— Jumala armahtakoon, valitti Perttu, ajatellessaan että hänen täytyisi ruveta vangiksi. Se huone, jota käytettiin akatemian palveliain vankilaksi oli prubban alla oleva pimeä ja kostea kellari, jonne ei aurinko eikä kuu paistanut, ja joka sentähden oli vielä kamalampi että se oli kaivettu itse kirkkomaahan, niin että vangit olivat seinänaapurina kuolleitten kanssa. Maan päälläkin oli näiden naapuruus kamala kyllä, varsinkin pimeinä ja myrskyisinä syysöinä, mitä sitten maan alla!
— Se on kaikki tyyni Yrjön syy, jatkoi hän valittamistaan. Jos hän ei olisi mennyt pois, niin ei tämä olisi tapahtunut.
— Ja jos te ette olisi olleet niin tupakalle kärkäs, niin ei tämä myöskään olisi tapahtunut. Syyttäkää vaan itseänne, älkääkä muita, te se olette, joka kumminkin saatte asiasta vastata, sanoi Juslenius ja meni käsikoukussa toverinsa kanssa tiehensä.
Ericus ja Andreas juoksivat kirkkokorttelin kapeiden solukoiden läpi, joutuakseen niin pian kuin mahdollista Andreaksen asuntoon. Lähimmässä kulmassa töyttäysivät he erästä miestä vastaan. Tämä kohotti lyhtynsä, jonka oli pitänyt kaapunsa alla, suojatakseen sitä sateelta. Lyhdyn valo lankesi kohastaan Ericus’en kasvoille, ja tämäkin voi nähdä, kuka mies oli. Se oli pitkä Hindrich, ylioppilasten leppymätön vihollinen, joka varsinkin vihasi Binningius'ta viime keväisen tappelun johdosta. Kohtaus kesti vaan sekunnin; Ericus lähti taas käpälämäkeen, ja Pitkä Hindrich, lyhty korkealla, liehuvin kaapuin perässä. Näin juoksivat he Ryssänmäen kaduille saakka. Vahtimestari, joka tapansa mukaan nytkin oli juovuksissa, kaatui silloin nenälleen erääsen kivettömän kadun vesilätäkköön, ja Ericus pelastui vielä kerran.
Ryssänmäen vähäpätöiset talot olivat rakennetut järjestyksettä yhteen kinkoon kallioiden väliin. Kun pakolaiset kerran olivat päässeet tänne rakennusten, lauta-aitojen, porttien ja niiden välissä kiertelevien teiden sokkeloon, olivat he hetkeksi kaikilta takaa-ajajoilta turvassa. He hiljensivät sentähden kulkuaan. Kun he sitten varovasti olivat hiipineet porvari Davidsson’in kartanoon, vei Andreas pakolaisen matalaan halkoliiteriin ja piiloitti hänet sinne muutamain tyhjäin tynnyrien taakse. Sen jälkeen meni hän hakemaan Davidsson’ia.
Ennenkuin hän astui sisään, tahtoi hän olla varma siitä ettei ketään vierasta löytynyt tuvassa. Niinkuin monessa muussakin köyhempien kaupungin osien kartanoissa, oli Davidsson’inkin talossa vaan muutamia lasi-ikkunoita; sen sijaan käytettiin halvempaa ainetta, nimittäin kalvoa ikkunan aukossa. Andreas tiesi että talon pihalle päin olevassa ikkunakalvossa oli halkeema yhdessä nurkassa, ja tästä tarkasti hän nyt tupaa. Takassa paloi leimuava valkea, ja pitkän, seinärakoon pistetyn palavan päreen valossa istui Davidsson voidellen saappaitaan. Andreas astui nyt sisään ja kysyi suoraan tahtoiko Davidsson sallia Ericus’en kätkeytyä hänen taloonsa muutamiksi päiviksi, luonnollisesti kunniallista palkintoa vastaan.
Davidsson raapi korvallistaan. Andreas oli asunut hänen luonaan monta vuotta ja aina ollut hiljainen ja siivo. Hän olisi sentähden mielellään tahtonut myöntää, varsinkin kun hänen oli sääli ylioppilasta, joka niin viattomasti oli joutunut onnettomuuteen. Samalla palkinto houkutteli myöskin. Mutta toiselta puolen — murhasta vangitun henkilön auttamisesta pakenemaan — siitä voisi olla suuri edesvastaus, jos asia tulisi ilmi. Hän arveli ja arveli, vihdoin otti hän palavan päreen ja meni pihan yli saunaan neuvottelemaan vaimonsa kanssa.
Davidsson’in eukko istui löylyssä olilla peitetyllä lauteilla, punaisena kun keitetty krapu, ja piesten itseään vastalla.
Kun hän kuuli, että hänen herransa olivat auttaneet vangitun toverin karkaamaan, tuli hän ilosta oikein liikutetuksi.
— Enkö ole aina sanonut, sanot hän kiiveten alas lauteilta ja pukien mitä kiiruummin päällensä, että meidän herrat ovat aimollisimmat koko Turussa. Minä en tunne sitä ylioppilasta, joka tappoi Wollen palvelian, mutta minä tiedän että hän ei voi olla syyllinen. Ylpeän Wollen saksalaiset rengit ovat aina käyneet niin nenä pystyssä, että minua vaan ihmetyttää ettei kukaan jo ennen ole heitä pistänyt. He kyllä ovat valmiit hyökkäämään kenen kimppuun tahansa, ja se on kaikki hyvin ansaittua, mitä he itse saavat. Ja jospa ei niin olisikaan, niin onpa kumminkin vahinko, jos nuoren miehen koko elämä menisi hukkaan yhden ainoan ajattelemattoman teon kautta. Josko me kätkisimme hänen? kysyt sinä. Luonnollisesti teemme sen. Tahdon laittaa hänelle vuoteen ylisille herrojen Andreas’en ja Daniel’in kamarin päälle. Sieltä ei kukaan osaa hakea häntä.
Nyt oli eukko saanut tarpeellisemmat vaatteet päällensä ja kiiruhti tupaan, kädessään päresoihtu, jonka hän otti mieheltään. Pian oli Ericus saanut turvallisen asunnon ylisillä, jonne Davidsson’in eukko kantoi patjan omasta sängystään vuoteeksi, ja Andreas meni takaisin akatemiaan kertomaan tovereille, että kaikki oli käynyt onnellisesti.
Akatemian luona tapasi hän kaupungin vahtimestarin, joka lyhty kädessä hoiperteli pitkin katua.
— Oletteko nähneet Binningius’ta? kysyi vahtimestari.
— Kaiketi istuu hän prubbassa, vastasi Andreas kulkien edelleen.
— Prubbassa, niin! mutisi vahtimestari. Annan hirttää itseni jollei tuo tiedä, missä hän oleskelee. Mutta siitä otan kyllä selon huomenna.
Seuraavana aamuna tuli Petrus Torpensis jo aikaisin aamulla JakobWollen luo pyytämään rahaa lainaksi.
— Ajat ovat huonot ja rahoista on suuri puute, sanoi pöyhkeä porvari.
— Mutta minun täytyy välttämättömästi saada kaksisataa taaleria vielä tänään, sanoi Petrus.
— Se on aivan mahdotonta. Minä olen lainannut niin paljon ulos. Ja sitten ei saa omiaan takaisin. Täällä löytyy ylioppilaita, jotka ovat olleet minulle velkaa useampia vuosia. Minkä kiitoksen saan minä siitä? He tappavat minun palveliani ja auttavat sitten syyllisen pakoon, paljasta harmia on vaan ylioppilaista, jollei yhdellä niin toisella tavalla. Täällä Turussa oli paljoa rauhallisempaa, ennenkuin yliopistoa laitettiin. Sekin yksi kreivin keksinnöitä. Niinkuin ylioppilaat eivät olisi voineet mennä Ruotsiin ja Saksaan niin- kuin ennenkin!
— Ette kai tietä, mihin Binningius on joutunut? kysyi Petrus.
— En vähintäkään. Mutta Pitkä Hindrich oli juuri täällä ja sanoi että hän eilen oli nähnyt hänen juoksevan Ryssänmäelle päin sekä lupasi kyllä hakea pakolaisen piilopaikan. Minä lupasin silloin sata taaleria, jos hän saa hänet kiinni. Minä tahdon että hän kärsii rangaistuksensa, niin että jokainen saa tietää, mitä se tahtoo sanoa tulla Jakob Wollen tielle.
— No, miten käy niiden kahden sadan taalerin, jotka tarvitsen? kysyiPetrus levottomana.
— Mahdotonta.
— Annan pantiksi nämä kultavitjat.
Petrus otti esille vahvat, kauniisti tehdyt kultavitjat, jotka hän ojensi Wolle’lle.
Wolle punnitsi vitjat kädessään.
— No, kirjoittakaa sitten velkakirja sadalle viidellekymmenelle taalerille, enempää en minä anna, en äyriäkään, sanoi hän sitten. — Tässä on kynä ja paperia.
Kun velkakirja oli kirjoitettu, kysyi Petrus saatuansa rahat:
— Eikö teillä ole valmiiksi lastattuna laiva, joka lähtee tänään?
— Minulla on kaksikin. Toinen minun kaljaasistani on vievä piispan perheen Tukholmaan, ja toinen on tervalastilla menevä Kööpenhaminaan. Ne odottavat vaan tuulta.
— Minulla on täällä tunnoton veljenpoika, joka on teini, hänen isänsä asuu Kööpenhaminassa ja tahtoo saada pojan luokseen. Voisiko hän päästä teidän laivassa?
— Kyllä se voi käydä päinsä, arveli Wolle.
Hinnasta sovittiin, ja Petrus sai kirjeen, jonka veljenpojan piti viedä laivurille.
Petrus sanoi sitten jäähyväiset ja meni. Hän oli tyytyväinen, kun oli onnistunut saamaan ei ainoastaan vähän rahaa Binningius’elle vaan myös paikan hänelle laivassa, ja Wolle oli tyytyväinen, hän kun oli saanut hyvän koron ja runsaan maksun kuljetuksesta.
Päivällis-aikaan kohtasi Chronander professori Simon Kerlerus’en, joka oli ylioppilaille hyvin mieleinen opettaja. Kerlerus seisahtui ja kysyi, oliko ’Binningius’en piilopaikka jo löydetty.
— Ei minun tietääkseni, vastasi Chronander.
— Hänelle olisi kyllä parasta pian päästä pakoon, jatkoi Kerlerus. Rehtori Svenonius on aivan vimmastunut ja antaa etsiä häntä joka paikasta. Mutta semmoiseen matkaan tarvitaan rahaa, ja sitä ei Binningius’ella ole. Ja vaikka hänellä olisikin vähän, ja vaikkapa hänen ystävänsä olisivatkin koonneet jonkun määrän, niin se ei kumminkaan pitkälle riitä.
Juuri kun hänen piti jatkaa matkaansa, kääntyi hän ja sanoi:
— Se on tosi, vaimollani oli vähän asiaa teille dominus Jacobus, ja hän pyysi minun sanomaan sen teille, jos sattuisin teitä näkemään.
Hän nyökäytti päätänsä omituisella kehoittavalla tavalla, jonka tarkoitusta Chronander ei ymmärtänyt. Kumminkin meni hän Kerlerus'en taloon, professorin vaimo seisoi ovella ikäänkuin odottamassa häntä.
— Kiitos että tulitte, sanoi hän. Minä olen juuri ulosmenossa. Mutta olkaa hyvä ja astukaa sisään ja ottakaa penkiltä siellä oleva mytty. Varmaankin se on jonkun teidän toverin, joka voi sitä tarvita.
Kun hän oli tämän sanonut, nyykähytti hän päätään samalla omituisella tavalla kuin äsken professorikin, ja sitten vaappui lihava rouva nopeasti portista ulos.
Vähän ihmeissään tästä kummallisesta käytöksestä, meni Chronander sisään. Penkillä löysi hän mytyn, ja kun se oli avonainen ja päällekirjoituksetta, avasi hän sen tultuansa kadulle. Se sisälsi rahoja, kaksisataa taaleria. Salaman nopeudella heräsi hänen päässään ajatus, että rahat olivat aijotut Binningius’en paon helpoittamiseksi, ja iloisena kiiruhti hän kertomaan toverilleen oivallisen uutisen.
Pitkä Hindrich kulekseli sillä aikaa koko päivän Ryssänmäellä niin salaisesti kuin mahdollista. Muuta epäiltävää ei hän kumminkaan huomannut kuin että sekä Andreas että Daniel alinomaa menivät ja tulivat. Tyhjyys ja polttava jano kalvoivat hänen sisälmyksiään. Hänestä tuntui raskaalta pitkän vahtikulun aikana taistella krouvin houkutuksia vastaan. Mutta voitonhimo ja halu kerrankin saada perinpohjaisesti kostaa ylioppilaille kaikki tappiot, selkäsaunat ja häpeän, olivat muita kaikkia tunteita mahtavammat.
Kello oli jo viisi iltapäivällä, kun Andreas ja Daniel sekä Binningius hyppäsivät Andreas’en kamarinakkunasta mäelle ja sitten täyttä vauhtia juoksivat piispanpellolle päin. Heillä ei ollut aikaa katsoa taakseen ja sentähden eivät he huomanneet erästä pitkää huopahattuun ja harmaasen kaapuun puettua miestä, joka samassa pisti päänsä esiin erään rakennuksen nurkan takaa ja nähtyään meidän kolme ylioppilasta alkoi juosta heidän jälissään.
Tuntia myöhemmin istuivat Petrus Torpensis, Chronander, Andreas Aschelinus, Daniel Juslenius ja muutamia muita ylioppilaita linnan puutarhassa tyhjentämästä lähtömaljan Binningius’en kanssa, jonka Andreas ja Daniel kiertoteitä olivat tuoneet tänne. Se oli toveruuden, lämpimien nuoruuden tunteiden ja koetuksen kestäneen innollisen ystävyyden juhla. Siinä puheltiin yhdessä eletyn ylioppilasajan vaiheista, muisteltiin monia oman voiton pyytämättömiä uskollisuuden hetkiä ja solmittiin veljesliitto, joka oli kestävä läpi elämän. Kaikki olivat vakaisia ja liikutettuja, mutta varsinkin Binningius, joka nyt temmaistiin pois ystävien joukosta mennäkseen aivan tietämätöntä tulevaisuutta vastaan.
Laiva, jolla Binningius’en tuli matkustaa, oli ankkurissa aivan lähellä joen suussa ja odotti vaan tuulta, lähteäkseen purjehtimaan. Laivalle meno ennenkuin viime hetkenä oli vaarallista, eikä myöskään käynyt laatuun olla kaukana, syystä että olisi voinut jäädä laivasta. Sentähden istuivat he täällä ja toivoivat että juuri tämä heidän suuri uhkarohkeutensa pelastaisi heidät.
Täällä laulettiin, juotiin ja pidettiin puheita. Davidsson’in eukolle omistettiin lämmin ja kaunopuheliaasti esitetty malja, tälle oivalliselle ja hyväsydämmiselle vaimolle, joka aina oli ollut äidin kaltainen kaikkia niitä ylioppilaita kohtaan, jotka olivat asuneet hänen luonaan ja joka nyt niin hyväntahtoisesti oli antanut turvaa pakenevalle ylioppilaalle, jota hän ei ennen edes ollut nähnyt. Petrus Torpensis lauloi tilapäisesti laaditun laulun siitä pitkästä nenästä jonka rector magnificus, dominus doctor Enevaldus Svenonius oli saava, kuullessaan että vanki oli päässyt pakoon. Mieltymyksen osoitteiden pauhatessa pyydettiin laulua uuhestaan, mutta sen sijaan sepitti Petrus uuden Pitkän Hindrich’in onnistumattomasta yöllisestä juoksusta pakenevan ylioppilaan perässä.
Juuri kuin ruumiikas, hyvin voinnista, veitikkamaisuudesta ja viinistä hohtava Petrus penkillä seisoen lauloi viimeistä värssyä, sattui hän katsahtamaan puutarhan sisäänkäytävään päin. Silloin näki hän neljä miestä, joiden joukossa, vaikka välimatka oli jokseenkin pitkä, hän huomasi Pitkän Hindrich’in hiipivän sisään ja kyykistyvän pensaiden taakse.
— Pitkä Hindrich on tuolla, Pari miestä juoskoon rantaan Ericus’en kanssa ja soutakoon hänet pikaan joen yli. Me toiset jäämme tänne, emmekä ole mistään tietävinämme, sanoi hän kiiruusti ja jatkoi sitten lauluaan, sillaikaa kuin Ericus, Chronander ja Juslenius juoksivat rantaan, ottivat ruuhen ja soutivat yli.
Se oli todellakin Hindrich, joka oli käynyt hakemassa apuväkeä ja nyt luuli saavansa vangin kynsiinsä. Hän huomasi pakeniat ja juoksi apumiehineen perässä rannalle, jossa he löysivät venheen ja viipymättä jatkoivat takaa-ajoaan niin rajusti, että vaahto kohisi venheen kokan edessä ja hangat ratisivat. Venheiden välimatka väheni nähtävästi. Mutta ylioppilaat olivat ennällä ja jo likellä toista rantaa. Vielä muutamia voimakkaita aironvetoja ja he olivat pelastetut. Silloin katkesi yksi airo ja venhe kääntyi ympäri. Vähintäkään arvelematta hyppäsi Chronander, joka oli hyvä uimari, veteen ja työnsi venheen rantaa kohden, jonne töin tuskin ennättivät pelastua, ennenkuin toinen venhe ropisten törmäsi rantahietikolle. Täällä "Viimeisen Kopperin"-nimisen merimieskapakan luona, ulkonee vuori jyrkkänä likelle rantaa jättäen juurelleen linnanselkää vasten ainoastaan kapean maakaistaleen, jolla punaiseksi maalattu kapakka seisoi. Pitkin tätä maakaistaletta juoksivat he nyt. Ylioppilaat olivat jo kiertäneet nurkkauksen ja kiipesivät paraikaa vuorta ylös, kun takaa-ajajat tulivat maalle ja seurasivat perässä. Myöskin Pitkä Hindrich ja hänen apumiehensä alkoivat kiivetä vuorta ylös. Mutta täällä pääsivät ylioppilaat, jotka olivat sukkelammat, jättämään, niin että kun Pitkä Hindrich sai päänsä jyrkkäyksen laidalle, näki hän ylioppilaiden täyttä vauhtia juoksevan alamäkeä toisella puolen.
Daniel Juslenius tiesi luolan eräässä vuoressa Jopoisten tilalla, josta taru kertoi että sieltä oli muinoin löydetty kirja, jota ei kukaan voinut lukea. Tänne päätti hän viedä Binningius’en. Luolan sisäänkäytävää, joka oli kolo vuoressa, peitti muutamat kallionlohkareet, jonka tähden sitä oli oudon sangen vaikea löytää. Tätä vuorta kohden juoksivat he nyt, ja sen verran olivat he edellä, että joutuivat kallionlohkareiden taa, ennenkuin takaa-ajajat olivat ennättäneet laaksoa ympäröivästä metsiköstä. He kiiruhtivat luolaan ja saivat vihdoin huoahtaa. Luola oli jokseenkin suuri, holvin kaltainen onkalo, ja muutamat sen pohjalla olevat irtonaiset kivet sopivat istuinsijoiksi.
Tuskin olivat he siellä levänneet muutamia minuuttia, kun kuulivat someron vuoren rinteellä ratisevan jonkun askeleista. Chronander katsoi aukosta, jota koivun pensas peitti.
— He juoksevat rinteen ympäri, sanoi hän hiljaa tovereilleen. Näen silloin tällöin heidän hattujaan pensaitten välistä. — Nyt huutaa Pitkä Hindrich jotakin toisille; hän sanoo, että me varmaankin olemme piiloutuneet tänne pensastoon ja käskee hakemaan tarkoin. — Nyt juoksevat he kaikki vuorta alas. Onnea matkalle ja kiitos hyvästä seurasta! — ’Nyt noituvat he — näkyy olleen vasikka, joka oli narrannut heidät. Hitto vieköön, eivät voi eroittaa liber studissus’ta (vapaata ylioppilasta) vasikasta. Täytyypä olla Pitkä Hindrich, menetelläkseen niin tyhmästi. Gaudite, juvenes! (iloitkaa, nuorukaiset!) nyt voimme vihdoin olla turvallisina. Mitä ei näy, ei kuulu. Danielin taipumus vanhoihin taruihin ja muinaismuistoihin on tänään ollut meille hyväksi avuksi. Jollei hän olisi nuuskinut tätä luolaa, olisimme olleet pahemmassa kuin pulassa. Nyt saapi sitävastoin Pitkä Hindrich ojennella koipiaan mielin määrin.
— Miten voin koskaan teitä kyllin kiittää siitä, mitä tähteni olette tehneet, sanoi Binningius liikutettuna. Itse en voi mitään tehdä hyväksenne, mutta köyhä äitini on joka päivä siunaava teitä.
— Saman olet sinä tehnyt minulle, sanoi Chronander ojentaen hänelle kätensä. Kun minä olin ahdingossa, eikä kukaan voinut tietää, nukkuiko Pitkä Hindrich jo viimeistä humalataan, silloin astuit sinä mammanporsas esiin sanoen itseäsi syypääksi, vaikka se olisi voinut maksaa pääsi, jos tuo veikari olisi kuollut.
— Mutta hiljaa, tuolla on hän taas. Minusta näyttää tuolla jotakin liikkuvan. Oikein, se on Hindrich. Tuota kirottua, hän tulee tänne päin. Nyt seisottuu hän ja viittaa toisille. Hän osoittaa heinikkoa. Varmaankin on hän nähnyt jälkemme. Nyt alkamat he tulla tännepäin.
— Meidän täytyy piiloutua. Täällä on kaksi halkeemaa vuoressa; ryömikäämme jalat edellä toiseen niistä ja koettakaamme vetää kiviä eteen, kehoitti Juslenius.
He kiiruhtivat kaikki kolme luolan perälle ja rupesivat ryömimään halkeamaan. Se oli ahdas ja kapea, mutta notkeita kuin olivat, luonnistui heidän tunkeutua niin syvälle, että Chronanderin, joka tuli viimeiseksi, onnistui jotenkuten peittää aukko muutamilla suuremmilla ja pienemmillä kivillä. Aika olikin jo täperällä, sillä samassa näkivät he luolan suun pimentyvän ja kohta sen jälkeen näkyi Pitkän Hindrich’in ilkeä naama varovasti kurkistavan sisään. Mutta kun hänen ruumiinsa sulki aukon, oli sisässä niin hämärä, ettei hän voinut mitään nähdä. Naama katosi jälleen.
Pakolaiset tohtivat tuskin hengittää. Chronander tarttui Binningius’en käteen ja puristi sitä uskollisesti. Tämä vastasi puristukseen ja kuiskasi vavisten:
— Nyt olen hengenvaarassa. Jumala vahvistakoon äiti-parkaani.
Jälleen kuului ratinaa luolan suulla. Se pimentyi vielä kerran. Sääri ja kohta toinenkin tunki alas aukosta. Pakolaiset eivät uskaltaneet hengittää, heidän sydämmensä tykytti kovasti, kallioseinien kostea kylmyys jähmisti heidän verensä, ja hätähiki tunki heidän otsastaan ja ohimoistaan.
Silloin kuului rämisevä metallinääni ilmassa, ensin yhdesti, sitten taajaan kuin hätähuutoja. Se oli palokello tuomiokirkon tornissa. Mutta se ei ollut tavallinen läppäys, vaan hätäkello, raju ja valittava, joka tunki läpi luiden ja lihasten kuin kauhun huuto.
— Kaupunki palaa! kuului ulkoa.
Pitkä Hindrich, joka jo jaloillaan oli ulottunut luolan pohjaan, pisti jälleen ylös päänsä ja huusi:
— Missä?
— Tuomiokirkon luona. Kaiketi palaa koko kaupunki taas, sanoi yksi miehistä.
— Kunhan vaan ei minun taloni palaisi, huusi Hindrich ja kiipesi jälleen ylös.
Päästyään vuorelle, näki hän mustan savun kiehtovan paksuna patsaana tuomiokirkon lähimmästä läheisyydestä, ja arvelematta alkoi hän kumppaniensa seuraamana juosta lyhyintä tietä kaupunkia kohden. Se suuri tulipalo, joka kuusi vuotta ennen oli pannut suuren osan kaupunkia poroksi, oli vielä tuoreessa kauhistavassa muistissa, ja palokellon läppääminen sai sentähden jokaisen pelosta pöyristymään.
Kun kaikki oli hiljaa, eikä enää ollut epäilemistäkään että miehet todellakin olivat poissa, ryömivät pakolaiset esiin piilopaikastaan, viileästä, hämärästä luolasta. Mielihyvällä hengittivät he raitista syysilmaa, ja pelastus uhkaavasta vaarasta täytti heidän sydämmensä ilolla.
Kun olivat hetken levänneet katsellen valtavaa näkyä, paksua, tulensekaista savupilveä, sanoi Chronander:
— Nyt on aika hakea laivaa. Savu leviää kaupungin yli joelle päin.Taitaa nousta tuuli.
He alkoivat käydä takaisin samaa tietä, mitä olivat tulleet. Rannalla "Viimeisen Kopperin" luona löysivät he venheet. Laivalla vinkui jo väkihaulia. Ankkuria hinattiin paraikaa, ja raakapuilta irroittivat merimiehet purjeita.
He astuivat venheesen, ottivat airon toisesta venheestä ja soutivat laivalle. Laivurin kysymykseen, mitä he hakivat vastasi Chronander, että heillä oli matkustaja, jonka piti seurata laivalla. Binningius antoi Jakob Wollen kirjeen; kaikki oli järjestyksessä ja sydämmellisesti halattuaan toveriaan ja heidän onnentoivotuksiensa seuraamana nousi Binningius laivaan. Puolen tunnin kuluttua nostettiin ankkuri kokonaan, vieno iltatuuli täytti purjeet ja kaljaasi alkoi hitaasti liikkua pitkin linnanselän tyyntä pintaa. Linnan luona kiihtyi tuuli, ja pian eivät Chronander ja Juslenius enää voineet nähdä poismenevää toveria, joka laskevan syys-auringon valossa seisten peräkannella viittasi heille ehkä ikuiset jäähyväiset.
Kaljaasin myötätuulessa ohjatessa kulkuansa pitkin Ruissalon tammipuitten kasvavia rantoja Airiston selille, palasivat Chronander ja Juslenius kaupunkiin. Kun he soutivat "Viimeisen Kopperin" ohi, näkivät he venheen tulevan rannasta. Siinä istui Pitkä Hindrich, joka nähtyänsä jo kaukaa, ettei hänen talonsa ollutkaan vaarassa, miehinensä paikalla oli palannut takaisin jatkamaan pakolaisten takaa-ajoa ja nyt turhaan etsittyään palasi kotiinsa.
Kun Pitkä Hindrich näki ylioppilaiden soutavan ja samalla huomasi että kaljaasi oli purjehtinut pois käsitti hän kohta mitä oli tapahtunut. Purren hammasta kiukusta, pudisti hän nyrkkiään ylioppilaille ja huusi:
— Te olette auttaneet Binningius’en pakoon Wollen laivalla.
— Jos tiedätte sen, niin hakekaa häntä sieltä, Pitkä Hindrich, vastasiChronander ivaten.
Tulipalo, joka houkutteli Pitkän Hindrich’in keskeyttämään takaa-ajoansa, oli alkanut piispan kartanossa. Enin osa tavaroista oli jo viety kaljaasiin, jonka seuraavana aamuna piti lähteä purjehtimaan. Piispan perhe aikoi kumminkin olla yötä kotonaan.
Tuli oli päässyt irti alakerrassa ja täytti heti savullaan käytävät ja portaat, Kohta leimusivat liekit ikkunoista ja sytyttivät lähellä olevan puukartanon, josta tuli levisi seuraavaan taloon.
— Piispan talo palaa! oli huuto, joka kohta kaikui ympäri koko kaupungin. Väkeä kokoontui, miehet ja vaimot muodostivat jonoja aina torilla olevalle kaivolle ja jokeen saakka, antaen vesiämpärien kulkea kädestä käteen. Liekit ratisivat ja sähisivät, kipinöitä ja kekäleitä lensi ilmassa tuiskuten alas rakennusten katoille, joilla sitä varten asetetut, vesiämpäreillä varustetut vartiat niitä sammuttivat, tahi putosivat tuomiokirkon tiilikatolle, jossa ne kytivät ja savusivat. Sanomaton sekasorto vallitsi ahtailla kaduilla. Ihmiset juoksivat kuin muurahaispesässä korjaten omaisuuttaan läheisistä taloista Ryssänmäen kallioille. Yhdellä kohdalla oli katu kumminkin aivan tyhjä. Se oli piispan kartanon edustalla. Täällä ei kukaan heittänyt vettä liekkeihin, jotka vapaasti saivat tehdä hävitystyötään. Taika-uskoinen kansa piti tulipaloa, juuri kun piispan perhe tavaroineen oli talolta poislähdössä, perkeleen ja pahojen henkien työnä, ja kuin kummituksia peläten, katseli se ahnaiden liekkien menettelyä. Joka kerta kun tulipatsas tupruten syöksi ikkunasta, levittäen kipinäsateen ympärilleen, vetäytyi väki kauemmaksi, kuiskaten että liekeissä ja savussa oli näkynyt hirmuisia olentoja, jotka jälleen katosivat.
Neiti Gudelina seisoi kadulla väännellen käsiään, voimatonna säikähdyksestä ja kauhusta. Silloin tuli Hebla, joka oli ollut kaupungilla, juosten ja töin tuskin raivaten itselleen tietä väkijoukon läpi. Kun hän näki tätinsä yksinään, kysyi hän:
— Missä on Anna?
— Eikö hän ole sinun kanssasi? vastasi Gudelina kalveten.
— Ei!
— Jumala auttakoon, silloin on hän vielä sisässä.
Gudelina alkoi valittaa kovasti ja pyysi että joku pelastaisi lapsiraukan. Mutta ei kukaan liikahtanut paikaltaan.
— Ei kannata koettua, sanoi vihdoin eräs vanha merimies, hän jää kyllä sinne, missä hän on; se joka häntä pitää, ei anna häntä niin helposti.
Ymmärtämättä tämän tarkoitusta, käsitti Hebla vaan vastauksen sydämmettömyyden. Hän ei enempää arvellut, vaan juoksi palavaan rakennukseen, jonka ovea tuli ei vielä ollut saavuttanut.
Kohta sen jälkeen kun hän oli kadonnut rakennuksen sisään, alkoi savua myös tunkea ovesta — — —
Kun Pitkän Hindrich’in esiintyminen häiritsi ylioppilasten kemuja linnan puutarhassa, palasivat nämä kaupunkiin. He olivat ehtineet sillalle, kun liekit alkoivat näkyä ja kellon ensi läppäykset kuuluivat. Juosten kiiruhtivat he palopaikalle eri katuja, ja Andreas ehti ensin perille.
— Missä on Hebla? kysyi hän tädiltä hengästyneenä.
Tämä osoitti palavaa kartanoa.
Enempää vastausta odottamatta hyökkäsi Andreas sisään pelastaakseen rakastettuaan. Hän löysi hänen portailla kaatuneena ja liiallisen savun hengittämisestä voimatonna. Hän otti hänen syliinsä; muutamilla harppauksilla oli hän jälleen raittiissa ilmassa ja kantoi hänet hautausmaalle. Heblan pää nojasi hänen olkapäätä vastaan, ihanat kasvot olivat kuoleman kalpeat ja suu kiinni. Kun hän siten kantoi häntä sylissään liekeistä pelastuneena, heräsi hänessä äkillinen tunne että Hebla, leväten siinä voimatonna hänen rintaansa vastaan, nyt oli hänen omansa, ja ettei elämän todellisuus vielä ollut vaatinut hänet häneltä. Hän taivutti päänsä alas ja painoi pitkän sydämmellisen suudelman hänen huulilleen. Hebla huokasi syvään, laski kuin unessa kätensä hänen kaulaansa ja painoi päänsä lähemmäksi häntä. Kohta sen jälkeen avasi hän silmänsä ja katsoi häneen, mutta sulki ne jälleen heikosti. Andreas pani hänet varovasti savulta ja kipinöiltä suojeltuun paikkaan, sillaikaa kun eräs lähellä oleva, joukossa seisova ylioppilas juoksi vettä hakemaan.
— Pelastakaa pieni Anna, pelastakaa piispan lapsi! huusi Gudelina, mutta ei kukaan hänestä välittänyt. Silloin rupesi väki katsomaan palavan piispan kartanon viimeiseen ikkunaan, jonne tuli ei vielä ollut ehtinyt. Pienten lasiruutujen takaa näkyi kalpeat peljästyneet lapsen kasvot.
— Auttakaa! huusi Gudelina peittäen silmänsä. Hän pyörtyi, polvet kävivät voimattomiksi ja hän kaatui kadulle.
— Kuka huutaa apua? kuului raikas ääni joukosta, ja eräs nuori nainen tuli kiivaasti esiin.
— Tuolla on lapsi sisällä! vastasi joku.
— Miksi ei kukaan mene auttamaan? kysyi nuori nainen.
— Kuka sinne tohtii mennä, tuohon kirottuun kartanoon, kuului vastaus.
Anna Svenonia, hän se näet oli, katsoi ylenkatseellisesti joukkoon.
— Ja te saatatte antaa viattoman lapsen kuolla liekkeihin. Hävetkää toti!
— Saatattehan neiti itse koettaa! kuului joku raa’asti nauravan. Tuolla se näkyy taas. Se ei näy voivan palaa. Niin, niin, siellä sisässä ei ole kaikki niinkuin pitäisi, eikä sinne ole hyvä mennä, sen näimme äsken.
Kalpeat, tukkakiharoiden ympäröimä! kasvot näkyivät taas. Tyttö huomasiAnnan ja koetti ojentaa käsiään hänelle.
Anna loi kauhistuen silmänsä savulla täytettyyn sisäänkäytävään. Hän juoksi sinne, mutta vetäysi kahden vaiheella takaisin. Sitten kohotti hän kätensä ja syöksyi rakennuksen sisään.
Kauhistuksen hiljaisuus vallitsi ulkona kadulla; ainoastaan liekkien ratina sekaantui kamalaan, valittavaan palokellon läppäämiseen.
Hetkisen perästä näkyi savulla täytetyssä sisäänkäytävässä nainen valkoiseen puettu lapsi sylissä. Hän hoiperteli, pääsi kynnykselle ja kaatui kuormineen. Eräs ylioppilas, joka juuri tunkeutui joukon läpi, otti ylös pienen tunnottoman tytön, jonka hän juosten vei eräälle lähellä seisovalle vaimoihmiselle. Sitten palasi hän pelastamaan urhoollista auttajatarta. Mutta se oli myöhäistä. Poikki palaneet kattohirret putosivat onnettoman päälle ja hautasivat hänet hehkuunsa.
Samassa kuului kauhun huuto kansassa:
— Tuomiokirkko palaa!
* * * * *
Tulipalo oli pannut poroksi suuren osan kirkkokorttelia sekä akatemian ja tuomiokirkon. Luennot lakkautettiin siksi lukukaudeksi, mutta uusia rakennuksia ruvettiin kohta hommaamaan. Odottamalta virallista myönnytystä, lainasi konsistoriumi tarpeelliset rahat Jakob Wolle'lta muutamien professorien takausta vastaan.
Jacobus Chronander oli saanut kutsumuksen pormestariksi Visby'hyn ja sai erokirjansa yliopistosta. Häntä siis ei konsistoriumi voinut enää ottaa tutkittavakseen Binningius’en pakoon auttamisesta. Rehtori, Enevaldus Svenonius, joka piti Binningius’en pa’on loukkaavana omalle kunnialleen, semminkin kun kaupungin virastot syyttivät häntä julkisesti siitä, että pako olisi tapahtunut hänen tieten, piti Pitkän Hindrich’in kanteen johdosta ankaran tutkimuksen. Asiaan osallisina epäiltiin Petrus Torpensis’ta, Andreas Aschelinus’ta, Daniel Juslenius’ta ja muutamia muitakin ylioppilaita, sekä porvari Davidssonia ja hänen vaimoaan, jotka kaikki sentähden kutsuttiin esille.
Viimeksimainituita kuulusteltiin ensin. Davidsson sanoi että hän harvoin oli kotona, ja ettei hän tiennyt, keitä ylioppilaita hänen talossaan kävi. Nytkin oli hän menossa Rauman syysmarkkinoille, josta syystä hän pyysi päästä lähtemään. Jos konsistoriumi haluaisi tietoa jostakin, niin tiesi hänen vaimonsa asiat paremmin kuin hän, sanoi hän. Hän sai luvan lähteä, ja vaimo Ingeborg Davidsson kutsuttiin sisään.
Kun häneltä kysyttiin, mitä hän asiassa tiesi, vastasi hän:
— Minun luonani on aina akatemian perustamisesta saakka enemmän kuin kaksikymmentä vuotta asunut ylioppilaita. He ovat kaikki olleet kunnon miehiä, eivätkä ole tehneet kellekään mitään pahaa. En ole myöskään väijynyt heidän tekemisiään, niinkuin pahantekiöitä väijytään. Olen pitänyt heitä omina lapsineni, ja älköön kukaan tulko sanomaan mitään pahaa heistä.
Sitten kutsuttiin syytetyt ylioppilaat sisään.
— Onko kukaan näistä ollut Binningius’en pa’ossa avullisena? kysyi rehtori.
— Miten voisin minä, ihmisparka, tietää sen? vastasi Ingeborg.
— Teidän tulee ottaa se valallenne, sanoi rehtori.
— Minä en tiedä, mitä minun pitäisi vannoa, vastasi eukko.
— Te väitätte siis, ettette tiedä, että nämä ovat auttaneetBinningius’en pakoon? jatkoi rehtori ankarasti.
— Olen jo sanonut kaikki, mitä minulla on sanomista, intti vanhaIngeborg.
He saivat kaikki astua ulos ja hetkisen perästä kutsuttiin vaimo Ingeborg jälleen sisään. Rehtori kehoitti häntä puhumaan totuutta, uhkasi häntä vankeudella ja vaati häntä vannoinaan, ettei hän tiennyt pa’osta mitään. Mutta hän kieltäytyi. Kolme kertaa luki rehtori valan, mutta eukko oli järkähtämätön. Hän ei tietänyt mitään pahaa ylioppilaista, ja muuta ei hän tietänyt vannoa. Kun ei häneltä mitään tietoa saatu, täytyi rehtorin vihdoin antaa hänen mennä.
Ylioppilailtakaan ei saatu mitään tietoa. He olivat olleet linnan puutarhassa huvia pitämässä, sanoivat he, ja silloin oli heitä huvittanut ilveillä Pitkän Hindrich’in kanssa, joka tapansa mukaan oli humalassa ja vihainen, ja jonka todistuksille ei mitään arvoa voitu antaa. Rehtori vaati että heitä kuulusteltaisiin valalla. Mutta professori Kerlerus nousi vastustamaan tätä, koska, sanoi hän, ei kukaan ole ylioppilaita syyttänyt, vaan heidät on ylimalkaan ilmi antanut mies, jonka juoppous ja viha ylioppilaita kohtaan on yleisesti tunnettu asia. Professorien enemmistö yhtyi Kerlerus’een, ja kuohuen vihasta täytyi Svenonius’en, koska ei enempää tietoja saatu, antaa asian raueta sikseen.
Se, joka tässä asiassa oli varma vakuutuksessansa, oli Jakob Wolle. Mutta viisaasti kyllä, oli hän aivan vaiti, sillä hän tiesi, että hän joutuisi yleisen pilan esineeksi, jos tulisi tiedoksi, että hän itse oli antanut rahat pa’on toimeenpanemiseen ja oli vielä lisäksi sallinut pa’on tapahtua hänen, Jakob Wollen, omalla laivalla. Ei kumminkaan kestänyt kauan, ennenkuin ylioppilaat kaikissa kapakoissa lauloivat Petrus Torpensis’en sepittämää laulua Jakob Wollen pitkästä nenästä ja Pitkän Hindrich’in huonosti onnistuneesta juoksusta karanneen ylioppilaan perässä. Monena yönä kaikui Wollen ikkunan alla tämä laulu, jota kovat iskut puotikyltille ja suletuille ikkunaluukuille säestivät.
Svenonius’en sydämessä kävivät näinä huolten aikoina tyttären kamalan kuoleman suru ja hänen sitä ennen lausumansa kirouksen aikaansaamat omantunnon vaivat, mitkä isän taikauskoinen mieli ei voinut olla välittömään yhteyteen asettumatta, kovaa sotaa vainajan aina viimeiseen saakka ajoitettua uppiniskaisuutta ja uhkaa sekä tästä syntynyttä loukattua ylpeyttä ja itserakkautta vastaan. Mutta vieläpä odotti häntä ulkoakin päin kova isku. Piispaksi nimittämistä, jota hän niin varmaan oli odottanut, ei kuulunut, vaan sen sijaan kutsuttiin sittemmin niin kuuluisa Gezelius Suomen kirkon ja yliopiston korkeimmaksi johtajaksi. Voimakkaasti sekä valistuneella ja rakkaudesta rikkaalla innolla jatkoi tämä hienosti sivistyneen Terserus’en työtä, ja Suomen kansalle alkoi aika täynnä korkeata siunattua sivistystyötä, jonka aikakauden kiitollinen isänmaa on kutsunut hänen nimellään. Ankaran oikeauskoisuuden uhkaava ylivalta sai väistyä tämän sivistyksen ja tieteiden lämpimän ystävän vaikutuksen edestä, vähitellen poistuakseen kokonaan, sittenkun seitsemästoista vuosisata oli mennyt hautaansa ja isonvihan hävittävät myrskyt olivat ohi uuden, siunauksesta rikkaan ajan valistuneemman elämän ja iankaikkisuuden katsantokannan edeltä.
Andreas Aschelinus pani lyyrynsä pois ainaiseksi, jätti akatemian ja tuli opettajaksi Turun katedralikoulussa sekä myöhemmin kappalaiseksi pieneen maaseurakuntaan, jossa hän eli muistoilleen ja toimi kunnioitettuna ja rakastettuna vilpittömän ja uskollisen maakansan seassa, jonka kanssa hän jo harmaantuneena ukkona kärsi isonvihan kauhut, pakenematta hävittävää vihollista Ruotsiin, niinkuin moni muu pappi.
Daniel Juslenius’en täytyi köyhyytensä ja vanhempainsa kuoleman tähden lopettaa lukemisensa. Hänkin tuli kirkkoherraksi maaseudulla, nimittäin Mynämäellä. Hänen nuoruutensa lempiunelma, Turun kaupungin ja samalla maamme vanhimpien vaiheiden historia, ei koskaan valmistunut. Mutta hän jätti työn perinnöksi pojalleen, sittemmin piispa Daniel Juslenius’elle, joka lopetti sen ja painosta ulos antoi oppineen teoksensa: Aboa vetus et nova, joka uhkuu lämpimintä isänmaallista innostusta ja antoi herätyksen sille tutkimusinnolle, jonka enemmän tahi vähemmän selviä jälkiä voimme seurata Porthaniin saakka.
Terserus tuli päivän johtavien mielipiteiden vaihdellessa, Strängnäsen piispaksi, jossa virassa hän eli kaikkien kunnioittamana ja rakastamana isänmaansa hyödyksi kuolemaansa saakka, vaikka uskonnollinen kärsimättömyys vielä kerran, vaikka turhaan, koetti hyökätä pelottoman piispan horjumatonta uskon oppisääntöjen säädyllisempää käsitystä vastaan.
Petrus Torpensis’en toimeentulo huonopalkkaisena apulaisopettajana filosofiassa oli kehnoa ja huononpuoleista. Mutta hän tyhjensi tuoppinsa, lauloi hauskoja laulujaan ja hienosteli kauniita porvarien tyttäriä niinkuin ennenkin, suureksi huoleksi akatemian konsistoriolle, joka katsoi velvollisuudekseen pitää isällistä huolta kaikista, jotka kuuluivat akatemiaan. Mutta hänenkin kohtalokseen tuli kerran todenperään takertua Amor jumalan verkkoihin. Tämä lienee ollut akatemian isille yhtä odottamatonta, kuin jos maa olisi joutunut radaltaan, ja päätöksen heidän arveluistaan löydämme seuraavissa huolellisissa riveissä akatemian päiväkirjoissa: "Konsistorio on saanut kuulla, että maisteri Petrus Torpensis’ella on täydet aikeet naida Mads Torskas’in talosta, nimittäin ottaa hänen tyttärensä vaimoksi. Mutta koska nyt on niin, että hän kosii monella taholla, ei tämä ole hänelle oikein sopivaa, ja jos hän tätä vaimoksensa pyytää, on epäiltävää, voiko sen myöntää hänelle." Ja tähän rakkauden pulaan ja arveluihin jätämme nyt iloisen viisujen laulajan ja akatemialliset isät.
Binningius’en elämän vaiheista ei tunneta enempää. Kumminkin on, katsoen hänen hiljaiseen, lämminsydämmiseen luontoonsa, otaksuttavaa, että hänkin, niinkuin useimmat muut sen ajan ylioppilaat, kääntyi papin tielle, ja voimme sentähden ajatella hänet jossakin pappilassa maalla muistelemassa nuoruutensa aikoja ja haluten kuulla jotakin vanhoista uskollisista ystävistään ylioppilasajoilta Turun akatemiassa.