Hurja leikki.
Valentinen ilmeestä näkyi, että hän tiesi Asbjörn Kragin tarkoittavan totta uhkauksillaan. Ja totta hän tarkoittikin, sillä hän oli lujasti päättänyt tällä hetkellä väkisinkin ottaa asiasta selvän. Pahimmassa tapauksessa hän oli valmis ampumaan tuon vaarallisen naisen, ja hän tiesi sisimmässään, ettei sellainen teko milloinkaan tuottaisi hänelle tunnonvaivoja, sillä siten hänen olisi onnistunut hävittää paha ja rikoksellinen olento maan päältä. "Petohämähäkki" oli alkanut käydä huomattavan levottomaksi. Hän ei enää tuijottanut kylmäverisesti revolverin suuhun. Hänen silmänsä harhailivat sinne tänne, ja hän kuulosteli jännittyneenä, ikäänkuin odottaen apua jostakin.
— Yksi minuutti, sanoi Krag.
Salapoliisi oli todella käynyt tavattoman kalpeaksi. Hänen ohuet huulensa olivat miltei valkoiset. Hän tuijotti varmalla katseellaan Valentinea ja tähtäsi revolverilla hänen oikeaan ohimoonsa. Ja samalla hänen mielenmalttinsa oli niin suuri, ettei ase vähääkään vapissut hänen kädessään. Hän tiesi osaavansa varmasti maaliin. — Puoli minuuttia.
Valentine nousi yhtäkkiä vapisten. Hän oli peloissaan ja kiihtynyt.
— Seis! huudahti hän.
— Te siis antaudutte?
— Niin, minä annan myöten. Saatte tietää missä Ada on.
Krag laski aseensa.
— Elääkö hän?
— Elää.
— Mutta miksi hän sitten ei ole voinut antaa mitään elonmerkkiä itsestään?
— Siksi että hänet on pantu telkien taa mielenvikaisena.
— Onko hän… onko hän saanut kärsiä paljon?
Valentine ei vastannut.
— Jos hän on saanut kärsiä, jatkoi Krag, niin ei teistä kukaan vältä minun kostoani.
— Minä pelkään teitä, vastasi Valentine. — Minä ihailen kylmäverisyyttänne ja rohkeuttanne.
Krag seisoi aivan hänen edessään. Kiihtymys ja mielenliikutus oli levittänyt hienoa punaa Valentinen kaulalle ja tehnyt hänet entistä kauniimmaksi.
Valentine ymmärsi mitä Krag ajatteli katsellessaan häntä, ja hymy vilahti hänen huulillaan.
Hän oli saanut osan tavallista varmuuttansa takaisin. Hän puhui tyynesti ja päättäväisesti, eikä ääni vapissut.
Asbjörn Kragilla oli edelleenkin revolveri kädessä, mutta hän piti sen maata kohti suunnattuna.
— Säästäkää kohteliaisuutenne, sanoi hän. — Tehkäämme nopeasti loppu tästä kiusallisesta kohtauksesta.
— Kun minä nyt siis ilmaisen teille mistä Ada on löydettävissä, jatkoi Valentine tyynesti, täytyy minulla kai olla jokin varmuus siitä, että te pidätte mitä olette minulle luvannut.
— Ulkomaanjuna lähtee huomenna kello yksi päivällä, vastasi AsbjörnKrag. — Ei kukaan ole estävä teitä lähtemästä siinä junassa.
— Entä jos en lähde?
— Olen jo sanonut teille, että siinä tapauksessa saatte vastata seurauksista. Mitä vakavimmin tahdon kehottaa teitä lähtemään. Ellette olisi ollut siksi varovainen, että hankitte suojaksenne Adan panttivangiksi, olisitte jo aikoja sitten istunut lukkojen ja salpain takana. Ennen kello yhtä huomenna ei kukaan koske teihin. Mutta ellette lähde matkoihinne, niin teidät heti vangitaan joukkueinenne. Minä teen tämän myönnytyksen ainoastaan pelastaakseni viattoman nuoren tytön, jolle tietysti jokainen minuutti voi olla kallis. — Jätän sikseen myös kostotyönne, jonka uhriksi joutui eräs tovereistanne kamariherran maatilalla. Te tapoitte hänet, koska hän alkoi käydä vaivalloiseksi ja tahtoi ilmaista Adan olinpaikan. Hän sai varmaan tekojensa mukaisen lopun. Mutta siitä kaappauksesta, jonka olette aikonut panna toimeen kamariherran talossa, saatte kuin saattekin koreasti luopua, sen minä takaan.
— Ettekö siis anna mitään muuta varmuutta lupauksenne vakuudeksi? kysyi Valentine kuiskaamalla.
— En. Muuta vakuutta kuin kunniasanani ette voi saada, rouva Kempel, mutta siinä onkin enemmän kuin tarpeeksi. Jos te puolestanne täytätte osanne välipuheesta, niin tahtoisinpa nähdä mikä minut estäisi täyttämästä omaa osaani..
Valentine katsoi häneen kauan ääneti.
— Minä uskon teitä, sanoi hän ojentaen hänelle kätensä.
Asbjörn Krag nyökkäsi, mutta ei hievahtanutkaan tarttuakseen ojennettuun käteen.
Valentine vavahti. Hän oli ilmeisesti loukkaantunut syvästi, mutta hän hymyili sanoessaan:
— Moni mies olisi pitänyt itseään onnellisena, jos olisi saanut suudella kättäni.
Krag ei vastannut.
— Mutta koska nyt kerran olette voittanut minut, jatkoi Valentine, sallitte ehkä minun antaa teille pienen muiston tästä omituisesta yhdessäolostamme.
— Muiston?
— Niin, tämän pienen kukkavihon, vastasi Valentine mielistelevästi.
Ja nyt tapahtui jotain, joka puolta tuntia myöhemmin vaikutti ratkaisevasti vakavassa tilanteessa.
Tällä hetkellä se osoitti ainoastaan, että tuo vaarallinen nainen yhä edelleen taisteli pelastaakseen asemansa; se osoitti, ettei hän kammonnut mitään keinoa, vaan että hän jännittämällä jokaisen hermonsa koetti voittaa pientä pelastuksen mahdollisuutta, pienen pientä mahdollisuutta vapautua tuosta voimakkaasta, tyynestä, kalpeasta miehestä, joka uhkaavana piteli revolveria kädessään.
Tapahtuma oli tällainen:
— Tämän pienen kukkavihon, sanoi Valentine ottaen pöydältä kimpun vaaleanpunaisia ruusuja.
Ja hänen äänessään oli sillä hetkellä tosiaankin liikuttava avuttomuuden ja toivottomuuden sointu. Hänhän oli vain nainen, ja tahtoihan Asbjörn Krag toki ottaa vastaan kukkavihon, jottei loukkaisi häntä vielä enemmän ja jotta keskustelusta vihdoin tulisi loppu.
— Minä rakastan rohkeutta ja päättäväisyyttä, ilmenipä se missä tahansa, kuiskasi Valentine astuen ruusukimppu oikeassa kädessään lähemmäksi poliisimiestä. Hänessä oli jälleen jotain kissamaista, hiipivää, jotain tiikerimäistä sulavuutta, joka värisytti Asbjörn Kragia. Ja yhtäkkiä salapoliisi pysäytti hänet äänekkäällä, tuimalla käskyllä.
— Ei askeltakaan edemmäksi, sanoi hän. — Jos tulette lähemmä, niin ammun.
Valentine pysähtyi kauhistuneena.
— Pankaa kukat kädestänne pöydälle, käski Krag.
Valentine viivytteli.
— Totelkaa silmänräpäyksessä!
Hän laski kukkavihon hiljaa pöydälle.
Asbjörn Krag otti sen varovasti käteensä ja pudisti sitä.Pitkä, terävä tikarioli kätketty vaaleanpunaisten ruusujen keskelle. Nyt se putosi lattialle ja kierähti matonreunan alle.
— Koska niin tahdotte, sanoi Krag haistellen ruusuvihkoa, — mutta antakaa se minulle ilman piikkejä.
— Siinä meni viimeinen keino, mutisi Valentine.
Hän oli nyt todella peloissaan. Hän vapisi kauhusta ja kulki edestakaisin huoneessa kädet rukoilevasti koholla ja katse tähdättynä revolveriin, joka nyt jälleen oli ojennettuna hänen päätänsä kohti.
— Viimeinen keino, mutisi hän uudelleen.
— Teiltä on siis mahdoton saada mitään tietoja, sanoi Krag.
— Ei, ei, vastasi hän nopeasti. — Saatte tietää kaiken, minä en salaa enää mitään.
Hänen viimeinen keinonsa, murhayritys, oli paljastunut niin nöyryyttävällä tavalla, että epätoivo sen johdosta oli ilmeisesti kokonaan murtanut hänet. Nyt hän oli semmoisessa tuskassa ja sielullisessa hajaannustilassa, että saattoi olla valmis puhumaan mitä hyvänsä, antamaan ilmi liittolaisensa, paljastamaan kaikki salaisuudet.
Asbjörn Krag ymmärsi tämän. Hän oli tutustunut asianlaitaan oikeussaleissa, nähnyt miten rikoksentekijät, kun kaikki tiet ovat ummessa, heittäytyvät suin-päin täydelliseen ja suoraan tunnustukseen, ikäänkuin siitä löytäen vapautuksen.
Ja nyt hänen ei tarvinnut enää kysyä.
— Ada on täällä Kristianiassa, muka mielenvikaisena, sanoi Valentine. — Hän asuu erään vanhan, kiltin naisen luona, joka on aivan syytön kaikkeen.
— Osoite?
Valentine ilmoitti osoitteenkin, erään Töienhavenin lähellä sijaitsevan talon, ja mainitsi kerroksen sekä emännän nimen. Hän puhui hyvin nopeasti, melkein huohottaen, ja sekoitti tunnustukseensa kaikenlaisia vakuutteluja, että hänen oli ollut pakko näin menetellä, että hän luotti Asbjörn Kragin lupaukseen, mitä vapaaseen lähtöön tuli, j.n.e. Poliisimies oli täydelleen masentanut hänet.
Asbjörn Krag kirjoitti tiedonannot pienelle paperipalaselle, jonka ympäri hän sitten kääri nenäliinansa.
Valentine seurasi hänen valmistelujaan mielenkiintoisesti ja näytti tyyntyvän jonkun verran.
Krag astui avoimen ikkunan ääreen, mutta ei silti irroittanut silmiään hetkeksikään Valentinesta.
Hän antoi vihellysmerkin, ja heti kuului kadulta vastaukseksi samanlainen. Siellä oli Jens, hänen tarmokas apulaisensa, odottamassa hänen määräyksiään.
Krag heitti nenäliinan hänelle ja lausui vain nämä kaksi sanaa:
— Seuraa ohjeita.
Sitten hän sulki ikkunan ja kääntyi jälleen Valentineen päin.
— Meillä on vielä puoli tuntia aikaa olla toistemme seurassa, sanoi hän. — Nyt olen lähettänyt väkeni taloon, jonka mainitsitte, ja vähemmässä kuin puolessa tunnissa voin tuskin odottaa heiltä mitään tietoja. Toivon, ettette ole keksinyt taas jotain uutta kepposta minun varalleni.
— En ole, saatte olla huoleti tällä kertaa, vastasi Valentine. — Olen menettänyt kaiken.
— Hyvä. Sittenpä mielisin kysyä teiltä erästä asiaa. Miksi tuo mies-parka siellä Övren kartanossa murhattiin?
— Minä sain asiasta tiedon vasta sitten, kun se jo oli tapahtunut, vastasi Valentine. — Hän oli roisto, hän tahtoi kavaltaa meidät. Olin tosin jo kauan epäillyt häntä ja käskenyt väkeäni olemaan varuillaan hänen suhteensa, mutta mitään suoranaista osaa minulla ei ole rankaisemisessa. Tietäkää, herra poliisimies, että meidän kirjoittamattomat lakimme ovat paljon ankarammat kuin yhteiskunnan kirjoitetut. Hän sai muuten ansionsa mukaan. Hän on eläissään tehnyt niin monta rikosta, että kuolemanrangaistus oli enemmän kuin oikeutettu. Mitä minun siihen tulee, että hän oli saanut tunnonvaivoja ja tuumi ruveta paremmaksi ihmiseksi. Hän uhkasi lopulta suorastaan antaa meidät ilmi, ja siksi hänet oli raivattava tieltä pois.
— Minä näin hänen olkapäässään erään merkin, sanoi Krag istuen yhä revolveri kädessä.
— Se oli muisto kaleerivankeudesta, mutisi Valentine. — Hän rupesi meidän mieheksi, kun autoimme häntä karkaamaan sieltä. Hän osoitti mitä mustinta kiittämättömyyttä tahtoessaan sittemmin kavaltaa meidät. Minä en häntä enää muistele.
Salapoliisi katsoi kelloaan.
— Sinä aikana, mikä meillä on tässä vielä jäljellä, ennenkuin väkeni ilmoittaa minulle, että Ada on löydetty, aloitti hän, voisimme sopivasti ajan kuluksi järjestää muut välimme.
Valentine tuijotti häneen käsittämättä mitään.
— Tarkoitukseni ei ole, jatkoi Krag, lähettää teitä huomenna ulkomaille aivan rahattomana, mutta teidän on kuitenkin muistaminen, että olen tässä jutussa tavallani konsuli Falkenbergin asianajaja. Hän kääntyi puoleeni saadakseen selkoa kirjainlukon salaisuudesta ja noiden kahdenkymmenenviiden tuhannen kruunun katoamisesta. Te tarjositte kerran Einar Falkenbergille kaksikymmentä tuhatta kruunua hänen veljensä velkojen suoritus-avuksi. Tarjous oli teidän puoleltanne tarkoitettu osittain silmänlumeeksi, osittain solvaukseksi. Falkenberg käsitti sen yksinomaan solvaukseksi. Minä sitävastoin en näe mitään alentavaa siinä, että minä hankin hänelle rahat, mitkä te todenperästä olette varastanut häneltä. Tapoihini kuuluu, että toimitan tehtäväni mahdollisimman perinpohjaisesti, ja ilman noita kahtakymmentäviittä tuhatta ei tämän jutun ratkaisu olisi aivan täydellinen. Toisin sanoen, tahdotteko olla hyvä ja panna nuo varastetut rahat tähän pöydälle?
Asbjörn Krag, joka tunsi "petohämähäkin" ahneuden, odotti nyt jonkinlaista sisunpurkausta tämän pyynnön johdosta.
Valentine rypistikin otsaansa, mutta rypyt silisivät kohta jälleen ja hän kysyi kummastellen:
— Vaaditteko todellakin sitä?
— Ehdottomasti.
— Mutta minulla ei ole rahojani eikä arvoesineitä tässä huoneessa, vastasi Valentine. — Saatte siis antaa minun mennä noutamaan niitä.
Hän oli jo menossa viereisiin huoneihin, kun revolverin uhkaava liike pysäytti hänet.
— Seis! huusi Krag. — Ei askeltakaan.
Valentine kääntyi takaisin, ja salapoliisi pani merkille hänen kasvojensa jännittyneen ilmeen. Kragista tuntui, että tuo nainen jälleen punoi jotain juonta, ja se hermostutti häntä hiukan.
— Minä en ole niin tyhmä, sanoi hän, että päästäisin teidät muihin huoneisiin.
— Ajattelin vain noutaa ne kaksikymmentäviisi tuhatta —
— Niinpä tietenkin. Ja samalla hälyyttää ystäviänne.
— Ystäväni eivät ole täällä.
— Sitä en usko. Ja sitäpaitsi olen jo huomannut minne olette kätkenyt rahanne.
— Todellakin?
— Vetäkää syrjään tuo vasemmalla oleva verho, juuri se keltainen siinä. Te viivyttelette, näemmä. Minusta tuntuu siltä, kuin te ryhtyisitte vanhaan hurjaan leikkiinne taas, rouva Kempel. Minä en ole yhtä kärsivällinen enää. Nyt kohotan revolverin uudelleen ja pyydän vielä kerran teitä vetämään syrjään nuo keltaiset silkkiverhot.
Valentine repäisi äkisti verhot syrjään. Asbjörn Kragin täytyi hymyillä nähdessään mitä niiden takana piili: seinään upotettu rautaovi ja siinä teräksinen kädensija.
— Tahdotteko nyt olla ystävällinen ja avata kaapin, hyvä rouva. En pyydä enempää kuin ne kaksikymmentäviisi tuhatta, mutta ne minä tahdonkin saada, sillä ne ovat varastetut päämieheltäni.
Tällä kertaa Valentine ei empinyt sekuntiakaan, mikä ihmetytti Asbjörn Kragia, joka nyt oli oppinut tuntemaan hänen vastahakoisuutensa ja tottunut uhkauksilla karkoittamaan hänet asemasta toiseen.
Tuokion kuluttua kaapinovi oli auki, ja salapoliisi näki vilahdukselta kiiltävän teräsholvin. Seinän täytyi niinmuodoin olla hyvin paksu.
Asbjörn Krag kuuli Valentinen helistelevän avaimia mutisten:
— Teidän pitää saaman tahtonne perille, Asbjörn Krag, kun kerran tällä tavoin ilkeätte alentua ryöstämään minut paljaaksi. Kaksikymmentäviisi tuhattako niitä piti olla?
— Niin, kiitos.
Valentine seisoi selin huoneeseen, ja salapoliisi kuuli setelien kahisevan hänen käsissään. Mutta hän ei saattanut nähdä hänen puuhiaan, sillä kaapinovi oli painunut hieman kiinnemmäksi ja peittänyt hänet puoleksi.
Yhtäkkiä Kragista tuntui, kuin kello olisi soinut jossakin.
Hän säpsähti.
— Kello soi, sanoi hän.
— Niin kuului, jossain toisessa huoneistossa, vastasi Valentine välinpitämättömästi kassaholvin sisästä, — mutta jos tahdotte mennä eteiseen katsomaan, niin olkaa hyvä.
— Ei kiitos, kyllä minä mieluummin istun tässä ja tähtäilen teitä revolverilla oikeaan korvaan. Minä muistutan teitä erinomaisesta ampumataidostani.
— Hyvä on, Asbjörn Krag, ja tuskin uskotte, miten ihastuttavaa on tietää, ettäte istutte vihreässä nojatuolissa ja tähtäätte revolverilla suoraan minun päähäni.
Hän puhui huomattavan äänekkäästi.
— Miksi puhutte niin kovalla äänellä? kysyi Krag.
— Täytyyhän minun puhua ääneen, kun seison selin teihin… Kymmenen tuhatta, yksitoista, kaksitoista, kolmetoista, neljätoista tuhatta…
Setelit kahisivat edelleen hänen käsissään. Asbjörn Krag hermostui yhä enemmän.
— Jopa tähän taloon nyt on yhtäkkiä tullut eloa, sanoi hän. — Eivätkö nuo ole askelia, joita kuulen? Lähestyviä askelia?
— En tiedä. Palvelustyttö ehkä siellä liikkuu. Seitsemäntoista, kahdeksantoista tuhatta —
Asbjörn Krag istui ja mietti:
Hänellä on revolveri kassakaapissa. Siksi hän niin auliisti avasi oven.Nyt hän kohta kääntyy tännepäin ja laukaisee.
Salapoliisi terotti katsettaan, lujasti päättäen ensimäisen epäilyttävän liikkeen huomatessaan tehdä Valentinen vaarattomaksi.
Mutta samassa yhtäkkiä jääkylmä väre kävi hänen ruumiinsa läpi, sillä nyt hän kuuli aivan selvästi ääntä takaapäin, huoneesta. Joku oviverho vetäistiin kiireesti syrjään.
Asbjörn Krag nousi salamannopeasti kääntyen uutta vaaraa vastaan. Mutta se oli jo myöhäistä.
Huumaava isku jysähti hänen päähänsä, ja hän vaipui lattialle kuin kuollut.
Ikäänkuin sumun läpi hän näki kahdet kasvot, paroni von Kühnelin ja senaattori José Ysayon.
Ja jostakin hyvin kaukaa hän kuuli Valentinen pilkkanaurun.
Sitten hän meni tainnoksiin.
Automobiili.
Kaksi "petohämähäkin" liittolaista oli siis odottamattomalla tavalla sekaantunut asiaan. Tuo kavala, rikoksellinen nainen oli tehnyt salapoliisille vaarallisen kepposen. Heitettyään aluksi kaiken pelastumisen toivon hän oli sitten käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja erään huoneessa olevan omituisen laitteen avulla — jonka Krag liian myöhään keksi — kutsunut paikalle senaattori José Ysayon ja paroni von Kühnelin, nuo kaksi täydellistä pahantekijätyyppiä, jotka olivat hänen uskollisia kätyreitään.
Mutta miten tämä tapahtui ja kuinka Asbjörn Krag taisteli viimeisen epätoivoisen taistelun "petohämähäkkiä" vastaan tuossa salaperäisessä huoneessa, siitä kerrottakoon vasta sitten, kun olemme kuulleet, miten Kragin apulaisen Jensin kävi.
Draaman viimeiset kohtaukset näyteltiin näet samoihin aikoihin kahdella taholla kaupunkia: "petohämähäkin" asunnossa ja erään kadun varrella Töienhavenin lähellä, jonne Asbjörn Krag oli lähettänyt Jensin ja muut poliisimiehet.
Jätämme sentähden toistaiseksi Asbjörn Kragin, joka saatuaan hirvittävän iskun takaraivoonsa suistuu tajuttomana lattiaan, ja seuraamme hänen apulaistaan. Sillä näytelmä päättyy siten, että kehityksen molemmat haarat jälleen yhtyvät ja että Jens peräti vaarallisessa seikkailussa kohtaa jälleen isäntänsä. Tapaukset kehittyvät vimmatulla nopeudella. Kuluu tuskin kahta tuntia siitä hetkestä, jolloin isku kohtaa Asbjörn Kragin, ennenkuin koko juttu saa ratkaisunsa. Mutta katsokaamme mitä tapahtui.
* * * * *
"Petohämähäkin" oli siis ollut pakko ilmoittaa Asbjörn Kragille missä paikassa Adaa pidettiin vankina. Tämän osoitteen sekä muutamia menettelyohjeita Asbjörn Krag oli sitten lähettänyt ikkunasta Jensille, joka oli odottanut ulkopuolella yli puolen tuntia. Tämä entinen rangaistusvanki, joka nyt niin suurella innolla palveli kelpo poliisimiestä, oli heti kadonnut kaupungin pimeille kaduille.
Sillä välin Einar Falkenberg odotteli vaunuissa poliisiaseman ulkopuolella. Hän oli saapunut määrätyllä kellonlyönnillä.
Asbjörn Krag ei ollut sanallakaan ilmaissut Falkenbergille mitä oli tapahtuva tai mitä hän aikoi tehdä lähdettyään Grand Hotelin juhlasta Valentinen seurassa. Falkenbergilla ei siis ollut muuta neuvoa kuin odottaa; hän ei voinut ryhtyä kerrassaan mihinkään. Ja juuri tämä ehdoton toimettomuus vaikutti, että hänen epätoivonsa ja jännityksensä yhä kasvoi.
Hän istui umpinaisissa vaunuissa katsellen ikkunasta poliisimiehiä, joita tuli ja meni hänestä mitään välittämättä. Kaikki alkoi tuntua hänestä yhä käsittämättömämmältä ja arvoituksellisemmalta. Mutta että jotain tavatonta oli tekeillä, sen hän saattoi päättää siitä vilkkaasta elämästä, mikä vallitsi tuossa muulloin niin rauhallisessa poliisikamarirakennuksessa. Kaikki ikkunat olivat valaistut. Ja poliisilaitos olikin todella kovassa puuhassa tämän jutun takia. Etsivän osaston päällikkö istui konttorissaan turhaan koettaen saada jotain johtoa asiaan telefonoimalla ja lennättämällä sähkösanomia ja pikalähettejä ympäri kaupunkia. Ja missä Asbjörn Krag oli? Miksei hän näyttäytynyt? Levottomuus etsivässä osastossa tänä yöllisenä hetkenä muistutti sotajoukon yleisesikunnan vilkasta hyörinää juuri ennen taistelun alkua, kun ratkaiseva hyökkäys on suunnattava vihollista vastaan.
Falkenberg istui ulkona vaunuissa ja katsoi vähintään sadasti kelloaan. Määräaika oli juuri loppuun kulumaisillaan ja hänen toivonsa peräti katoamaisillaan, kun Jens pisti nokkelat kasvonsa vaununikkunasta sisään ja kysyi:
— Konsuli Falkenberg?
— Niin.
— Minä tulen Asbjörn Kragin luota.
Falkenberg aikoi hypätä vaunuista, mutta Jens pidätti häntä.
— Istukaa rauhassa, sanoi hän, minä tulen pian takaisin.
Ja sitten hän katosi.
Konsuli odotti taas lähes viisi minuuttia. Sitten vaununovi aukesi ja kolme siviilipukuista poliisikonstaapelia astui sisään. Jens kapusi kuskipenkille ajurin viereen ja osoitti tälle minne hänen oli ajettava. Vaunut vierivät Plöensbakkea alas, pitkin Suurkatua ja saapuivat pian Trondhjemin-tielle. Konsuli kuuli, että perässä ajoivat toiset vaunut. Nekin olivat täynnä poliiseja. Matkalla ei puhuttu mitään, ja kun Falkenberg koetti kysellä vieressään istuvalta konstaapelilta, niin tämä vastasi:
— Hs, ei saa puhua.
Vihdoin vaunut pysähtyivät jollekin autiolle kadulle. Kun vaununovi avattiin, saattoi konsuli erottaa Töienhavenin mustat puunlatvat, jotka häämöttivät yöllistä taivasta vasten.
Poliisimiehet hyppäsivät nopeasti maahan molemmista ajoneuvoista, ja kuskit saivat käskyn ajaa eteenpäin. Oli kuutamo, ja talorivien mahtavat varjot peittivät kohta poliisimiehet. Nämä seisoivat suuren nelikerroksisen kivitalon edustalla, jonka kaikki ikkunat olivat pimeinä.
Jens oli koko ajan ollut johtajana; hän toimi Asbjörn Kragin nimessä ja hänen ohjeittensa mukaan. Hän otti avaimen taskustaan ja päästi itsensä ja kaikki muut talon ovesta sisään sekä lähti sitten etumaisena nousemaan portaita. Toisessa kerroksessa hän pysähtyi ja soitti ovikelloa erikoisella tavalla.
Kun Falkenberg tällöin kuiskasi kysymyksen, missä oltiin, niin muuan poliisi vastasi:
— Eräässä Asbjörn Kragin asunnossa.
Heti senjälkeen kuului sisäpuolelta askelia, ja vanha, puolipukeissa oleva harmaapartainen mies avasi hiljaa eteisen oven. Poliisimiehet astuivat sisään.
Konsuli Falkenberg kummastui suuresti nähdessään, että asunto, johon kuului kaksi pientä huonetta, oli kirkkaasti valaistu. Mutta ikkunoissa oli niin paksut uutimet, ettei pienintäkään valonsädettä päässyt ulos.
— Kävipä somasti, kuiskasi Jens, kun sattui Asbjörn Kragilla olemaan asunto täälläkin, ihan vastapäätä sitä taloa, jossa meidän on käytävä.
Huoneet olivat köyhänlaisesti kalustetut, mutta seinillä riippui joukko aseita.
Jens otti erään kiväärin ja tarkasti sen makasiinia. Ladattu oli. Hän antoi kiväärin eräälle poliisikonstaapelille ja sanoi:
— Te joka ammutte niin hyvin — voitteko osata kadulla juoksevaa miestä jalkoihin — siis haavoittamatta häntä hengenvaarallisesti?
Poliisimies hymyili.
— Osaan toki vaikka ohimoon, sanoi hän, niin varma olen taidostani.
— Hyvä on, mutta teidän on osattava häntä jalkoihin. Asettukaa tähän ikkunaan. Ja sillaikaa me menemme kadun poikki vastapäiseen taloon,jossa on…
Falkenberg tarttui häntä käsivarteen.
— Ada? kysyi hän.
— Niin.
— Mutta menkäämme sinne heti paikalla. Mitä te odottelette?
Jens katsoi hyvin paheksuvasti häneen.
— Ette nähtävästi tiedäkään mitä on kysymyksessä, sanoi hän vetäen taskustaan paperipalasen ja näyttäen sitä Falkenbergille.
Paperi sisälsi Asbjörn Kragin tiedonannon. Ja siihen oli salapoliisi kirjoittanut:
"Menetelkää äärettömän varovaisesti. Ei vähintäkään melua. Voi käydä niin, että Ada saa surmansa, jos hänen vartiansa huomaavat vapauttajain olevan läheisyydessä."
— Ymmärrättekö nyt? kysyi Jens.
Falkenberg ymmärsi ja vaikeni.
Sitten sammutettiin tulet huoneessa, paksut uutimet vedettiin hiljaa syrjään, ja poliisimiehet kokoontuivat ikkunaan. Oltiin toisessa kerroksessa. Katu oli autio ja pimeä, eikä vastapäisen talon ikkunoista yksikään ollut valaistu.
— Tuossa on n:o 32, sanoi Jens osoittaen kädellään. — Meidän on tunkeuduttava kolmanteen kerrokseen ja käännyttävä vasemmalle, kun nousemme portaita ylös. Mutta ei saa kuulua ääntä, ei askeltakaan. Sitten rikomme eteisen oven. Oikealla olevassa huoneessa nukkuu neiti Ada. Särjettyämme eteisen oven tulee meidän parissa silmänräpäyksessä olla hänen huoneessaan. Jos sekunninkaan myöhästymme, voi tapahtua jotain hirveätä?
Sitten nuori salapoliisi kääntyi kiväärillä varustetun poliisimiehen puoleen ja jatkoi:
— Te jäätte tänne pitämään vahtia tässä ikkunassa. Asbjörn Krag kirjoittaa, että niitä roistoja piilee tuossa talossa ainakin pari kappaletta. Ja se kai merkitsee, etteivät ne saa päästä karkuun.
Jens tarkasteli vastapäistä taloa arvostelevasti.
— Vesiränni, mutisi hän.
Eräs poliisimies huomautti:
— Mitä joutavia. Mahdotontahan ihmisen on päästä ulos kolmannesta kerroksesta pitkin sileätä seinää, vaikka siinä olisikin vesiränni.
Mutta entinen vanki vastasi, muinaisia tekojansa muistellen:
— Minä olen sen kuitenkin tehnyt.
Sitten eräs ikkuna aukaistiin, ja kiväärillä varustettu poliisimies asettui siihen.
— Entä minä? kysyi Falkenberg. — Mitä minun on tehtävä?
— Te jäätte tänne, vastasi Jens. — Te vain turmelisitte koko työmme, jos olisitte mukana tuolla.
Konsulilla ei ollut muuta neuvoa kuin totella käskyä. Poliisimiesten lähtiessä huoneistosta hän seisoi ikkunassa katsellen vastapäistä taloa, jossa pikku Ada oli vangittuna. Hän oli menehtymäisillään jännityksestä. Hän ei ollut nukkunut pitkään aikaan, ja hänen kaikki hermonsa vapisivat. Mutta nyt hän kai saa kohta nähdä morsiamensa? Elääkö Ada vielä, onko hänen olonsa tukala? Toivo ja pelko vaihtelivat odottajan mielessä. Toivo saada pian sulkea Ada syliinsä. Pelko että konnat ovat tehneet hänelle pahaa, kenties tappaneet hänet, sillä hän tiesi, että "petohämähäkiltä" ja hänen joukkueeltaan saattoi odottaa mitä tahansa. Mutta sietämättömintä hänestä oli seisoa näin lähellä Adaa ja kuitenkin olla pakotettuna ehdottomaan toimettomuuteen.
Toistaiseksi hän ei voinut tehdä muuta kuin jännittyneellä mielenkiinnolla seurata muiden liikkeitä.
Kas, tuolla alhaalla livahti tumma varjo kadun poikki. Se oli kai Jens. Häntä seurasivat muut poliisimiehet, jotka yksitellen äänettömästi hiipivät kadun poikki.
Hän näki heidän kokoontuvan portille, kuuli hiljaista ääntä, ikäänkuin saranain kitinää, ja ymmärsi siitä, että portti oli avattu. Ja sitten meni lähes viisi minuuttia täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Vastapäinen talo oli kuollut ja pimeä, eikä kadultakaan kuulunut askelia mistään. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi tässäkin huoneessa, missä hän nyt oli. Poliisimies seisoi hievahtamatta kivääri käsissä. Ainoa liike, minkä Falkenberg tunsi, oli hänen oman sydämensä kiihkeä jyskytys. Mutta hän tiesi, että tuokion päästä valtava meteli, jyske ja pauke, ammunta ja kirkuna on katkaiseva hiljaisuuden tuossa suuressa, äänettömässä talossa kadun toisella puolen.
Ja nyt se alkoi.
Talon sisästä hän kuuli ryminän, joka ilmaisi, että nyt eteisen ovi murrettiin auki. Särkyvä lasi helisi, ja pirstaleet narskuivat jalkojen alla vihlovasti. Heti senjälkeen kuului mahtava jymähdys, ikäänkuin raskas lyijypaino olisi viskattu seinään, ja sitten hänen korvansa erotti kaukaisia ihmisääniä.
Ja samassa välähti punertava valo eräässä ikkunassa. Se näytti alkavan tulipalon leimahdukselta, mutta se oli vain salalyhdyn valojuova, joka sivuutti ikkunan. Se katosi heti ja ilmestyi jälleen seuraavaan ikkunaan. Ja sitten äänet erottuivat selvemmin, kajahti huutoja, kuului nopeita, äänekkäitä käskyjä. Liehuva, punertava valo ja pirstatun lasin räminä antoi kaamean leiman sille, mitä talon sisäpuolella tapahtui.
Sitten kuului kirkaisu, yksi ainoa vihlova naisen kirkaisu. Ja kohta senjälkeen pamahti revolverinlaukaus. Ja sitten toinen. Eräs ruutu särkyi, lasipalasia putosi helisten katukäytävälle ja hurja meteli kuului yhtäkkiä kovana ja selvänä ikkuna-aukosta. Falkenberg kuuli miehenäänen karjuvan: "Iske häntä päähän!" Mutta sitten melu, äänet ja rähinä sulivat yhdeksi ainoaksi sekamelskaksi.
Falkenberg hyökkäsi ovelle.
— Minä en kestä enää! huusi hän aivan suunniltaan jännityksestä ja tuskasta. — Minun täytyy päästä tuonne. Hellittäkää minusta!
Mutta konstaapeli piteli häntä kovakouraisesti käsivarresta ja heitti hänet takaisin.
— Te ette pääse ulos, sanoi poliisimies tuimasti, niin kauan kuin minä olen täällä.
Samassa hän vilkaisi vastapäistä taloa, astui kiireesti ikkunaan ja valmistautui ampumaan. Falkenberg seurasi hänen katseensa suuntaa — ja näki olennon, joka kapusi seinää myöten alas pitkin vesiränniä.
— Se nuori mies oli oikeassa, mutisi konstaapeli. — Ketterä ihminen voi kuin voikin liikkua vesirännin avulla pitkin sileätä kiviseinää. Mutta tuo ei pääse karkuun.
— Ammutteko hänet? kysyi Falkenberg tuskan vallassa.
— Ammun häntä koipeen, vastasi toinen kylmäverisesti ja seurasi olentoa kiväärinpiipulla.
Kun kiipijä oli päässyt katukäytävälle ja lähti juoksemaan pakoon ja talossa ikkuna toisensa jälkeen aukesi ja sadatuksia ja uhkauksia sateli miehen perään, silloin konstaapeli laukaisi.
Pakenija lysähti kokoon kuin riepu.
— Oikeaan polveen, mutisi konstaapeli laskien pyssyn kädestään.
Falkenberg kurottautui ikkunasta ulos katsellakseen haavoittunutta tarkemmin. Mies-parka kiemurteli ähkyen ajotiellä, koetti kerran toisensa perästä nousta pystyyn, mutta suistui aina takaisin maahan.
Yhtäkkiä Falkenberg kuuli omituista surinaa, joka tuli jostain kaukaa ja kasvoi nopeasti yhä voimakkaammaksi.
Hän kurottautui kauemmaksi ikkunasta ulos ja katsoi pitkää katua alaspäin, mistä tulla tohisi tulisilmäinen hirviö. Se oli automobiili, joka läheni vimmatulla nopeudella.
Se päästi torvestaan pitkän törähdyksen, joka yön hiljaisuudessa kuului villipedon karjunnalta.
Falkenberg peräytyi ikkunasta huoneeseen. Hänen silmänsä etsivät ovea.Hänen äänensä oli kauhusta käheä, kun hän kuiskasi:
— Se on Valentinen automobiili.
Valentinen uusi autonkuljettaja.
Niin äkkiä oli siis tilanne muuttunut Valentinen huoneessa.
Asbjörn Krag luuli jo seisovansa voitonpalmu kädessä, hän vain odotti ilmoitusta apulaiseltaan, jonka oli lähettänyt työhön, kun vaarallinen nainen odottamattomalla kepposella tekikin hänet yhtäkkiä ihan voimattomaksi.
Hän oli hetkeksi unohtanut olevansa suuren ja ovelan rikoksentekijän asunnossa.
Niin varovainen nainen kuin Valentine Kempel, joka oli toiminut suuremmissa oloissa ja viisastunut kokemuksistaan, oli tietysti myös järjestänyt asuntonsa oman päänsä mukaan.
Hän oli ottanut lukuun äkkiyllätyksen mahdollisuuden, ja hänen viisihuoneinen asuntonsa oli vähitellen muodostunut jonkinlaiseksi mäyränluolaksi, jossa oli monta salaista käytävää.
Hän oli aina liittolaistensa ympäröimänä.
Asbjörn Krag olikin alusta pitäen ollut selvillä siitä, että joku tai joitakuita hänen ystävistään oli lähitienoilla.
Mutta pitämällä Valentinea vankina revolverin suun edessä oli salapoliisia onnistunut estää häntä kutsumasta apua.
Lopuksi "petohämähäkki" vihdoin oli taipunut ja ilmoittanut KragilleAdan olinpaikan.
Hän oli ollut näköjään täysin voitettu ja luvannut suostua, kun Asbjörn Krag vaati häntä poistumaan maasta. Mutta viime hetkessä oli hänen mieleensä juolahtanut epätoivoinen ajatus.
Hänen onnistui kutsua apua.
Juuri kun salapoliisi luuli voittaneensa koko pelin, ilmestyi huoneistoon kaksi Valentinen liittolaista, espanjalainen José Ysayo ja saksalainen von Kühnel.
Krag sai ankaran iskun takaraivoonsa ja suistui tajuttomana lattialle.
Roistot köyttivät hänen kätensä ja jalkansa ja jättivät hänet avuttomana makaamaan lattialle. Valentine selitti muutamin sanoin mitä oli tapahtunut ja että hänen oli ollut pakko ilmaista Adan olinpaikka.
— Mutta vielä ehdimme mahdollisesti estämään Adan vapauttamisen.Automobiili —
Niin, espanjalaisella oli automobiili ulkopuolella valmiina.
Pian matkaan siis.
Ennenkuin he poistuivat Valentinen asunnosta, laskeutui saksalainen polvilleen tutkiakseen, vieläkö Asbjörn Krag oli tajuttomana.
Hän ravisti sidottua poliisimiestä ja kuunteli korva hänen rintaansa vasten.
Noustessaan jälleen pystyyn hän virkkoi: — Luulisi miehen nukkuvan ikuista unta. Valentine säikähti ja tuijotti Asbjörn Kragia kasvoihin, jotka olivat veriset ja kalpeat.
— Kuollut? kuiskasi hän.
— Ei vielä, vastasi saksalainen. — Saatan kuulla hänen sydämensä sykkivän hiukkasen. Ja kun miehellä on tuollainen ruumiinrakenne (tässä hän kevyesti potkaisi poliisimiestä), ei kestäne kauaakaan, ennenkuin hän on ihan terve ja jaksaa uudelleen ryhtyä taisteluun Valentinea vastaan.
Rauhoituttuaan Asbjörn Kragin tilan suhteen Valentine alkoi kiirehtiä lähtöä.
Jokainen sekuntihan oli hänelle kallis. Hän laski, että Asbjörn Kragin apulainen oli ajanut hevosella Adan kätköpaikalle. Nyt hän oli varmaan jo perillä, niin että oli pakko rientää perään heti paikalla, jos mieli ehtiä jotakin aikaansaada.
Espanjalainen meni hakemaan viereisestä huoneesta yllensä ohjaajaviitan ja -lakin.
Valentine ja saksalainen lähtivät ulos automobiiliin ja asettuivat takaistuimelle.
Oli jotenkin pimeä. Espanjalaisen viipyessä saksalainen sytytti automobiilinlyhdyt, kaksi räikeänkirkasta tulisilmää, jotka syöksivät leveän valojuovan kauas eteensä.
Kukaan heistä ei enää piitannut mitään Asbjörn Kragista. Hänhän oli aivan avuttomassa tilassa. Ensinnäkin tajuttomana, verissään ja pahoin lyötynä, toiseksi sidottuna käsistään ja jaloistaan. Mitäpä enää kannatti pitää lukua hänestä, ajatteli Valentine istuessaan automobiilissa odotellen espanjalaista ohjaajaansa. Krag oli nujerrettu, nyt oli vain kysymyksessä ottaa takaisin mikä oli menetetty, säilyttää panttivanki, estää Adan vapauttaminen.
Mutta hänen ei olisi pitänyt olla niin täysin varma Asbjörn Kragin avuttomuudesta.
Sillä samana hetkenä, kun nuo kolme ihmistä lähtivät huoneesta, Krag avasi silmänsä. Nuo silmät olivat verestävät ja turvonneet, mutta niissä hehkui sittenkin kiihkeä tarmo ja taisteluhalu.
Asbjörn Kragin tajuttomuus oli kestänyt vain muutamia harvoja minuutteja. Hän oli vironnut heti, kun kätensä ja jalkansa olivat köytetyt.
Kun saksalainen kumartui hänen puoleensa, pidätti hän hengitystään, ettei ilmaisisi itseään, ja ääntä päästämättä hän oli ottanut vastaan paronin ystävällisen potkun.
Mutta heti yksin jäätyään hän avasi silmänsä.
Ja sitten tapahtumat vilahtivat hänen aivojensa läpi: Äkillinen odottamaton hyökkäys, isku takaraivoon. Millä ihmeellä roistot olivat saaneet sanan?
Hän katseli ympärilleen.
Tuosta oikealla olevasta ovesta he olivat tulleet. Valentine oli seisonut avoimen kassakaapin edessä ja puhunut hänelle.
Ja hänen oli täytynyt lakkaamatta katsoa Valentinea ja seurata hänen liikkeitään, koska oli alkanut epäillä, ettei tuon kassakaapin laita ollut oikein, vaan että siinä piili jokin salaisuus.
Mutta nyt hän käsitti, miten kaikki oli tapahtunut, mitenkä tuon kavalan naisen oli onnistunut kutsua apua. Valentine oli unohtanut sulkea kassakaapin lähtiessään huoneesta. Asbjörn Krag saattoi paikaltaan, missä makasi, nähdä terässeinäisen kaapin sisään.
Se ei itse asiassa tietysti ollutkaan mikään kaappi, vaan viereiseen huoneeseen johtava kanava. Ja siksi Valentine olikin puhunut hänelle niin kovaäänisesti seistessään kumartuneena "kassakaappiin".
Hän oli puhunut tähän tapaan:
"Niin, hyvä Asbjörn Krag, minä ymmärrän hyvin, että te nyt olette voittanut. Mitäpä voisin tehdä, kun te istutte takanani tähdäten minua revolverilla?"
Mutta sitä hän tietysti ei sanonut imarrellakseen Kragia ja saadakseen hänet entistä vakuutetummaksi voitostaan.
Hän sanoi sen ystävilleen ja apureilleen, jotka varmaan olivat seinän takaisessa huoneessa. Hän ilmoitti heille tilanteen: että salapoliisi oli hänen lähellänsä revolveri ojona.
Se oli samaa kuin käskeä heitä murtautumaan huoneeseen vastakkaiselta puolelta ja hyökkäämään salapoliisin kimppuun.
Ja hänellä oli täysin perehtyneitä pahantekijöitä palveluksessaan. He olivat totelleet käskyä.
Kaikki tämä kiiti salapoliisin aivojen läpi. Hänellä oli tavaton kyky koota kaikki huomiot ja yhdistää ne yhdeksi ainoaksi kuvaksi. Ja se kävi nopeasti. Hetinähdessäänkassakaapin hän muisti "petohämähäkin" äänekkään puheen, ja silloin koko asia selvisi hänelle.
Hänen johtopäätöstään tuki se seikka, että hän nyt kuuli espanjalaisen liikuskelevan viereisessä huoneessa ja että tämä melu kantautui hänen korviinsa kuin suppilon kautta, avoimesta "kassakaapista".
Mutta mitä hänen nyt oli tekeminen? Hänen, joka vastikään oli ollut niin lähellä maaliaan. Nyt hän ymmärsi hyvin, että "petohämähäkki" apulaisineen on tuokion kuluttua matkalla Adan luo.
Tuolle ovelalle seurueelle on mitätön pikkuasia voittaa kokematon Jens ja tanakat, mutta hieman yksinkertaiset konstaapelit sekä puolittain sekapäinen Falkenberg.
Oliko siis kaikki hukassa?
Jospa hän olisi tällä hetkellä päässyt irti! Mutta miten? Hänen päänsä oli vielä raskas iskusta, ja inhoten hän tunsi veren hyytyvän poskillaan ja niskassaan. Olihan hän sitäpaitsi köysissä, kädet ja jalat sidottuina, niin että tuskin saattoi liikahtaa. Jonkinlaisen surumielisen alistumisen tuntein Krag myönsi itselleen, että kaiken nyt täytyi olla hukassa. Sillaikaakuin hän virui täällä, saattoi Valentine tehdä mitä hurjimpia tihutöitä, riistää Adan Jensin ja poliisien käsistä ja tällä panttivangilla kiristää mitä tahansa Einar Falkenbergilta, joka oli tuskasta, jännityksestä ja rakkaudesta puolihulluna.
Hän katseli pitkin lattiata. Pöydänjalan vieressä kiilsi jotakin.
Hänen revolverinsa.
Ja oli kuin tämän rakkaan esineen näkeminen olisi antanut hänelle uutta toivoa ja uutta rohkeutta. Kunpa hän saisi sen käsiinsä! Tai kunpa espanjalainen tuolla sisällä lopettaisi peuhaamisensa, niin hän koettaisi vierittäytyä revolverinsa luo.
Asbjörn Krag makasi selällään brysselinmaton kulman päällä. Hän tunsi ankaranpuoleista kipua ihan ristiluittensa kohdalla, sillä hänen allensa oli sattunut jokin kova ja kulmikas esine, joka suorastaan kaivautui hänen lihaansa.
Salapoliisi ymmärsi, että se saattoi olla jokin esine, joka oli pudonnut pöydältä ja joutunut matonreunan alle.
Mutta yhtäkkiä hänelle selvisi mikä se todellisuudessa oli, ja samassa hän oivalsi, ettei hänellä ainakaan vielä ollut syytä heittää kaikkea pelastuksen toivoa. Se oli Valentinen tikari, sama jonka hän oli kätkenyt ruusuvihkoon ja jonka Asbjörn Krag oli karistanut lattialle sanoessaan: "Antakaa se minulle ilman piikkejä."
Tikari oli vierähtänyt matonreunan alle, ja Valentine oli unohtanut sen.
Omituinen ilontunne virtasi Asbjörn Kragin läpi, jännitys valtasi hänet uudestaan, ja nyt hän toivoi, merkillistä kyllä, että espanjalainen viereisessä huoneessa saisi vielä hetkisen haeskella tamineitaan.
Asbjörn Krag alkoi heti hivuttautua matonreunalta lattialle.
Se onnistui pian.
Taakseköytetyillä käsillään hän sitten haparoi altansa tikaria. Vihdein hän sai siitä kiinni.
Hän ymmärsi, että tikari varmaan oli hyvin terävä, sillä hän tunsi käsiensä tahmaantuvan verestä.
Asbjörn Kragissa oli hiukan taitovoimistelijaa. Mikä muille olisi monessa suhteessa ollut mahdotonta, kävi hänelle mahdolliseksi.
Hän katkoi tikarilla nuorat käsistään. Se tosin maksoi hänelle monta veristä naarmua.
Seuraavassa tuokiossa hän oli katkaissut jaloistaankin nuorat. Ja sitten hän vihdoin seisoi lattialla, pystyssä ja vapaana, mutta pahoinpideltynä, kädet ja pää veressä.
Hän kumartui ottamaan revolverin.
Automobiili torven kärsimätön törähdys ilmaisi hänelle, ettei Valentine ollut vielä lähtenyt. He siellä odottivat espanjalaista. Ja espanjalainen don José Ysayo peuhasi edelleenkin huoneessa etsien tamineitaan.
Hän kirosi kuullessaan torventörähdyksen.
Oli ilmeistä, että hän etsi jotakin, mutta löytämättä.
Asbjörn Kragilla oli suunnitelma valmiina.
Hän päätti rohkeasti panna kaikki yhden kortin varaan ja ripeällä kaappauksella valloittaa takaisin mitä oli menettänyt.
Hän tirkisti avoimeen kassakaappiin. Aivan oikein. Täydelleen niinkuin hän oli ajatellut: kassakaapissa ei ollut peräseinää ollenkaan, vaan se johti suoranaisena kanavana viereiseen huoneeseen.
Valentinen tikari hampaissa ja oma revolverinsa oikeassa kädessäänAsbjörn Krag ryömi kanavaan.
Toisessa huoneessa hän näki espanjalaisen makaavan suullaan lattialla ja kaivelevan jotakin sohvan alta, hiljakseen kiroillen ja harmitellen, kun ei löytänyt mitä etsi. Yhdellä hyppäyksellä salapoliisi oli hänen niskassaan. Don José ei ehtinyt edes kirkaista. Salapoliisin hyökkäys oli äänetön kuin tiikerin hyppäys. Jäntevillä käsillään hän painoi toisen lattiaan.
Kun espanjalainen sai nähdä kuka hänen kimpussaan oli, tuli hänen kasvoilleen sanomattoman kauhun ilme. Krag kuiskasi hänelle painaen samassa revolverin suun hänen korvaansa:
— Jos päästätte äänenkään — — —
Mutta hänen ei tarvinnut jatkaa uhkausta, sillä espanjalainen oli liian kauhuissaan kyetäkseen ylipäänsä mihinkään. Hänhän oli vastikään nähnyt tämän saman miehen, joka nyt puristi häntä rautaisilla käsillään, makaavan viereisessä huoneessa köytettynä, verissään ja tajuttomana.
Asbjörn Krag oli saanut lujan otteen espanjalaisen kurkusta.
Mutta silloin hän kuuli toistamiseen automobiilitorven äänen, kaksi terävää, kärsimätöntä törähdystä. Asbjörn Krag ymmärsi, että hänen täytyi kiiruhtaa, jos mieli pelastaa tilanteen.
Eikä hän epäröinyt hetkeäkään. Valitsemisen varaa ei ollut.
Pidellen vasemmalla kädellään tukevasti espanjalaisen päätä hän iski oikeassa kädessään olevan revolverin perällä häntä pari kertaa jotenkin rajusti leukaluun alle. Yksi ainoa luja nyrkinisku tuohon paikkaan riittää muuten saattamaan vankimmankin miehen pyörryksiin. Sitä voimakkaammin tietysti vaikutti kova, raskas revolverinperä.
Espanjalainen roisto meni liituvalkeaksi kasvoiltaan, ja hänen silmänsä painuivat umpeen.
Asbjörn Krag hellitti kohta otteensa hänen kurkustaan.
— Olemme siis vaihtaneet osia, hyvä ystävä, mutisi hän. — Tästä tulee sinulle ainakin pari tuntia kestävä uni, ja sillä aikaa voi tapahtua ihmeitä.
Temmatessaan espanjalaiselta automobiiliviitan hän lisäsi:
— Mutta koska nyt kerran olemme vaihtaneet osia, niin on parasta, että teemme sen perusteellisesti.
Hän veti viitan yllensä. Se sopi hänelle mainiosti, sillä hän ja espanjalainen olivat jotakuinkin samankokoiset.
Viitta napitettuna, kaulus pystyssä ja lakki silmille painettunaAsbjörn Krag saattoi hyvästi käydä don José Ysayosta.
Kovalla kolinalla hän riensi portaita alas.
Automobiili odotti porttikäytävässä.
Valentine oli hyvin kärsimätön.
— No vihdoin viimein sinä tulet, sanoi hän. — Vitkastelusi käy yhä harmillisemmaksi, don José.
Mutta don José vain nyökkäsi ja mutisi joitakin käsittämättömiä sanoja.
Hän hyppäsi ohjaajanpaikalle ja väänsi ratasta.
Ja automobiili lähti liikkeelle.
Kello oli tällä välin tullut puoli kolme.
Muutamia minuutteja myöhemmin automobiili oli Adan olinpaikan edustalla, ja Asbjörn Krag kuuli talosta melua ja taistelua.
Tuntui kuin Falkenberg olisi hurjistuneena syöksynyt tähystyspaikaltaan huutaen:
— Se on Valentinen automobiili!
Hänhän ei voinut tietää, että "petohämähäkin" automobiilia tällä kertaa ohjasi salapoliisi Asbjörn Krag.
Loppu.
— Se on Valentinen automobiili! huusi Falkenberg, ja silloin konstaapeli ei enää voinut pidättää häntä pimeässä huoneessa, varsinkin kun kohtaus hämmästytti häntä itseäänkin.
Mistä tämä automobiili saapui? Hälvenevässä hämärässä poliisimies saattoi nähdä, että siinä istui kolme henkeä: nainen, jolla oli liehuva automobiilihuntu, eräs herra hänen vieressään ja sitten ohjaaja, jolla oli automobiiliviitta yllä ja lakki silmille painettuna.
Automobiili oli äkisti pysähtynyt törähtäen ja ankarasti jarruttaen ja sujahtanut ihan jalkakäytävän reunaan. Nyt moottori käydä jyskytti niin, että koko vaunu tärisi ja tutisi. Kadulla huudettiin jotakin, uusia ikkunaruutuja pirstautui vastapäisessä talossa… Poliisimies ryntäsi tavoittamaan Falkenbergia.
Mutta Falkenberg oli jo ehtinyt kadulle. Viime päivien suunnaton jännitys oli kokonaan hävittänyt hänen mielensä tasapainon. Nähdessään jälleen Valentinen apulaisineen hän luuli, että kaikki oli hukassa. Sillä nyt oli varmaan Asbjörn Krag voitettu, kenties surmattu. Hän ei oikein tiennyt mihin olisi ryhtynyt, mutta jokin ylivoimainen tunne käski häntä kostamaan. Hänellä ei ollut minkäänlaista asetta, mutta sitä hän ei ajatellut hetkeäkään; hän ei tahtonut enää olla toimettomana, ei jaksanut. Hän riensi automobiilia kohti. Mutta juuri aikoessaan hypätä siihen ja karata "petohämähäkin" kimppuun hän kuuli äänen, huudon, joka sai hänet pysähtymään.
Se oli Jensin ääni.
Nuori mies ryntäsi portaita alas ja potkaisi ulko-oven auki niin rajusti, että lasisirpaleet sinkoilivat.
— Ada neiti on pelastettu! huusi hän.
Silloin "petohämähäkki" nousi seisomaan automobiilissa ja vastasi:
— Eipä ole.
Se mikä sitten tapahtui, kesti vain muutaman sekunnin.
Jens, jolla oli poliisipamppu kädessä, näki Valentinen ja saksalaisen paronin, joka oli astumassa automobiilista maahan.
— Vai niin, huusi Jens, sinä olet päässyt karkuun, senkin piru.
Hän alkoi heilutella pamppuaan antaakseen "petohämähäkille" musertavan iskun. Valentine huusi ohjaajalle:
— Iske maahan tuo mies, pian, José!
Ja Asbjörn Krag — sillä hänhän se oli ohjaaja — hyppäsi katukäytävälle mennäkseen tyynnyttämään Jensiä.
Mutta silloin Falkenberg puuttui asiaan. Nyt hän oivalsi hetken tulleen, jolloin hänenkin nyrkkejänsä kerran tarvittiin. Hän ei tietysti tuntenut Asbjörn Kragia autonkuljettajan puvussa, eihän häntä kukaan muukaan läsnäolevista tuntenut. Mutta hän ymmärsi, että Jens seisoi tällä hetkellä yksinään Valentinea ja hänen apulaisiansa vastassa — vialleammuttu mieskin lähestyi ryömimällä taistelupaikkaa. Ja Falkenberg iski siihen, missä hänen mielestään paraiten tarvittiin, sanalla sanoen hyökkäsi ohjaajan, Asbjörn Kragin kimppuun. Salapoliisi tunsi yhtäkkiä kurkussaan kaksi kovaa kouraa, ja ennenkuin arvasikaan, oli hän kumossa katukäytävällä.
Hän koetti tempautua irti, mutta hurjistuneen, riehuvan Falkenbergin käsivarsissa asui tällä hetkellä vaarallinen voima. Yhtäkkiä Krag tunsi konsulin, ja silloin koko erehdys selvisi hänelle. Hän koetti saada puhutuksi, mutta Falkenbergin kourat puristivat kovasti. Vasta kun automobiililakki putosi salapoliisin päästä, Falkenberg sai nähdä, kenen kimppuun oli karannut, ja hellitti hölmistyneenä rajun otteensa, joka olisi saattanut tehdä kerrassaan lopun Asbjörn Kragista.
Ja samassa kajahti Valentinen hämmästynyt ääni: — Donnerwetter, meidät on petetty! Tuohan on poliisikoira. Pankaa kone käymään, paroni.
Mutta paroni ei pystynyt enää siihen. Jensin pamppu oli sattunut hänen oikeaan olkapäähänsä. Saksalainen lysähti vaunun nurkkaan.
Silloin "petohämähäkki" jälleen osoitti käsittävänsä tilanteen.
Ykskaks hän oli etuistuimella, moottorihan oli vielä käynnissä, niin että hänen tarvitsi vain vääntää ratasta.
Automobiili ponnahti heti keskikadulle kuin irtipäästetty tiikeri.
Näytti tosiaankin siltä, kuin se olisi hypähtänyt monta metriä, niin raju ja nopea oli lähtö. Sekunnin kuluttua se oli jo kaukana kadulla, ja sitten se mylvähtäen katosi kulman taakse. Valentinen valkoinen huntu liehui kuin lippu sen yläpuolella. Jens oli koettanut tarrautua kiinni automobiiliin, mutta se lennätti hänet erästä lyhtypatsasta vasten, niin että hän jäi hetkeksi makaamaan tajuttomana.
Tällä tavoin "petohämähäkki" pääsi taistelukentältä.
Asbjörn Krag seisoi keskellä katua seuraten katseellaan automobiilin poistumista. Hän ei ruvennut kuuntelemaan konsuli Falkenbergin valituksia.
— Tapahtunut mikä tapahtunut, sanoi hän. — Minähän varoitin teitä sekaantumasta asioihin. Missä Ada neiti on, Jens?
Jens kömpi pystyyn katuojasta ja hoiperteli kuin humalainen.Lyhtypatsas oli antanut hänelle ankaran tärähdyksen.
— Ylhäällä muijan luona, änkytti hän.
— Muijan?
— Niin, kolmannessa kerroksessa.
Jens meni edeltä portaita ylös, hänen perässään Asbjörn Krag ja viimeisenä Falkenberg, joka ei enää virkkanut sanaakaan, mutta ei liioin rohjennut oikein uskoa, että pian saisi jälleen nähdä Adan.
Saavuttuaan kolmanteen kerrokseen he näkivät heti poliisin väkivaltaisen sisäänmurtaumisen jälkiä. Ovi oli särjetty ja riippui nyt alimman saranansa varassa. Oviaukossa seisoi vanhanpuoleinen naishenkilö itkien.
Krag työnsi hänet syrjään ja riensi sisään.
Ensimäisessä huoneessa makasi mustapintainen mies köytettynä lattialla. Vieressä seisoi konstaapeli vahdissa. Asbjörn Kragin näyttäytyessä konstaapeli teki jäykkänä kunniaa.
— Missä? kysyi salapoliisi.
Konstaapeli osoitti seuraavaa huonetta, ja Krag meni sinne.
Sohvalla makasi nuori tyttö kalpeana ja silmät puoliummessa. Paitsi häntä oli huoneessa pari siviilipukuista etsivää poliisia. Toinen istui avoimessa ikkunassa, vielä aivan ymmällä siitä, mitä äsken oli tapahtunut alhaalla kadulla ja mitä hän ei lainkaan ymmärtänyt.
Kun Asbjörn Krag astui huoneeseen, niin Ada aukaisi silmänsä ja kuiskasi:
— Vihdoinkin.
Hän oli liian väsynyt kyetäkseen puhumaan.
Mutta silloin Falkenberg riensi Kragin ohi, heittäytyi sohvan ääreen ja sulki morsiamensa riemuiten syliinsä. Nuori tyttö hymyili valoisaa hymyä. Hän oli viime aikoina saanut kärsiä paljon, mutta nyt hän oli taas onnellinen.
Asbjörn Krag viittasi poliiseille. He poistuivat kaikki huoneesta, ja kihlatut jäivät kahden.
Viereisessä huoneessa Asbjörn Krag sai selityksen tapahtumain kulusta.
Itse huoneistossa näkyi selviä jälkiä taistelusta, jota oli käyty ennenAdan vapauttamista. Siitä hänen ei siis tarvinnut kysellä.
— Mutta jos tahdotte, herra Krag, saada tietää, millä tavoin Ada neiti on voitu pitää kätkettynä, sanoi Jens, niin on parasta kysyä siltä itkevältä vaimoihmiseltä, joka on tuolla ulkona.
Nainen tuotiin sisään, ja hän oli vähällä langeta polvilleen AsbjörnKragin eteen katumuksesta ja mielipahasta.
— Minä en todellakaan voi sille mitään, vaikeroi hän. — Luulin häntä hulluksi, mutta nyt ymmärrän, että onkin tapahtunut katala rikos ja että ne toiset ovat olleet ilkeitä.
— Hulluksi? kysyi Krag. — Mitä sillä tarkoitatte?
Nainen meni erään pöydän luo ja etsi sanomalehtikasasta parin viikon vanhan sanomalehden.
— Kas tässä, sanoi hän, katsokaa tuota ilmoitusta. Se se on syynä kaikkeen.
Asbjörn Krag luki ilmoituksen ja ymmärsi heti, että Valentine jo aikoja siten oli suunnitellut tämän musertavan yrityksensä Einar Falkenbergia vastaan.
Ilmoitus kuului näin:
"Asuntoa kuukauden ajaksi Kristianiassa haetaan onnettomalle mielenvikaiselle tytölle, joka on matkalla hoitolaan. Mieluimmin yksityisperheessä hyvästä maksusta. Tytön mukana on hänen veljensä. Vastaus merkille 'Vaitiolo' tämän lehden konttoriin."
— Tähän ilmoitukseen minä lähetin vastauksen, jatkoi nainen kertomustaan. — Teki mieleni ansaita hiukan rahoja, kun olen vähissä varoissa. Ja minä ajattelin, että kun veli on mukana, niin eihän siinä ole mitään vaaraakaan.
— Vanha juttu siis, mutisi Krag. — Ryöstetty selitetään mielenvikaiseksi. Milloin hän tänne tuli?
— Muutama päivä sitten. Ensin tuli eräs nainen, hyvin kaunis rouva, hänen sisarensa, ja kyseli huoneista ja muusta semmoisesta.
— Valentine, mutisi Krag.
— Ei, Olga, vastasi nainen. — Hänen nimensä oli Olga, sanoi hän, ja hän kertoi sisarensa sairastavan vainoomishulluutta ja olevan aika-ajoin ihan raivona, jonka vuoksi oli välttämätöntä, että veli oli aina hänen lähettyvillään. Hän oli valitettavasti parantumaton mielenvikainen eikä tuntenut edes omaa veljeään. Minä kysyin, mitenkä hän sitten oli tullut sairaaksi, ja Olga vastasi pyyhkien silmiään nenäliinalla: "Se on se vanha tarina, hyvä rouva, onneton rakkaus." Tämän minä ymmärsin hyvinkin, sillä semmoisestahan kerrotaan melkein kaikissa romaaneissa, ja sitten me itkimme yhdessä hetkisen. Minusta hän oli oikein kiltti rouva ja piti liikuttavaa huolta sisarestaan. Erittäinkin oli hänestä tärkeätä, ettei kukaan saisi tietää sisaren surullisesta tilasta, ja sentähden hän nimenomaan pyysi, etten päästäisi tänne ketään vieraita ihmisiä sen kuukauden aikana, minkä mielisairas oli asuva luonani.
— Eikö hän sitten puhunut enempää tytön onnettomasta rakkaudesta?
— Puhui kyllä. Lähtiessään hän mainitsi siitä jotain. Sanoi miehen nimenkin. Se oli joku konsuli Falkenberg, ja tämä oli hyljännyt tytön.
— Hyljännyt?
— Niin hän sanoi. Ja sentähden tyttö oli tullut mielenvikaiseksi. Eräänä yönä he sitten toivat hänet tänne automobiililla. Tyttö oli ihan valkoinen kasvoiltaan ja tajuttomana. Tohtori oli mukana sekä veli, tuo joka tuossa makaa.
Vaimo osoitti sidottua miestä, ja roisto käänsi kasvonsa poispäin.
— Tohtori selitti, että sairaalla oli juuri ollut kohtaus ja että oli parasta panna hänet heti sänkyyn. Sisar oli silloinkin mukana ja itki kovasti.
— Se katala! kähisi Jens.
Asbjörn Krag viittasi häntä vaikenemaan.
— Jatkakaa, sanoi hän vaimolle.
— Niin, ja sitten tohtori ja sisko läksivät, ja nuori tyttö ja veli jäivät tänne. Veljellä oli tämä huone, ja tyttö makasi tuolla. Seuraavana aamuna hän sai taas kohtauksen.
— Miltä se näytti?
— Hän tuli ihan raivoihin ja tahtoi hypätä ikkunasta ulos. Hän väitti joutuneensa murhamiesten pariin. Maalla huvilassa on murhattu mies, sanoi hän, ja minut nähtyään hän huusi: "Kuulutteko tekin murhajoukkioon?" Silloin hänen veljensä ajoi minut ulos. "Sisareni ei saa nähdä vieraita ihmisiä", sanoi hän, "sillä siitä hän vain kiihtyy yhä enemmän". Monta kertaa kuulin hänen huutavan sulhastaan ja moittivan häntä siitä, että hän oli hyljännyt hänet. Kun kohtaus yltyi pahimmilleen, niin veli piti sientä hänen nenänsä alla, ja siitä hän kohta rauhoittui.
— Toisin sanoen meni tajuttomaksi.
— Niin, en minä tiedä. En ainakaan kuullut hänen huutavan sitten enää pitkään aikaan. Tohtori kävi hänen luonaan silloin tällöin, mutta sisarta en nähnyt sen koommin. Viime päivinä oli paljon puhetta, että hänet vietäisiin johonkin laitokseen.
Vaimo kertoi sitten vielä joukon yksityiskohtia "mielenvikaisen" oleskelusta hänen luonaan, ja Asbjörn Kragille selvisi täydellisesti, miten ovelasti ja kylmäverisesti rikosjoukkue oli menetellyt. Jos he olisivat ehtineet toimittaa Adan pois kaupungista jonnekin autioon seutuun maalle, niin he olisivat olleet kaikkivaltiaita. Onneksi se suunnitelma oli mennyt myttyyn, joskin vasta viime tingassa.
Vaimo oli aivan onnettomana, ja Krag ymmärsi selvään kaikesta, että hän oli viaton ja oli toiminut hyvässä uskossa.
* * * * *
Harmaja aamuhämärä levisi Kristianian yli. Kello oli tullut viisi. Yö oli ollut seikkailuista rikas. Niinä harvoina tunteina, jotka olivat kuluneet sitten kello yhdentoista, oli tapahtunut jos jotakin. Juhla Grandilla, Valentinen ja Asbjörn Kragin jännittävä kohtaus "petohämähäkin" asunnossa, Kragin voitto, taistelu Adan huoneessa. Sitten seurasi välikohtaus: Krag joutui vähäksi aikaa voimattomaksi, ja näytti siitä, kuin "petohämähäkki" olisi jälleen saanut pelin johdon käsiinsä. Mutta vielä kerran vaihtuivat kuvat: Kragin odottamaton kepponen automobiilin ohjaajalle ja hänen esiintymisensä näyttämöllä sinä hetkenä, jolloin Valentine jo luuli riistäneensä voiton hedelmät poliisin käsistä.
Ja sitten lopuksi Valentinen pako. —
Kello puoli kuusi aamulla vierivät kolmet vaunut keskikaupunkia kohden.
Ensimäisissä istuivat Ada, Falkenberg ja Asbjörn Krag. Toisissa ajoivat poliisikonstaapelit. Ja viimeisissä makasi "veli", mustapintainen roisto, kädet ja jalat köytettyinä, sekä polveen ammuttu "tohtori".
Näiden viimeisten vaunujen kuskipenkillä istui Jens, entinen vankikopin asukas, Kragin apulainen.
Nuori mies oli tyytyväinen yöhönsä. Tosin oli "petohämähäkki" yhä vielä vapaalla jalalla, mutta hän oli joutunut tappiolle joka taholla ja menettänyt saalinsa.
Hänen oli ollut pakko paeta Kristianiasta.
Ja lennätinkoneet nakuttivat paraikaa pitkin kaikkia teitä.
"Pysäyttäkää vihreä automobiili! Pysäyttäkää vihreä automobiili!…"
Aamusumu hälveni, aurinko paistoi Kristianiaan ja pani talojen katot juhlallisesti välkkymään. Päivästä lupasi tulla kaunis.
Ja kuskipenkillä istui Jens, aito kristianialaispoika, heilutellen jalkojaan ja viheltäen "Hiawathaa". Hän ei ollut nukkunut kolmeen vuorokauteen, mutta himosi jo uusia seikkailuja Asbjörn Kragin kanssa.
* * * * *
Jo seuraavana päivänä alkoi suuri oikeudenkäynti vangittuja "petohämähäkin" joukkuelaisia vastaan. Poliisi keräsi suuren joukon todisteita heitä vastaan, ja tuomio oli jo etukäteen varma: he saavat monta vuotta kuritushuonetta ja senjälkeen heidät lähetetään Saksaan, missä monet selvittämättömät asiat ovat heitä odottamassa.
Kävi ilmi, ettei "petohämähäkki" ollut enää uskaltanut ensinkään palata asuntoonsa sen jälkeen kuin oli paennut automobiililla. Halki Smaalenenen kävi hurja kulku, ja kun pienet lennätinasemat aamulla avattiin, oli Valentine jo aikoja sitten ajanut ohi.
Mossin asemalla hän saavutti yöjunan, mutta ei tohtinut ajaa siinä pitemmälle kuin Gööteporiin, missä hän uskollisen seuralaisensa kera töytäsi erääseen Hampurinlaivaan, joka osui olemaan lähtövalmiina.