hänen vyötäisilleen, ja me pyörimme huimasti ympäri konttorihuonetta, signorinan puhjetessa laulamaan marseljeesia.
"Jumalan tähden, olkaa hiljaa!" varoitti McGregor käheällä kuiskauksella, yrittäen siepata minua kiinni, leiskuessani hänen ohitseen. "Jos kuullaan! Seis, Christina!"
Signorina pysähtyi. "Tarkoitatteko minua, eversti McGregor?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasi soturi, "ja tuota Martinin houkkiota myöskin."
"Vallankumouksenkaan aikoma ei kohteliaisuudella menetä mitään", arvelin minä. "Mutta asiallisesti olette oikeassa. Olkaamme järkeviä."
Istuuduimme läähättäen; signorina huohotuksensa lomasta vieläkin hiljaa hyräili vapauden hymniä.
"Olkaa hyvä ja esittäkää suunnitelmanne, eversti", jatkoin. "Minä tiedän, että tässä maassa ei vallankumouksia katsota kovin merkillisiksi hankkeiksi, mutta tulokkaasta ne näyttävät hommilta, joissa on jonkun verran hoitelemista. Meitähän on vain kolme."
"Minulla on armeija mukanani", sanoi eversti mahtavasti.
"Etuhuoneessa?" uskalsin letkauttaa, ajatellessani Aureatan sotavoimien lukumäärää.
"Kuulkaahan, Martin", ärähti hän, "jos yhdytte juoneen, niin säästäkää leikkipuheenne."
"Älkää riitaantuko, hyvät herrat", sanoi signorina. "Siten vain menee aikaa hukkaan. Selittäkää hänelle suunnitelma, eversti, sillaikaa kun minä vilvoittelen."
Ymmärtäen neuvon viisaaksi lausuin:
"Pyydän anteeksi, eversti. Mutta eikö tuo presidentin temppu saisi kannatusta armeijalta? Jos hän jättää velan silleen, kykenee hän suorittamaan upseerien ja miesten palkat."
"Aivan", myönsi hän. "Sentähden täytyykin meidän saada temmatuksi heidät mukaan, ennenkuin se asian puoli valkenee heille. He suorastaan näkevät nälkää, ja kymmenestä dollarista mieheen olisivat he valmiit huutamaan vaikka itse paholaisen presidentiksi. Onko teillä ollenkaan rahoja, Martin?"
"On hiukan", vastasin.
"Kuinka paljon?"
"Kymmenentuhatta; säilytin niitä korkojen maksamiseen."
"No, nyt ette niitä tarvitse."
"Tarvitsen kyllä — toista lainaa varten, tiedättehän."
"Kuulkaahan, Martin, antakaa minulle nuo kymmenentuhatta armeijaa varten. Käykää puolellemme, niin minä presidentiksi tullessani heti samana päivänä suoritan teille takaisin nuo kolmesataatuhattanne. Ajatelkaa asemaanne. En tahdo olla epäkohtelias, mutta eikö se ole —?"
"Hiukan pakollinen?" jatkoin minä miettiväisenä. "Se on kyllä totta. Mutta mistä luulette saavanne 300,000 dollaria, omista osuuksistanne puhumattakaan?"
Hän veti tuolinsa lähemmäksi ja kumartuen eteenpäin sanoi:
"Hän ei ikänä ole pannut niitä rahoja menemään. Hän säilyttää niitä jossakin, — verrattomasti suurinta osaa ainakin."
"Kertoiko Carr niin?"
"Hän ei tiennyt sitä varmasti, mutta hän puhui kylliksi, voidakseni olla siitä jokseenkin vakuutettu. Sitäpaitsi", lisäsi hän katsahtaen signorinaan, "meillä on muitakin syitä siihen käsitykseen. Antakaa minulle ne kymmenentuhatta. Saatte lainanne takaisin ja tulette rahaministeriksi, jos haluatte. On jokseenkin ehdoton totuus, että rahat ovat jäljellä, vai mitä, signorina?"
Tämä nyökkäsi.
"Mutta jos yrityksemme ei onnistu?" epäröitsin.
Hän veti pienen, siron revolverin taskustaan, asetti sen hetkiseksi ohimoaan vasten ja pisti sitten takaisin.
"Erittäin havainnollinen selitys, eversti", lausuin minä. "Saanko puoli tuntia miettimisaikaa?"
"Kyllä", vastasi hän. "Mutta sallikaa minun jäädä etuhuoneeseen.Tietysti luotan teihin, Martin, mutta tällaisissa asioissa —"
"Oikein, kyllä ymmärrän", mukauduin minä. "Entä te, signorina?"
He nousivat molemmin ja astuivat ulos; kuulin heidän ryhtyvän haastelemaan Jonesin kanssa. Istuin hievahtamatta, tiukasti ajatellen. Mutta eipä aikaakaan, kun kuulin oven takanani avautuvan. Signorina sieltä tuli. Asettuen tuolin taakse hän kumartui ylitseni ja kietoi kätensä kaulaani.
Katsahdin ylös ja näin hänen myhäilevän veitikkamaisesti.
"Entä se ruusu, Jack?" kysyi hän.
Minä muistin. Ihastuksen hämmentämänä ja uskoen voittaneeni hänet huudahdin:
"Teidän soturinne olen kuolemaan asti, signorina!"
"Kuolemasta ei sanaakaan!" virkkoi hän ylimielisesti. "Ei kukaan menetä henkeänsä. Me voitamme ja sitten —"
"Ja sitten", lausuin minä kiihkeästi, "me menemme naimisiin, eikö niin, armahin?"
Hän kumartui leppeästi suutelemaan minua huulille. Sitten hän sanoi päätäni silittäen:
"Sinä olet sievä poika, mutta et ole hyvä poika, Jack."
"Christina, ethän mene hänelle?"
"Kelle?"
"McGregorille", tiukkasin minä.
"Jack", virkkoi hän hiljentäen äänensä kuiskaukseksi, "minä vihaan häntä!"
"Niin minäkin", yhdyin rivakasti. "Ja jos sinä olet voitettavana, olen valmis syöksemään vallasta kymmenen presidenttiä."
"Siis teet sen minun tähteni? Mielelläni uskoisin, että teet sen minun tähteni etkä rahojen takia."
Kun signorina itse epäilemättä oli antautunut yritykseen rahojen tähden, kuulosti tämä hiukan epäjohdonmukaiselta.
"Mielelläni näen voittavani rahatkin", alotin minä.
"Ostettava raukka!" huudahti hän. "Enhän suudellut sinua?"
"Et", vastasin minä. "Mutta lupasit suudella heti kun suostun."
"Kas sinua vain, Jack", sanoi hän. Mutta hän menikin avaamaan oven ja huusi McGregorille: "Mr. Martin on valmis suostumaan, ja ehdotuksenne mukaan hän tulee päivällisille tän'iltana puhelemaan yksityisseikoista. Me aiomme kaikin luoda onnemme, mr. Jones", hän jatkoi odottamatta mitään vastausta epäsuoraan kutsuunsa, "ja kun olemme päässeet menestymään, pidämme huolta teistäkin ja mrs. Jonesista."
Kuulin Jonesin katkonaisesti mutisevan jotakin kiitollisuudestaan, sillä mies-parka oli yhtä pihkaantunut signorinaan kuin me muutkin, ja sitten jäin yksin omiin mietteisiini. Nämä eivät olleet niin synkkiä kuin lukija ehkä edellyttäisi. Tosin asetin pääni paulaan, ja jos presidentti koskaan saisi köydenpään käsiinsä, uskoin hänen kyllä vetävän sen kireälle. Mutta samalla olin korviani myöten sekä rakastunut että velkaantunut, ja suunnitelma tuntui suovan parhaan mahdollisuuden lemmenhaaveeni toteuttamiselle sekä ainoan tilaisuuden rahallisen ahdinkoni selviytymiselle.
Nuorelle miehelle ei lemmetön elämä ole suurenarvoinen; minkään ikäiselle miehelle ei rahaton elämä mielestäni merkitse paljoa, ja sitä arvottomammaksi se käy silloin kun häntä vaaditaan tilille rahoista, joita hänellä ei ole.
Siksipä antauduin ripein mielin suurimpaan uhkapeliini, pitäen henkeni asettamista panokseksi olosuhteisiin nähden järkevästi uskallettuna. Mielihyvääni siinä puuhassa samensi vain MrcGregorin pakollinen kumppanuus. Sitähän ei voinut auttaa; mutta tiesin hyvin, että hän ei pitänyt minusta juuri enempää kuin minä hänestä, ja kuvittelin jo hieman mielessäni, mitä kahnausta luultavasti syntyisi uuden presidentin ja hänen rahaministerinsä välillä, jos suunnitelmamme menestyisivät. Lohduttavaa oli kuitenkin tietää, että signorina vihasi häntä ja kaikista merkeistä päättäen rakasti minua. Nojauduin siis taaksepäin tuolillani, ja vihellellen vapauden hymniä loihdin eteeni tenhottareni kuvan, kunnes oli aika mennä puolipäivälliselle, sillä vatsan vaatimuksia eivät salaliittolaisetkaan saa lyödä laimin.
Miina lasketaan.
Aamukohtaus oli omistettu periaatteille ja innostuksen herättämiselle; illalla ryhtyivät salaliittolaiset jo yksityiskohtien harkintaan. Meillä oli pitkä ja vakava neuvottelu signorinan luona. Mrs. Carringtonia oli neuvottu saamaan päänkivistystä päivällisen jälkeen, joten hän poistui levolle. Kello kymmenestä yhteen istuimme kolmisin hautoen juoniamme. Tuloksena oli varsin sievä suunnitelma, pääpiirteiltään seuraava:
Nyt oli tiistai. Perjantain vastaisena yönä piti everstin ottaa johdettavakseen kaksikymmentä päättäväistä roistoa (eli pontevaa isänmaanystävää), sitä ennen kiinnitettyhän heidät kokonaan käskettävikseen, lahjoittamalla heille kerrassaan viisikymmentä dollaria mieheen. Tällä voimalla hänen tuli yllättää Kultainen talo, vangita presidentti ja anastaa kaikki talossa tavattavat rahat ja arvopaperit. Ketään ei surmattaisi, mikäli se oli vältettävissä, mutta mikään hentomiehsyyskään ei saanut tulla kysymykseen. McGregor piti varmimpana heti poistaa presidentti tieltä, mutta minä vastustin jyrkästi sitä ehdotusta, ja hän mukautui havaitessaan signorinankin taipumattomaksi samalla puolella.
Olisin kovin halunnut olla mukana tässä keskiyön yllätyksessä, mutta velvollisuus kutsui minua muuanne. Samana iltana pidettiin kasarmilla juhlaillalliset jonkun Aureatan historiassa merkillisen tapauksen muistoksi, ja minun oli oltava vastaamassa "Aureata-maan kaupalle" esitettävään maljaan. Tehtäväni olikaikin mokominpitkittää näitä kemuja, kunnes everstin tekonen oli tehty, jonka jälkeen hän saapuisi lahjuksineen kasarmille vaatimaan armeijan kannatusta. Tunsimme kylliksi joukkojen laadun, ollaksemme varmat tuloksesta, kunhan vain presidentti oli vangittu ja dollarit esiintyisivät heidän nähtävissään. Everstin oli sitten miehistön kanssa saarrettava upseeriklubi, tarjoten joko elämää ja ylellisyyttä tai kuolemaa ja tuhoa. Täälläkin saatoimme tyynesti odottaa valinnan tapahtuvan eduksemme. Senjälkeen marssitettaisiin armeija Piazzalle, kaupunki säikäytettäisiin alistuvaksi tai käännytettäisiin puolellemme, ja näin olisi vallankumous valmis!
Koko suunnitelmamme menestys riippui siitä, että se pysyisi tyyten salassa siltä ainoalta mieheltä, jota pelkäsimme, ja että tuo mies tavattaisiin yksinään ja vartioitsematta perjantai-yönä klo 12. Jos hän saisi aikeesta vihiä, olimme hukassa. Siinä tapauksessa, että hänen päähänsä pistäisi saapua mainituille illallisille, kasvaisivat vaikeutemme melkoisesti. Tätä ajatellen käännyimme signorinan puoleen, ja minä lausuin lyhyesti:
"Tässä näkyy esiintyvän teidän osuutenne, signorina. Sallikaa minun kutsua teidät päivällisille hänen ylhäisyytensä luo perjantai-iltana täsmälleen kello kahdeksaksi."
"Tarkoitatte", sanoi hän verkkaan, "että minun on silloin pysytettävä hänet kotonaan ja ainoastaan minun seurassani?"
"Niin", vastasin. "Onko siinä mitään vaikeutta?"
"En luule, että se juuri olisi vaikeata", sanoi hän, "mutta minä en pidä siitä; se tuntuu niin katalalta."
Tietysti en minäkään mielelläni nähnyt häntä tuossa osassa. Mutta mitenkäpä muutoin saisimme presidentin talteen?
"Eiköhän ole jokseenkin myöhäistä ajatella tuollaista?" huomautti eversti ivallisesti. "Vallankumous ei luista korkeilla siveellisillä pyörillä."
"Ajatelkaa, miten hän veijasi teiltä rahat", sanoin minä, omaksuen kiusaajan tehtävän.
"Lienee muuten pidettävä selvänä", virkkoi McGregor, "että signorina saa omakseen presidentin maahuvilan, vai mitä?"
Signorina-parka oli kovin ihastunut tuohon viehättävään pikku asumukseen, ja hänen suuttumuksensa rahojen menetyksestä ja sievän talon omistamisen halu pahasti kiusasivat häntä antautumaan inhoamaansa Delilan osaan. Itsekseen jätettynä olisi hän varmaankin mukautunut paremmille tunteilleen ja tärvellyt juonen. Mutta pelästyneinä tästä tunteellisuuden puuskasta eversti ja minä riensimme tukahuttamaan hänen omantuntonsa arvelukset, taivuttaen hänet ilkeään tahtoomme.
"Lopultakin hän sen ansaitsee", sanoi viimein signorina, "ja minä teen sen!"
On aina surullista nähdä jonkun kärsivän itsekunnioituksensa menettämisestä, ja minä yritin palauttaa signorinan luottamusta omiin vaikuttimiinsa viittauksilla Heberin puolisoon Jaeliin, Charlotte Cordayhen ja muihin säälimättömiin sankaritariin, joita muistui mieleeni. McGregorissa tämä itsepuolustelun harrastus herätti peittämätöntä halveksumista.
"Onhan kysymyksessä vain toistamiseen hupsuttaa hänet", arveli eversti; "johan olette sen ennenkin tehnyt!"
"Minä suostun, jos vannotte että — että te ette tee hänelle pahaa", vastasi tyttö.
"Olen jo antanut lupaukseni", murahti sotaherra; "en kajoa häneen, ellei hän pakoita minua siihen. Mutta jos hän yrittää tappaa minut, ei minun kaiketi tarvitse paljastaa rintaani iskulle?"
"Ei, ei", tokaisin minä; "pidän arvossa hänen ylhäisyyttään, mutta me emme saa antaa tunteittamme vietellä itseämme heikkouteen. Hänet on saatava käsiimme — elävänä ja eheänä, mikäli mahdollista, mutta pahimmassa tapauksessa elävänä tai kuolleena."
"Kas niin, se on järkevää puhetta", lausui eversti hyväksyvästi.
Signorinalta pääsi huokaus, mutta hän ei vastustellut enempää.
Välttääksemme huomion herättämistä sovimme järjestelystä, jolla seuraavien kolmen päivän kuluessa saatoimme tarpeen tullen antaa tietoja toisillemme kokoontumatta neuvottelemaan. Asemani Whittinghamin rahaliikenteen keskuspisteenä teki tämän helpoksi; pankinlähettien käynnit edestakaisin eivät pistäisi silmään, ja sanomat saattoi laatia sellaiseen muotoon, että ne eivät syrjäiselle ilmaisseet mitään. Sovimme myöskin, että jos joku meistä vainusi pienintäkin vaaraa, hän heti lähettäisi sanan toisille, ja silloin kokoontuisimme everstin maakartanoon, joka oli noin seitsemän penikulman [engl. penikulma vastaa jokseenkin 1,600 metriä] päässä kaupungista. Sieltä olisi sellaisessa valitettavassa tapauksessa helpompi paeta.
"Ja nyt", sanoi eversti, "jos Martin luovuttaa minulle dollarit, on kaikki valmista."
Olin tuonut mukanani nuo kymmenentuhattani. Vedin ne esille ja asetin pöydälle, pitäen kättäni hyväilevästi setelitukun päällä.
"Ymmärrättehän täydellisesti asemani, eversti?" sanoin. "Tästä hommasta ei ole minulle mitään hyötyä, ellen saa vähintäänkin 320,000 dollaria, suorittaakseni velkasumman korkoineen ja maksaakseni vielä erään toisen pikku lainan takaisin pankkiin. Silloin jää minulle viisituhatta puhdasta, ja se ei ole suinkaan liiallinen palkkio. Mutta ellen saa mainitsemaani summaa kokonaisena, on minulla kassanvaillinki, tulkoonpa vallankumousta tahi ei."
"En voi tehdä rahoja, ellei niitä löydy", vastasi hän, mutta ilman tavanmukaista tylyä sävyänsä. "Mutta se olkoon sovittuna, että te olette ensimäisellä vuorolla kaikkeen mitä löydämme, mainitsemaanne summaan asti. Se jätetään mutkittelematta teidän haltuunne. Signorina ja minä tyydymme rippeisiin. Ettehän te vaadi osaanne niistäkin, vai mitä?"
"En", sanoin minä, "tyydyn olemaan etuoikeutettuna osakkaana. Jos tuon verran saadaan kokoon Kultaisesta talosta, on se minun; muussa tapauksessa sen suorittaa minulle uusi hallitus, menetelköönpä se muun velan kanssa miten tahansa."
Näin lausuen työnsin rahat everstille.
"Odotan uuden hallituksen osoittautuvan hyvin myötämieliseksi kaikkiakin saamamiehiä kohtaan", virkkoi eversti pistäessään rahat mielihyvästä hymähtäen taskuunsa. "Olettehan joka tapauksessa tekin tyytyväinen ehtoihin, signorina?"
"Olen", vastasi tämä. "Saanko siis sen maahuvilankin?"
"Saatte tietenkin!" huudahdin minä. "Ja everstistä tulee presidentti, ja hän saa Kultaisen talon kaikkine hynttyineen."
"Sovittu! sovittu! sovittu!" lauloi signorina. "Olemme jo tehneetkin kylliksi kauppoja, ja hetki alkaa olla sangen myöhäinen kestitäkseni herroja luonani. Vielä malja, ja sitten hyvää yötä! Onnea vallankumoukselle! Juokaamme se malja veripunaisessa viinissä!"
Kun ei ollut muuta punaviiniä kuin bordeaux'ta, ja se kylmentää vatsaa kello kolmen aikaan aamusella, joimme maljan ranskalaisessa konjakissa. Olin noussut lähteäkseni, kun äkillinen ajatus juolahti mieleeni:
"Mutta hitossa, aivanhan unohdimme Johnny Carrin! Kuulkaahan, eversti, missä määrin hän olikaan viime yönä päissään? Luuletteko hänen muistavan kertoneensa teille asiasta?"
"Kyllä", sanoi eversti, "luullakseni hän nyt jo muistaa. Ei hän siitä vielä aamulla kaupunkiin lähtiessäni ollut selvillä."
"Tunnustaneeko hän presidentille? Se saattaisi aiheuttaa, että ukko pitäisi teitä hankalan visusti silmällä. Hän tietää, että te ette ole hänen ystävänsä."
"No, Carr ei ole vielä tavannut presidenttiä. Hänen piti jäädä kotiin koko täksi päiväksi. Hän oli tavattoman huonossa kunnossa aamulla, ja sain lääkärin antamaan hänelle rauhoittavaa juomaa. Tahdoin nimittäin saada hänet pysymään alallaan, kunnes ehdin ajatella. En tosin usko, että hän menisi tunnustamaan typeryyttänsä — presidentti julmistuisi hänelle pahasti; mutta silti hän voisi sen tehdä, joten on parasta, että he eivät osu yhteen."
"On toinenkin, jota hän ei saisi tavata", huomautti signorina.
"Kuka se on?" kysyin minä.
"Donna Antonia", vastasi hän. "Johnny näkyy yhä enemmän kiintyvän tyttöön, ja varmasti hän pulassa ollessaan menee ensi työkseen kertomaan siitä tälle. Mr. Carr on hyvin luottavainen ystäviänsä kohtaan."
Tunnustimme tämän huomautuksen varsin tähdelliseksi. Ja jos donnaAntonia saisi tietää, ei asia pysyisi presidentiltäkään kauan salassa.
"Aivan oikein", sanoi eversti. "Ei kelpaa, että hän juoksentelee päivittelemässä ajattelematonta avomielisyyttään. Tähän asti on kaikki hyvin."
"Niin, mutta jos hän alkaa vikuroida huomenna aamulla?" lausuin minä. "Ja missään tapauksessa ette halua hänen läsnäoloaan Kultaisessa talossa perjantai-iltana, enempää kuin minäkään välitän hänestä kasarmille."
"Ei, hän äityisi tappelemaan, sellainen poika hän on", myönsi eversti. "No niin, olemme nyt kerran ryhtyneet hankkeeseen, ja minä en aio enää heittää kesken. Pidän Carrin talossani, kunnes on kaikesta selvitty."
"Millä tavoin?" kysyi signorina.
"Hyvällä, jos mahdollista!" lausui eversti virnistäen, — "nimittäin juottamalla häntä. Ellei se tepsi, niin väkisin. On välttämätöntä, että ukko ei saa vihiä mistään; ja jos Carr kertoisi hänelle viime yön lörpöttelystä, heristäisi hän vanhoja konnankorviaan. Ei, Johnny-pojan on parempi pysyä alallaan."
"Mutta jos hän yltyy raivopääksi?" huomautin taaskin.
"Riehukoon miten hyvänsä, mutta hän ei jätä taloani, ellei hän ensin ammu kuulaa otsaani", vakuutti eversti. "Se on varmaa. Uskokaa asia minun haltuuni. Jos hän käyttäytyy siivosti, on hänen hyvä olla. Ellei —"
"Mitä aiotte siinä tapauksessa tehdä hänelle?" kysyi signorina.
Pelkäsin uutta omantunnon purkausta, ja vaikka pidinkin Johnnystä, rakastin kuitenkin itseäni enemmän. Sanoin senvuoksi:
"Oh, jättäkää se everstin huoleksi; kyllä hän tietää, mitä tehdä."
"Nyt lähden", sanoi viimemainittu, "takaisin Johnny-veikkoni luo. Hyvää yötä, signorina! Kirjoittakaa presidentille huomenna. Hyvää yötä, Martin. Venyttäkää se puheenne oikein pitkäksi.Au revoirensi perjantaihin!"
Tein lähtöä, sillä eversti viivytteli kunnes tulin hänen mukaansa. Tälläkin hetkellä epäilimme siinä määrin toisiamme, että kumpikaan ei tahtonut jättää toistaan kahden kesken signorinan kanssa.
Erosimme ovella; hän läksi katua ylöspäin noutamaan hevostaan, ratsastaakseen maakartanolleen, minä taasen käännyin Piazzalle päin.
Jättäessämme signorinan portaille näytti tämä kalpealta ja väsyneeltä; hänen pulppuava eloisuutensa oli kerrankin painuksissa. Tyttö-parka! Hän havaitsi vehkeilyn olevan jokseenkin rasittavaa hommaa.
Hiukan huolestutti itseänikin. Aloin selvemmin oivaltaa, että politiikkaan puuttuminen ei sovellu tunnolliselle miehelle. Pidin paljon Johnny-parasta, enkä ollenkaan luottanut everstin menettelyn hellävaraisuuteen. En tosiaan olisi tämän viikon ajaksi vakuuttanut Johnnyn henkeä millään ajateltavalla korotuksella. En myöskään pitänyt uskottavana, että presidentti kapinahankkeen onnistuessa eläisi kukistumisensa yli. Minun täytyi itselleni toistaa kärsimäni petollisuuden koko tarina, täten ärsyttääkseni itseni raivoon, ennenkuin saatoin alistuvasti ajatella tuon loistavan tähden todennäköistä sammumista. Mikä menetys se olisikaan maailmalle! Niin monet hauskat kaskut, niin arvokas esiintymiskyky, niin tavaton persoonallinen viehätys — kaikki suistuisi näyttämöltä! Ja miksi hyväksi? Asettaaksemme hänen sijaansa roiston ilman edeltäjänsä sovittavia piirteitä. Maksoiko vaivaa kukistaa Lucifer, jotta Belzebub pääsisi valtaistuimelle?
Kykenin katkaisemaan synkkien ajatusteni jakson ainoastaan muistuttamalla itselleni vääjäämätöntä todellisuutta — omaa asemaani. Minulle vallankumous oli välttämätön. Mahdollisesti saisin tarvitsemani rahat; ainakin voittaisin aikaa. Ja lemmenhaaveeni saattoivat täten toteutua. Minua innostutti kunniallinen pyrkimys säästää isännistöäni tappiolta, ja intohimoinen rakkauteni vaikutti vastustamattomana kiihdykkeenä. Jos Johnnyn ja presidentin jatkuva olemassaolo ei soveltunut näihin luvallisiin päämääriin, niin se oli Johnnyn ja presidentin vahinko.
Johnny Carr vikuroitsee.
Seuraavat kolme päivää olivat ylipäätään tukalimmat, mitä olen eläissäni viettänyt. Sain niukasti unta enkä ollenkaan lepoa; pidin panostettua revolveria kaiken aikaa taskussasi päivisin, ja hätkähdin pienimmästäkin rasahduksesta. Kulutin paljon pientä rahaa ostellessani kaikkien lehtien jokaisen numeron; kuuntelin pelokkaana sanomalehtipoikien etäisiä huutoja, aavistellen piankin erottavani sanoista, että salaisuutemme ei enää ollutkaan salaisuus. Minun oli pakko esiintyä julkisuudessa, ja kuitenkin kammosin kaikkea seurustelua. Hoidin tehtäviäni niin hajamielisesti ja yliluonnollisen viattomin kasvoin, että jos joku olisi minua pitänyt silmällä, olisi hänen heti täytynyt aavistaa jotakin epäiltävää. En kyennyt laskemaan yhteen numerosareketta, ja Jones alkoi pahoin huolestua järjentilastani. Hermoni olivat sanalla sanoen kerrassaan tärviöllä, ja pyhästi lupasin itsekseni olla toistamiseen ryhtymättä kukistamaan hallitusta, vaikka miten vanhaksi eläisin. Vastedes saisi vakaantunut valtiomuoto kelvata minulle. Vilpittömän puolueettomasti noiduin presidenttiä, everstiä, johtokuntaa ja itseäni; ja uskonpa totisesti, että vain signorinan ajatteleminen pidätti minut pujahtamasta kuutamoretkelle rajan yli, säästääkseni edes nahkani eheänä, vaikkakin tyhjin taskuin, ja jättääkseni Aureatan kilpailevat isänmaanystävät; suoriutumaan toisistansa omin neuvoin.
Onneksi ei kuitenkaan ilmennyt mitään vahvistusta pelolleni. Vastapuoli näkyi vaipuneen raukeaan turvallisuuteen. Presidentti kävi usein rahaministeriössä, kuluttaen tuntikausia kahden kesken don Antonion kanssa; luullakseni he viimeistelivät häpeällistä tuumaansa. Kasarmissa ei ilmennyt mitään kiihtymystä tai toimintaa. Piazzalla parveilivat ihmiset iltapäivisin kuten ennenkin, haastelematta sen vakavammista asioista kuin verkkopallo-pelin mahdollisuuksista ja tanssitilaisuuksien ikävästä niukkuudesta. Valtiovelkaa koskeva virallinen julistus tyynnytti mieliä, ja kaikki kansanluokat vain odottivat nähdäkseen, millainen presidentin uusi suunnitelma olisi.
Täten kului keskiviikko ja torstai. Kumpanakaan päivänä en kuullut mitään salaliittolaistovereiltani; tiedonanto-järjestelymme oli tähän asti osoittautunut tarpeettomaksi — tai huonosti onnistuneeksi.
Jälkimäinen mahdollisuus sai kylmät väreet karmimaan selkäpiitäni, ja vilkas mielikuvitukseni loihti eteeni presidentin hymyilyn hänen lukiessaan näitä kavaltajain asiakirjoja. Ellen kuulisi mitään perjantai-aamuun, päätin kaiken uhalla käydä tapaamassa everstiä. Mutta tuon kohtalokkaan päivän valjetessa vapauduin tästä välttämättömyydestä. Loikoilin vuoteessani puoli kymmenen tienoissa aamusella (sillä tapanani ei ole aikaisin nousemalla lisätä elämän hankaluuksia), kun palvelijani toi kolme kirjettä.
"Ne olivat saapuneet pankkiin, sir", sanoi hän. "Mr. Jones lähettää niiden mukana tervehdyksensä ja kysyy, tuletteko konttoriin tänä aamuna."
"Vie hänelle minun terveiseni ja sano, että lähden täältä viiden minuutin päästä."
Kaikki kirjeet olivat merkityt kiireellisiksi — yksi oli signorinalta, toinen everstiltä ja kolmas kasarmista. Avasin ensiksi viimemainitun, lukien:
"Aureata-maan armeijan upseereilla on kunnia muistuttaa mr. John Martinia, että he toivovat saavansa nauttia hänen seurastaan illallisilla tänään täsmälleen klo 10 j.pp. Presidentin ollessa kiireellisten hallitustointensa vuoksi estettynä saapumasta ja koska eversti McGregor on sairaana, esittää majuri Alphonse de Chair Aureata-maan armeijan maljan.
J.K.CherMartin, puhukaa pitkään tänä iltana. Molemmat suuret miehemme jäävät pois, ja ilta kaipaa täytettä. Tout à vous.
Alphonse de Chair."
"Kyllä siitä tulee pitkä puhe, poikaseni, ja me pidämme illan kulumisesta huolen", lausuin itsekseni, täkäli varsin tyytyväisenä.
Sitten avasin signorinan kirjelmän.
"Rakas mr. Martin", — niin se alkoi. — "Tahtoisitteko olla hyvä ja lähettää minulle tänään kaksikymmentä dollaria pientä rahaa. Aion järjestää koululapsille lantinpoiminta-kilpailun. Liitän mukaan shekin. Pahoittelen, ettette voinut lupautua luokseni päivälliselle tänään, mutta lopulta olen hyvillänikin, sillä minä en olisikaan voinut ottaa Teitä vastaan, kun sain aivan äkkiä kutsun päivällisille Kultaiseen taloon. Lämmin tervehdykseni!
Christina Nugent."
"Sangen hyvä", hymähdin. "Toivottavasti lantinpoiminta kehittyy loistavaksi leikiksi. Ja mitähän eversti kirjoittanee?"
Hänen kirjeensä kuului näin:
"Hyvä Martin. — Liitän mukaan 500 dollarin shekin. Palvelijani tulee noutamaan rahat aamupäivällä. Ilmoitan siitä Teille, koska haluan sen kaikki hopeassa palkanmaksuja varten." (Eipä tämä salakielemme ole kovin nerokasta, ajattelin tätä kohtaa lukiessani). "Carr ja minä olemme täällä kaksin, molemmat pohmelossa. Poika-rukka makaa selällään ja saanee loikoa päivän tai pari — paha samppanjaleini. Itse voin paremmin, ja vaikka peruutin tuloni kasarmille illaksi, luulen kuitenkin pääseväni jalkeille jo ehtoopäivällä.
Kunnioittaen:Geo. McGregor."
"Vai viruu Carr pahoinvointisena, ja pysynee huonossa kunnossa pari päivää!" ajattelin itsekseni. "Hyvin luultavaa; mutta miten oikeastaan lienee hänen laitansa? Toivottavasti ei eversti ole ollut järin jyrkkätoiminen. Kaikki näyttää kuitenkin olevan oikealla tolalla, niin, paremmalla kannalla kuin uskalsin toivoakaan."
Nousin vuoteeltani elpynein mielin, söin rauhallisesti aamiaiseni ja läksin pankkiin puoli yhdeltätoista.
Tietysti kohtasin kadulla kaikkein ensimäiseksi henkilön, jota olisin mitä mieluimmin karttanut, — donna Antonian. Tyttö oli ratsain, ja hänen hevosensa näytti jonkun verran uupuneelta. Minut nähdessään hän pysähdytti ratsunsa, ja minun täytyi tervehtiessäni seisahtua.
"Mistä niin varhain?" kysäisin.
"Varhainko?" vastasi hän. "Ei tämä ole minun mielestäni aikaista. Olen jo ollut pitkällä ratsastusmatkalla, — kävin nimittäin mr. Carrin tilalla viemässä hänelle sanaa isältäni, mutta hän ei ollut kotona. Tiedättekö, missä hän on, mr. Martin?"
"Siitä ei minulla ole aavistustakaan", vastasin.
"Hän on viipynyt poissa kotoa jo neljä yötä", jatkoi tyttö, "eikä hän ole käynyt ministeriössäkään. On hyvin omituista, että hän tuolla tavoin häviää, ja juuri silloin kun homma on parhaillaan käynnissä."
"Mikä homma, donna Antonia?" kysyin säveästi.
Hän punastui, varmaankin muistaen, että se homma vielä oli salaisuus.
"Oh, niillähän on aina puuhaa rahaministeriössä tähän aikaan. Eivätkö ne näinä päivinä suorita maksujansa kaikille?"
"Näinä päivinä heidän kyllä' pitäisi suorittaa maksunsa kaikille", sanoin minä.
"Niin", jatkoi hän ottamatta huomioon oikaisuani, "joka tapauksessa isäni ja presidentti ovat kumpikin vihoissaan hänelle, ja minä tarjousin tekemään aamuratsastukseni hänen kartanolleen."
"Missä hän voineekaan oleilla?" lausuin viattomasti.
"Luulen hänen sittekin viipyvän eversti McGregorin luona", arveli nyt tyttö. "Puolisen jälkeen pistäydynkin sinne. Tiedän hänen olleen siellä päivällisellä maanantaina, ja varmaankin hän on pitkittänyt vierailuansa."
"Ei", ajattelin minä, "sitä sinä et saa tehdä! Siitä saattaisi koitua hankaluuksia." Sanoin senvuoksi:
"Minä tiedän, että hän ei ole siellä; kuulin McGregorilta, että hän oli lähtenyt tiistaina… Kah, miten olenkaan tyhmä! Everstihän mainitsi Carrin sanoneen aikovansa parin päivän purjehdusretkelle huvijahdillaan. Hän on kai kohdannut vastatuulia eikä pääse palaamaan."
"Hän teki kovin pahoin siinä, että läksi", virkkoi donna Antonia, "mutta niin asia sitten epäilemättä on. Isä kyllä suuttuu, mutta ihastuu sentään kuullessaan, että häntä ei ole mikään vahinko kohdannut."
"Olen hyvilläni, kun olen voinut rauhoittaa mieltänne", lausuin jättäessäni hyvästi. Kiitin onnellista päähänpistoani ja ihmettelin, tapaisiko donna Antonia Johnny-paran todellakin vahingoittumattomana. Minulla oli epäilykseni. Mieltäni pahoitti, että minun oli täytynyt kertoa tytölle, mitä en itse uskonut, mutta tällaista sattuu vallankumouksissa, ja tässä suhteessa ne muistuttavat liike-elämää.
Pankkiin tultuani lähetin lyhyet vastaukset kuhunkin kirjeeseen, kaikissa pääasiana vahvistus, että esiintyisin kasarmissa määrähetkellä. Minun ei tarvitse vaivata lukijaa kertomalla, millaisiin puitteisiin tämän varsinaisen tiedonantoni sovitin. Sitten oli minulla ankara ottelu Jonesin kanssa; liike oli hiljaista, ja hän pahimmoikseen innostui käyttämään täten tarjoutunutta tilaisuutta perusteelliseen tutkimukseen vararahastomme tilasta. Hän ei kyennyt ymmärtämään äkillistä virallisuudenharrastustani tällaisen tarkastelun asianmukaiseen toimitusaikaan nähden, ja pelkäsin jo käyvän pakolliseksi selittää hänelle suoraan, että hänen onnistuisi vain hengettömän ruumiini yli päästä kaivelemaan kassakaapin sisältöä. Vihdoin sain hänen huomionsa käännetyksi toisaanne, viekoitellen hänet suomaan rouva Jonesille huviajelun maalle, ja siten rauhaan jäätyäni käytin iltapäivän loppuvalmistuksiin.
Poltin paljon kirjeitä, kyhäsin liikuttavat jäähyväiset isälleni, anteeksiannon varjolla huomautellen, miten suuresti hänen epäviisas menettelynsä oli lisännyt hänen velvollisuudentuntoisen poikansa vaikeuksia. Testamenttiani tekemästä esti minut vain se ilmeinen totuus, että sellaisen asiakirjan todistuttaminen olisi ollut varomatonta. Vietin kuumeisen tunnin ammuskelemalla kuviteltuja laukauksia revolverillani, varmistuakseni siitä, että kapine oli käyttökunnossa. Lopuksi suljin pankin kello viideltä, läksin Piazzalle, nautin kevyen välipalan ja poltin Sikaareja mielettömällä kiireellä, kunnes tuli aika pukeutua illallisia varten; enkä milloinkaan ole tuntenut suurempaa riemua kuin toiminnan hetken nyt vihdoinkin lyödessä.
Pukeutuessani hypistelin jokaista vaatekappaletta sellaisella hellivällä tunteella, että kenties en sitä koskaan enää vetäisi ylleni — tai riisuisikaan. Kesken puuhani saapui toinen kirjelappu everstiltä. Sen tuoja karautti vaahtoisella hevosella täyttä laukkaa ovelleni. Tunsin miehen hyvästi ulkonäöltä, hän oli everstin palvelija. Sydän kurkussa tempasin kotelon hänen kädestään (sillä olin itse juossut aliovelle). Mies nähtävästi tunsi salaisuutemme, sillä ojentaessaan minulle kirjeen hän irvisti hermostuneesti, ja sanoi:
"Minun oli ratsastettava nopeasti ja hävitettävä kirje, jos joku tulisi lähelle."
Nyökkäsin, mursin kuoren ja luin:
"C. livisti kello kuuden aikaan tänä iltana. Luultavasti kotiinsa. Hänepäilee. Jos näette hänet, ampukaa heti!"
Käännyin palvelijaan.
"Oliko mr. Carrilla hevonen?"
"Ei, sir; hän läksi jalkasin."
"Mutta hänellä on talossaan hevosia?"
"Ei, sir, eversti on ne kaikki lainannut?
"Miksi luulette hänen menneen sinne?"
"Hän ei ole voinut tulla maantietä pitkin Whittinghamiin, sir, sillä se on vartioittu."
Vieläkin oli mahdollisuus. Everstin kartanosta oli poikkimaitse kymmenen penikulmaa Johnnyn tilalle ja täältä kuusi kaupunkiin. Mies arvasi ajatukseni.
"Hän ei voi kävellä nopeasti, sir; häntä on haavoitettu sääreen. Jos hän menee ensiksi kotiinsa, niinkuin on selväkin seikka, koska hän ei tiedä hevostensa olevan poissa, ei hän voi mitenkään ehtiä tänne ennenkuin aikaisintaan yhdeltätoista."
"Miten hän haavoittui?" kysyin. "Kertokaa lyhyeen, mitä eversti on hänelle tehnyt."
"Kyllä, sir. Eversti sanoi meille, että mr. Carr oli pidätettävä yön yli maatilalla; ei saanut poistua elävänä, hän sanoi. Eiliseen asti oli kaikki käynyt hyvin ja sievästi. Mr. Carr oli huonossa voinnissa ja everstin lääkeannokset eivät tuntuneet tuottavan hänelle lievennystä, — päin vastoin. Mutta eilen iltapäivällä hän yltyi vikuroimaan, — tahtoi lähteä matkaansa kaikin mokomin, sairaana tai terveenä! Hän siis nousi vuoteeltaan ja pukeutui. Olimme ottaneet häneltä kaikki aseet, sir, ja kun hän saapui alas vaatteissaan ja pyysi hevostaan, ilmoitimme hänelle, että hänen ei sopinut lähteä. No, hän sanoi siihen vain; 'Pois tieltä, kuuletteko!' ja niin hän alkoi astella eteisen ovelle. En tahdo kieltää, sir, että jouduimme jokseenkin ymmälle. Emme halunneet ampua häntä siihen seisaalleen, ja uskonpa, että olisimme antaneet hänen mennä; mutta juuri kun hän oli astumassa ulos, tuli eversti vastaan. 'Hei, mitä nyt, Johnny?' sanoi hän. — 'Teillä on joku pirun juoni hankkeissa', sanoi mr. Carr. 'Luulen teidän sekoittaneen minulle häijyjä rohtoja. Pois tieltä, McGregor, taikka isken kallonne mäsäksi!'
"'Mihin olette menossa?' kysyi eversti vain. — 'Whittinghamiin presidentin puheille', vastasi hän.
"'Ette tänään', sanoi eversti. 'No, olkaa nyt järkevä, Johnny. Huomenna olette kunnossa.' — 'Eversti McGregor', sanoi toinen, 'olen aseeton, ja teillä on revolveri. Te voitte ampua minut, jos tahdotte, mutta ellette sitä tee, niin ulos minä lähden. Olette tehnyt minulle jonkun kepposen, mutta kyllä jumaliste sen vielä saatte maksaa.' Ja hän ryntäsi suoraa päätä everstiä kohti. Tämä astahti sivulle ja antoi hänen hyökätä ohitse. Sitte hän meni perässä ovelle, odotti kunnes toinen oli noin viidentoista kyynärän päässä, nosti aivan tyynesti revolverinsa ja ampui sievästi luodin hänen oikean pohkeensa läpi. Mr. Carr tuiskahti nurin, makasi siinä pari minuuttia kiroillen ja sitten pyörtyi. 'Nostakaa hänet ylös, sitokaa haava ja asettakaa hänet vuoteelle', käski eversti. Lihahaava se vain olikin, sir, joten saimme hänet pian kuntoon, ja niin hän makasi koko yön."
"Miten hän pääsi pakenemaan tänään?"
"Olimme kaikki poissa, sir — läksimme mr. Carrin maataloon lainaamaan hevosia. Eversti oli saanut sähkösanoman, sir." (Tässä mies taaskin irvisti.) "En tiedä, mitä se koski, mutta hän tarvitsi hevosia. Ne saatuamme ratsastimme kiertäen kaupungin ulkopuolitse ja tulimme maantielle kaupungin ja everstin kartanon välisellä taipaleella. Kymmenen hevosta olimme saaneet, ja niin toimitimme tietä vartioitseville miehille verekset ratsut. Kuulimme heiltä, että ketään ei ollut liikkunut tiellä. Kotiin keritessämme hän oli ollut jo kaksi tuntia pakosalla!"
"Miten hän sen sai toimeen?"
"Naisen avulla, sir", vastasi soturini halveksivasti. "Antoi tälle muiskun ja kymmenen dollaria, jotta hän avasi etuoven, ja niin hän pujahti tiehensä. Hän ei rohjennut mennä talliin hevosta noutamaan, joten hänen täytyi nilkuttaa matkoihinsa terveellä koivellaan. Reipas veitikka!" lopetti mies puheensa.
"Johnny-parka", säälittelin minä. "Eikö häntä ajettu takaa?"
"Ei ollut aikaa, sir. Ei sopinut uuvuttaa hevosia. Ja sitäpaitsi, kun hän kuitenkin olisi ehtinyt kotiinsa, on hänellä siellä tusina miehiä, jotka olisivat antaneet meille työtä koko illaksi. Mutta nyt, sir, minun täytyy lähteä. Tuleeko vastausta everstille? Hän ilmestyy Kultaisen talon läheisyyteen kello yhdeltätoista, eikä mr. Carr pääse sisälle, jos hän saapuu myöhemmin."
"Sanokaa everstille, että hän saa luottaa minuun", vastasin. Siitä huolimatta en aikonut ampua Johnnyä hänet nähdessäni.
Levottomana ja sekavin tuntein läksin siis kasarmille, aprikoiden milloin Johnny ehtisi Whittinghamiin ja joutuisiko hän everstin käsiin Kultaisen talon ulkopuolella, Mieleeni juolahti ikävänä mahdollisuutena, että Johnny saattoi tulla rikkomaan minunkin iltarauhaani. Jos hän saapuisi kasarmille ennen minua, niin salaliitto luultavasti heti alussa menettäisi minun kannatukseni. Miten minun kävisi, sitä en osannut arvata. Mutta riisuessani päällystakkini eteisessä kumarruin ikäänkuin sitomaan kengännauhaa ja silmäsin silloin vielä kerran revolveriani.