Haudan toiselta puolen.
Lumihiutaleet putoavat niin keveästi, niin hiljaa, niin valkoisinaUudelle Kungsholman sillalle, jota pitkin Falk ja Sellén illallakävelevät Tulimyllyn ja Serafimer-sairaalan sivu noutaakseen BorginPunaiseen Huoneeseen.
— Ihmeellistä, kuinka ensi lumi tekee, en tahdo sanoa juhlallisen, vaikutuksen, virkkoi Sellén. Likainen maa tulee…
— Oletko sentimenttalinen? keskeytti Falk pisteliäästi.
— En, puhuin vain maisemamaalarina.
He vaelsivat ääneti lumen halki, joka narisi heidän jalkainsa alla.
— Tämä Kungsholma sairaaloineen on aina tuntunut minusta vähän kammottavalta, huomautti Falk.
— Oletko sentimenttaalinen? sanoi Sellen pisteliäästi.
— En, en ole, mutta tämä kaupunginosa tekee aina vaikutuksen minuun.
— Loruja! Ei se mitään vaikutusta tee; sinä erehdyt! Nyt olemme perillä ja Borgilla on valoa. Onkohan hänellä mitään hauskoja ruumiita tänä iltana?
He seisoivat nyt Laitoksen portilla; suuri rakennus tuijotti heihin monilla pimeillä ikkunoillaan ikäänkuin kysyen, ketä he hakevat tänä myöhäisenä tuntina; he kahlasivat pitkin käytävää pyörylän ohi ja menivät pikkurakennukseen oikealle. Salin toisessa päässä istui Borg yksinään lamppunsa ääressä tutkistellen erästä palasiksi leikellyn ruunun-työmiehen osaa, jonka oli julmalla tavalla repinyt.
— Hyvää iltaa, pojat! sanoi Borg ja pani pois veitsen. Haluatteko tavata tuttavan?
Hän ei odottanut vastausta, joka jäikin tulematta, vaan sytytti lyhdyn, otti päällystakkinsa ja avainkimpun.
— En luullut meillä täällä olevan tuttavia, sanoi Sellén, joka tahtoi kohottaa lannistunutta mielialaa.
— Tulkaa! sanoi Borg.
He menivät pihan poikki suureen rakennukseen; portti kitisi ja sulkeutui heidän jälkeensä, ja kynttilän pätkä, joka oli jäänyt jäljelle viime kortinpeluusta, heitti punaista, heikkoa valoaan valkoisille seinille. Molemmat vieraat kokivat lukea Borgin kasvoista, olisiko mahdollisesti kysymys jostain pilasta, mutta niistä ei näkynyt mitään.
Nyt läksivät he vasemmalle käytävää myöten, joka kaikui heidän askelistaan, aivan kuin joku olisi kulkenut heidän perästään. Falk koetti päästä heti Borgin jälkeen ja saada Sellénin taakseen.
— Tuossa! sanoi Borg pysähtyen keskelle käytävää.
Kukaan ei nähnyt muuta kuin seiniä. Mutta kuului ikäänkuin heikon sateen ääni, ja kummallinen haju kuin kosteasta kesantopellosta tahi kuin lokakuisesta havumetsästä lehahti heitä vastaan.
— Oikealle, sanoi Borg.
Oikea seinä oli lasista ja sen läpi näkyi kolme valkoista ruumista makaavaan selällään.
Borg haki avaimen, avasi lasioven ja meni sisälle.
— Tässä! sanoi hän pysähtyen toisen ruumiin ääreen.
Siinä oli Olle! Hän makasi käsivarret ristissä rinnan päällä, kuin nukkuisi hän päivällisunta; huulet olivat vetäytyneet ylöspäin, niin että hän näytti hymyilevän; muuten oli hän säilynyt hyvin.
— Hukkunut? kysyi Sellén, joka ensiksi toipui.
— Hukkunut! — Tunteeko kumpikaan teistä hänen vaatteitaan?
Seinällä riippui kolme raihnaista vaatekertaa, joista Sellén heti erotti oikean, sinisen nutun ja parin mustia housuja, polvet valkoiset.
— Oletko varma? sanoi Falk.
— Tunnen kai oman takkini — jonka olen lainannut Falkilta!
Nutun povitaskusta veti Sellén esiin suuren lompakon, joka oli hyvin paksu ja limainen ja josta riippui viheriäisiä leviä, joiden nimeksi Borg mainitsi enteromorpha. Hän avasi sen lyhdyn valossa tarkastaen sen sisältöä — muutamia langenneita panttilappuja ja tukku täyteen kirjotettuja papereita, joiden päällyslehdessä oli: "Sille, joka tahtoo lukea".
— Oletteko nyt töllistelleet tarpeeksenne? sanoi Borg. — Silloin menemme Piperin muuriin!
Kolme surevaa (ystävää oli sana, jota ainoastaan Lundell ja Levin käyttivät rahoja tarvitessaan) perustautui Piperin muurissa Punaisen Huoneen valiokunnaksi. Leimuavan lieden ja väkevien aineiden ääressä alkoi Borg lukea jälkeenjääneitä papereita, mutta hänen täytyi tämän tästä käyttää avukseen Falkin "autografi"-taitoa, sillä vesi oli hajottanut musteen, jotta näytti kuin kirjottaja olisi itkenyt, kuten Sellén leikillisesti huomautti.
— Hiljaa siellä! sanoi Borg ja joi totinsa yhdellä irvistyksellä, niin että poskihampaat näkyivät. Nyt minä alotan ja pyydän, ettei keskeytetä.
"Sille, joka tahtoo lukea."
Se, että nyt lopetan itseni, on minun oikeuteni, varsinkin kun minä sen kautta en sekaannu kenenkään muun ihmisen oikeuksiin, vaan pikemmin onnellistutan, kuten sanotaan, ainakin yhden; yksi toimi ja 400 kuutiojalkaa ilmaa päivässä tulevat vapaiksi.
Minä en tee tätä tekoa epätoivosta, sillä ajatteleva ihminen ei ole koskaan epätoivoinen, vaan jotensakin levollisella mielellä; että tällainen askel tuottaa mielenliikutusta, sen ymmärtää kai jokainen; viivyttää tätä työtä, peläten sitä, mitä perästäpäin seuraa, sen tekee ainoastaan maan orja, joka etsii tätä veruketta saadakseen jäädä sinne, jossa hänellä varmaankaan ei ole ollut paha olla. Tunnen vapautusta ajatellessani, että saan jättää tämän olemassaolon; sillä pahempaa en voi saada, mutta kyllä parempaa. — Ellen saa sitä ollenkaan — silloin on kuolema oleva autuus jo niin suuri kuin saada raskaan ruumiillisen työn jälkeen nukahtaa hyvin laitettuun vuoteeseen; se, joka on pannut merkille, kuinka ruumis silloin ikäänkuin irtautuu kaikista nivelistään ja sielu vähitellen hiipii pois, se ei pelkää kuolemaa.
Miksi ihmiset pitävät niin suurta melua kuolemasta, niin siksi, että he ovat kaivautuneet liian syvälle tähän maahan, että irtinykäseminen siitä tuntuu tuskalliselta. Minä olen aikoja sitten heittänyt kaikki, minua eivät pidätä mitkään perhesiteet, eivät taloudelliset, valtio-oikeudelliset eivätkä juriidiset, ja minä lähden täältä siitä yksinkertaisesta syystä, että olen kadottanut elämisen halun. En tällä tahdo kehottaa toisia, joiden on hyvä olla, tekemään niinkuin minä; heiltähän puuttuu itse syy eivätkä he siis voi tuomita minun tekoani; onko se raukkamainen vai ei, sitä en ole viitsinyt miettiä, sillä se on yhdentekevää; sitäpaitsi on tämä seikka mitä alkeellisinta laatua. En ole koskaan pyytänyt päästä tänne ja siksi on minulla oikeus lähteä milloin itse suvaitsen.
Miksi minä lähden? Siihen on syitä useampia ja syvällisempiä kuin minulla nyt on aikaa ja taitoa kertoa. Siksi puhun nyt lähimmistä ja niistä, joilla on erikoisempi merkitys minulle ja teolleni.
Lapsuudessani ja nuoruudessani olin ruumiillisen työn tekijä; te, jotka ette tiedä, mitä merkitsee tehdä työtä auringon noususta sen laskuun, vaipuakseen sitten eläimelliseen horrostilaan, te ette ole tulleet osallisiksi syntiinlankeemuksen kirouksesta — sillä on kirous tuntea, kuinka sielu seisahtuu kasvussaan ruumiin kaivautuessa multaan. Kulje auraa vetävän härän jäljessä ja katsele harmaata maaturvetta päivät päästään ja sinä unohdat lopulta katsoa taivaalle; seiso lapio kädessä kaivamassa ojaa polttavassa auringonpaahteessa, ja sinä olet tunteva, kuinka vajoat vesiperäiseen maahan ja kuinka kaivat sielullesi hautaa. Tätä ette te tiedä, jotka huvittelette kaiket päivät ja työskentelette joutoajallanne aamiaisen ja päivällisen välillä, levähyttääksenne sitten sielujanne kesällä, kun maa on viheriä — jolloin Te nautitte luonnosta niinkuin jalostavasta ja ylentävästä näytelmästä. Maatyömiehelle ei luontoa sellaisenaan ole olemassa; pelto on ruokaa, metsä on halkoja, järvi pesuastia, niitty juustoa ja maitoa — kaikki on maata ilman sielua! Nähdessäni, että toinen puoli ihmisistä sai työskennellä sielullaan ja toinen ruumiillaan, luulin ensin, että maailmassa on kaksi suunnitelmaa kahdenlaisia ihmisiä varten; mutta sitten kielsi järki tämän. Silloin teki sieluni kapinan ja minäkin päätin päästä syntiinlankeemuksen kirouksesta — ja rupesin taiteilijaksi.
Nyt minä voin eritellä tuon paljon puhutun taiteilijavietin, koska itse olen ollut sen vallassa. Se lepää perimmältään laajalla vapaudenhalun pohjalla, pyrkien vapautumaan hyödyllisestä työstä; siksipä onkin eräs saksalainen filosofi määritellyt kauneuden = hyödytön; sillä jos taideteos tahtoo olla hyödyllinen, ilmaista tarkotusta eli tendenssiä, on se ruma; vielä perustuu vietti ylpeyteen; ihminen tahtoo taiteessa leikkiä Jumalaa, ei niin, että hän voisi luoda jotain uutta (sitä hän ei voi!), vaan tehdä uudestaan, parantaa, järjestää. Hän ei alota ihailemalla esikuvia, s.o. luontoa, vaan hän alottaa arvostelemalla. Kaikki näyttää niin puutteelliselta, ja tahdotaan tehdä parempaa. Tämä ylpeys, joka kannustaa, ja tämä vapaus syntiinlankeemuksen kirouksesta, työstä, vaikuttaa, että taiteilija tuntee olevansa yläpuolella toisten ihmisten, niinkuin hän tavallaan onkin, mutta hänellä on myöskin tarvis saada alituisesti muistutusta siitä, sillä muuten pääsee hän helposti selville itsestään — s.o. hän huomaa, miten mitätöntä hänen toimensa on ja miten epäoikeutettua pako siitä, mikä on hyödyllistä. Tämä alituinen tarve saada tunnustusta hyödyttömästä työstään tekee hänet turhamaiseksi, levottomaksi ja usein syvästi onnettomaksi, jos hän taas pääsee selville itsestään, lakkaa usein hänen tuotantokykynsä ja hän tuhoutuu, sillä ikeeseen, kun kerran on maistanut vapautta, voi palata ainoastaan se, joka on uskonnollinen.
Erottaa nerot ja kyvyt toisistaan, asettaa nero uudeksi ominaisuudeksi, on tuhmaa, sillä silloin täytyy myöskin uskoa erikoiseen ilmestykseen. Suurin taiteilija on saanut vissejä taipumuksia teknilliseen kätevyyteen; harjotuksen puutteessa ne kuolevat; siksi joku onkin sanonut, että nero on ahkeruutta; voihan sitä niinkin sanoa, kuten paljon muutakin, josta yksi neljäs-osa on totta; jos siihen vielä tulee lisäksi sivistys (joka on harvinaista, koska tietäminen pian ilmaisee harhan, jonka tähden sivistynyt harvoin antautuu taiteen palvelukseen) ja hyvä ymmärrys, niin syntyy nero kokonaisen suotuisain asianhaarojen sarjan tuotteena.
Minä kadotin pian uskoni tuohon taipumuksessani (kutsumuksessani, Jumala paratkoon!) olevaan korkeampaan, sillä minun taiteeni ei voinut tuoda ilmi ainoatakaan aatetta, se osasi korkeintaan kuvata ruumiin siinä tilaisuudessa, joka tavallisesti ilmottaa sen mielenliikutuksen, joka seuraa sitä ajatusta — siis ilmaista jotakin vasta kolmannessa kädessä. Se on kuin kenttälennätin — merkityksetön kaikille muille paitsi niille, jotka tuntevat annetun merkin tarkotuksen. Minä näen vain punaisen lipun, mutta sotamies näkee käskyn: Eteenpäin! Sitäpaitsi huomasi jo Plato, joka oli hyväpäinen ja sen lisäksi idealisti, taiteen mitättömyyden, koska se vain oli näön (= todellisuuden) näkyä, jonka tähden hän karkottikin taiteilijan ihannevaltiostaan. Se oli todentekoa, se!
Kuitenkin yritin minä palata takaisin orjuuteen, mutta se oli mahdotonta! Koetin pitää sitä pyhimpänä velvollisuutenani, koetin alistua — mutta se ei onnistunut. Sieluni vahingoittui ja minä olin tulemaisillani naudaksi; joskus minusta tuntui, että työn paljous oli suorastaan syntiä, mikäli se vastusti tuota korkeampaa päämäärää, sielun kehittämistä; silloin vetelehdin minä ja karkasin päiväksi luonnon helmaan, jossa elin mietiskelyissä, jotka tekivät minut sanomattoman onnellisiksi — mutta tämä onni tuntui minusta itsekkäältä nautinnolta, kuitenkin yhtä suurelta, jopa suuremmaltakin kuin se, jota taiteellisessa työssäni tunsin, ja silloin tuli omatunto, velvollisuudentunto, päälleni kuin raivotar ja minä pakenin jälleen ikeeni alle, joka silloin tuntui suloiselta — päiväkauden!
Vapauttaakseni itseni tästä sietämättömästä olotilasta ja saadakseni selvyyttä ja rauhaa, kuljen minä nyt kohti tuntemattomuutta. Te, jotka saatte nähdä ruumiini — näytänkö minä kuolemassani onnettomalta?
Hajanaisia muistiinpanoja kävelyretkillä luonnon helmassa.
Mainen suunnitelmahan on aatteen vapauttaminen aistillisuudesta, mutta taidehan koettaa sisällyttää aatteen aistilliseen kuoreen, että se tulisi näkyväiseksi. Siis…
* * * * *
Kaikki korjaa itsensä. Kun taiteileminen kävi liian vaikeaksi Firenzessä, silloin tuli Savonarola — voi sitä syvämielistä miestä! — ja sanoi "roskaa!" = se ei ole mitään! Ja taiteilijat — ja millaiset taiteilijat! — tekivät rovion taideteoksistaan. Voi, sitä Savonarolaa!
* * * * *
Mitä luullaan kuvanraastajain Konstantinopelissa tahtoneen? Mitä tahtoivat anabaptistit ja kuvanraastajat Alankomaissa? Sitä en uskalla sanoa, sillä silloin minusta piirretään kuva lauvantaina — tahi kenties jo perjantaina!
* * * * *
Aikamme suuri aate: työnjako johtaa suvun edistymiseen ja yksilön kuolemaan! Mitä siis on suku? Se on kokonaisuuskäsite, aate, sanovat filosofit, ja yksilöt uskovat sen ja kuolevat aatteen puolesta!
* * * * *
Kummallista, että ruhtinaat aina tahtovat sitä, mitä kansa ei tahdo. Eikö sellainen epäkohta olisi autettavissa hyvin yksinkertaisella ja helppotajuisella tavalla?
* * * * *
Lukiessani kypsyneemmällä iällä uudelleen koulukirjojani ei minua ihmetytä, että me ihmiset olemme sellaisia nautoja! Minä luin tässä eräänä päivänä Lutheruksen katkismusta ja silloin tein minä myöskin:
Muutamia muistutuksia katkismukseen ja Ehdotuksen uudeksi.
Ei ole jätettävä komitealle, ja kuten alempana sanotaan, niin paljon kuin olen kirjottanut.
Ensimmäinen käsky. Kumoaa uskon yhteen Jumalaan, sillä se edellyttää toisten jumalien olemassaolon, minkä kristinuskokin tunnustaa.
Muist. Yksijumaluus, jota niin juhlitaan, on vaikuttanut ihmisiin huonosti, sillä se on riistänyt heiltä kunnioituksen ja rakkauden yhteen ainoaan ja todelliseen, sen kautta että pahan selitys on jäänyt pois.
Toinen ja kolmas käskysisältävät suoranaisia herjauksia, kirjailija kun on pannut Herramme suuhun sellaisia pikkumaisia ja tuhmia määräyksiä, jotka ovat loukkaus tämän kaikkiviisautta kohtaan ja jotka olisivat saattaneet kirjailijan syytteeseen, jos tämä olisi meidän päivinämme elänyt.
Neljännen käskyntulisi kuulua seuraavasti: Elä anna synnynnäisen kunnioituksentunteesi vanhempiasi kohtaan saattaa itseäsi ihailemaan myöskin heidän vikojaan, eikä sinun tarvitse kunnioittaa heitä enemmän kuin he ansaitsevat. Sinä et millään ehdolla ole missään kiitollisuuden velassa vanhemmillesi, sillä he eivät tehneet sinulle mitään palvelusta hankkiessaan sinut maailmaan; ruokkimaan ja vaatettamaan sinua vaatii heitä sekä heidän itsekkäisyytensä että porvarillinen laki. Ne vanhemmat, jotka pyytävät (on niitäkin, jotka vaativat) kiitollisuutta lapsiltaan, ovat kuin koronkiskurit: antavat mielellään kapitaalin joutua vaaran alaiseksi, kunhan vain saavat nostaa korot.
Muist. 1. Miksi vanhemmat (varsinkin isät) useammin vihaavat kuin rakastavat lapsiaan johtuu siitä, että lapset pienentävät heidän taloudellista hyvinvointiaan. On vanhempia, jotka kohtelivat lapsiaan kuin osakkeita, joista ehtimiseen vaativat osinkoa.
Muist. 2. Tämä käsky on laskenut perustuksen kaikista hallitusmuodoista kauheimmalle, perhehirmuvallalle, jonka suhteen tuskin mikään vallankumous voi auttaa. Ihmiskunnalla olisi enemmän kunniaa lastensuojelusyhdistyksistä kuin eläinsuojelusyhdistyksistä. (Jatk.)
Ruotsi on siirtomaa, jolla on ollut kukoistuskautensa, suurvalta-aikansa, ja näyttää nyt lepäävän kuten Kreikanmaa, Italia ja Espanja iankaikkista unta.
Se hirvittävä taantumus, joka on tullut vuoden 1865, toiveitten kuolinvuoden, jälkeen, on vaikuttanut siveellisesti turmelevasti uuteen, kasvaneeseen polveen. Suurempaa välinpitämättömyyttä yleisten asiain suhteen, suurempaa itsekkyyttä, suurempaa uskottomuutta ei ole historiassa nähty pitkään aikaan. Maailmalla käy myrsky ja kansat karjuvat vihaa sortoa vastaan, mutta tässä maassa vain vietetään riemujuhlia.
Herännäisyys on ainoa sielunelämän ilmaus nukkuvassa kansassa; tyytymättömyys on siinä heittäytynyt uskonnollisen alistuvaisuuden syliin, jottei se joutuisi epätoivoon tahi kykenemättömään raivoon!
Heränneet ja pessimistit lähtevät samasta periaatteesta: olemassaolon kurjuudesta ja tähtäävät samaan päämäärään: kuolla pois maailmasta, elää Jumalan kanssa.
Olla vanhoillinen keinotteluhalusta on suurin synti, minkä ihminen voi tehdä. Se on kolmen killingin murhayritys maailman suunnitelmaa vastaan, sillä vanhoillinen koettaa estää kehitystä; hän panee selkänsä pyörivää maata vasten sanoen: seiso paikallasi! Sillä on ainoastaan yksi puolustus: tuhmuus; huonot raha-asiat eivät ole mikään puolustus, mutta kylläkin syy!
* * * * *
Eiköhän Norjasta tule meille vielä uusi rätti vanhaan vaatteeseen!
* * * * *
Stjernhjelm, joka nyt oli tuhma mies, kirjotti jo 1600-luvullaRuotsista näin:
Joko on maamme siirtynyt, vaihtunut ja muuttunut tahi svealaiset, kuten ennen, vaeltaneet pakkasestaan göötien kera pois; sijaansa he ovat jättäneet ulkomaalaista väkeä — raukkoja viisaudeltaan ja älyltään, mutta merkillisen kilttejä hupsuudessa. Jos se suku tahtoisi kerääntyä yhteen paikkaan, niin tuskinpa siellä näkisi tuhannesta viittäkymmentä entisen veroista…
* * * * *
— No, mitä tästä sanotte? kysyi Borg lopetettuaan lukemisen ja juotuaan hieman konjakkia.
— Eipä niinkään hullua; hieman sukkelampaa se tietenkin olisi voinut olla, sanoi Sellén.
— No, mitä sanoo Falk?
— Sehän on tuota tavallista parkua — ei mitään muuta. Menemmekö nyt?
Borg katsoi häneen saadakseen selville, oliko se ivaa, mutta mitään huolestuttavaa ei näkynyt.
— Vai niin, sanoi Sellén, Olle on lähtenyt etsimään autuaallisempia metsästysmaita; niin, hänen on kyllä hyvä olla, hänen; nyt on päässyt päivällishuolistaan. Mitähän Napin kellarimestari mahtanee tästä sanoa; hänellä oli kai Ollellekin pieni "lappu", joksi hän niitä sanoo! Niin! Niin!
— Miten sydämetöntä, miten raakaa! Hyi helvetti tuollaista nuorisoa! puhkesi Falk sanomaan, viskasi pöydälle rahoja ja puki päällensä.
— Oletko sentimenttaalinen? pilkkasi Sellén.
— Olen! Hyvästi!
Ja hän meni.
Katsaus.
Lisensiaatti Borgin kirje Tukholmasta maisemamaalari Sellénille Parisiin.
Veli Sellén!
Kokonaisen vuoden olet nyt odottanut minulta kirjettä, mutta nyt minulla onkin jotain kirjotettavaa. Minun pitäisi, periaatteitteni mukaan, ensin puhua itsestäni, mutta minun täytyy totutella kohteliaaksi, sillä pian lähden minä ansaitsemaan leipääni; alotan siis sinusta! Onnittelen, että sait taulusi salonkiin ja että se siellä teki vaikutuksen. Uutisen siitä pani Iisakki Harmaaseenviittaan, toimittajan tietämättä, jonka vuoksi tämä vaahtosi raivosta, kun sai lukea sen, sillä hän oli vannonut, ettei sinusta koskaan tule mitään. Kun siis täten olet ulkomailla saavuttanut tunnustusta, olet tietysti samalla maineessa täällä kotonakin, eikä minun siis enää tarvitse hävetä sinun puolestasi.
Etten unohtaisi mitään ja voidakseni lyhyesti puhua kaikesta, sillä minä olen sekä laiska että väsynyt ankarasta työstä lapsenpäästölaitoksessa, niin kirjoitan kirjeeni uutismuotoon aivan kuin mikäkin Harmaaviitta, joten helpommin voit sivuuttaa sen, mikä sinua ei huvita.
Valtiollinen asematulee yhä mieltäkiinnittävämmäksi; kaikki puolueet ovat lahjoneet toisiaan lahjoilla ja vastalahjoilla, niin että ne nyt ovat harmaita jok'ainoa. Tämä taantumus päättyy luultavasti sosialismiin. On kovasti kysymyksessä enentää läänien lukumäärää 48:aan, sillä valtioneuvoksen uran on nyttemmin huomattu olevan suorin tie ylenemiseen, varsinkin kun siihen ei tarvitse edes kansakoulunopettajatutkintoa. Puhuttelin muuatta koulutoveriani, joka jo on entinen valtioneuvos, tässä eräänä päivänä, ja hän väitti olevan paljon helpompaa olla valtioneuvoksena kuin toimitussihteerinä. Työt kuuluvat muistuttavan suuresti takuuseen menemistä — tarvitsee ainoastaan kirjottaa nimensä! Maksusta ei ole väliä, kun on vastatakaajia.
Mitäsanomalehdistööntulee — niin, senhän sinä tunnet! Enimmäkseen on niistä muodosteltu afäärejä, s.o. se seuraa päivän enemmistön mielipidettä, ja enemmistö, s.o. useimmat tilaajat, on vanhoillinen. Kysyin eräänä päivänä eräältä vapaamieliseltä sanomalehtimieheltä, minkätähden hän kirjotti sinusta niin kauniisti tuntematta sinua. Hän sanoi sen riippuvan siitä, että yleinen mielipide, s.o. useimmat tilaajat, on sinun puolellasi. "No, jos yleinen mielipide kääntyy häntä vastaan!" — "Silloin minä hänet luonnollisesti kukistan!"
Sellaisissa oloissa voit ymmärtää, että koko vuoden 65 jälkeen kasvanut suku, joka ei ole edustettuna, on epätoivoisena, siksi he ovatkin nihilistejä, s.o. — kaikessa, tahi katsovat he etujensa mukaiseksi ruveta vanhoilliseksi, sillä vapaamieliseksi ei tuollaisilla ehdoilla hittokaan rupea.
Taloudellinen tilaon painoksissa. Setelistö, ainakin minun, on vähentynyt; hienoimmatkaan paperit, kaksi lääketieteen lisensiaattia, eivät mene missään pankissa.
Triton yhtiöselvitti, kuten tiedät, asiansa siten, että johtajat ja selvittäjät ottivat kaiken painetun setelirahan, mutta osakkaat ja tallettajat saivat sekalaista kivipainostyötä Norrköpingin tunnetusta yhtiöstä (ainoa, joka on kunnollisesti kannattanut näinä huijausaikoina); näin erään lesken, joka oli saanut muutaman marmorilouhimon karttoja käden täyden; ne olivat suuria, kauniita kokoarkkeja, punaisella ja sinisellä painettuja, joihin tiheään, hyvin tiheään, oli kaiverrettutuhat kruunuaja alla, aivan kuin takuumiehinä, oli henkilöiden nimiä, joista ainakin kolme saa osakseen serafiimi-soiton, sitten kun ovat lakanneet olemasta osakkeenomistajia tässä matoisessa maailmassa.
Ystävämme ja veljemmeNicolaus Falk, joka on alkanut kyllästyä yksityiseen lainausliikkeeseensä, koska se ei suonut hänelle täydellistä kansalaisarvoa, jonka sen sijaan julkinen suo, päätti yhdessä muutamien asiantuntijain (!) kanssa perustaa pankin. Uusi ohjelma kuului näin: "Koska kokemus on osottanut — todellakin surullinen kokemus! — (Levin oli kirjottaja, huomaa se!) — että talletustodistukset eivät kyllin varmasti turvaa toisten käsiin uskotun tavaran — se on — tallettujen rahojen — takaisinsaantia, niin olemme me allekirjottaneet, epäitsekkään innon elähyttäminä, kohottaaksemme kotimaista teollisuutta ja hankkiaksemme suuremman vakuuden rahaaomistavalle yleisölle, muodostaneet pankin nimeltä Talletus-vakuusosakeyhtiö. Uutta ja turvallista, sillä kaikki uusi ei ole turvallista, meidän aatteessamme on se, että tallettajat arvottomien talletustodistusten sijasta saavat arvopapereita talletetun summantäydestäarvosta" j.n.e. Liike on vielä käynnissä, ja voit arvata millaisia papereita annetaan talletustodistusten sijaan! Tarkalla silmällään huomasi Falk, kuinka suurta hyötyä hänelle olisi sellaisesta henkilöstä kuin Levin, jolla oli suuri taloudellinen kokemus ja joka sitäpaitsi kinailuillaan oli saavuttanut tavattoman henkilötuntemuksen; mutta valmistaakseen hänet kunnollisesti ja tutustuttaakseen hänet täydellisesti kaikkiin liikkeen sokkeloihin ja eritoten sen lakipuoleen, ahdisti hän häntä velkakirjallaan ja pakotti hänet tekemään vararikon. Sen jälkeen esiintyi hän pelastajana ja teki hänestä jonkinlaisen taloudellisen neuvonantajan, arvonimeltään johtokunnan sihteeri, ja nyt istuu Levini poika siellä yksityisessä huoneessa eikä saa näyttäytyä pankissa. Kamreerina on Iisakki; hän on suorittanut ylioppilastutkinnon (latina, kreikka ja heprea aineina, juridikofilin ja filosofian kandidaatin korkeimmilla arvosanoilla kaikissa aineissa — luonnollisesti mainittiin Harmaassaviitassa hänen tutkinnoistaan!). Hän lukee nyt juriskandidaattitutkintoa ja tekee sillä välin kauppoja omin päin. Hän on kuin ankerias, hänellä on yhdeksän elämää ja elää tyhjästä! Hän ei käytä väkeviä juomia eikä nikotiinia missään muodossa; harjottaako hän mitään muitakaan paheita, en tiedä, mutta hän on pelättävä! Hänellä on rautakauppa Härnösandissa, tupakkakauppa Helsingissä, kamakauppa Söderteljessä ja omistaa sen lisäksi pari puuhökkeliä etelässä! Hän on tulevaisuuden mies, sanoo kansa, minun mielestäni hän on nykyisyyden mies! Hänen veljensä, Levi, on Tritonin selvityksen jälkeen vetäytynyt hoitamaan yksityisasioitaan omistaen, kuten sanotaan, sievosen omaisuuden. Hän on tainnut tehdä tarjouksen Skoklosterista, jonka hän aikoo korjata sen uuden tyylin mukaiseksi, jonka hänen piirustusakatemiassa oleva setänsä on keksinyt. Ostotarjous kuitenkin hylättiin. Levi tästä loukkaantui ja kirjotti Harmaaseenviittaan uutisen otsakkeella:Juutalaisvainoa yhdeksännellätoista vuosisadalla, jolla sai puolelleen koko sivistyneen yleisön myötätuntoisuuden, ja hänestä voi sen kepposen perästä tulla valtiopäivämies, jos haluaa. Hän sai vastaanottaa kiitosadressin "uskonveljiltään" (juuri kuin Levillä olisi uskoa), jossa he kiittivät häntä (se oli painettuna Harmaassaviitassa!) siitä, että hän oli valvonut juutalaisten "oikeuksia" (nimittäin ostaakseen Skoklosterin!). Adressi ojennettiin hänelle juhlassa Gröna Jägarnissa, jonne myöskin joukko ruotsalaisia (minä johdan aina juutalaiskysymyksen sen oikealle alalle = kansantieteelliselle!) oli kutsuttu syömään pilaantunutta lohta ja juomaan väljähtynyttä viiniä. Tilaisuudessa lahjotti päivän sankari yleisen liikutuksen vallitessa (katso Harmaataviittaa!) 20,000 kruunua (Ruumisosakkeissa!) "Evankelista uskontunnustusta olevien langenneiden poikien kodille" (aina niiden pitää vetää esille se uskontunnustus!). Minä olin myöskin juhlassa ja näin jotain, jota en koskaan ennen ollut nähnyt — Iisakin juovuksissa! Hän selitti vihaavansa minua ja sinua ja Falkia ja kaikkia "valkoisia" — hän nimitti meitä "valkoisiksi" ja "alkuasukkaiksi" ja "rocheksi" — vuorottain; viimeksi mainittua sanaa en tunne, mutta kun hän sen lausui, kertyi ympärillemme heti lukematon joukko "mustia", niin hirmuisen näköisinä, että Iisakki vei minut sivuhuoneeseen. Siellä hän purki mielensä: puhui kärsimyksistään lapsena Klaaran koulussa, kuinka opettajat ja toverit kohtelivat häntä pahoin ja syrjäyttivät hänet, kuinka katupojat tukistivat häntä kadulla. Liikuttavinta oli hänen kertomuksensa asevelvollisuusajaltaan: rukouksessa kutsuttiin hänet rintaman eteen lukemaan Isä meidän, ja kun ei hän sitä osannut, pilkattiin häntä. Hänen kertomuksensa sai minut muuttamaan mielipidettä hänestä ja hänen heimostaan.
Uskonnollinen keikailuja hyväntekeväisyyskolera raivoavat suuressa määrässä ja tekevät olon isänmaassa hyvin miellyttäväksi. Muistathan nuo kaksi paholaisen kasvattia: rouva Falkin ja revisorska Homanin; halpamaisempia, turhamaisempia ja häijympiä olentoja ei ole toimettomana koskaan virunut; muistathan heidän lastenseimensä ja sen lopun; nyt ovat he perustaneet Magdaleena-kodin, ja ensimmäinen, joka sinne otettiin — minun suosituksestani — oli Nygrändin Mari! Se raukka oli lainannut kaikki säästönsä eräälle kisällille, joka karkasi, maksamatta. Nyt oli hän iloinen saadessaan vapaan hoidon ja kansalaisluottamuksensa takaisin. Jumalansanan paljouden, joka seuraa kaikkea tuollaista hyväntekeväisyyttä, selitti hän olevan siedettävissä, kunhan hän vaan saisi aamukahvia.
Muistathan myöskinPastori Skåren; hän ei päässyt pastori primariuksen jälkeläiseksi, ja kiukuissaan siitä kerjää hän paraillaan kokoon varoja uutta kirkkoa varten, ja nyt näkee painettuja kerjäyslistoja, Ruotsin rikkaimpien mahtimiesten allekirjottamia, vetoamassa yleiseen armeliaisuuteen. Kirkko, josta tulee kolme kertaa niin suuri kuin Blasieholman kirkko ja johon yhdistetään pilviä piirtävä torni, rakennetaan Katriinankirkon nykyiselle paikalle; tämä nimittäin ostetaan ja revitään, koska se on osottautunut liian pieneksi tyydyttämään sitä suurta uskonnollista tarvetta, joka nyt riivaa Ruotsin kansaa. Kokoonkerjätyt varat ovat jo niin suuret, että on täytynyt nimittää kamreeri (jolla on vapaa asunto ja puut) niitä hoitamaan. Arvaappas kenestä se tehtiin? — Kuule! Struvesta! — Hän on viime aikoina tullut hieman uskonnolliseksi — sanon hieman, sillä paljon se ei ole, mutta kuitenkin riittävästi hänen pienille oloilleen, sillä nyt suojelevat uskovaiset häntä. Mutta tämä ei estä häntä jatkamasta sanomalehtitointaan ja juopotteluaan; mutta hänen sydämensä ei ole heltynyt; hän on päinvastoin hyvin katkeroitunut kaikille niille, jotka eivät ole joutuneet rappiolle, sillä, meidän kesken, hän on äärettömästi rappiolla, siksi vihaa hän Falkia ja sinua ja on luvannut "nitistää" teidät, niinpian kun annatte kuulua jotain itsestänne jälleen. Kuitenkin, voidakseen muuttaa kamreerihuoneistoon polttamaan halkoja, täytyi hänen vihityttää itsensä, joka tapahtui kaikessa hiljaisuudessa Valkeilla vuorilla. Minä olin todistajana (tietysti juovuksissa) ja katselin tuota siivoa. Vaimokin on ruvennut jumaliseksi kuultuaan, että se on hienoa. —Lundellon täydellisesti luopunut uskonnollisesta tunteestaan ja maalailee vain toimitusjohtajien muotokuvia, jotka ovat tehneet hänet piirustusakatemian jäseneksi. Nyttemmin on hän kuolematonkin, sillä hän on saanut taulun Kansallismuseoon. Tapa oli hyvin yksinkertainen ja seurattava: Smith lahjotti sinne Lundellin maalaaman laatukuvan ja siitä hyvästä maalasi Lundell ilmaiseksi hänen muotokuvansa! — Mainiota! Eikös olekkin?
Romaanin loppu. Istuin eräänä sunnuntaiaamupäivänä, sinä lyhyenä hetkenä, jolloin kauheat kirkonkellot eivät häiritse sapattirauhaa, huoneessani tupakoiden. Silloin koputetaan ovelle ja sisään astuu pitkä komea mies, jonka olin tuntevinani — se oli Rehnhjelm. Molemminpuolinen tutkinto. Hän on suuren tehtaan hoitajana ja jotenkin tyytyväinen maailmaansa. Kuuluu toisen kerran koputus. Sisään tulee Falk (enemmän hänestä tuonnempana!). Vertaillaan vanhoja muistoja ja yhteisiä tuttavia! Sitten tuli tuo tuttu hetki, jolloin vilkkaan keskustelun jälkeen syntyy vaitiolo ja kummallinen äänettömyys! Rehnhjelm otti käteensä lähimmän kirjan ja silmäili sitä, alkaen lukea ääneen:
— "Keisarileikkaus. Akateeminen väitöskirja, joka korkeasti kunnioitettavan lääkintöopillisen tiedekunnan luvalla tulee pienemmässä Kustaalaisessa oppisalissa julkisesti puolustettavaksi." — Nämäpä kauheita kuvioita; kuka onneton näin kummittelee kuolemansa jälkeen!
— Katso, sanoin minä; sivulla 2 se sanotaan.
Hän luki edelleen.
— "Lantio, joka säilytetään numerossa 38 Akatemian pataloogisissa kokoelmissa…" — Ei se tämä ollut. "Naimaton nainen Agnes Rundgren…"
Mies tuli naamaltaan valkoiseksi kuin kalkki ja hänen täytyi nousta juomaan vettä.
— Tunsitko hänet? kysyin minä saadaksemme hieman ajankuluketta.
— Tunsinko häntä? Hän oli teatterissa X-köpingissä ja tuli sitten tänne Tukholmaan johonkin kahvilaan, jossa nimitti itseään Beda Petterssoniksi.
Olisitpa nyt nähnyt Falkin. Siitä syntyi kohtaus, joka päättyi siten, että Rehnhjelm lausui muutamia kirouksen sanoja naisesta yleensä, johon Falk kiivaasti vastasi, että on kahdenlaisia naisia, hän pyysi kiinnittää huomiota siihen, ja että naisilla on yhtä suuri ero kuin enkeleillä ja piruilla! Ja hän puhui niin liikuttavasti, että Rehnhjelmin silmät kyyneltyivät.
Falk, niin! Hänet säästin minä viimeiseksi. Hän on kihloissa! Miten se tapahtui? Itse hän sen kertoi näin: "Me näimme toisemme!" Kuten tiedät, ei minulla koskaan ole mielipiteet valmiina, vaan odottelen uusia huomioita, mutta sen nojalla, mitä tähän saakka olen nähnyt, ei voitane kieltää, että rakkaus on jotakin, jota me poikamiehet emme voi arvostella — se, mitä me tuolla nimellä nimitämme, on vain irstaisuutta! Naura sinä vain, vanha irvihammas!
Minä en muuten koskaan, paitsi huonoissa näytelmissä, ole nähnyt niin nopeata luonteen kehittymistä kuin sillä kertaa Falkissa. Elä luule, että kihlaus aivan päistikkaa tapahtui. Isä oli vanha leskimies, itsekäs, eläkkeennauttija, joka piti tytärtään pääomana, joka rikkailla naimisillaan valmistaisi hänelle mukavat vanhuudenpäivät (hyvin tavallinen asianlaita!). Hän sanoi jyrkästi: ei! Olisitpa silloin nähnyt Falkin! Hän meni kerran toisensa jälkeen ukon luo ja ajettiin ulos, mutta meni uudelleen ja sanoi ukolle vasten naamaa, että he menevät naimisiin ilman hänen suostumustaan, ellei hän tahdo olla asiassa mukana; en tiedä, mutta luulen heidän tapelleen! Sitten tuli eräs ilta; Falk saattoi kihlattunsa kotiin tämän sukulaisten luota, jonne hän oli tunkeutunut. Tultuaan kadulle näkivät he lyhdyn valossa ukon olevan akkunassa — hänellä on Hornstullsgatanin varrella pieni talo, jossa hän asuu yksin. Falk ryskyttää lankkuporttia; hän ryskytti neljännestunnin, mutta kukaan ei avaa! Hän kapuaa lankkuportin yli, suuri koira hyökkää hänen kimppuunsa, jonka hän ottaa kiinni ja sulkee rikkasäiliöön (aatteles, tuo arka Falk!), sitten pakottaa hän talonmiehen nousemaan avaamaan portin; he olivat nyt pihalla; vielä oli jäljellä talon ovi; hän jyskyttää sitä suurella kivellä, mutta sisältä ei kuulu hiiskaustakaan; silloin menee hän puutarhasta noutamaan tikapuut ja kapuaa niitä myöten ukon akkunaan (aivan kuin minäkin olisin tehnyt!) ja huutaa: avatkaa ovi tahi minä lyön rikki ikkunan! Silloin kuuluu sisältä ukon ääni: "lyöppäs, senkin veijari, niin ammun sinut!" Falk löi rikki ikkunan! Oli hetkisen kuolon hiljaista. Viimein kuului rikkonaisen ruudun takaa: "se oli potra teko!" (ukko on ollut sotilas), "sinä olet minun poikiani!" — "Minä en mielelläni riko ikkunoita", sanoi Falk, "mutta teidän tyttärenne vuoksi teen minä mitä tahansa!" ja niin oli asia selvä.
Hän meni kihloihin! Et tiedä, että sen jälkeen, kun valtiopäivät suorittivat virastoissa suuren uudestijärjestelynsä, joka lisäsi palkkoja ja paikkoja toisella mokomalla, voi nuori mies vihdoinkin mennä naimisiin jo ensimmäisessä palkka-asteessa ollessaan! Hän menee naimisiin syksyllä! Morsian pysyy yhä edelleen opettajattarena, kuten tähänkin asti! Minä tunnen naiskysymystä hyvin vähän, sillä se ei minua liikuta, mutta luulen, mikäli olen nähnyt, että meidän sukupolvemme poistaa avioliitosta sen aasialaisuuden, jota siinä vielä on. Molemmat asianomaiset tekevät vapaan sopimuksen, kumpikaan ei luovu itsenäisyydestään, toinen ei koeta kasvattaa toista, opitaan pitämään arvossa toistensa heikkouksia ja siten syntyy elinkautinen toveruus, joka ei käy väsyttäväksi toisen alinomaisesta hellyyden karttamisesta. Rouva Nicolaus Falkia, tiedäthän, tuota hyväntekeväisyys-pirua, en pidä muuna kuin "femme entretenue'nä", ja sinähän hänkin pitää itseään; useimmat rouvat menevät naimisiin saadakseen hyvän olon ja päästäkseen tekemästä työtä ja omaan kotiin; että niin harvoja avioliittoja solmitaan, se on naisen vika ja miehen!
Mutta Falk, hän on läpitunkematon; hän on käynyt käsiksi numismatikaan innolla, joka ei ole täysin luonnollinen, niin, kuulinpa hänen erään kerran mainitsevan, että hän on aikeissa kirjottaa siitä aineesta oppikirjan ja että koettaisi saada sen hyväksytyksi kouluihin, joissa rahatieteen tulisi muodostaa yksi opetusaine; hän ei koskaan lue sanomalehteä, ei tiedä koskaan, mitä maailmassa tapahtuu; ja kirjailijaksi tulemisensa näyttää hän kokonaan jättäneen. Hän elää yksistään viralleen ja morsiamelleen, jota hän jumaloi; mutta minä en tuohon kaikkeen luota. Falk on valtiollinen kiihkoilija, joka tietää palavansa poroksi, jos antaisi liekille ilmaa, ja siksi sammuttaa hän sen ankarilla, kuivilla opiskeluilla; mutta en luule sen onnistuvan, sillä vaikka hän kuinkakin koettaisi itseään hillitä, niin pelkään, että räjähdys kuitenkin tapahtuu kerran; sitäpaitsi — näin meidän kesken sanoen — luulen hänen kuuluvan johonkin noista salaisista seuroista, joita taantumus ja rautavalta mannermaalla ovat synnyttäneet. Kun näin hänet eräänä päivänä valtaistuinsalissa airuena valtaistuinpuhetta luettaessa, puettuna punaiseen purppuraviittaan, päässään sulkatöyhtöinen hattu ja kädessä sauva, valtaistuimen juurella (valtaistuimen juurella!) — silloin ajattelin — niin, on synti sanoa sitä; mutta kun ministeri tuli jättämään Kunink. Majesteetin armollista esitystä valtakunnan tilasta ja tarpeista, silloin näin minä Falkin silmässä katseen, joka sanoi näin: mitä tietää M:tti valtakunnan tilasta ja tarpeista? — Se mies, se mies!
Nyt luulen tehneeni katsauksen, ketään unohtamatta. Hyvästi siis, tällä kertaa! Pian saat minulta tietoja taasen!