— Mitä muuten pidät johtajasta? kysyi Falander.
— Yritin antaa hänelle korvapuustin, mutta en uskaltanut.
— Sitä ei johtokuntakaan uskalla tehdä ja siksi hän hallitsee. Tulet aina näkemään, että raakuus hallitsee. Tiedätkö, että hän on näytelmäkirjailijakin?
— Olen kuullut niin!
— Hän tekee jonkunlaisia historiallisia näytelmiä, jotka aina menestyvät ja saavuttavat suosiota, mikä johtuu siitä, että hän kirjottaa rooleja luonteiden asemasta; hän laittaa näyttämöltä poistumiset sellaisiksi, että niille taputetaan käsiä, kiskoo voittoa n.s. isänmaallisella tunteella. Muuten eivät hänen henkilönsä milloinkaan osaa puhua, vaan ne riitelevät eli, kuten sanotaan, nalkuttavat: miehet ja naiset, vanhat ja nuoret, kaikki tyynni, niin että hänen tunnettua näytelmäänsä "Kuningas Kustaan pojat" syystä sanotaankin viisimellakkaiseksi historialliseksi nalkutukseksi, sillä siinä ei ole kohtauksia, vaan selviä mellakoita, perhemellakoita, katumellakoita, valtiopäivämellakoita ja niin edespäin. Repliikkien sijasta sanotaan pistopuheita, jotka eivät saa aikaan kohtauksia, vaan mitä kauheimpia kahakoita. Vuoropuhelujen sijaan hän panee kinasteluja, joissa esiintyvät sättivät toisiaan, ja suurin dramaattinen vaikutus saadaan aikaan käsirysyllä. Arvostelu sanoo, että hän on suuri kuvatessaan historiallisia luonteita. Kuinka on hän siis kuvannut Kustaa Vaasan mainitsemassani näytelmässä? Leveäharteiseksi, pitkäpartaiseksi, kovaääniseksi, hillitsemättömäksi ja käsistään väkeväksi mieheksi — hän muun muassa rikkoo pöydän Vesteråsin valtiopäivillä ja potkaisee mäsäksi ovenpeilin Vadstenan kokouksessa. Mutta kerran oli arvostelussa, että hänen näytelmissään ei ole ajatusta; silloin hän suuttui ja rupesi kirjottamaan tapahuvinäytelmiä, joissa oli ajatusta. Hänellä on poika, joka kävi koulua (hän on nainut, tuo kummitus) ja käyttäytyi huonosti, niin että sai patukkaa. Heti kirjotti isä tapahuvinäytelmän, johon piirsi opettajat ja osotti, miten epäinhimillisesti nuorisoa nykyaikana kohdellaan. Toisen kerran sai hän oikeudenmukaisen arvostelun, ja heti värkkäsi hän tapahuvinäytelmän, johon piirsi kaupungin vapaamieliset sanomalehtimiehet! No niin, saa hän minulta olla rauhassa!
— No, mutta miksi hän vihaa sinua?
— Siksi, että kerran eräässä harjotuksessa sanoin don Pasqvale, vaikka hän oli selittänyt sen olevan Paskal. Seuraus: minut pakotettiin sakon uhalla sanomaan niinkuin hän käski, jolloin hän selitti, että koko maailma saa sanoa miten tahtoo, mutta täällä sanotaan Paskal,sillä niin se on.
— Mistä hän on tullut? Mikä hän on ollut?
— Etkö voi nähdä, että hän on ollut vaunumaakarin kisälli? Mutta jos hän tietäisi, että sinä sen tiedät, niin myrkyttäisi hän sinut! Mutta puhuaksemme nyt jostain muusta, miten voit eilispäivän jälkeen?
— Erinomaisesti! Olen unohtanut kiittää sinua!
— No! Sehän hyvä! Ja pidät tytöstä? Agneksesta?
— Kyllä, pidän hänestä paljon!
— Ja hän on sinuun rakastunut! Sehän sopii hyvin, se! Ota sinä hänet!
— Voi sinun puheitasi! Emmehän me vielä voi naimisiin mennä!
— Kuka sitä on sanonut?
— Mitä sinä sitten tarkotat?
— Sinä olet kahdeksantoista vuotias, hän kuudentoista! Rakastatte toisianne! No niin! Kun olette yhtä mieltä, niin tietenkin tehtävänne on hyvinkin yksityistä laatua.
— En ymmärrä sinua! Kehotatko minua huonoon tekoon? Vai miten?
— Kehotan sinua hieman tottelemaan luonnon suuria ääniä eikä tuhmien ihmisten. Jos ihmiset eivät hyväksy tekoanne, niin on se kateellisuutta, ja moraali, jota he tarjoovat, se on heidän häijyyttään, joka on pukeutunut sopivaan, esiteltävään muotoon. Eikö luonto jo useita vuosia ole kutsunut teitä suureen juhlaansa, josta jumalat iloitsevat, mutta yhteiskunta kauhistuu, peläten saavansa maksaa lapsenruokkoapua?
— Miksi et kehota meitä avioliittoon?
— Siksi, että se on aivan toista! Ei sidota itseään koko elämän ajaksi yhden illan yhdessäolon jälkeen, eikä ole sanottu, että se, joka on mukana ilossa, on mukana vastoinkäymisessä! Avioliitto on sielujen välinen asia; tämä taasen ei ole! Sitäpaitsi ei minun tarvitse kehottaa teitä siihen, joka kuitenkin tulee tapahtumaan. Rakastakaa toisianne nuoruudessa, ennenkuin se on liian myöhäistä, rakastakaa kuin linnut, ajattelematta pesäntekoa, tahi kuin sen luokan kukat, jonka nimi on Dioecia.
— Et saa puhua noin ylenkatseellisesti siitä tytöstä! Hän on hyvä, viaton ja surkuteltava, ja joka uskaltaa sanoa muuta, valehtelee. Oletko nähnyt viattomampia silmiä kuin hänen, eikö jo hänen äänensä soinnussakin ole totuutta! Hän ansaitsee syvää ja puhdasta rakkautta, ei sellaista, josta sinä puhut, ja minä toivon, että tämä on viimeinen kerta, jolloin esität jotain sellaista! Ja voit hänelle sanoa, että minä pitäisin suurimpana onnenani ja suurimpana kunnianani kerran, kun olen tullut hänen arvoisekseen, saada tarjota hänelle käteni!
Falander heilutti päätään, niin että käärmeet kiemurtelivat.
— Hänen arvoisekseen? Kätesi? Mitä sinä sanot?
— Sanassani pysyn!
— Sehän on kauheata! Jos sanon sinulle, että tältä tytöltä ei ainoastaan puutu kaikkia niitä ominaisuuksia, joita sinä hänelle omistat, vaan että hänellä myöskin on aivan päinvastaisia, niin et sinä usko minua, vaan tulet vihamiehekseni!
— Niin tulen!
— Maailma on niin täynnä valhetta, ettei uskota sitä ihmistä, joka puhuu totta!
— Miten voisi uskoa sinua, jolla ei ole mitään moraalia?
— Kas siinä se taas on tuo sana! Se on ihmeellinen sana; se vastaa kaikkiin kysymyksiin, katkaisee kaikki keskustelut, puolustaa kaikkia vikoja, omia, mutta ei toisten, lyö maahan kaikki vastustajat, puhuu puolesta ja vastoin aivan kuin asianajaja! Nyt sinä iskit minua sillä, seuraavan kerran isken minä sinua! Voi hyvin, minun täytyy mennä kotiin, sillä minulla on tunti kello kolme! Voi hyvin! Ja onnea!
Ja Rehnhjelm jäi yksin päivällisensä ääreen, mietteisiinsä.
* * * * *
Kun Falander tuli kotiin, pukeutui hän aamunuttuun ja tohveleihin, aivan kuin ei suinkaan odottaisi vieraita. Mutta kiivas mielenlevottomuus näytti saavan hänet toimintaan, sillä hän käveli edes takaisin lattialla pysähtyen silloin tällöin ikkunaverhon taa voidakseen näkymättä katsella kadulle. Sitten hän meni peilin luo, otti kauluksen kaulastaan ja pani sen sohvapöydälle. Hetken käveltyään istuutui hän sohvaan, otti korttitarjottimelta naisen valokuvan, pani sen tavattoman ison suurennuslasin alle ja tarkasti sitä aivan kuin tarkastetaan mikroskooppista laitetta. Tässä työssä istui hän melko kauan. Silloin kuuli hän askelia portaissa, pisti nopeasti valokuvan muiden sekaan sinne, mistä sen oli ottanutkin, ponnahti ylös ja istuutui kirjotuspöydän ääreen selkä oveen päin. Hän oli täydessä kirjottamisen touhussa, kun ovesta kuului naputus — kaksi lyhyttä ja heikkoa kaksoislyöntiä.
— Sisään, huusi Falander äänellä, joka ei kuulustanut sisäänkutsuvalta, vaan ennemmin sopi uloskäskyyn.
Huoneeseen astui nuori tyttö, kasvultaan lyhyt, mutta miellyttävä vartalonsa ääriviivoilta; hienoja, soikeita kasvoja ympäröi tukka, joka oli ikäänkuin auringonpaisteessa haalistunut, sillä väri ei ollut sitä selvää vaaleata, joka on synnynnäistä. Pieni nenä ja hienopiirteinen suu loihtivat esiin hauskasti leikkiviä pikku juomuja, jotka muuttivat alituisesti muotoaan aivan kuin kuviot kaleidoskoopissa; kun hän esimerkiksi liikutteli sieramiaan ja vaaleanpunainen välirusto kuvastui kuin sinivuokon lehdeksi, avautuivat huulet ja näkyviin tuli hyvin pienten tasaisten hampaiden päät, jotka, vaikkakin olivat omat, olivat liian tasaiset ja valkeat herättääkseen luottamusta. Silmät kulmautuivat ylöspäin nenänjuurta kohden ja laskivat alaspäin ohimoita kohti, mikä sai aikaan alituisesti rukoilevan, eleegisen ilmeen, joka vaikutti lumoavan epäsointuisasti kasvojen alempiin leikkiviin osiin verraten; mutta silmäterä oli levoton ja voi tuokiossa muuttua hienoksi kuin neulan kärki ja seuraavassa laajentua ja tuijottaa kuin yökiikarin objektiivi.
Hän astui nyt sisälle ja salpasi oven, otettuaan avaimen sisäpuolelle.
Falander jäi istumaan ja kirjotti.
— Tulet myöhään tänään, Agnes! sanoi hän.
— Niin teen, vastasi hän uhmaillen, ottaessaan hattua päästään ja koteutuen.
— Niin, me valvoimme kauan viime yönä.
— Miksi et nouse tervehtimään? Niin väsynyt ei sentään saa olla!
— Ah, anna anteeksi, että unohdin!
— Unohdit? Olen huomannut, että viime aikoina unohdat milloin mitäkin.
— Vai niin? Kuinka kauan aikaa olet sellaista huomannut?
— Kuinka kauanko? Mitä tarkotat? Ole hyvä ja ota aamunuttu ja tohvelit yltäsi!
— Rakkaani, tänään on se tapahtunut minulle ensimmäisen kerran ja sinun mielestäsi se on pitkän aikaa! Kyllä on ihmeellistä? Eikös ole!
— Sinä pilkkaat minua! Mikä sinua vaivaa? Olet ollut niin eriskummallinen jonkun aikaa!
— Jonkun aikaa? Tuossa se taas on! Miksi sanot jonkun aikaa? Siksi, että valehtelet! Miksi valehtelet?
— Vai niin, sinä syytät minua valehtelemisesta?
— Ah en! Minä vain laskin leikkiä.
— Etkö sinä luule, etten minä näe, kuinka sinä olet kyllästynyt minuun. Etkö luule, etten sitä eilen illalla nähnyt, kun sinä olit niin huomaavainen tuota yksinkertaista Jennyä kohtaan, ettei sulta riittänyt ainoatakaan sanaa minulle koko iltana.
— Sinä siis olet mustasukkainen?
— Minä? En, tiedätkö, en rahtuakaan! Jos pidät häntä minua parempana, niin ole hyvä! Se ei liikuta minua ei niin hituistakaan!
— Soo? Sinä et ole mustasukkainen? Se on tavallisissa oloissa ikävä asia!
— Tavallisissa oloissa? Mitä sinä sillä tarkotat?
— Tarkotan — hyvin yksinkertaisesti — että olen kyllästynyt sinuun, kuten äsken itse sanoit!
— Sen sinä valehtelet! Sinä et ole!
Hän liikutti sieramiaan, näytti hampaitten latvoja ja pisti silmäneuloillaan.
— Puhukaamme jostain muusta, sanoi Falander. — Mitä sinä pidätRehnhjelmistä?
— Paljon! Hän on hyvä poika! Ja hieno poika!
— Hän rakastui sinuun korviansa myöten!
— Älä puhu tyhjää!
— Mutta pahinta on se, että hän tahtoo mennä kanssasi naimisiin!
— Ole hyvä ja säästä minua kuulemasta mokomia tuhmuuksia!
— Mutta kun hän on vasta kaksikymmenvuotias, aikoo hän odottaa, kunnes tulee sinun arvoiseksesi, kuten hän sanoi!
— Mokoma hupsu!
— Arvoisella tarkottaa hän: olla tunnettu näyttelijä! Ja siksi ei hän voi tulla, ennenkuin saa rooleja! Etkö sinä voi hankkia niitä hänelle?
Agnes punastui, viskautui sohvan nurkkaan ja näytti siroja kultatupsuisia puolisaappaitaan.
— Minä? Joka en itsekään saa mitään! Sinä pilkkaat minua!
— Niin tein!
— Sinä olet piru, Gustaf! Uskotko sen?
— Ehkä! Ehkä en! Sellaista on vaikea ratkaista! Kuitenkin, jos olet järkevä tyttö…
— Ole vaiti!
Hän otti terävän paperiveitsen pöydältä ja kohotti sen uhkaavasti leikillä, joka näytti todelta.
— Sinä olet niin kaunis tänään, Agnes! sanoi Falander.
— Tänään? Mitä tarkotat? Tänään? Etkö sitä ole ennen nähnyt?
— Ojaa! Olen kyllä!
— Miksi sinä huokaat?
— Niin tehdään aina, kun on oltu hurjastelemassa.
— Saanko katsoa sinua? Ovatko silmäsi kipeät?
— Yövalvonta, kultaseni!
— Menen pois, niin saat maata päivällisunta!
— Elä mene pois minun luotani! En kumminkaan voi nukkua.
— Luulen, että minun sentään täytyy mennä! Tulin tänne oikeastaan vain sitä sanomaan!
Hänen äänensä muuttui vienoksi ja hänen silmäluomensa painuivat hiljaa umpeen aivan kuin esirippu kuolinkohtauksen jälkeen. Falander vastasi:
— Teit kiltisti, kun sentään tulit sanomaan.
Agnes nousi ja sitoi hatun päähänsä peilin edessä.
— Onko sinulla täällä minkäänlaista hajuvettä? kysyi hän.
— Ei, se on teatterissa!
— Sinun pitää lakata polttamasta piippua; se tarttuu niin tavattomasti vaatteisiin.
— Minä teen sen!
Agnes kumartui ja sitoi kiinni sukkanauhansa.
— Suo anteeksi! sanoi hän ja heitti pyytävän katseen Falanderiin.
— Mitä niin? vastasi tämä hämillisen näköisenä, ikäänkuin ei olisi mitään nähnyt.
Koska vastausta ei tullut, rohkaisi hän itseään, hengitti syvään ja kysyi:
— Mihin sinä menet?
— Menen koettelemaan leninkiä, niin että ei sinun tarvitse olla lainkaan levoton! vastasi hän itse mielestään hyvin sujuvasti. Mutta Falander kuuli vääristä äänenpainoista, että se oli opeteltua, ja hän sanoi ainoastaan:
— Hyvästi sitten!
Agnes tuli häntä vastaan saadakseen suutelon. Hän otti tytön syliinsä ja painoi hänet rintaansa vasten kuin olisi tahtonut tukehuttaa hänet, sitten suuteli hän tyttöä otsalle, vei hänet ovelle, työnsi hänet ulos ja sanoi aivan lyhyesti: hyvästi!
Valkeilla vuorilla.
Eräänä elokuun iltapäivänä istuu Falk taaskin Mosebackan puutarhassa, nytkin yksin, kuten hän on ollut koko kesän; ja hän tekee summittaisen laskun kokemuksistaan tänä neljännes-vuotena, joka on kulunut siitä, kun hän oli tällä viimeksi, niin toiveita täynnä, niin rohkeana ja voimakkaana. Hän tuntee itsensä vanhaksi, väsyneeksi, välinpitämättömäksi; hän on katsonut kaikkien noiden monien talojen sisään, jotka ovat tuolla alhaalla; ja aina näytti toisenlaiselta kuin hän luuli. Hän on ollut maailmalla ja nähnyt ihmisiä moninaisissa olosuhteissa, jollaisina vain köyhäinlääkäri tai sanomalehden selostaja saa heidät nähdä, kuitenkin se erotuksena, että referentti saa nähdä heidät sellaisina kuin he näyttäytyvät, mutta lääkäri tavallisesti saa nähdä heidät sellaisina kuin he ovat; hänellä oli ollut tilaisuus nähdä ihminen yhteiskuntaeläimenä kaikissa mahdollisissa muodoissa. Hän oli käynyt valtiopäivillä, kirkonkokouksissa, yhtiökokouksissa, hyväntekeväisyystarkotuksia varten pidetyissä kokouksissa, poliisitutkinnoissa, juhlissa, hautajaisissa, kansankokouksissa; kaikkialla suuria sanoja, ja paljon sanoja, sanoja, joita ei koskaan käytetä jokapäiväisessä puheessa, jonkunlaisia erikoisia sanoja, jotka eivät ilmaise mitään ajatusta, eivät ainakaan sitä, joka oli sanottava. Siten oli hän saanut ihmisestä yksipuolisen käsityksen eikä koskaan voinut nähdä häntä muuna kuin valheellisena yhteiskuntaeläimenä, jonka täytyy sinä olla, koska sivistys kieltää julkisen sodan; seurustelun puute sai hänet unohtamaan, että on toinen eläin, joka maljan ääressä seinien sisällä on koko lailla rakastettava, ellei sitä vaan ärsytä, ja joka mielellään näyttäytyy kaikkine vikoineen ja heikkouksineen niin pian kuin ei ketään todistajia ole läsnä. Tämän hän oli unohtanut ja sentähden oli hän hyvin katkera. Mutta toinen seikka oli vielä ikävämpi; hän oli menettänyt itsekunnioituksensa! vieläpä ilman että oli tehnyt ainoatakaan tekoa, jota hänen olisi tarvinnut hävetä! Mutta toiset olivat sen häneltä riistäneet, ja se käy hyvin helposti päinsä. Kaikkialla ja missä tahansa hän oli esiintynyt, oli hänelle osotettu halveksumista, ja miten voisi hän, jolta lapsuudesta asti oli puuttunut itsetuntoa, kunnioittaa sitä, jota kaikki muut halveksuivat! Mutta mikä hänet sai aivan onnettomaksi, niin se, kun hän näki, miten vanhoillisten selostajia, s.t.s. niitä, jotka puolustivat kieroutta tai ainakin olivat hyökkäämättä sen kimppuun, miten suurta kohteliaisuutta heitä kohtaan osotettiin. Häntä ei siis yleisesti halveksittu sanomalehtikirjailijatoimensa vuoksi, vaan sen vuoksi, että hän oli sorrettujen puolustaja. Joskus olivat julmat epäilykset häntä raadelleet! Hän oli esim. selostaessaan Tritonin yhtiökokousta käyttänyt sanaa huijaus. Siihen oli Harmaaviitta vastannut pitkässä kirjotuksessa ja niin selvästi todistanut, että yhtiö oli kansallisisänmaallinen hyväntekeväisyysyritys, että hän itsekin melkein luuli olleensa väärässä ja hänellä oli kauan omantunnonvaivoja siitä, että hän niin kevytmielisesti oli käsitellyt ihmisten mainetta. Hän oli nyt eräänlaisessa tilassa, joka häilyi yltiöpäisyyden ja täydellisen välinpitämättömyyden välillä, riippui ainoastaan seuraavasta vaikutteesta, mihin suuntaan se purkautuisi.
Elämä oli hänelle tänä kesänä ollut niin hapanta, että hän vahingonilolla tervehti jokaista sadepäivää ja hän tunsi nyt verrattain suurta mielihyvää nähdessään, kuinka yksi ja toinen kuihtunut lehti kulkea rapisteli hiekkakäytävillä. Hän istui tutkistelemassa omaksi lohdutuksekseen saatanallisen hauskalta näkökannalta olemassaoloa ja sen tarkotusta, kun hän tunsi laihan, luisevan käden laskeutuvan olalleen ja toisen tarttuvan käsivarteensa, ikäänkuin kuolema olisi käynyt kiinni hänen sanoihinsa ja tahtonut viedä hänet tanssiin. Hän katsahti ylös ja säikähti: siinä seisoi Ygberg, kalpeana kuin ruumis, kasvot kuihtuneina ja silmissä niin vetinen väri, jollaisen ainoastaan nälkä synnyttää.
— Kas, hyvää päivää, Falk, kuiskasi hän tuskin kuuluvalla äänellä ja koko hänen ruumiinsa tutisi.
— Hyvä päivää, veli Ygberg, vastasi Falk ja tunsi tulevansa oikein hyvälle tuulelle. Hitto soi, paina puuta ja juo kuppi kahvia! Kuinka voit? Näytät siltä kuin olisit maannut jään alla.
— Oo, minä olen ollut niin sairas, niin sairas!
— Sinulla siis on ollut hauska kesä, kuten minullakin!
— Onko se sinullekin ollut niin vaikea? kysyi Ygberg, samalla kuin heikko toivo siitä, että niin olisi asianlaita, valaisi hänen keltaisen vihreitä kasvojaan.
— Minä sanon sinulle vain: Jumalalle kiitos, että tämä kirottu kesä nyt on ohitse! Minun puolestani voisi olla koko vuoden talvea! Ei siinä kyllin, että saa itse kärsiä, täytyy vielä katsella, kuinka toiset huvittelevat! Minä en jalallanikaan ole ollut tullien ulkopuolella! Oletko sinä?
— Minä en ole nähnyt kuusta sen jälkeen kuin Lundell jätti Lill-Jansin kesäkuussa! Mutta miksi juuri pitäisi nähdä kuusia! Ei se niin välttämätöntä ole! Eikä se ole mitään ihmeellistäkään! Mutta se, että ei saa niitä nähdä, se se tuntuu niin katkeralta!
— Niin, siitä me emme nyt välitä; tuolla idässä menee pilveen, niin että huomenna saamme sadetta, ja kun aurinko taas näyttäytyy, niin on meillä syksy. Terve!
Ygberg katseli punssia kuin olisi luullut sitä myrkyksi, mutta joi kumminkin.
— No, jatkoi Falk, sinähän se kirjotit Smithille tuon kauniin kertomuksen suojelusenkelistä eli merivakuutusyhtiö Tritonista. Eikö se ollut vastoin vakaumustasi?
— Vakaumustani? Ei minulla ole mitään vakaumusta!
— Eikö sinulla ole?
— Ei! Ainoastaan tuhmilla ihmisillä on!
— Oletko sinä siveetön, Ygberg?
— En! Katso, jos tuhma ihminen saa ajatuksen, joko itsestään tahi toiselta, niin korottaa hän sen vakaumuksekseen ja pitää siitä kiinni ja ratsastaa sillä, ei siksi että se on vakaumus, vaan siksi että se onhänenvakaumuksensa! Mitä kyseessäolevaan yhtiöön tulee, niin uskon minä sen olevan huijausta! Se kyllä vahingoittaa monta ihmistä, osakkeenomistajia, mutta samalla saattaa se toisille, johtokunnalle ja virkailijoille, sitä enemmän iloa, ja silloinhan se siis kumminkin on saanut aikaan paljon hyvää!
— Oletko sinä kadottanut kaikki käsitykset kunniasta, ystäväiseni?
— Täytyy velvollisuutensa vuoksi uhrata kaikki.
— Kyllä, sen minä myönnän!
— Ihmisen ensimmäinen ja suurin velvollisuus on elää — elää mistä hinnasta tahansa. Jumalallinen laki sitä vaatii, ja sitä vaatii inhimillinenkin laki.
— Mutta kunniaa ei saa uhrata.
— Molemmat mainitut lait vaativat, kuten sanottu, että uhraa kaikki — ne vaativat köyhältä, että hän uhraa tuon n.s. kunnian! Se on julmaa, mutta sille ei köyhä mitään voi!
— Sinulla ei ole vallan iloiset mielipiteet elämästä!
— Mistä minä ne olisin saanut?
— Niin, se on totta!
— Mutta puhuaksemme jostain muusta, niin olen minä saanut kirjeenRehnhjelmiltä. Luen sinulle muutamia paloja, jos se sinua huvittaa!
— Hänhän on mennyt teatteriin, kuulin minä!
— Niin on, ja siellä hän ei näy hyviä päiviä elävän! Ygberg otti povitaskustaan kirjeen, pisti sokuripalan suuhunsa ja luki:
Jos helvetti on olemassa tämän elämän jälkeen, joka on melkolailla epäiltävää…
— Pojasta on tullut vapaa-ajattelija!
Niin ei se voi pahemmaksi tulla kuin mitä minun oloni nykyään on. Olen ollut kiinnitetty laitokseen kaksi kuukautta ja minusta tuntuu kuin olisin ollut kaksi vuotta! Muuan piru, entinen vaunumaakarinsälli, nyttemmin teatterinjohtaja, on ottanut kohtaloni käsiinsä ja hän hoitaa sitä niin, että olen ajatellut kolmesti päivässä karata, mutta kaiken varalta ovat välikirjan rangaistusmääräykset niin ankarat, että minä häpäisisin vanhempieni nimen, joka oikeusjutun syntyessä tulisi ilmi, niin että sen vuoksi pidän parempana jäädä. Ajattele, jok'ainoana iltana olen esiintynyt statistina enkä vielä ole saanut sanoa sanaakaan. Kahtenakymmenä iltana perätysten olen saanut hieroa ruskeata väriä naamaani ja kulkea mustalaispuvussa, josta ei ainoakaan vaatekappale minulle sovi: trikoot ovat liian pitkät, kengät liian isot, takki liian lyhyt. Muuan alempi piru, jota kutsutaan kulissikuiskaajaksi, pitää tarkoin silmällä, etten saa vaihtaa näitä vaatekappaleita sopiviin, ja joka kerran, kun koetan ryömiä kansanjoukon taakse, jonka muodostavat tehtailijajohtajan nuuskanjauhajat, avaavat he rintaman ja tuuppaavat minut etualalle, ja jos minä silloin katson kulissiin, niin näen alapirun nauravan, ja jos katson salonkiin, näen itse paholaisen istuvan häränsilmässä ja nauravan. Hän näyttää ottaneen minut palvelukseen vain omaksi huvikseen eikä siksi, että teatterilla olisi minusta jotain hyötyä. Kerran uskalsin huomauttaa hänelle, että minun pitäisi harjotella itseäni jonkun kerran puheosiin, jos mieli minusta tulla näyttelijä. Silloin tuli hän hävyttömäksi ja selitti, että ensin on ryömittävä, ennenkuin osataan kävellä! Vastasin hänelle osaavani kävellä. Hän sanoi, että se on vale, ja kysyi, luulenko minä, että näytelmätaide, kaunein ja vaikein kaikista taiteista, ei vaadi mitään koulua? Kun vastasin hänelle, että se juuri oli ajatukseni, ja että minä sentähden malttamattomana odotin saada alottaa tuota koulua, sanoi hän, että olen sivistymätön koira ja että hän potkaisisi minua! Kun panin sitä vastaan, kysyi hän vielä, luulenko minä, että hänen teatterinsa on pelastuslaitos nuorukaisia varten, joilla on huonot raha-asiat, ja minä vastasin suoraan ehdottomasti, iloisesti: kyllä! Silloin selitti hän tappavansa minut, ja sitä hän nykyään tekee! Tunnen, miten sieluni palaa tyhjiin kuin talikynttilä ristivedossa, ja olen pian vakuutettu siitä, että "paha voittosi viimein on, vaikka se pilvissä piilee", vai miten katkismuksessa sanotaan. Mutta kaikkein pahinta on, että kadotan kunniotukseni tätä taidetta kohtaan, joka on ollut minun nuoruuteni rakkaus ja unelma. Mitenkä olisi mahdollistakaan muu kuin että alan arvioida vähäiseksi tätä taidetta, kun näen tänne tulevan henkilöitä, jotka ovat ilman kasvatusta, ilman sivistystä, ruumiillisesta työstä ja ammateista, kadulta, ainoastaan turhamaisuuden ja laiskuuden kannustamina, ilman innostusta ja ymmärrystä, ja kun näen, miten he parin kuukauden päästä näyttelevät luonneosia, historiallisia osia, kohtalaisen hyvästi, ilman että heillä on kipinääkään aavistusta siitä ajasta, jossa liikkuvat, tai hajuakaan siitä merkityksestä, mikä henkilöllä, jota esittävät, todellisuudessa oli.
Minä olen hitaan salamurhan uhrina ja minusta tulee tämän roskajoukon parissa — (muutamat jäsenet ovat olleet tekemisissä rikoslain pykäläin kanssa) joka minua polkee, se, mitä en koskaan ole ollut — ylimys, sillä niin vaikealta ei koskaan sivistyneitten sorto voi tuntua sivistymättömistä.
Mutta yksi valopilkku sentään on tässä pimeydessä: minä rakastan. Tyttöä, joka on puhtainta kultaa tämän kuonan joukossa. Tietysti häntäkin poljetaan, ja hän on samallaisen hitaan telotuksen uhrina kuin minäkin, ylpeästi ja halveksien torjuttuaan regissöörin häpeälliset tarjoukset. Hän on ainoa nainen kaikkien niiden täällä loassa matelevien eläinten joukossa, jolla on elävä henki, ja hän rakastaa minua koko sielustaan ja hän on nyt salaisesti minun kihlattuni. — Oi, minä odotan vain sitä päivää, jolloin onnistun ja jolloin voin tarjota hänelle käteni, mutta milloin? Usein olemme ajatelleet kuolla yhdessä, mutta sitten tulee petollinen toivo ja narraa meidät jatkamaan kurjuuttamme! Nähdä häntä, tuota viatonta tyttöä, nähdä miten hän kärsii ja häpeää, kun hänet pakotetaan esiintymään riettaissa puvuissa, se on enemmän kuin sietää voi! Mutta jätän nyt tämän surullisen luvun sikseen.
Ollelta voin tervehtiä ja samoin Lundellilta! Olle on niin muuttunut. Hän on alkanut harrastaa erästä uudenlaista filosofiaa, joka repii kaiken alas ja kääntää kaikki asiat ylösalaisin, jotta ne seisovat päällään. Sitä on hyvin hauska kuunnella ja tuntuu se joskus melkolailla todeltakin, mutta ajan pitkään se käy vaaralliseksi. Luulen, että hän on saanut nämä aatteet seurustellessaan erään täkäläisen näyttelijän kanssa, jolla on sangen hyvä pää ja suuret tiedot, mutta joka on hyvin epäsiveellinen ja jota minä samalla sekä pidän rakkaana että vihaan! Hän on ihmeellinen ihminen! Hän on pohjaltaan hyvä, uhraantuvainen, jalo, ylevä, sanalla sanoen en voi hänessä mainita ainoatakaan huonoa ominaisuutta — mutta hän on epämoraalinen ja moraaliton ihminen on kaikissa tapauksissa raukka! Eikö totta?
Nyt täytyy minun keskeyttää, sillä näen enkelini, hyvän hengettäreni tulevan, ja nyt taasen saan viettää hetken, jolloin kaikki pahat ajatukset pakenevat pois ja minä tunnen jälleen olevani parempi ihminen! Tervehdi Falkia ja pyydä häntä ajattelemaan kohtaloani, silloin kun hänen on vaikea olla.
Ystäväsi R.
— No, mitäs tästä sanot?
— Se on vanha tarina villipetojen taisteluista! Tiedätkö, Ygberg, luulen, että täytyy tulla huonoksi ihmiseksi, jos mieli edistyä maailmassa!
— Koeta, koeta! Se kenties ei ole niinkään helppoa!
— Oletko missään asioissa Smithin kanssa enää?
— En, luojan kiitos! Oletko sinä?
— Kävin hänen luonaan runojeni vuoksi! Hän osti ne kymmenestä riksistä arkin, joten hän nyt voi murhata minut samoin kuin tuo vaunumaakari Rehnhjelmin. Ja minä pelkään jotain samantapaista, sillä vielä en ole kuullut hiiskaustakaan. Hän oli hirvittävän hyväntahtoinen, niin että voin odottaa pahinta, kunpa vain tietäisin, mitä lajia siitä tulee! Mutta mikä sinua vaivaa, veliseni? Sinähän tulet aivan valkoiseksi kasvoiltasi!
— Niin, näes, vastasi Ygberg ja piteli kaidepuusta, en ole syönyt enempää kuin nämä viisi sokeripalasta kahteen päivään! Luulen pyörtyväni!
— Jos olet autettu sillä, että saat jotain syödäksesi, niin käy se hyvin päinsä, sillä minulla onneksi on rahaa.
— Tietysti se syömisellä on autettu, kuiskasi Ygberg väsyneellä äänellä.
Mutta niin ei nähtävästi ollutkaan asian laita heidän tultuaan sisälle ravintolahuoneeseen ja saatuaan ruokaa pöydälle, sillä Ygberg tuli yhä huonommaksi ja Falkin täytyi ottaa häntä käsikynkästä ja viedä hänet kotiin sinne kauas Valkeille vuorille, missä tämä asui.
Se vanha yksikerroksinen puutalo oli kavunnut vuorentöyräälle ja nyt näytti siltä kuin se potisi lonkkatautia; se oli täplikäs kuin spitalitautinen, sillä kerran yritettiin sitä maalata, mutta työ pysähtyi paklaukseen; se näytti kaikin puolin raihnaiselta ja tuskin saattoi uskoa palovakuutusmerkkiä, joka seinässä ruostui, luvaten että joku Fenix voisi nousta sen tuhasta. Talon juurella kasvoi voikukkia, nokkosia ja pihatattaria, kaikki ihmisen uskollisia seuralaisia kurjuudessa. Ja varpuset peseytyivät hehkuvan kuumassa mullassa tupruttaen sitä ympärilleen, ja isomahaiset ja kalpeakasvoiset lapsimukulat, jotka näyttivät syntyneen ruumiissaan yhdeksänkymmentä prosenttia vettä, sitoivat itselleen kaulaketjuja ja rannerenkaita voikukkien varsista ja koettivat ylipäänsä katkeroittaa toistensa surullista olotilaa häiritsemällä ja haukuskelemalla toisiaan.
Falk ja Ygberg nousivat huojuvia ja nitiseviä rappusia ylös ja tulivat suureen huoneeseen, jossa asui kolme taloutta, jotka liituviivoilla olivat jakaneet huoneen kolmeen piiriin. Kahdessa näistä harjottivat ammattejaan nikkari ja suutari; kolmas piiri oli yksinomaa omistettu perhe-elämälle. Kun lapset alkoivat huutaa, mikä tapahtui joka neljännes-tunti, joutui nikkari raivoihinsa ja alkoi kirota ja sadatella, joka taas sai aikaan suutarin puolelta raamatunlauseita ja kehotuksia. Puusepän hermot olivat niin turmeltuneet näistä iänikuisista valitushuudoista, kurituksista ja riidoista, että hän, vaikkakin oli päättänyt olla kärsivällinen, joutui aina uudestaan raivoihinsa viisi minuuttia senjälkeen, kun suutari oli tarjonnut sovintonuuskan, ja hän oli enimmäkseen raivoissaan koko päivän, mutta pahinta oli, kun hän kysyi vaimolta, "miksi ne hitot hankkivat niin paljon lapsia maailmaan", sillä silloin tuli esille naisasia ja silloin annettiin sana sanasta.
Tämän huoneen läpi kulkivat Falk ja Ygberg päästäkseen viimemainitun koppiin; mutta vaikka he kulkivat hiljaa ja ääneti, sattuivat he kuitenkin herättämään lapsista kaksi, jonka vuoksi äiti alkoi laulaa kehtolaulua, kesken suutarin ja nikkarin välistä keskustelua, jolloin jälkimmäinen heti joutui raivonpuuskaan.
— Vaiti, akka!
— Vaiti itse! Eikö anneta lasten nukkua?
— Metsään lapsinenne! Ovatko ne minun lapsiani? Pitääkö minun kärsiä senvuoksi, että toiset ovat olleet irstaita? Häh! Olenko minä itse irstas? Hä! Onko minulla lapsia. Suu kiinni, tai höylällä päähän!
— Kuulkaas nyt, mestari, mestari! puuttui suutari puheeseen; ei pidä siten sanoa lapsista; Jumala se lapset maailmaan lähettää.
— Se on vale, suutari! Ei, paholainen ne lähettää, itse pää-piru! ja irstaat vanhemmat sitten syyttävät Jumalaa! Ah, tietäisitte huutia!
— Mestari, mestari! Ei pidä kirota! Sanassa sanotaan, että lasten on taivaan valtakunta!
— Vai niin, vai on niillä taivaassa tuollaisia!
— Hyvä Jumala, kuinka hän puhuu! puhkesi suuttunut äiti sanomaan. Jos hän joskus itse saa lapsia, niin rukoilen minä hänen puolestaan, että niistä tulee rampoja ja raajarikkoja; rukoilen, että niistä tulee mykkiä ja kuuroja ja sokeita; rukoilen, että ne joutuisivat kuritushuoneeseen ja hirttomäelle; sen minä teen!
— Tehkää se, senkin irstas olento, minä en aio hankkia lapsia maailmaan puutetta kärsimään; teidän pitäisi joutua työhuoneeseen, teidän, joka synnytätte tuollaisia raukkoja kurjuuteen! Te olette naimisissa? Olette! Pitääkö teidän siis olla irstaita senvuoksi, että olette naimisissa? Häh!
— Mestari, mestari, Jumala se lapset lähettää!
— Se on vale, suutari! Olen lukenut eräästä lehdestä, että se on tuo saatanan peruna, joka tekee, että köyhät saavat niin paljon lapsia, sillä, nähkääs, peruna sisältää kahta ainetta, joita nimitetään typeksi ja hapoksi; kun niitä esiintyy eräässä määrätyssä yhteydessä ja runsaasti, niin naiset tulevat hedelmällisiksi.
— No, miten se siis on autettavissa? kysyi suuttunut äiti, jonka tunteet olivat talttuneet hänen kuunnellessaan mieltäkiinnittävää luentoa.
— Täytyy olla syömättä perunoita, sen kai voitte käsittää!
— Mitä sitten pitää syödä, ellei saa syödä perunoita?
— Pihviä sinun on syötävä, akka! Pihviä sipulin kanssa! Hä! Käykö laatuun? Tahi shattoo-briangia! Tiedätkö, mitä se on! Hä! Isänmaassa oli joku aika sitten, että muuan vaimo oli syönyt häränjyviä ja oli lapsineen vähältä heittää henkensä siitä!
— Mitä hän sanoo? kysyi vaimo ja höristi korviaan.
— Oletko utelias? Mitä?
— Onko se todellakin totta tuo häränjyväjuttu? kysyi suutari siristäen silmiään.
— On, se ajaa sekä maksan että keuhkot maalle, ja sen käyttämisestä saa lisäksi ankaran rangaistuksen, ja se on oikein!
— Onko se oikein? kysyi suutari kumealla äänellä.
— Tietysti on! Joka on irstas, sitä on rangaistava; ja eihän lapsia saa surmata liioin!
— Lapsia! On kai siinäkin sentään erotusta, sanoi suuttunut äiti nöyrästi. Mutta mitä se on tuo aine, josta mestari puhui!
— Vai niin, aiot laittaa useampia lapsia, senkin kuvatus, vaikka olet leski ja sinulla niitä jo on viisi! Varo tuota suutaripirua; hän on hyvin ankara naisia kohtaan, vaikka on jumalinen! Pannaanpa nuuskaksi sen asian päälle, suutari!
— Vai niin! Onko todellakin kasvi…
— Kuka on sanonut että se on kasvi? Sanoinko minä, että se on kasvi? En vaankaan! Se on eläintieteellinen aine. Kaikki aineet, nähkääs, ja niitä on lähes kuusikymmentä, aineet jaetaan kemiallisiin ja eläintieteellisiin; tämän latinalainen nimi on cornutibus secalias ja sitä saadaan ulkomailta; pari kappaletta Kalabrian niemimaalta.
— Luuleeko mestari, että se on kovin kallista? kysyi suutari.
— Kallista! toisti nikkari ja ojensi höylän kuin olisi tähdännyt karbiinilla! Se on niin saatanan kallista!
Falk, joka suurella mielenkiinnolla oli kuunnellut koko tätä keskustelua, hätkähti, kun hän avoimesta ikkunasta kuuli ajopelien pysähtyvän kadulle ja kahden naisäänen, jotka hän luuli tuntevansa, alottavan seuraavan keskustelun:
— Tämä talo näyttää hyvältä.
— Näyttääkö se hyvältä? kysyi vanhempi nainen. Minusta se näyttää kauhealta.
— Tarkotan, että se näyttää sopivalta meidän tarkotukseemme. Tietääkö ajuri, asuuko tässä talossa köyhiä?
— En minä sitä tiedä, mutta luulen, että voi vannoa asuvan!
— On synti vannoa, niin että sitä ei tarvita! Olkaa hyvä ja odottakaa sen aikaa, kun me käymme siellä toimimassa.
— Kuules, Eugenie, emmekö pysähdy ensin tänne alas puhuttelemaan lapsia, sanoi revisorska Homan rouva Falkille.
— Sen me teemme! Tule tänne, poikaseni; mikä sinun nimesi on?
— Albert! vastasi pieni haalistunut kuusvuotias.
— Tunnetko sinä Jeesuksen, poikaseni?
— En! vastasi pienokainen nauraen ja pisti sormen suuhunsa.
— Sehän on hirveätä, sanoi rouva Falk ja otti esille muistikirjansa. Minä kirjotan näin "Katrinan seurakunta, Valkeat vuoret. Syvää henkistä pimeyttä alaikäisissä". — Voipiko sanoa pimeyttä? — No, etkö tahdo oppia tuntemaan häntä? kysyi rouva edelleen.
— Een!
— Tahdotko lantin, poikani?
— Joo!
— Kyllä, kiitos, sanotaan! — "Suurimmassa määrässä huonosti hoidettuja; onnistuttiin sentään lempeydellä saamaan heidät osottamaan parempaa käytöstä".
— Tämäpä kamala haju on; jatkakaamme nyt, Eugenie, pyysi rouva Homan.
He nousivat rappusia ylös ja astuivat suureen huoneeseen koputtamatta.
Puuseppä tarttui höyläänsä ja kävi käsiksi oksaiseen lautaan, jotta naisten täytyi huutaa, saadakseen äänensä kuuluviin.
— Onko täällä joku, joka janoo pelastusta ja armoa? huusi rouva Homan, rouva Falkin ruiskuttaessa hajuvettä lasten päälle, jotka alkoivat huutaa silmien kirvelemisestä.
— Tarjoaako nainen pelastusta? kysyi puuseppä, joka keskeytti työnsä. Mistä nainen sitä on saanut? Ehkä teillä on hyväntekeväisyyttäkin, ja nöyryytystä ja ylpeyttä? Hä!
— Te olette raaka ihminen, joka joudutte kadotukseen, vastasi rouva Homan. Rouva Falk kirjotti muistikirjaansa ja sanoi: tuo oli hyvin sanottu.
— Puhukoon hän! sanoi revisorska.
— Me tunnemme tuon! Ehkä naiset haluavat puhua minun kanssani uskonnosta! Minä voin puhua kaikesta! Tietävätkö naiset, että Niceassa oli vuonna 829 kokous, jossa pyhä henki otettiin Schmakhaldinin artikkeleihin.
— Ei, sitä me emme tiedä, hyvä mies!
— Miksis sanot minua hyväksi? Kukaan ei ole hyvä, paitsi Jumala yksin, sanotaan sanassa! Vai niin, vai eivät naiset tiedä mitään Nicean kokouksesta v. 829? Kuinka te silloin tahdotte opastaa toisia, kun ette itse mitään tiedä? No, jos nyt aiotte harjottaa jonkunlaista hyväntekeväisyyttä, niin käyttäkää tilaisuutta hyväksenne, kun minä käännän selkäni, sillä totinen hyväntekeväisyys tapahtuu salassa. Mutta harjottakaa sitä kaikella muotoa lapsiin, sillä he eivät voi puolustautua; elkääkä tulko meidän luo! Antakaa meille työtä, jos haluatte, ja oppikaa työstä maksamaan, niin ei teidän tarvitse juosta ympäri tuolla tavoin! Nuuskaksi, suutari!
— Voipiko kirjottaa näin, Evelyn? kysyi rouva Falk. — "Suurta epäuskoa, nurjuutta…"
— "Paatumusta" on parempi, rakas Eugenie.
— Mitä ne naiset kirjottavat muistiin? Meidän syntejämmekö? Siihen kirja on aivan liian pieni.
— N.s. "työväenyhdistyksen hedelmiä"…
— Aivan niin, sanoi revisorska.
— Varokaa te työväenyhdistyksiä, te, sanoi puuseppä. Kuninkaita tässä on parisen sataa vuotta paukuteltu, mutta nyt olemme huomanneet, että eivät he syypäät ole; seuraavan kerran isketään kaikkia niitä toimettomia, jotka elävät toisten työstä; silloin te saatte nähdä itse elävän perkeleen!
— Vaiti, vaiti, sanoi suutari.
Suuttunut äiti, joka tämän kohtauksen aikana oli katsellut rouvaFalkia, käytti nyt äänettömyyttä hyväkseen ja kysyi:
— Suokaa anteeksi, ettekö ole rouva Falk?
— En, en ole! vastasi kyseessä oleva henkilö sellaisella varmuudella, että se hämmästytti rouva Homaniakin.
— Voi, Herra Jumala, kuinka te olette sen naisen näköinen; minä tunsin hänen isänsä, minä, nimipäällikkö Rånockin, saaresta, siihen aikaan kun hän oli matruusina!
— Vai niin, se on hyvin hauskaa se, mutta sehän ei kuulu tähän…Asuuko tuolla sisällä muita, jotka tarvitsevat pelastusta…
— Ei, sanoi puuseppä, pelastusta ne eivät tarvitse, mutta ruokaa ja vaatetta, tahi kaikkein mieluimmin työtä, paljon työtä ja hyvin maksettua työtä. Mutta naisten ei pidä mennä sisälle, sillä yksi heistä sairastaa isoarokkoa…
— Isoarokkoa! kirkasi rouva Homan; eikä siitä ole sanottu sanaakaan! Tule, Eugenie, niin lähetämme poliisin heidän kimppuunsa. Hyi, millaisia ihmisiä!
— Mutta entäs lapset! Ken niitä hoitaa? Vastatkaa! sanoi rouva Falk uhaten lyijykynällä.
— Minä, rouva hyvä! sanoi äiti.
— Mutta mies! Missä mies on?
— Hän pysytteleikse poissa tällä haavaa, sanoi puuseppä.
— Vai niin! Silloin lähetämme poliisin hänen kimppuunsa! Ja me panetamme hänet työhuoneeseen! Tästä tulee eri komento! — Tämä oli oikein hyvä talo, tämä, kuten sanoin, Evelyn!
— Eikö rouva suvaitse istua? kysyi puuseppä. Istualta käy puhe paremmin, mutta meillä ei ole tuoleja tarjottavana eikähän se mitään tee; ei meillä ole sänkyjäkään, ne vietiin kaasuverosta, pro primo, jotta te pääsisitte kulkemasta pimeässä teatterista tullessanne;meilläei ole kaasuvaloa, kuten näette; ja pro sekundo vesijohtoverosta, jotta teidän piikanne pääsisivät kulkemasta rappusissa;meilläei ole vesijohtoa; ja pro tertio parantolasta, jotta teidän poikainne ei tarvitse maata kotosalla…
— Tule, Eugenie, Luojan tähden; tämä käy sietämättömäksi…
— Minä vakuutan teille, hyvät naiset, että tämä jo on sietämätöntä, sanoi puuseppä. Ja tulee päivä, jolloin se käy vielä pahemmaksi, mutta silloin, silloin me tulemme alas Valkeilta vuorilta, Skinnarvikin vuorilta, Tyskbagar-vuorilta, ja me tulemme suurella jymyllä kuin vesiputous ja me pyydämme takaisin sänkymme. Pyydämme? Ei, otamme! ja te saatte maata höyläpenkeillä, kuten minä olen saanut, ja saatte syödä perunoita, jotta mahanne pullistuvat pingoiksi kuin rumpukalvo, aivan kuin olisitte suorittaneet vesikokeen kuten me…
Naiset olivat kadonneet ja jättäneet jälkeensä tukun lentolehtisiä.
— Hyi perkele, kuinka täällä haisee hajuvesi: Aivan kuin olisi ollut katutyttöjä sanoi puuseppä. Nuuskaksi, suutari!
Hän pyyhkäisi otsaansa sinisellä esiliinallaan ja tarttui höylään, seuran vaipuessa mietteisiin.
Ygberg, joka oli koko ajan uinunut, heräsi nyt ja valmistausi lähtemään Falkin kera ulos. Avoimesta ikkunasta kuului vielä kerran rouva Homanin ääni:
— Mitä hän tarkotti nimipäälliköllä? Isäsihän on kapteeni?
— Häntä sanotaan siten! Muuten on päällikkö ja kapteeni sama asia! Senhän sinä tiedät! Eivätkö sinun mielestäsi olleet hävytöntä joukkoa nuo. Sinne en mene enää koskaan! Mutta hyvä raportti siitä tulee, se on varma! Ajakaa Hasselbackenille!
Luontoa…
Falander istui eräänä iltapäivänä kotonaan lukien erästä osaa, kun heikko koputus, kaksi kaksoislyöntiä, kuului ovelta. Hän hyppäsi ylös, otti päälleen takin ja avasi.
— Agnes! Sepä harvinainen vieras!
— Niin, minun täytyi tulla tervehtimään sinua; on niin helkkarin ikävää nykyään!
— Kylläpä sinä kiroilet!
— Anna minun kirota: se on niin ihanaa!
— Hm! hm!
— Anna minulle sikari; en ole polttanut kuuteen viikkoon! Tämä kasvatus tekee minut hulluksi!
— Onko hän siis niin ankara?
— Hän on hitonmoinen!
— Hyi, Agnes, miten sinä sanot.
— Minä en saa polttaa, en kirota, en juoda punssia, en olla poissa iltasin! Mutta annas, kun pääsen naimisiin! Silloin!!
— Aikooko hän todellakin?
— Aivan! Katsos tätä nenäliinaa!
— A.R. ja kruunu; yhdeksän kuulaa!
— Meillä on samat nimikirjaimet ja minä olen saanut lainata hänen levynsä! Eikös olekin hienoa?
— Onhan se hienoa! Vai on se kehittynyt jo niin pitkälle!
Sinipukuinen enkeli viskautui vallattomasti sohvaan ja tuprutti sikaria. Falander tarkasteli hänen ruumistaan silmäyksillä kuin olisi tehnyt kustannusarviota, jonka jälkeen sanoi:
— Juotko lasin punssia?
— Kiitos, mielelläni!
— No, rakastatko sinä sulhastasi?
— Hän ei ole niitä miehiä, joita oikein voi rakastaa. Enkä minä sitäpaitsi oikein tiedä. Rakastaa? Hm! Mitä se on oikeastaan?
— Niin, mitä se on?
— Oi! Sen sinä kyllä tiedät! — Hän on hyvin kunnioitettava, ihan hirvittävässä määrässä, mutta, mutta, mutta.
— Noo?
— Hän on niin säännöllinen!
Hän katseli Falanderia huulissaan hymyily, joka olisi pelastanut poissaolevan sulhasen, jos olisi sen nähnyt.
— Hän ei ole sinulle kohtelias? kysyi Falander uteliaalla ja levottomalla äänellä.
Tyttö tyhjensi punssilasinsa, piti taidepaussin, pudisti päätään ja sanoi huoaten teatterimaisesti:
— Ehei!
Falander näytti olevan tyytyväinen vastaukseen ja hänen sydämensä keveni huomattavasti. Sitten jatkoi hän inkvisitsiooniaan.
— Voi kestää kauan, ennenkuin pääset naimisiin. Hän ei ole vielä saanut yhtään osaa.
— Ei ole, tiedän sen.
— Se on sinulle ikävää se?
— Saa luvan tyytyä!
— Tässä täytyy käyttää kidutusta, ajatteli Falander.
— No, sinä tiedät, että Jenny on minun rakastajattareni tätänykyä.
— Tuo vanha ja ruma vietävä!
Joukko valkoisia revontulia liekehti hänen kasvoillaan ja kaikki lihakset joutuivat liikkeeseen ikäänkuin galvanisen sähkön vaikutuksesta.
— Ei hän niin vanha ole, sanoi Falander kylmäverisesti. Oletko kuullut, että kaupunginkellarin tarjoilija kokeilee Don Diegona uudessa kappaleessa ja että Rehnhjelm näyttelee hänen palvelijaansa. Kyyppari kyllä onnistuu, sillä se osa näyttelee itse itsensä, mutta Rehnhjelm parka aivan murtuu häpeästä.
— Taivaan Jumala, mitä sinä sanot!
— Niin on asia!
— Se ei tule tapahtumaan!
— Kuka sen voi estää?
Agnes ponnahti ylös sohvalta, tyhjensi lasin, purskahti rajuun itkuun sanoen:
— Oi, kuinka maailma on katkeran katkera! On aivan kuin joku paha voima väijyisi kaikkia meidän toivomuksiamme voidakseen niitä vastustaa, vakoilisi meidän toiveitamme voidakseen musertaa ne, arvaisi meidän ajatuksemme tukahuttaakseen ne. Jospa voisi itselleen toivoa kaikkea pahaa, pitäisi se tehdä, jotta siten voisi vetää tuota voimaa nenästä!
— Sangen totta, ystäväni! Sentähden täytyy aina lähteä siitä edellytyksestä, että käy huonosti! Mutta se ei ole surullisinta! Kuules, kun lohdutan sinua. Sinä tiedät, että kaikki onni, jonka sinä saat, tulee toisen kustannuksella; jos saat osan, niin jää toinen ilman, ja silloin hän kiemurtelee kuin poljettu mato, ja sinä olet tahtomattasi tehnyt pahaa; siksi on itse onni myrkytetty. Lohdutuksesi onnettomuudessa on se, että sinä jokaisessa vastoinkäymisessä, jonka saat kokea, olet tehnyt — vaikkakin tahtomattasi — hyvän työn, ja hyvät työmme ovat ainoat puhtaat nautinnot, joita meillä on.
— Minä en tahdo tehdä mitään hyviä töitä, en tahdo mitään puhtaita nautintoja, minä olen yhtä oikeutettu onnistumaan kuin muutkin ja minä — onnistun!
— Mistä hinnasta tahansako?
— Mistä hinnasta tahansa täytyy minun lakata näyttelemästä sinun rakastajattaresi kamarineitoa!
— Aa, sinä olet mustasukkainen! — Opi epäonnistumaan aistikkaasti, ystäväni, se on suurempaa — ja paljon mieltäkiinnittävämpää!
— Sano minulle eräs asia! Rakastaako hän sinua?
— Pelkään hänen olevan liian vakavasti kiintynyt minuun!
— Ja sinä?
— Minä? Minä en tule koskaan rakastamaan ketään muuta kuin sinua Agnes.
Hän tarttui tytön käteen.
Tämä ponnahti ylös sohvalta, niin että sukka näkyi.
— Uskotko sinä olevan olemassa mitään sellaista, jota nimitetään rakkaudeksi? kysyi hän ja katsoi suurin silmin Falanderia.
— Uskon olevan monenlaista rakkautta.
Agnes käveli yli lattian pysähtyen ovelle.
— Rakastatko sinä minua kokonaan, jakamattomasti? kysyi hän käsi lukossa.
Falander mietti kaksi sekuntia ja vastasi:
— Sielusi on paha, ja pahaa minä en rakasta!
— En minä sielusta välitä! Rakastatko sinä minua? Minua?
— Rakastan! Niin paljon…
— Miksi sinä usutit Rehnhjelmin minun kimppuuni?
— Siksi, että tahdoin nähdä, miltä tuntuu, kun ei omista sinua!
— Sinä siis valehtelit sanoessasi, että olet minuun kyllästynyt!
— Niin tein!
— Sinä, sinä piru!
Agnes oli ottanut avaimen sisäpuolelle ja Falander laskenut puolakaihtimet alas!
Nihilismiä.
Kun Falk eräänä hyvin sateisena syyskuun iltana käveli kotiin päin ja tuli Gref-Magni-kadulle, näki hän ihmeekseen ikkunastaan valoa. Tultuaan lähemmäs, niin että hän alhaalta voi katsoa huoneeseen, näki hän katossa varjon, joka muistutti jotakuta, jonka hän ennen oli nähnyt, mutta ei voinut muistaa ketä. Se oli surullinen hahmo ja näytti lähempää vieläkin surkeammalta. Falkin astuessa huoneeseen istui Struve hänen kirjotuspöytänsä ääressä, pää käsien varassa. Hänen vaatteensa olivat sateesta märkänä ja valuttivat lattialle vesipuroja, jotka juoksivat lattianrakoihin; hänen tukkansa riippui suortuvissa ja hänen tavallisesti jäykkä englantilainen poskipartansa riippui kuin tippukivet hänen märälle takilleen. Pöydällä hänen vieressään oli hänen musta hattunsa, joka oli lyhistynyt omasta painostaan ja näytti surevan mennyttä nuoruuttansa, sillä siihen oli kiinnitetty pitkä suruharso.
— Hyvää iltaa, sanoi Falk; sepä komea vieras.
— Elä pilkkaa minua, pyysi Struve.
— Miks'en sitä tekisi? En tiedä mitään syytä, miksi sitä en tekisi.
— Vai niin, sinäkin olet turmeltunut!
— Olen, siitä voit olla varma, niin että kohta minustakin tulee vanhoillinen! Sinulla on surua, näen minä; toivon saavani onnitella.
— Olen kadottanut pienokaisen.
— No, silloin saan onnitella häntä! — Sanoppa minulle, mitä sinä oikeastaan minusta tahdot? Sinä tiedät, että minä halveksin sinua, ja niin kai sinä luullakseni itsekin teet? Eikö totta?
— Tietysti, mutta kuules, ystäväni, eikö sinusta elämä ole kyllin katkeraa ilman että tarpeettomasti teemme sen toisillemme vielä katkerammaksi? Jos Jumala eli kaitselmus sillä huvittaa itseänsä, niin ei kai ihmisen pidä siihen alentua!
— No, se oli järkevä ajatus; se on sinulle kunniaksi! Etkö halua ottaa aamunuttuani päällesi siksi aikaa, kun pitkä takkisi kuivaa; sinua varmaankin palelee.
— Kiitos vaan, mutta minun täytyy kohta mennä.
— Voit aivan hyvin viipyä täällä hetken, niin saamme kerrankin puhua asiat selviksi.
— Puhun vastenmielisesti onnettomuuksistani.
— Puhu sitten rikoksistasi!
— Sellaisia minä en ole tehnyt!
— Olet ja suuria! Sinä olet vainonnut poljetuita, olet polkenut haavottuneita, olet pilkannut kurjia! Muistatko viimeistä lakkoa, jolloin asetuit järjestysvallan puolelle!
— Lain puolelle, veli hyvä!
— Vai lain! Sinä hullu, kuka on kirjottanut köyhälle lain! Rikas! Se on: herra orjalle!
— Lain on kirjottanut koko kansa ja yleinen oikeudentunto — sen on kirjottanut Jumala!
— Säästä suuria sanojasi puhuessasi minun kanssani! Kuka kirjotti 1734 vuoden lain? Herra Cronstedt! Kuka kirjotti viimeisen lain raipparangaistuksesta? Sen teki eversti Sabelman — se oli hänen anomusehdotuksensa — ja hänen ystävänsä, jotka silloin olivat enemmistössä, ajoivat sen läpi! Eversti Sabelman ei ole kansa eivätkä hänen tuttavansa olleet yleinen oikeudentunto. Kuka kirjotti lain yhtiöiden oikeudesta? Tuomari Svindelgren! Kuka kirjotti uuden valtiopäiväjärjestyksen? Asessori Vallonius! Kuka sai aikaan lain "laillisesta turvasta" s.o. lain, joka turvaa rikkaan köyhän oikeudenmukaisilta vaatimuksilta? Tukkukauppias Kryddgren! Pidä sinä suusi! Minä osaan sinun sananpartesi! Ketkä kirjottivat uuden vallanperimysjärjestyksen? Lainrikkojat! Ketkä ovat kirjottaneet metsälain? Rosvot! Ketkä kirjottivat lain yksityispankkien setelinanto-oikeudesta? Huijarit! Ja sinä väität Jumalan tehneen kaiken tämän? Jumala parka!
— Saanko antaa sinulle neuvon, koko elämäksesi neuvon, jonka kokemus on antanut minulle. Jos tahdot välttää sitä itsepalamista, jota kohti sinä kiihkoilijana kuljet, niin omaksu mitä pikimmin uusi katsantokanta asioiden ja olojen suhteen; totuttele näkemään maailma linnunsilmällä ja tulet huomaamaan, kuinka pieneltä ja merkityksettömältä kaikki näyttää; lähde edellytyksestä, että maailma on rikkaläjä, että ihmiset ovat perkeitä, munankuoria, porkkananvarsia, kaalinlehtiä, räsytilkkuja, niin ei sinua enää koskaan yllätetä, sinä et koskaan enää kadota mitään harhanäkyjä, vaan saat päinvastoin kokea paljon iloa, joka kerran kun näet kauniin piirteen, hyvän työn; sanalla sanoen, omaksu levollinen ja hiljainen maailmanhalveksuminen — etkä silti tarvitse pelätä tulevasi sydämettömäksi.
— Sitä katsantokantaa minulla tosin ei vielä ole, mutta maailmanhalveksumista osaksi. Mutta se onkin minun onnettomuuteni, sillä kun näen jonkunkaan todistuksen hyvyydestä tahi jalomielisyydestä, rakastan minä taasen ihmisiä, ajattelen heistä liian suurta ja petyn uudestaan!
— Rupea itsekkääksi! Anna ihmisille palttua!
— Pelkään, etten sitä voi!
— Hae itsellesi toinen toimiala. Lyöttäydy yhteen veljesi kanssa; hän näyttää viihtyvän täällä maan päällä. Näin hänet eilen kirkonkokouksessa Nikolain kirkossa.
— Kirkonkokouksessa?
— Hän on kirkkoneuvoston jäsen! Se on mies, jolla on tulevaisuutta. Pastori primarius nyökäytti hänelle päätään! Hänestä tulee kyllä pian valtuusmies kuten kaikista tontinomistajista.
— Kuinka käy Tritonin nykyään?
— He laskevat nykyään liikkeelle obligatsiooneja. Siinä ei veljesi ole mitään hävinnyt, jos ei ole mitään voittanutkaan, ei, hänellä on toisia asioita.
— Elkäämme puhuko siitä miehestä.
— Mutta hän on kuitenkin veljesi!
— Onko se hänen ansionsa, että hän on veljeni? Mutta nyt olemme puhuneet sitä ja tätä; sano minulle nyt asiasi!
— Voi, minun pitää huomenna mennä hautajaisiin eikä minulla ole hännystakkia.
— No, sen voit saada…
— Kiitos, hyvä veli, sinä pelastat minut suuresta pulasta. Se siitä, mutta on vielä toinen, arkaluontoisempi asia…
— Miksi valitset minut, vihamiehesi, uskotuksesi arkaluontoisissa asioissa? Se ihmetyttää minua.
— Siksi, että sinä olet ihminen, jolla on sydän…
— Elä siihen enää luota! No, jatka…
— Sinä olet tullut niin hermostuneeksi ja niin erilaiseksi, sinä, joka ennen olit niin lempeä!
— Sitähän minä sanoin! Anna tulla nyt!
— Tahdoin kysyä, haluaisitko sinä seurata minua kirkkomaalle?
— Hm! Minä? Miksi et pyydä tovereitasi Harmaastaviitasta?
— Siksi, että on asianhaaroja. Sinulle voin sen sanoa! Minä en ole naimisissa.
— Et naimisissa? Sinä, alttarin ja tapojen puolustaja, höllytätkö sinä pyhiä siteitä?
— Köyhyys, asianhaarat! Mutta minä olen yhtä onnellinen silti! Vaimoni pitää minusta ja minä hänestä, siinä kaikki! On vielä toinenkin asia! Lapsi jäi sattuneesta syystä kastamatta; se oli kolmen viikon vanha kuollessaan; ja siksi se ei saa pappia haudalle, mutta sitä minä en uskalla sanoa vaimolleni, hän joutuisi epätoivoon. Siksi olen sanonut hänelle, että pappi yhtyy meihin kirkkomaalla; tämä sitä varten, että tiedät. Hän jää tietystikin kotiin. Sinä tapaat ainoastaan kaksi henkilöä: toisen nimi on Levi, Tritonin johtajan nuorempi veli ja on yhtiön konttorissa; hän on rakastettava nuorukainen, harvinaisen hyväpäinen ja vielä hyväsydämisempi. Älä naura, näen kyllä, että sinä luulet minun lainanneen häneltä rahaa; niin tosin olen tehnytkin, mutta hän on mies, josta sinä varmaan tulet paljon pitämään! Ja sitten vanha ystäväni tohtori Borg, joka on hoitanut lasta. Hän on ennakkoluuloton mies ja hyvin edistysmielinen — häntä kyllä tulet ymmärtämään. No, nyt kai tulet; vaunuihin menee meitä neljä ja tietenkin pieni kirstu.
— Kyllä minä tulen!
— Mutta nyt pyydän sinulta vielä yhtä asiaa. Katsos, vaimollani on uskonnollisia epäilyksiä pienokaisen autuudesta, koska tämä kuoli kastamatta, ja hän kysyy asiasta kaikkien ihmisten mielipidettä saadakseen mieleensä rauhan.
— No, kai sinä osaat augsburgilaisen tunnustuksen?
— Ei nyt ole kysymys mistään tunnustuksista.
— Mutta kirjottaessasi lehteen on aina kysymys virallisesta uskosta.
— Lehdessä, niin, sehän on yhtiön asia — jos yhtiö tahtoo ylläpitää kristinuskoa, niin saahan se sen tehdä; kun minä olen yhtiön työssä niin … se on asia sinänsä se… Ole yhtä mieltä hänen kanssaan, jos hän sanoo uskovansa, että lapsi on autuas!
— No niin, tehdäkseni ihmisen onnelliseksi minä kyllä voin kieltää uskonnon, varsinkin kun se ei ole minun. Mutta sinun täytyy sanoa nyt myöskin, missä sinä asut!
— Tiedätkö, missä Valkeat vuoret ovat?
— Kyllä tiedän! Sinä asut ehkä tuossa paklatussa puutalossa kallion töyräällä?
— Mistä sen tiedät?
— Olen kerran ollut siellä.
— Tunnet ehkä tuon sosialistin Ygbergin, joka tärvelee minulta ihmiset. Minä olen talossa Smithin varaisäntä ja asun vuokratta siitä hyvästä, että kokoan hyyryt; mutta kun he eivät voi maksaa, puhuvat he jonkinlaista pötyä, jota hän on heille opettanut, "työstä ja kapitaalista" ja muusta sellaisesta, jota on roskalehdissä kirjotettu.
Falk vaikeni.
— Tunnetko sinä tuon Ygbergin?
— Tunnen kyllä! Tahdotko nyt koettaa hännystakkia?
Kun Struve oli pukenut hännystakin ylleen, veti hän märän pitkän takkinsa sen päälle, napitti sen leukaan asti, sytytti pureksitun sikarinpätkän, joka nökötti tulitikun päässä — ja meni. Falk valaisi häntä rappusissa.
— Sinulla on pitkä matka kuljettavana, sanoi Falk tehdäkseen hyvästijätön sovinnollisemmaksi.
— Niin on, Jumala nähköön! Eikä minulla ole sateenvarjoa.
— Eikä päällystakkia! Etkö halua lainata minun talvitakkiani?
— Kyllä, kiitos vaan, mutta se on liian ystävällistä!
— Saanhan sen takaisin sitten, kun sopii!
Falk palasi huoneeseen, toi päällystakin ja pudotti sen Struvelle, joka seisoi alhaalla portailla, ja sanottuaan lyhyesti hyvää yötä meni hän sisälle. Mutta ilma tuntui hänestä niin raskaalta, että hän aukaisi akkunan. Ulkona virtasi rankka syyssade rapisten kattopeltejä vasten ja syöksyi likaiselle kadulle. Vastapäätä olevasta kasarmista kuului iltahuuto, siellä laulettiin kuorossa ja avonaisista ikkunoista tunkihe korviin katkonaisia virren säkeitä.
Falk tunsi itsensä yksinäiseksi ja väsyneeksi. Hän oli toivonut saavansa aikaan taistelun sen kanssa, joka edusti kaikkea hänelle vihamielistä, mutta vihollinen oli paennut ja osaksi voittanut hänet samalla. Jos hän koetti selittää itselleen, mitä taistelu oikeastaan koski, ei hän sitä voinut, ja kuka oli oikeassa, sitä hän ei myöskään saanut selville. Ja hän alkoi miettiä, eiköhän koko asia, jonka hän oli ottanut omakseen, nimittäin sorrettujen, vain ollut mahdottomuus. Silmänräpäyksen kuluttua moitti hän itseään tästä pelkuruudesta ja se alituinen kiihkoisuus, joka hänessä kyti, leimahti jälleen; hän kirosi heikkouttaan, joka alituisesti narrasi häntä myönnytyksiin; äsken oli vihollinen ollut hänen käsissään, ja hän ei ainoastaan ollut näyttämättä hänelle syvää halveksumistaan, vaan oli kohdellut häntä hyväntahtoisesti ja osottanut hänelle myötätuntoisuutta; mitä mahtoi tämä tästälähin hänestä ajatella. Tämä hänen hyväntahtoisuutensa ei ollut mikään etu, koska se esti häntä tekemästä lujia päätöksiä, se oli vain siveellistä velttoutta, joka saattoi hänet kykenemättömäksi taisteluun, johon hän yhä vähemmän tunsi pystyvänsä. Hän tunsi elävästi, miten välttämätöntä oli sammuttaa tuli pannujen alta, jotka eivät enää voisi kestää niin korkeata painetta, kun höyryä ei kulutettu, ja hän ajatteli Struven neuvoa, ja hän ajatteli niin kauan, että lopuksi oli niin sekaisin, että totuus ja valhe, oikea ja väärä tanssivat suloisessa yksimielisyydessä, ja hänen aivonsa, jossa käsitteet, kiitos akateemisen kasvatuksen, olivat olleet kauniisti lajiteltuina, näyttivät kohta sekotetulta korttipakalta. Hän onnistui ihmeellisen hyvin asettautumaan välinpitämättömyyden tilaan, hän harjottelihe etsimään kauniita syitä vihollisten teoille, ja hän vähitellen myönsi itse olleensa väärässä, tunsi sovinnollisuutta maailmanjärjestykseen, saavutti lopulta korkean katsantokannan ja huomasi, että itse asiassa ylipäänsä merkitsi sangen vähän, oliko kaikki mustaa vai valkoista; ja jos se oli mustaa, niin eihän ollut mitään varmuutta siitä, ettei sen niin pitänyt ollakin, ja silloin ei ollut hänen asiansa toivoa sitä toiseksi.
Hän huomasi tämän sieluntilan miellyttäväksi, sillä se toi mukanaan levollisuuden tunteen, jollaista hän ei ollut tuntenut niinä monina vuosina, jolloin oli ollut huolissaan ihmiskunnan tähden. Hän nautti tästä levosta vahvan piipputupakan ohella, kunnes siivoojatar tuli sisälle tekemään vuodetta ja samalla ojensi kirjeen, jonka kantaja äsken oli tuonut. Kirje oli Olle Montanuksen allekirjottama ja hyvin pitkä sekä näytti tekevän Falkiin osaksi elähyttävän vaikutuksen. Muuten kuului se seuraavasti: