Punainen Huone.
Sama päivällisaurinko, joka oli nähnyt Arvid Falkin joutuvan alakynteen ensimmäisessä taistelussaan nälkää vastaan, paistoi hauskasti Lill-Jansin tupaan, jossa Sellén seisoi paitahihasillaan telineittensä edessä ja maalasi tauluaan, joka seuraavana päivänä piti vietämän näyttelyyn ennen kello kymmentä, valmiiksi vernissattuna ja kehyksissä. Olle Montanus istui kaappisängyssä lukien tuota ihmeellistä kirjaa, jonka oli saanut lainata päiväksi kaulahuiviaan vastaan. Silloin tällöin heitti hän silmäyksen Sellénin maalaukseen ja ilmaisi hyväksymisensä, sillä hän ihaili Selléniä suurena kykynä. Lundell ahersi hiljaisuudessa ristiltäottamisensa ääressä; hänellä oli jo kolme taulua näyttelyssä ja hän odotti ostajaa, kuten moni muukin, vissillä jännityksellä.
— Se on hyvä, Sellén, — sanoi Olle. Sinä maalaat jumalallisesti!
— Saanko nähdä spenaattiasi, tarttui puheeseen Lundell, joka ei periaatteensa mukaisesti koskaan ihaillut mitään.
Aihe oli yksinkertainen ja suurenmoinen. Lentohiekkakenttä Hallandin rannikolta, taustassa meri; syystunnelma, päivänpilkahduksia rikkonaisten pilvien lomitse, osa etualaa oli lentohiekkaa, jolla äsken viskautunutta, vielä vettätippuvaa ruskolevää, auringon valaisemaa; sitten meri, hyvän matkaa ulapalle päin varjossa, korkeita, lakkapäisiä aaltoja, mutta kauimpana näköpiirissä paistaa jälleen aurinko avaten äärettömiä näköaloja. Lisäkuvina oli ainoastaan joukko kulkulintuja.
Se oli taulu, joka puhui ja jonka jokainen tärveltymätön mieli ymmärsi, mieli, joka oli uskaltanut tutustua yksinäisyyden salaperäisyyteen ja rikkauteen, ja joka oli nähnyt lentohiekan tukahuttavan lupaavia satoja. Ja tämä oli maalattu haltioituneesti ja taidolla; tunnelma oli luonut värit, eikä päinvastoin.
— Sinun täytyy panna jotain etualalle, saarnasi Lundell. Maalaa siihen etualalehmä!
— Elä pärpätä tyhjää! vastasi Sellén.
— Tee niinkuin sanon, hullu, muuten et saa sitä myydyksi. Pane siihen jotain, tyttö esimerkiksi; minä autan sinua, ellet osaa, kas näin…
— Kas niin! Ei mitään tuhmuuksia! Mitä hameilla tuulessa tehdään. Sinä olet patahassu hameiden perään!
— No, tee kuten tahdot, vastasi Lundell, salaisesti loukkaantuneena, kun laskettiin leikkiä jostain hänen heikosta puolestaan. — Mutta olisit sinä sentään voinut tehdä haikaroita noiden harmaalokkien sijaan, joista ei tiedä mitä lajia ne ovat. Kuvittelepas niiden punaisia sääriä tuota tummaa pilveä vasten, mikä vastakohta!
— Ah, sitä et sinä ymmärrä!
Sellénin vahvoja puolia ei ollut perusteleminen, mutta hän oli varma asiastaan ja hänen terve vaistonsa johti hänet varmasti kaikkien erehdysten yli.
— Mutta sinä et saa myydyksi, jatkoi Lundell, joka piti tarkkaa huolta toverinsa taloudellisesta menestyksestä.
— No, saan minä kai silti elää! Olenko minä koskaan saanut myydyksi? Olenko silti huonompi! Etkö luule minun tietävän, että saisin myydyksi, jos tahtoisin maalata kuten nuo toiset; etkö usko minun osaavan maalata yhtä huonosti kuin nekin? Kyllä maarin! Mutta minä en tahdo!
— Mutta ajattele toki, että sinun täytyy maksaa velkasi! Olet velkaa mestari Lundille Pataan parisen sataa riksiä.
— No, ei hän niistä köyhdy! Sitäpaitsi on hän saanut minulta taulun, joka on kahdesti sen arvoinen!
— Sinä nyt olet itserakkain ihminen, minkä olen tavannut! Se taulu ei ollut edes kahdenkymmenen riksin arvoinen.
— Minä arvostelen sen viiteensataan, nykyisten hintojen mukaan! Mutta maku on niin erilainen tässä maailmassa, jumala paratkoon. Minun mielestäni sinun ristiinnaulitsemisesi on viheliäinen, itse mielestäsi se on hyvä. No! Siitä ei kukaan voi sinua syyttää! Eri maku, näes!
— Joka tapauksessa olet tärvellyt meidän muiden luoton Padassa; mestari Lund sanoi minut eilen irti enkä minä tiedä, mistä tänään saada päivällistä!
— No, mitä sinä päivällisellä tekisit! Saat luvan elää ilmankin! Minä en ole syönyt päivällistä kahteen vuoteen!
— Oo, sinä ryöväsit kyllä itsellesi tässä tuonnoin päivällisen tuolta tuomarilta, jonka sait kynsiisi.
— Se on totta, se! Hän on kiltti poika! Hän on muuten kyky, hänen runoissaan oli paljon luontoa; luin eräänä iltana muutamia. Mutta minä pelkään, että hän on vähän liian pehmeä, voidakseen päästä eteenpäin maailmassa; se kanalja on niin hellätunteinen!
— Jos hän saa sinun seurassasi olla, niin kyllä hän karaistuu. Mutta minun mielestäni on jumalatonta nähdä, kuinka sinä tässä lyhyessä ajassa olet turmellut nuoren Rehnhjelmin. Sinä olet tainnut saada hänen päähänsä sen, että hänen tulisi mennä teatteriin!
— No! onko hän puhunut siitäkin! Niin, se on aika vekkuli! Kyllä hänestä hyvä tulee, jos vain elää saa; mutta sekään asia ei ole niin aivan helppoa, kun on niin hirveän niukalti ruokaa! — Jumaliste! Nyt on väri lopussa! Onko sinulla valkoista? No jumalauta, eikös olekin kaikki putket puserretut niin kuiviin — että — sinun täytyy antaa minulle väriä.
— Ei minulla ole muuta kuin omiksi tarpeikseni ja jos olisikin, niin varoisin itseäni antamasta sinulle mitään!
— No, elä puhu pötyä; tiedäthän, että on kiire.
— Vakavasti, minulla ei ole sinun värejäsi! Jos sinä säästäisit, niin riittäisivät kauemmin…
— Niin, tuon me tiedämme. Tuo tänne rahoja sitten!
— Rahoja, no niitä tässä vielä pitäisi olla!
— Olle, nous' ylös! sinun pitää mennä panttaamaan!
Kuullessaan sanan panttaamaan tuli Olle heti iloisen näköiseksi, sillä hän tiesi, että silloin saataisiin myöskin ruokaa. Sellén alkoi etsiä ympäri huonetta.
— Mitä täällä on! Pari saappaita. Niistä saa viisikolmatta äyriä, mutta parempi on myydä ne…
— Ne ovat Rehnhjelmin, niitä et saa ottaa, keskeytti Lundell, joka aikoi käyttää niitä iltapäivällä, mennessään kaupunkiin. — Otatko sinä toisten tavaroita, sinä?
— Otan, mitä se tekee. Hän saa niistä sitten maksun! Mikä käärö tämä on? Samettiliivit! Nepä kauniit! Ne otan minä, niin saa Olle viedä omani! Kauluksia ja kalvostimia! Ah, ne ovat paljasta paperia vain! Pari sukkia! Kas siinä, Olle, viisikolmatta äyriä! Kääri ne liivien sisään! Tyhjät pullot saat luvan myydä! Luulen, että on parasta myydä kaikki tyynni!
— Myytkö sinä toisten tavaroita; sinulla ei ole minkäänlaista oikeudentuntoa, keskeytti Lundell uudelleen, joka vahvasti oli luullut vakaumuksen tietä pääsevänsä käärön omistajaksi, joka häntä kauan oli tuon houkutellut.
— Ah, hän saa siitä maksun myöhemmin! Mutta ei tästä mitään tule! Täytyy ottaa pari lakanaa sängystä! Mitä se tekee? Emme me lakanoita tarvitse! Kas niin, Olle! Kääri kokoon vain!
Olle teki suurella taituruudella yhdestä lakanasta pussin ja pisti kaikki tyynni siihen, huolimatta Lundellin vilkkaista vastaväitteistä.
Kun pussi oli valmis, otti Olle sen kainaloonsa, napitti kiinni rikkinäisen pitkän takkinsa voidakseen paremmin salata liivien puutetta ja läksi vaeltamaan kaupunkiin.
— Hän näyttää varkaalta, sanoi Sellén, seisoessaan ikkunassa ja katsellen veitikkamaisesti tielle. — Jos hän vain saa kulkea rauhassa poliisilta, niin hyvä on! — Kiiruhda, Olle! huusi hän poismenevän jälkeen. Osta kuusi ranskanleipää ja kaksi puolikasta olutta, jos jää jotain värirahoista jäljelle!
Olle käännähti ympäri ja heilautti hattuaan niin luottavaisesti, kuin olisi hänellä jo ollut kestit takataskuissaan.
Lundell ja Sellén olivat yksin. Sellén seisoi ihaillen uusia samettiliivejään, jotka niin kauan olivat olleet Lundellin hiljaisen halun esineenä. Lundell raapi palettiaan ja heitti kateellisia silmäyksiä kadotettuun komeuteen. Mutta ei hän nyt siitä tahtonut puhua, eikä se ollut se, josta hänen oli niin vaikea päästä alkuun.
— Vilkaiseppas tätä minun tauluani hieman, sanoi hän. Mitä sinä siitä pidät, vakavasti puhuen!
— Elä sinä sitä nopostele ja piirustele, vaan maalaa. Mistä valo tulee? Vaatteistako, alastomista osistako! Sehän on aivan hullusti! Mitä nuo ihmiset hengittävät? Väriä, liinaöljyä! Minä en näe ilmaa!
— No, arveli Lundell, tuon suhteen on maku niin erilainen! Mutta mitä sinä sommittelusta arvelet?
— Liian paljon väkeä!
— Niin, sinä olet kamala; minä melkein tahtoisin siihen vielä pari lisää.
— Annas, kun katson! Tässä näin on virhe! — Sellén katseli sitä pitkin silmäyksin, jotka ovat ominaisia rannikkolaiselle ja aavikonasujamelle.
— Niin, siinä on virhe! Huomaatko sen? myönsi Lundell.
— Siinä on vain miesväkeä! Se vaikuttaa liian kuivasti!
— Aivan oikein! Kumma, kun sen huomasit!
— Tahdot siis saada naisen?
Lundell katsoi, laskiko toinen leikkiä, mutta sitä oli vaikea huomata, sillä nyt hän vihelteli.
— Minulta puuttuu naismalli, vastasi hän. Seurasi äänettömyys, ja se oli epämieluista, kun oltiin niin vanhoja tuttavia ja kahden kesken.
— Kunpa voisin ymmärtää, mistä saisin käsiini mallin. Akatemian malleista en huoli, sillä ne tuntee koko maailma, ja tämä aihe sitäpaitsi on uskonnollinen.
— Tahdot jotain parempaa? Oui! Minä ymmärrän! Ellei sen pitäisi olla alasti, niin voisin minä ehkä…
— Ei sen alasti pidä olla, oletko sinä hullu, suuressa miesjoukossa; sitäpaitsi on aihe uskonnollinen…
— Niin, niin, sen me jo tiedämme. Hänellä pitää joka tapauksessa olla puku, hieman itämaalainen, seisoa kumartuneena eteenpäin, arvelen ma, olla ottavinaan jotain maasta, näyttää olkapäänsä, kaulansa ja ensimmäiset selkänikamansa, ymmärrän, ymmärrän! Mutta uskonnollisesti, näes, kuten Magdaleena! Oui! Noin linnunsilmällä katsoen, näes!
— Sinä nyt pilkkaat kaikkea; ja vedät kaikki maahan!
— Asiaan! Asiaan! Sinun täytyy saada malli, sillä sellainen täytyy olla; et itse tunne ketään! Hyvä! Uskonnolliset tunteesi estävät sinua itseäsi hankkimasta sitä, siis Rehnhjelm ja minä, molemmat kevytmielisiä poikia, hankimme sen sinulle!
— Mutta hänen tulee olla säädyllinen tyttö, sen sanon edeltäkäsin!
— Luonnollisesti! Katsotaan, mitä asiassa voimme tehdä, ylihuomenna, kun saamme rahoja.
Ja taas maalattiin, ääneti ja hiljaa, kunnes kello tuli neljä, ja kunnes se tuli viisi. Silloin tällöin heitettiin levottomia silmäyksiä tielle päin. Sellén ensiksi katkaisi tuskallisen äänettömyyden.
— Olle viipyy! Hänelle on varmaan tapahtunut jotain! sanoi hän.
— Niin, nyt ei ole oikein asiat, mutta miksi sinäkin aina lähetät tuon raukan liikkeelle! Voisit itse toimittaa asiasi.
— Oo — hänellä ei ole muutakaan työtä ja hän menee niin mielellään!
— Sitä et sinä tiedä, ja muuten sanon sinulle, että ei sitä tiedä, miten Ollen vielä käy. Hänellä on suuria suunnitteluja ja voi minä päivänä hyvänsä taas olla pystyssä, ja silloin voi olla eduksi kuulua hänen ystäviinsä!
— Ei mutta, mitä sinä sanot! Mitä suurtekoja hän aikoo tehdä? Uskon kyllä, että Ollesta tulee suuri mies, vaikkei kuvanveistäjänä! Mutta kylläpä se pakana viipyy! Uskotko hänen tuhlanneen rahat?
— Niin, niin! Hän ei pitkään aikaan ole saanut luojan luotua killinkiä ja viettelys oli ehkä liian suuri, vastasi Lundell ja kiristi kaksi reikää nälkävyötään, samalla tuumaillen, kuinka itse olisi Ollen sijassa tehnyt.
— No, ihminen on ihminen, ja jokainen on itseään lähinnä, jatkoi Sellén, joka oli täydellisesti selvillä siitä, kuinka hän itse olisi menetellyt. En kuitenkaan, enää uskalla odottaa; minun täytyy saada väriä, vaikkapa sen sitten varastaisin! Menen ja haen käsiini Falkin.
— Häntäkö raukkaa taas menet imemään! Sinähän eilen otit häneltä kehyksiin! Eikä se ollut mikään pieni summa!
— Voi, rakas sielu! Minun on jo täytynyt puraista hävyn pää poikki, ei sitä enää auttaa voi. Kaikkeen sitä saa alistua! Muuten on Falk ylevämielinen mies, joka käsittää asiat. Nyt minä kuitenkin menen. Jos Olle tulee kotiin, niin sano hänelle, että hän oli nauta! Hyvästi! KurkistaPunaiseen Huoneeseen,niin saamme nähdä, onko Herramme niin armollinen, että antaa meille jotain syötävää ennen auringonlaskua! — Sulje ovi, kun menet, ja pistä avain kynnyksen alle. Hyvästi!
Hän meni ja hetken päästä oli hän Falkin oven takana, kaukana Gref-Magnikadulla. Hän koputti, mutta ei saanut vastausta! Silloin avasi hän oven ja astui sisälle. Falk, joka nähtävästi oli nähnyt rauhattomia unia, havahtui unesta ja tuijotti Selléniin, tuntematta häntä.
— Hyvää iltaa, veli, tervehti Sellén.
— Ahaa, sinäkö se olet! Minä mahdoin uneksia jotain ihmeellistä! Hyvää iltaa, istu alas ja pane piippuun! Onko jo ilta?
Sellén, joka luuli tuntevansa oireet, ei ollut mitään huomaavinaan, vaan tarttui puheeseen.
— Veli ei tainnut olla Tinanapissa tänään?
— En, vastasi Falk hämillään, en ollut siellä. Kävin Idunassa!
Hän ei todellakaan tiennyt, oliko sen uneksinut, vaiko ollut siellä, mutta hän ilostui siitä, että sanoi sen, sillä hän häpesi kovaa onneaan.
— Niin, se oli oikein tehty, vahvisti Sellén. Ruoka Tinanapissa ei ole hyvää!
— No ei juuri voi kehua! sanoi Falk. Heidän lihasoppansa on niin pirun huonoa!
— Niin, ja sitten tuo vanha kellarimestari laskee voileivät, se lurjus.
Sana voileivät herätti Falkin täyteen tajuntaan, mutta hän ei enää tuntenut nälkää, joskin hänen jalkojaan hieman väsytti. Keskusteluaine kuitenkin oli epämieluinen ja sitä täytyi ensi tilassa vaihtaa.
— No, sanoi hän, taulusi on kai huomiseksi valmis?
— Ei, jumala paratkoon, niin hyvin ei ole asiat.
— No, mitä nyt sitten?
— En millään ehdi.
— Et ehdi? Miksi et istu kotona ja tee työtä?
— Voi, veli hyvä, vanha, iankaikkinen juttu. Puuttuu väriä! Väriä!
— Kai se on autettavissa! Vai eikö sinulla ehkä ole rahoja?
— Silloinpa ei hätää olisikaan!
— Eikä minullakaan ole? Mitäs me nyt teemme!
Sellén loi silmänsä alas, kunnes katseet tulivat Falkin liivintaskun kohdalle, johon melko paksut kultaiset vitjat menivät; eipä sillä, että Sellén olisi niitä kullaksi luullut, leimatuksi kullaksi, sillä hän ei voinut käsittää, kuinka voisi olla niin ylellinen, että pitäisi niin paljon rahaa liivien ulkopuolella. Hänen ajatuksensa olivat nyt kuitenkin saaneet määrätyn suunnan ja hän jatkoi:
— Jospa minulla edes olisi jotain pantattavaa, mutta me olimme siksi varomattomia, että veimme talvitakkimme säilöön ensimmäisenä aurinkoisena päivänä huhtikuussa.
Falk punastui. Hän ei ennen ollut sellaisissa asioissa ollut.
— Panttaatteko te päällystakkeja? kysyi hän. Saatteko niistä mitään?
— Kaikesta sitä aina jotain saa — kaikesta, huomautti Sellen. Kunhan vain on mitä antaa.
Falkin silmissä maailma pyöri ympäri. Hänen täytyi istuutua. Sitten veti hän esiin kultakellonsa.
— Mitä luulet tästä saatavan, vitjoineen?
Sellén punnitsi tulevia pantteja kädessään ja katseli niitä tuntijan tavalla.
— Onko ne kultaa? kysyi hän heikolla äänellä.
— On, kultaa!
— Leimattua?
— Leimattua!
— Molemmat?
— Molemmat!
— Sata riksiä! selitti Sellen ja pudisti kättään, jotta kultaiset vitjat helisivät. — Mutta se on vahinko! Ei veljen pidä luopua tavaroistaan minun vuokseni!
— No itseni vuoksi sitten, sanoi Falk, joka ei halunnut näyttää epäitsekkäältä, koska ei ollut. Minäkin tarvitsen rahaa. Jos tahdot muuttaa nuo rahaksi, niin teet minulle palveluksen!
— No, oli menneeksi sitten, sanoi Sellén, joka ei tahtonut vaivata ystäväänsä epähienoilla kysymyksillä. Minä panttaan ne! Pue päälles nyt, veli! Elämä on näes joskus katkeraa, mutta elettävä se kuitenkin on!
Hän taputti Falkia olalle niin sydämellisesti, että sitä ei usein päässyt tunkeumaan sen iva-varustuksen läpi, jolla hän itsensä oli ympäröinyt, ja he läksivät ulos.
Kello oli seitsemän, ennenkuin asia oli toimitettu. Sitten menivät he ostamaan väriä ja taivalsivat sen jälkeen Punaiseen Huoneeseen.
Bernsin sali oli juuri näihin aikoihin alkanut näytellä sivistyshistoriallista osaansa Tukholman elämässä, kun se tappoi epäterveellisen café-chantant -elämän, joka eräänä kuusikymmenenluvun aikakautena kukoisti tahi raivosi pääkaupungissa ja sieltä levisi ympäri koko maan. Tänne kokoontui seitsemän ajoissa joukottain nuorta väkeä, jotka olivat siinä säännöttömässä tilassa, joka vallitsee silloin, kun vanhempien koti jätetään, ja kestää siihen asti, kunnes päästään omaan; täällä istui parvittain nuoria miehiä, jotka olivat paenneet yksinäistä kamaria tai ullakkohuonetta istuakseen valossa ja lämmössä ja tavatakseen jonkun ihmisolennon, jonka kanssa puhella. Paikan isäntä oli tehnyt monta koetta huvittaakseen yleisöään pantomiimeilla, voimistelulla, baletilla ja muulla sellaisella, mutta hänelle oli aivan selvästi osotettu, että sinne ei tultu huvia hakemaan, vaan saadakseen olla rauhassa, että etsittiin keskusteluhuonetta, kokoontumishuonetta, mistä varmasti aina sai käsiinsä jonkun tuttavan; ja koska soitto ei mitenkään estänyt keskustelemasta, päinvastoin, niin suvaittiin sitä ja kuului se vähitellen tukholmalaisen iltaruokajärjestykseen punssiin ja tupakan ohessa. Siten tuli Bernsin salista koko Tukholman poikamiesten klubi. Ja siellä kukin seurue valitsi itselleen nurkkansa, ja Lill-Jansin asujamet olivat anastaneet itselleen sisemmän shakkihuoneen eteläisen lehterin sisäpuolelta, joka punaiseen kalustoonsa nähden ja lyhykäisyydenkin vuoksi vähitellen sai Punaisen Huoneen nimen. Siellä varmasti aina tavattiin, vaikka päivän kuluessa olisi oltukin hajalla kuin akanat tuulessa; sieltä sitten toimeenpantiin täydellisiä etsiskelyjä ympäri salin, kun hätä oli suuri ja oli kyseessä rahojen hankinta; silloin muodostettiin ketju; kaksi miestä tarkasteli lehterit ja kaksi etsi pitkin salin sivustoja; se oli kuin nuotan vetoa, ja harvoin se turhaan potkittiin, koska aina illan varrella yhä uusia vieraita saapui. Tänä iltana ei sellaista työtä tarvittu tehdä, ja siksipä Sellén ylpeästi ja levollisesti istuutui Falkin viereen punaiseen peräsohvaan.
Näyteltyään ensin pienen komedian keskenään siitä, mitä juotaisiin, päättivät molemmat ensiksi syödä. He olivat juuri alottaneet illallisen, ja Falk tunsi voimiensa karttuvan, kun pitkä varjo laskeutui heidän pöytänsä yli — ja heidän edessään seisoi Ygberg yhtä kalpeana ja kuihtuneena kuin tavallisesti. Sellén, joka oli onnellisissa olosuhteissa ja silloin aina hyvä ja kohtelias, kysyi heti, tahtoiko vieras tehdä heille seuraa, johon pyyntöön Falk yhtyi. Ygberg kursaili, luoden yleissilmäyksen asettien sisältöön, tulisiko täysin ravituksi vaiko vain puoliksi.
— Tuomarilla on terävä kynä, sanoi hän johtaakseen huomion pois kahvelinsa retkeilystä tarjottimen ympäri.
— Kuinka niin? Minullako on? vastasi Falk ja leimahti intoihinsa; hän ei luullut kenenkään tutustuneen kynäänsä.
— Se kirjotus on saavuttanut suurta suosiota!
— Mikä kirjotus? En käsitä!
— Oo — kyllä! Tuo Kansan Lippuun painettu kirjoitus KollegiostaVirkamiesten palkanmaksua varten!
— En minä sitä ole kirjottanut!
— Niin kuitenkin kollegiossa sanotaan! Tapasin erään tuttavan ylimääräisen sieltä; hän ilmotti sen teidän kirjottamaksenne, ja suuttumus ei taida olla kovinkaan pieni.
— Mitä sanotte?
Falk tunsi itsensä puolittain syylliseksi, ja nyt hänelle selvisi, mitä Struve tuona iltana Mosebackenilla oli kirjotellut. Mutta Struve oli sentään vain ollut referentti, Falk oli puhunut, ja hän katsoi velvollisuudekseen pysyä sanoissaan, uhalla, että häntä voitaisiin pitää vaikka — häväistyskirjottajana! Tuntiessaan peräytymistien olevan katkaistun, huomasi hän pian olevan jäljellä vain yhden ainoan keinon: jatkaa!
— No hyvä, sanoi hän, minä olen tuon kirjotuksen alkujuuri. Puhukaamme jostain muusta! Mitä notario pitää Ulrika Eleonorasta. Eikö hän ole mieltäkiinnittävä henkilö? Tai merivakuutusosakeyhtiö Tritonista? Tai Haqvin Spegelistä?
— Ulrika Eleonora on mieltäkiinnitävin luonne koko Ruotsin historiassa, vastasi Ygberg vakavasti; minä olen juuri saanut tilauksen laatia kirjotuksen häneltä.
— Smithiltäkö? kysyi Falk.
— Niin, mistä sen tiedätte?
— Silloin tunnette Suojelusenkelinkin?
— Mistä te sen tiedätte?
— Lähetin ne tänään päivällisen aikaan takaisin.
— On väärin, kun ei tee työtä! Te kadutte sitä vielä! Uskokaa minua!
Taudillinen punastus oli noussut Falkin poskille ja hän puhui kuumeellisesti. Sellén istui levollisesti, poltti ja kuunteli musiikkia enemmän kuin puhetta, joka osaksi ei huvittanut häntä, ja jota hän osaksi ei käsittänytkään. Sohvan nurkasta, jossa istui, voi hän molempien oviaukkojen läpi, jotka johtivat eteläiselle lehterille jättäen salin silmälle avonaiseksi, nähdä pohjoisellekin lehterille. Valtavan savupilven läpi, joka aina leijui molempien lehterien välisen kidan päällä, voi hän sentään erottaa niiden kasvot, jotka olivat toisella puolella. Äkkiä kiintyi hänen huomionsa johonkin, kauas etäisyyteen. Hän nykäisi Falkia käsivarresta.
— Senkin velikulta! Katso, tuonne vasemman uutimen taa!
— Lundell!
— Niin, juuri hän! Hän etsiskelee Magdaleenaa! Katso, nyt hän puhuttelee häntä! Mikä potra poika!
Falk punastui, niin että Sellén sen huomasi.
— Täältäkö hän etsii malleja itselleen? kysyi hän kummastuneena.
— Niin, mistä muutoin! Eihän niitä pimeästä voi valita!
Kohta sen jälkeen tuli Lundell sisälle ja Sellén tervehti häntä suojelevalla nyökkäyksellä, jonka merkityksen tämä luuli voivansa ymmärtää, ja jonka vuoksi hän kumarsikin tavallista kohteliaammin Falkille ja ilmaisi loukkaavalla tavalla kummastuksensa Ygbergin läsnäolon johdosta. Ygberg, joka tarkoin tämän huomasi, käytti tilaisuutta hyväkseen ja kysyi, mitä Lundell suvaitsisi nauttia, jolloin tämän silmät suurenivat; hän näytti olevan pelkkien pohattojen joukossa. Ja hän tunsi itsensä hyvin onnelliseksi, tuli helläksi ja ihmisystävälliseksi ja saatuaan illallista, johon kuului myöskin lämmintä ruokaa, tunsi hän tarpeen pukea tunteensa sanoiksi. Hänellä oli jotain sanottavaa Falkille, se oli aivan ilmeistä, mutta hän ei sitä nyt muistanut. Pahaksi onneksi orkesteri silloin juuri soitti "Hör oss, Svea!" ja seuraavassa silmänräpäyksessä "Jumala ompi linnamme".
Falk tilasi lisää juomia.
— Tuomari rakastaa kuten minäkin vanhaa hyvää kirkkolaulua, alkoiLundell.
Falk ei tiennyt pitävänsä oikeastaan mitään kirkkolaulua parempana kuin toista, ja kysyi sentähden Lundellilta, haluaisiko tämä juoda punssia. Lundell epäröitsi; ei tiennyt, uskaltaisiko. Hän kenties ensin söisi vähän enemmän, hän oli niin huono juomaan, minkä hän katsoi asiakseen todistaa yskimällä pahasti, mutta lyhyeen, kumottuaan kolmannen ryypyn.
—Sovinnonsoihtuon hyvä nimi, jatkoi hän; se osottaa samalla sovinnon syvää, uskonnollista tarvetta ja sitä valoa, joka tuli maailmaan, kun ihmeistä suurin tapahtui, se, joka on ylpeille pahennus.
Samassa pisti hän lihapyörylän viimeisen poskihampaansa taakse ja katseli, minkä vaikutuksen hänen puheensa tekisi — mutta häntä ei juuri mairitellut se, että kolmet tyhmät kasvot, joista kuvastui mitä suurin hämmästys, kääntyi häntä töllistämään. Hänen täytyi puhua selvemmin.
—Spegelon suuri nimi ja hänen puheensa ei ole kuin fariseusten puhe. Me muistamme kaikki, että hän on kirjoittanut tuon ihanan virrenNyt vaikenevat valittavat äänet,jonka vertaista saa etsiä! Maljanne, tuomari; minua ilahuttaa, että te olette sellainen edustaja!
Tässä Lundell huomasi, että hänen lasinsa oli tyhjä. — Luulenpa, että minun täytyy ottaa vielä naukku.
Kaksi ajatusta surisi Falkin päässä: 1:o mieshän juo viinaa! 2:o mistä hän tietää nuo asiat Spegelistä? Epäluulo valtasi hänet sitten kuin salama, mutta hän ei halunnut mitään tietää, vaan sanoi ainoastaan:
— Maljanne, herra Lundell!
Epämieluisan keskustelun, joka tietenkin olisi äskeisestä seurannut, keskeytti onneksi Ollen tulo. Sillä hän tuli todellakin, tuli tavallista räsyisempänä, tavallista likaisempana ja ulkonäöstä päättäen entistä vaivaisempana lonkiltaan, jotka pistivät esiin kuin kokkapuut pitkän takin alta, jota nyt enää yksi ainoa nappi ensimmäisen kylkiluun yläpuolelta piti kiinni. Mutta hän oli iloinen ja nauroi nähdessään niin paljon ruokaa ja juomaa pöydällä, ja Sellénin kauhuksi alkoi hän tehdä selkoa retkensä tuloksista ja suorittamaan asioitaan. Hän oli todella joutunut poliisin kynsiin.
— Tästä saat kuitit!
Hän ojensi kaksi viheriäistä panttilappua pöydän yli Selénille, joka silmänräpäyksessä muutti ne paperikuulaksi.
Sitten oli hänet viety vartiokonttoriin. Hän näytti, että toinen takinkauluksen puolikas puuttuu. Sitten sai hän ilmottaa nimensä. Se tietenkin oli väärä! Ei kenenkään ihmisen nimi ole Montanus! Sitten syntymäseutu: Västmanland! Se luonnollisesti oli väärä, sillä ylikonstaapeli oli itse sieltä ja hän kyllä tunsi maanmiehensä. Sitten ikä: 28 vuotta. Se oli vale, "sillä hän on vähintään 40". Asunto: Lill-Jans! Sekin oli vale, sillä siellä ei asunut muita kuin puutarhuri. Toimi: taiteilija! Sekin oli vale, "sillä hän näytti rantajätkältä".
— Täss' on värit, neljä pötkyä! Tarkasta ne! Sitten oli nyytti revitty auki, jolloin toinen raideista repeytyi.
— Sentähden sain minä niistä vain 1:25 molemmista! Katso kuittia, niin näet, että se on oikein!
Sitten kysyttiin häneltä, mistä hän nuo tavarat oli varastanut. Olle oli vastannut, että hän ei ollut niitä varastanut, jolloin ylikonstaapeli oli kiinnittänyt hänen huomiotaan siihen, että tässä ei ollut kysymys siitä,olikohän ne varastanut, vaan siitä,mistähän ne oli varastanut! Mistä! Mistä!Mistä!
— Täss' on rahaa takaisin, viisikolmatta äyriä. Minä en ole ottanut mitään.
Sitten oli tehty pöytäkirja "varastetuista tavaroista", jotka oli lukittu kolmella sinetillä. Turhaan oli Olle vakuuttanut olevansa syytön, turhaan oli hän vedonnut heidän oikeudentuntoonsa ja ihmisyyteensä. Tästä viimeisestä vetoamisesta seurasi, kuten näytti, se, että konstaapeli esitti pöytäkirjaan pantavaksi, että "vanki" — hän oli jo vanki — tavattaessa oli ollut väkevien juomien liikuttama, joka tulikin pöytäkirjaan, kuitenkin siten muutettuna, että sanat "väkevien juomien" jäivät pois ja sanottiin vain "liikutettu". Kun ylikonstaapeli useita kertoja oli pyytänyt konstaapelin muistuttelemaan, eikö vanki kiinniotettaessa tehnyt vastarintaa, ja tämä oli vakuuttanut, ett'ei hän voi ottaa valalleen vangin vastarinnantekoa (joka tällaisessa tapauksessa kylläkin olisi voinut olla raskauttavaa, koskapa vanki oli kavalan ja uhkaavan näköinen), mutta kyllä sen, että hänestä vanki oli "yrittänyt" tehdä vastarintaa pakenemalla erääseen porttikäytävään, niin otettiin tämä pöytäkirjaan.
Sitten tehtiin raportti, jonka alle Ollen käskettiin kirjottaa. Raportti kuului: että mieshenkilö, joka oli kavalan ja uhkaavan näköinen, oli tavattu hiiviskelemästä pitkin Norrlandsgatanin vasenta puolta, k:lo 4 ja 35 i.p.p., kädessä epäilyttävä nyytti. Vangittu mieshenkilö oli puettu viheriäiseen korderoi-kankaasta tehtyyn pitkään takkiin (puuttui liivit), sinisiin boiji-housuihin, paita merkitty kauluksessa kirjaimilla P.L. (joka osotti, joko että se oli varastettu tai oli vangittu ilmottanut väärän nimen), harmaarantuisiin villasukkiin ja matalaan huopahattuun, jossa oli kukonsulka. Vangittu oli ilmottanut väärän nimen Olle Montanus, valehteli olevansa syntyisin talonpoikaisvanhemmista Västmanlandista, ja koetti uskotella, että hän oli taiteilija, sekä ilmotti asunnokseen Lill-Jansin, mikä todistettavasti oli väärin. Yritti vangittaessa tehdä vastarintaa pakenemalla porttikäytävään.
Seurasi määrittely nyytissä olevista tavaroista. Koska Olle kieltäytyi tunnustamasta raporttia oikeaksi, sähkötettiin heti vankilaan, ja ajuri vei sitten pois vangin, nyytin ja yhden konstaapelin. Kun he olivat ajaneet Myntgatanille, oli Olle nähnyt pelastajan, valtiopäivämies Per Ilssonin Träskålasta, maanmiehensä, jonka hän huusi luokseen ja joka todisti raportin vääräksi, jolloin Olle päästettiin vapaaksi ja sai takaisin nyyttinsä. Ja nyt oli hän täällä, ja —
— Tässä ovat ranskanleivät! Viisi vain on jäljellä, yhden olen syönyt.Ja tässä on olut.
Hän laski todellakin pöydälle viisi leipää, jotka hän otti takataskuista, ja kaksi pulloa olutta, jotka veti esiin housuntaskuista, jonka jälkeen hänen vartalonsa taas sai entisen epäsuhtaisuutensa.
— Veli Falk saa suoda Ollelle anteeksi, hän ei ole tottunut olemaan ihmisten seurassa — pane pois leivät, Olle; mitä tyhmyyksiä tuo on! oikaisi Sellén.
Olle totteli. Lundell ei tahtonut päästää tarjotinta luotaan, huolimatta siitä, että oli näpertänyt pois kaikki niin sievästi, ettei jäännöksistä voinut päättää, mitä aseteilla oli ollut, mutta viinapullo lähestyi vähä väliä lasia, jolloin Lundell aivan kuin ajatuksissaan otti naukun. Silloin tällöin nousi hän ylös tai kääntyi tuolillaan "nähdäkseen" mitä soitettiin; jolloin Sellén tarkasti piti silmällä hänen liikkeitään. Sitten tuli Rehnhjelm. Hiljaisena ja humalassa istuutui hän ja etsi harhaileville katseilleen päämaalia, jossa ne voisivat levätä, sillä aikaa kun hän kuunteli Lundellin nuhteita. Hänen väsynyt katseensa kääntyi vihdoin Selléniin ja pysähtyi samettiliiveihin, jotka viimemainitut lopun iltaa olivat hänen hiljaisten mietteittensä alinomaisena esineenä. Silmänräpäykseksi kirkastuivat hänen kasvonsa, aivan kuin nähdessään vanhan tuttavan, mutta sitten sammui valo taas, kun Sellén, joka tunsi "vetoa", napitti takkinsa. Ygberg tarjoili Ollelle illallista eikä väsynyt mesenaattimaisesti kehottamasta häntä käyttämään ruokia hyväkseen ja täyttämästä hänen lasiaan. Soitto tuli yhä eloisammaksi, kuta pitemmälle ilta kului, ja samoin keskustelukin. Falk nautti koko lailla tästä huumaustilasta; täällä oli lämmin ja valoisa, melua ja savua, ja täällä istui ihmisiä, joiden elämää hän oli jatkanut muutamilla tunneilla, ja jotka sen vuoksi olivat onnellisia ja iloisia kuin kärpäset, jotka auringonsäteet olivat eloon herättäneet. Hän tunsi olevansa sukua heille, sillä he olivat oikeastaan onnettomia, ja he olivat vaatimattomia, he ymmärsivät mitä hän sanoi ja sanoessaan jotain puhuivat he kuin ihmiset, eivätkä kuin kirjat; heidän raakuudellaankin oli viehätyksensä, sillä siinä oli niin paljon luontoa, niin paljon viattomuutta, eikä Lundellin ulkokultaisuuskaan voinut herättää hänen vastenmielisyyttään, sillä se oli niin teeskentelemätöntä ja oli niin löyhästi häneen liisteröityä, että sen milloin tahansa voi repiä pois. Ja niin ilta kului ja loppui se päivä, joka hänet peruuttamattomasti oli heittänyt kirjailijan ohdakkeiselle uralle.
Jeesuksen seuraaminen.
Seuraavana aamuna herätti siivoojatar hänet, ojentaen kirjeen, joka oli sisällöltään seuraava:
Timot. luk. X, v. 27, 28, 29. Ensimmäinen Korint. luk. VI.,v. 3, 4, 5.
Kallis V—i!
Meidän H:me J. Kr. Armo ja Rauha, Isän rakkaus ja P. H:n osallisuus j.n.e. Amen!
Näin eilisiltaisesta Harmaastaviitasta, että aiot julkaista Sovinnonsoihtua. Tule tapaamaan minua toimessani huomen-aamulla ennen 9.
Pelastettu.
Nathanael Skåre'si.
Nyt ymmärsi hän osaksi Lundellin arvotukset!
Hän ei tosin tuntenut tätä suurta jumalanpalvelijaa Skårea persoonallisesti eikä tiennyt mitään Sovinnonsoihdusta, mutta hän oli utelias ja päätti seurata tungettelevaista kutsua.
Kl. 9 oli hän Regeringsgatanilla mahtavan nelikerroksisen talon edustalla, jonka fasaadi oli täynnä kylttejä aina kellarikerroksesta hamaan kattolistaan asti.Kristillinen Kirjapaino Osakeyhtiö Rauha, 2 k. Jumalan lasten perinnön toimitus, 1/2 k. Viimeisen Tuomion toimisto, 1 k. Rauhanpasuunan toimisto, 2 k. Lastenlehti: Ruoki lampaitani, toimitus, 1 k. Kristillisen Rukoushuoneosakeyhtiö Armoistuimen Johtokunta, toimittaa maksuja ja myöntää lainoja ensimmäistä kiinnitystä vastaan, 3 k. Tule Jeesuksen luo, 3 k. Huom. Säännölliset myyjät, jotka voivat antaa takuun, saavat täältä työtä.Lähetys-Osakeyhtiö Kotkajakaa 1867 vuoden voittoa korkokupongeilla, 2 k.Kristillisen Lähetyshöyrylaiva Zululu'n konttori, 2 1/2 k.
Laiva lähtee, jos Jumala tahtoo, t.k. 28 p. Tavaroita otetaan konnossementtia ja kuittia vastaan konttorissa Skeppsbron luona, jossa laiva lastaa.
Ompeluseura Muurahaispesäottaa vastaan lahjoja alakerrassa.Papin kauluksiapestään ja silitetäänPortinvartijan luona! Öylättejäà 1,50 naula myydäänPortinvartijalla!Huom!Mustia hännystakkeja, jotka sopivat Rippilapsille, vuokrataan.Käymätöntä viiniä(Math. 19:32) saa ostaaPortinvartijaltaà 75 äyriä kannu, ilman astiaa.
Alakerrassa portista vasemmalle oli kristillinen kirjakauppa. Falk pysähtyi ja luki ikkunaan asetettujen kirjojen nimiä! Se oli sitä vanhaa tavallista: epähienoja kysymyksiä, nenäkkäitä syytöksiä, loukkaavia tuttavallisuuksia, kaikki jo entuudestaan hyvin tunnettuja. Mutta enemmän kiinnittivät hänen huomiotaan monet kuvitetut aikakauslehdet, jotka suurine, englantilaisine puupiirroksineen olivat levällään houkutellen ihmisiä. Varsinkin lastenlehdillä oli ärsyttävä ohjelma, ja puotipalvelija tiesi kertoa, miten vanhat ukot ja akat tuntikausia voivat seisoa ikkunan ääressä katsellen kuvia, jotka näyttivät tekevän liikuttavan vaikutuksen heidän hurskaisiin mieliinsä ja herättävän jo menneen — ehkä turhaan menneen — nuoruuden muistoja. Falkin valtasi silmänräpäykseksi jumalaton ajatus, jonka hän kuitenkin heti karkotti sen siveellisen saarikansan luo, joka syö verta ja juo leipäänsä, ja ajatuksensa hävetti häntä.
Hän kapuaa pompeijilaisten seinämaalausten välitse leveitä rappusia ylös, jotka koko lailla muistuttavat sitä tietä, joka ei johda autuuteen, ja saapuu sitten suureen huoneeseen, joka on sisustettu kuin pankin sali pulpeteilla vielä ylösnousemattomia kamreereja, kasöörejä ja kirjanpitäjiä varten. Keskellä huonetta on kirjotuspöytä, suuri kuin alttari, mutta muistuttaen moniäänisiä urkuja, joita ensinmainittuja tässä osottaa kokonainen koskettimisto ilmatelegraafin nappuloita ja trumpettimaiset puhetorvet, jotka johtavat kaikkiin rakennuksen huoneistoihin. Lattialla seisoo iso mies, ratsusaappaissa, papintakissa, joka on kiinni kaulan luota viimeisellä ylänapilla, niin että se muistuttaa avonaista univormutakkia, kaulassa valkoinen rusetti ja sen yläpuolella merikapteenin naamari, sillä oikeat kasvot ovat kadonneet pulpetin lokeroon tai pakkalaatikkoon. Iso mies ruoskii ratsusaappaidensa kiiltäviä varsia ratsupiiskalla, jonka nuppi, symboolisesti, kuvaa hevosen jalkaa, ja polttaa väkevää sikaria, jota ahkerasti pureksii pitääkseen, kuten näyttää, suutaan käynnissä. Falk katseli ihmetellen tuota suurta miestä.
Tämä siis oli tällaisten ihmisten viimeinen kuosi, sillä ihmisilläkin on oma kuosinsa! Tämä siis oli tuo suuri julistaja, jonka oli onnistunut tehdä nykyaikaiseksi syntisyys, armon janoominen, huonous, köyhyys, kurjuus, sanalla sanoen kaikilla tavoin raadollisena oleminen! Tämä mies oli tehnyt pelastuksesta hienon muodin! Hän oli keksinyt Stora Trädgårdsgatania varten evankeliumin! Oli saatu kuulla armon järjestys! Pidettiin synnillisyydessä kilparatsastuksia, joissa huonoin sai palkinnon, mutta pantiin toimeen ajometsästyksiä köyhien, pelastettavien sielujen pyydystelemiseksi, mutta pidettiin myöskin, tunnustakaamme se, ajoja sellaisten uhrien tavottamista varten, joilla pyytäjät opettelivat itseään parannukseen saattamalla heidät mitä julmimman hyväntekeväisyyden esineiksi.
— Vai niin, te olette herra Falk! sanoo naamio. Tervetuloa, ystäväni! Te kenties haluatte nähdä minun toimeni! Anteeksi, onhan herra Falk lunastettu? Niin! No! Tämä on kirjapaino-osakeyhtiön toimisto — suokaa anteeksi, silmänräpäys.
Hän menee urkujen luo ja vetää ulos parisen ääntä, jolloin vastaukseksi kuuluu vihellys.
— Olkaa niin hyvä ja katsokaa ympärillenne sen aikaa!
Hän panee suunsa torveen ja huutaa: —"Seitsemäs pasuuna ja kahdeksas tuska!Nyström! Mediaevel, 8, varastossa, fraktuuralla otsakirjotukset, nimet harvennetut!"
Ääni vastaa samasta torvesta: "Puuttuu käsikirjotusta!" Naamio istuutuu urkujen ääreen, ottaa kynän ja arkin paperia ja antaa kynän kiitää paperin yli puhuen sikari hampaissa.
— Tämä toimi — on — niin laaja — että se piankin menee — yli voimieni — ja — terveyteni olisi — huonompi kuin se — on — ellen — minä sitä hoitaisi — niin — hyvin.
Hän ponnahtaa ylös ja vetää toisesta äänestä ja huutaa toiseen torveen:Oletko maksanut velkasi?korrehtuuri — Ja sitten hän jatkaa puhumalla toista ja kirjottamalla toista.
— Te ihmettelette — miksi — minä — käyn jalassani — näin — ratsusaappaat. Sen vuoksi — koska — minä — ensiksikin — ratsastan — terveyteni vuoksi.
Poika tuo korrehtuuria. Naamio ojentaa sen Falkille ja sanoo nenällään — sillä suu ei ole vapaa — "lue tuo!", samalla huutaen pojalle silmillä: "odota!"
— Toiseksi — (korvain liikkeellä sanoo hän kehuvasti Falkille: "kuuletteko, että seuraan mukana!") — koska mielestäni — hengen miehen — ei tule herättää — huomiota — ulkomuodollaan — toisten — ihmisten — suhteen — sillä — sitä — sanotaan — hengelliseksi — kopeudeksi — ja se — antaa — moittijille — syytä.
Kirjanpitäjä tulee sisälle ja naamio tervehtii häntä otsanahalla, ainoa osa, joka ei ole käytännössä.
Ennemmin kuin istuisi toimetonna ottaa Falk korrehtuurin ja lukee.Sikari jatkaa puhettaan.
— Kaikilla muilla — ihmisillä — on ratsusaappaat — minä en millään muotoa tahdo poiketa heistä — ulkoasuuni nähden — sentähden — koska — en ole — mikään — ulkokullattu — käytän minä — ratsusaappaita.
Sitten antaa hän käsikirjotuksen pojalle ja karjasee — suullaan: "Neljä latomahaallistaSeitsemättä pasuunaaNyströmille!" — ja sitten Falkille:
— Nyt olen vapaa viisi minuuttia! Suvaitsetteko tulla varastohuoneeseen.
Kirjanpitäjälle:
— Zululu lastaa?
— Paloviinaa, vastaa kirjanpitäjä ruostuneella äänellä.
— Käykö se päinsä? kysyy naamio.
— Se käy päinsä! vastaa kirjanpitäjä.
— No, Jumalan nimeen siis! — Tulkaa, herra Falk. He astuvat huoneeseen, joka on täynnä hyllyjä, joilla on kirjapakkoja. Naamio sipasee ratsupiiskallaan pitkin niiden selkiä, ja sanoo ylpeästi — suoraan:
— Nämä minä olen kirjottanut! Mitä siitä sanotte? Eikö ole paljon? Tekin kirjotatte — vähän! Jos saatte jatkaa, niin kirjotatte tekin vielä näin paljon! — Hän puri ja repi sikariaan ja sylkäsi sitten palaset suustaan, jotka lentelivät kuin paarmat, ennenkuin tarttuivat kirjain selkämyksiin, ja hän näytti siltä kuin olisi ajatellut jotain halveksuttavaa.
— Sovinnonsoihtu? Hm! Minun mielestäni se on tyhmä nimi! Eikö teidänkin? Tekö sen olette keksinyt?
Ensi kerran Falk nyt sai tilaisuuden vastata hänen puheeseensa, sillä kuten kaikki suurmiehet vastasi hän aina kysymyksiinsä itse, ja vastaus oli ei. Pitemmälle hän ei ehtinyt, ennenkuin naamio taas oli käynnissä.
— Minun mielestäni se on hyvin tyhmä nimi! Noo! Te luulette sen leviävän?
— En tiedä mitään koko asiasta, enkä tiedä mistä te puhutte.
— Ette tiedä mitään?
Hän ottaa lehden ja näyttää.
Falk lukee ällistyneenä seuraavan ilmotuksen:
"Tilausilmotus:Sovinnonsoihtu.Aikakauslehti kristillistä yleisöä varten. Ilmestyy kohdakkoin Arvid Falkin toimittamana. (Kaunokirjallisuus-Akatemian palkitsema kirjailija). Ensimmäinen vihko sisältää Håkan Spegelin Jumalan luodut teot, tunnustettavasti uskonnollista henkeä ja syvää kristillisyyttä uhkuva runoteos".
Hän oli unohtanut peruuttaa Spegelin ja siinä hän nyt seisoi sanatonna!
— Kuinka suuri on painos? Hä? 2,000 otaksun minä. — Liian vähän: Ei kelpaa! MinunViimeistä Tuomiotanileviää 10,000 ja minä en kuitenkaan saa siitä enempää kuin — mitä mä sanoisin — viisitoista puhdasta!
— Viisitoista?
— Tuhatta, poikaseni!
Naamio näytti unohtaneen roolinsa ja joutuneen joillekin vanhoille jäljilleen.
— No hyvä, jatkoi hän. Te tiedätte, että minä olen suosittu saarnamies, voin sanoa sen ilman kehumista, koskapa koko maailma sen tietää! Te tiedätte, että minusta paljon pidetään, sitähän minä nyt en voi auttaa, mutta niin se on! Minähän olisin teeskentelijä, jos sanoisin, etten tiedä sitä, minkä koko maailma tietää! No siis, minä avustan teidän yritystänne alussa! Te näette tämän säkin! Jos sanon, että se sisältää kirjeitä henkilöiltä, naisilta — niin, niin, olkaa huoleti: minä olen naimisissa — jotka pyytävät muotokuvaani, niin en ole sanonut liikaa.
Se nyt tosin vain oli pussi, jota hän ruoski.
— Säästääkseni heiltä ja itseltäni paljon vaivaa ja tehdäkseni samalla toiselle suuren palveluksen olen ajatellut antaa teille luvan laittaa lehteen elämäkertani, muotokuvan seuraaman, jolloin teidän ensimmäistä numeroanne leviäisi 10,000 ja te voitte siten pistää taskuunne, ainoastaan siitä numerosta, tuhannen puhdasta!
— Mutta, herra pastori — (hän yritti sanoa: kapteeni) — minä en tiedä mitään koko tästä asiasta!
— Ei merkitse mitään! Ei kerrassaan mitään! Kustantaja itse on kirjottanut minulle ja pyytänyt muotokuvaani! Ja teidän on laadittava minun elämäkertani! Helpottaakseni tehtäväänne olen antanut erään ystäväni panna kokoon pääsisällön siitä, joten teidän tarvitsee laittaa vain johdanto — lyhyt ja henkevä, korkeintaan muutamia latomahaallisia! Nyt sen tiedätte!
Falk tuli hämilleen niin suuresta ennaltatietämyksestä, ihmetellen että muotokuva oli niin erilainen kuin alkukuva ja että ystävän käsiala oli niin samanlainen kuin naamion oma käsiala.
Naamio oli antanut muotokuvan ja käsikirjotuksen sekä ojensi nyt kätensä saadakseen siitä kiitosta.
— Tervehtikää — — kustantajaa! — Hän oli niin vähältä sanoaSmithiä, että heikko punerrus kohosi hänen poskipartansa väliin.
— Mutta eihän pastori tunne minun mielipiteitäni — väitti Falk vastaan.
— Mielipiteitänne? Hä? Olenko minä kysynyt teidän mielipiteitänne? Minä en koskaan pyydä keltään ihmiseltä mielipiteitä! Varjelkoon taivas! Minä? En koskaan!
Hän suomi vielä kerran kustannustavaroittensa selkämyksiä, avasi oven, osotti elämäkertansa kirjottajalle tien ja palasi alttaripalvelukseensa.
Falk ei voinut, kuten tavallisesti, ja se oli hänen onnettomuutensa, ennenkuin vasta jäljestäpäin keksiä sopivaa vastausta ja hän oli jo kadulla, kun hän sen löysi. Kellarin luukku, joka sattumalta oli auki (ja jossa ei ollut ilmotuksia), sai vastaanottaa elämäkerran ja muotokuvan huostaansa.
Sitten meni hän lähimpään sanomalehden toimitukseen peruuttaakseen uutisen Sovinnonsoihdusta ja sen jälkeen kulkemaan varmaa nälkäkuolemaa kohti.
Isänmaa parka!
Muutamia päiviä tämän jälkeen löi Riddarholman kello 10, kun Falk saapui valtiopäivätalolle avustaakseen Punahilkan selostajaa Toisessa kamarissa. Hän kiiruhti askeliaan, sillä tässä laitoksessa, arveli hän, jossa maksettiin kunnollisia palkkoja, ollaan kai täsmällisiä. Hän meni sisälle valiokunnan tietä ja sieltä osotettiin hänelle tie Toisen kamarin vasemmalle selostajaparvekkeelle. Hän astui juhlallinen tunne mielessään niille harvoille lankuille, jotka olivat kuin kyyhkyslakka ripustetut kattolistan alle ja jossa "vapaan sanan miehet saisivat kuunnella, kuinka kansan arvokkaimmat jäsenet pohtivat maan pyhimpiä asioita". Tämä oli Falkille aivan uutta, mutta hän ei menehtynyt suurista vaikutelmista, katsoessaan alas hyllyltään ja nähdessään allaan tyhjän salin, joka koko lailla muistutti Lancasterkoulua. Kello oli viisi minuuttia yli kymmenen, mutta vielä ei ollut ketään muuta elävää sielua läsnä paitsi hän. Muutaman minuutin vallitsi hiljaisuus, joka muistutti maalaiskirkon äänettömyyttä ennen saarnaa; hiljainen naperrus kuuluu halki salin. "Rotta", ajattelee hän; mutta samassa huomaa hän avaruuden läpi, vastapäätä olevalla selostajalehterillä, pienen, poljetun olennon, joka terottaa lyijykynää kaidepuuta vasten, ja hän näkee miten lastut satavat alas laskeutuen alla oleville pöydille. Paljoa ei ole, mihin hänen ympäri tyhjiä seiniä vaeltava katseensa voisi asettua, mutta lopuksi pysähtyy se vanhaan seinäkelloon Napoleon I:sen ajoilta, jonka keisarilliset, vastakullatut tunnusmerkit ovat kuvaannollisesti esittävinään jotain uudestikeitettyä vanhaa. Mutta viisarit, jotka osottavat 10 minuttia yli 10, esittävät myöskin kuvaannollisesti — ivallisesti — jotain, kun ovet taustassa paiskataan auki ja eräs mies astuu sisälle. Hän on vanha; hänen hartiansa ovat alkaneet käyristyä yleisten toimien taakan alla, hänen selkänsä oli painunut kunnallisten toimien kuormasta, kaulansa taipunut pitkällisen olon aikana kosteissa virkahuoneissa, komiteasaleissa, pankkiholveissa ja muissa sellaisissa; hänen intohimottomissa askeleissaan on jotain eläkettä nauttivaa, kun hän astuu pitkin kookosmattoa, joka johtaa kateederille. Tultuaan keskelle käytävää, keisarillisen kellon kohdalle, pysähtyy hän — hän näyttää olevan tottunut pysähtymään puolitiehen ja katsomaan ympärilleen ja taaksekin päin; mutta nyt hän pysähtyy ja vertaa pintelikelloaan seinäkelloon, ja hän pudistaa tyytymättömänä vanhaa, paljon käytettyä päätään: liian nopeasti! liian nopeasti! ja hänen kasvonsa osottavat ylimaailmallista levollisuutta, levollisuutta siitä, ettei hänen kellonsa voi kulkea liian hitaasti. Hän jatkaa kulkuaan käytävää pitkin samoilla askelilla kuin jos kulkisi elämänsä päämäärää kohti, ja ankara kysymys olikin siitä, eikö hän sitä ollut saavuttanutkin tuolla kunniakkaassa nojatuolissa kateederilla.
Tultuaan päämääräänsä hän pysähtyy, ottaa esiin nenäliinansa ja niistää seisoallaan nenänsä; sitten antaa hän katseensa kulkea loistavan kuulijakunnan, s.o. pöytien ja penkkien yli ja sanoo jotain merkillepantavaa, esim. "Hyvät herrat, nyt minä niistin nenäni!" ja sitten hän istuutuu ja vaipuu presidenttimäiseen lepoon, joka voisi olla unta, ellei se olisi valvomista; ja yksin, kuten luulee, suuressa huoneessa, yksin Jumalansa kanssa, valmistautuu hän kokoomaan voimia päivän vastuksia varten, kun äänekäs naperrus vasemmalta, korkealta katon rajasta, saa hänet hätkähtämään ja kääntämään kaulaansa, jotta hän kolmeneljäsosa-silmäyksellä voi surmata sen rotan, joka uskalsi hänen läsnäollessaan näpertää. Falk, joka ei ollut laskenut resonanssin vahvuutta kyyhkyslakassaan, vastaanottaa kuoliniskun surmaavasta katseesta, joka kuitenkin lievenee kulkiessaan alaspäin kattolistasta ja ennättää kuiskata, sillä se ei uskalla sanoa sitä ääneen: "se oli vain selostaja, pelkäsin, että se olisi rotta". Mutta sitten valtasi murhaajan syvä katumus synnistä, jonka hänen silmänsä olivat tehneet, ja hän kätkee kasvonsa käteensä — ja itkee? — Ei, hän hieroo pois tahran, jonka iljettävän esineen näkeminen oli tehnyt hänen silmäkalvoonsa.
Mutta ovissa aletaan käydä, edustajia saapuu ja seinäkellon viisarit matelevat eteenpäin, eteenpäin. Puheenjohtaja jakaa lahjapalkkioita nyökkäysten ja kädenlyönnin muodossa hyville sekä rankaisee huonoja kääntämällä kasvonsa heistä pois, sillä hänen täytyy korkeimpana olla oikeudenmukainen.
Nyt tulee Punahilkan selostaja, rumana, humalassa ja nukkumattomana; siitä huolimatta näkyy hän mielellään antavan totuuden mukaisia vastauksia vastatulleen kysymyksiin.
Ovissa käydään kerran vielä, ja sisään tulee henkilö varmoin askelin, aivan kuin olisi kotonaan, apukamreeri Kansliasta Veronsäädäntöä varten ja aktuaario Kollegiosta Virkamiesten palkanmaksua varten; hän menee aina nojatuolin luo ja tervehtii tutusti puheenjohtajaa ja penkoo papereita kuin olisivat ne hänen omiaan.
— Kuka tuo on? kysyy Falk.
— Hän on ylikirjuri, vastaa Punahilkalainen.
— Mitä? Kirjotatteko te täällä myöskin!
— Myöskin! Sen pian näet! Heillä on tuolla kokonainen kerros täynnä kirjureita; vintit täynnä kirjureita, ja kohta hankkivat he kirjureita kellariinkin!
Nyt alhaalla kuohuu kuin muurahaispesässä. Vasara putoo ja tulee hiljaista. Ylikirjuri lukee pöytäkirjan edellisestä kokouksesta ja se hyväksytään ilman vastustusta. Sitten sama mies lukee Jon Jonssonin, Lerbakasta, pyynnön saada 14 päivää virkavapautta.
Myönnetään!
— Onko teillä täällä virkavapauttakin! kysyy vastatullut kummastuneena.
— On toki! Jon Jonsson menee kotiinsa panemaan perunoita Lerbakaan.
Nyt alkaa koroke tulla täyteen nuoria miehiä, kynällä ja paperilla varustettuja. Pelkkiä vanhoja tuttavia entisiltä ylimääräisenäolo-ajoilta. He istuutuvat pienten pöytien ympärille ikään kuin muodostaakseen preferanssipiirejä.
— Nuo ovat kirjureita, ilmottaa Punahilkka. — Näyttävät tuntevan sinut!
Ja sen he todella tekevät, sillä he asettavat kakkulat nenälleen ja katselevat kaikki kyyhkyslakkaan päin, yhtä alentuvaisesti ylöspäin kuin parkettipaikkalaiset teatterissa katsovat riveille. Nyt he kuiskuttelevat keskenään ja vaihtavat mielipiteitä poissaolevasta, jonka, kaikista merkeistä päättäen, täytyy olla sillä tuolilla, jolla Falk istuu.
Falk tuntee itsensä niin syvästi liikutetuksi niin suuresta huomaavaisuudesta, ettei tervehdi kovin ystävällisesti Struvea, joka tulee kyyhkyslakkaan, umpimielisenä, ujostelemattomana, renttumaisena ja vanhoillisena.
Ylikirjuri lukee pyynnön eli esityksen määrärahan myöntämisestä eteisen uusiin köysimattoihin ja kalossihyllyjen messinkinumeroihin.
Myönnetään!
— Missä istuu oppositsiooni, kysyy asioihin perehtymätön.
— Niin, hitto tietköön, missä se istuu.
— Hehän vastaavat kaikkeen "jaa."
— Odotahan hieman myöhempään, niin saat kuulla.
— Eivätkö he sitten vielä ole tulleet?
— Täällä mennään ja tullaan, niinkuin hyväksi nähdään.
— Tämähän on siis aivan kuin joku virasto konsanaan!
Vanhoillinen Struve, joka oli kuunnellut tuota kevytmielistä puhetta, katsoo velvollisuudekseen puolustaa hallitusta.
— Mitä se pikku Falk siellä sanoo? Ei pidä mukista.
Falk tarvitsee niin pitkän ajan valitakseen sopivan vastauksen, että istunto alhaalla ennättää alkaa.
— Elä sinä hänestä välitä, lohduttaa Punahilkka; hän on aina vanhoillinen, kun hänellä on rahoja päivälliseksi, ja äsken lainasi hän minulta viitosen!
Ylikirjuri lukee: Valtiovarainvaliokunnan lausunto n:o 54 koskeva OlaHipssonin esitystä aitojen poistamisesta.
Puupatruuna Larsson Norrlannista vaatii ehdotonta hyväksymistä: "Miten käy metsiemme?" sanoo hän, "tahdon vain kysyä: miten käy metsiemme!" ja hän viskautuu läähättäen penkkiinsä. Tämä ytimekäs kaunopuheliaisuus on joutunut muodista viimeisinä 20 vuotena ja kohtaus vastaanotetaan tirskunnalla, jonka jälkeen kuolontyö norrlantilaisten penkissä itsestään lakkaa.
Voionmaan edustaja ehdottaa hiekkakivimuureja; Skånen edustaja pitää puksipuupensasaitoja parempina; norrbottenilaisen mielestä ovat aidat tarpeettomia, kun ei ole peltojakaan, ja eräs puhuja Tukholman penkiltä esittää, että asia lykättäisiin komiteaan, jossa on asiantuntijoita; hän panee erikoista painoa asiantuntijoihin. Mutta silloin nousee myrsky. Mieluummin kuolema kuin komitea! Pyydetään äänestystä. Ehdotus hylätään ja aidat saavat jäädä paikoilleen kunnes itsestään kaatuvat.
Ylikirjuri lukee: Valtiovarainvaliokunnan lausunto n:o 66 koskeva Carl Jönssonin esitystä määrärahan lakkauttamiseksi Raamattukomissioonilta. Kun tämän kunnianarvoisan satavuotisen laitoksen nimi lausutaan, sammuu irvistys ja kunnioittava hiljaisuus syntyy saliin. Kuka uskaltaisi hyökätä uskonnon perusmuurien kimppuun, kuka uskaltaisi antautua alttiiksi yleiselle hylkimiselle! Ystadin piispa pyytää puheenvuoroa.
— Kirjotanko minä? kysyy Falk.
— Et, tuo ei liikuta meitä mitä hän sanoo.
Mutta vanhoillinen Struve kirjottaa seuraavan selostuksen:
"Isänmaan pyhim. edut. Uskonn. ja ihmisk:n yhdistetyt nim. vuon. 829. vuon. 1632. Epäuskon sank. Uudistelija. Jumalan sana. Ihmis. san. Satavuotta Ansgar. Harrast. Oik. muk. Puolueet. Taitav. Oppi. Ruots. kirk. olemass. Ikivanha Ruotsin kunnia. Kustaa I. Kust. II. Lützenin kummut. Europan silmät. Jälkimailman tuomio. Suru. Kunniattomuus. Viheriä turve. Kätten pesu. Eivät ole tahtoneet".
Carl Jönsson pyytää puheenvuoroa.
— Nyt me kirjotamme! sanoo Punahilkka.
Ja he kirjoittavat, sill'aikaa kun Struve kaunistelee piispan sanoja.
"Loruja! Suuria san. Kom. istunut 100 vuotta. Maksanut 100,000 riks. 9 arkkipiisp. 30 profess. Ups. yhteensä 500 vuotta. Palkkionsaajia. Sihteer. Amanuens. Ei mitään tehty. Näytearkit. Huonoa työtä. Rahoja, rahoja, rahoja! Joka asiaa sen omalla nimellä! Humb. Virkam. Nylk. järjestelmä".
Ei ääntäkään kohoa vastaan, mutta äänestettäessä esitys hyväksytään.
Punahilkan tottuneella kädellä puhdistellessa Jönssonin hakkaavaa esitystä ja pannessa siihen vahvan otsakkeen, levähtää Falk. Mutta kun hänen katseensa sattumalta osuu kuulijaparvekkeelle, tapaa se sieltä vanhan tuttavan pään, joka makaa kaiteen nojassa ja jonka omistaja on Olle Montanus. Hän on tällä hetkeltä koiran näköinen, joka makaa vahdaten luuta, ja eipä hän sitä tekemättäkään ollut, mutta sitä taas ei Falk tiennyt, sillä Olle oli hyvin salaperäinen.
Nyt näyttäytyi oikean lehterin alla olevan penkin luona, juuri siinä, johon tuo poljettu olento oli antanut lyijykynän jälkien sataa, muuan herra sinisessä siviiliunivormussa, kolmikulmainen hattu kainalossa ja kädessä paperikäärö.
Nuija paukahti, syntyi ivallinen, ilkeämielinen hiljaisuus.
— Kirjota, sanoi Punahilkka, mutta vain numerot; minä otan muun.
— Kuka se on?
— Kuninkaallisia esityksiä.
Nyt luettiin paperikääröstä: "Kunink. Majest:in arm. esitys määrärahan korottamisesta osastolle, joka tarkottaa kehittää aatelisia nuorukaisia elävissä kielissä, otsakkeen kohdalla: kirjotusaineet ja tarverahat 50,000 riksistä 56,000 riksiin 37 äyriin."
— Mitä ovat tarverahat? kysyy Falk.
— Vesikarahviinejä, sateenvarjopitimiä, sylkylaatikoita, kaihtimia, päivällisiä Hasselbackenilla, lahjapalkkioita ja muuta sellaista. Pidä suus'; tulee lisää vielä!
Paperikäärö jatkaa: "Kunink. Majest:in arm. esitys määrärahan myöntämisestä 60 uutta upseerinpaikkaa varten Vestgötan ratsuväessä."
— Oliko se 60? kysyy Falk, jolle valtiomiesasiat olivat aivan vieraita.
— Oli 60! Kirjota vaan!
Paperikäärö purkautui auki ja suureni suurenemistaan.
"Kunink. Majest:in arm. esitys määrärahan myöntämisestä viittä uutta vakinaista kanslistin paikkaa varten Kollegiossa Virkamiesten palkanmaksua varten".
Suurta liikettä preferanssipöytien ääressä; suurta liikettä Falkin tuolilla.
Paperikäärö kääriysi taas kokoon, puheenjohtaja nousi ylös, kiitti kumarruksella, joka kysyi "eikö haluta enempää?", ja paperikäärön omistaja istuutui penkkiin ja alkoi puhallella pois lastuja, joita poljettu oli pudottanut, mutta hänen kankea kullalla kirjailtu kauluksensa esti häntä joutumasta samaan synnin kiusaukseen, johon puheenjohtaja oli aamulla sortunut.
Asiain käsittelyä jatkui. Sven Svensson Torrlösasta pyytää puheenvuoroa vaivashoitoasiassa. Kuin saatuaan määrätyn merkin nousevat kaikki selostajat istumasta, haukottelevat ja ojentelevat jäseniään.
— Nyt menemme alas syömään aamiaista, ilmottaa Punahilkka suojatilleen. Meillä on aikaa tunti ja kymmenen minuuttia.
Mutta Sven Svensson puhuu.
Kamarin jäsenet alkavat liikuskella, jotkut menevät ulos. Puheenjohtaja keskustelee muutamien hyvien jäsenten kanssa ja ilmaisee siten hallituksen puolesta paheksumisensa siitä, mitä Sven Svensson tulee sanomaan. Kaksi vanhempaa edustajaa tukholmalaisten penkeiltä vie näöltään vastatulleen nuoren herran puhujan eteen näyttääkseen hänelle tätä kuin ihmeotusta; he katselevat häntä muutaman silmänräpäyksen ajan silmiin, huomaavat hänet naurettavaksi ja kääntävät selkänsä.
Punahilkka katsoo kohteliaisuuden vaativan häntä ilmottamaan Falkille, että puhuja on kamarin "vitsaus". Hän ei ole kylmä eikä lämmin, mikään puolue ei voi häntä käyttää, minkään asian hyväksi häntä ei voida voittaa, mutta hän puhuu, puhuu. Mutta mistä hän puhuu — sitä ei kukaan voi sanoa, sillä mikään lehti ei ole koskaan hänen puheitaan selostanut, eikä kukaan ole viitsinyt katsoa pöytäkirjoista, mutta kirjurit pöytien ääressä ovat vannoneet, että kun kerran saavat vallan, niin antavat hänen vuokseen muuttaa perustuslait.
Mutta Falk, jolla on jonkunlainen heikkous kaikkea sitä kohtaan, mikä jää huomaamattomaksi, jää paikalleen ja saa kuulla sellaista, mitä ei ole kuullut pitkään aikaan: kunnian miehen, joka tietään kulkee moitteettomasti ja joka esittää sorrettujen ja huonostikohdeltujen valituksen — jota ei kukaan kuuntele.
Struve on maamiehen nähdessään tehnyt päätöksensä ja mennyt ravintolaan, jonne nyt toisetkin seuraavat ja jossa he tapaavat puolet kamaria.
Syötyään ja tultuaan jonkun verran humalaan, menevät he takaisin jälleen ja istuutuvat orrelleen, ja saavat vielä jonkun aikaa kuulla Sven Svenssonin tai oikeammin nähdä hänen puhuvan, sillä nyt aamiaisen jälkeen on juttelu niin vilkasta, että ei kuule sanaakaan puhujan puheesta.
Mutta kerran se kuitenkin päättyy. Kellään ei ole mitään sen johdosta sanottavaa, puhe ei johda mihinkään toimenpiteisiin, on, niinkuin sitä ei koskaan olisi pidettykään.
Ylikirjuri, joka sill'aikaa on ennättänyt juosta kollegioissaan, katsastanut postilehtiänsä ja kohentanut tulta pesissä, on taasen paikallaan ja lukee:
"Valtiovarainvaliokunnan memoriaali n:o 72 Per Ilssonin Träskålasta esityksen johdosta 10,000 riksin suuruisen määrärahan myöntämisestä vanhojen kuvanveistosten korjaamiseksi Träskålan kirkossa."
Koiranpää kuulijaparvekkeen kaidepuun päällä näytti uhkaavalta, kuin tahtoen varjella luutaan.
— Tunnetko tuon epäsikiön tuolla lehterillä? kysyi Punahilkka.
— Olle Montanuksen, luulisinpa.
— Tiedätkö, että hän on träskålalaisia? O o, hän on viisas mies!Katsopas tuota puhuvaa päätä, nyt kun Träskåla astuu esille.
Per Ilssonilla on puheenvuoro.
Struve kääntää halveksuen puhujalle selkänsä ja leikkaa palasen tupakkaa, mutta Falk ja Punahilkka asettavat kynänsä toimintakuntoon.
— Ota sinä sananparret, sanoo Punahilkka, niin minä otan asiat!
Falkin paperi oli neljännestunnin kuluttua peitetty seuraavilla kirjaimilla:
"Isänm. valist. aikakirj. Taloudell. edut. Syyt. materialm. Fichten muk. mater. Isänm. siv. ei mater. Ergo syyt. heit. tak. Kunnianarv. templ. Aamuauringon loisteessa. Jonka viiri kohti korkeutta. Pakanuuden ajoilta. Filos. ei uneksinut. Kansakunn. pyh. oikeudet. Pyhimm. edut. Isänm. val. Kirj. hist. ja muin. muist. akademia."
Tämä sekamelska, joka osaksi herätti hauskuutta, varsinkin kun kuollut Fichte kaivettiin esille, sai kuitenkin aikaan vastauksen pääkaupungin penkiltä ja Upsalan penkiltä.
Edellinen sanoi: että vaikkakaan ei tuntenut Träskålan kirkkoa eikä Fichteä ja vaikkakaan ei tiennyt, olivatko vanhat kipsiukot sen arvoisia, että niihin voisi uhrata 10,000 riksiä, niin katsoi hän kuitenkin, edistääkseen kaunista tekoa kamarissa, koska hän nyt ensi kerran oli kuullut jonkun enemmistön joukosta pyytävän määrärahaa jotain muutakin kuin siltoja, aitoja, kansakouluja j.m.s. varten, velvollisuudekseen kannattaa ehdotusta.
Upsalan penkiltä puhuvan mielestä (Struven muistiinpanojen mukaan) oli: esityksentekijä a priori oikeassa; hänen peruslauseensa, että isänmaallista sivistystyötä tuli pitää arvossa, oikea; johtopäätöksensä, että 10,000 riksiä oli myönnettävä, sitova; tarkotuksensa, tarkotusperänsä, suuntansa kaunis, kiitettävä, isänmaallinen, mutta tässä oli tehty virhe. Kuka sen oli tehnyt? Isänmaa? Valtio? Kirkko? Ei! Esityksentekijä! Järjen mukaisesti katsottuna oli esityksentekijä oikeassa, ja siksi ei puhuja voinut, hän pyysi saada toistaa sen, muuta kuin kiittää tarkotusta, tarkotusperäisyyttä ja suuntaa ja hän oli seuraava esityksen vaiheita lämpimällä myötätuntoisuudella, ja hän kehotti kamaria isänmaan nimessä ja sivistyksen nimessä ja taiteen nimessä antamaan sille äänensä; itse täytyi hänen, koska katsoi esityksen, käsitteen mukaisesti katsottuna vääräksi, perustelemattomaksi, epävarsinaiseksi, koska sen tarkotus oli sovelluttaa seudun käsite valtio-käsitteen alaiseksi, vaatia sen hylkäämistä.
Pää kuulijaparvekkeella pyöritti silmiään ja liikutti huuliaan kouristuksentapaisesti sillä aikaa, kun äänestystä kesti, mutta kun se oli toimitettu ja määräraha myönnetty, räjähti pää ja katosi tyytymättömän ja tuupitun kuulijakunnan läpi.
Falk näytti ymmärtäneen yhteyden Per Ilssonin esityksen ja Ollen läsnäolon ja katoomisen välillä. Struve, joka aamiaisen jälkeen oli tullut vielä vanhoillisemmaksi ja äänekkäämmäksi, lausui peittelemättä mielipiteensä yhdestä ja toisesta. Punahilkka oli levollinen ja välinpitämätön; hän oli lakannut kummastumasta.
Mutta mustan ihmispilven läpi, johon Olle oli tehnyt railon, sukelsi nyt esiin selkeät ja vaaleat kasvot, kiiltävät kuin aurinko, ja Arvid Falkin, jonka katseet olivat suunnatut sinnepäin, täytyi luoda silmänsä alas ja kääntyä poispäin — siinä oli hänen veljensä, perheen pää, nimen kunnia, joka kerran oli tekevä sen suureksi ja loistavaksi. Nicolaus Falkin olkapään takaa näkyi puolet mustista kasvoista, joiden lempeät, epärehelliset piirteet näyttivät kuiskaavan salaisuuksia vaalean selkään. Falk ei ennättänyt enempää kuin kummastua veljen läsnäoloa tässä huoneessa, koska hyvin tunsi tämän vastenmielisyyden uutta valtiomuotoa vastaan, kun puheenjohtaja antoi Anders Anderssonille oikeuden jättää anomuksen, jota oikeutta tämä suurella levollisuudella käytti hyväkseen ja luki: "Kylliksi pätevien syiden nojalla saan minä täten anoa, että Valtiopäivät puolestaan päättäisivät, että Kunink. Majest. tehtäisiin yhteisesti vastuunalaiseksi kaikkien niiden yhtiöiden kanssa, joitten säännöt se on hyväksynyt."