The Project Gutenberg eBook ofPunainen jumalaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Punainen jumalaAuthor: Jack LondonTranslator: Aito KareRelease date: February 11, 2018 [eBook #56548]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAINEN JUMALA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Punainen jumalaAuthor: Jack LondonTranslator: Aito KareRelease date: February 11, 2018 [eBook #56548]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Punainen jumala
Author: Jack LondonTranslator: Aito Kare
Author: Jack London
Translator: Aito Kare
Release date: February 11, 2018 [eBook #56548]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAINEN JUMALA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Jack London
Suomentanut
Aito Kare
Helsingissä, Kustannusliike Mimerva O.-Y., 1921.
Punainen jumala.Tuo lutka…Isä Tarwater.
Kas noin! Basset katsoi kelloonsa ja vertasi äkillistä jyrähdystä mielessään arkkienkelin pasuunantörähdyksiin. — Kaupungin muurien, ajatteli hän, pitäisi luhistua tuollaisesta valtavasta ja vastustamattomasta käskystä. Lukemattomia kertoja oli hän turhaan koettanut keksiä syytä tuohon tavattomaan jyrinään, joka kuului läpi koko seudun, tunkeutuen ympärillä asuvienkin heimojen kyliin. Vuorensola, josta ääni tuli, kajahteli sen kovasta aaltoilusta kunnes se tulvi yli ja täytti taivaan ja maan valtavalla pauhinallaan. Sairaan hillittömällä mielikuvituksella kuvitteli hän sen olevan jonkun alkuajan titaanin, joka oli poissa suunniltaan epätoivosta ja vihasta. Yhä korkeammalle ja korkeammalle kohosi ääni, kehoittavana ja käskevänä rajussa sävelvoimassaan ja tuntui, kuin olisi se ollut aiottu korvien kuultavaksi ulkopuolella meidän aurinkokuntamme ahtaita rajoja. Se sisälsi myös jyrisevän vastalauseen siitä, ettei ollut korvia, jotka kuulisivat ja ymmärtäisivät, mitä se tahtoi ilmituoda.
Sellaisena näyttäytyi se sairaan miehen mielikuvituksessa. Hän ponnisteli yhä ääntä eritellen. Se oli jyrisevä kuin ukkonen, pehmeä kuin kultaisen tiu'un ääni, ohut ja suloinen kuin jännitetyn hopeajousen näppäys — ei, se ei ollut mitään tästä kaikesta, ei myöskään mitään tähän vivahtavaa. Hänen sanakirjassaan ja elämänkokemuksissaan ei ollut ilmaisutapaa tai miellettä kuvaamaan tätä ääntä.
Aika kului. Minuutit muuttuivat neljännestunneiksi, neljännestunnit puolitunneiksi ja yhä jatkui ääni; sen alkuperäinen äänivoima vaihtuu ehtimiseen, mutta siihen ei tullut uutta voimaa — se himmeni, kajahti ja kuoli pois yhtä valtavana kuin oli alkanutkin. Muodostui kokonainen kaaos sekavaa mutinaa, lörpöttelyä ja kuiskauksia. Se vetäytyi vihdoin hitaasti pois, huokaus huokaukselta, jättiläissyliin, joka oli sen synnyttänytkin; se nyyhkytti esiin uhkaavia raivon kuiskauksia ja vietteleviä onnen kuiskauksia, koettaen saada itsensä kuulluksi, uskoa jollekin avaruudessa häilyvän salaisuutensa, jonkun suunnattoman kallisarvoisen ja tärkeän tiedon. Se muuttui kuin äänen haamuksi, joka oli kadottanut uhmansa ja lupauksensa ja muuttunut joksikin, joka jatkuvasti toistui sairaan miehen tietoisuudessa useita minuutteja sen jälkeen kuin se oli lakannut. Kun Basset ei enää voinut sitä kuulla, katsoi hän kelloonsa. Oli kulunut tunti siitä, kun arkkienkelin pasuunantörähdykset olivat kokonaan lakanneet.
— Täälläkö kuoleman pimeys nielisi hänet? ajatteli Basset samalla kun hän muisti revolverinsa ja katseli kuumeen hävittämiä, luurankomaisia käsiään.
Mielikuvitus viekoitteli hänet vetämään suunsa hymyyn — Childe Rolandille, joka vei taistelutorven huulilleen yhtä heikoin käsivarsin kuin hänkin. — Oliko kulunut kuukausia vai vuosia, kysyi hän itseltään, kun hän ensi kerran Ringmanus-rannalla oli kuullut tuon salaperäisen kutsun? Hän ei olisi voinut vastata siihen, vaikka hänen elämänsä olisi ollut kysymyksessä. Pitkäaikainen sairaus oli ollut hirvittävä.. Hän oli tietoisesti voinut laskea useita kuukausia, mutta hän ei voinut laskea niitä pitkiä väliaikoja, jotka hän vietti horrostilassa. — Kuinka oli kapteeni Batemanin laita neekeripyydystäjä "Narilla?" ihmetteli hän; ja oliko kapteeni Batemanin juoppo perämies jo kuollut deliriumiin?
Näistä tyhjistä tuumiskeluista johtui Basset ajatuksissaan eteenpäin muistellen kaikkea, mitä oli tapahtunut sen päivän jälkeen Ringmanuksen hiekkarannalla, kun hän ensi kerran kuuli äänen ja tunkeutui viidakkoon sen jälkeen. Sagawa oli tehnyt vastaväitteitä. Hänestä tuntui, kuin näkisi hän yhä edessään nuo ihmeelliset, pienet apinakasvot pelon valtaamina, selkä kuormitettuna luonnontuotteilla täytetyillä laatikoilla ja kädessä Bassettin perhosverkko ja haulikko, uikuttaen etelämeren englanninkielellään: "Minua olla liian pelkuri metsäss'. Ilkeä mies olla metsäss'".
Bassett hymyili surullisesti tätä muistellessaan. Pieni poikanen New Hanoverista oli pelännyt, mutta näyttänyt olevansa uskollinen ja hetkeäkään epäröimättä seurannut häntä pensaikkoon etsimään ihmeellisen äänen lähdettä. Se ei ollut mikään tulella kaiverrettu puunrunko, joka oli lähettänyt sodan julistuksiaan viidakkoon, oli Bassett sanonut itselleen. Hänen seuraava olettamuksensa ei myöskään ollut pitänyt paikkaansa, nimittäin se, että äänen lähde tai syy ei voinut olla kauempana kuin tunnin matkan päässä ja että hän helposti ehtisi takaisin iltapäiväksi "Nariin". "Iso melu ei olla hyvä, se olla paholainen", oli Sagawa selittänyt ja hän oli ollut oikeassa, sillä ennen päivän loppua oli hän saanut päänsä katkaistuksi. Bassettia puistatti. Sagawan oli varmaankin syönyt tuo ilkeä mies, joka "asustamas' metsäss'". Hän näki hänet edessään sellaisena kuin hän oli nähnyt hänet viimeksi, isännän haulikko ja koko luonnontieteellinen kalusto riistettynä, maaten kapealla polulla, jossa hänet hetki sitten oli surmattu. Niin, kaikki oli tapahtunut minuutissa. Bassett oli nähnyt hänen kärsivällisesti ponnistelevan eteenpäin taakkoineen. Sitten olivat Bassettin omat onnettomuudet alkaneet. Hän katsoi huonosti parantuneita, typistettyjä vasemman käden etu- ja keskisormiaan ja hankasi niillä varovasti syvää arpea niskassa. Vaikkakin pitkävartista tomahawkia oli heilutettu salamannopeudella, oli hän ollut kylliksi nopea liikkeissään väistyäkseen syrjään ja osaksi välttyäkseen iskulta. Kaksi sormea ja ilkeä päähaava olivat olleet hinta, jonka hän oli saanut maksaa hengestään. Toisella kiväärinsä piipulla oli hän surmannut villin, joka oli vähällä ollut tehdä lopun hänen elämästään, ja toisella oli hän passittanut iankaikkisuuteen erään Sagawan yli kumartuneista metsäläisistä ja saanut ilokseen nähdä, että laukaus oli osunut juuri mieheen, joka juoksi pois Sagawan pää kainalossaan. Kaikki oli tapahtunut kädenkäänteessä. Ainoastaan hän itse, surmattu villi ja Sagawa olivat jälellä tuolla villisikojen tallaamalla polulla. Pimeästä viidakosta molemmin puolin ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hän muisti selvästi, kuinka kauhistunut hän oli ollut. Ensimäisen kerran elämässään oli hän surmannut ihmisolennon ja hän tuli melkein sairaaksi inhosta nähdessään, mitä hän oli tehnyt.
Sitten oli jahti alkanut. Hän oli vetäytynyt villisikapolkua ylöspäin pakoon seuraajiaan, jotka olivat hänen ja rannan välillä. Heidän lukumääräänsä ei hän voinut arvata. Heitä voi olla yksi, mutta myöskin sata, niin hyvin pysyttäytyivät he piilossa. Että muutamat heistä olivat kavunneet puihin ja siellä kiipeilivät eteenpäin pitkin viidakkokattoa, siitä oli hän varma, vaikkei hän eroittanutkaan heistä muuta kuin vilahduksen silloin tällöin. Mikäli hän voi kuulla, ei mitään jousia jännitetty, mutta vähän väliä vinkuivat nuolet hänen ohitseen — mistä ne tulivat, ei hän tietänyt — tai sattuivat puiden runkoihin ja putoilivat maahan hänen viereensä. Ne olivat luupäisiä ja varustettuja höyhenvarsilla, ja höyhenet, jotka olivat reväistyt kolibrien rinnoista, kiilsivät kuin jalokivet.
Kerran — nyt, kauan aikaa jälkeenpäin, hymyili hän tätä ajatellessaan — oli hän huomannut yläpuolellaan varjon, joka silmänräpäyksessä pysähtyi, kun hän kohotti katseensa. Hän ei voinut eroittaa mitään, mutta päätti uskaltaa vaaran ja oli laukaissut suuren panoksen karkeita hauleja. Kirkaisten kuin hullu kissa oli varjo silloin romahtanut alas puidenkorkuisten sanajalkojen ja kämmekkäiden läpi ja pudonnut hänen jalkojensa juureen yhä ulvoen raivosta ja tuskasta sekä iskenyt hampaansa hänen paksuihin saappaisiinsa. Hän puolestaan ei myöskään jäänyt toimettomaksi, vaan oli vapaalla jalallaan tehnyt lopun ulinasta. Siitä saakka oli Basset niin tottunut erämaaelämään, että hän naurahti ihastuksesta, kun tämä muisto palautui hänen mieleensä.
Minkälainen yö olikaan seurannut! Ei ollut ihme, että hän oli saanut niin voimakkaan ja vaihtelurikkaan kuumekohtauksen, ajatteli hän muistellessaan unetonta, tuskallista yötä, jolloin haavoista johtunut kipu ei ollut mitään verrattuna tuhansien moskitokärpästen pistoksiin. Oli ollut mahdotonta estää niiden puremista, sillä hän ei ollut uskaltanut sytyttää tulta. Ne olivat kirjaimellisesti ruiskuttaneet hänen ruumiinsa täyteen myrkkyä, niin että hän päivän laskiessa oli hoippunut sokeasti eteenpäin melkein kiinniturvonnein silmin, välittämättä siitä, tulisiko hänen päänsä hakatuksi ja keitetyksi kattilassa kuten Sagawan. Kahdessakymmenessäneljässä tunnissa oli hän tullut lopen väsyneeksi niin sielultaan kuin ruumiiltaankin. Hän oli tuskin tajuissaan, niin hullu oli hän tuon hirmuisen myrkkyannoksen jälkeen. Useita kertoja laukaisi hän haulikkonsa hyvällä menestyksellä jälkeensä hiipiviä varjoja kohden. Pistävät päivähyönteiset ja mäkärät kiusasivat häntä tavattomasti ja hänen verinen haavansa houkutteli laumottain tungettelevia kärpäsiä, jotka takertuivat häneen kiinni ja jotka täytyi sivaltaa pois tahi musertaa rikki.
Kerran ennen päivän loppua kuuli hän jälleen tuon harvinaisen äänen, joka tuntui tulevan kaukaa, mutta kuitenkin mahtavasti voitti lähemmät sotarumpujen äänet metsässä. Jo tällöin teki hän erehdyksen. Luullen, että hän oli mennyt ohi äänen ja että se oli hänen ja Ringmanuksen rannan välillä, oli hän luullut kääntyneensä sitä kohden, vaikka olikin todellisuudessa kulkenut yhä syvemmälle ja syvemmälle salaperäisen saaren sydämeen. Sinä yönä ryömi hän banyanipuun juurien väliin ja nukkui nääntymyksestä, moskiittojen tehdessä hänen kanssaan mitä halusivat.
Seurasi sitten päiviä ja öitä, epäselviä kuin uni. Jotenkin selvästi muisti hän kumminkin tulleensa äkkiä keskelle neekerikylää ja nähneensä vanhusten ja lasten pakenevan viidakkoon. Kaikki, paitsi yhtä, olivat paenneet. Aivan lähellä yläpuolellaan oli hän kuullut vaikerrusta kuin olisi siellä ollut pelokas tai sairas eläin. Ja kun hän katsoi ylös, näki hän tytön tai nuoren naisen, joka riippui yhdestä käsivarrestaan polttavassa auringonpaisteessa. Hän oli ehkä riippunut siinä useita päiviä. Se näkyi hänen paisuneesta, ulosriippuvasta kielestään. Vielä hiukan elämää näkyi hänen kauhistuneessa katseessaan. Tyttö oli auttamattomasti kadotettu, ajatteli hän nähdessään kuinka turvonneet tytön jalat olivat, joka todisti, että hänen jäsenensä olivat runnellut ja luut murskatut. Hän päätti ampua tytön ja tähän päättyi näky. Hän ei voinut muistaa, oliko hän sen tehnyt vai ei, yhtä vähän kuin hän saattoi muistaa, kuinka oli joutunut kylään tai kuinka oli onnistunut hiipimään sieltä pois.
Monta irrallista kuvaa tuli ja meni Bassetin muistissa hänen läpikäydessään ajatuksissaan näitä hirveitä seikkailujaan. Hän muisti tulleensa erääseen toiseen, tusinan verran taloja käsittävään kylään, ja ajaneensa pyssyllään pakosalle kaikki muut paitsi erään vanhan miehen, joka oli kykenemätön pakenemaan ja joka sylki häntä ja kirosi ja vikisi hänen kaivaessaan esiin maauunin. Tämän hehkuvien kivien päältä hän veti paistetun porsaan, joka lähetti ruokahalua kiihoittavan tuoksun lehtikierrosten läpi, joihin se oli kääritty. Silloin oli hänet ensikerran vallannut käsittämätön julmuudenhalu. Syötyään ja porsaankinkku kädessään valmiina lähtemään oli hän suurennuslasillaan sytyttänyt erään majan olkikaton.
Mutta syvimmälle oli kuva kosteasta ja kärsivällisyyttä kysyvästä viidakosta syöpynyt Bassetin aivoihin. Se haisi suorastaan inhoittavalta ja siellä vallitsi ainainen hämärä. Harvoin tunkeutuivat auringonsäteet tämän sata jalkaa hänen päänsä päällä olevan lehtikatoksen läpi. Ja tämän katoksen alla aaltoili liikkuva virta kummitusmuotoisia tuhohyönteisiä elämän epäonnistuneimmissa muodoissa. Ne olivat syntyneet kuolemasta ja elivät kuolemasta. Kaikessa tässä liikkui hän ympäri liukuvien ihmissyöjävarjojen seuraamana, jotka eivät rohjenneet antautua taisteluun, mutta jotka varmasti ennemmin tai myöhemmin tulisivat syömään hänet. Basset muisti, että hän valoisampina hetkinään oli verrannut itseään haavoittuneeseen härkään, jota preeriakoirat seurasivat liian pelkureina tappelemaan tämän kanssa hänen lihastaan, vakuutettuina siitä, että tämä ehdottomasti lopuksi kaatuisi ja he saisivat tyydyttää himonsa. Niinkuin härkä sarvillaan ja kavioillaan piti preeriakoirat matkan päässä, herätti hänenkin pyssynsä pelkoa näissä Salomoninsaarten villeissä, näissä hämäräperäisissä kummitusviidakkomiehissä Guadalcanalin saarella.
Silloin tuli hän hedelmällisille tasangoille. Äkkiä loppui viidakko kuten Jumalan kädessä olleen miekan poikkileikkaamana. Tämä viidakkoreuna, pystysuora ja yhtä musta kuin ne inhoittavat salaisuudet, joita se kätki syvyydessään, kohosi suorana sadan jalan korkeuteen. Ja heti sen laidasta alkoi ruoho — pehmeänä, hienona laidunruohona, joka olisi ihastuttanut mitä maamiestä hyvänsä samoinkuin hänen karjaaansakin, ja joka levitti sametinhienoa vihreyttään yli peninkulmaisten tasankojen suuren saaren selänteelle, sen korkealle harjanteelle, jonka joku alkuaikainen maanjäristys oli paiskannut esille hammasmaisena, troopillisten sateiden syövyttämänä, mutta vielä murentumattomana. Mutta ruoho! Hän oli kahlannut sitä kymmenen, kaksitoista metriä ja heittäytyi sitten kasvoilleen hengittäen sen tuoksua ja tahtomattaan purskahtaen itkuun.
Hänen itkiessään oli tuo ihmeellinen ääni alkanut jymistä jälleen — jymistä, hän oli usein ajatellut, oliko oikein käyttää sitä sanaa jostakin niin mahtavasta ja samalla kertaa niin hivelevän suloisesta äänestä. Hän ei ollut sellaista koskaan kuullut. Ja mahtava se oli ja siinä oli sellainen syvä sointu kuin olisi se tullut kummituksen kuparinielusta. Ja kuitenkin houkutteli se hänet tämän peninkulmien levyisen ruohoaavikon yli, ja se oli kuin siunaus hänen kauan kiusatulle ja tuskien raatelemalle sielulleen.
Hän huomasi loikovansa ruohossa märin kasvoin, mutta ei enää nyyhkyttäen, vaan kuunnellen ääntä ja ihmetellen, kuinka hän oli voinut kuulla sen Ringmanuksen rannalle. Muutamat sattumalta yhtyneet ilmavirrat, ajatteli hän, olivat tehneet mahdolliseksi, että ääni tunkeutui niin kauas. Sellainen sattuma voi tapahtua kerran tuhannessa tai ehkä kerran kymmenessätuhannessa päivässä, mutta se ainoa päivä, jona tämä oli tapahtunut, oli ollut juuri se päivä, jolloin hänet oli laskettu maihin "Narista" hänen mennäkseen ja täydentääkseen muutaman tunnin ajan kokoelmiaan. Hän oli erikoisesti etsinyt erästä viidakkoperhosta, jonka siipien väli oli jalan levyinen, yhtä sametin tumma värittömyydessään kuin viidakonkatto, jonkavuoksi se elikin korkealla puussa, niin että sitä ei voinut saada alas muuten kuin haulikonlaukauksella. Tämän vuoksi oli Sagawa kantanut hänen kaksipiippuistaan.
Kaksi päivää ja yötä oli hän kulkenut päästäkseen yli tämän vihertävän ruohovyön. Hän oli kokenut vaikeita kärsimyksiä, mutta takaa-ajo oli loppunut viidakon reunaan. Ja hän olisi kuollut janoon, ellei ukkossade seuraavana päivänä olisi valanut häneen uutta elämää.
Ja sitten oli Balatta tullut. Ensimäisessä varjossa, päästyään ruohoaavikon yli vuoriviidakkoon, oli Basset laskeutunut maahan kuollakseen. Ensiksi oli tyttö huudahtanut ihastuksesta nähdessään kuinka avuton hän oli ja aikonut lyödä hänen pääkuorensa sisään paksulla puunoksalla. Se oli ehkä hänen täydellinen avuttomuutensa, joka oli hellyttänyt tytön tahi ehkäpä tämän naisellinen uteliaisuus esti häntä. Joka tapauksessa pidättäytyi hän Bassetin kohottaessa silmänsä uhkaavan iskun alla, ja hän näki tytön tarkastelevan itseään mielenkiinnolla. Mikä erikoisesti tyttöä ihmetytti, olivat hänen siniset silmänsä ja valkea ihonsa. Tyttö oli aivan kylmäverisesti kyykistynyt alas hänen viereensä, sylkenyt hänen käsivarrelleen ja sormenpäillään hieronut pois päivien ja öiden lian ja viidakkoliejun, joka värjäsi hänen synnynnäisen valkean ihonsa.
Ja tytössä oli kaikki häntä ihmetyttänyt, sillä hänessä ei ollut mitään, joka muistutti tavallisia naisia. Hän hymyili heikosti ajatellessaan tyttöä, sillä tämä oli ollut yhtä tietämätön vaatteista kuin Eeva ennen viikunanlehtijuttua. Hän oli samalla kertaa tanakka ja laiha harvinaisen pitkin käsin ja jaloin, lihakset kuin nuora, peittyneenä jo lapsuudesta saakka likakerrokseen yhdestä ja toisesta sadekuurosta huolimatta. Tyttö oli rumin perikuva naisesta, minkä hän pitkänä tutkimusaikanaan koskaan oli tavannut. Hänen rintansa oli samalla kertaa kypsynyt ja nuorekas, ja mikään muu ei muistuttanut hänen naisellisesta turhamaisuudestaan kuin porsaansaparo, joka oli pistetty riippumaan hänen vasemman korvalehtensä nipukkaan. Saparo oli niin äsken leikattu, että siitä vielä tippui verta hänen olkapäälleen, hyytyen siihen kuin vahakynttilän pisarat. Ja hänen kasvonsa! Vääntynyt ja kurttuinen yhtymä apinan piirteitä, suu, joka oli nipistetty sisään pitkän ylähuulen alapuolella ja välittömästi yhtyi sisään kääntyneeseen leukaan, ja pari tihruisia, surkeita silmiä, jotka räpyttelivät kuin marakatin silmät rautagallerian takana.
Ei edes vesi, jota tyttö lehdessä kantoi hänelle eikä vanha, puoleksi mädäntynyt porsaanpaistikaan, jota tämä tarjosi hänelle, voinut lieventää tytön hirveätä rumuutta. Kun hän oli hetken vastahakoisesti syönyt, ummisti hän silmänsä päästäkseen näkemästä tyttöä, vaikkakin tämä ehtimiseen kaivoi hänen silmänsä auki katsoakseeen niiden sinistä väriä. Silloin kuului ääni. Basset tiesi, että se oli lähempänä, paljon lähempänä, ja vaikka hän oli kulkenut niin pitkiä, väsyttäviä teitä sen jälestä, tiesi hän sen vielä olevan monen tunnin matkan päässä. Tyttöön teki se yllättävän vaikutuksen. Tämä käänsi kasvonsa poispäin ja voihki hampaiden kalistessa kauhusta. Mutta kun ääni oli elämöinyt kokonaisen tunnin, sulki Basset silmänsä ja vaipui uneen Balattan lakaistessa hänestä sillä välin kärpäsiä.
Hänen yöllä herätessään oli tyttö poissa. Mutta Basset tunsi voimistuneensa ja olevansa nyttemmin niin moskiittomyrkyn kyllästämä, ettei enää tuntenut sen aikaansaamaa tulehdusta, ja hän sulki silmänsä nukkuen keskeytymättä auringonnousuun. Hetken kuluttua tuli Balatta takaisin mukanaan puoli tusinaa naisia, jotka vaikkakin rumia, selvästikään eivät olleet niin epämuodostuneita kuin hän. Tytön käytöksestä näkyi, että hän piti Bassettia löytötavaranaan, omana omaisuutenaan, ja ylpeys, jolla tyttö näytteli häntä muille, olisi ollut naurettava, jollei Bassetin tila olisi ollut niin epätoivoinen.
Vielä senkin jälkeen, kun hän tämän hirmuisen vaelluksen jälkeen lyyhistyi kokoon kylän noitatalon eteen leipäpuiden varjoon, oli tyttö näyttänyt suurta kekseliäisyyttä koettaessaan saada hänet pitää. Ngurn — Basset sai sittemmin tietää hänen olevan kylän poppamiehen, papin eli puoskarin — oli tahtonut saada hänen päänsä. Kaikki nämä irvistelevät ja vääntelevät apinaihmiset, jotka olivat yhtä eläimellisiä ja alastomia kuin Balattakin, olivat tahtoneet saada hänen ruumiinsa paistinuuniinsa. Silloin vielä ei hän ymmärtänyt heidän kieltään, jos voidaan käyttää sanaa kieli niistä yksinkertaisista äänistä, joilla he ilmaisivat ajatuksensa. Mutta Basset oli kyllä ymmärtänyt, mistä he olivat riidelleet, erikoisesti silloin, kun he nipistelivät, rutistelivat ja peukaloivat hänen ruumistaan aivankuin olisi hän ollut teuraseläin.
Balattan oli ollut pakko luopua vaatimuksistaan, kun tapahtui jotakin odottamatonta. Erään miehistä, joka oli uteliaisuudesta sormeillut Bassetin pyssyä, onnistui jännittää hana ja laukaista se. Perän isku miehen vatsakuoppaan ei ollut pahin seuraus, sillä haulipanos oli murskannut erään metrin päässä seisoneen riitelijän pääkuoren.
Myöskin Balatta oli paennut muiden kera ja sillä välin kun he palasivat, oli Basset ottanut pyssynsä, vaikka hänen aistinsa alkoivat samentua kuumekohtauksesta. Hänen hampaansa kalisivat vilusta ja hänen sumenevat silmänsä näkivät tuskin mitään, mutta hän piti kuitenkin yllä häipyvää tajuntaansa siksi, kunnes oli herättänyt villeissä kunnioitusta yksinkertaisilla noitakeinoillaan, kompassilla, taskukellolla, suurennuslasilla ja tulitikuilla. Lopuksi oli hän asiaankuuluvalla, kauhua herättävällä juhlallisuudella ampunut kuoliaaksi porsaan pyssyllään ja sitten kadottanut tajuntansa.
Basset koetteli käsivarsilihaksiaan nähdäkseen, kuinka paljon voimia hänellä oli jälellä, ja nousi hitaasti ja horjuen. Hän oli hirveästi laihtunut, mutta koko toipumiskautenaan niiden monien kuukausien aikana, jolloin hän oli ollut sairaana, ei hän koskaan ollut tuntenut itseään näinkään voimakkaaksi kuin nyt. Hän pelkäsi uutta taudinkohtausta, sillä hänellä oli ollut niitä monta. Ilman lääkkeitä, vieläpä ilman kiniiniäkin oli hänen onnistunut pitää itsensä hengissä tässä mitä vaarallisimmassa ilmasto- ja malariakuumeen pesässä. Mutta voisiko hän jatkuvasti kestää? Se oli hänen alituinen kysymyksensä. Hänhän oli tiedemies ja hän ei tahtonut kuolla ennenkuin hänen oli onnistunut ratkaista äänen salaisuus.
Keppiin nojaten horjui hän nuo muutamat askeleet noitataloon, missä kuolema ja Ngurn hallitsivat. Noitatalo oli Bassettin mielestä melkein yhtä inhoittavan pimeä ja pahalta haiseva kuin viidakko. Mutta siellä sisällä saattoi hän aina tavata rakkaan ammattiveljen ja puhetoverin Ngurnin, joka aina oli valmis kertomaan juttuja tai keskustelemaan istuessaan tuossa kuolemantuvassa ja sen himmeässä savussa nokkelasti käännellessään ja väännellessään ihmiskalloja, jotka riippuivat katon kannattimissa. Pitkän sairautensa toipumisajat oli Basset käyttänyt oppiakseen ne sielutieteelliset perusteet ja lausumisvaikeudet siinä kielessä, jota Ngurnin, Ballattan ja Gngngn heimo puhui. — Gngngn oli se tyhjäpäinen, nuori päällikkö, joka kulki Ngurnin talutusnuorassa ja oli, niinkuin kuiskailtiin, Ngurnin poika.
— Puhuuko punainen tänään? kysyi Basset, joka oli jo tottunut vanhan miehen iljettävään puuhaan siinä määrin, että hän alkoi tuntea mielenkiintoa polttamisprosessin edistymiseen.
Tuntijan katsein tarkasteli Ngurn kalloa, joka hänellä tänään oli työn alla.
— Viipyy kymmenen päivää ennenkuin voin sanoa "valmis", sanoi hän. Ei koskaan ole kellään ollut valmistettavanaan tällaisia päitä.
Basset hymyili itsekseen ukon vastahakoisuudelle puhua hänen kanssaan tuosta punaisesta. Niin oli aina ollut. Ei milloinkaan missään olosuhteissa ollut Ngurn tai joku muu tästä ihmeellisestä heimosta antanut hänelle pienintäkään vihiä punaisen oikeasta olemuksesta. Ruumiillistunut täytyi tuon punaisen olla voidakseen päästää tuon ihmeellisen äänen, ja vaikka häntä kutsuttiin punaiseksi, ei Basset ollut varma siitä, että punainen todella oli hänen värinsä. Hänen tekonsa ja hänen voimansa olivat kyllä riittävän punaisia päättäen niistä hämäristä viittauksista, joita Basset oli kuullut.
— Punainen, oli Ngurn sanonut, ei ollut ainoastaan suunnattomasti naapuriheimojen jumalia voimakkaampi, janoten aina elävien ihmisuhrien punaista verta, vaan vieläpä itse naapurijumaliakin uhrattiin ja kidutettiin hänelle. Hän oli jumalana tusinalle samanlaisia liittoutuneita kyläkuntia kuin tämä, joka oli liiton keskipiste ja johtava kylä. Kiitos punaisen jumalan olivat monet vieraat kylät tulleet hävitetyiksi, vieläpä aivan poispyyhkäistyiksi ja vangit uhratuksi punaiselle. Niin oli meidän päivinämme ja niin oli ollut ammoisista ajoista vanhojen perintätietojen mukaan. Kun hän, Ngurn, oli nuorimies, olivat heimot kaukaa ruohoaavikon takaa tehneet hyökkäyksen kylään. Syntyneessä taistelussa olivat Ngurn ja hänen miehensä ottaneet monta vankia. Yli kymmenen tusinaa lapsia oli vuodattanut verensä punaiselle ja monen monet miehet ja naiset vielä sen lisäksi.
Jymisyttäjä oli toinen Ngurnin antama nimi salaperäiselle jumalalle.Välistä kutsuttiin häntä myöskin Suureksi huutajaksi, Jumala-ääneksi,Linnunkurkuksi, häneksi, jolla oli sointuvampi ääni kuinhunajalinnulla, Auringonlaulajaksi ja Tähtien pojaksi.
— Minkätähden Tähtien pojaksi, kysyi Basset turhaan Ngurnilta. Tämän vanhan poppamiehen mukaan oli punainen aina sieltä, missä hän nytkin oli, laulanut ja jyrissyt tahtonsa ihmisille. Mutta Ngurnin isä, joka repaleiseen ruohomattoon käärittynä vielä riippui noitatalon savustuneiden katonkannattamien välissä, oli ollut toista mieltä. Tämä edesmennyt, viisas mies oli uskonut, että punainen polveutui tähtitaivaalta, sillä minkävuoksi — niin tuumi hän — olisivat vanhat ja unohtuneet esi-isät muuten kutsuneet häntä tähtien pojaksi? Basset ei voinut muuta kuin myöntää, että tässä väitteessä näytti olevan perää. Ngurn vakuutti, että pitkän elämänsä kaikkina vuosina oli hän nähnyt monta tähtiyötä, mutta ei ollut koskaan löytänyt mitään tähteä ruohotasangolta tahi viidakosta — vaikka oli etsinyt. Hän oli tietysti nähnyt tähtien putoavan (niin kuului hänen vastauksensa Bassettin huomautukseen), mutta hän oli myöskin nähnyt itsevalaisevia mättäitä ja pilaantuneita lihapalasia ja tulikärpäsiä pimeinä öinä ja nuotioiden liekkejä ja kirkkaasti palavia paloöitä, mutta missä olivat nuotiot ja kekäleet ja hehku, kun ne olivat palaneet, sammuneet ja hehkuneet. Vastaus: muistossa, vain muisto lakanneesta olemassaolosta, kuten muisto täyttyneistä pyyteistä. Missä oli eilispäivän nälkä? Kiitävä muisto villisiasta, jota metsästäjän nuoli ei ollut tavannut.
— Muisto ei ole mikään tähti, väitti Ngurn. Kuinka voisi muisto olla tähti? Ja koko pitkän elämänsä ajan oli hän aina nähnyt tähtitaivaan muuttomattomana. Ei koskaan ollut hän nähnyt yhdenkään tähden jättävän tavallista paikkaansa. Sitäpaitsi olivat tähdet tulta ja punainen ei ollut tulta — mutta nämä vastentahtoa päässeet sanat eivät sanoneet Bassettille mitään.
— Puhuuko punainen huomenna? kysyi hän.
Ngurn kohautti olkapäitään ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Kuka tietää?
— Ja sitä seuraavana päivänä — entä sitä seuraavana päivänä? tutkisteli Basset.
— Minä tahtoisin mielelläni savustaa sinun pääsi, sanoi Ngurn muuttaakseen puheenaihetta. Se on erilaisempi muita päitä. Ei kellään poppamiehellä ole sellaista päätä. Sitäpaitsi käsittelisin sitä hyvin huolellisesti. Ottaisin itselleni aikaa monta kuukautta. Kuukaudet tulisivat ja menisivät ja savu olisi hyvin heikko ja minä itse keräisin polttoaineet savustukseen. Nahka ei rypistyisi. Sen pitäisi tulla yhtä sileäksi kuin sinun nahkasi nyt on.
Hän nousi ja mustista katonkannattimista, jotka monien pääkallojen savustaminen oli mustuttanut ja jossa päivänvalo oli hämärä, otti hän alas olkimattoon käärityn käärön ja alkoi avata sitä.
— Tässä on sellainen pää kuin sinun, sanoi hän, mutta huonosti savustettu.
Basset heristi korviaan kuullessaan viittauksen, että se oli valkoisen miehen pää, sillä hän oli aikoja sitten tullut siihen vakaumukseen, että nämä viidakkoasukkaat keskellä suurta saarta eivät olleet milloinkaan olleet tekemisissä valkoisen miehen kanssa. Hän oli huomannut, että nämä eivät ollenkaan tunteneet tuota bechede-mer-englantia, joka oli yleisesti käytännössä Etelämeren länsiosassa. Eivätkä he myöskään tunteneet tupakkaa eivätkä ruutia. Harvat, kallisarvoiset veitsensä, siderautapaloista valmistetut ja vielä kallisarvoisemmat tomahawkinsa, tehdyt halpahintaisista kirveistä, joita käytetään vaihtovälineinä kaupassa alkuasukkaiden kanssa, oli hän luullut heidän saaneen sodassa viidakkoheimoja vastaan ruohotasangon tuolla puolen ja että nämä vuorostaan olivat ne vaihtaneet pensastolaisilta, jotka asuivat rantojen koralliriutoilla ja tulivat silloin tällöin tekemisiin valkoisten miesten kanssa.
— Eivät ne ymmärrä savustaa päitä, selitti vanha Ngurn samalla kun hän likaisesta matosta otti esiin ja laski Bassetin käsiin jotakin, joka epäämättömästi oli valkoisen miehen kallo.
Se oli aivan varmasti vanha ja että se oli kuulunut valkoiselle miehelle, todistivat sen vaaleat hiukset. Hän olisi voinut vannoa, että se oli kerran istunut jonkun englantilaisen kaulassa ja että se oli menneiden aikojen englantilainen, päätti hän siitä paksusta kultarenkaasta, joka oli vieläkin kiinnitetty kuivattuun korvalehteen.
— Niin, sinun pääsi… alkoi poppamies jälleen mieliaiheensa.
— Minä sanon sinulle erään asian, keskeytti Basset, joka sai mielijohteen. Kun minä kuolen, toimitan minä pääni sinun savustettavaksesi, jos sinä ensiksi annat minun nähdä tuon punaisen.
— Minä saan sinun pääsi joka tapauksessa, kun sinä olet kuollut, vastasi Ngurn torjuen. Hän lisäsi villin karkealla avomielisyydellä:
— Sitäpaitsi et sinä tule elämään kauan. Sinä olet nyt jo melkein kuollut mies. Sinä tulet aina heikommaksi. Muutamien kuukausien kuluttua olet sinä oleva käsissäni täällä ja minä kääntelen sinua edestakaisin savussa. On oleva hauskaa pitkinä iltapäivinä käännellä päätä, jonka minä olen tuntenut niin hyvin kuin sinun. Ja minä aion puhella kanssasi ja kertoa sinulle ne monet salaisuudet, joita sinä haluat tietää. Se ei tee mitään, sillä silloin olet sinä kuollut.
— Ngurn, uhkasi Basset, äkkiä suuttuen.
— Sinä tunnet pikku jymisijän tässä raudassa. (Hän osoitti kaikkivoipaa ja yleisesti pelättyä pyssyään.) Minä voin tappaa sinut koska hyvänsä ja silloin sinä et saa minun päätäni.
— Silloin saa Gngngn sen, tahi joku muu minun kansastani. Ja silloin tullaan sitä kumminkin kääntämään ja vääntämään savussa. Mitä ennemmin sinä tapat minut pikku jymisijälläsi, sitä sukkelammin joutuu sinun pääsi savussa käännettäväksi, puheli Ngurn sävyisästi.
Basset tiesi hävinneensä keskustelun.
— Mikä on se punainen? ihmetteli Basset tuhannennen kerran seuraavalla viikolla kootessaan voimiaan. Mikä synnytti tämän ihmeellisen äänen? Oliko tämä Auringonlaulaja, tämä Tähtienpoika, tämä salaperäinen jumaluus yhtä eläimellisesti muodostunut kuin nämä mustakähäräiset, apinanmuotoiset ihmiseläimet, jotka häntä palvelivat ja jonka hopeankirkkaan ja härkämäisesti jymisevän laulun ja määräykset hän niin kauan oli kuullut matkan päästä, joka oli hänelle tabu.
Hänen ei ollut onnistunut saada Ngurnia luopumaan päivänselvästä kannastaan saada savustaa hänen päänsä, kun hän oli kuollut. Gngngn, vaikka tyhmyri ja päällikkö, oli liian tyhmä ja liian paljon Ngurnin vaikutuksen alainen lukuunotettavaksi. Jälelle jäi Balatta, joka jatkuvasti palvoi häntä siitä hetkestä saakka, kun hän oli kaivanut valkoisen miehen silmät auki nähdäkseen niiden sinisyyden ja pakoittaen tämän näkemään hirveän naisellisen rumuutensa. Tyttö oli nainen ja Basset oli kauan tietänyt, että ainoa tapa saada hänet pettämään heimonsa oli vetoaminen hänen naissydämeensä.
Basset oli turhan tarkka. Hän ei ollut koskaan voittanut Balattan hirvittävän rumuuden aikaansaamaa ensimäistä kauhuaan. Kotona Englannissa oli naisten sulo parhaimmissakin tapauksissa tehnyt häneen vain heikon vaikutuksen.
Mutta päättäväisyydellä, joka on ominaista ainoastaan miehelle, joka on päättänyt tulla marttyyriksi tieteensä takia, ryhtyi hän kukistamaan luontaista inhon tunnettaan, alkaen mielistellä tätä sanomattoman vastenmielistä neekeritärtä.
Häntä puistatti, mutta poiskäännetyin kasvoin salasi hän irvistyksensä ja nieli inhonsa laskiessaan kätensä liasta rupisille olkapäille ja tuntiessaan hänen villaisen, pilaantuneelle öljylle haisevien hiustensa hivelevän kaulaansa ja hartioitaan. Mutta hän melkein huusi, kun tyttö heti alussa tuli aivan hervottomaksi ja päästi kurkustaan ihmeellisiä, lyhyitä, kuhertelevia ääniä pelkästä ihastuksesta ja röhki niinkuin sika. Se oli jo liikaa. Ja seuraava näytös tässä ihmeellisessä rakkauskomediassa oli se, että hän otti tytön mukaansa joelle ja pesi hänet jonkunverran puhtaammaksi.
Sitten omistautui hän tytölle kuin uskollinen ritari aina niinkauaksi kerrallaan, kun hänen tahtonsa jaksoi hallita hänen vastenmielisyyttään. Mutta hän ei suostunut avioliittoon, jonka solmimista kaikkine asiaankuuluvine heimotapoineen tyttö innokkaasti esitti. Onneksi olivat "tabu"-lait hyvin ankarat. Niinpä esimerkiksi Ngurn ei saanut koskea krokodiilinnahkaan, -lihaan tai -luihin. Niin oli säädetty hänen syntyissään. Gngngn taas ei saanut koskettaakaan naista. Jos tällainen häväistys sattui, voitiin se sovittaa ainoastaan syyllisen naisen kuolemalla. Erään kerran Bassetin tulon jälkeen oli sattunut, että eräs yhdeksän vuotias tyttö, joka juoksi ja leikki, oli kompastunut ja kaatunut pyhän päällikön päälle. Balatta kertoi kuiskaamalla, että tyttö oli kadonnut ja maannut kolme päivää ja kolme yötä kuolevana punaisen edessä. Mitä tuli Balattaan, niin hänelläkin oli tabunsa ja se oli leipäpuunhedelmät. Tästä oli Basset kiitollinen. Olisihan hänen tabunsa voinut olla vesi.
Itselleen hankki Basset myös erikoisen tabun. Hän ei voinut mennä naimisiin, selitti hän, ennenkuin Etelänristi oli taivaalla korkeimmillaan. Tuntien tähtitiedettä sai hän näinollen yhdeksän kuukauden lykkäyksen ja hän luotti siihen, että hän tässä ajassa olisi joko kuollut tai onnistunut pakenemaan rannikolle, opittuaan tuntemaan punaisen jumalan ja hänen ihmeellisen äänensä lähteen. Aluksi oli hän luullut punaisen olevan jonkun jättiläismäisen patsaan, kuten Memnonin patsas, josta lähti erilaisia ääniä riippuen auringonpaisteesta johtuvista lämmön vaihteluista. Mutta senjälkeen kun eräässä taistelussa otettujen vankien uhraus oli toimitettu yöllä, kovassa sateessa, ei aurinko voinut näytellä mitään osaa ja kun punainen tällöin oli ollut vielä tavallista äänekkäämpi, hylkäsi Basset tämän otaksuman.
Balattan ja välistä miesten tahi toisten naisten seurassa sai hän kompasseineen vapaasti liikkua kolmelle suunnalle, mutta neljäs, missä punainen oli, oli tabu. Hän mielisteli Balattaa hiukan enemmän — ja näki, että tämä pesi itseään useammin. Tuo ikuinen naisellisuus teki hänet mahdolliseksi mihin uhrauksiin hyvänsä rakkautensa vuoksi. Ja vaikkakin tytön pelkkä näkeminen saattoi Bassetin voimaan pahoin ja hän joutui suunniltaan epätoivosta koskettaessaan tätä ja vaikka tytön hirvittävä rumuus oli hänen silmissään kuin painajainen, ei hän kumminkaan voinut välttyä näkemästä, mitenkä viettien lait vaikuttivat tyttöön saattaen tämän oman elämän vähemmän kallisarvoiseksi kuin tulevan puolisonsa onnen. Julia eli Balatta? Missä oli ero? Tuo sivistyksen hellä ja pehmeä tuote, vaiko tämä alkuaikojen eläimellinen perikuva ihmisnaaraasta? Ei ollut mitään eroa.
Basset oli ennenkaikkea luonnontutkija, vasta toisessa sijassa ihminen. Hän teki kokeitaan syvällä Guadalcanalin viidakossa niinkuin olisi tehnyt niitä kemiallisessa laboratoriossaan. Hän nostatti teeskenneltyä hehkuaan villittäreen, Samalla kohottaen määräysvaltaansa saadakseen tämän näyttämään punaisen jumalan itselleen kasvoista kasvoihin. Tässä uusiutuu vanha juttu, tuumi hän, naisen täytyy maksaa, ja eräänä päivänä se tapahtuikin, kun he molemmat olivat pyydystämässä nimetöntä, tähän asti tuntematonta, pientä, mustaa kalaa, puoleksi ankeriasta, puoleksi suomuspeittoista, joka eli makeassa vedessä ja jota pidettiin täydellisenä herkkuna, joko sitten raakana tai paistettuna, tuoreena tai mädänneenä. Balatta syöksyi suin päin viidakkomaan liejuun, otti hänen nilkkansa käsiinsä, suuteli hänen jalkojaan ja päästeli kurnuttavia ääniä, jotka saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin Bassetin selkäpiitä. Tyttö pyysi, että Basset mieluummin tappaisi hänet kuin vaatisi tätä viimeistä todistusta hänen rakkaudestaan. Tyttö kertoi hänelle niiden kauheista rangaistuksista, jotka olivat rikkoneet punaisen tabun — kokonaisen viikon piina, jonka yksityiskohtia tyttö likaan painautuneena vikisten kertoi, kunnes Basset ymmärsi, että hän oli vielä vain kokematon poika tiedoissaan, minkälaisiin hirmuisuuksiin ihmiset olivat valmiit ryhtymään toisiaan vastaan. Mutta Basset tahtoi yksipäisesti saada tahtonsa perille, hän tahtoi ratkaista punaisen laulun arvoituksen, vaikkakin tytön pitäisi kuolla pitkällä ja tuskallisella kuolemalla, kiljuen kauhusta. Ja Balatta, joka oli vain nainen, myöntyi. Tyttö kuljetti hänet kielletylle alueelle. Eräs jyrkkä vuori pisti esiin pohjoisesta ja kohtasi etelästä tulevan niemekkeen sulkien syliinsä joen, jossa he kalastivat, syväksi, pimeäksi rotkoksi. Kun he olivat menneet kappaleen matkaa rotkoa, kohosi tie jyrkästi kunnes he tulivat kalkkikivivyöhykkeelle, joka veti puoleensa Bassetin geoloogin silmät. Alinomaa kiiveten, vaikkakin hänen usein täytyi pysähtyä, niin väsynyt ja heikko hän oli, kulkivat he metsän peittämiä kukkuloita, kunnes tulivat autiolle ylätasangolle. Basset näki, että se oli mustaa, vulkaanista hiekkaa ja tiesi voivansa pienellä magneetilla vetää luokseen kokonaisen miehen kantamuksellisen teräväsyrjäisiä hiekkajyviä, joiden päällä hän käveli.
Pitäen Balattan kättä ja ohjaten häntä eteenpäin saapui hän sitten päämaaliin — selvästi keinotekoiseen, suunnattomaan luolaan keskellä ylätasankoa. Katkelmia käsikirjasta merenkulkijoille Etelämerellä juolahti hänen mieleensä. Medana oli löytänyt saaret ja antanut niille Salomoninsaarten nimen, luullen löytäneensä tämän hallitsijan kuuluisat kaivokset. Basset oli nauranut vanhan merenkulkijan lapselliselle herkkäuskoisuudelle ja kuitenkin seisoi hän nyt itse syvyyden reunalla, joka täydellisesti muistutti Etelä-Afrikan timanttikaivoksia.
Mutta se, mitä hän näki alhaalla, ei ollut mikään timantti. Se oli pikemminkin helmi, helmenkimaltelevine, heijastavine väriloistoineen, mutta niin suuri, että kaikki maailman helmet yhteenkoottuina eivät riittäisi sitä muodostamaan; väriltään se ei ollut mikään helmi eikä mikään muukaan, johon sitä voisi verrata, sillä se oli punaisen jumalan väri. Ja Basset ymmärsi heti, että tämä oli punainen jumala. Täydellisesti ympyränmuotoinen kattila, läpimitaltaan runsaasti kaksisataa jalkaa ja syvyydeltään sata jalkana. Hän vertasi tätä väriä jaappanilaiseen lakkaan. Hän otaksui todellakin sen olevan jotain lajia kiilloitusta, jonka olivat saaneet aikaan ihmiset, mutta aivan liian hienoa, että olisi voinut otaksua sen olevan näiden villien työtä. Kirkkaampana kuin kirkas kirsikanpunainen oli väri niin rehevä kuin olisi se maannut punaisella pohjalla. Se kimalteli ja säteili auringon valossa kuin olisi se imenyt valovoimaa useista kerrostumisista punaista.
Turhaan koetteli Balatta suostutella häntä olemaan laskeutumatta alas. Tyttö heittäytyi suulleen maahan, mutta kun hän jatkoi kulkuaan spiraalinmuotoista tietä kattilan seinämiä myöten, seurasi tyttö häntä kyyristellen ja vaikeroiden pelosta. Että tämän punaisen ympyränmuotoisen kuilun kovertaminen oli maksanut paljon vaivaa, oli selvää. Ajatellessaan liittoutuneitten kahdentoista kylän asukkaita, heidän yksinkertaisia työaseitaan ja alkuperäisiä työtapojaan ymmärsi Basset, että tuhansien sukupolvien työ tuskin olisi saanut aikaan tätä tavatonta syvennystä.
Pohja oli peitetty ihmisluilla ja niiden välissä oli luonnottomia ja pahoin runneltuja kyläjumalia puusta ja kivestä. Muutamat, koristellut sopimattomilla totemikuvioilla ja -piirroksilla, olivat koverretut neljän- tai viidenkymmenen jalan pituisista puista. Hän pani merkille, että siellä ei ollut hai- ja kilpikonnajumalia, jotka olivat niin tavallisia rantakylissä ja häntä hämmästytti kypäriaiheisten kuvien runsaus. Mitä tiesivät nämä viidakkovillit Guadalcanalin pimeimmässä sopessa kypäreistä? Olivatko Medanan sotilaat kantaneet kypärää ja tunkeutuneet näin kauas useita satoja vuosia sitten? Mistä olivat viidakkomiehet muuten saaneet nämä aiheet?
Basset meni yli jumalanjätteillä ja luilla peitetyn lattian vikisevä Balatta kintereillään, astui punaisen varjoon ja meni niin lähelle korkeaa ja äkkijyrkkää seinää, että hän saattoi koskettaa sitä sormenpäillään. Ei, se ei ollut lakattu. Ei sen pinta myöskään ollut sileä, vaan reiällinen ja epätasainen, siellä ja täällä pilkkuja, jotka olivat todisteena kuumuudesta ja sulamisesta. Aine oli metallia, vaikkakin aivan erilaista metallia tahi metalli-alkuainetta, mitä hän tunsi. Mitä väriin tuli, johtui hän siihen vakaumukseen, että se ei ollut siveltyä. Se oli metallin oma väri.
Hän liikutti sormenpäitään, joita hän tähän saakka oli pitänyt aivan hiljaa, painoi ne vasten pintaa ja tunsi, kuinka koko jättiläismäinen pyörylä sai eloa ja antoi vastauksen. Uskomatonta! Niin kevyt kosketus niin äärettömän suureen massaan! Mutta se kaikui hänen sormenpäittensä kosketuksesta rytmikkäissä väreilyissä jotka muuttuivat kuiskauksiksi, suhinaksi ja muminaksi — mutta ääni oli niin aivan uutta, niin ilkamoivan hillittyä, että se väreili kuin säteilevää herkkyyttä yllättävässä suloudessaan; oli kuin pieni keiju olisi puhaltanut torveen ja Basset oletti, että juuri sellaiselta kuuluisi, jos jumala soittaisi kelloa ja lähettäisi nämä ääniaallot läpi maailmanavaruuden maahan.
Hän heitti kysyvän katseen Balattaan, mutta tämä oli, kuullessaan hänen esiinkutsumansa äänen, heittäytynyt kasvoilleen maahan, missä hän voihkien makasi luitten välissä. Basset jatkoi ihmeen tutkimista. Se oli ontto ja ei ollut muodostunut mistään maassa tunnetusta metallista, oli lopputulos. Entisaikojen kansa oli aivan oikein antanut sille nimen Tähtienpoika. Ainoastaan tähdistä oli se voinut tulla ja se ei ollut minkään sattuman luoma. Se oli korkean älyllisen taidon tulos. Niin täydellinen muoto ja sellainen täsmällinen, määräperäinen onttous ei voinut olla sattuman luoma. Se oli aivan varmasti viisauden lapsi, etäisen ja käsittämättömän, joka työskenteli puhtaasti älyllisesti aineen kanssa. Hän tuijotti hämmästyneenä ihmeteosta ja hänen aivoissaan kohisi joukko villejä arvailuja koskeva tätä kaukaa tullutta vierasta, joka oli uskaltautunut läpi avaruuden yön, kiitänyt ohi tähtien ja seisoi nyt hänen yllään ja hänen edessään kärsivällisten ihmissyöjien esiinkaivamana kahden maailman ilmakehän tulikylpyjen kiilloittamana ja karkaisemana. — Mutta oliko väri kuumuuden aikaansaama muunnos johonkin tunnettuun metalliin? Tahi oliko se tälle metallille ominainen? Hän pisti kynäveitsensä siihen saadakseen selville aineen laadun. Silmänräpäyksessä täyttyi koko kattila mahtavista kuiskauksista, terävästi vastustelevista, se oli melkein kullan kilinää, jos kilinä-sanaa voidaan käyttää kuiskauksista; niiden sävy nousi ja laski, ääniaaltojen molemmat päät uhkasivat lakata kiertelemästä ja yhtyä yhdeksi härän ärjyntää muistuttavaksi ääneksi, jonka hän monta kertaa oli kuullut tabu-välimatkalta.
Unohtaen kaiken varovaisuuden ja senkin, että se voisi maksaa elämän, huumaantuneena tästä yliluonnollisesta ja tavattomasta, kohotti hän käsivartensa voimakkaaseen iskuun veitsellä, mutta Balatta esti hänet. Tyttö nousi polvilleen ja epätoivoisella kauhulla löi käsivartensa hänen ympärilleen ja vannotti häntä pysähtymään. Villissä halussaan vaikuttaa häneen puri tyttö itseään käsivarteen, niin että hampaat tunkeutuivat luuhun saakka.
Hän tuskin huomasi mitä tyttö teki, mutta antoi koneellisesti myöten hellemmille vaikutteille ja pidätti veistään. Hänestä oli ihmiselämä kutistunut merkityksettömäksi tämän tähtien maailmoista tulleen valtavan muistutuksen edessä korkeammasta elämästä. Kuten tyttö olisi ollut koira, pakoitti hän pienen, ruman villitytön nousemaan ylös ja seuraamaan itseään kierroksella ympäri pyörylän. Kun hän oli mennyt kappaleen matkaa tapasi hän jotain kauheaa. Keskellä kaikkea muuta tunsi hän auringonpolttamat, surkastuneet jäännökset siitä yhdeksänvuotiaasta tytöstä, joka oli sattunut loukkaamaan Gngngn henkilökohtaista tabua.
Etäämpänä, jatkuvasti peitettynä luilla ja ihmisten ja jumalien kuvilla, jotka muodostivat lattian vanhaan uhrihuoneeseen, tapasi hän koneiston, joka saattoi punaisen jymisemään yli viidakoiden ja ruohotasankojen aina kauas Ringmanuksen rannalle. Se oli alkeellinen ja yksinkertainen kuten koko tuon punaisen täydellinen luoma. Jonkunlainen riippuva muurinmurtaja, viidenkymmenen jalan pituinen hirsi veistettyine jumalineen, toinen toisensa yläpuolella, jokainen kypärään puettuna ja jokainen istuen krokodiilin avatussa kidassa; laitos asetettiin liikkeelle köynnöskasveista punotun nuoran avulla pyramiidin huipulta, joka oli tehty kolmesta suuresta puusta. Pyramiidin puihin oli myöskin kuvattu irvisteleviä, karkeita jumalankuvia näytteeksi nykyään elävien ihmisten käsityksestä taiteesta ja jumalista. Muurinmurtajasta riippui liaaniköysi, jonka avulla hirsi voitiin suunnata ja asettaa voimakkaasti liikkeeseen mahtavaa punaisen kimaltelevaa seinää vastaan.
Täällä toimitti Ngurn jumalanpalveluksia omasta ja kahdentoista heimonsa puolesta. Basset nauroi kovasti, melkein kuin mieletön ajatellessaan, että tämä ihmeellinen sanantuoja, jonka viisaat olennot siivekkäänä olivat lähettäneet avaruuksien halki, oli pudonnut keskelle austraalianneekereitä ja tullut apinamaisten ihmissyöjävillien ja pääkallometsästäjäin palvomaksi. Oli niinkuin Jumalan sana olisi pudonnut lokaan ja rapakkoon helvetin pohjalle, kuin jos Jehovan kivitaululle kirjoitetut käskyt olisivat ripustetut eläintarhaan, tahi kuin jos vuorisaarna olisi pidetty raivoavien hullujen keskellä.
* * * * *
Viikot kuluivat hitaasti. Yöt vietti Basset omasta vapaasta tahdostaan noitatalon tuhkalattialla alati heiluvien, vähitellen savustuvien päiden alla. Syynä tähän oli, että tämä oli tabu halveksitulle naissukupuolelle ja senvuoksi turvapaikka Balattaa vastaan, joka tuli aina tunkeilevammaksi ja vaarallisemmaksi intohimossaan, mitä korkeammalle Etelänristi nousi ja luvattu hääpäivä lähestyi. Päivänsä kulutti Basset riippumatossa leipäpuun varjossa noitatalon ulkopuolella. Tähän ohjelmaan tuli keskeytys, kun hän hävittävien kuumekohtausten aika-ajottain tiedottomaksi saattamana makasi päiviä ja öitä pääkallotalossa. Hän ponnisteli voittaakseen kuumeen, saadakseen elää, jatkaakseen elämäänsä, tullakseen vahvaksi ja aina vahvemmaksi, kunnes hän eräänä päivänä olisi kyllin vahva uskaltaakseen yli ruohoaavikon ja tuon kaukaisen viidakkovyön kautta tullakseen rannalle, jossa voisi tavata jonkun laivan, joka oli värväämässä neekerityöntekijöitä. Hän palaisi sivistyneeseen maailmaan ja sivistyneiden ihmisten luo kertomaan toisten maailmojen sanansaattajasta, jota villi-ihmiset palvoivat ja joka makasi syvällä Guadalcanalin sydämessä.
Toisina öinä, maatessaan kauan valveilla leipäpuun alla, katsoi hän tuntikausia tähtien hidasta kulkua länteen, mustan viidakkoseinän taa, joka oli raivattu edemmäksi, että saataisiin avoin paikka kylää varten. Hänellä ei ollut niinkään pintapuoliset tiedot tähtitieteessä ja sairasta miestä huvitti tuumia näiden uskomattoman kaukaisten aurinkojen näkymättömiä maailmoita, joissa elämä aivankuin arka vieras hiipi esiin materian yömustista komeroista paistattaakseen itseään valossa. Hän saattoi yhtä vähän ajatella rajoja ajalle kuin avaruudelle. Ei mitkään syövyttävät radiumitutkimukset olleet horjuttaneet hänen käsitystään voiman säilymisestä ja aineen katoamattomuudesta. Taivaankappaleita on ollut kaikkina aikoina. Kaikkien täytyy noudattaa ja totella samoja lakeja. Senvuoksi, päätti ja tunnusti hän, täytyi maailmojen ja elämän olla jotain, jotka liittyvät kaikkiin aurinkoihin, niinkuin ne kuuluvat tähän erikoiseen aurinkoon ja hänen omaan aurinkokuntaansa. — — —
* * * * *
Ei mikään valkea mies ja vielä vähemmin joku muu mies jostain toisesta viidakkoheimosta ollut saanut nähdä punaista jumalaa säilyttämällä henkeään. Näin oli laki, jota Ngurn oli usein saarnannut Bassetille. On olemassa jotain, jota kutsutaan yleiseksi veljeydeksi, oli Basset usein vastannut hänelle. Mutta sen oli Ngurn juhlallisesti kieltänyt. Punainen ei ottanut huomioon mitään yleistä veljeyttä. Ainoastaan heimosta syntynyt mies saattoi nähdä punaisen ja säilyttää henkensä. Mutta nyt, kun Bassetin rikollisen salaisuuden tunsi ainoastaan Balatta, jonka suun pelko tulla uhratuksi punaiselle kuitenkin sulki, oli tilanne kokonaan toinen. Hänen tarvitsi vain voittaa uusiutuvat kuumekohtaukset, jotka heikonsivat häntä ja palata ihmisten ilmoille. Sitten tulisi hän takaisin tutkimusseurueen kanssa, ja vaikkapa koko Guadalcanalin väki pitäisi hävittää, pakoittaisi hän punaisen sydämestä esiin tiedonannon toisesta maailmasta meidän maailmallemme.
Mutta Bassetin kohtaukset tulivat yhä tiheämmiksi, hänen lyhyet toipumisensa aina voimattomimmiksi, hänen aika-ajottaiset tiedottomuuskohtauksensa aina pitemmiksi ja huolimatta kaikesta, mitä hänen tavattoman voimakas ruumiinrakenteensa hänelle uskotteli, tuli hän lopullisesti siihen tulokseen, että hän ei voisi elää niinkauan, että kulkisi yli ruoho-aavikon ja vaarallisen rantaviidakon kautta meren rannalle. Hän kadotti toivonsa Etelänristin kohotessa yhä korkeammalle taivaalle, ja nyt tiesi Balattakin hänen kuolevan ennen hänen tabunsa määräämää hääpäivää. Ngurn teki itse matkoja kooten polttopuita Bassetin pään savustukseen ja kerskui hänelle, kuinka taitavasti hän tulisi sitä pitelemään, kun Basset oli kuollut. Basset itse otti asian rauhallisesti. Elämä oli vaipunut liian kauaksi ja liian syvälle hänessä, että hän olisi ollut peloissaan edessäolevasta sammumisesta. Hän jatkoi itsepäisesti taisteluaan vuorottelevia täydellisiä ja puolittaisia tiedottomuuskohtauksiaan vastaan, joiden aikana hän ikäänkuin uneksuen ja poissaolevana ihmetteli, oliko hän todellakin kerran nähnyt punaisen jumalan tahi oliko kaikki ollut vain kuumehouretta.
Sitten tuli päivä, jolloin kaikki sumuja hämähäkinverkot haihtuivat; hän tunsi aivonsa kirkkaiksi kuin kellojen kumina, käsittäen selvästi ruumiillisen heikkoutensa. Hän ei saattanut kohottaa kättä eikä jalkaa. Hänellä oli niin vähän voimaa ruumiinsa yli, että hän tuskin tiesi sellaista olevankaan. Ruumiilla oli ainoastaan heikko kiinnike sieluun ja lyhyinä selvinä hetkinään tiesi hänen sielunsa, juuri selvyytensä kautta, että välttämätön hyppäys pimeyteen oli lähellä. Hän tiesi lopun olevan käsissä, tiesi, että hän todella omine silmineen oli nähnyt tuon punaisen sanansaattajan maailmojen välillä, tiesi, että hän ei saisi elää viedäkseen tiedonantoa ihmiskunnalle tästä tiedoituksesta, joka, sikäli kun hän saattoi ymmärtää, ehkä jo kymmenen tuhatta vuotta oli odottanut Guadalcanalin sisässä tullakseen jonkun ihmisen kuulemaksi. Ja Basset teki urheasti päätöksensä, huusi Ngurnin ulos leipäpuunvarjoon ja neuvotteli vanhan poppamiehen kanssa viimeisten hetkiensä järjestelystä, viimeisestä seikkailustaan elävässä elämässä.
— Minä tunnen lain, sanoi hän lopuksi. Se, joka ei kuulu sinun heimoosi, ei saa katsoa punaiseen ja säilyttää henkeään. Minun täytyy joka tapauksessa kuolla. Teidän nuoret miehenne kantavat minut punaisen eteen ja minä saan nähdä hänet ja kuulla hänen äänensä ja sitten kuolla sinun kädestäsi, Ngurn. Sillä tyydytettäisiin kolme asiaa: laki, minun haluni, ja sinun odotuksesi saada niin paljon aikaisemmin haltuusi minun pääni, jota kaikki valmistuksesi tarkoittavat.
Ngurn oli samaa mieltä ja sanoi:
— On parasta niin. Sairas mies, joka ei voi tulla terveeksi, on mieletön, jos hän haluaa elää vielä vähän aikaa. On siis parasta silloin kuolla. Sinulla on ollut hyvin vaikeaa viime aikoina. Minulle kyllä on ollut hyvä saada puhella niin viisaan miehen kanssa. Mutta me emme ole puhuneet paljon viimeisinä kuukausina. Sensijaan olet sinä ottanut asunnon pääkallotalossa, elämöinyt kuin kuoleva sika tahi puhunut paljon ja kovasti omalla kielelläsi, jota minä en ymmärrä. Se on häirinnyt minua; sillä minua miellyttää ajatella valon ja pimeyden kummallisia asioita käännellessäni päitä, joita savustan. Sinun suuri melusi on siis estänyt minua etsimästä sitä syvää viisautta, jonka täytyy tulla omakseni ennenkuin kuolen. Mitä sinuun tulee, jonka yli pimeys jo laskeutuu, on parasta, että kuolet nyt. Ja minä lupaan pitkinä tulevina päivinä käännellessäni päätäsi savussa, että kukaan heimoni miehistä ei ole meitä häiritsevä. Ja minä kerron sinulle monia salaisuuksia, sillä minä olen vanha ja hyvin viisas mies ja minä annan sinun kuulla viisauden viisauden jälkeen kääntäessäni savussa päätäsi.
Valmistettiin paarit ja puolitusinaa miehiä kantoi Bassetin olkapäillään viimeiseen pieneen seikkailuun, joka oli lopettava hänen elämänsä suuren seikkailun. Ruumiilla, jota hän tuskin tunsi, sillä myöskin tuska oli jättänyt sen, ja selvin, kirkkain aivoin, joka salli hänen rauhallisella innostuksella nauttia ajatuksen takaisin palanneesta terävyydestä, makasi hän heiluvilla paareilla ja nähden haalistuneen maailman liukuvan ohitseen tarkasteli hän viidakkokaton alla hämärtyvää päivää ja ylätasangon vulkaanista hiekkaa.
He kantoivat hänet kattilan spiraalitietä, joka kiersi loistavaa, hehkuvan punaista jumalaa, jonka säteilevä kiilto ja valo aina näyttivät olevan valmiit muuttumaan sointuvaksi lauluksi ja vaikuttavaksi jyminäksi. Ja yli uhrattujen jumalien ja ihmisten luiden kantoivat he häntä, ohi toisten vielä elävien uhrien tuolle kolmijalkaiselle hirsipuulle valtavine muurinmurtajineen.
Täällä nousi Basset vaivaloisesti Ngurnin ja Balattan auttamana ylös, alaruumiinsa varistessa heikkoudesta ja tutki punaista kirkkain, kaikkinäkevin katsein.
— Kerran, Ngurn, sanoi hän siirtämättä silmiään välähtelevästä, väräjävästä pinnasta, jossa kaikki kirsikanpunaiset värivivahdukset keskeymättä leikkivät alituisesti jännitettyinä muuttuakseen ääneksi, silkinhienoksi lauseeksi, hopeankirkkaaksi kuiskaukseksi, jousien kultaiseksi surinaksi, keijujen sametinpehmeäksi soitoksi tahi ukkosen mahtaviksi ääniksi.
— Minä odotan, sanoi Ngurn pitkän väliajan jälkeen pitäen huomaamatta tomahawkiaan iskuvalmiina.
— Kerran, Ngurn, huudahti Basset, pitää sinun antaa punaisen puhua niin, että minä voin sekä nähdä että kuulla häntä. Iske silloin, kun minä kohotan käteni ylös, sillä silloin kumarran minä päätäni niin, että isku sattuu niskaan. Mutta minä, Ngurn, joka seison aikeissa iankaikkisesti sanoa jäähyväiset päivän valolle, tahtoisin mielelläni kuolla punaisen ihmeellisen äänen majesteetillisenä kaikuessa korvissani kuolinhetkenäni.
— Ja minä lupaan, että koskaan ei mikään pää ole tullut paremmin savustetuksi kuin sinun, vakuutti Ngurn hänelle, antaen miehille merkin asettaa paikoilleen köysi, joka saattoi vipuvarren liikkeeseen. — Sinun pääsi tulee olemaan suurin mestarityö minun kokoelmassani.
Basset hymyili nääntyneesti vanhuksen turhamaisuudelle. Silloin vetivät miehet takaisin koverretun hirren ja päästivät sen sitten. Seuraavassa silmänräpäyksessä valtasi hänet ihastus kuullessaan tuon äkillisen jyminän. Mutta minkälaisen jyminän! Se oli pehmeä kuin kaikkien jalojen metallien yhteensoinnutettu ääni. Arkkienkeli puhui siinä, se oli suurenmoisempi kuin kaikki muut äänet, se oli ylimaailmallisella viisaudella kyllästetty, se oli Jumalan ääni, käskevä ja kiehtova. Ja kuinka ihmeellinen oli tämä metalli maailmanavaruuksista! Basset näki omin silmin värien vaihtuvan ääneksi, kunnes koko näkyvä pinta tässä mahtavassa kattilassa kumisi, vapisi ja suitsutti ääntä tahi väriä, hän ei tiennyt kumpaista. Tässä silmänräpäyksessä olivat kaikki epäselvyydet aineen yhtenäisyydestä kadonneet, voiman ja aineen yhteensulautuminen ja toisiinsa sisältyminen ei enää ollut kauemmin hänelle mikään salaisuus.
Aika kului. Ngurn herätti Bassetin lopultakin kärsimättömällä eleellä. Basset oli kokonaan unohtanut vanhan poppamiehen. Salamannopea mielijohde saattoi hänet nauramaan itsensä käheäksi. Hänen pyssynsä oli hänen vieressään paareilla, hänen tarvitsi vain painaa liipasinta murskatakseen päänsä.
Mutta miksi hän pettäisi poppamiehen? oli Bassetin seuraava ajatus. Vaikka Ngurn oli pääkallometsästäjä, ihmissyöjä, yhtä paljon apina kuin ihminen, niin oli hän joka tapauksessa pelannut rehellistä peliä niin hyvin kuin ymmärsi. Ei, päätti Basset, olisi suuri synti ja epärehellinen teko pettää viimeisellä hetkellään vanhaa miestä. Hänen päänsä oli Ngurnin ja Ngurn saisi sen savustaa.
Basset kohotti ylös kätensä merkiksi, kumartui eteenpäin kuten oli sovittu, niin että ensimäinen selkänikama paljastui, unohti Balattan, joka oli vain nainen ja sitäpaitsi nainen, jota ei rakastettu. Näkemättä tiesi hän, että teräväksi teroitettu kirves kohosi ilmaan hänen takanaan. Ja tässä silmänräpäyksessä, viimeisen edellisessä, lankesi Tuntemattoman varjo yli Bassetin, tunne tulevasta hämmästyksestä, kun verho poistuisi. Kun hän tiesi, että isku oli jo lähtenyt, juuri kun kirves silpoi lihaa ja hermoja, oli hän näkevinään Medusan, Totuuden rauhalliset kasvot ja samaan aikaan kun kirves tapasi esiinsyöksyvän pimeyden, näki hän päätään hitaasti ja keskeytymättä käännettävän ja väännettävän savussa leipäpuun vieressä olevassa noitatalossa.
Waikiki, Honolulu, 22 toukok. 1916.
Löytyy sellaisiakin kertomuksia, jotka ovat tosia — niitä ei voi koskaan nokkelinkaan kynänpyörittäjä panna kokoon. Ja samasta syystä on sellaisia kertojia, joita ei koskaan voida epäillä. Sellainen mies oli Julian Jones, vaikkakin epäilen, uskovatko useimmat lukijoista tähän hänen kertomaansa kaskuun. Mutta minä uskon siihen. Minä olen niin varmasti vakuutettu sen totuudesta, että vapaaehtoisesti, vieläpä halukkaastikin, olen pannut yritykseen rahoja, ja itse voitosta tai tappiosta välittämättä päättänyt lähteä kaukaiseen maahan.
Tapasin hänet Panama-Pacific-näyttelyn Australian talossa. Seisoin erään osaston edessä, jossa oli jäljennetty maapallon toisella puolen löydetyt suurimmat kultakimpaleet. Ne olivat muhkuraisia, epämuodostuneita ja kulmikkaita, ja oli yhtä vaikea olla uskomatta niitä oikeaksi kullaksi kuin uskoa tilastollisiin tietoihin niiden arvosta ja painosta.
— Näitä kutsuvat kengurumetsästäjät kultakimpaleiksi, sanoi mahtava basso-ääni yli olkani seistessäni suurimman kultamöhkälettä esittävän jäljennöksen edessä.
Käännyin ja katsoin ylös Julian Jonesin harmaansinisiin silmiin. Katsoin ylös, sillä hän oli noin kuusi jalkaa, neljä tuumaa pitkä. Hänen karkeat, hiekankeltaiset hiuksensa olivat yhtä värittömät ja haalistuneet kuin hänen silmänsäkin. Aurinko oli ehkä vaalistanut hänen värinsä, joka tapauksessa oli hänen kasvoillaan jälkiä vanhasta, voimakkaasta ruskettumisesta, joka kauan sitten oli muuttunut kullanväriseksi. Kun hän käänsi katseensa näytteillä olevasta esineestä minuun, panin merkille hänen omituisen ilmeensä; näytti kuin olisi hän turhaan koettanut muistutella mieleensä jotain hyvin painavaa seikkaa.
— Mitä huomautettavaa teillä on tuosta kultakimpaleesta, kysyin minä.
Epämääräinen, tuumiva katse katosi hänen silmistään ja hän murahti:
— Sen suuruus, arvelen minä.
— Niin, se tuntuu suurelta, myönsin minä. Mutta se on varmasti oikea.Australian hallitus tuskin uskaltaisi…
— Suuri! keskeytti hän halveksivalla, ylenkatseellisella ilmeellä.
— Suurin, joka on koskaan tavattu, aloin minä.
— Koskaan tavattu! Hänen värittömät silmänsä paloivat hänen jatkaessaan: luuletteko, että jokaisesta tavatusta kultakimpaleesta puhutaan sanomalehdissä ja näyttelykirjoissa.
— No niin, vastasin miettivästi, jos löytyy sellaisia, joista ei puhuta, en tiedä, kuinka saamme niistä kuulla. Jos todellakin suuri kimpale tahi kimpaleenlöytäjä mieluummin vaatimattomana tahtoo punastua ilosta yksinäisyydessä.
— Niin ei ole asia, huomautti hän kiireesti. Minä näin sen omilla silmilläni ja muuten olen aivan liian karaistu punastuakseni. Olen rautatiemiehiä ja olen oleskellut sangen paljon kuumissa maissa. Olin ennen ruskea kuin mahonki — oikea, vanha mahonki ja enemmän kuin kerran on minua luultu sinisilmäiseksi espanjalaiseksi…
Nyt oli minun vuoroni keskeyttää ja sen minä teinkin.
— Oliko se kimpale suurempi kuin tämä täällä, herra —?
— Jones, Julian Jones on nimeni.
Hän kaivoi rintataskustaan esiin sen nimiselle henkilölle osoitetun kirjekuoren, jossa oli San Franciscon leima; ja minä vuorostani luovutin hänelle korttini.
— Hauskaa tutustua teihin, sir, sanoi hän ojentaen minulle kätensä ja hänen basso-äänensä kaikui kuin olisi hän tottunut puhumaan kovassa melussa. — Olen luonnollisesti kuullut puhuttavan teistä ja nähnyt kuvanne sanomalehdissä j.n.e. ja ehkä minun ei pitäisi sitä sanoa, mutta haluaisin kumminkin teidän tietävän, että minä en pane suurtakaan arvoa teidän Mexikosta kirjoittamillenne artikkeleille. Teillä on asiasta aivan nurinkuriset käsitteet. Te teette saman erehdyksen kuin kaikki muutkin "ulkomaalaiset" luullessanne, että meksikolainen on valkoinen mies. Sitä hän ei varmastikaan ole. Sitä ei ole niistä kukaan — ei meksikolainen murjaani, ei latinalais-amerikkalainen eikä koko lauma. Katsokaas, sir, ne eivät ajattele, suunnittele tai työskentele niinkuin me. Onpa heidän kertomataulunsakin aivan erilainen. Te luulette seitsemän kertaa seitsemän tekevän neljäkymmentäyhdeksän, mutta sitä eivät ne luule. Ne laskevat toisella tavalla. Ja ei edes valkoinen ole niistä valkoista. Minä annan teille erään esimerkin. Jos ostetaan talontarpeiksi kahvia, yksi naula tahi kymmenen naulaa kerrallaan…
— Kuinka suuri oli kultakimpale, josta puhuitte? kysyin päättävästi.Yhtä suuri kuin tämä täällä?
— Suurempi, sanoi hän rauhallisesti. Suurempi kuin koko roska, joka on täällä näytteillä, suurempi kuin koko roska yhteensä ja vielä vähän lisää. Hän vaikeni ja katsoi minuun epäröimättä. — En käsitä, miksikä en puhuisi teille tästä asiasta yksityiskohtaisemmin. Teillä on sellainen maine, että olette luotettava ja olen lukenut, että teillä on ollut sangen ihmeellisiä kokemuksia kaukaisissa maan paikoissa. Minä olen kauan etsinyt jotakin, joka löisi tässä yrityksessä tuumansa lukkoon minun kanssani.
— Te voitte luottaa minuun, sanoin minä.
Ja tässä vedän esille nyt koko jutun, mustaa valkealle, aivan niinkuin hän kertoi sen minulle istuessamme penkillä taidepalatsin luona järven rannalla, kalalokkien kirkuna korvissamme. Niin, hänen olisi pitänyt pitää sopimuksensa minun kanssani. Mutta minähän kiiruhdan tapahtumien edelle.
Kun olimme menossa etsimään istumapaikkaa, tuli pieni naishenkilö, ehkä kolmikymmenvuotias, kuihtunein ihoin, muistuttaen enin talonpoikaisvaimoa, rynnäten nuolennopeudella hänen luokseen ja räpytellen kuin lokit tuolla ylhäällä sekä tarttui lujasti hänen käsivarteensa voimalla ja tarkkuudella, joka tuntui koneelliselta.
— Vai niin, täälläkö sinä nyt olet! huusi nainen. — Sinä kiertelet teitä pitkin ajattelematta minua hituistakaan.
Tulin muodollisesti esitetyksi äskensaapuneelle. Oli selvää, ettei hän ollut koskaan kuullut puhuttavan minusta ja hän tarkasteli minua pahantuulisesti viekkailla, mustilla silmillään, jotka olivat aivan lähekkäin, ollen pyöreät ja levottomat kuin lokin.
— Sinä aiot kai puhua hänelle tuosta lutkasta? sanoi nainen.
— Kas niin, Sarah, tässä on kysymys liikeasioista, sanoi Jones valittavalla sävyllä. Minä olen niin kauan etsinyt sopivaa henkilöä ja kun nyt olen tavannut hänet, täytyy kai minulla olla oikeus antaa hänelle vähän vihiä siitä, mitä on tapahtunut.
Pieni naikkonen ei vastannut, hän puristi yhteen ohuet huulensa kuin olisi hän saanut suunsa täyteen nuppineuloja. Hän katsoi suoraan eteensä Jalokivitorniin niin tuimin ilmein, ettei mikään auringonpilkahdus voinut sitä lieventää. Menimme hitaasti järvelle onnistuen löytämään vapaan penkin ja istuimme sille huoaten helpoituksesta saadessamme vapauttaa näyttelyssä väsyneet jalkamme kannattamasta ruumiinpainoamme.
Kaksi joutsenta purjehti yli kimaltelevan veden ja lähestyi meitä. Kun heidän epäilyksensä meidän maallisen hyvyytemme puutteesta vahvistuivat, kääntyi Jones puoleksi selin seuraajattareensa elämän tiellä ja kertoi minulle juttunsa.
— Oletteko koskaan olleet Ecuadorissa? Totelkaa neuvoani ja älkää matkustako sinne koskaan. Vaikka sen otan takaisin, te ja minä ehkä menemme sinne yhdessä, jos te luotatte minuun ja teillä on kylliksi rohkeutta uskaltautuaksenne matkalle. Niin, siitä ei ole kovinkaan monta vuotta, kun minä saavuin sinne Australiasta puoleksi mädänneellä, vanhalla lastilaivalla, joka tarvitsi neljäkymmentä päivää tullakseen perille. Seitsemän solmua oli sen laatikon vauhti parhaimmillaan ja meillä oli ollut neljätoista päivää kestävä myrsky pohjoiseen Uudesta Zeelannista ja me saimme konevian kahden päivän päässä Pitcairn Islannista.
— Minä en kuulunut miehistöön. Olen junankuljettaja. Mutta olin tullut tutuksi laivurin kanssa Newcastlessa ja hän pyysi minua seuraamaan vieraanaan Guayaquiliin. Minä olin, nähkääs, kuullut, että palkat sillä amerikkalaisella rautatiellä, joka menee Andien yli Quitoon, olivat nousemassa. Mutta Guayaquil…
— On kuumepesä, huomautin minä.
Julian Jones nyökkäsi.
— Thomas Nast kuoli kuumeeseen tuskin kuukausi maihinnousunsa jälkeen siellä. Hän oli meidän suuri amerikkalainen piirustajamme, lisäsin minä.
— En tunne häntä, sanoi Julian Jones lyhyesti. Mutta sen minä tiedän, että hän ei suinkaan ollut ensimäinen, joka meni sillätavoin. Te saatte kuulla kuinka tämä selvisi minulle. Luotsiasema on noin 60 mailia alaspäin jokea.
— Kuinka on kuumeen laita? sanoin minä luotsille, joka tuli aikaisin aamulla kannelle. — Näettekö tuon hampurilaisen parkkilaivan, sanoi hän ja osoitti isoa ankkurissa makaavaa laivaa. — Kapteeni ja neljätoista miestä on jo kuollut, kokki ja kaksi matruusia ovat sen juuri tekemäisillään ja he ovat ainoat, jotka ovat jälellä.
— Ja hän ei todellakaan ollut väärässä. Samaan aikaan kuoli Guayaquilissa neljäkymmentä henkeä päivässä keltakuumeeseen. Mutta se oli pikkuseikka, kuten myöhemmin tulin huomaamaan. Paiserutto ja isorokko raivosivat, punatauti ja keuhkokuume sulattivat väkeä kokoon ja rautatiellä raivosivat taudit kaikista pahimmin. Niin olivat asiat. Niille, jotka halusivat matkustaa, oli se pahempi kuin kaikki muut taudit yhteensä.
— Kun me heitimme ankkurin Guayaquilin luo, tuli puolitusinaa laivureita toisista laivoista kannelle, ja varoittivat meidän laivuriamme päästämästä maihin muita kun niitä, joista hän halusi päästä. Eräs soutuvene tuli ja otti minut Duranista, joka oli toisella puolen jokea ja joka on rautatien päätepiste. Niillä oli mukanaan mies, joka lensi pitkin nuoraportaita kolme harppausta kerrallaan, niin kiire oli hänellä päästä kannelle. Kun hän tuli sinne, ei hänellä ollut aikaa puhua kenellekään meistä. Hän kumartui yli laivan partaan, puristi nyrkkiään Duranille ja huusi: Nyt tulit kumminkin nolatuksi! Nyt tulit nolatuksi!
— Kuka on tullut nolatuksi? kysyin minä. — Rautatie, sanoi hän päästäen irti hihnan ja otti esiin suuren Coltrevolverin, joka hänellä oli helposti saatavilla vasemmalla sivullaan. Minä olin siellä sopimusaikani loppuun — kolme kuukautta — mutta pääsin sieltä sittenkin. Minä olin konduktööri.
— Ja se oli se rautatie, johon minä olin aikonut palvelukseen. Mutta se ei ollut mitään siihen verraten, mitä hän kertoi myöhemmin. Rautatie meni Duranista, joka on samalla korkeudella kuin meri ja kohoaa kahdentoistatuhannen jalan korkeuteen Chimborazzolla ja kymmeneen tuhanteen jalkaan Quitolla, vuorijonon toisella puolen. Ja tie oli niin vaarallista, että juna ei voinut kulkea öisin. Matkustajien piletteineen täytyi nousta pois ja nukkua kylissä junan odottaessa päivän valkenemista. Ja joka junassa oli osasto Ecuador-sotilaita ja ne olivat kaikista vaarallisimpia. Niiden olisi pitänyt suojella matkustajia, mutta niin pian kuin tuli riitaa, tarttuivat ne kivääreihinsä ja yhtyivät rosvojoukkoon. Nähkääs, niin pian kuin junaonnettomuus tapahtui, olivat ecuador-indiaanit ensimäiset, jotka huusivat: Kuolema kaikille gringoille! Niin tapahtuu aina ja he löivät kuoliaaksi junahenkilökunnasta ja gringomatkustajista kaikki ne, jotka eivät olleet menettäneet henkeään junaonnettomuudessa. Niin, se on heidän laskutapaansa, joka on aivan erilainen kuin meidän, niinkuin sanoin joku hetki sitten.
— Ja hitto vie, ennenkuin päivä oli lopussa, tulin itse vakuutetuksi siitä, että tuo entinen konduktööri ei valehdellut. Se oli Duranissa. Minun piti tehdä ensimäinen matkani Quitoon, aioin lähteä seuraavana aamuna — sinne meni vain yksi läpikulkujuna vuorokaudessa. Oli puolipäivä, ensimäistä päivää kun olin siellä, noin neljän aikaan, kun höyrypannu "Kuvernööri Hancockilla" [suuri höyrylautta, joka kuljetti rautatiematkustajia joen yli Guayaquiliin] räjähti ja se upposi kuudenkymmenen jalan syvyyteen aivan laiturin viereen. Tämä oli kova onnettomuus, mutta se antoi aiheen vielä kovempaan. Puoli viiden aikaan alkoi tulla suuria, täyteen ahdettuja junia. Oli juhlapäivä ja ihmiset olivat tehneet matkoja sisämaahan Guayaquilista ja nyt tuli väkijoukko takaisin.
Ja väki — sitä oli viisi tuhatta — tahtoi tulla lautatuksi yli ja lautta makasi joen pohjassa eikä se ollut meidän vikamme. Mutta sitä se oli meksikolaisen laskutavan mukaan. — Lyökää kuoliaaksi gringot! huusi eräs heistä. Ei ollut mitään tehtävissä. Useat meistä pääsivät pakoon töin tuskin. Minä juoksin henki kurkussa ensimäisen koneenkäyttäjän jälkeen ja kannoin hänelle yhden hänen pienokaisistaan juuri kun veturin piti lähteä liikkeelle. Nähkääs, siellä kaukana, poissa kaiken kunnian ja rehellisyyden rajoilta, täytyy heidän kumminkin aina pelastaa veturit, kun tulee rettelöitä, sillä ilman niitä ei voitaisi jatkaa liikennettä. Puolitusinaa amerikalaisnaisia ja yhtä monta lasta istuivat kokoonsullottuina meidän muiden kanssa vaununlattialla ja Ecuador-sotamiehet, joiden olisi pitänyt suojella henkeämme ja omaisuuttamme, latasivat kiväärinsä ja lähettivät peräämme luotisuihkun niin kauan kuin olimme ampumamatkalla.