Ankaria aikoja.
Syksy oli saanut aikaan suuria muutoksia Selléninkin elämässä. Hänen korkea suojelijansa oli kuollut ja nyt piti kaikki muistot hänestä poistettaman; yksin hänen hyvien töidensä muistokaan ei saanut elää hänen jälkeensä. Itsestään seurasi, että stipendi lakkautettiin, varsinkaan kosk'ei Sellén ollut niitä, jotka pyytävät; sitäpaitsi ei hän mielestään enää tarvinnut mitään tukea, kun hän kerran oli saanut niin hyvän jalansijan ja hän näki monta nuorempaa, jotka olivat paremmin avun tarpeessa. Mutta hän oli huomaava, että ei ainoastaan aurinko ollut sammunut, vaan kaikki pienet kiertotähdetkin joutuneet täydelliseen pimennykseen. Vaikka hän ahkerasti opiskellen oli koko kesän kehittänyt taitoansa, selitti prefekti hänen huonontuneen ja hänen keväällisen menestyksensä olleen onnenpotkaus; maisemamaalauksen professori sanoi hänelle ystävänä, ettei hänestä koskaan tule mitään, ja akateeminen arvostelija käytti tilaisuutta saadakseen hyvitystä ja pysyi entisessä mielipiteessään. Sitäpaitsi muuttui ostavan s.o. makuamääräävän, tietämättömän ja rikkaan joukon maku; maisemien tuli olla valokuvia kesähuviloista, jos mieli saada niitä myydyksi, joka kuitenkin oli vaikeata, sillä oikeastaan kävivät kaupaksi vain itkunsekaiset tai puolialastomat kabinettitaulut. Ne olivat siis ankaria aikoja Sellénille ja hän koki kovaa, sillä hän ei voinut maalata vastoin parempaa tunnettaan.
Nyt hän oli kuitenkin vuokrannut itselleen tyhjän valokuvausatelieen kaukaa Regeringsgatanin varrelta. Huoneistoon kuului atelieehuone, jonka lattia oli laho ja katto ravistunut, mikä ei kuitenkaan näin talvella ollut haitaksi, koska katolla oli lunta — sekä entinen laboratoriohuone, joka haisi kollodiumilta, niin ettei sitä voinut käyttää muuksi kuin hiili- tai halkovajaksi, milloin asiat sen sallivat. Huonekaluina oli pähkinäpuinen puutarhasohva, josta naulat pistivät esiin, ja niin lyhyt, että sitä käytettäessä sänkynä, joka tapahtui aina silloin, kun omistaja (lainaaja) oli öisin kotona, se yletti tuskin polviin. Sänkyvaatteina oli vaipan puolikas, toinen puolikas oli pantattu, ja salkku pullollaan harjotelmia. Hiilivajassa oli vesijohtolaitos — se oli pukuhuoneena.
Eräänä kylmänä iltapäivänä, juuri joulun edellä, seisoi Sellén maalaamassa, kolmatta kertaa, uutta taulua vanhalle kankaalle. Hän oli äskettäin noussut kovalta vuoteeltaan; siivoojatar ei ollut käynyt lämmittämässä, osaksi sentähden, ettei hänellä ollut siivoojatarta, osaksi sentähden, ettei hänellä ollut millä lämmittää; samoista syistä ei siivoojatar tullut harjaamaan hänen vaatteitaan eikä tuomaan kahvia. Mutta hän seisoi silti yhtä iloisena vihellellen ja värittäen ihanaa auringonlaskua Gaustafjälliltä, kun ovelle lyötiin neljä kaksoisiskua. Sellén avasi empimättä ja sisälle astui Olle Montanus puettuna hyvin yksinkertaisesti ja ohuesti, ilman päällystakkia.
— Hyvää huomenta, Olle! Kuinka voit? Oletko nukkunut hyvin?
— Kiitos kysymästä!
— Kuinka on metallikassan laita kaupungilla?
— Huonosti!
— Entä setelistön?
— Kovin vähän on setelejä liikkeellä.
— Vai niin, eivät tahdo enää laskea niitä lisää! Entäs arvoaineiden?
— Niitä ei ole!
— Luuletko tästä tulevan ankaran talven?
— Näin paljon tilhiä aamulla Bälstassa — ja se merkitsee kylmää talvea!
— Oletko ollut aamukävelyllä?
— Olen kävellyt koko yön lähdettyäni kello 12 yöllä PunaisestaHuoneesta!
— Vai olit sinä eilen illalla siellä.
— Niin olin ja tein kaksi uutta tuttavuutta: tohtori Borgin ja notarioLevinin!
— Vai niin, vai ne veitikat! Tunnen heidät! No, miksi et pyytänyt päästä kiinaamaan?
— He olivat hieman ylpeitä, kun ei minulla ollut päällystakkia, ja minä häpesin. Voi, minä olen niin väsynyt, panen hetkeksi sohvallesi maata! Kävelin ensin Katrinebergiin Kungsholman tullin tuolle puolen, käännyin sitten takaisin kaupunkiin ja menin Norrtullin kautta Bälstaan! Tänään aion mennä ottamaan värväyksen koristekuvanveistäjältä, muutoin kuolen.
— Onko totta, että olet liittynyt työväenyhdistys Pohjantähteen?
— On! Sunnuntaina pidän siellä esitelmän, Ruotsista!
— Sepä sievonen aihe! Koko lailla!
— Jos nukahdan tähän sohvalle, niin älä herätä minua; olen niin tavattomasti väsynyt!
— Elä siitä välitä! nuku sinä vain!
Parin minuutin kuluttua oli Olle sikeässä unessa ja kuorsasi! Hänen päänsä retkotti toisen sivunojan ulkopuolella, joka tuki hänen paksua kaulaansa, ja hänen jalkansa riippuivat toisen nojan ulkopuolella.
— Mies parka, sanoi Sellén heittäen vaipan hänen päälleen.
Nyt koputettiin jälleen, mutta ei millään erikoisesti säädetyllä tavalla, jonka vuoksi Sellén ei nähnyt hyväksi avata; mutta silloin alkoi niin ankara jyskytys, että pelko, että kysymys oli vakava, katosi, ja Sellén avasi oven tohtori Borgille ja notario Levinille. Borg johti puhetta:
— Onko Falk täällä?
— Ei!
— Mikä puusäkki tuossa makaa? jatkoi Borg osottaen Ollea lumisella saappaallaan.
— Se on Olle Montanus!
— Vai se klassillinen ilmiö, joka oli Falkin kanssa eilen-illalla.Nukkuuko hän vielä?
— Nukkuu!
— Kiinasiko hän täällä yötä?
— Kyllä!
— Miks'et sinä ole lämmittänyt? Täällä on niin pahuksen kylmä!
— Siksi en, ettei minulla ole puita!
— No, lähetä hakemaan! Missä on siivoojatar, niin ajan hänet ylös!
— Hän on ripillä.
— Aja ylös tuo härkä, joka tuossa nukkuu, niin lähetän hänet!
— Ei, anna hänen nukkua! pyysi Sellén vetäen vaipan Ollen päälle, joka koko ajan oli kuorsannut ja vieläkin kuorsasi.
— No, siiloin opetan sinulle toisen keinon. Onko lattian alla maa- vai soratäyte?
— Sitä en ymmärrä, vastasi Sellén ja asettui varovasti muutamien lattialle levitettyjen pahvilevyjen päälle.
— Onko sinulla enemmän tuollaista pahvia?
— On, kuinka niin? kysyi Sellén ja punastui hieman hiusten rajasta.
— Tarvitsen sitä ja hiilihangon!
Borg sai pyytämänsä esineet Selléniltä, joka ei tiennyt, mitä tämä kaikki tarkotti, ja joka nyt otti maalarituolinsa asettuen levitettyjen pahvilevyjen päälle, johon jäi istumaan aivan kuin olisi aarretta vartioinut.
Borg riisuutui paitahihasilleen ja alkoi hiilihangolla murtaa irti hapannutta ja tippuveden mädättämää lattialankkua.
— Ei, oletko sinä villi! huusi Sellén.
— Näin minä tein Upsalassa, sanoi Borg.
— Niin, mutta se ei käy päinsä Tukholmassa.
— Siitä minä vähät; nyt minua palelee ja tulta tässä saada pitää!
— Ole murtamatta keskeltä lattiaa! Sehän näkyy paikalla!
— Mitä siitä, jos näkyy; enhän minä täällä asu; mutta se on liian kovaa.
Hän oli lähestynyt Selléniä ja työnsi nyt hänet tuolineen kumoon, ja kaatuessaan veti Sellen pahvilevyt mukanaan, niin että lattiatäyte tuli näkyviin.
— Senkin roisto! Tässä hänellä on oikea halkokaivos eikä sano sanaakaan.
— Tuon on tippuvesi tehnyt!
— Viisi siitä, kuka sen on tehnyt, mutta nyt saadaan tulta.
Muutamalla vahvalla nykäyksellä irrotti hän pari lankun palasta ja kohta loimusi kamiinassa tuli.
Levin oli sillä aikaa ollut levollinen, odottava ja kohtelias. Borg istuutui tulen ääreen ja kuumensi hiilihankoa.
Taasen kuului koputus, mutta kolme lyhyttä ja yksi pitkä lyönti.
— Se on Falk, sanoi Sellén ja meni avaamaan Falkille, joka astui sisälle sairaalloisen punaisena.
— Tarvitsetko rahoja? kysyi Borg tulijalta ja löi povitaskuaan.
— Kysymys sekin! vastasi Falk epäilevästi.
— Paljonko tarvitset? Minä voin hankkia!
— Ihanko todella? sanoi Falk ja hänen kasvonsa kirkastuivat.
— Todella! Hm! Wie viel? Summa! Numero! Laji!
— Noo, noin kuusikymmentä riksiä ei olisi pahitteeksi!
— Tuopa on vaatimaton mies, sanoi Borg kääntyen Levinin puoleen.
— Tavattoman vähän, sanoi tämä! Ota enemmän, Falk, saadessasi.
— En halua! En tarvitse enempää enkä voi ottaa suurempaa lainaa.Sitäpaitsi en tiedä, milloin se on maksettava!
— Kaksitoista riksiä joka kuudes kuukausi, neljäkolmatta riksiä vuodessa, kahdessa erässä, vastasi Levin varmasti ja selvästi.
— Helpot on ehdot, sanoi Falk. Mistä niillä ehdoilla rahoja saatte?
— Vaunumaakarien pankista! — Ota esille paperia ja kynä, Levin!
Tällä oli jo vekselilomake, kynä ja taskussa pidettävä mustetolppa kädessä. Lomakkeen olivat toiset jo täyttäneet. Kun Falk näki numeron 800, epäröi hän hetken.
— Kahdeksansataa? sanoi hän kysyvästi.
— Ota sitten enemmän, ellet siihen tyydy.
— En, en tahdo; samantekevä kuka rahat ottaa, kunhan ne vaan kunnolleen maksetaan. Muuten, saatteko te rahoja tällaisilla papereilla, ilman vakuutta?
— Ilman vakuutta? Olemmehan me takuussa, vastasi Levin ylenkatseellisesti ja luottavaisesti.
— Niin, enhän minä siitä mitään sano, sanoi Falk; olen kiitollinen, kun te takaatte, mutta en usko, että mitään saadaan!
— Hoh, hoh, hoh! Se on myönnetty jo, sanoi Borg ottaen esille "myönnytyskirjan", joksi hän sitä nimitti. No, kirjota alle!
Falk kirjotti nimensä. Borg ja Levin seisoivat hänen vieressään kuin poliisit.
— "Varatuomari", sanoi Borg.
— Ei, minä olen kirjailija, vastasi Falk.
— Ei kelpaa, sinut on ilmotettu varatuomariksi, ja sitäpaitsi olet sinä vielä osotekalenterissakin.
— Oletteko katsoneet?
— Muotoseikoissa täytyy olla ankara, sanoi Borg vakavasti.
Falk kirjotti.
— Sellén tule todistamaan! käski Borg.
— En tiedä, uskallanko, vastasi tämä. Olen nähnyt tuollaisten saavan aikaan paljon kurjuutta kotona maalla…
— Nyt et ole maalla etkä tekemisissä talonpoikain kanssa! Kirjota todistavasi, että Falk itse on kirjottanut nimensä, sen kai voinet tehdä!
Sellen kirjotti, mutta päätään pudistaen.
— Aja nyt ylös tuo vetojuhta, niin saa hänkin kirjottaa alle.
Kun Ollea turhaan oli koetettu saada eloon ravistamalla, otti Borg hiilihangon, joka nyt oli tullut punaiseksi, ja piti sitä nukkuvan nenän alla.
— Herää, koira, niin saat ruokaa! karjasi hän. Ja ylös nousi Olle, hieroen silmiään.
— Sinun pitää todistaa Falkin nimikirjotus, ymmärrätkö.
Olle otti kynän ja kirjotti molempien takuumiesten sanelun mukaan, jonka tehtyään hän jälleen aikoi mennä nukkumaan, mutta Borg esti hänet.
— Odota vähän! Falkin täytyy ensin kirjottaa täytetakuu.
— Elä mene takuuseen, Falk, sanoi Olle; se ei ole hyväksi; se on suruksi!
— Vaiti, koira! karjasi Borg. Tule tänne, Falk. Me olemme äsken menneet sinulle takuuseen, omavelkaiseen takuuseen, ymmärrätkö; nyt sinun pitää kirjottaa tähän täytetakuu Struven sijaan, jolta on haettu ulos.
— Mitä on täytetakuu? kysyi Falk.
— Se on vain muodon vuoksi; laina oli kahdeksansataa maalarien pankista; ensimmäinen lyhennys on maksettu, mutta silloin antaa Struve uloshakea itseltään, niin että meidän täytyy hankkia nimi hänen sijaansa. Sehän on vanha, hyvä laina, niin ettei siinä ole mitään vaaraa; rahat on saatu jo vuosi sitten!
Falk kirjoitti ja todistajat todistivat.
Borg käänsi kokoon paperit huolellisesti kuten asiantutkija ainakin ja antoi ne Levinille, joka heti läksi.
— Ellet ole täällä tunnin päästä rahat taskussasi sanoi Borg, menen heti poliisin luo ja annan etsiä sinut!
Sitten nousi hän ylös ja paneutui tyytyväisenä pitkälleen sohvalle, jossa Olle oli maannut.
Tämä mennä hoippui kaminin luo ja paneutui lattialle sykkyrään kuin koira.
Tuli hetken äänettömyys.
— Kuules Olle, sanoi Sellén; jos mekin kirjottaisimme tuollaisen paperin!
— Silloin joutuisitte Rindöhön, sanoi Borg.
— Mikä on Rindö? kysyi Sellén.
— Se on saaristossa, mutta jos herrat pitävät Mälarnia parempana, niin on siellä paikka, jonka nimi on Långholmen!
— Mutta vakavasti, kysyi Falk, kuinka silloin käy, ellei lankeemispäivänä voi maksaa?
— Silloin otetaan uusi laina Räätälien pankista, vastasi Borg.
— Miks'ette ota lainojanne valtionpankista? kysyi Falk.
— Se on pilattu, vastasi Borg.
— Ymmärrätkö sinä tuota? sanoi Olle Sellénille.
— En sanaakaan! vastasi tämä.
— Opitte sen kerran, kun pääsette akatemiaan ja saatte nimenne osotekalenteriin!
Vastaanottoja.
Nicolaus Falk istui konttorissaan aamulla jouluaaton aattona. Hän ei ollut aivan näköisensä; aika oli harventanut vaaleata tukkaa hänen päälaeltaan ja intohimot olivat ojittaneet pieniä uurteita kasvoihin kaikelle sille hapolle, joka pursui esiin vesiperäisestä maasta. Hän istui kumartuneena pieni, kaitaisen katkismuksen muotoinen kirja edessään, ja siinä työskenteli hänen kynänsä ikäänkuin pistelisi mallikuvioita.
Ovelle koputettiin ja silmänräpäyksessä katosi kirja pulpettilaatikkoon ja sen sijalle tuli aamulehti. Falk oli vaipunut lukemiseen, kun hänen rouvansa astui sisään.
— Istu! sanoi Falk.
— Ei ole aikaa nyt? Oletko lukenut Aamulehteä?
— En!
— Minusta sinä sitä juuri luet!
— Alotin juuri!
— Olet kai lukenut Arvidin runoista?
— Niin, sen luin!
— Noo! Hän sai kiittävän arvostelun!
— Sen on hän itse kirjottanut!
— Niin sanoit eilen-illallakin lukiessasi Harmaataviittaa!
— No, mitä tahdot?
— Tapasin äsken amiraalin rouvan; hän kiitti kutsusta ja ilmaisi ilonsa, kun saa tavata nuoren runoilijan!
— Sanoiko hän niin?
— Sanoi!
— Hm! Niin, voihan sitä erehtyä! En sano, että silti on niin tehty!Tarvitset kai taasen rahoja?
— Taasen? Milloinka minä viimeksi sain?
— Tuoss' on! — Mene nyt! Mutta elä tule pyytämään lisää ennen joulua; tiedäthän, että vuosi on ollut huono!
— En, sitä en tiedä! Kaikki ihmiset sanovat, että vuosi on ollut hyvä!
— Niin, maanviljelijälle, mutta ei vakuutusyhtiöille. Hyvästi!
Rouva meni ja Fritz Levin tuli sisälle varovaisesti kuin peläten väijyntää.
— Mitä sinä tahdot? tervehti Falk.
— Minä vain sivumennen tulin katsomaan.
— Se oli viisaasti; tahdoin juuri puhutella sinua.
— Vai niin!
— Sinähän tunnet nuoren Levin?
— Kyllä!
— Lue tämä paperi, ääneen!
Levin luki: "Suurenmoinen lahjotus.Meidän kauppiaillemme nyttemmin usein tavaksi tulleella auliudella on tukkukauppias Carl Nicolaus Falk, viettäessään onnellisen avioliiton vuosipäivää — — lastenseimi Betlehemin johtokunnalle antanut 20,000 kruunun suuruisen lahjoituskirjan, josta puolet maksetaan heti ja toiset puolet jalon lahjottajan kuoleman jälkeen. Lahjalla on sitä suurempi arvo, koska rouva Falk on yksi tämän ihmisrakkaan laitoksen perustajista."
— Kelpaako? kysyi Falk.
— Erinomaista! Uunnavuonna saat Vaasan tähden!
— No, sinun pitää nyt viedä johtokuntaan, s.o. rouvalleni, tämä lahjotuskirja ja rahat ja sitten pitää sinun etsiä käsiisi nuori Levi. Ymmärrätkö?
— Täydellisesti!
Falk antoi pergamentille präntätyn lahjotuskirjan ja summan.
— Laske, saitko oikein! sanoi hän.
Levin avasi tukun papereita ja ällistyi. Siinä oli viisikymmentä koko arkkia paperia kivipaino työtä, kaiken mahdollisen värisiä ja monen riksin arvoisia.
— Nämäkö ovat rahat? kysyi hän.
— Ne ovat arvopapereita, vastasi Falk, 50 Tritonin osaketta à 200, siirretyt lastenseimi Betlehemille.
— Vai niin, vai vajoaa laiva, koska rotat lähtevät?
— Kuka sen on sanonut, vastasi Falk häijysti nauraen.
— Mutta jos niin on, silloin tekee lastenseimi vararikon!
— Mitä se minua liikuttaa ja sinua vielä vähemmän. Nyt toiseen asiaan!— Sinun täytyy — tiedäthän, mitä tarkotan, kun sanon sinun täytyy —
— Tiedän, tiedän; uloshakuja, selkkauksia, velkakirjoja — jatka, jatka!
— Sinun täytyy hankkia Arvid minun päivällisilleni kolmantena joulupäivänä!
— Sehän on samaa kuin hankkia kolme haiventa jättiläisen parrasta! Katso nyt, kuinka hyvä oli, etten vienyt hänelle sinun terveisiäsi silloin keväällä! Enkö sanonut, että näin kävisi!
— Sanoitko! Mitä pirua sinä sanoit! Tuki nyt suusi ja tee kuten käsken! Se siitä! — Vielä eräs! — Olen huomannut jonkunlaisia katumuksen oireita vaimossani! Hän on mahtanut tavata äitinsä tai jonkun sisaristaan. Joulu on sentimenttalinen vuodenaika. Mene Holmeniin ja lämmitä hieman!
— Nuo eivät juuri ole hauskoja toimitettavia…
— Mars! — Seuraava mies!
Levin meni ja hänen sijalleen tuli maisteri Nyström, joka päästettiin sisään huoneen taustassa olevasta salaovesta, jonka jälkeen ovi suljettiin. Nyt katosi aamulehti ja tuo pitkä, kaitainen kirja tuli esiin.
Nyström näytti surkean rappeutuneelta; hänen ruumiinsa oli kuivunut kolmannekseksi entisestään ja hänen vaatteensa olivat hyvin huonot. Hän pysähtyi nöyrästi ovensuuhun, otti esille hyvin kuluneen lompakon ja odotti.
— Selvä? kysyi Falk pannen etusormen kirjalle.
— Selvä! vastasi Nyström avaten lompakkonsa.
— N:o 26. Luutnantti Kling: 1,500 riksiä. Maksettu?
— Ei maksettu!
— Pidennetään rangaistuskorolla ja provisionilla. Velotaan kotoa!
— Ei ota koskaan vastaan kotona!
— Uhataan postitse, että käydään kasarmista hakemassa! — N:o 27. Tuomari Dahlberg: 800 riksiä. Odotas! Isä tukkukauppias, joka on verotettu 35,000:sta; saa jäädä toistaiseksi, jos maksaa korot! Pidä häntä silmällä!
— Hän ei koskaan maksa korkoja!
— Velotaan kirjelapulla, — tiedäthän! Ilman koteloa — joka osotetaan virastoon! — N:o 28. Kapteeni Stjärnborst: 4,000. Siinähän se poika on! Ei maksanut?
— Ei maksanut!
— Hyvä! Ohjeet: haetaan vahdista k:lo 12 aikaan. Puku — sinun nimittäin — häpäisevä. Tuo punainen päällystakki, jonka saumat ovat keltaiset — tiedäthän!
— Ei auta; olen etsinyt häntä vahtihuoneesta ylläni pitkä takki keskellä talvea!
— Silloin menet takuumiesten luo!
— Olen käynyt ja he käskivät minun mennä hiiteen! Takuu on vain muodon vuoksi, sanoivat he.
— Silloin käyt tapaamassa häntä itseään jonakin keskiviikkopäivänä k:lo 1, jolloin hän on Tritonin johtokunnassa; ota Andersson mukaasi, niin on teitä kaksi!
— Sen olen jo tehnyt!
— No, miltä johtokunta näytti? kysyi Falk vilkuttaen silmiään.
— Nololta!
— Ahaa! Näyttikö oikein nololta?
— Jotenkin!
— Entä hän itse?
— Hän vei meidät eteiseen ja sanoi maksavansa, jos lupaamme, ettemme enää koskaan käy etsimässä häntä sieltä!
— Vai niin! Soo-o! Istuu siellä kaksi tuntia viikossa ja saa 6,000, siitä hyvästä että hänen nimensä on Stjärnborst! — Annas, kun katson! Tänään on lauantai! — Ole Tritonissa täsmälleen k:lo 1/2 1; jos näet minut siellä, joka on varmaa, niin — ei silmäystäkään. — Ymmärrät! Hyvä! — Uusia hakemuksia?
— Viisineljättä!
— Niin, niin! Huomenna on joulunaatto.
Falk selaili vekselitukkua; silloin tällöin leikki hymy hänen huulissaan ja hän sanoi muutaman sanan.
— Herra Jumala! Onko hänkin joutunut niin pitkälle! Ja hän — hän — jota pidetään niin varmana! Niinpä niin, niinpä niin, niinpä niin! Tästä tulee vielä ajat! — Vai niin, hän tarvitsee rahoja? Silloin minä ostan hänen talonsa! —
Ovelle koputettiin. Pulpetti paiskattiin kiinni, paperit ja katkismus olivat poispuhalletut ja Nyström meni ulos salaovesta.
— K:lo 1/2 1, kuiskasi Falk hänen jälkeensä. — Kuules! Onko sinulla runo valmiina?
— On, vastattiin maan alta.
— Hyvä! pidä Levinin vekseli valmiina jätettäväksi kansliaan. Kohta kiristän häntä! Hän on viekas, se saatana.
Sitten korjasi hän kaulahuiviansa, veti esille kalvostimet ja avasi vierashuoneeseen vievän oven.
— Kas! Hyvää päivää, herra Lundell! Palvelijanne! Olkaa hyvä ja astukaa toki sisään! Mitä kuuluu? Olin sulkeutunut sisään hetkeksi!
Tulija oli todellakin Lundell, puettuna kuin konttoristi, viimeisen muodin mukaan, kellonvitjoineen, sormuksineen, hansikkaineen ja kalosseineen.
— Minä ehkä häiritsen herra tukkukauppiasta?
— Ei, ette suinkaan! Luuleeko herra Lundell, että saamme sen huomiseksi valmiiksi?
— Pitääkö sen välttämättömästi olla valmis huomenna?
— Ehdottomasti! Lastenseimellä on juhla, jonka minä tarjoon, ja vaimoni tulee silloin julkisesti lahjottamaan muotokuvan ripustettavaksi ruokasaliin!
— No, silloin ei saa olla mitään esteitä, vastasi Lundell ja otti esille eräästä komerosta melkein valmiiksi maalatun kankaan ja telineen. Suvaitsetteko, herra tukkukauppias, olla ystävällinen ja istua silmänräpäyksen, niin saan hieman korjata sieltä täältä!
— Mielelläni! Hyvin mielelläni! Tietysti!
Falk heittäysi tuoliin, heitti toisen säärensä toisen yli ja otti valtiomiesmäisen asennon ja ylhäisen ilmeen.
— Olkaa hyvä ja puhukaa! sanoi Lundell. Teidän kasvonne ovat kyllä sinänsä mieltäkiinnittävät, mutta kuta useampia luonteenvivahduksia ne voivat ilmaista, sen parempi!
Falk hymähti ja mielihyvän ja tyytyväisyyden loiste valaisi hänen raakoja piirteitään.
— Herra Lundell syö päivällistä minun luonani kolmantena joulupäivänä?
— Kiitän…
— Silloin herra saa nähdä erittäin ansiokkaiden miesten kasvoja, jotka ehkä olisivat arvokkaammat kankaalle kiinnitettäväksi kuin minun.
— Ehkä voisin saada kunnian maalata heidät?
— Aivan varmaan, jos minä annan puoltolauseen.
— Luuletteko todellakin?
— Aivan varmasti!
— Nyt näin uuden piirteen. Olkaa hyvä ja säilyttäkää tuo ilme! Kas noin! Erinomaista! Pelkään, että meidän on käytettävä koko tämä päivä, herra tukkukauppias. On vielä koko joukko pikkukohtia jäljellä, jotka vasta vähitellen voi huomata! Teidän kasvoissanne on runsaasti mieltäkiinnittäviä piirteitä.
— No, niin ollen syömme yhdessä päivällistä ulkona! Ja seurustelkaamme ahkerasti, että herra Lundell saa tilaisuuden paremmin tutkia minun kasvojani toista painosta varten — joka aina voi olla hyvä olemassa! Minun täytyy todellakin sanoa, että harvat ihmiset ovat kuvanneet minut niin miellyttävällä tavalla kuin te, herra Lundell!…
— Oo, pyydän.
— Ja minä sanon teille, herrani, että minä olen tarkkanäköinen, joka vallan hyvin erotan toden imartelusta.
— Sen minä huomasin heti, vastasi Lundell tunnottomasti. Ammattini on kehittänyt minua ihmisten arvostelutaidossa.
— Herralla on tarkka silmä; kaikki eivät todellakaan osaa minua arvostella. Vaimoni esimerkiksi…
— No, naisilta sitä ei voi vaatia.
— Ei, sitähän minä aina olen sanonut! — Kuulkaa, ehkä saa luvan tarjota lasin hyvää portviiniä?
— Kiitän, herra tukkukauppias, mutta periaatteeni on, etten koskaan juo työtä tehdessäni…
— Se on aivan oikein! Minä kunnioitan sitä periaatetta — kunnioitan aina periaatteita — varsinkin kun olen aivan samaa mieltä!
— Mutta kun en ole työssä, silloin juon mielelläni lasin.
— Samaten kuin minäkin — aivan kuin minä.
Kello löi puoli yksi. Falk kimmahti seisoalleen.
— Suokaa anteeksi, minun täytyy hetkeksi poistua asioilleni, mutta palaan pian!
— Kaikella muotoa! Asiat ennen kaikkia.
Falk pukeutui ja meni; Lundell oli yksin konttorissa.
Hän sytytti sikarin ja asettui katselemaan muotokuvaa. Se, joka nyt olisi tarkastellut hänen kasvojaan, ei olisi voinut nähdä hänen ajatuksiaan, sillä hän oli jo oppinut niin paljon elämisen taitoa, ettei hän ilmaissut yksinäisyydellekään ajatuksiaan, niin, hän pelkäsi ilmaista niitä omalle itselleenkään.
Ruotsista.
Oli päästy jälkiruokaan. Samppanja kimalteli laseissa, joihin kattoruunusta Nicolaus Falkin huoneiston ruokasalissa Skeppsbron luona tulvivat valosäteet taittuivat. Arvid sai ystävällisiä kädenpuristuksia kaikilta tahoilta, kohteliaisuuksia ja onnitteluja, varotuksia ja neuvoja; kaikki tahtoivat olla mukana ottamassa osaa hänen menestykseensä, sillä menestys oli nyt ehdoton.
— Tuomari Falk! Minulla on kunnia! sanoi virkamiesten palkkakollegian presidentti, nyökäyttäen päätään pöydän toiselta puolen. Se on ala, jota minä ymmärrän.
Falk vastaanotti loukkaavan kohteliaisuuden levollisesti.
— Miksi te kirjotatte niin synkkämielisesti? kysyi muuan nuori kaunotar, joka istui runoilijan oikealla puolella. Voisi luulla teidän olleen onnettomasti rakastunut!
— Tuomari Falk! Saanko luvan juoda kanssanne! sanoi Harmaanviitan toimittaja vasemmalta, pyyhkien pitkää, vaaleta partaansa syrjään. Miks'ei tuomari kirjota minun lehteeni?
— En luule, että herrat painattaisivat sitä, mitä minä kirjottaisin! vastasi Falk.
— Enpä tiedä, mikä olisi esteenä?
— Mielipiteet!
— Aah! Ei se niin vaarallista ole. Kyllä siitä sovittaisiin! Ei meillä ole mielipiteitä!
— Maljasi Falk! huusi hurjistunut Lundell pöydän takaa. Hei!
Levin ja Borgin täytyi hillitä häntä, ettei hän nousisi pitämään puhetta.
Hän oli ensimmäisen kerran ihmisissä, ja komea seura ja loistavat laitokset olivat nousseet hänelle päähän; mutta kun kaikki vieraat olivat juhlatuulella, ei hän onneksi herättänyt mitään kiusallista huomiota.
Arvid Falk tunsi kyllä lämpenevänsä nähdessään kaikki nämä ihmiset, jotka jälleen olivat ottaneet hänet yhteiskuntaansa, pyytämättä mitään selityksiä tahi vaatimatta anteeksipyyntöä. Hän tunsi turvallisuutta istuessaan näillä vanhoilla tuoleilla, jotka olivat osia hänen lapsuutensa kodista; kaiholla tunsi hän suuren pöytäkaluston, joka ennen aikaan ainoastaan kerran vuodessa otettiin esille; mutta monet uudet ihmiset saivat hänet hajamieliseksi. Hän ei antanut heidän ystävällisten ilmeittensä pettää itseään; he kyllä eivät tahtoneet hänelle mitään pahaa, mutta heidän hyväntahtoisuutensa johtui olosuhteista. Sitäpaitsi tuntui hänestä koko juhla naamiohuveilta. Mitä oli professori Borgilla, suurimaineisella tiedemiehellä, yhteistä harrastusta hänen sivistymättömän veljensä kanssa? He olivat samassa yhtiössä! Mitä oli kopealla kapteeni Gyllenborstilla täällä tekemistä? Tuliko hän tänne syömään? Mahdotonta, joskin ihmiset syödäkseen tekevät melko paljon. Ja presidentti? Ja amiraali? Tässä oli näkymättömiä siteitä, vahvoja, ehkäpä katkeamattomia!
Ilo oli ylimmillään, mutta nauru liian kimakkaa, sukkeluuksia lenteli, mutta ne olivat happamia; Falkia ahdisti ja hänestä tuntui kuin olisivat isän kasvot tuolta muotokuvasta, joka riippui pianon yläpuolella, vihaisesti tarkastaneet seuraa.
Nicolaus Falk säteili tyytyväisyyttä; hän ei nähnyt eikä kuullut mitään epämieluista, mutta hän koetti karttaa veljen katsetta niin paljon kuin mahdollista. Sanaakaan eivät he vielä olleet vaihtaneet, sillä Arvid oli Levinin neuvosta saapunut vasta sitten, kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet.
Päivällinen oli loppupuolella. Nicolaus piti puheen "omasta voimasta ja järkkymättömästä tahdosta", joka vie ihmisen päämäärään; "taloudellisesta riippumattomuudesta" ja "asemasta". "Kaikki tämä yhdessä", sanoi puhuja, "kasvattaa itsetuntoa ja antaa luonteelle sen lujuuden, jota ilman emme voi mitään hyötyä tuottaa; emme hyödyttää sitä, mikä on yleistä ja joka on suurinta, mihin voimme päästä, ja sinne, hyvät herrat, me kaikki kuitenkin pyrimme, kun totuus tulee esille! Juon arvoisien vieraitteni maljan, jotka tänään ovat läsnäolollaan huonettani kunnioittaneet, ja minä toivon vielä monesti saavani nauttia samasta kunniasta!"
Tähän vastasi kapteeni Gyllenborst, joka jo oli jotenkin juovuksissa, pitemmässä, leikillisessä puheessa, jota toisen mielialan vallitessa ja toisessa talossa olisi pidetty häväistyksenä.
Hän kävi käsiksi siihen kauppamieshenkeen, joka nykyään oli alkanut levitä, ja selitti leikillisesti, ettei hän suinkaan ollut vailla itsetuntoa, vaikkakin hän suuressa määrin oli vailla taloudellista riippumattomuutta; hänellä oli juuri tänään aamupäivällä ollut koko lailla ikävä asia — mutta siitä huolimatta oli hän kylliksi lujaluontoinen tullakseen näille päivällisille, ja mitä hänen asemaansa tulee, oli se hänen mielestään yhtä hyvä kuin jonkun toisenkin — ja luultavasti muidenkin mielestä, koskapa hän sai kunnian istua tässä pöydässä, tämän ihastuttavan isäntäväen seurassa!
Hänen lopetettuaan hengitti seurue helpommin, sillä "oli tuntunut kuin ukkospilvi olisi mennyt ohitse", huomautti kaunotar Arvid Falkille, joka täydellisesti yhtyi tähän lausuntoon.
Ilmassa oli niin paljon valhetta ja niin paljon petollisuutta, että Falkia ahdisti ja hän halusi ulos. Hän näki, miten nämä ihmiset, jotka aivan varmaan olivat rehellisiä ja kunnioitettavia, ikäänkuin kulkivat kiinnitettynä näkymättömiin ketjuihin, joita he silloin tällöin pureskelivat tukahdetulla raivolla — niin, kapteeni Gyllenborsthan kohteli isäntää suoralla, vaikkakin leikkisällä ylenkatseella. Hän sytytti salissa sikarin, asettui sopimattomiin asentoihin, eikä ollut näkevinäänkään naisia. Hän syleskeli uuninkiville, arvosteli säälimättömästi seinillä olevia öljypainoksia ja puhui halveksivasti mahonkisista huonekaluista. Toiset herrasmiehet käyttäytyivät välinpitämättömästi, heille itselleen sopivalla tavalla ja näyttivät säestävän.
Kuohuksissa ja tyytymättömänä jätti Arvid Falk kenenkään huomaamatta seuran ja poistui. Alhaalla kadulla odotti Olle Montanus.
— Luulin todellakin, ettet tulisi, sanoi Olle. Siellä oli niin koreasti valaistu!
— Vai siksi! Toivoin, että olisit ollut mukana.
— No, miltä Lundell näyttää parempien ihmisten seurassa?
— Elä kadehdi häntä! Hän saa kyllä kokea katkeria päiviä, jos aikoo ruveta muotokuvamaalariksi! — Puhukaamme nyt jostain muusta! Minä olen todellakin niin paljon ikävöinyt tätä iltaa, jolloin saan nähdä työmiehet läheltä! Oi, minusta tuntuu, että se on vaikuttava kuin raitis ilma kaiken tuon ummehtuneen jälkeen; on kuin pääsisin sairashuoneessa maattuani taas metsään! Häipyyköhän tämäkin mielenhaire olemattomiin!
— Työmies on epäluuloinen, sinun pitää olla varovainen!
— Onko hän jalo? Onko hän pikkumaisuudesta vapaa? Vai onko sorto hänet tärvellyt?
— Saatpahan nähdä! Maailmassa on paljon toisin kuin miksi sen kuvittelemme!
— Niin on, jumala paratkoon!
Puolen tunnin päästä olivat he työväenyhdistys Pohjantähden suuressa salissa, joka jo oli täynnä väkeä! Falkin musta hännystakki ei tehnyt hyvää vaikutusta ja hän sai synkeistä kasvoista monta nyreää katsetta.
Olle esitteli Falkin pitkälle, hoikalle, yskivälle ja intohimoisen näköiselle miehelle:
— Puuseppä Eriksson!
— Vai niin, sanoi tämä. Onko tämäkin niitä herroja, jotka tahtovat päästä valtiopäiville? Siksi on hän ulkonäköjään minusta kuitenkin liian hinterä!
— Ei, ei, sanoi Olle, hän tulee lehden puolesta!
— Minkä lehden! On niin monenlaisia lehtiä! Ehkä hän on tullut tänne tekemään meistä pilaa?
— Ei suinkaan, sanoi Olle; hän on työväen ystävä ja on tekevä kaikki teidän puolestanne!
— Vai niin, se on eri asia! Mutta minä pelkään tuollaisia herroja; muuan heistä asui meillä s.o. samassa talossa Valkeilla vuorilla; hän oli varaisäntänä — Struve oli sen kanaljan nimi.
Vasara paukahti ja puheenjohtajan tuolille kävi keski-ikäinen mies istumaan. Se oli vaunumaakari Löfgren, kaupunginvaltuusmies ja Litteris et Artibus mitalin omistaja. Harjaantuneena hoitamaan kunnallisia toimia oli hän saavuttanut suuren teatteritottumuksen ja hänen ulkomuotoonsa oli tullut kunnianarvoisuuden leima, joka osasi hillitä myrskyjä ja tukahuttaa rähinää. Suuri tuomarin peruukki varjosti leveitä kasvoja, joita poskiparta ja silmälasit koristivat.
Hänen vieressään istui kirjuri ja Falk tunsi hänet palkkiovirkamieheksi suuresta kollegiosta. Hänellä oli nenäkakkulat ja hän ilmaisi talonpoikaisella irvistelyllä hylkäyksensä melkein kaikesta, mitä sanottiin. Ensimmäisellä penkillä, puheenjohtaja-korokkeen ääressä istuivat ylhäisemmät jäsenet, upseerit, virkamiehet, tukkukauppiaat, jotka voimakkaasti kannattivat kaikkia lojaalisia ehdotuksia ja etevämmällä parlamenttarisella kyvyllään tukahuttivat kaikki uudistushankkeet.
Kirjuri luki pöytäkirjan, jonka ensimmäinen penkki hyväksyi ja tarkisti. Sitten esitettiin ensimmäinen keskustelukysymys.
— "Valmistusvaliokunta ehdottaa, eikö työväenliitto Pohjantähti puolestaan tahtoisi lausua sellaista paheksumista, jota jokaisen oikein ajattelevan kansalaisen täytyy tuntea niitä laittomia liikkeitä kohtaan, joita lakkojen nimellä tapahtuu melkeinpä koko Europassa".
— Katsooko liitto…
— Jaaa! äänsi ensi penkki.
— Herra puheenjohtaja! huusi puuseppä Valkeilta vuorilta.
- Kuka siellä rähisee? kysyy puheenjohtaja tirkistäen silmälasiensa alta kuin aikoisi hän ottaa esille rottingin.
— Ei täällä kukaan rähise; minä pyysin puheenvuoroa! sanoi nikkari.
— Kuka minä?
— Puuseppämestari Eriksson!
— Onko hän mestari? Milloin hän siksi tuli?
— Minä olen kisälliksi oppinut eikä minulla koskaan ole ollut varoja pyytää porvarioikeuksia, mutta minä olen yhtä taitava kun joku toinenkin ja työskentelen itsekseni! Sen minä sanon!
— Olisiko puusepänsälli Eriksson hyvä ja istuisi eikä häiritsisi meitä enää. — Katsooko liitto, että asiaan on vastattu myöntävästi?
— Herra puheenjohtaja!
— Mistä on kysymys?
— Minä pyydän puheenvuoroa! Ja kuulkaakin se, herra! ärjäsi Eriksson.
— Erikssonilla on puheenvuoro! mumistiin takaa.
— Kisälli Eriksson — kirjottaako hän nimensä x:llä vai z:lla? kysyi puheenjohtaja, jolle kirjuri oli kuiskannut.
Ensi penkillä nauraa hohotettiin.
— Minä en kirjota ollenkaan, hyvät herrat, minä keskustelen! sanoi puuseppä silmät hehkuen; niin, sen minä teen! Jos minulla olisi sana vallassani, sanoisin minä lakkolaisten olevan oikeassa, sillä jos mestarit ja patruunat lihovat, jotka eivät tee muuta kuin juoksevat touhuamassa kunniatervehdyksillä ja muilla reissuilla, niin se maksaa työmiehen hien! Mutta me tiedämme kyllä, miksi te ette tahdo maksaa meidän työtämme; siksi, ett'emme me saisi äänestää valtiopäiville, sillä sitä pelätään…
— Herra puheenjohtaja!
— Ratsumestari von Sporn!
— Ja sen me kyllä tiedämme, että taksoituslautakunta alentaa veron, niin pian kun se on noussut tuohon numeroon. Jos minulla olisi sana vallassani, sanoisin minä vielä paljon enemmän, mutta se hyödyttää niin vähän…
— Ratsumestari von Sporn!
— Herra puheenjohtaja, hyvät herrat! On sangen odottamatonta, että seurassa sellaisessa kuin tämä, joka aina (nyt viimeksi ruhtinashäissä) arvokkaalla esiintymisellään on saavuttanut niin hyvän nimen, henkilöiden, joilta täydellisesti puuttuu parlamenttaarinen laadullisuusaisti, sallitaan saattaa huonoon valoon arvossa pidetty liitto osottamalla julkeaa ja häikäilemätöntä halveksumista kaikkia muotoseikkoja kohtaan. Uskokaa minua, hyvät herrat, sellaista ei olisi tapahtunut maassa, jossa jo nuoruudesta asti on opittu sotilaallista nuhteettomuutta…
— (Yleinen asevelvollisuus! sanoi Eriksson Ollelle).
— … jossa on totuttu hillitsemään itseään ja muita! Minä lausun sen yhteisen toivomuksen, ettei enää tuollaista häiritsevää kohtausta toistamiseen joukossamme tapahtuisi … sanon joukossamme — sillä minäkin olen työmies … me olemme kaikki työmiehiä Kaikkivaltiaan edessä … ja minä sanon tämän tämän liiton jäsenenä, ja se päivä olisi surun päivä, jolloin minun pitäisi peruuttaa ne sanat, jotka minä eräässä toisessa kokouksessa tässä muuanna päivänä — niin, asevelvollisuuden ystävien kansallisliiton kokouksessa! — lausuin: minä ajattelen suurta Ruotsin työmiehestä!
— Hyvä! Hyvä! Hyvä!
— Katsooko liitto valmistusvaliokunnan ehdotukseen vastatun myöntävästi?
— Jaa! Jaa!
Toinen kysymys: — "Yksityisen esityksentekijän ehdotuksesta saa valmistusvaliokunta ehdottaa, eikö työväenliitto, h.k.k. Taalain herttuan ripillepääsyyn nähden, tunnustukseksi Ruotsin työmiehen kiitollisuudenvelasta kuningashuonetta kohtaan ja nyt erikoisesti ilmaistakseen paheksumistaan niitten työväen levottomuuksien johdosta, jotka Kommuunin nimellä raivoavat Ranskan pääkaupungissa, yhtyisi keräämään varoja kunniakirjaksi, jonka arvo kuitenkaan ei saisi nousta yli kolmentuhannen riksin."
— Herra puheenjohtaja!
— Tohtori Haberfeld!
— Ei, minä sitä, Eriksson, pyysin puheenvuoroa!
— Vai niin! No! Erikssonilla on puheenvuoro!
— Minä ilmottaisin, ettei työmies ole tehnyt Parisin kommuunia, vaan että virkamiehet, asianajajat — upseerit, juuri tuollaiset asevelvolliset — ja sanomalehtikirjurit sen tekivät! Jos minulla olisi sana vallassani, niin pyytäisin minä näitä herroja tuomaan esille tunteensa ripillepääsyalbumissa!
— Katsooko liitto kysymykseen vastatun myöntyvästi?
— Jaa! Jaa!
Ja sitten alkoi kirjuri kirjottaa ja ruvettiin kirjotettua vertailemaan ja juttelemaan ihan kuin itse valtiopäivillä.
— Onko täällä aina tällaista? kysyi Falk.
— Onko tämä herran mielestä hauskaa? vastasi Eriksson. Tämä on niin hirvittävää, että voisi repiä hiukset päästään. Tahtoisin nimittää tätä turmeltumiseksi ja petturuudeksi. Omanvoitonpyyntiä vain ja raukkamaisuutta; ei ainoatakaan miestä, jolla olisi sydäntä ja joka voisi viedä asiata eteenpäin; siksi tuleekin siitä sellaista kuin tulee!
— Mitä siitä tulee?
— Saammepahan nähdä! — sanoi puuseppä tarttuen Ollen käteen. Oletko valmis? jatkoi hän. Seiso kannallasi, sillä täällä sinua arvostellaan! Olle nyökäytti ovelasti päätään.
— Koristekuvanveistäjänsälli Olof Montanus on ilmottautunut pitämään esitelmän Ruotsista, alkoi puheenjohtaja; aihe tuntuu minusta koko laajalta ja ylimalkaiselta, mutta jos hän lupaa pitää sen puolessa tunnissa, niin me kai kuuntelemme; vai mitä herrat sanovat?
— Kyllä!
— Herra Montanus, olkaa hyvä ja astukaa esiin.
Olle pudistelihe kuin koira ennenkuin hyppää ja meni esille joukon läpi, joka katseillaan häntä tarkasteli.
Puheenjohtaja alkoi keskustelun ensi penkin kanssa ja kirjuri haukotteli, ennenkuin otti esille sanomalehden, osottaakseen miten vähän hän aikoi esitelmää kuunnella.
Mutta Olle nousi korokkeelle, painoi kiinni suuret silmäluomensa, purasi muutaman kerran uskotellakseen kuulijoille, että hän alkoi, ja kun tuli oikein hiljaista, niin hiljaista, että voi kuulla, mitä puheenjohtaja sanoi ratsumestarille, alkoi hän.
— Ruotsista. — Muutamia näkökohtia.
Seurasi äänettömyys.
— Hyvät herrat! Sallittanee kai pitää varmempana kuin ainoastaan todistamattomana otaksumana, että meidän päiviemme hedelmällisin aate ja voimakkain pyrkimys on poistaa ahdasmielinen kansallistunto, joka erottaa kansat toisistaan ja saattaa ne vihollisiksi toisiaan kohtaan; olemme nähneet ne keinot, joita tähän tarkotukseen käytetään — maailmannäyttelyt ja niiden vaikutukset — kunniadiplomit!
(Katsottiin toisiaan kysyvästi. — "Mikäs pistos tuo oli?" sanoiEriksson. "Se tuli liian äkisti, muuten oli hyvä!")
— Ruotsin kansa kulkee, kuten aina, tässäkin suhteessa sivistyksen etunenässä ja on suuremmassa määrässä kuin mikään muu sivistynyt kansakunta osannut saattaa kosmopoliittisen aatteen hedelmiä kantavaksi ja, jos saa tuomita sen mukaan, mitä numerot osottavat, on se jo päässyt hyvin pitkälle. Tähän ovat harvinaisen suotuisat seikat vaikuttaneet ja niitä aion minä nyt hetkisen lähemmin tarkastella, siirtyäkseni sitten johonkin helpommin sulavaan, kuten hallitusmuotoon, verotiloihin ja muuhun sellaiseen.
("Tästä tulee pitkä", sanoi Eriksson tuupaten Falkia kylkeen; "mutta hän on huvittava!")
— Ruotsi on, kuten joka mies tietää, alkuaan saksalainen siirtomaa, ja kieli, joka on säilynyt kutakuinkin puhtaana aina meidän päiviimme asti, on alasaksaa kaksinetoista murteineen. Tämä seikka, nimittäin vaikeus, joka eri maakunnilla on ymmärtää toisiaan, on suuresti vaikuttanut epäterveellisen kansallisuuskäsitteen kehittymisen vastustamiseksi. Muut onnelliset seikat ovat kuitenkin estäneet yksipuolista saksalaista vaikutusta, joka kerran meni niin pitkälle, että Ruotsi oli Saksaan liitetty maakunta, kuten Albrecht Mecklenburgilaisen aikana. Tähän luen minä ensiksikin tanskalaisten maakuntien, Skånen, Hallandin, Blekingen, Bohusläniin ja Dalslandin vallotuksen; Ruotsin rikkaimmissa maankunnissa asuu tanskalaisia, jotka yhä vielä puhuvat maansa kieltä ja kieltäytyvät tunnustamasta ruotsalaista valtaa.
("Mihinkä Herran nimessä hän aikoo? Onko hän hullu?")
— Skånelainen, esimerkiksi, pitää vielä tänäkin päivänä Köpenhaminaa pääkaupunkinaan ja skånelaiset ovat valtiopäivillä hallitusvastaisena puolueena. Samaten on tanskalaisen Gööteporin laita, joka ei tunnusta Tukholmaa valtakunnan pääkaupungiksi; siellä on kuitenkin nyttemmin englantilaisilla etusija ja he ovat perustaneet siirtokunnan. Tämä kansa, Englannin kansa, kalastaa rannikolla ja hallitsee kaupungissa talvisin melkein kaikkea suurkauppaa; kesäsin matkustavat he takaisin ja nauttivat kokoamistaan aarteista kodeissaan Skotlannin ylängöillä. Erinomaisen kelpo kansaa muuten! Englantilaiset ylläpitävät myöskin suurta sanomalehteä, jossa he kiittävät omia töitään, toistenkaan töitä juuri moittimatta.
Sitten on meidän kiinnitettävä huomiomme niihin maahanmuuttoihin, joita silloin tällöin on tapahtunut. Suomalaismetsissä on meillä suomalaisia, mutta on niitä pääkaupungissakin, jonne ovat tulleet maassaan vallitsevina vaikeina valtiollisina aikoina.
Meidän suuremmissa rautatehtaissamme on paljon wallooneja, jotka ovat tulleet tänne 1600-luvulla ja jotka vielä tänäkin päivänä puhuvat murteellista ranskaansa. Kuten tunnettua, on eräs wallooni pannut toimeen Ruotsin uuden valtiosäännön, joka on otettu Walloniasta. Vankkaa kansaa ja sangen rehellistä!
("Ei, mutta mitä hittoa tämä on!")
— Kustaa Aadolfin aikana muutti tänne suuri joukko skottlantilaista rojua ja värväytyi sotilaiksi, jonka vuoksi he pääsivät ritarihuoneeseenkin!
Itärannalla on paljon perheitä, joiden perintötavat viittaavat muuttoon Liivinmaasta ja muista slaavilaisista maakunnista, jonka vuoksi siellä usein tapaa puhtaasti tattarilaisia tyyppejä.
Minä väitin, että Ruotsin kansa on hyvää kyytiä vierottumassa kansallisuudestaan! Avatkaa Ruotsin aatelin vaakunakirja ja laskekaa, montako ruotsalaista nimeä siitä löydätte. Jos niitä on päälle 25 prosentin, niin saatte leikata minulta nenän poikki, hyvät herrat!
Avatkaa osotekalenteri noin umpimähkään; minä olen itse laskenut G-kirjaimen ja sen 400 nimestä oli 200 ulkomaalaista. Mikä siihen on syynä? Niitä on monta, mutta pääasiallisimpia: ovat: ulkomaalaiset hallitsijasuvut ja vallotussodat. Kun ajattelee, kuinka moni halju on istunut Ruotsin valtaistuimella, niin täytyy ihmetellä, että kansa vielä tänäkin päivänä voi olla niin kuningasmielinen. Sellaisen perustuslainmääräyksen, että Ruotsin kuninkaan on aina oltava ulkomaalainen, täytyy ehdottomasti johtaa suoraan päämäärään, epäkansallistumiseen; ja niin se on tehnytkin! Että maalle on hyödyksi tällainen vieraisiin kansakuntiin liittyminen, siitä olen vakuutettu, sillä mitään se ei voi kadottaa, koska kadottaa ei voi sitä, mitä ei ole olemassa. Kansalta puuttuu yksinkertaisesti kansallisuus, ja sen huomasi Tegnér 1811 ja sitä hän niin ahdasnäköisesti valittaa Sveassaan, mutta se oli liian myöhään, sillä sotaväenotot noiden tuhmien vallotussotien aikana olivat jo tärvelleet rodun. Siitä yhdestä ainoasta miljoonasta asukkaita, joka maassa oli Kustaa II Aadolfin aikana, otettiin sotaväkeen ja tärveltiin 70,000 täysimittaista miestä. Kuinka monta miestä Kaarle X:s, XI:s ja XII:s tärvelivät en voi sanoa, mutta voi ymmärtää, minkälaista sukua kotona olevat siittivät, kun kaikki olivat hylättyjä ruuminraakkeja!
Palaan lausuntooni, että meillä ei ole kansallisuutta. Voiko kukaan mainita minulle mitään ruotsalaista Ruotsissa, muuta kuin mäntymme, kuusemme ja rautakaivoksemme, joita niitäkään ei kohta enää markkinoilla tarvita! Mitä ovat kansanlaulumme? Huonoja käännöksiä ranskalaisista, englantilaisista ja saksalaisista romansseista! Mitä ovat kansallispuvut, joiden katoamista me suremme? Vanhoja räsyjätteitä keskiajan herraspuvusta! Jo Kustaa I:sen aikana pyysivät taalalaiset, että rangaistaisiin niitä, jotka pitivät tikattuja ja kirjavia vaatteita, luultavasti eivät kirjavat hovipuvut, burgundilainen vaateparsi, vielä olleet tulleet Taalainmaan tytöille! Ja varmasti on heillä ollut useita kuosien muutoksia sen jälkeen!
Sanokaa minulle edes yksikään ruotsalainen runoteos, taideteos, sävelteos, joka on puhtaasti ruotsalainen, joka sen erottaisi kaikista ei-ruotsalaisista! Näyttäkää minulle yksi ruotsalainen rakennus! Niitä ei ole, ja jos on, niin ne ovat joko huonoja tahi ulkomaalaisten mallien mukaan tehtyjä.
En luule sanovani liikoja väittäessäni, että Ruotsin kansa on lahjaton, pöyhkeä, orjamielinen, kateellinen, pikkumainen ja raaka kansakunta! Ja siksi kulkee se kohti häviötään suurin askelin!
(Nyt syntyi salissa melu! Katkonaisia huutoja Kaarle XII:sta kuului kuitenkin yli metelin.)
— Hyvät herrat, Kaarle XII:s on kuollut, ja antakaa hänen nyt nukkua seuraavaan riemujuhlaan asti! Häntä me saamme kiittää epäkansallistumisestamme, ja siksi pyydän minä herroja yhtymään nelikertaiseen eläköönhuutoon! — Hyvät herrat! Eläköön Kaarle XII:s!
("Pyydän kutsua seuraa järjestykseen!" huusi puheenjohtaja.)
— Voiko ajatella suurempaa nautamaisuutta kansassa, jonka pitää muualta käsin opetella runoilemaan! Ajatelkaa noita härkiä, jotka kulkivat aurankurjessa 1600 vuotta eivätkä hoksanneet ruveta tekemään viisuja! Mutta sitten ilmestyi muuan veijari Kaarle XI:nnen hovista tärvelemään koko epäkansallistuttamistyön! Ennen kirjotettiin saksaksi, mutta nyt piti kirjotettaman ruotsiksi! Pyydän sen vuoksi herroja yhtymään kanssani huutoon: Alas tuo tuhma koira Georg Stjernhjelm!
("Mikä hänen nimensä oli?"—"Edvard Stjernström!" Puheenjohtaja lyö nuijan pöytään! Hälinää! "Jo riittää! Alas kavaltaja! Hän tekee meistä pilkkaa!")
— Ruotsin kansa osaa vain huutaa ja tapella, kuulen ma! Ja koska minä en saa jatkaa enkä puhua hallituksesta enkä kruununverotiloista, niin tahdon vain sanoa, että tuollaiset orjamaiset lurjukset, joitten puheita tänä iltana olen kuullut, ovat kypsiä yksinvaltiuteen koska tahansa! Ja te saatte sen! Uskokaa pois! Te saatte yksinvaltiuden!
(Tuuppaus takaapäin työnsi sanat puhujan kurkusta, ja hän tarttui nyt puheenjohtajan pöytään pysytelläkseen paikallaan.)
— Ja kiittämätön suku, joka ei tahdo kuulla totuutta…
("Ajakaa hänet ulos! Repikää hänet palasiksi!" Olle viskattiin alas korokkeelta, mutta vielä viime silmänräpäyksessäkin huusi hän kuin hullu iskujen ja lyöntien sataessa: "Eläköön Kaarle XII:s. Alas Georg Stjernhjelm!")
Olle ja Falk olivat kadulla.
— Mikä sinulle tuli? kysyi Falk; kadotitko järkesi?
— Luulenpa melkein! Olin lukenut puhettani lähes kuusi viikkoa, tiesin täsmälleen, mitä minun piti sanoa, mutta tullessani esiin ja nähdessäni kaikki nuo silmät rikkoontui kaikki; koko minun taidokas todisteluni sortui kuin muurarinteline, tunsin maan vajoovan jalkaini alla ja kaikki ajatukset menivät sekaisin! Oliko se hyvin hassua?
— Oli se, ja sinä saat kyllä sanomalehdet niskaasi!
— Se on ikävää se! Ja minusta kaikki oli niin selvää! Mutta oli sentään suloista saada hieman korventaa heitä!
— Sinä vahingoitat asiaasi tuolla tavalla etkä voi enää koskaan päästä esiin!
Olle huokasi.
— Mitä Herran nimessä sinulla oli Kaarle XlI:nnen kanssa tekemistä? Se oli pahinta kaikesta!
— Elä kysy! Minä en tiedä mitään!
— Rakastatko sinä vielä työmiestä? jatkoi Olle.
— Minä surkuttelen häntä, joka antaa onnenonkijain viedä itseään harhaan, enkä minä koskaan jätä hänen asiaansa, sillä hänen asiansa on lähiajan kysymys eikä koko teidän politiikkanne ole siihen nähden penninkään arvoista!
Olle ja Falk vaelsivat pitkin katuja ja tulivat pian kaupunkiin, kävelivät Lilla Nygatanilla, jossa menivät kahvila Naplekseen.
Kello oli nyt 9 ja 10 välillä ja kahvila oli melkein tyhjä. Siellä istui vain yksi ainoa vieras tiskin luona olevan pöydän ääressä. Hän luki erästä kirjaa tytölle, joka istui vieressä ommellen. Ryhmä näytti hyvin sievältä ja kodikkaalta, mutta mahtoi tehdä voimakkaan vaikutuksen Falkiin, sillä hän teki äkillisen liikkeen ja hänen kasvonilmeensä muuttui.
— Sellén! Sinäkö täällä! Hyvää iltaa, Beda! sanoi Falk teeskennellyn sydämellisesti, mikä hänelle oli hyvin vierasta, ottaessaan nuorta tyttöä kädestä.
— Kas, veli Falk, sanoi Sellén. Löytääkö veli tännekin! Aavistin jotain olevan tekeillä, koskapa näemme toisiamme niin harvoin Punaisessa Huoneessa.
Falk ja Beda vaihtoivat silmäyksen. Nuorella tytöllä oli hieno ulkomuoto ollakseen tällaisessa paikassa; hienot, älykkäät kasvot, joista kuvastui suru; solakka vartalo, jonka viivat olivat vallattomat, mutta kainot; silmät kulmautuivat vähän ylöspäin ikäänkuin tähystäen taivaalta onnettomuutta, mutta osasivat muuten leikkiä kaikkia niitä leikkejä, mitä hetkellinen luonne kulloinkin osaa keksiä.
— Kylläpä sinä olet totinen! sanoi hän Falkille katsoen neulettaan.
— Olen ollut vakavassa kokouksessa, sanoi Falk punastuen kuin tyttö.Mitä te luitte?
— Minä luin Faustin Omistelmuksen, sanoi Sellén, ojentaen kätensä leikkiäkseen Bedan neuleella.
Synkkä varjo nousi Falkin otsalle. Keskustelu kävi väkinäiseksi ja sietämättömäksi. Olle istui vaipuneena mietteisiin, jotka näyttivät koskevan itsemurhaa.
Falk pyysi sanomalehden ja sai "Lahjomattoman". Yht'äkkiä hän hoksasi, ettei hän ole muistanut katsoa, mitä se on kirjottanut hänen runoistaan. Hän avasi lehden ja vilkasi kolmannelle sivulle; sieltä hän löysi mitä etsi. Siinä ei ollut kohteliaisuuksia, mutta ei törkeyksiäkään, sillä arvostelu oli kirjotettu todellisella ja syvällä mielenkiinnolla. Arvostelijan mielestä ei Falkin runous ollut parempaa eikä huonompaa kuin muidenkaan samanaikuisten, vaan yhtä itsekästä ja merkityksetöntä; se kosketteli ainoastaan kirjailijan yksityisiä asioita; luvattomia suhteita, luuloteltuja tai todellisia, kiemaili pikkusynneillä, mutta ei suuria surrut: se ei ollut rahtuakaan parempaa kuin englantilainen toalettirunous, ja kirjailija olisi aivan hyvin voinut panna teräspiirroksen itsestään kirjan alkuun, niin olisi teksti ollut kuvitettukin y.m. Nämä yksinkertaiset totuudet tekivät syvän vaikutuksen Falkiin, joka oli ainoastaan lukenut Harmaanviitan, Struven kirjottaman ostokehotuksen ja Punahilkan persoonallisesta hyväntahtoisuudesta lähteneen arvostelun. Hän jätti lyhyesti hyvästi ja nousi lähteäkseen.
— Joko sinä menet? kysyi Beda.
— Jo! Tavataanko huomenna?
— Kyllä, kuten tavallista! Hyvää yötä!
Sellén ja Olle seurasivat mukana ulos.
— Se on herttainen elävä, tuo tyttö, sanoi Sellén, kun jonkun aikaa olivat kävelleet ääneti pitkin katua.
— Pyydän, että puhut vähän varovaisemmin hänestä!
— Ymmärrän, veli on rakastunut häneen?
— Niin olen ja toivon, että suot sen minulle anteeksi!
— Tietysti, en minä tielle tule!
— Pyydän, ettet ajattele hänestä mitään pahaa…
— Sitä en teekään! Hän on ollut teatterissa…
— Mistä sen tiedät! Siitä hän ei koskaan ole puhunut minulle mitään!
— Ei, mutta minullepa on! Ei saa koskaan uskoa tuollaisia pieniä penteleitä!
— No, eihän siinä mitään pahaa ole! Minä aion ottaa hänet paikastaan niin pian kuin voin; meidän seurustelumme rajottuu siihen, että joka aamu klo 8 kävelemme Hagaan ja juomme vettä lähteestä.
— Miten viatonta! Ettekö koskaan mene ulos syömään iltasin?
— Ei koskaan ole pälkähtänyt päähänikään esittää hänelle niin sopimatonta ehdotusta, jonka hän halveksien hylkäisi! Sinä naurat, sinä; tee se; minä uskon vielä naiseen, joka rakastaa, kuulukoon hän mihin luokkaan tahansa, niin, olkoon hänen menneisyytensä kuinka kirjava hyvänsä! Hän on sanonut minulle, ettei hänen elämänsä ole ollut puhdas, mutta olen luvannut, etten koskaan kysele mitään hänen menneisyydestään!
— Se on siis oikein vakavaa!
— On, se on vakavaa!
— Se on eri asia! Hyvää yötä, veli Falk! Olle tulee kai minun kanssani!
- Hyvää yötä!
— Falk parka, sanoi Sellén Ollelle; nyt hänenkin täytyy juosta kujanjuoksunsa, mutta niinhän se on; se on niinkuin hampaitten vaihtuminen; ei tule miestä ennen kuin on ollut oma historiansa!
— Minkälainen on tyttö sitten? kysyi Olle pelkästä kohteliaisuudesta, sillä hänen ajatuksensa olivat kaukana.
— Hän on kyllä tavallaan hyvä, mutta Falk ottaa asian vakavasti; niin on tyttökin ottavinaan niin kauvan kuin luulee voivansa hänet voittaa, mutta jos asia viipyy, niin hän väsyy, eikä ole laisinkaan varmaa, eikö tyttö etsi sillä välin jostain muualta ajanviettoa itselleen. Ei, te ette voi käsitellä tällaisia asioita; ei saa kehvellellä turhia, vaan tarttua heti käsiksi, muutoin tekee sen joku toinen. Etkö sinä koskaan, Olle, ole ollut tällaisilla asioilla?
— Kotona maalla minä tein meidän piialle lapsen ja isä ajoi minut sen vuoksi talosta. Sen jälkeen en ole tahtonut niille sylkäistäkään!
— Tuo nyt ei ollut niin erikoista! Mutta tulla petetyksi, kuten sanotaan, se tuntuu, se; voi! voi! voi! Hermojen täytyy olla kuin viulunkielet, jos mieli sitä leikkiä leikkiä! Saa nähdä, kuinka Falk sen hitsin kestää; on sellaisia luonteita, jotka antavat tuollaisen vaikuttaa liian syvästi itseensä, ja se on tuhmaa! — Vai niin, portti on auki! Astu sisään, Olle; toivon, että siellä on vuoteet laitettuna, niin että saat maata oikein hyvin; mutta saat suoda anteeksi vanhalle siivoojattarelleni, ettei hän voi oikein kunnollisesti patjaa pöyhiä; hänellä on niin huonot peukalovoimat, näes, joten vuode kenties tuntuu hieman paakkuiselta ja kovalta.
He olivat kavunneet rappusia ylös ja olivat nyt perillä.
— Astu sisään, astu sisään! sanoi Sellén. Tuntuu siltä kuin ei Stava olisi tuulettanut täällä, tahi kenties on hän pessyt lattian; minusta täällä haisee siltä.
— Mitä ilvehdit, kuinka täällä voisi lattiata pestä, kun ei sitä ole olemassakaan.
— Eikö ole? Se on eri asia! Mihin se on joutunut? Ehkä se on palanut? No, yht' lystiä! Saamme kai silloin maata maaemollamme, tai soralla, mitä hän lienee!
He paneutuivat vaatteet yllään lattiatäytteelle, tehtyään vuoteen taulukankaan palasista ja vanhoista piirustuksista ja pantuaan kumpikin salkun päänalusekseen. Olle raappasi valkeata, otti housuntaskustaan kynttilän pätkän ja asetti sen viereensä lattialle; heikko valo lepatti suuressa, tyhjässä atelieessa ja näytti tekevän tavatonta vastarintaa pimeydelle, jota tukuttain tulvi sisään suurista ikkunoista.
— Onpa kylmä ilta, sanoi Olle vetäen esille rasvaisen kirjan.
— Kylmä? Ei! Ulkona on vain kaksikymmentä astetta ja silloin täällä sisällä on vähintään kolmekymmentä, me kun asumme niin korkealla. Mitä luulet kellon olevan?
— Minusta Johanneksen kello äsken löi!
— Johanneksen? Ei niillä siellä kelloa ole! He ovat niin köyhiä, että ovat panneet sen pois.
Tuli pitkä äänettömyys, jonka Sellén ensin rikkoi.
— Mitä sinä luet, Olle?
— Samapa se mitä!
— Samako? Etkö ymmärrä olla kohtelias ollessasi vieraissa?
— Tämä on vanha keittokirja, jonka olen lainannut Ygbergiltä.
— Elä, hitossa, onko? Luetaanpa hieman; minä en ole syönyt muuta kuin kupillisen kahvia ja kolme lasia vettä tänään.
— Mitä lajia tahdot? sanoi Olle selaillen kirjaa. Tahdotko kalaruokaa?Tiedätkö, mitä marjoneesi on?
— Marjoneesi? En! Lueppas! Se kuulostaa hyvältä!
— No, kuunteleppas nyt sitten! "139. Marjoneesia. Voita, jauhoja ja vähän englantilaista sinappia käristetään ja hämmennetään hyvään lihaliemeen. Kun se kiehuu, hämmennetään joukkoon muutamia munankeltuaisia; jonka jälkeen se saa jäähtyä".
— Ei, hyi hitto, ei siitä tule kylläiseksi…
— Noo, ei se vielä loppunut. "Hienoa ruokaöljyä, viinietikkaa, vähän kermaa ja valkopippuria" —, niin, kyllä minäkin nyt huomaan, ettei se kelpaa. Tahdotko jotain tukevampaa?
— Haeppas kaalikääreet; ne ovat parasta, mitä tiedän!
— En minä jaksa lukea ääneen, anna minun olla!
— No, lue nyt vaan!