The Project Gutenberg eBook ofPunainen huone: Kuvituksia taiteilija- ja kirjailijaelämästäThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Punainen huone: Kuvituksia taiteilija- ja kirjailijaelämästäAuthor: August StrindbergRelease date: July 2, 2014 [eBook #46177]Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAINEN HUONE: KUVITUKSIA TAITEILIJA- JA KIRJAILIJAELÄMÄSTÄ ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Punainen huone: Kuvituksia taiteilija- ja kirjailijaelämästäAuthor: August StrindbergRelease date: July 2, 2014 [eBook #46177]Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
Title: Punainen huone: Kuvituksia taiteilija- ja kirjailijaelämästä
Author: August Strindberg
Author: August Strindberg
Release date: July 2, 2014 [eBook #46177]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAINEN HUONE: KUVITUKSIA TAITEILIJA- JA KIRJAILIJAELÄMÄSTÄ ***
Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
Kuvituksia taiteilija- ja kirjailijaelämästä
Kirj.
Suomennos.
Yrjö Weilin, Helsinki, 1902.
Rien n'est si désagréable que d'être perdu obscurément.
Voltaire
Tukholma linnunsilmällä katsottuna.
Oli ilta toukokuun alkupuolella. Mosebackenin pieni puutarha ei vielä ollut avattu yleisön käytettäväksi eivätkä kukkaispenkereet vielä olleet kuokitut; lumipisarat olivat työntäytyneet esille menneenvuotisten lehtikasojen alta ja olivat juuri lopettamaisillaan lyhyen kukoistusaikansa, antaakseen tilaa aremmille saframikukille, jotka olivat asettuneet hedelmättömän päärynäpuun suojaan; syreenit odottivat etelätuulta puhjetakseen kukkaan, mutta lehmukset tarjosivat vielä puhkeamattomissa ummuissaan rakkaussuojattimia peipoille, jotka olivat alkaneet rakentaa jäkäläisiä pesiään rungon ja oksain väliin; vielä ei ainoakaan ihmisjalka ollut astunut hiekkakäytäville viimetalvisen lumen lähdettyä ja sen vuoksi elivät siellä niin eläimet kuin kukatkin huoletonta elämää. Kotivarpuset kokoilivat roskia, joita sitten piilottivat merikoulun kattotiilien alle; ne kiistelivät rakettikoteloista, joita oli jäänyt viime syysilotulituksista, ne noppivat oljet nuorista puista, jotka edellisenä vuonna olivat päässeet Rosendalin taimitarhasta — ja kaiken ne näkivät! Ne löysivät baregilappuja lehtimajoista ja osasivat penkinjalkojen puusäröjen välistä kiskoa esiin karvatukkoja, joita oli tarttunut viime vuoden Josefiinan päivänä tappelevista koirista. Siellä oli elämää ja taistelua.
Mutta aurinko paistoi Liljeholman ylitse ja heitti kokonaisia sädekimppuja itäänpäin; ne tunkivat Bergsundista nousevan sauhun läpi, riensivät yli Riddarfjärdin, kapusivat Riddarholman kirkon ristiin asti, heittäysivät yli Saksalaisen kirkon jyrkälle katolle, leikkivät satamassa olevien laivojen viireissä, pitivät ilotulitusta ison Meritullin ikkunoissa, valaisivat Lidingön metsät ja häipyivät rusottavaan pilveen kauas, kauas etäisyyteen, missä meri on. Ja sieltä tuli tuuli ja se kulki samaa tietä takaisin läpi Vaxholman, linnotuksen ohi, ohi Meritullin, pitkin Sicklaötä, puhalsi Hästholman taa, katseli kesähuviloita; ja taas se jatkoi, tuli Danvikeniin, pelästyi ja ryntäsi pitkin eteläistä rantaa, tunsi hiilen, tervan ja traanin hajua, syöksyi vasten Stadsgårdia, riensi Mosebackenia ylös, sisälle puutarhaan ja törmäsi siellä seinään. Samassa muuan piika, joka juuri oli ottanut pois sisäikkunat, avasi seinän; hirveätä paistirasvan käryä, oluen pärskettä, kuusenhavuja ja sahajauhoja lehahti ulos ja ne vei tuuli kauas pois, ja samalla kun kyökkipiika veti keuhkoihinsa raitista ilmaa, käytti tuuli tilaisuutta hyväkseen ja vei ikkunapumpulit, joille oli ripoteltu paljettia ja happomarjoja sekä orjantappuraruusun lehtiä, alkaen sitten piiritanssin pitkin käytäviä, johon kohta kotivarpuset ja peipposet yhtyivät, nähdessään siten kodin perustamishuolten suureksi osaksi hälvenneen.
Kyökkipiika kuitenkin jatkoi puuhaansa sisäikkunain otossa ja muutaman minuutin kuluttua avautui ravintolasalista verannalle vievä ovi ja puutarhaan astui yksinkertaisesti, mutta hienosti puettu nuori herra. Hänen kasvonsa eivät osottaneet mitään erikoisempaa, mutta hänen katseestaan kuvastui surua ja levottomuutta, joka kuitenkin katosi, kun hän, tultuaan ulos ahtaasta ravintolahuoneesta, tapasi silmäinsä edessä aavan näköpiirin. Hän kääntyi vasten tuulta, avasi päällystakkinsa ja veti muutamia aimo hengenvetoja, jotka näyttivät keventävän hänen rintakehäänsä ja mieltään. Sitten alkoi hän kulkea edestakaisin pitkin aidan vierustaa, joka erottaa puutarhan järven puoleisista jyrkänteistä.
Kaukana hänen allaan myllersi uudesti herännyt kaupunki; höyryvintturit surisivat alhaalla Stadsgårdin satamassa, rautatangot rämisivät rautavaa'assa, sulkuvahtien pillit vihelsivät, höyrylaivat Skeppsbron luona höyrysivät, Kungsbacken omnibukset hyppivät kalisten pitkin mukulaista katukivitystä; melua ja huutoja kuului kalastajakujalta, purjeet ja liput liehuivat virralla, lokkien huudot, Skeppsholman torventoitahdukset, komentohuudot Södermalmin torilta, työläisten puukenkien kalina Lasitehtaankadulta, kaikki tuo teki elämän ja liikkeen vaikutuksen, joka näytti valveuttavan nuoren herran tarmoa, sillä nyt olivat hänen kasvonsa saaneet uhmaavan ja elämänhaluisen ja päättävän leiman, ja hänen nojautuessaan kaidepuulle ja katsellessaan jalkainsa alla olevaa kaupunkia tuntui hänestä kuin hän katselisi vihollista. Hänen sieramensa laajentuivat, silmänsä säkenöivät ja hän kohotti nyrkkiin puristetun kätensä, kuin olisi hän tahtonut vaatia kaupunkiraukan taisteluun kanssansa tai uhata sitä.
Nyt löi kello Katarinan kirkossa seitsemän ja Marian kirkko säesti sitä kaihomielisellä diskantillaan; Suurikirkko ja Saksalainen täydensivät niitä bassoillaan ja koko avaruus väreili pian kaupungin kaikkien seitsenkellojen äänistä. Mutta kun ne olivat vaienneet, toinen toisensa jälkeen, kuului vielä kaukaa viimeisen rauhallinen iltalaulu; se oli korkeampiääninen, puhtaampisointuinen ja nopeampilyöntinen kuin toiset — sillä sellainen se on! Hän kuunteli, kokien saada selville mistä ääni tuli, sillä se näytti herättävän hänessä muistoja. Silloin hänen ilmeensä leppyi ja kasvoissa kuvastui tuska sellainen, jota tuntee lapsi huomatessaan jääneensä yksin. Ja hän oli yksin, sillä hänen isänsä ja äitinsä lepäsivät Klaran kirkkomaalla, josta kellon ääni vielä kuului, ja lapsi hän oli, sillä hän uskoi vielä kaikkeen, niin toteen kuin satuihinkin.
Klaran kello vaikeni ja askeleet santakäytävällä havauttivat hänet ajatuksistaan. Verannalta tuli häntä vastaan pieni mies, jolla oli suuri poskiparta, silmälasit, jotka enemmän näyttivät tarkotetun suojaamaan katsetta kuin silmiä, häijy suu, joka aina sai ystävällisen, jopa hyväntahtoisenkin ilmeen, puoliksi rutistunut hattu, siisti päällystakki, josta nappeja puuttui, puolitankoon kiskotut housut, käynti osottaen sekä varmuutta että arkuutta. Hänen epämääräisestä ulkoasustaan oli mahdoton määritellä hänen yhteiskunnallista asemaansa tai ikäänsä. Häntä voi yhtähyvin pitää käsityöläisenä kuin virkamiehenäkin ja hän näytti olevan 29 ja 45 vuoden välillä. Nyt häntä kuitenkin näytti mairittelevan sen henkilön seura, jota vastaan hän meni, sillä hän nosti painunutta hattuaan harvinaisen korkealle ja hymyili hyväntahtoisesti.
— Tuomari ei kai ole odottanut?
— En lainkaan; kello juuri herkesi lyömästä seitsemän. Kiitän teitä hyväntahtoisuudestanne, kun tulitte; sillä minun täytyy myöntää, että tällä kohtauksella on minulle hyvin suuri merkitys. Suoraan sanoen on kysymys minun tulevaisuudestani, herra Struve.
— Oh — hoo!
Herra Struve räpäytti silmäluomiaan, sillä hän oli ainoastaan odottanut todinjuontia ja välitti hyvin vähän vakavasta keskustelusta, johon hänellä kylläkin oli syynsä.
— Jotta voisimme paremmin puhella, jatkoi tuomari, istumme ulkona, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, ja juomme lasin totia.
Herra Struve veti oikean poskipartansa suoraksi, painoi varovasti hatun syvemmälle ja kiitti kutsusta, mutta oli levoton.
— Ensiksikin, minun täytyy pyytää, ettette minua enää kutsu tuomariksi, jatkoi nuori herra keskustelua, sillä se en koskaan ole ollut, vaan ainoastaan ylimääräinen notario ja viime mainittunakin olemasta olen tänä päivänä lakannut ja olen ainoastaan herra Falk.
— Mitä?
Herra Struve näytti siltä kun olisi hän kadottanut hienon tuttavuuden, mutta oli yhä edelleen hyväntahtoinen.
— Te, joka olette mielipiteiltänne vapaamielinen mies…
Herra Struve koetti saada suunvuoroa selittääkseen asiaa, mutta Falk jatkoi:
— Koska olette vapaamielisen Punahilkan toimittajia, niin etsin minä teidät käsiini.
— Pyydän, minä olen vain kovin vähäpätöinen avustaja…
— Olen lukenut teidän leimuavat kirjotuksenne työväenkysymyksestä ja kaikista muistakin kysymyksistä, jotka ovat meille sydämen asioita. Me kirjotamme nyt vuotemme III, roomalaisilla numeroilla, sillä nyt on kolmas vuosi, jolloin uusi eduskuntamme kokoontuu ja me saamme kohta nähdä toiveemme toteutuvan. Olen lukenut Talonpojan Ystävästä teidän erinomaiset elämäkertanne johtavista valtiollisista miehistä, kansan miehistä, jotka vihdoinkin ovat saaneet tuoda esille sen, mitä niin kauan raskaasti ovat mielissään kantaneet te olette edistyksen mies ja minä kunnioitan teitä!
Struve, jonka katse, sen sijaan että olisi syttynyt tulisesta puheesta, oli sammunut, vastaanotti mielihyvällä ukkostajohtavan tarjouksen ja tarttui innokkaasti puheeseen.
— Minun täytyy sanoa, että todellisella ilolla kuulen tunnustusta niin nuorelta, ja, minun täytyy se sanoa, erinomaiselta mieheltä, kuin Te, herra tuomari, mutta toiselta puolen, miksi puhumme asioista, jotka ovat aivan liian vakavia, etten sanoisi surullista luonnetta, täällä, kun olemme ulkona luonnon helmassa, tänä kevään ensi päivänä, jolloin kaikki on kukkaan puhkeamassa ja aurinko levittää lämpöään koko luontoon; olkaamme suruttomia ja juokaamme rauhassa lasimme. Suokaa anteeksi, mutta minä luulen olevani vanhempi ylioppilas — ja — uskallan — kenties sentähden esittää…
Falk, joka kuin piikivi oli lähtenyt etsimään terästä, tunsi iskeneensä puuhun. Hän suostui tarjoukseen erikoisesti lämpenemättä. Ja siinä nyt uudet veljet istuivat eikä heillä ollut toisilleen mitään sanottavaa, muuta kuin se pettymys, jonka heidän kasvonsa ilmaisivat.
— Minä äsken mainitsin veljelle, alkoi Falk keskustelun, että tänään olen tehnyt tilin entisyyteni kanssa jättämällä virkamiesuran; nyt tahdon vain lisätä, että aion ruveta kirjailijaksi!
— Kirjailijaksi! Mutta Herran nimessä minkä tähden? Sehän on synti.
— Ei se ole synti, mutta nyt on minun kysyttävä, tietääkö veli minne minä lähtisin etsimään työtä?
— Hm! Sitä on todella vaikea sanoa. Joka puolelta virtaa paljon väkeä. Mutta elä ajattele sitä. On todella vahinko, että sinä keskeytät urasi; tämä kirjailijan toimi on vaikeata!
Struve näytti siltä, kuin se olisi hänen mielestään ollut vahinko, mutta ei voinut salata jonkillaista tyytyväisyyttä saadessaan onnettomuustoverin itselleen.
— Mutta sanohan, jatkoi hän, minulle syy, miksi jätät uran, jolla saisit sekä kunniaa että valtaa.
— Kunniaa niille, jotka ovat anastaneet itselleen vallan, ja valtaa niille, jotka ovat häikäilemättömiä.
— Laskettelet loruja! Ei kai se niin hullusti ole.
— Etteikö ole? No — yhtähyvin kuin puhumme jostain muusta, niin. Kuvailen sinulle vain yhden niistä kuudesta virastosta, joihin kirjottausin. Viisi ensimmäistä jätin siitä luonnollisesta syystä, ettei niissä ollut mitään työtä. Joka kerran kun tulin virastoon ja kysyin, oliko mitään tehtävää, vastattiin aina: Ei! enkä minä myöskään nähnyt koskaan kenenkään mitään tekevän. Ja tämä kaikki huolimatta siitä, että olin niin työteliäissä virastoissa kuinKollegio Viinanpolttoa varten, Kanslia veronsäädäntöä vartenjaVirkamiesten eläkkeiden Pääjohtokunta.Mutta kun näin tuon virkamiesten paljouden, jotka matelivat toistensa päällä, pälkähti päähäni ajatus, että siinä virastossa, jonka piti maksaa näiden kaikkien paikat, toki lienee jotain tehtävää. Kirjottausin siisKollegioon Virkamiesten palkanmaksua varten.
— Olitko siinä virastossa? kysyi Struve, jonka mieltä asia alkoi kiinnittää.
— Olin. En koskaan unohda sitä vaikutusta, jonka tulo tähän täydelliseen ja hyvin järjestettyyn virastoon minuun teki. Saavuin sinne klo 11 e.p.p., koska virasto siihen aikaan piti avattaman. Vahtimestarihuoneessa makasi pöydällä käsivarsiensa nojassa kaksi nuorta vahtimestaria, lukien Isänmaata.
— Isänmaata?
Struve, joka edellisen aikana oli viskellyt sokeria varpusille, höristi korviaan.
— Niin! Sanoin hyvää huomenta! Heikko, käärmemäinen liike pitkin herrojen selkiä osotti, että tervehdykseni vastaanotettiin ilman erikoista vastenmielisyyttä; tekipä toinen liikkeenkin oikealla kengänkorollaan, joka kai merkitsi kädenlyöntiä. Kysyin, oliko jommallakummalla herralla aikaa näyttää minulle huoneistoa. He selittivät olevansa estetyt; heillä oli määräys pysyä vahtihuoneessa. Kysyin, eikö ole useampia vahtimestareita. Oli, kyllä oli useampia. Mutta ylivahtimestarilla oli virkalomaa, ensimmäisellä vahtimestarilla oli virkavapautta, toinen vahtimestari oli lomalla, kolmas oli postissa, neljäs sairaana, viides hakemassa juomavettä, kuudes oli pihalla ja "siellä hän on koko päivän"; sitäpaitsi "ei kellään virkamiehellä ollut tapana tulla ennen kuin vasta klo yhden korvissa". Samalla sain viittauksen sopimattomasta, varhaisesta ja häiritsevästä käynnistäni ja huomautuksen siitä, että vahtimestaritkin olivat virkamiehiä.
Mutta selitettyäni päättäneeni katsella virkahuoneita, saadakseni siten käsityksen työn jaosta näin peräti tärkeässä ja laajassa virastossa, sain nuoremman heistä seuraamaan itseäni. Suuremmoinen näky kohtasi minua, kun hän avasi oven ja kuusitoista huonetta, suurempaa ja pienempää, yhdessä jonossa oli edessäni. Täällä mahtanee olla työtä, ajattelin ja tunsin, että olin saanut onnellisen päähänpiston. Äänet kuudestatoista koivutulesta, jotka loimusivat kuudessatoista uunissa, hajottivat miellyttävästi paikan herättämää yksinäisyyden tunnetta.
Struve, joka yhä tarkkaavammin oli kuunnellut, etsi liivin kankaan ja vuorin välistä esille lyijykynää ja kirjotti 16 vasempaan kalvostimeensa.
"Tämä on ylimääräisten huone", ilmotti vahtimestari.
"Vai niin! Onko tässä virastossa monta ylimääräistä"? kysyin minä.
"Ojaa — kyllä niitä riittää."
"Mitä ne tekevät?"
"Kirjottavat tietenkin, vähäsen…" — Tätä sanoessaan näytti hän niin tuttavalliselta, että katsoin parhaaksi keskeyttää hänet. Kuljettuamme kopistien, notarioiden, kanslistien, reviisorien, revisioonisihteerin, tarkastajan, tarkastussihteerin, kanneviskaalin, apukamreerin, arkistonhoitajan ja kirjastonhoitajan, kamreerin, rahastonhoitajan, asiamiehen, protonotarion, protokollasihteerin, aktuaarion, reistraattorin, toimitussihteerin, virastopäällikön ja toimituspäällikön huoneitten läpi, pysähdyimme vihdoin oven luo, jossa kullatuilla kirjaimilla oli: PRESIDENTTI. Minä aioin avata oven ja astua sisälle, mutta siitä esti minut kunnioituksella vahtimestari, joka todella levottomana tarttui käsivarteeni kuiskaten: "Hiljaa!" — "Nukkuuko hän?" en malttanut olla kysymättä, ajatellen erästä vanhaa kaskua. — "Luojan tähden, elkää puhuko mitään; tänne ei kukaan saa mennä, ennenkuin presidentti soittaa." "Soittaako presidentti usein?" — "Ei, en minä ole kuullut hänen soittavan tänä vuonna, jonka täällä olen ollut." — Me näyimme taaskin tulleen tuttavalliselle alalle, jonka vuoksi minä keskeytin.
Kun kello läheni kahtatoista alkoivat ylimääräiset virkamiehet saapua, ja minä hämmästyin koko lailla tavatessani yksinomaan vanhoja tuttavia Virkamiesten eläkkeiden pääjohtokunnasta ja Kollegiosta viinan polttoa varten. Mutta vielä enemmän hämmästyin nähdessäni apukamreerin Veronsäädäntö-virastosta kävelevän sisään ja sitten istuutuvan aktuaarion huoneeseen nahkatuoliin sekä olevan täällä yhtä kotonaan kuin edellisessäkin paikassa.
Vein erään nuorista herroista syrjään ja kysyin häneltä, eikö hänen mielestään ollut sopivinta mennä tervehtimään presidenttiä. "Hiljaa!" oli hänen salaperäinen vastauksensa, viedessään minua kahdeksanteen huoneeseen! Taaskin tuo salaperäinen "hiljaa"!
Huone, jossa nyt olimme, oli yhtä pimeä, mutta likaisempi kuin muut. Jouhitöyhtöjä pisti esiin huonekalujen päällysnahkojen lomista; kirjotuspöydällä, jota peitti paksu tomu, oli kuivettunut mustepullo, käyttämätön lakkatanko, johon entinen omistaja oli kaivertanut nimensä anglosaksilaisilla kirjaimilla, paperisakset, joiden terät ruoste oli syövyttänyt lukkoon, päivämääränosottaja, joka oli pysähtynyt juhannuspäivään viisi vuotta takaperin, viisi vuotta vanha valtiokalenteri ja arkki harmaata paperia, jolle oli kirjotettu vuoroin Julius Caesar, Julius Caesar, Julius Caesar ainakin sata kertaa ja vuoroin Ukko Noa, Ukko Noa, yhtä monta kertaa.
"Tämä on arkistonhoitajan huone, täällä saamme olla rauhassa", sanoi seuralaiseni.
"Eikö arkistonhoitaja tule tänne?" kysyin minä.
"Hän ei viiteen vuoteen ole ollut täällä, ja nyt kai hän häpeää ilmaantua tänne!"
"Mutta kuka hänen virkaansa hoitaa?"
"Kirjastonhoitaja."
"Mitä työtä heillä sitten on tällaisessa virastossa kuin Kollegio virkamiesten palkanmaksua varten?"
"Työ on siinä, että vahtimestarit järjestävät kuitit kronologisesti ja kirjaimellisesti ja lähettävät ne kirjan sitojalle, jonka jälkeen kirjastonhoitaja pitää huolta niiden asettamisesta sopiville hyllyille."
Struve näytti jo nauttivan keskustelusta ja piirsi silloin tällöin jonkun sanan kalvostimeensa ja Falkin keskeyttäessä katsoi hän velvollisuudekseen sanoa jotain tärkeätä ja painavaa.
— Mutta miten arkistonhoitaja nosti palkkansa?
— Se lähetettiin hänelle kotiin! Eikö se ole yksinkertaista. Nuori toverini neuvoi nyt minua kuitenkin kaikitenkin tekemään kumarrusmatkan aktuaarion luo ja pyytämään, että hän esittäisi minut toisille virkamiehille, jotka nyt alkoivat saapua kohentamaan valkeata uunissaan ja nauttiakseen hehkuvien hiilten viime säteistä. Aktuaario oli hyvin mahtava ja samalla hyvänsuopa henkilö, kertoi ystäväni, ja piti siitä, että hänelle oltiin huomaavaisia.
Minulla, joka tunsin aktuaarion apukamreerina, oli tosin ollut hänestä aivan toinen käsitys, mutta minä uskoin toveriani ja menin hänen luokseen.
Tuo pelättävä istui leveässä karmituolissa uunin edessä ja ojenteli jalkojaan poronnahalla. Hän oli ankarassa työssä: poltteli tupakkaa oikealla merivahaimukkeella, jonka ympäri oli ommellut hansikasnahkaa. Jottei olisi toimetonna oli hän ottanut luettavakseen eilispäivän Postilehden, saadakseen välttämättömiä tietoja hallituksen toiveista.
Tuloni näytti tekevän hänet huolestuneeksi; hän kohotti silmälasejaan ja asetti ne kaljulle päälaelleen; oikean silmänsä piilotti hän lehden reunan taa ja laukaisi vasemmasta minuun oikean suippokuulan. Esitin asiani. Hän otti imukkeen oikeaan käteensä ja katsoi, miten pitkälle oli sauhuttanut. Hirmuinen äänettömyys, joka nyt seurasi, osotti kaikki epäilykseni oikeiksi. Hän karisti kurkkuaan ja sai sitten aikaan pitkällisen jätinän hehkussa. Sitten muisti hän sanomalehden ja jatkoi lukemistaan. Katsoin velvollisuudekseni toistaa sanottavani vähän eri sanoilla. Silloin hän ei kauempaa kestänyt. "Mitä perhanaa herra meinaa? Mitä pirua herra minun huoneestani tahtoo? Enkö minä saa olla rauhassa omassa huoneessani? Häh! Ulos, ulos, ulos, herra! Mitä pirua, eikö herra näe, että minulla ei ole aikaa! Puhutelkaa protonotariota, jos jotakin haluatte! Älkää minua!" — Menin protonotarion luo.
Siellä pidettiin suurta tarveaineneuvottelua, jota jo oli kestänyt kolme viikkoa. Protonotario istui puheenjohtajana ja kolme kanslistia hoiti pöytäkirjaa. Hankkijoiden lähettämät näytteet olivat levitetyt pitkin pöytiä, joiden ääressä kaikki vapaat kanslistit, kopistit ja notariot istuivat. Oli, huolimatta suuresta mielipiteitten eroavaisuudesta, päätetty tilata kaksi paalua Lessebon paperia ja monien koeleikkelemisien jälkeen otettu 48 sakset Grätorpin palkittua tekoa (jossa tehtaassa aktuaariolla oli 25 osaketta); koekirjottaminen teräskynillä oli vienyt aikaa kokonaisen viikon ja siitä laadittu pöytäkirja oli niellyt kaksi riisiä paperia; nyt oli päästy kynäveitsiin, ja kollegio istui juuri koettelemassa veitsiä mustiin pöytälautoihin.
"Ehdotan Sheffieldin kaksiteräisiä N:o 4, ilman korkkiruuvia", sanoi protonotario ja vuolasi pöydästä niin suuren sälön, että sillä olisi voinut sytyttää tulen. "Mitä sanoo ensimmäinen notario?"
Tämä, joka koevuolemisessa oli sattunut viiltämään liian syvälle ja siten satuttanut veitsensä naulaan ja tärvellyt kolmiteräisen Eskilstunan N:o 2, ehdotti tätä lajia.
Kun kaikki olivat käyttäneet puheenvuoroja ja ankarasti perustelleet mielipidettään käytännöllisillä kokeillakin, esitti puheenjohtaja, että otettaisiin 2 grossia Sheffieldiä.
Ensimmäinen notario pani vastalauseensa tätä vastaan pitemmässä puheessa, joka otettiin pöytäkirjaan, sitten sitä kopioitiin kaksi kappaletta, jotka rekisteröitiin, lajiteltiin (aakkosellisesti ja kronoloogisesti), sidottiin ja vahtimestarit kirjastonhoitajien valvonnan alaisina asettivat sopivalle hyllylle. Vastalauseesta huokui lämmin isänmaallinen tunne ja pyrittiin siinä pääasiallisesti osottamaan, miten välttämätöntä on, että valtio kannattaa kotimaista teollisuutta. Koska tämä lausunto sisälsi syytöksen hallitusta vastaan, se kun sattui yhteen hallituksen virkamieheen, täytyi protonotarion puolustaa hallitusta. Hän alkoi tavaradiskonton synnystä ("diskonttoa" mainitessa höristivät kaikki ylimääräiset korviaan), loi katsauksen maan taloudelliseen kehitykseen viime 20 vuotena, jolloin hän niin syventyi yksityisseikkoihin, ettei ehtinyt itse aineeseen, ennenkuin Riddarholman kello löi kaksi. Onnettoman kellonlyönnin kajahtaessa ryntäsivät kaikki virkamiehet istuimiltaan kuin olisi tuli ollut irti. Kysyessäni eräältä nuorelta toveriltani, mitä tämä merkitsi, vastasi vanha notario, joka oli kuullut kysymykseni: "Virkamiehen ensimmäinen velvollisuus on olla täsmällinen, hyvä herra!" Kaksi minuuttia yli kahden ei ollut niin sieluakaan noissa monissa huoneissa! "Huomenna saamme kuuman päivän", kuiskasi muuan toveri minulle rappusissa. "Mitä herran nimessä silloin on?" kysyin levottomana. "Lyijykynät!" vastasi hän.
Ja kuumia niistä päivistä tulikin! Lakkatangot, kirjekotelot, paperiveitset, imupaperi, seililanka. Mutta mukiin se meni, sillä kaikilla oli tointa. Mutta oli tuleva päivä, jolloin tämä kaikki loppui. Minä silloin rohkasin itseni ja pyysin jotain tehtävää. Antoivat minulle seitsemän riisiä paperia kotona puhtaaksikirjotettavaksi, hankkiakseni itselleni "virka-ansioita". Tein tämän työn hyvin lyhyessä ajassa, mutta sen sijaan, että olisin saanut tunnustusta ja kehotusta työstäni, kohdeltiin minua epäluulolla, sillä ahkerista ihmisistä ei pidetty. Sen jälkeen en saanut koskaan enää mitään työtä. Säästän sinua kuulemasta ikävää selvitystä siitä vuodesta, täynnä nöyryytyksiä, lukemattomia pistosanoja ja rajatonta katkeruutta. Kaikkea, jota pidin naurettavana ja pikkumaisena, kohdeltiin juhlallisella vakavuudella ja kaikkea, jota kunnioitin suurena ja kiitettävänä, sätittiin. Kansaa nimitettiin roskajoukoksi, joka oli olemassa ainoastaan sotaväkeä varten, ja jota tarvittaessa voitiin ammuskella. Julkisesti häväistiin uutta valtiomuotoa ja talonpoikia kutsuttuun pettureiksi. [Tämä kuvaus ei enää ole todenmukainen, kun virastojen suuri uudestijärjestely on tapahtunut.] Tätä kaikkea minä kuuntelin seitsemän kuukautta; minua alettiin epäillä, kun en ottanut nauruun osaa ja minua ärsytettiin. Seuraavan kerran, kun käytiin "oppositsionikoirien" kimppuun, sisuni purkautui ja pidin selittävän puheen, jonka seuraus oli, että tiedettiin, mitä miehiä minä olin, ja minusta tuli mahdoton. Ja nyt teen minä samoin kuin monet muutkin haaksirikkoiset: syöksyn kirjallisuuden helmoihin!
Struve, joka ei näyttänyt olevan tyytyväinen typistettyyn loppuun, pisti lyijykynän pois, joi totinsa loppuun ja näytti hajamieliseltä. Kuitenkin katsoi hän velvollisuudekseen puhua.
— Rakas veli, sinä et vielä ole oppinut elämän taitoa; saatpa nähdä, miten vaikeata on ansaita leipäänsä, ja näet, miten siitä vähitellen tulee pääasia elämässä. Tehdään työtä, saadakseen leipää, ja leipää syödään, voidakseen ansaita vielä enemmän leipää, voidakseen tehdä työtä! Usko minua, minulla on vaimo ja lapsia ja minä tiedän, mitä se tahtoo sanoa. Täytyy mukautua olosuhteisiin, näetkös. Täytyy mukautua! Ja sinä et tiedä millainen kirjailijan asema on. Kirjailija on ulkopuolella yhteiskuntaa!
— Olkoon, se on rangaistus siitä, kun hän tahtoo asettua yläpuolelle yhteiskuntaa! Muuten, minä inhoan yhteiskuntaa, sillä se ei perustu vapaaseen sopimukseen, se on valheista kudottu kangas — ja minä pakenen ilolla siitä!
— Tulee jo kylmä, huomautti Struve.
— Niin tulee, joko menemme?
— Ehkä menemme.
Keskustelun liekki oli sammunut.
Sill'aikaa oli aurinko laskenut, puolikuu oli noussut taivaanrannalle ja paistoi nyt yli Ladugårdsgärdetin, yksi ja toinen tähti taisteli päivänvalon kanssa, jota vielä oli avaruudessa, kaasulyhdyt sytytettiin alhaalla kaupungissa, jossa melu alkoi vaieta.
Falk ja Struve kulkivat yhdessä pohjoista kohti, keskustellen kaupasta, merenkulusta, elinkeinoista ja kaikesta siitä, joka ei heitä huvittanut, jonka jälkeen he erosivat molemminpuoliseksi helpotukseksi.
Uusien ajatusten itäessä kulki Falk Strömgatania alaspäin Skeppsholmalle päin. Hän tunsi olevansa kuin lintu, joka oli lentänyt ikkunaruutua vasten ja nyt makaa loukkaantuneena, luullessaan levittäneensä siipensä ja lentäneensä vapaaseen avaruuteen. Hän istuutui rannan penkille ja kuunteli aaltojen loiskunaa. Vieno tuulenhenki suhisi kukkivain vaahterien läpi ja puolikuu loisti heikosti mustan veden päällä. Pari-, kolmekymmentä venettä oli kiinnitetty laituriin ja ne tempoivat ketjujaan ja nostivat kokkiaan toinen toistaan ylemmäs, silmänräpäykseksi vain, taasen sukeltaakseen alas. Tuuli ja aallot näyttivät niitä ajavan eteenpäin ja ne hyökkäilivät siltaa vasten kuin usutettu koiralauma, mutta ketju nykäsi ne takaisin ja silloin ne näykkivät ja jyskyttivät kuin olisivat tahtoneet toinen toisensa repiä.
Siihen jäi hän istumaan puoliyöhön; silloin tuuli nukahti, aallot paneutuivat levolle, vangitut veneet eivät enää ketjujaan kiskoneet, vaahterat eivät enää suhisseet ja kaste lankesi maahan.
Silloin hän nousi ja kulki uneksien kotiin yksinäiseen vinttikamariinsa kauas Ladugårdslandetiin.
Näin teki nuori Falk, mutta vanha Struve, joka samana päivänä oli liittynyt vanhoillisen Harmaanviitan toimitukseen, saatuaan potkut Punahilkasta, meni kotiinsa ja kirjotti epäiltyyn Kansan lippuun artikkelin "Kollegiosta Virkamiesten palkanmaksua varten", neljä palstaa á viisi kruunua palsta.
Veljesten kesken.
Liinarihkamakauppias Carl Nicolaus Falk, edesmenneen liinarihkamakauppiaan, yhden porvariston viidenkymmenen vanhimman ja porvariston jalkaväen kapteenin, kirkkoneuvoston ja Tukholman kaupungin palovakuutuskonttorin johtokunnan jäsenen herra Carl Johan Falkin poika ja entisen ylimääräisen notarion, nyttemmin kirjailija Arvid Falkin veli, piti liikettään tahi, kuten hänen vihamiehensä sitä mieluummin kutsuivat, puotia Österlånggatanin varrella; se oli niin vinottain Ferkenin kujaan, että puotipalvelija nostaessaan silmänsä romaanista, jota piilotteli tiskin alla, voi nähdä palasen höyrylaivaa, ratassuojan, kokka-puomin tai jotain sinnepäin ja puunlatvan Skeppsholmalta sekä ylhäältä palasen ilmaa. Puotipalvelija, joka totteli Anderssonin vähemmän harvinaista nimeä, ja hän oppi tottelemaan, oli nyt aamulla avannut puodin, ripustanut ulos pellavakuontalon, rysän, ankeriasmerran, kimpun onkivapoja ja kopallisen riipimättömiä höyheniä. Sitten oli hän lakaissut puodin ja ripottanut sahajauhoja lattialle ja istuutunut tiskin taa, jonne oli tyhjästä kynttilälaatikosta laittanut itselleen jonkinlaisen rotanpyydyksen, jonka oli virittänyt polakoukulla ja johon hän voi pudottaa romaaninsa minä hetkenä hyvänsä, jos patruuna tai joku tämän tuttavista sattuisi astumaan puotiin. Ostajia hän ei näkynyt pelkäävän tulevaksi, osin sentähden, että oli niin varhain aamulla, osin sentähden, ettei ollut tottunut niiden ylenpalttisuuteen. Liike oli perustettu autuaan Fredrik kuninkaan aikana — Carl Nicolaus Falk oli perinyt tämän sanantavan, kuten kaiken muunkin, isältään, joka taasen oli saanut sen suoraan alenevassa polvessa isoisältään, — se oli kukoistanut ja antanut kelpo-lailla voittoakin ennen, kunnes muutama vuosi sitten tuo onneton "eduskuntaehdotus" tuli ja lopetti kaiken kaupan, hävitti kaikki toiveet, ehkäisi kaiken yritteliäisyyden ja uhkasi saattaa porvariston perikatoon. Niin kertoi Falk itse, mutta toiset arvelivat, ettei kauppaa hoidettu ja että vaarallinen kilpailija oli ilmestynyt alemmaksi, Slussplanille. Falk ei sentään suotta puhunut kaupan rappiotilasta ja hän oli kyllin viisas mies valitsemaan sekä tilaisuuden että kuulijat sitä kieltä koskettaessaan. Kun joku hänen vanhoista kauppatuttavistaan ystävällisesti ihmetteli vähentynyttä liikettä, silloin hän sanoi harjottavansa enemmän tukkukauppaa maaseudulla ja pitävänsä puotia vain kylttinä, ja he uskoivat häntä, sillä hänellä oli pieni konttori puodin takana, jossa hän enimmäkseen oleskeli, ellei ollut ulkona kaupungilla tai Pörssissä. Mutta kun hänen tuttavansa — se oli aivan toista —, notario ja maisteri, ilmaisivat samaa ystävällistä levottomuutta — silloin huonot, eduskuntaehdotuksesta johtuvat ajat olivat syynä seisaukseen.
Mutta Andersson, jota muutamat pojat olivat häirinneet kysymällä ovelta, paljonko onkivavat maksaisivat, oli sattumalta katsastanut kadulle ja nähnyt nuoren herra Arvid Falkin. Koska hän oli saanut kirjan lainaksi juuri häneltä, niin sai se jäädä tiskille, ja hän tervehti entistä leikkitoveriaan tuttavallisella äänellä, kasvot osottaen salaista ymmärtämystä, tämän astuessa puotiin.
— Onko hän ylhäällä? kysyi Falk hieman levottomasti.
— Juo paraikaa kahvia, vastasi Andersson ja viittasi kattoon. Samassa kuului miten tuolia työnnettiin pitkin lattiaa aivan heidän päittensä yläpuolella.
— Nyt hän nousi pöydästä, herra Arvid.
He näyttivät molemmat aivan hyvin tuntevan tuon äänen ja sen merkityksen. Sitten kuului jotensakin raskaita, narisevia askelia kulkevan huoneessa ristiin rastiin ja kumea jyrinä tunki välikaton lävitse nuorten kuuntelevien miesten korviin.
— Oliko hän kotosalla eilen illalla? kysyi Falk.
— Ei, hän oli ulkona.
— Ystävienkö kanssa vaiko noiden tuttujen?
— Tuttujen.
— Ja tuli myöhään kotiin?
— Koko myöhään.
— Luuleeko Andersson hänen tulevan pian alas? En mene mielelläni ylös, kälyni vuoksi.
— Hän on pian täällä, päättäen askelista.
Samassa kuului, miten ovi ylhäällä paiskattiin kiinni, ja alhaalla vaihdettiin merkitseviä silmäyksiä. Arvid teki liikkeen, kuin olisi aikonut lähteä, mutta rohkasi itsensä. Hetken päästä alkoi konttorista kuulua ääntä. Pahanlainen yskä tutisutti pientä huonetta ja sitten kuuluivat tutut askeleet, jotka panivat: rapp — rapp, rapp — rapp!
Arvid meni tiskin sisäpuolelle ja koputti konttorin oveen.
— Astukaa sisään!
Arvid seisoi veljensä edessä. Tämä näytti olevan nelikymmenvuotias ja olikin niillä vaiheilla, sillä hän oli 15 vuotta vanhempi veljeään ja sentähden ja muistakin syistä oli hän oppinut pitämään tätä poikana, jolle hän oli isä. Hänellä oli vaaleahko tukka, vaaleat viikset, vaaleat kulmakarvat ja ripset. Hän oli jotensakin lihava ja siksi osasi hän niin hyvin narisuttaa saappaitaan, jotka parkuivat hänen tanakan ruumiinsa painon alla.
— Sinäkö se vain oletkin? kysyi hän hieman hyväntahtoisesti ja hieman halveksivasti, molemmat hänessä toisistaan erottamattomia tunteita, sillä hän ei ollut niille vihainen, jotka jossain suhteessa olivat hänen alapuolellaan, ja hän halveksi heitä. Mutta nyt hän näyttikin pettyneeltä, sillä hän oli odottanut kiitollisempaa esinettä, johon purkaisi kiukkunsa, ja veli oli vaatimaton ja ujo luonne, joka ei koskaan tarpeettomasti asettunut vastakynteen.
— En kai häiritse sinua, veli Carl? kysyi Arvid, joka oli pysähtynyt ovelle. Tällä nöyrällä kysymyksellä oli se vaikutus, että veli päätti ilmaista hyväntahtoisuuttaan. Itse otti hän sikarin isosta, ompeluksilla koristetusta nahkakotelostaan ja tarjosi sitten veljelle laatikosta, jonka paikka oli kamiinin lähettyvillä, koska sikarit — "ystävien sikarit", joiksi hän niitä suoraan kutsui, ja hän oli avonainen luonne — olivat olleet mukana haaksirikossa, joka teki ne hyvin mieltäkiinnittäviksi, vaikk'eikaan niin hyviksi, ja rannikkohuutokaupassa, joka taas teki ne hyvin halvoiksi.
— Noo, mitä sinulla on kerrottavaa? kysyi Carl Nicolaus, sytyttäessään sikarinsa ja pistäen sitten tulitikkulaatikon taskuun — hajamielisyydestä, sillä hän ei voinut koota ajatuksiaan muuta kuin yhteen paikkaan, piiriin, joka ei suinkaan ollut laaja; hänen räätälinsä osasi tuuman päälle sanoakuinkalaaja, ottaessaan mittaa hänen vyötäisistään.
— Ajattelin saada puhua meidän afääreistämme, vastasi Arvid hypistellen sytyttämätöntä sikariaan.
— Istu! komensi veli.
Hänen tapansa oli aina käskeä ne ihmiset istumaan, joita hän aikoi ruveta löylyttämään, sillä silloin ne olivat alakynnessä, ja hän voi helpommin musertaa heidät — jos niin tarvittiin.
— Meidän afääreistämme! Onko meilläkin asioita? alkoi hän. Ei minun tietääkseni! Onkosinullaasioita,sinulla?
— Tarkotin vain, että haluaisin tietää, onko minulla vielä jotain saatavaa.
— Mitähän se mahtaisi olla, jos saan luvan kysyä? Rahojako ehkä? Häh? laski Carl Nicolaus leikkiä antaen veljen nauttia hienon sikarinsa hajusta. Koska ei saanut mitään vastausta, jota ei tahtonutkaan, täytyi hänen itsensä puhua.
— Saatavaa? Etkö jo ole nostanut kaiken saatavasi? Etkö itse ole kuitannut laskun holhouslautakunnalle; enkö minä ole sen jälkeen elättänyt ja vaatettanut sinua, tahtoo sanoa antanut sinulle etukäteen, sillä sinun on maksettava se takaisin, jos joskus voit sen tehdä, kuten itsekin olet pyytänyt. Olen kirjottanut kaikki muistiin, jotta sitten tiedän, kun ansaitset leipäsi itse, ja sitä sinä et vielä ole tehnyt.
— Sen juuri minä nyt aion tehdä ja siksi tulin tänne saadakseni selville, onko minulla jotain saatavaa vai olenko jotain velkaa.
Veli heitti uhriinsa läpitunkevan silmäyksen, saadakseen selville, oliko tällä joitain taka-ajatuksia. Sitten alkoi hän narisevilla saappaillaan kävellä lattiaa lävistäjän suuntaan sylkilaatikosta sateensuojapitimeen; kellonperien helyt helisivät ikäänkuin varottaen ihmisiä tulemasta tielle ja tupakan savu kieri ylös uhkaaviksi ja pysähtyi pitkiksi pilviksi uunin ja oven välille ikäänkuin ennustaen ukkosta. Hän astui kiivaasti, pää kumarassa ja olkapäät eteenpäin työnnettyinä, kuin olisi lukenut roolia. Kun hän näytti sen osaavan, pysähtyi hän veljen eteen ja katsoi häntä suoraan silmiin pitkällä, merivihreällä, petollisella silmäyksellä, jonka piti sisältää luottamusta ja tuskaa, ja äänellä, joka oli tarkotettu kuulumaan kuin tulisi se perhehaudasta Klaran kirkkomaalta, hän sanoi:
— Sinä et ole rehellinen Arvid! Sinä et ole re-hel-li-nen!
Kuka kuulija tahansa, paitsi Andersson, joka seisoi kuunnellen puodin oven takana, olisi tuntenut tulevansa liikutetuksi näistä sanoista, jotka veli sanoi veljelle syvällä, veljellisellä tuskalla. Arvid, jota jo lapsuudesta asti oli totutettu uskomaan, että kaikki muut ihmiset olivat erinomaisia ja hän itse huono, mietti tosiaankin silmänräpäyksen ajan, onko hän rehellinen vaiko ei, ja kun hänen kasvattajansa olivat sopivilla keinoilla hankkineet hänelle hyvin herkän omantunnon, huomasi hän olleensa vähemmän rehellinen tai ainakin vähemmän suora, kun hän äsken, vähemmän suoralla tavalla, oli esittänyt kysymyksen siitä, onko hänen veljensä roisto.
— Olen tullut siihen tulokseen, sanoi hän, että sinä olet petkuttanut minulta osan perinnöstäni. Olen laskenut, että olet ottanut liian suuren maksun huonosta ruuastasi ja käytetyistä vaatteistasi; tiedän, ettei omaisuuteni ole voinut kulua hirveisiin opinnoihini, ja luulen, että sinä olet minulle velkaa koko suuren summan, jonka minä nyt tarvitsen, ja jonka nyt haluan — saada.
Hymy valaisi veljen vaaleat kasvot ja ilme niin levollisena, elje niin varmana, kuin olisi hän harjotellut sitä useita vuosia, ollakseen valmis astumaan esiin niin pian kuin repliikki sanottiin, pisti hän käden housuntaskuun, helisti avainkimppuaan ennen kuin veti sen esille, antoi sen tehdä keikahduksen ilmassa ja meni hartaudella kassakaapin luo. Hän avasi sen nopeammin kuin oli aikonut ja paikan pyhyys ehkä olisi sallinut, otti esille paperin, joka myöskin oli ollut valmiina ja odottanut repliikkiä. Hän ojensi sen veljelle.
— Oletko sinä kirjottanut tämän? — Vastaa! Oletko kirjottanut tämän?
— Olen!
Arvid nousi lähteäkseen.
— Ei, istu! — Istu, istu!
Jos huoneessa olisi ollut koira, olisi se heti istunut.
— No, miten siinä sanotaan? Lue? — "Minä, Arvid Falk, tunnustan ja vakuutan saaneeni — veljeltäni — määrätyltä holhoojaltani — Carl Nicolaus Falkilta — täyden perintöosani — suuruudeltaan j.n.e."
Hän häpesi mainita summaa.
— Sinä olet siis tuossa tunnustanut ja todistanut asian, jota et ole uskonut! Saanko luvan kysyä, onko se rehellistä? Ei, vastaa kysymykseeni! Onko se rehellistä? Ei! Siis olet antanut väärän todistuksen. Sinä olet siis roisto! Niin, se sinä olet! Enkö ole oikeassa?
Kohtaus oli liian kiitollinen ja riemu liian suuri, jotta siitä olisi voinut nauttia ilman kuulijoita. Syyttömästi syytetyllä täytyi olla todistajia; hän avasi puotiin vievän oven.
— Andersson! huusi hän. Vastaappa minulle erääseen kysymykseen: kuule tarkoin! Jos minä kirjotan väärän todistuksen, olenko minä silloin roisto vaiko en?
— Patruuna on tietysti roisto! vastasi Andersson hetkeäkään arvelematta ja lämmöllä.
— Kuulitko, hän sanoi, että minä olen roisto — jos allekirjotan väärän kuitin. No, mitäs minä äsken sanoin? Sinä et ole rehellinen, Arvid; sinä et ole rehellinen! Sitäpä minä aina olenkin sinusta sanonut! Sävyisät ihmiset ovat useimmiten roistoja; sinä olet aina ollut sävyisä, ja myöntyväinen, mutta minä olen huomannut, että sinä salassa olet hautonut toisellaisia ajatuksia; sinä olet roisto! Niin sanoi isäsikin, minä sanon "sanoi", sillä hän sanoi aina sen, mitä ajatteli, ja hän oli suora mies, Arvid, mutta sinä — et — ole! Ja ole varma siitä, jos hän nyt eläisi, niin hän sanoisi tuskalla ja mieliharmilla: Sinä et ole rehellinen, Arvid! Sinä et — ole — rehellinen!
Hän käveli taas muutamia kertoja lattian poikki ja kuulusti aivan siltä kuin hän olisi jaloillaan osottanut kohtaukselle suosiotaan ja hän soitteli avainkimpulla ikäänkuin antaen esiripulle merkkiä. Loppurepliikki oli niin pyöristelty, että pieninkin lisäys olisi tärvellyt kokonaisuuden. Huolimatta raskaasta syytöksestä, jota hän tosiaankin jo useita vuosia oli odottanut, sillä hän uskoi aina, että veljellä oli petollinen sydän, oli hän sangen tyytyväinen, että kaikki nyt oli ohi ja niin onnellisesti ohi, ja niin hyvin tai niin näppärästi ohi, että hän miltei tunsi itsensä iloiseksi, jopa hieman kiitolliseksikin. Sitäpaitsi, olihan hän saanut niin mainion tilaisuuden purkaa mieltään, kun häntä ensin tuolla ylhäällä perheen keskuudessa oli ärsytetty, ja sisun purkaminen Anderssoniin oli vuosien vieriessä kadottanut viehätyksensä — purkaa sisuansa tuolla ylhäällä — siihen hän oli kadottanut halun.
Arvid oli mykistynyt; hän oli tuommoinen kasvatuksen pelästyttämä luonne ja luuli aina menettelevänsä väärin; hän oli aina lapsuudesta asti kuullut nuo hirmuiset suuret sanat: oikeudentuntoinen, rehellinen, suora, totuudenmukainen lausuttavan joka päivä ja joka hetki, joten ne olivat hänelle ikäänkuin tuomareita, jotka aina sanoivat hänelle: syyllinen! Sekunnin ajan hän uskoi erehtyneensä arveluissaan ja että veli oli syytön ja hän itse todellakin roisto. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä näki hän veljessään petkuttajan, joka halpamaisella asioimisellaan oli soaissut hänet, ja hän tahtoi paeta, jottei joutuisi riitaan, paeta sanomatta hänelle toista asiaansa, nimittäin että aikoi vaihtaa uraa.
Äänettömyys tuli pitemmäksi kuin mitä aiottu oli. Carl Nicolauksella oli siten aikaa muistissaan läpikäydä äskeiset voittonsa. Kieltä hiveli, kun sai lausua tuon pienen sanan "roisto", se maistui yhtä hyvältä kuin jos sai antaa potkun. Ja oven avaaminen, Anderssonin vastaus ja paperin esilleotto, kaikki oli mennyt niin hyvin; avainkimppu ei ollut unohtunut yöpöydälle, lukko oli toiminut moitteettomasti, todistelu ollut sitova kuin lanka, johtopäätös oli juossut kuin haukiuistin kelalta ja ollut kietova. Hän oli tullut hyvälle tuulelle; hän oli antanut anteeksi, ei, hän oli unohtanut, unohtanut kaikki, ja kun hän paiskasi kassakaapin oven kiinni, niin hän sulki ainiaaksi lukkoon tuon epämieluisan asian. Mutta hän ei tahtonut erota veljestään; hänen oli tarvis puhua tämän kanssa jostain muusta, viskata pari lapiollista lorupuhetta tuon epämieluisan aiheen päälle, nähdä hänet jokapäiväisissä oloissa, esimerkiksi istuvan pöydän ääressä ja vaikkapa syömässä ja juomassa. Ihmiset näyttävät aina tyytyväisiltä syödessään ja juodessaan, ja hänkin tahtoi nähdä veljensä tyytyväisenä ja hyvällä mielin; tahtoi nähdä hänen kasvonsa rauhallisina ja kuulla hänen äänensä värisevän vähemmän ja siksi päätti hän pyytää veljen aamiaiselle. Oli vaikeata keksiä, miten siirtyä toiseen aiheeseen, löytää sopiva silta, jonka työntäisi äkkisyvän poikki. Hän etsi päästään, mutt'ei löytänyt, hän etsi taskustaan ja onnistui — löysi tulitikkulaatikon.
— Hitossa, ethän sinä ole sytyttänyt sikariasi poika! sanoi hän todellisella, ei teeskennellyllä lämmöllä.
Mutta poika oli hypistellyt keskustelun aikana sikarinsa rikki, eikä se voinut enää palaa.
— Kas tässä, ota uusi!
Hän sai esille suuren nahkakotelonsa:
— Kas tuossa! Otahan pois! Ne ovat hyviä sikareja!
Veli, joka oli kyllä niin onneton, ett'ei voinut ketään loukata, otti vastaan tarjouksen, kiitollisesti kuin sovinnoksi tarjotun käden.
— No niin, poikaseni, jatkoi Carl Nicolaus, ruveten puhumaan säyseällä seurusteluäänellä, jota hän niin hyvin osasi käyttää; tulehan nyt, niin menemme Rigaan haukkaamaan palan aamiaiseksi! Tule!
Arvid, joka ei ollut tottunut ystävällisyyteen, tuli tästä niin liikutetuksi, että nopeasti puristi veljensä kättä ja riensi ulos, läpi puodin, hyvästelemättä Anderssonia, ja juoksi ulos kadulle.
Veli seisoi hämmästyneenä; tuota hän ei voinut käsittää; mitä se merkitsi? Juosta tiehensä saadessaan aamiaiskutsun? Juosta tiehensä, eikä hän edes ollut kiukuissaan? Juosta! Niin ei koirakaan olisi tehnyt, jos sille olisi heittänyt lihapalasen!
— Hän on niin eriskummallinen! mutisi hän, astuskellessaan pitkin lattiapalkkeja. Sitten meni hän pulpettinsa ääreen, kiersi tuolin niin korkealle kuin se meni ja kapusi istumaan. Tältä ylhäiseltä paikalta oli hänen tapana katsella ihmisiä ja oloja ikäänkuin korkeammalta kannalta ja hän huomasi ne tavallisesti pieniksi, ei kuitenkaan niin pieniksi, ettei hän voinut niitä tarkotuksiinsa käyttää.
Lill-Jansin uutisasukkaat.
Kello oli 8 ja 9 välillä sinä kauniina toukokuun aamuna, kun Arvid, veljensä luona sattuneen kohtauksen jälkeen, käyskenteli pitkin katuja, tyytymättömänä itseensä, tyytymättömänä veljeensä ja tyytymättömänä kaikkeen. Hän toivoi, että taivas olisi ollut pilvessä ja että hänellä olisi ollut huonoa seuraa. Että hän oli roisto, sitä hän ei täysin uskonut, mutta hän ei ollut tyytyväinen itseensä, hän oli tottunut asettamaan itselleen suuria vaatimuksia ja hän oli opetettu veljessään näkemään jonkinlaisen isäpuolen, jota hän piti suuressa arvossa, melkeinpä kunnioitti. Mutta toisiakin ajatuksia sukeltausi esiin ja ne saivat hänet huolestuneeksi. Hän oli ilman rahaa ja ilman tointa. Viimemainittu oli kenties pahinta, sillä toimettomuus oli hänen paha vihollisensa, hänelle kun oli suotu väsymätön mielikuvitus.
Hautoen koko lailla epämieluisia mietteitä oli hän tullut Lilla Trädgårdsgatanille; hän kulki pitkin vasenta katukäytävää ohi Dramaatisen teatterin ja oli piankin Norrlandsgatanilla; hän käyskenteli ilman päämäärää ja kulki suoraan eteenpäin; katukivitys alkoi käydä epätasaiseksi, kivitalojen jälkeen seurasi puuhökkeleitä, huonosti vaatetetut ihmiset heittivät epäluuloisia silmäyksiä siististi puettuun henkilöön, joka niin aikaisin kävi heidän korttelissaan, ja nälkäiset koirat murisivat vihaisesti vieraalle. Tykkiväki-, työläis-, panimorenki-, pesuakka-, ja oppipoikajoukkueiden lomitse kiiruhti hän viime askeleitaan Norrlandsgatanilla ja tuli Stora Humlegårdsgatanille. Hän meni Humlegårdiin. Pääkenttäkangasmestarin lehmät olivat jo ottaneet karjalaitumensa käytäntöön, vanhat, kaljut omenapuut yrittivät kukkia, lehmukset seisoivat vehreinä ja oravat leikkivät ylhäällä latvoissa. Hän meni karusellin ohitse, teatteriin vievälle lehtokujalle. Siellä istui poikia, jotka olivat jääneet pois koulusta, pelaten nappikuoppaa. Etäämpänä makasi maalari-poika selällään ruohikossa katsellen pilviin korkeiden lehtiholvien lävitse ja vihelteli suruttomasti, ikäänkuin ei mestari eivätkä kisällit häntä odottaisi, kärpästen ja muiden lentäväisten päistikkaa hukkuessa hänen maalipönttöihinsä.
Falk tuli ankkalammen luona olevalle kummulle; hän pysähtyi sinne tutkistelemaan sammakoiden kehitysasteita, katselemaan hevos-iilimatoja ja ottamaan kiinni vesikiitäjiä. Sitten rupesi hän viskelemään kiviä. Tämä pani hänen verensä kiertämään ja hän tunsi itsensä nuortuneeksi, tunsi itsensä laiskottelevaksi koulupojaksi, vapaaksi, uhmaavan vapaaksi; sillä tämän vapauden oli hän jotensakin suurilla uhrauksilla itselleen vallannut. Ajatellessaan, että saisi vapaasti ja mielin määrin seurustella luonnon kanssa, jota hän paremmin ymmärsi kuin ihmisiä, jotka vain olivat kohdelleet häntä pahoin ja koettaneet tehdä hänet huonoksi, tuli hän iloiseksi, ja levottomuus hänen mielestään häipyi; ja hän nousi jatkaakseen matkaansa kauemmaksi ulkopuolelle kaupungin. Hän kulki ristin läpi ja oli Norra Humlegårdsgatanilla. Hän näki, että lauta-aidasta, vastapäätä, puuttui moniaita lautoja ja että toiselle puolelle oli polettu polku. Hän ryömi aidan läpi ja pelästytti vanhan akan, joka poimi nokkosia; kulki suurten tupakkamaiden läpi, siitä, jossa nyt on Huvilakaupunki, ja seisoi pian Lill-Jansin portilla.
Täällä oli kevät toden teolla puhjennut pienen sievän maatilan ylle, jonka kolme rakennusta oli kuin haudattu kukkivien syreenien ja omenapuiden suojaan, ja jota kuusimetsä maantien toisella puolen suojeli pohjatuulilta. Tänne oli sukeutunut täydellinen idylli. Kukko kiekui, istuen rankkitynnyrin aisan päällä, kahlekoira makasi auringonpaisteessa näykkien kärpäsiä, mehiläiset ympäröivät pilvenä pesiään, puutarhuri oli polvillaan taimilavan ääressä, harvennellen retiisiä, pajukertut ja leppälinnut lauloivat karviaismarjapensaissa, puoliksi puetut lapset ajoivat kanoja, jotka halusivat tutkia muutamien vastakylvettyjen kukkassiementen itäväisyyttä. Ja tämän kaiken yllä kohosi heleän sininen taivas ja takana musta metsä.
Taimilavan luona, lauta-aidan suojassa, istui kaksi miestä. Toisella oli päässään musta korkea hattu ja yllään kuluneet mustat vaatteet, hänen kasvonsa olivat pitkät, kalpeat ja kapeat ja hän näytti pappismieheltä. Toinen oli sivistynyt talonpoikaistyyppi, ruumis murtunut, mutta lihavahko, silmäluomet riippuvat, viikset mongolilaiset. Hän oli hyvin huonosti puettu ja näytti miltä tahansa — hampuusilta, käsityöläiseltä tahi taiteilijalta — hän näytti erikoisella tavalla rappeutuneelta.
Laiha, jota tuntui palelevan, huolimatta siitä, että aurinko paistoi suoraan hänen päällensä, luki lihavalle, joka näytti siltä, kuin olisi hän koetellut maapallon kaikkia ilmanaloja ja voisi hyvin sietää niitä kaikkia, ääneen erästä kirjaa.
Kun Falk meni veräjästä isolle maantielle päin, kuuli hän selvästi lauta-aidan läpi lukevan sanat ja hän katsoi voivansa pysähtyä kuuntelemaan, varastamatta silti mitään salaisuuksia.
Laiha luki kuivalla, yksitoikkoisella äänellä, josta puuttui kaikki sointu, ja lihava osotti silloin tällöin mieltymystään myhisemällä, joka väliin muuttui röhkimiseksi ja lopulta sylkemiseksi, silloin kun kuulemansa viisauden sanat menivät tavallisen ihmisjärjen yläpuolelle. Pitkä luki:
— "Korkeimpia periaatteita on, kuten sanottu, kolme: yksi absoluuttisesti ehdoton ja kaksi relatiivisesti ehdotonta. Pro primo: absoluuttisesti ensimmäisen, puhtaasti ehdottoman periaatteen tulee ilmaista sitä tekoa, joka on kaiken tietoisuuden perusteena ja joka yksinomaan tekee tämän mahdolliseksi. Tämä periaate on Identiteetti, A = A. Tämä jää jälelle eikä sitä mitenkään voi ajatella pois, kun erotetaan kaikki tietoisuuden empiiriset määritelmät. Se on tietoisuuden alkuperäinen tosiasia ja se siis ehdottomasti on tunnustettava; eikä se sitäpaitsi ole, kuten jokainen muu empiirinen tosiasia, mitään ehdollista, vaan vapaan teon seurauksena ja sisältönä on se aivan ehdoton."
— Ymmärrätkös, Olle? keskeytti lukija.
— Oi, ymmärrän, se on suloista! — "Se ei ole, kuten jokainen muu empiirinen tosiasia, mitään ehdollista." — Oi, millainen mies! Enemmän, enemmän!
— "Kun vaaditaan", jatkoi lukija, "että tämä lause on tosi ilman mitään muita perusteita —"
— Kuules millainen veijari — "tosi ilman mitään muita perusteita", alkoi kiitollinen kuulija, joka siten tahtoi ravistaa yltään kaikki epäluulot siitä, etteikö hän ymmärtäisi, "ilman mitäänmuitaperusteita"; miten hienosti, miten hienosti, sen sijaan että vain olisi sanonut "ilmanmitäänperusteita".
— Jatkanko minä, vai aiotko sinä keskeyttää minut useammin? kysyi vääryyttä kärsinyt opettaja.
— En keskeytä, jatka vain, jatka vain!
— "Niin", tässä seuraa johtopäätös (mainio tosiaankin): "omaksutaan itselleen taito asettaa jotakin".
Olle myhähti.
— "Siten ei aseteta A" (iso A) "vaan ainoastaan, että A on A, jos ja siinä määrin kuin A ylipäänsä on olemassa. Ei ole kysymys lauseen sisällöstä, vaan ainoastaan sen muodosta. Lause A = A on siis sisällöltään ehdollinen (hypoteettinen) ja ainoastaan muodoltaan ehdoton."
— Huomasitko niiden olevan isoja A:ta?
Falk oli kuullut tarpeeksi. Polacksbackenin peljättävän syvällinen filosofia oli eksynyt aina tänne asti kukistamaan raakaa pääkaupunkilaisluontoa; hän tarkasti, eivätkö kanat olleet pudonneet orsiltaan ja eikö persilja ollut lakannut itämästä, kuullessaan syvällisintä, mitä kielillä koskaan oli Lill-Jansissa puhuttu. Hän ihmetteli, että taivas oli vielä paikoillaan, huolimatta että se oli ollut todistajana sellaisessa ihmishengen voimannäytteessä, samalla kun hänen inhimillinen alempi luontonsa esitti oikeuksiaan ja hän tunsi kurkkuansa pahasti kuivaavan, jonka vuoksi hän päätti mennä sisälle johonkin tupaan pyytämään lasillisen vettä.
Hän siis käänsi kulkunsa ja tallusti siihen tupaan, joka on oikealla puolen kaupungista tulevaa tietä. Ovi isosta entisestä leipomotuvasta oli auki eteiseen, joka ei ollut matka-arkkua suurempi. Huoneessa oli ainoastaan kaappisänky, rikkinäinen tuoli, maalaustelineet ja kaksi henkilöä; toinen heistä seisoi telineitten edessä puettuna paitaan ja housuihin, joita kannatti nälkävyö. Hän näytti sälliltä, mutta oli taiteilija, koskapa maalasi alttaritaulun luonnosta. Toinen oli nuori mies, hienonnäköinen, ja, katsoen paikan varallisuuteen ja asemaan, todella hienoissa vaatteissa. Hän oli ottanut takin päältään, käärinyt paidan alas ja palveli tällä kertaa maalaria komealla rinnallaan. Hänen kauniissa, jalopiirteisissä kasvoissaan näkyi edellisen yön irstailun jälkiä ja hän nyökäytti tämän tästä päätään, saaden silloin ylimääräisen ojennuksen mestariltaan, joka näytti ottaneen hänet suojelukseensa. Loppusanat tuollaisesta nuhtelusta sai Falk sattumalta kuulla, astuessaan eteiseen.
— Että oletkin sellainen sika, että menet juomaan tuon hutiluksen Sellenin kanssa. Nyt olet täällä ja kulutat hukkaan aamupäiväsi, sen sijaan että olisit Kauppaopistossa — kohota hieman oikeata olkapäätä — kas noin! Tuhlasitko tosiaankin kaikki vuokrarahasi, niin että et uskalla mennä kotiin. Eikö sinulla ole mitään jälellä? Eikö rahtuakaan?
— O-ja, on minulla vähän, vaikkei se pitkälle riitä. Nuori mies otti housuntaskusta esiin paperitukon ja kääri sen auki, jolloin näkyviin tuli kaksi riksin seteliä.
— Anna nuo minulle, niin minä säilytän ne sinua varten, neuvoi mestari ja otti isällisesti setelit haltuunsa.
Falk, joka turhaan oli koettanut tehdä itsensä huomatuksi, katsoi nyt hyväksi lähteä tiehensä yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin. Hän meni siis vielä lantakasan ja molempien filosofien sivu ja läksi kulkemaan vasemmalle, kuningatar Kristinan tielle päin. Hän ei ollut kulkenut kauas, ennenkuin näki nuoren miehen, joka oli pystyttänyt maalaustelineensä pienen, leppiä kasvavan järven rannalle, siihen, missä metsä alkaa. Miehellä oli hieno, solakka, miltei siro vartalo, kasvot hieman terävät ja tummahkot. Pulpahteleva elämä tulvi koko hänen olennostaan, kun hän siinä seisoi työskennellen kauniin taulun ääressä. Hän oli riisunut päältään hatun ja takin ja näytti olevan erinomaisen terve ja mitä parhaimmalla tuulella. Hän vuoroin vihelteli, lauleskeli ja jutteli.
Tultuaan tieltä kylliksi kauas, jotta sai nähdä hänet sivulta, Falk kääntyi:
— Sellén! Terve, vanha toveri!
— Falk! Vanhoja tuttuja, täällä metsässä! Mitä Herran nimessä tämä merkitsee! Etkö sinä ole virastossasi tähän aikaan päivästä?
— En. Mutta asutko sinä täällä?
— Asun, muutin tänne muutamien toverien kanssa ensimmäisenä päivänä huhtikuuta; kaupungissa asuminen tuli liian kalliiksi — isännätkin ovat niin turhantarkkoja!
Viekas hymy leikki toisessa suupielessä ja ruskeat silmät kiiluivat.
— Vai niin, jatkoi Falk, silloin sinä ehkä tunnet nuo elävät, jotka istuvat taimilavojen luona lukien?
— Filosofitko? Kyllä! Se pitkä on ylimääräisenä huutokauppakamarissa, saa 80 riksiä vuodessa ja sen lyhyen, Olle Montanuksen, pitäisi oikeastaan istua kotona ja olla kuvanveistäjä, mutta sen jälkeen kun hän yhdessä Ygbergin kanssa rupesi tutkimaan filosofiaa, on hän lakannut tekemästä työtä ja menee nyt taaksepäin aika vauhtia. Hän on keksinyt, että taide on aistillista!
— No, mutta millä hän elää?
— Ei juuri millään! Joskus on hän käytännöllisen Lundellin mallina ja saa silloin palasen palttuleipää, jolla hän sitten elää päivän tai pari, ja talvisin saa hän maata Lundellin huoneen lattialla, sillä "aina hän vähän lämmittää", sanoo Lundell, kun halotkin ovat niin kalliita; ja täällä oli aika kylmä huhtikuussa.
— Miten hän malliksi kelpaa, joka on näöltään kuin mikäkin Quasimodo?
— Kyllä kelpaa; hän esittää ristiltä alasottamisessa toista ryöväriä, jonka luut jo ovat murskatut, ja sillä miespahasella on ollut lonkkatauti, joten hänestä tulee koko hyvä, kun hän asettuu makaamaan tuolin selkänojan päälle. Toisinaan saa hän kääntyä selin ja silloin esittää hän toista ryöväriä.
— Miksei hän itse tee jotakin; eikö ole kykyä?
— Olle Montanus, hyvä veli, on nero, mutta hän ei tahdo tehdä työtä, hän on filosofi ja hänestä olisi kyllä tullut suurmies, jos olisi saanut opiskella. On todella ihmeellistä kuulla hänen ja Ygbergin puhuvan; tosin Ygberg kyllä on lukenut enemmän, mutta Montanuksella on niin terävä pää, että hän joskus näpäyttää toista sormille ja silloin Ygberg menee tiehensä ja lukee päähänsä jonkun paikan lisää; mutta Montanus ei koskaan saa lainata hänen kirjaansa.
— Vai pidätte te Ygbergin filosofiasta? kysyi Falk.
— Oi, se on niin hienoa, niin hienoa! Kai sinä pidät Fichtestä? Oi, oi, oi, millainen mies!
— No, keskeytti Falk, joka ei pitänyt Fichtestä, keitä nuo kaksi tuvassa-olijaa olivat?
— Vai olet sinä nähnyt heidätkin? Toinen heistä oli käytännöllinenLundell, muotokuva- tai oikeammin kirkkomaalari ja toinen oli ystäväniRehnhjelm.
Viimeiset sanat koetti hän lausua hyvin välinpitämättömällä äänellä, jotta vaikutus olisi sitä voimakkaampi.
— Rehnhjelm?
— Niin, oikein kunnon poika.
— Hän seisoi mallina.
— Vai niin? Niin, se Lundell, hän osaa käyttää ihmisiä hyväkseen; hän on ihmeteltävän käytännöllinen mies. Mutta tule mukaan, niin menemme sisälle härnäämään häntä, se on hupaisinta, mitä minulla täällä on tarjottavana; silloin kenties samalla saat kuulla Montanuksen puhuvan ja se on toden teolla hauskaa.
Ei niin paljon sen houkuttelemana, että saisi kuulla Montanuksen puhuvan, vaan pikemmin siitä syystä, että saisi lasillisen vettä, seurasi Falk Selléniä, auttaen häntä kantamaan telineitä ja maalilaatikkoa.
Tuvassa oli kohtaus sen verran muuttunut, että malli oli saanut istuutua rikkonaiselle tuolille ja että Montanus ja Ygberg olivat asettuneet kaappisänkyyn. Lundell seisoi telineitten ääressä poltellen rätisevää puista nysää köyhien toveriensa edessä, jotka iloitsivat pelkästä piipun läsnäolostakin.
Kun tuomari Falk oli esitetty, otti Lundell hänet heti huostaansa, tahtoen kuulla hänen mielipiteensä taulusta. Huomattiin, että taulu muistutti Rubensia, ainakin aiheensa, joskaan ei värien ja piirustuksen puolesta. Sitten Lundell purki mieltään taiteilijoille epäsuotuisista ajoista, repi alas akatemian ja sätti hallitusta, joka ei tehnyt mitään kotimaisen taiteen hyväksi. Hän maalasi paraikaa alttaritaulun luonnosta Träskålan kirkkoon, mutta oli aivan varma siitä, ettei sitä hyväksytä, sillä ilman juonitteluja ja suosituksia ei saavuteta mitään. Tätä sanoessaan heitti hän tutkivan silmäyksen Falkin vaatteisiin, nähdäkseen, kelpaisiko tämä suosittajaksi.
Toisellaisen vaikutuksen oli Falkin tulo tehnyt molempiin filosofeihin. He olivat hänessä heti keksineet "oppineen" ja he vihasivat häntä, sillä hän voisi anastaa heiltä heidän maineensa tässä pienessä yhteiskunnassa. He vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä, jotka Sellen heti käsitti ja joka sentähden joutui kiusaukseen esittää nämä ystävänsä loistossaan ja jos mahdollista saada aikaan sanasodan. Pian keksi hän eripuraisuuden omenan, tähtäsi, heitti ja se osui.
— Mitä sanoo Ygberg Lundellin taulusta?
Ygberg, joka ei ollut niin pian odottanut saavansa sananvuoroa, ajatteli muutamia sekunteja. Sitten vastasi hän painokkaalla äänellä seuraavasti, Ollen hieroessa hänen selkäänsä, jotta se pysyisi jäykkänä:
— Taideteos voidaan minun mielestäni erittää kahteen luokkaan: sisällykseen ja muotoon. Mitä tämän taideteoksen sisällykseen tulee, on sisältö syvällinen ja yleisinhimillinen, aihe on hedelmällinen, sellaisenaan ja sinänsä, sekä sisältää kaikki ne käsitemääritelmät ja potenssit, jotka voivat tulla kysymykseen taiteellisessa tuotannossa; mitä taasen muotoon tulee, jonka itsessään de facto on ilmaistava käsite, tahtoo sanoa absoluuttinen identiteetti, oleminen, minuus — niin ei voi olla huomaamatta sitä vähemmän adekvaatiksi.
Arvostelu mairitteli Lundellia, Olle hymyili autuaallisesti, aivan kuin olisi nähnyt taivaalliset sotajoukot, malli nukkui ja Sellen huomasi, että Ygberg oli saavuttanut loistavan menestyksen. Nyt kääntyivät kaikkien katseet Falkiin, jonka oli nostettava maasta viskattu taisteluhansikas, sillä että se oli hansikas, siitä olivat kaikki yksimielisiä.
Falkia sekä huvitti että suututti ja hän etsi muistinsa vanhoista romusäiliöistä joitakin filosofisia ilmapyssyjä, kun hänen katseensa osui Olle Montanukseen, joka lopulta oli saanut kasvoihinsa kouristuksia, jotka merkitsivät, että hän aikoi puhua. Falk tähtäsi umpimähkään, latasi Aristoteleella ja laukasi.
— Mitä notario tarkottaa sanalla adekvaatti? Aristoteles ei muistaakseni käytä sitä sanaa metafysikassaan.
Täydellinen hiljaisuus vallitsi huoneessa ja saattoi tuntea, että tässä oli taistelu Lill-Jansin ja kustavilaisuuden välillä. Äänettömyys tuli pitemmäksi kuin oli toivottu, sillä Ygberg ei tuntenut Aristotelesta ja olisi ennemmin kuollut kuin myöntänyt sen. Ollen hidas tekemään johtopäätöksiä, ei hän huomannut sitä aukkoa, jonka Falk oli jättänyt, mutta sen huomasi Olle ja hän sieppasi lauaistun Aristoteleen, tarttui siihen molemmin käsin ja viskasi sen takaisin vastustajaansa.
— Vaikka olen oppimaton, uskallan minä kuitenkin ihmetellä, tokko tuomari on kumonnut vastustajansa todisteet. Luulen, että sanan adekvaatti voi asettaa määräykseksi loogillisessa päätelmässä ja että se sinä voi ollakin, huolimatta, siitä ettei, Aristoteles mainitse tuota sanaa metafysikassaan. Olenko oikeassa, hyvät herrat? En tiedä! Minä olen oppimaton mies, ja tuomari on näitä asioita tutkinut.
Hän oli puhunut silmät puoleksi ummessa; nyt hän sulki ne kokonaan ja näytti hävyttömän vaatimattomalta.
— Olle on oikeassa, mutistiin joka puolelta.
Falk tunsi, että tässä on tartuttava asiaan rautakourin, jos mieli pelastaa Upsala-kunnia; hän teki filosofisella korttipakalla tempun, ja sai esille ässän.
— Herra Montanus on kieltänyt ylälauseen eli aivan yksikertaisesti sanonutnego majorem!Hyvä! Minä selitän taasenkin, että hän on tehnyt itsensä syypääksiposterius priukseen;hän on, kun hänen piti tehdä sarvipäätelmä, eksynyt ja tehnyt päätelmänferioquenmukaan, sen sijaan että olisi tehnytbarbaran; hän on unohtanut kultaisen säännön:Caesare Camestres festino barocco secundoja siksi hänen päätelmästään tulilimitatiivinen! Enkö ole oikeassa, hyvät herrat!
— Aivan oikeassa, aivan oikeassa, vastasivat kaikki muut, paitsi molemmat filosofit, jotka eivät koskaan olleet pidelleet käsissään logikkaa.
Ygberg näytti siltä, kuin olisi puraissut hampaansa naulaan, ja Olle irvisteli aivankuin olisi saanut nuuskaa silmiinsä; mutta ollen ovela mies, oli hän huomannut vastustajansa menettelytavan. Hän siis nopeasti päätti olla vastaamatta kysymykseen ja puhua jostain muusta. Hän siis etsi muististaan esiin kaiken, mitä oli oppinut ja kuullut, alkaen selostamalla Fichten tiedeoppia, jota Falk äsken oli kuunnellut lauta-aidan läpi, ja se kesti suuren osan aamupäivää.
Sill'aikaa maalaili Lundell, kärisyttäen märkää puupiippuaan. Malli oli nukahtanut rikkonaiselle tuolille ja hänen päänsä painui yhä alemma ja alemma, kunnes se kahdentoista aikaan riippui polvien välissä, joten matematikko olisi voinut laskea, milloin se joutuisi maan keskipisteeseen.
Sellén istui avoimessa ikkunassa nauttien, ja Falk parka, joka oli uneksinut saavansa loppumaan tuon onnettoman filosofian, oli pakotettu viskaamaan vastustajiensa silmille kokonaisia kourallisia filosofista nuuskaa. Kidutus olisi ollut rajaton, ellei mallin painopiste vähitellen olisi siirtynyt tuolin arimmalle puolelle, niin että tuoli meni rytisten rikki ja parooni putosi lattialle, jolloin Lundell sai tilaisuuden purkaa sappeaan juoppouden synnistä ja sen surkeista seurauksista sekä itselle että muille, joilla jälkimmäisillä hän tarkotti itseään.
Falk, joka halusi pelastaa hämille joutuneen nuorukaisen pulasta, kiirehti tekemään kysymyksen, joka saattoi vetää puoleensa mitä yleisintä mielenkiintoa.
— Missä herrat aikovat syödä päivällistä tänään?
Syntyi sellainen hiljaisuus, että kuuli kärpästen surinan; Falk ei tiennyt polkeneensa viidelle liikavarpaalle yht'aikaa. Lundell katkaisi äänettömyyden. Hän ja Rehnhjelm söisivät Padassa, kuten tavallista, sillä siellä oli heillä luottoa; Sellen ei tahtonut siellä syödä, koska ei ollut tyytyväinen ruokaan, eikä hän vielä ollut päättänyt missä syödä, jota valhetta sanoessaan hän heitti kysyvän, huolestuneen katseen malliin. Ygbergillä ja Montanuksella "oli paljon työtä", joten eivät tahtoneet "tärvellä päiväänsä pukeutumalla ja menemällä kaupunkiin", vaan aikoivat hankkia täältä itselleen jotakin; mitä se olisi, sitä he eivät sanoneet.
Sitten alkoi pukeutuminen, johon pääasiallisesti kuului peseytyminen ulkona vanhan puutarhakaivon luona. Sellen, aina kuitenkin keikari, oli kaappisängyn alle piilottanut sanomalehtipaperin, josta hän otti esille paperisia kauluksia, kalvostimia ja edustoja, sitten könötti hän pitkän aikaa polvillaan kaivon aukon edessä, nähdäkseen solmita ruskeanviheriäisen silkkinauhan, jonka oli saanut joltakin tytöltä, ja laittaakseen tukkansa erikoisella tavalla; kun hän sitten oli hangannut kenkiään takkiaisen lehdellä, harjannut hatun takkinsa hihalla, pistänyt hyasintin napinreikään ja ottanut esille kaneliruokonsa, oli hän valmis. Hänen kysymykseensä, tulisiko Rehnhjelm pian, vastasi Lundell, ettei hänellä ole vielä muutamaan tuntiin aikaa, hänen piti auttaa häntä, Lundellia, piirustamisessa ja Lundellin oli tapana aina piirustaa kello kahdentoista ja kahden välillä. Rehnhjelm oli alistuvainen ja totteli, vaikka hänen oli vaikeata erota ystävästään Sellénistä, josta hän piti, jota vastoin tunsi ehdotonta vastenmielisyyttä Lundellia kohtaan.
— Joka tapauksessa illalla tavataan Punaisessa Huoneessa? sanoi Sellén lohduttavasti, ja siitä kaikki olivat yhtä mieltä, filosofitkin ja siveellinen Lundell.
Kaupunkimatkalla kertoi Sellén ystävälleen Falkille kaikellaisia läheisiä seikkoja, mitkä koskivat Lill-Jansin uutisasukkaita ja joista kävi selville, että hän itse oli rikkonut välit akatemian kanssa, koska oli eri mielipidettä taiteesta; hän tiesi itsellään olevan taipumuksia ja onnistuisi, vaikka siihen ehkä menisi jonkun aikaa ja vaikka oli tavattoman vaikeata saavuttaa nimeä, ennenkuin oli saanut kuninkaallisen mitalin. Luonnollisiakin esteitä oli hänen tiellään; hän oli syntynyt Hallannin metsättömällä rannikolla, oli oppinut rakastamaan sen luonnon suuruutta ja yksinkertaisuutta; yleisö ja arvostelu pitivät nykyään yksityiskohdista, pikkuseikoista, ja siksi hän ei saanut myydyksi hänhän kyllä voisi maalata kuten nuo toisetkin, mutta sitä hän ei tahtonut.