He kamppailivat pohjoista kohti, vaikka vanhat, kokeneet Klondykenkävijät pudistelivat päätään ja ennustivat, että he jäätyisivät kiinni järviin. Että jää saattoi peittää järvet minä hetkenä hyvänsä, oli selvää, ja senvuoksi ei matkaa voitu lykätä. Tätä silmälläpitäen päätti Liverpool ohjata täyteen lastatun venheen väkevään virtaan, joka yhdisti Lehmusjärven Bennettjärveen. Tavallisesti laskettiin veneet pitkin virtaa ja lasti kannettiin maitse. Sittenkin olivat monet tyhjät veneet tulleet murskatuiksi. Mutta nyt ei ollut aikaa sellaisiin varovaisuuksiin.
— Nouskaa maihin, isä, sanoi Liverpool varustautuessaan laskemaan rannalta koskeen.
Vanha Tarwater pudisti valkoista päätään.
— Minä seuraan lastin mukana, selitti hän. Se on ainoa tapa tulla perille. Katsos, poikani, minä saavun Klondykeen. Ja jos minä olen veneessä, niin silloin tulee vene myöskin Klondykeen. Jos minä nousen pois, kadotatte te todennäköisesti venheen.
— Ei kelpaa, että se on lastattu liian täyteen, selitti Charles ja hyppäsi odottamatta maihin, juuri venheen lähtiessä.
— Seuraavalla kerralla odotat poistumiseesi minun lupaani! huusi Liverpool juuri kun venhe joutui virtaan. Enkä minä salli useampia huvikävelyjä putouksien ohi, enkä ajanhukkaa odottaessamme sinua jälleen venheeseen.
He olivat kymmenessä minuutissa virran alapuolella Charlesin kulkiessa maitse puoli tuntia, ja odottaessaan häntä Bennettjärven päässä, puhelivat he useiden peloittavien olioiden, kotimatkalla olevien Klondykekävijäin kanssa. Nälänhätä oli pahempi kuin koskaan ennen. Luoteinen ratsastava poliisi, joka oli leiriytynyt Marshjärven päähän, missä kullanetsijät tulivat Canadan alueelle, kieltäytyi päästämästä maahan ainoatakaan, jolla ei ollut mukanaan seitsemääsätaa naulaa elintarpeita. Dawsonissa odotti tuhat henkeä koiravaljakkoineen pakkasten tuloa, voidakseen päästä jäälle. Kauppayhtiö ei voinut täyttää elintarvehankintasitoumuksiaan ja yhtiökumppanit katsoivat korteista, kuka lähtisi kotiin ja kuka jäisi jälelle.
— Se muuttaa asian, selitti Charles, kun hän sai kuulla ratsastavan poliisin asettamista elintarverajoituksista. Nyt on parasta, että sinä käännyt takaisin, ukkoseni.
— Nouse veneeseen, käski Liverpool. Me menemme Klondykeen ja ukko seuraa meitä.
Etelämyrsky antoi hyvän tuulen ja kiitos suuren, Liverpoolin valmistaman purjeen, lensivät he eteenpäin pitkin Bennettjärveä. Painavat varusteet muodostivat sellaisen pohjalastin, että hän saattoi, kuten kokenut merimies ainakin, pitää mahdollisimman suuren vauhdin. Kun tuuli muuttui neljä astetta lounaiseen juuri heidän tullessaan Caribou-salmeen, auttoi se heidät yhtyneille Tagish- ja Marsh-järville. Auringon laskiessa ja hämärän saapuessa purjehtivat he myrskyssä yli vaarallisen Great Windy Armin ja näkivät kaksi muuta venelastia kullanetsijöitä kaatuvan ja hukkuvan.
Charles halusi, että he menisivät maihin yöksi, mutta Liverpool jatkoi, ohjaten pitkin Tagishia ristiaallokon ärjyessä ja tulien, joita olivat sytyttäneet uponneiden eli hätäänjoutuneiden veneiden haaksirikkoiset, siellä täällä tuikkiessa. Kello neljä aamulla herätti hän Charlesin. Vanha Tarwater, joka oli hereillä ja paleli, kuuli Liverpoolin käskevän Craytonin mukaansa perään ja istuttavan hänet viereensä ohjaustuhdolle, josta Tarwater saattoi kuulla yksipuolisen keskustelun.
— Kuuleppas, Charles ystäväni, ja tuki turpasi, alkoi Liverpool. Minä haluan, että sinä painat päähäsi erään asian ja pidät sen siellä: poliisin on laskettava ukko maihin. Ymmärrätkö sinä? Hänen on päästävä perille. Kun meidän tavaramme tutkitaan, on niistä viidesosa hänen, ymmärrätkö. Sillä tavoin tulee meidän osallemme tosin hiukan vähemmän, mutta me läpäisemme kumminkin. Kuule nyt ja paina mieleesi: siinä tilaisuudessa ei saa tulla kysymykseen mitään salaisia ilmeitä tahi kuiskauksia.
— Luulet ehkä minun aikovan kavaltaa sen vanhan äijän, alkoi Charles vastahakoisesti.
— Sitä juuri luulin, keskeytti Liverpool hänet, vaikka en sanonut sitä suoraan. Kuule nyt ja älä unohda sanojani: minä en kysy, mitä sinä nyt ajattelet. Pääasia on, mitä sinä tulet tekemään. Me tulemme poliisiasemalle joskus iltapäivällä ja silloin on meidän pidettävä kieli hampaiden takana, niin että se ei takerru mihinkään kiinni. Minun ei tarvitse sanoa enempää.
— Jos sinä luulet, että minä aion — — — alkoi Charles jälleen.
— Kas niin, vaiensi Liverpool hänet, minä en tiedä, mitä sinä aiot, enkä halua tietää. Minä haluan sinun vain tietävän, mitä minä aion. Jos tapahtuu jotain koirankujeita, jos poliisi lähettää ukon takaisin, aion minä valita ensimäisen rauhallisen paikan, johon tulemme ja jättää sinut sinne maihin. Sitten aion antaa sinulle sellaisen selkäsaunan, että tähdet tanssivat silmissäsi. Älä unhoita, mitä olen sanonut. Siitä ei tule mitään lasten leikkiä, vaan oikea säännöllinen, miesmäinen selkäsauna, sellainen kuin pari kelpo nyrkkejä voi saada aikaan. En lyö sinua kuoliaaksi, ainoastaan puolikuoliaaksi.
— Mutta mitä voin tehdä? vaikerteli Charles.
— Vain yhden asian, olivat Liverpoolin viime sanat. Rukoile! Pyydä niin hartaasti kuin voit, että ukko pääsee ohi poliisin. Siinä kaikki. Mene nyt makuulle.
* * * * *
Ennen heidän tuloaan Le Barge-järvelle peitti maan lumi, joka ei sulaisi puoleen vuoteen. He eivät voineet laskea venhettään sille rannalle, jolle olivat aikoneet, sillä siellä oli reunajäätä. Joen suun sisäpuolella, ennen sen järveen laskemista, tapasivat he satakunta myrskynajamaa kullanetsijävenettä. Pohjoisesta, pitkin koko järvien pituutta, puhalsi loppumaton lumimyrsky. Kolmena aamuna yrittivät he taistella sitä ja sen synnyttämiä mahtavia laineita vastaan, jotka muuttuivat jääksi lyödessään venheeseen. Toisten ponnistellessa airoissa hakkasi Tarwater jäätä ja heitti sen yli laidan, onnistuen sillä tavoin säilyttämään ruumiinlämpönsä ja henkensä.
Joka kerran näiden kolmen päivän aikana olivat he pakoitetut kääntämään selkänsä myrskylle ja soutamaan suojaisempaan jokeen. Neljäntenä päivänä olivat ne sata venettä lisääntyneet kolmeksi sadaksi ja ne kaksituhatta ihmistä näissä veneissä tiesivät, että suuri myrsky ennusti Le Bargen jäätymistä. Järven toisella puolen voisivat he vahvojen virtojen ollessa avoimina vielä monta päivää nopealla vauhdilla jatkaa matkaansa, mutta jos he eivät pääsisi sinne heti, olisivat he tuomitut makaamaan jäissä lähimmät kuusi kuukautta.
— Tänään lyömme itsemme läpi, selitti Liverpool. Me emme käänny takaisin millään ehdolla. Jos joku kuolee airoihinsa, on hänen herättävä jälleen ja jatkettava.
Ja he pääsivät läpi; hämärän laskeutuessa oli heillä puoli järveä takanaan ja he jatkoivat koko illan ja kun tuuli lakkasi, nukkuivat he airoissa ja heräsivät Liverpoolin koputtaessa venheen laitaan. He ponnistivat ja yrittivät kuin iänkaiken kestävässä unessa. Tähtien syttyessä muuttui järvi kuin ryppyiseksi paperiksi ja peittyi jääriitteeseen, joka kilisten musertui kuin lasi airojen siihen laskeutuessa.
Kun päivä, kirkas ja kylmä, valkeni, kääntyivät he eräälle joelle, jättäen jään peittämän järven taakseen. Liverpool etsi vanhan matkustajansa ja näki, että hän oli avuton ja puolikuollut. Hän ohjasi reunajäälle tehdäkseen tulen ja lämmittääkseen Tarwateria ulko- ja sisäpuolisesi, mutta Charles vastusti tätä ajanhukkaa.
— Tämä ei ole mikään liikeasia, niin että sinun ei tarvitse pistää siihen hyppysiäsi, sanoi Liverpool hänelle. Minä hoidan veneen. Nouse siis maihin ja hakkaa polttopuita äläkä aivan vähänkään. Minä huolehdin ukosta. Sinä, Anson, tee tuli rannalle. Ja sinä, Bill, aseta Yukonkamiini lämpiämään. Vanha isä ei ole niin nuori kuin me muut ja jälellä olevalla matkalla tarvitsee hän tulta kamiinissa pysyäkseen lämpimänä.
Kaikki tuli tehdyksi. Ja sitten ohjasi hän venheen, joka oli kuin jokihöyry tupruavine kamiinitorvineen, voimakkaaseen virtaan. Se raapaisi pohjaa, kohosi vesivuorelle kahden vastakkaisen virranuoman yhtymäpaikassa ja syöksyi, Pohjolan talven yhä lähetessä, ahtaisiin soliin. Suuri ja pieni Salmon-river ajoivat pääjokeen laskiessaan siihen jääsohjua. Yötä päivää kasvoi reunajää, kunnes se tyynemmissä paikoissa ulottui jo sadan metrin päähän rannasta. Ja vanha Tarwater istui kaikissa vaatteissaan pitäen tulta kamiinissa. Yötä päivää jatkoivat he matkaansa uskaltamatta pysähtyä uhkaavan jäätymisen pelosta ja kaikkialla seurasi heitä jääsohju.
— Kuinka voit, vanha veikko? huudahti välistä Liverpool.
— Suurenmoisesti, tietysti, sanoi Tarwater.
— Millä voin palkita sinua, poikaseni, kysyi Tarwater välistä tulta laittaessaan ja nuoren merimiehen lämmitellessä pitääkseen yllä ruumiinlämpöään, istuessaan jään peittämällä peräpenkillä ja ohjatessaan.
— No, voithan laulaa tavallisen vanhan laulusi vuodelta neljäkymmentäyhdeksän, kuului aina vastaus.
Ja Tarwater koroitti kähisevän, pienen äänensä ja sen hän teki silloinkin, kun venhe kääntyi ja laski Dawsonin rantaan ja koko Dawsonin satamaväki heristi korviaan kuullakseen voittolaulun.
Kuni Argon, aikoina antiikin, tie kotimme raunioilta vie — ta ta, ta ta, ta ta, ta ta — Talja kultainen määrä matkamme lie…
Charles ajoi tahtonsa läpi, mutta hän teki sen niin huomaamatta, että ei kukaan seurueesta, kaikkein vähimmin merimies, saanut tietää mitään. Hän näki kaksi suurta, avonaista proomua täyteen ihmisiä ahdettuina ja sai kysyttyään tietää, että ne olivat ihmisiä ilman muonaa, jotka varmuuslautakunta oli koonnut yhteen ja lähetti pitkin Yukonia. Viimeinen Dawson höyrylaiva ottaisi ne peräänsä toivoen ehtivänsä ennen jäätymistä Fort Yukoniin, missä kasaantuneet höyrylaivat olivat. Joka tapauksessa tulisi Dawson vapautetuksi näistä muonankuluttajista. Charles meni siis kaikessa hiljaisuudessa Varmuuslautakuntaan ja antoi vihjauksen Tarwaterin yli-ikäisyydestä ja siitä, että hän oli ilman rahaa ja elintarpeita. Tarwater oli viimeinen, joka otettiin kannelle ja kun nuori Liverpool tuli takaisin venheelleen, näki hän rantapengermältä proomujen häviävän joen mutkaan Moosehidevuoren taa.
Proomut kulkivat koko ajan jääpalasten välissä ja onnistuivat useita kertoja sivuuttamaan jäälauttoja Yukonissa, kunnes jäätyivät kylki kylkeen elintarvelaivojen väliin noin sadan mailin päähän Dawsonista. Täällä, pohjoisella napapiirillä, vietti vanha Tarwater talvensa. Useiden tuntien päivittäisellä työllä — hän hakkasi halkoja höyrylaivayhtiölle — ansaitsi hän elatuksensa. Vapaana aikanaan ei hänellä ollut muuta tehtävää kuin istua ja puhdistaa paalumajaansa, missä hän asui.
Lämpö, lepo ja riittävä ruoka paransivat hänen vaikean yskänsä ja tekivät hänet niin vahvaksi ja reippaaksi, kun hänen iällään oli mahdollista. Mutta heti joulun jälkeen ilmestyi keripukki tuoreiden vihannesten puutteen vuoksi ja kullanetsijä toisensa jälkeen paneutui vuoteeseen ja kadotti tämän lisäonnettomuutensa johdosta kaiken toivon. Mutta niin ei Tarwater tehnyt. Jo ennenkuin ensimäiset oireet hänessä näyttäytyivät, oli hän turvautunut ainoaan tuntemaansa parannuskeinoon, nimittäin ruumiinliikuntoon. Kauppakomppanian lahonneesta varastohuoneesta veti hän esille vanhat ruostuneet ketunraudat ja höyrylaivan kapteenilta lainasi hän itselleen pyssyn.
Tällä tavoin varustettuna luopui hän halonhakkuusta ja alkoi ansaita enemmän kuin tarvitsi elääkseen. Hän ei käynyt alakuloiseksi, kun keripukki tarttui häneenkin. Hän hoiti ketunrautojaan ja lauloi lauluaan. Eikä mikään pessimisti voinut horjuttaa hänen vakaumustaan, ettei hän poimisi kolmeasataatuhatta Alaskan kultaa maasta.
— Mutta täällähän ei ole mitään kultaa, sanoi eräs hänelle.
— Kultaa voidaan tavata melkein missä hyvänsä, se pitäisi minun tietää, joka olen huuhtonut vuonna neljäkymmentäyhdeksän, ennenkuin te olitte syntynytkään, vastasi hän. — Mitä oli Bonanza-Creek muuta kuin hirvilaidun? Ei yksikään kullanetsijä löytänyt sitä ja kuitenkin huuhtoivat ne sitten sieltä viidensadan dollarin pannuja ja ottivat näin irti viisikymmentä miljoonaa dollaria. Eldorado ei ollut huonompi. Kuka tietää, ehkäpä juuri tämän tuvan alla tahi sen takana makaa miljoonia odottamassa, että sellainen onnen kultapoika kuin minä tulisi ja kaivaisi ne ylös.
Mutta tammikuun lopulla sattui hänelle onnettomuus. Joku suuri eläin, hän otaksui sen olleen ilveksen, tarttui hänen pienempiin ketunrautoihinsa ja vei ne mennessään. Mahtava lumimyrsky keskeytti hänen etsiskelynsä ja hän kadotti sekä tien että paikallistunnun. Vain muutamien tuntien päivänvalo vallitsi keskellä kaksikymmentuntista pimeyttä ja mitä enemmän hän ponnisteli hämäryydessä ja alituisesti putoilevassa lumessa, sitä pahemmin joutui hän eksyksiin. Onneksi kohoaa lämpö aina kun Pohjolassa sataa lunta, niin että sensijaan kun se tavallisesti oli neljä-, viisi- ja kuusikymmentä astetta nollan alapuolella, oli se nyt vain viisitoista. Ja hänellä oli lämpimät vaatteet sekä kokonainen tulitikkulaatikko. Tilansa äärimmäiseksi helpoitukseksi sai hän tapetuksi viidentenä päivänä haavoittuneen hirven, joka painoi yli puoli tonnia. Hän rakensi sen viereen itselleen risumajan ja siihen kuusenhavuista lattian ja varustautui viettämään täällä talven, mikäli ei pelastusretkikunta tapaisi häntä tahi hänen keripukkinsa pahenisi.
Mutta parin viikon odotuksen jälkeen ei mitään retkikuntaa näkynyt ja hänen keripukkinsa oli kieltämättä tullut pahemmaksi. Ulkopuolelta tulevalta pakkaselta suojasi häntä kuusenhavuseinämä ja hän nukkui tuntikausittain tulensa ääressä, mutta joskus makasi hän myöskin valveilla useita tunteja.
Valveillaolohetket tulivat yhä harvemmiksi ja olivat puoleksi horrosta, talven vallan kohotessa ylimmilleen. John Tarwaterin yksilöllisen itsetietoisuuden kipinä painui yhä syvemmälle ja syvemmälle hänen sisimpään olemukseensa, joka on ollut olemassa ennenkuin ihmisestä oli tullut ihminen, kun hän ensimäisenä kaikista eläimistä tunsi itsensä ja laski perustuksen moraalille uneksuessaan kauheita unia hirviöistä, jotka eivät olleet muuta kuin hänen siveysoppinsa hillitsemiä himoja.
Niinkuin kuumetautinen herää silloin tällöin tietoisuuteensa, heräsi myöskin vanha Tarwater, paahtoi hirvenlihansa ja laittoi tulen; mutta aina kauemmin ja kauemmin makasi hän horroksissa ja ei voinut tietoisuudessaan eroittaa, mitkä olivat valveilla uneksimista tahi uneksimista unessa. Ja täällä, ihmisen kirjoittamattoman historian tuntemattomissa, pimeissä kuiluissa, tapasi hän — ajatuksille ja aisteille saavuttamattomina, liitelevinä unikuvina eli niinkuin hullun mahdottomina mielikuvina — ne hirviöt, jotka ensimäisen ihmisen siveysvaisto oli luonut ja jotka senjälkeen ovat aina häntä seuranneet ja saattaneet hänet hourailemaan, kuinka hän voisi heitä paeta tahi taistella heitä vastaan.
Seitsemänkymmenen vuotensa painamana sai vanha Tarwater täällä loputtomassa, hiljaisessa pohjolassa kuin morfiiniruiskeen alkuihmisen lapsellisuutta. Kuoleman siipien suhistessa ryömi Tarwater kokoon ja alkoi, niinkuin hänen aikojentakainen esi-isänsä, lapsi-ihminen, luoda taruja ja palvoa aurinkoa sankarinaan, itse sankarinluojana ja sankarina etsiessään mittaamatonta aarretta, jota oli niin vaikea löytää.
Lopuksi hänen täytyi löytää aarre — niin kuului tiedottoman miehen varjovaltakunnan horjumaton vakaumus — tahi myöskin laskeutua kaikkinielevään mereen, tuohon mustaan valonnielijään, joka joka ilta nieli auringon, niin että se sammui… auringon, joka aina aamulla syntyi uudelleen idässä ja oli tullut ihmisen ensimäiseksi vertauskuvaksi kuolemattomuudesta uudestasyntymisen kautta. Syvällä hänen tajunnassaan (häipyvän tajunnan hämärässä lännessä) oli tämä kaikki kuoleman lähestyvää varjoa, johon hän hitaasti laskeutui.
Mutta kuinka olisi hän voinut paeta näitä pimeyden hirviöitä, jotka hänessä itsessään ollen, hitaasti nielivät hänet? Hän oli laskeutunut liian syvälle voidakseen paeta tahi edes tuntea halua paeta. Todellisuus oli lakannut hänelle olemasta. Hänen sisimpänsä pimeistä kammioista ei todellisuus voinut päästä ulos. Hänen vanhuutensa painoi häntä liiaksi; heikkouden, sairauden, hiljaisuuden ja pakkasen aikaansaama horrosmainen tajuttomuus oli liian syvä. Ulkoapäin pitäisi todellisuuden vaikutuksen tulla, ennenkuin hänen tajuntansa sen käsittäisi. Muuten liukuisi hän varjovaltakunnan kaiken olemattomaksi tekevään syvään pimeyteen.
Mutta se tuli, tämä sysäys todellisuudesta, ja tapasi hänen korvakalvoihinsa kuin korkeaääninen, pärskyvä aivastus. Lämpömäärässä, joka kahteenkymmeneen päivään ei ollut kohonnut viidestäkymmenestä asteesta alle nollan, ei tuntunut tuulahdustakaan ja eikä pieninkään ääni rikkonut hiljaisuutta. Niinkuin opiuminpolttaja vuoteellaan tähtää silmänsä haaveittensa kentiltä pienen komeronsa ahtaisiin seinämiin, tuijotti vanha Tarwater sumuisin silmin eteensä yli sammuvan tulen suureen hirveen, joka tarkasteli häntä hämmästyneenä. Hirvi laahasi haavoittunutta jalkaansa ja näytti olevan aivan nääntynyt; myöskin tämä oli kierrellyt varjojen maassa ja herännyt todellisuuteen, ollessaan astumaisillaan Tarwaterin tuleen.
Tarwater veti hervottomasti suuren, paksun, villavuorisen nahkakäsineen oikeasta kädestään. Kun hän koetti painaa liipasinta, huomasi hän, että etusormi oli liian voimaton. Hitaasti ja varovasti — se vei useita minuutteja — kuljetti hän paljasta kättään huopapeitteiden alla nahkatakkinsa sisään paidalleen ja siitä verrattain lämpimään kainalokuoppaan. Viipyi melkoisen aikaa ennenkuin sormi saattoi liikkua, sitten vei hän yhtä hitaasti pyssyn olkapäähänsä ja ampui tulen toisella puolella olevaa suurta eläintä.
Laukauksen jälkeen vaipui toinen varjojen maailmassa kulkeneista pimeyteen ja toinen nousi heräten valoon horjuen kuin juopunut keripukin heikontamin jaloin, vavisten hermostuneisuudesta ja pakkasesta ja kuivasi vapisevin sormin sumuisia silmiään tuijottaen todellisuuteen, joka niin äkkiä oli palannut. Hän ravisti itseään ja ymmärsi, että hän kauan — kuinka kauan, sitä hän ei tiennyt — oli maannut kuoleman käsivarsilla. Hän sylkäisi tarkoituksella, kuuli syljen sähisevän ilmassa ja teki sen huomion, että täytyi olla sangen kylmä, paljon kylmempi kuin 60 astetta alle nollan. Tänä päivänä näytti lämpömittari todellakin Fort Yukonissa seitsemänkymmentäviisi astetta alle nollan, ja kun jäätymisraja on kolmekymmentä astetta yli nollan, oli siis sataviisi astetta kylmää.
Tarwaterin aivot alkoivat vähitellen kirkastua ja työskennellä. Täällä suuressa yksinäisyydessä asui kuolema. Tänne oli kaksi haavoittunutta hirveä laahautunut. Kun kova pakkanen kirkasti taivaan, oli hän arvioinut molempien hirvien tulleen idästä. Siis idässä päin täytyi löytyä ihmisiä — valkoisiako vai indiaaneja, sitä hän ei tiennyt, mutta joka tapauksessa ihmisiä, jotka ehkä voisivat auttaa häntä hänen avuttomuudessaan ja vetää hänet pimeyden meren yli todellisuuteen.
Hän liikkui hitaasti, mutta joka tapauksessa hän liikkui, varustautui pyssyllä, ampumatarpeilla, tulitikuilla ja kahdellakymmenellä naulalla hirvenlihaa. Sitten käänsi hän, kuin nuorentuneena, selkänsä vaaralliselle lännelle ja ontui nousevaa aurinkoa kohden…
Monta päivää tämän jälkeen — kuinka monta, sitä hän ei saanut koskaan tietää — tuli hän, houraillen ja näkyjä nähden, vanhaa kullankaivajalauluaan laulaen, kuin hukkunut, joka kamppailee säilyttääkseen tajuntansa — eräälle lumenpeittämälle jokilaakson pengermälle ja näki alhaalta nousevan savun ja ihmisiä, jotka keskeyttivät työnsä nähdessään hänet. Hän laskeutui alas mäeltä, koko ajan laulaen, ja kun hän vaikeni vetääkseen henkeään, kutsuivat he häntä joulupukiksi, isä-jouluksi, harmaaparraksi, viimeiseksi mohikaaniksi ja joulu-ukoksi. Tultuaan heidän keskelleen seisoi hän aivan hiljaa, sanaa sanomatta, suurien kyyneleiden juostessa hänen poskiltaan. Hän itki hiljaa kauan aikaa, mutta istuutui sitten kaikkien jäsentensä naksahdellessa lumelle, kuin olisi äkkiä tullut toisiin ajatuksiin ja kaatui tästä asennosta rauhallisesti ja hiljaa pyörtyen kyljelleen.
* * * * *
Vähemmässä kuin viikossa oli vanha Tarwater pystyssä ja ontui ympäri paalumajaa hoitaen taloutta, laittaen ruokaa ja pesten viidelle kullankaivajalle. He olivat oikeita uranuurtajia, sitkeitä ja voimakkaita, ja olivat tunkeutuneet niin pitkälle napapiirin sisälle, että eivät tienneet mitään Kondykevimmasta. Tämän uutisen toi hän heille ja nyt vasta kuulivat he tästä ensimäisen kerran. He elivät melkein yksinomaan peuran ja hirven lihasta ja savustetusta lohesta, lisänä metsämarjoja ja mehukkaita, villejä juuria, joita he olivat kesällä koonneet. He olivat unohtaneet, miltä kahvi maistui; he tekivät tulen auringonlasilla, kuljettivat matkoillaan tervaksia ja polttivat piipuissaan kuivia lehtiä, jotka kirvelivät kieltä ja karvastelivat sieramia.
Kolme vuotta sitten olivat he lähteneet tutkimusmatkalleen Kyokuksin lähdepaikoilta suoraan yli Mackenzien suun Jäämeren rannalle. Täällä olivat he valaanpyyntilaivoilla nähneet viimeiset valkoiset miehet ja varustautuneet viimeisen kerran valkoisen miehen elintarpeilla, jonka pää-asiallisesti muodostivat suola ja tupakka. Vetäytyessään pitkällä vaelluksella etelään ja länteen päin Yukonin ja Porcupinen yhtymäkohtien kautta Fort-Yukonissa, olivat he tässä joessa tavanneet kultaa ja pysähtyneet sitä huuhtomaan.
He tervehtivät ilolla Tarwaterin tuloa eivätkä koskaan väsyneet kuulemaan hänen juttujaan vuodelta neljäkymmentäyhdeksän ja rupesivat kutsumaan häntä nimellä Vanha sankari. Kuusenoksista keittivät he teetä ja keitteellä, joka oli valmistettu raitapuun jätteistä, happamista ja karvaista juurista ja sipuleista, joita he kaivoivat maasta, paransivat he hänen keripukkinsa niin, että hän lopetti ontumisensa ja alkoi taas saada lihaa luurankoonsa. Ja he eivät voineet nähdä mitään syytä, miksikä ei hän löytäisi rikasta kultasuonta.
— Me emme tiedä, kuinka käy niiden kolmensadantuhannen kanssa, sanoivat he hänelle eräänä aamuna ennen työhön menoaan, mutta mitä sanotte sadastatuhannesta, Vanha sankari? Sen arvoisen luulemme me sen valtauksen olevan, jonka olemme teidän lukuunne eroittaneet.
— Hyvä, pojat, vastasi vanha Tarwater ja kiitos teille; sadastatuhannesta voin sanoa, että se on kyllä varsin kaunis alku. En luonnollisestikaan aio lopettaa ennenkuin minulla on täydet kolmesataatuhatta. Sen takia minä olen tullut tänne.
He nauroivat ja taputtivat käsiään hänen kunnianhimolleen ja tuumivat täytyvänsä katsoa hänen osalleen jonkun enemmän antavan valtauksen. Ja vanha sankari tuumaili, että kevään tullen ja hänen tultua täysin terveeksi lähtee hän hiukan itsekseen silmäilemään ympärilleen.
— Kuka tietää, sanoi hän ja osoitti vuoren rinnettä toisella puolen laaksoa, ehkäpä tuolla jokaisen mättään alla on kultaa.
Hän ei sanonut enempää, mutta kun aurinko nousi korkeammalle ja päivät tulivat pitemmiksi ja lämpimämmiksi, katseli hän usein vuoren puolitiessä olevaa ylätasankomuodostumaa. Ja eräänä päivänä suojailmalla meni hän yli joen ja kiipesi ylätasangolle. Aurinko oli sulattanut maan noin tuuman syvyydeltä. Eräässä sulaneessa paikassa kumartui hän tarttuen turpeeseen suurilla, luisevilla käsillään ja vetäisi sen ylös juurineen. Aurinko välkkyi jollakin, joka kimalteli keltaiselta. Hän pudisti kädessään olevaa turvetta ja karkeat kultapalat rapisivat kuin haulit maahan. Siinä oli kultainen talja valmiina nyljettäväksi.
Alaskan aikakirjat eivät ole kokonaan sivuuttaneet ryntäystä Fort Yukonista kesällä 1898 Tarwatervuoren ylätasangolle. Ja Tarwater möi valtauksensa Bowdie-yhtiölle täsmälleen puolesta miljoonasta ja lähti Californiaan ratsastaen muuliaasilla pitkin uutta maantietä, jonka reunoilla oli tuon tuostakin mukavia matkailijamajoja, aina Fort Yukonin satamaan saakka.
Ensimäisenä ruokailuaikana valtamerihöyryssä St. Michaelsista tarjoili hänelle eräs valkotukkainen tarjoilija kuihtuneine kasvoineen ja keripukin runtelemine ruumiineen. Tarwaterin täytyi katsoa häneen kaksi kertaa ennenkuin hän tunsi miehen Charles Craytoniksi.
— Onko sinun käynyt huonosti, poikani? kysyi Tarwater.
— Tavallinen huono onneni, selitti toinen tunnettuaan tervehtijän. Ainoastaan yksi seurueestamme sairastui keripukkiin. Se oli oikea helvetti. Nuo kolme muuta ovat työssä ja terveinä ja aikovat hankkia elintarpeita suorittaakseen etsiskelyjä talvella White Riverillä. Anson ansaitsee kaksikymmentäviisi päivässä puuseppätyöllään, Liverpool saa kaksikymmentä hirsien hakkaamisesta sahalle ja Pitkä Bill neljäkymmentä päivässä ensimäisenä sahurina. Minä yritin niin hyvin kuin saatoin ja jos minä en olisi saanut keripukkia….
— Niin, varmasti, poikaseni, sinä olet tehnyt parhaasi, mikä ei kumminkaan ole paljon, sillä sinä olet ilkeä luonteeltasi ja sinulla on luontainen vastenmielisyys työhön. Minä sanon sinulle erään asian. Sinä et kelpaa näihin hommiin, koska olet raajarikko. Minä maksan kapteenille sinun lippusi muistoksi retkestä, jonka teimme yhdessä, ja sinä voit laskeutua kyljellesi ja olla rauhassa jälelläolevan osan matkaa. Ja minkälaiset mahdollisuudet sinulla on noustessasi maihin San Franciscossa?
Charles Crayton kohautti olkapäitään.
— Tiedätkö mitä, jatkoi Tarwater, sinä voit saada työtä minun tilallani, siksi kunnes saat muuta.
— Ja tulla teidän tilanhoitajaksenne, alkoi Charles innokkaasti.
— Ei, kiitos! selitti Tarwater painolla. Ainahan tarvitaan kuopankaivajia ja halonhakkaajia ja ilmanala on ihana…
Tarwater tuli kotiin kuin tuhlaaja iso-isä, jonka takia teurastettiin juotettu vasikka. Mutta ensiksi, ennen pöytään istumistaan, täytyi hänen hiukan silmäillä ympärilleen. Ja pojat ja tyttäret, vävypojat ja miniät menivät tyytyväisinä hänen mukanaan ja heidän täytyi liioitellulla nöyryydellä puristaa vanhaa, luisevaa kättä, jolla oli jaettavana puoli miljoonaa. Hän meni edellä, eikä mikään hänen edes leikillä lausumansa väite, vaikka se olisi ollut kuinka hullu ja mahdoton hyvänsä, kohdannut mitään vastaväitteitä seurueen taholta. Kun hän pysähtyi sortuneen padon viereen, jonka hän oli rakentanut sahaamattomista hirsistä, loistivat hänen kasvonsa ja hän näki yli Tarwaterlaakson ja kaukana kohoavat Tarwatervuoret — nämä kaikki olivat nyt taas hänen.
Hänelle tuli mieleen ajatus, joka saattoi hänet kääntämään poiskasvonsa, niistämään ja salaamaan jotain silmissään kimaltelevaa.Saapuvilla olevan perheensä seuraamana meni hän sortuneelle ladolle.Hän otti maasta vanhan lahonneen vaunun vivun.
— William, sanoi hän, muistatko sitä pientä keskustelua, joka meillä oli vähää ennen Klondykeen lähtöäni. Niin, varmasti muistat sen, William. Sinä sanoit minun olevan hullun. Ja minä sanoin, että minun isäni olisi piessyt vaununvivulla pirun nahastani, jos olisin puhunut hänelle sillä tavoin.
— Sehän oli vain leikkiä, mielisteli William.
William oli harmahtava, neljänkymmenenviiden ikäinen mies ja hänen vaimonsa ja täysikasvuinen poikansa seisoivat yhdessä ja katsoivat uteliaasti, kuinka iso-isä Tarwater otti päältään takkinsa ja jätti sen Maryn pideltäväksi.
— Tule tänne, William! sanoi hän käskevästi.
William tuli, vaikkakin vastahakoisesti.
— Tästä saat maistaa sitä, mitä minun isäni antoi minulle sangen usein, selitti vanha Tarwater antaessaan pojalleen vaunun vivulla iskun yli olkapään pitkin selkää. Huomaa, että minä en lyö sinua päähän. Minun isälläni oli kirotun hupainen luonne ja hän ei katsonut niin tarkkaan, mihin hän löi tahtoessaan piestä pölyn takistani. — Älä aseta kyynärpäitäsi noin. Voisit saada niihin erehdyksessä ravakan iskun. Ja sano minulle nyt, William poikani, eräs asia: oletko koskaan luullut minua hulluksi?
— En! huusi William, hyppien ja tanssien kovasti. Sinä et ole hullu, isä! Luonnollisesti et ole hullu!
— Sinäpä sen sanoit, huomautti Tarwater lyhyesti, heittäessään pois vaununvivun ja alkaessaan panna päälleen takkia. — Ja nyt menemme kai sisälle syömään.
Glen Ellen, Californiassa, 14 p. syyskuuta 1916.