The Project Gutenberg eBook ofPunainen ruttoThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Punainen ruttoAuthor: Jack LondonTranslator: Ilmari LehtoRelease date: March 19, 2018 [eBook #56785]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAINEN RUTTO ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Punainen ruttoAuthor: Jack LondonTranslator: Ilmari LehtoRelease date: March 19, 2018 [eBook #56785]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Punainen rutto
Author: Jack LondonTranslator: Ilmari Lehto
Author: Jack London
Translator: Ilmari Lehto
Release date: March 19, 2018 [eBook #56785]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAINEN RUTTO ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Jack London
Englanninkielestä suomentanut Ilmari Lehto
(The Scarlet Plague.)
Helsingissä, Kustannusliike Minerva, 1922.
Polku kulki pitkin harjannetta, joka kerran oli ollut ratapenger. Mutta moneen vuoteen ei yksikään juna ollut liikkunut sillä. Kummallakin puolella kasvava metsä oli vallannut ratavieren ja kohosi nyt sen ylitse vihreänä puu- ja pensaskatoksena. Polku oli ainoastaan miehen levyinen ja olikin vain villien eläinten pakotie. Siellä täällä todisti ruosteinen, metsän maatuvien ainesten seasta esiinpistävä raudankappale, että kiskot ja pölkyt olivat vielä jäljellä. Eräästä liitekohdasta oli tunkeutunut ylös kymmenen tuuman vahvuinen puu nostaen kiskon pään korkealle ilmaan. Ratapölkky nähtävästi oli naulan kiinnipitämänä seurannut kiskoa ja ollut siinä asennossa niin kauan, että sora ja lehtien jäännökset olivat täyttäneet sen sijan, joten nyt tuo lahoava ja murentuva jäännös työntyi ilmoille omituisesti kallellaan. Vaikka rata oli vanha, huomasi selvästi, että se oli ollut yksiraiteinen. Tätä pakotietä pitkin vaelsi vanha mies oppaanaan nuori poika. He astuivat hitaasti, sillä vanhus oli sangen vanha. Halvauskohtaus oli saattanut hänen liikkeensä hervottomiksi, ja hän nojautui raskaasti sauvaansa. Karkeatekoinen, vuohennahkainen patalakki suojasi hänen päälakeaan päivänpaahteelta. Sen reunoista tunkeutuivat esiin takkuiset, lianharmaat hiukset ohuena kehyksenä. Suuresta lehdestä näppärästi valmistettu lippa varjosti hänen silmiään, ja sen alta tarkasteli hän jalkojensa tietä. Hänen partansa, jonka oikeastaan olisi pitänyt olla lumivalkoinen, mutta joka näkyi joutuneen saman säiden ja leirin kuluttavan ja tahraavan vaikutuksen alaiseksi kuin hänen tukkansakin, valui melkein hänen vyötärölleen paksuna, liimautuneena kimppuna. Vuohennahkasta tehty yksinkertainen, tiheäkarvainen vaatekappale riippui hänen hartioiltaan suojaten rinnan. Hänen laihat, kuihtuneet käsivartensa ja jalkansa todistivat elämän ehtoopuolta, samalla todistivat niiden arvet ja naarmut sekä ruskea väri, että ne olivat olleet monet vuodet luonnonvoimien vaikutukselle alttiina.
Pojalla, joka hilliten lihastensa liiallista vilkkautta mukautui vanhuksen hitaaseen kulkuun johdattaakseen häntä, oli myös yksinkertainen puku — rikkoreunainen karhuntaljan palanen. Sen keskellä oli reikä, josta hän oli pujottanut päänsä. Iältään hän ei saattanut olla vanhempi kuin kaksitoista vuotta. Hän oli kiinnittänyt keikailevasti toiselle korvalleen vastairroitetun sianhännän. Toisessa kädessään hänellä oli keskikokoinen jousi ja nuoli ja selässään viinentäysi nuolia. Tupesta, joka riippui kaulan ympäri kulkevasta hihnasta, työntyi esiin metsästyspuukon kulunut pää. Poika oli iholtaan kahvinruskea ja käveli joustavasti, astuen melkein kissan tavoin. Huomattavana vastakohtana hänen auringonpaahtamalle iholleen olivat hänen silmänsä — siniset, tummansiniset, terävät kuin nuoli. Ne näyttivät kiinnittyvän kaikkeen ympärilläolevaan tavalla, joka ilmaisi tottumusta. Eteenpäin kulkiessaan hän samalla vainusi laajentuneilla, herkillä sieramillaan, jotka välittivät hänen aivoihinsa loppumattoman sarjan sanomia ulkomaailmasta. Myöskin hänen kuulonsa oli tarkka ja niin harjaantunut, että se toimi itsenäisesti. Erikoisesti ponnistelematta hän kuuli näennäisen hiljaisuuden kaikki heikot äänet — kuuli ja kykeni erottamaan ja luokittelemaan ne — aiheutuivatko ne tuulen kahistelemisesta lehdissä, mehiläisen surinasta vai hyttysen siiven soinnista, meren etäisestä vyörystä, joka saapui hänen korvaansa vain viihdyttävänä lauluna, vai saiko ne aikaan myyrä, joka työnteli multakasoja aivan hänen jalkainsa alla olevissa käytävissään.
Äkkiä hän jännittyi tarkkaavaiseksi. Korva, silmä ja nenä olivat antaneet hänelle varotuksen yht'aikaa. Hän kosketti kädellään vanhaa miestä, ja he seisahtuivat. Edestäpäin, penkereen toiselta reunalta, kuului ryskettä. Pojan katse oli naulattu pensaiden liikkuviin latvoihin. Suuri karhu, harmaakarhu, ryntäsi näkyviin, mutta huomattuaan ihmisolennon se pysähtyi yhtä nopeasti kuin nämäkin. Se ei pitänyt heistä ja murisi tyytymättömänä. Poika sovitti nuolen jouselle ja veti varovaisesti jänteen tiukaksi. Ei hetkeksikään hän hellittänyt katsettaan karhusta. Vanha mies tuijotti vaaraan vihreän lehtensä alta ja seisoi yhtä äänetönnä kuin poikakin. Muutaman silmänräpäyksen kesti tämä molemminpuolinen tarkastelu; sitten, karhun ilmaistessa yhä suurempaa ärtyneisyyttä, poika osoitti päänliikkeellä, että vanhuksen tuli astua polulta syrjään ja laskeutua ratapenkereeltä. Poika seurasi kulkien takaperin, jousi yhä jännitettynä ja valmiina. He odottivat, kunnes penkereen toiselta puolelta kuuluva pensaiden kahina todisti karhun menneen menojaan. Poika irvisti johtaessaan vanhuksen takaisin polulle.
"Aikamoinen otus, isoisä", virnisteli hän.
Vanha mies pudisti päätään.
"Ne vaan käyvät runsaammiksi päivä päivältä", valitti hän heikolla, epävarmalla äänellään. "Kukapa olisi uskonut, että minä olisin joutunut näkemään ajan, jolloin saa pelätä henkeään Cliff House'iin [San Franciscon läheisyydessä Tyynen meren rannalla sijaitseva suosittu virkistyspaikka. Suom.] johtavalla tiellä. Kun minä olin poika, Edwin, oli miehillä, naisilla ja pienillä lapsilla tapana tulla San Franciscosta tänne kauneina päivinä kymmentuhantisin joukoin. Silloin ei ollut karhuja. Ei, poikaseni. Ihmiset antoivat rahaa nähdäkseen niitä häkeissä, niin harvinaisia ne olivat."
"Mitärahaon, isoisä?"
Ennenkuin vanhus ehti vastata, poika muistikin ja työnsi riemuiten kätensä karhunnahkan alla olevaan pussiin ja otti esille kuluneen ja himmentyneen hopeadollarin. Vanhuksen silmät välähtivät, kun hän vei rahan lähelle niitä.
"En saata nähdä", hän mutisi. "Katsohan, voitko saada selville vuosiluvun, Edwin."
Poika nauroi.
"Oletpa sinä mainio, isoisä", huudahti hän hilpeänä, "kun aina uskottelet, että nuo pikkumerkit tarkottavat jotakin."
Vanhuksen katse ilmaisi hänen tavallista mielipahaansa, kun hän vei rahan uudelleen lähelle silmiään.
"2012!" huusi hän kimeällä äänellään ja alkoi sitten puhella eriskummallisesti. "Sinä vuonna magnaattien johtokunta nimitti Morgan viidennen Yhdysvaltain presidentiksi. Tämä mahtanee olla viimeksi lyötyjä rahoja, sillä sarlakkakuolema tuli vuonna 2013. Oi Jumala! — en saata ajatella sitä! Siitä on kuusikymmentä vuotta ja minä olen ainoa nyt hengissä oleva ihminen, joka eli noina päivinä. Mistä löysit sen, Edwin?"
Poika, joka oli tarkastellut häntä samanlaisella suvaitsevalla mielenkiinnolla kuin heikkomielisen lörpötystä kuunnellaan, vastasi nopeasti.
"Sain sen Hoo-Hoolta. Hän löysi sen ollessamme paimentamassa vuohia lähellä San José'ta viime keväänä. Hoo-Hoo sanoi sen olevanrahan. Onko sinun nälkä, isoisä?"
Vanhus tarttui lujemmin sauvaansa ja ponnisteli eteenpäin. Hänen heikoista silmistään kuvastui ahneus.
"Kunpa Ristihuuli olisi löytänyt ravun… tahi kaksikin", mutisi hän. "Ravut ovat hyvää syötävää, mainion hyvää, kun ei enää ole hampaita ja kun on lastenlapsia, jotka pitävät vanhasta isoisästään ja mielellään pyydystävät rapuja hänelle. Kun minä olin poika —"
Mutta Edwin näki jotakin ja seisahtui äkkiä sovitellen nuolta jouselle. Hän oli pysähtynyt penkereeseen syntyneen syvennyksen partaalle. Entinen viemärijohto oli tässä kohden särkynyt, ja valloilleen päässyt vesi syönyt uoman täyteaineeseen. Vastakkaiselta puolelta työntyi esiin kiskon pää jonkun matkaa yli syvennyksen. Sen ruosteista pintaa ympäröivät köynnökset. Kauempana katseli häntä kaniini vapisevana ja epäröivänä, pensaan suojaan kyyristyneenä. Väli oli runsaasti viisikymmentä jalkaa, mutta nuoli osui maaliinsa; lävistetty kaniini äännähti pelosta ja tuskasta koettaessaan ryömiä vaivaloisesti pensaikkoon. Pojan ruskea iho ja liehuva talja vilahtivat salamana hänen hypätessään alas syvennykseen ja kavutessaan ylös toista seinämää. Hänen laihat lihaksensa olivat kuin teräsponnet ryhtyessään siroon ja tehokkaaseen toimintaan. Sadan jalan päässä tiheässä viidakossa saavutti hän haavoittuneen eläimen, löi sen pään murskaksi puunrunkoa vasten ja ojensi sen isoisän kannettavaksi.
"Kaniini on hyvää, sangen hyvää", vapisi vanhuksen ääni, "mutta kun on kysymys hienomakuisesta herkusta, pidän rapua parempana. Kun minä olin poika —"
"Miksi puhut niin paljon sellaista, jossa ei ole vähintäkään järkeä?" keskeytti Edwin vanhuksen kiihkeän ahneudenilmaisun.
Poika ei puhunut juuri näillä sanoilla, vaan lausui jotakin, joka muistutti niitä etäisesti, mutta joka sisälsi enemmän kurkku- ja umpiäänteitä sekä oli säästävämpi määrittelevien sanaliittojen käytössä. Hänen puheensa erosi melkoisesti vanhan miehen puheesta, ja tämäkin oli huolimattomuuden johdosta pilaantunutta englanninkieltä.
"Tahdon tietää, miksi sanot rapuahienomakuiseksi herkuksi? Rapu on rapu, eikö niin? En ole kuullut kenenkään antavan sille niin naurettavaa nimitystä", jatkoi Edwin.
Vanha mies huoahti eikä vastannut, ja he jatkoivat matkaansa äänettöminä. Aaltojen kuohu kävi kovemmaksi, kun he astuivat metsästä merta rajottavalle hiekkakinos-aukealle. Hiekkaisilla mäennyppylöillä oli laitumella muutamia vuohia. Niitä paimensi nahkoihin puettu poika, jota auttoi sudennäköinen, vain vähän paimenkoiraa muistuttava koira. Meren ääneen sekaantui yhtenäinen, kumea haukunta ja mylvinä, joka kantautui sadan kyynärän päässä rannalta sijaitsevilta, aaltojen kuluttamilta kallioilta. Siellä suunnattomat merileijonat nousivat vedestä paistattaakseen päivää tahi tapellakseen keskenään. Rannalla kolmas metsäläispoika hoiteli nuotiotulta, joka lähetti ilmoille sakean savun. Hänen viereensä oli laskeutunut makaamaan useita susikoiria, jotka olivat samanlaisia kuin vuohia paimentava.
Vanhus joudutti askeleitaan nuuskien kiihkeästi, kun hän lähestyi tulta.
"Simpukoita!" hän mutisi hurmioissaan. "Simpukoita! Ja eikö tuo olekin rapu, Hoo-Hoo? Eikö tuo olekin rapu? Oh, te pojat olette hyviä vanhalle isoisällenne."
Hoo-Hoo, joka ilmeisesti oli Edwinin ikätoveri, virnisteli.
"Vallan tarpeeksi, isoisä. Sain neljä."
Vanhan halvaantuneen miehen kiihko oli säälittävä. Hän istuutui hiedalle niin nopeasti kuin hänen jäykistyneet jäsenensä suinkin sallivat ja ryhtyi kohentelemaan hiilloksesta suurta kalliosimpukkaa. Kuumuus oli pakoittanut sen kuoren aukenemaan, joten se oli täydelleen kypsynyt kauniin punaiseksi kuin lohen liha. Pitäen sitä peukalonsa ja etusormensa välissä hän vei sen suuhunsa yhä kiihkosta vapisten. Mutta se oli liian kuuma, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän sylkäisi sen ulos yhtä nopeasti. Hän huudahti kivusta, ja kyyneleet valuivat hänen silmistään alas poskille.
Pojat olivat täysiä metsäläisiä; he tajusivat humoorin ainoastaan metsäläisten raa'alla tavalla. Heistä tapaus oli hirmuisen hauska ja he purskahtivat nauruun. Hoo-Hoo hyppeli ilmassa Edwinin kieriskellessä riemuitsevana maassa. Vuohia paimentava poika tuli juosten liittyäkseen ilonpitoon.
"Pane ne jäähtymään, Edwin, pane ne jäähtymään", valitti vanhus mielipahoissaan. Hän ei koettanutkaan pyyhkiä pois kyyneliä, jotka vielä virtasivat hänen silmistään. "Jäähdytä myös yksi rapu, Edwin. Tiedät, että isoisä pitää ravuista."
Hiilloksesta kuului kovaa sihinää, kun kuumuus pakotti simpukoiden kuoret avautumaan ja kosteuden haihtumaan. Ne olivat suuria, vaihdellen pituudeltaan kolmesta kuuteen tuumaan. Pojat vetivät ne esiin kepeillään ja asettivat ne suurelle ajopuunkappaleelle jäähtymään.
"Kun minä olin poika, me emme nauraneet vanhempia ihmisiä; me kunnioitimme heitä."
Pojat eivät olleet huomaavinaan, ja isoisä jatkoi valitus- ja nuhdetulvaansa sekavalla tavallaan. Nyt hän osasi olla varovaisempi eikä polttanut suutaan. Kaikki ryhtyivät syömään käyttäen apunaan ainoastaan sormiaan ja maiskutellen äänekkäästi. Kolmas poika, jonka nimi oli Ristihuuli, ripotti viekkaasti hyppysellisen hiekkaa simpukalle, jonka vanhus oli aikeissa viedä suuhunsa. Kun sora tarttui isoisän ikeniin ja limakalvoon, oli naurunrähäkkä jälleen huumaava. Hän ei ymmärtänyt joutuneensa pilanteon esineeksi, vaan yski ja syljeskeli, kunnes Edwin heltyen toi hänelle kurpitsankuoressa vettä, jolla hän saisi huuhtoa suunsa.
"Missä ravut ovat, Hoo-Hoo?" kysyi Edwin. "Isoisä tahtoo saada maistaa niitä."
Isoisän silmät paloivat jälleen himokkaasti, kun hänelle ojennettiin suuri rapu. Se oli rapu, jossa oli jalat ja kaikki muu täydellisesti, mutta lihaa siinä ei enää ollut. Sormet vapisevina ja etukäteen iloiten vanhus irroitti jalan, mutta huomasikin, että se oli tyhjä.
"Ravut, Hoo-Hoo?" hän valitti. "Ravut?"
"Puhuin leikkiä, isoisä. Ei ole rapuja. En ole löytänyt ainoatakaan."
Pojat joutuivat kokonaan riemun valtoihin nähdessään pettymyksen kyynelten tippuvan vanhuuttaan höperön isoisän poskilta. Sitten Hoo-Hoo asetti varovasti tyhjän kuoren sijaan vastapaistetun ravun. Sen paloteltu, valkea liha lähetti ilmoille herkulliselta tuoksuvan höyrypilven. Se saapui vanhuksen sieramiin, ja hän katsahti alas ihmetyksissään. Hänen paha tuulensa vaihtui välittömäksi iloksi. Hän haisteli ja mutisi ja hyräili, melkein lauloi hilpeydestä, ja ryhtyi syömään. Pojat tuskin huomasivat tätä, sillä he olivat siihen niin tottuneet. Eivät he myöskään huomanneet hänen toistuvia huudahduksiaan ja sananparsiaan, jotka eivät merkinneet heille mitään, kuten esimerkiksi hänen maiskutellessaan ja pureskellessaan: "Majoneesia! Juuri niin — majoneesia! On kuusikymmentä vuotta siitä, kun sitä valmistettiin viimeisen kerran! Kaksi miespolvea ilman sen makuakaan! Niin, silloin sitä tarjoiltiin joka ravintolassa rapujen kera."
Kun hän ei jaksanut enää syödä, huoahti hän, pyyhki kätensä paljaisiin jalkoihinsa ja silmäili merelle. Täysinäisen vatsan aiheuttama tyytyväisyys loihti hänet muistelemaan entisyyttä.
"Vaikea uskoa sitä. Kauneina sunnuntaipäivinä olen nähnyt miesten, naisten ja lapsien luovan eloisuutta tälle rantamalle. Eikä silloin ollut karhuja uhkaamassa heidän henkeään, ei. Juuri tuolla kalliolla oli suuri ravintola, jossa sai syödä mitä vain halutti. San Franciscossa oli siihen aikaan neljä miljoonaa asukasta. Mutta nyt koko kaupungissa ja sen ympäristössä ei ole kaikkiaan täyttä neljääkymmentä. Tuolla ulapalla näkyi aina laivoja laskemassa Golden Gate'iin [Golden Gate (merkitsee kultaportti):; San Franciscon lahteen johtava luonnonihana salmi. Suom.] tahi liukumassa ulos merelle. Ilmassa liiteli ohjattavia ilmalaivoja ja lentokoneita. Ne voivat lentää kaksisataa mailia tunnissa. New Yorkin ja San Franciscon välisen yhtiön kanssa tehdyssä postisopimuksessa mainittiin se vähimmäksi sallituksi nopeudeksi. Erään uskalikon, ranskalaisen — olen unohtanut hänen nimensä — onnistui saavuttaa kolmensadan mailin tuntinopeus, mutta varovaiset ihmiset pitivät sitä liian vaarallisena. Mutta hän oli kuitenkin oikealla tiellä ja olisi onnistunutkin kokeiluissaan, ellei suuri rutto olisi tuhonnut kaikkea. Kun olin poika, eli vielä henkilöitä, jotka muistivat ensimmäiset lentokoneet, ja nyt minä olen nähnyt viimeiset jo kuusikymmentä vuotta sitten."
Vanhus jatkoi lörpötystään; pojat eivät siitä välittäneet, sillä he olivat kauan sitten tottuneet hänen kielevyyteensä ja sitäpaitsi heidän sanavarastostaan puuttuivat useimmat hänen käyttämänsä sanat. Saattoi huomata, että näissä hajanaisissa yksinpuheluissa vanhuksen kieli kävi huolitellummaksi saaden paremman muodon ja lauserakenteen. Mutta kun hän puheli suoraan pojille, se vaipui suurimmalta osalta heidän kömpelöihin ja yksinkertaisiin muotoihinsa.
"Mutta silloin ei ollut paljon rapuja", jatkoi vanhus. "Ne oli pyydystetty loppuun ja ne olivat suurta herkkua. Niitä oli lupa pyydystää vain kuukauden ajan vuodessa. Mutta nyt niitä saa koska haluaa. Ajatelkaahan — saa rapuja niin paljon kuin haluttaa ja milloin vain haluttaa, Cliff House'in rannan hyöystä!"
Äkillinen sekasorto vuohien keskuudessa sai pojat jalkeille. Nuotion ympärillä olevat koirat alkoivat säestää murisevaa toveriaan, joka vartioi vuohia. Nämä syöksyivät kohti suojelijoitaan, ihmisiä. Puolitusinaa petoa, laihaa ja harmaata, oli väijymässä hiekkakumpujen takana ja uhittelemassa koiria. Edwin ampui nuolen, mutta se osui harhaan. Silloin Ristihuuli otti linkonsa, samanlaisen kuin Daavidilla oli ollut taistelussa Goliatia vastaan, ja singautti sillä kiven, joka vinkui omasta vauhdistaan lentäessään ilmassa. Se osui maaliinsa ja sai aikaan, että sudet vetäytyivät takaisin eukalyptusmetsän synkkään syvyyteen.
Pojat nauroivat ja paneutuivat pitkälleen hiedalle isoisän huoatessa raskaasti. Hän oli syönyt liiaksi ja alkoi valitella kädet ristissä vatsallaan.
"Mit' ompi meillä päällä maan, on katoovaista kaikkenaan", mutisi hän. Sen oli hän ilmeisesti lainannut jostakin. "Niin — katoovaista kaikkenaan. Kaikki ihmistyö tällä maapallollamme raukesi kuin vaahto. Ihminen kesytti hyötyä tuottavat eläimet, hävitti vahingolliset ja puhdisti maan villistä kasvillisuudesta. Ja sitten oli hänen itsensä vuoro, ja alkuperäisten elämänmuotojen vyöry murskasi hänen kättensä työn. Rikkaruohot ja metsä valtasivat hänen peltonsa, petoeläimet hänen karjalaumansa; nyt ovat sudet vallanneet Cliff House'in rantaman." Tuo ajatus saattoi hänet kauhistumaan. "Missä neljämiljoonaa ihmistä kävi huvittelemassa, siellä nyt harhailevat villit susilaumat, ja muotileijonaimme metsäläistyneet jälkeläiset puolustautuvat esihistoriallisilla aseilla näitä petoja vastaan. Saattaako sitä ajatellakaan! Ja sarlakkakuolema oli syynä —"
Ristihuulen huomio kiinnittyi outoon sanaan.
"Aina hän sanoo tuota samaa", virkkoi hän Edwinille. "Mitä onsarlakka?"
"Syksyisten vaahterain sarlakanväri saa minut värisemään pahemmin kuin sotatorvien törähdykset", puheli vanhus.
"Se on samaa kuin punainen", vastasi Edwin. "Sinä et tiennyt sitä, koska kuulut autonkuljettajiin. Sen heimon jäsenet ovat kaikki järjestään tietämätöntä väkeä.Sarlakkaon punaista — minä tiedän sen."
"Punainen on punaista, vai mitä?" intti Ristihuuli. "Mitä siis hyödyttää viisastella ja sanoa sitä sarlakaksi?"
"Isoisä, miksi puhut niin paljon sellaista, mitä kukaan ei ymmärrä?" jatkoi hän. "Sarlakka ei merkitse mitään, mutta punainen on punaista. Miksi siis et sano sitä punaiseksi?"
"Punainen ei ole paikallaan", kuului vastaus. "Rutto oli sarlakanväristä. Kasvot ja koko ruumis kävivät sarlakanvärisiksi yhden tunnin ajalla. Enkö minä tietäisi? Enkö nähnyt sitä tarpeeksi? Sanon, että se oli sarlakanväristä, koska — niin, koska se oli sarlakanväristä. Ei ole toista sopivaa sanaa."
"Punainen kyllä kelpaa minulle", Ristihuuli yhä vastusteli itsepäisesti. "Isä sanoo punaista punaiseksi, ja luulen, että hän on asiasta perillä. Hän sanoo, että kaikki kuolivat punaiseen ruttoon."
"Isäsi on rahvaan mies ja alhaista sukua", kiivastui isoisä. "Enkö minä tietäisi autonkuljettajien historiaa. Sinun isoisäsi oli autonkuljettaja, palvelija, eikä hänellä ollut sivistystä. Hän teki työtä toisten hyväksi. Mutta isoäitisi oli hyvää syntyperää, vaikka lapset eivät tulleet häneen. Muistan hyvin, kun tapasin heidät ensimäisen kerran heidän ollessaan kalastamassa Temescal-järven rannalla."
"Mitä onsivistys?" kysyi Edwin.
"Punaisen sanomista sarlakaksi", ilkkui Ristihuuli ja kääntyi ahdistaakseen isoisää. "Minun isäni kertoi ennen kuolemaansa, että sinun vaimosi kuului Santa Rosan heimoon eikä ollut paljon mikään. Isä sanoi, että hän oli ollutpiianletukkaennen punaista kuolemaa, vaikka en tiedä, mitäpiianletukkaon. Sano, mikä se on, Edwin."
Mutta Edwin oli yhtä tietämätön ja pudisti päätänsä.
"On totta, että hän oli tarjoilijatar", myönsi isoisä. "Hän oli siitä huolimatta hyvä nainen, ja sinun äitisi oli hänen tyttärensä. Naisia oli kovin vähän ruton jälkeen. En olisi saanut toista naista vaimokseni. Mitäpä siitä, vaikka hän olikinpiianletukka, kuten isäsi suvaitsee nimittää häntä. Mutta ei ole kaunista puhua esivanhemmistaan tuolla sanalla, Ristihuuli."
"Isä sanoo, että ensimäisen autonkuljettajan vaimo olilady—"
"Mikä onlady?" Hoo-Hoo kysyi.
"Autonkuljettajien heimoon kuuluvat vaimot ovatladyjä", ehättiRistihuuli.
"Ensimäinen autonkuljettaja oli Bill, rahvaan mies, kuten sanoin", selitti vanhus, "mutta hänen puolisonsa olilady, ylhäinen lady. Ennen sarlakkakuolemaa hän oli Van Wardenin puoliso. Van Warden oli teollisuusmagnaattien johtokunnan puhemies ja yksi niistä kahdestatoista, jotka hallitsivat Amerikkaa. Hänen omaisuutensa oli miljaardi kahdeksansataa miljoonaa dollaria — raha, joka on pussissasi, Edwin, on dollari. Sitten tuli sarlakkakuolema ja se teki hänestä Billin, ensimäisen autonkuljettajan, vaimon. Billillä oli tapana lyödä häntä. Olen nähnyt omin silmin."
Hoo-Hoo, joka oli loikoillut vatsallaan ja kaivanut veltosti varpaansa hiekkaan, kirkaisi äkkiä ja tutki ensin varpaansa kynttä ja sitten pikku kuoppaa. Molemmat toiset pojat ryhtyivät hänen kerallaan kaivamaan, kunnes he olivat saattaneet päivänvaloon kolme luurankoa. Kaksi oli kuulunut täysikasvuisille, yksi oli kasvuiässä olleen lapsen. Vanhus ryömi katsomaan löytöä.
"Ruton uhreja", päätti hän. "Tuolla lailla heitä kuoli kaikkialla viimeisinä päivinä. Tämä lienee ollut perhe, joka on tartuntaa paetessaan saanut surmansa Cliff House'in hiedalla. He — mutta mitä teetkään, Edwin?"
Kysymys tehtiin hätääntyneellä ja pelästyneellä äänellä. Edwin oli alkanut koputella hampaita erään luurangon leuoista metsästyspuukollaan.
"Ripustan ne nauhaan", vastasi hän.
Kaikki pojat olivat kovassa touhussa. Syntyi sellainen koputus ja takominen, ettei isoisän lörpötystä kuullut kukaan.
"Te olette täysiä metsäläisiä. Olette jo alkaneet pitää koristuksena ihmishampaita. Seuraavan ikäpolven aikana lävistätte nenänne ja korvanne ja ripustatte niihin luu- ja kuorihelyjä. Tiedän sen. Ihmissuku on tuomittu vaipumaan yhä syvemmälle alkuperäisyyden yöhön ennenkuin se alottaa verisen ponnistelunsa kohti sivistystä. Kun lisäännymme ja tunnemme tilanpuutetta, alamme surmata toinen toisiamme. Luulen, että te kiinnitätte silloin päänahkoja vyöhönne — niinkuin sinä, Edwin, siivoin pojanpojistani, nyt jo pidät tuota kurjaa sianhäntää. Heitä se menemään, Edwin poikani, heitä se menemään."
"Mitä tolkuttomuutta se vanha höperö taas vatvoo", huomautti Ristihuuli, kun pojat olivat saaneet kaikki hampaat irrotetuiksi ja koettivat jakaa ne tasapuolisesti.
He olivat sangen vikkeliä ja jyrkkiä liikkeissään, ja heidän puheensa, siinä heidän pohtiessaan parempien hampaiden jakoa, oli sekavaa kinastelua. Heidän sanansa olivat yksitavuisia ja lauseensa lyhyitä ja muovailemattomia. Vaikka se tuntui alkeelliselta kieleltä, saattoi siinä kuitenkin huomata kieliopillista rakennetta ja entisen ylemmän sivistyksen taivutusmuotojen jäännöksiä. Isoisänkin puhe oli niin turmeltunutta, että, jos se sellaisenaan esitettäisiin, lukija ei ymmärtäisi siitä mitään. Täten hän kuitenkin puhui vain pojille. Kun hän puheli yksikseen, hänen kielensä vähitellen puhdistui miltei mallikelpoiseksi. Lauseet tulivat pitemmiksi, sointuvammiksi ja sulavammiksi. Ne johtivat silloin mieleen luentojenpitäjän.
"Kerro meille punaisesta kuolemasta, isoisä", pyysi Ristihuuli, kun hammasjupakka oli saatu onnelliseen päätökseen.
"Sarlakkakuolemasta", korjasi Edwin.
"Mutta älä kiusaa meitä tuolla hassulla puhetavallasi", jatkoi Ristihuuli. "Puhu järkevästi, isoisä, niinkuin Santa Rosan-heimon jäsenen tulee. Muut santarosalaiset eivät puhu niinkuin sinä."
Vanhus näytti olevan hyvillään, kun hän oli saanut kehotuksen kertoa.Hän selvitteli kurkkuaan ja alkoi.
"Pari-, kolmekymmentä vuotta sitten kertomustani kuultiin mielellään.Mutta nykyään kellään ei ole mielenkiintoa —"
"Kas siinä taas!" huudahti Ristihuuli kiivastuneena. "Lopeta tuo loruileminen ja puhu järkevästi. Mitä onmielenkiinto? Sinä puhut kuin pieni lapsi, joka ei tiedä oikeita sanoja."
"Anna hänen olla rauhassa", pyysi Edwin, "muuten hän suuttuu eikä kerro laisinkaan, jätä hassunkuriset paikat väliin. Kyllä me ymmärrämme ainakin hiukan siitä, mitä hän puhuu."
"Antaa mennä", rohkaisi Hoo-Hoo, sillä vanhus alkoi taasen valitella, että vanhoja ihmisiä ei enää kunnioitettu ja että kaikki, jotka olivat joutuneet korkeasta sivistyksestä alkeellisiin oloihin, vajosivat raakuudentilaan.
Kertomus alkoi.
"Maailmassa oli paljon ihmisiä siihen aikaan. San Franciscossa yksinään oli neljämiljoonaa —"
"Mikä semiljoonaon?" keskeytti Edwin.
"Selitän sen sinulle, koska tiedän, ettet osaa laskea kymmentä pitemmälle. Levitä kätesi. Niissä on yhteensä kymmenen sormea. Hyvä. Nyt otan tämän hiekkajyväsen — pidäpä sinä sitä, Hoo-Hoo." Hän pudotti hiekkajyvän pojan kouraan ja jatkoi. "Nyt tuo hiekkajyvänen esittää Edwinin kymmentä sormea. Lisään toisen jyväsen. Se vastaa taasen kymmentä sormea. Jälleen lisään, jälleen lisään ja vieläkin lisään, kunnes on jyväsiä yhtä monta kuin Edwinillä sormia. Se esittää lukuasata. Pankaa sana mieleenne —sata. Nyt panen Ristihuulen käteen tämän kiven. Se esittää kymmentä hiekkamuruista eli kymmentä kymmentä sormea eli sataa sormea. Panen käteesi kymmenen kiveä. Ne yhdessä vastaavattuhattasormea. Otan raakunkuoren, joka esittäköön kymmentä kiveä eli sataa hiekkajyvästä eli tuhatta sormea…."
Siten hän koetti saada heidät käsittämään lukuja. Vaivaloisesti se kävi ja tarvittiin paljon toistamisia, ennenkuin pojilla oli edes jonkinmoinen aavistus niistä. Kun yksiköt kasvoivat, oli pojilla kummassakin kädessään erikokoisia kappaleita. Vieläkin suurempia määriä edustavat esineet hän asetti lähellä olevalle ajopuulle. Oli vaikeata keksiä sopivia edustajia; miljoonia esittivät luurangoista irrotetut hampaat, ja ravunkuoret olivat tuhansia miljoonia. Tähän hän pysähtyi, sillä pojat osottivat väsymyksen merkkejä.
"San Franciscossa oli neljä miljoonaa — neljä hammasta."
Poikain katse liukui hampaista käsiin, kädestä toiseen, kivistä ja hiekkäjyväsistä Edwinin sormiin. Sitten se liukui takaisin suurentuviin määriin päin poikien yrittäessä käsittää niin suunnattomia lukuja.
"Olihan siinä kansaa, isoisä", sai Edwin vihdoin virketyksi.
"Kuin hiekkaa tällä rannalla, kuin hiekkaa, jos jokainen jyvänen esittäisi miestä tahi naista tahi lasta. Niin, Edwin poikani, kaikki nuo ihmiset elivät juuri tuolla, San Franciscossa. Silloin tällöin he kaikki tulivat tälle rantamalle — heitä oli enemmän kuin hiekkajyväsiä. San Francisco oli komea kaupunki. Lahden toisella puolella oli suuri seitsemän miljoonan kaupunki — toisella puolella, siellä, minne leiriydyimme viime vuonna. Point Richmondista aina San Leandroon saakka ulottuvilla tasangoilla ja mäkimailla asui seitsemän miljoonaa… se on seitsemän hammasta."
Taaskin poikien katse kulki hampaista Edwinin sormiin ja takaisin.
"Maailma oli täynnä ihmisiä. Vuoden 2010 väenlasku antoi tulokseksi kahdeksantuhatta miljoonaa koko maailmassa — kahdeksan ravunkuorta, niin, kahdeksantuhatta miljoonaa. Se oli toista kuin nyt. Ihmiskunta osasi paremmin hankkia ravintoa. Mitä enemmän oli ravintoa, sitä runsaammin oli myös ihmisiä. Vuonna 1800 Euroopassa yksinään oli sataseitsemänkymmentämiljoonaa. Kun oli kulunut sata vuotta — siis hiekkajyvänen, Hoo-Hoo — vuonna 1900, oli Euroopassa viisisataa miljoonaa — viisi hiekkajyvää ja yksi hammas, Hoo-Hoo. Vuonna 2000 Euroopassa oli tuhatviisisataa miljoonaa. Samoin oli kaikkialla maailmassa. Kahdeksan ravunkuorta, niin, kahdeksantuhatta miljoonaa ihmistä eli maanpallolla, kun sarlakkakuolema alkoi. Olin nuori mies ruton puhjetessa — kaksikymnentäseitsemän vuotta vanha. Asuin San Franciscon lahden toisella puolella, Berkeley'ssa. Muistathan, Edwin, nuo suuret kivirakennukset, kun tulimme Contra Costan kukkuloilta alas. Niissä kivirakennuksissa asuin. Olin englannin kirjallisuuden professori."
Paljon oli hänen puheessaan sellaista, mikä kävi yli poikien ymmärryksen, mutta he koettivat käsittää edes hämärästi tätä kertomusta, menneisyydestä.
"Mikä virka noilla kivirakennuksilla oli?" kysyi Ristihuuli.
"Muistat, kun isäsi opetti sinua uimaan." Poika nyökkäsi. "No niin, Californian yliopistossa — se oli nimenä rakennuksilla — me opetimme nuoria miehiä ja naisia ajattelemaan, juuri niinkuin minä äsken opetin kivien ja hiekkajyvästen avulla teitä ymmärtämään, paljonko ihmisiä silloin oli. Oli sangen paljon opetettavaa. Nuoria miehiä ja naisia, joita opetimme, me sanoimme ylioppilaiksi. Meillä oli suuria huoneita, joissa opetus tapahtui. Minä puhuin heille, neljälle- tahi viidellekymmenelle kerrallaan, juuri samoin kuin puhun nyt teille. Kerroin heille kirjoista, joita olivat kirjottaneet ennen eläneet miehet ja joita joskus olivat myös silloin parasta aikaa elävät miehet kirjoittaneet —"
"Etkö tehnyt muuta? — vain puhuit ja puhuit?" kysyi Hoo-Hoo. "Kuka metsästi sinulle lihaa ja kuka lypsi vuohet ja hankki kalaa?"
"Luonnollinen kysymys, Hoo-Hoo, luonnollinen kysymys. Kuten olen sanonut, ruoan hankkiminen oli silloin helppoa. Me olimme sangen viisaita. Muutamat harvat hankkivat ruokaa kaikille. Toisilla oli toisia töitä. Minä puhuin, kuten sanotte. Puhuin aina, ja palkkioksi minulle annettiin ruokaa — paljon ruokaa, hienoa ruokaa, ihanaa ruokaa, ruokaa, jota en ole saanut maistaakaan kuuteenkymmeneen vuoteen ja jota en milloinkaan enää tulekaan saamaan. Olen toisinaan ajatellut, että ylvään sivistyksemme ihmeellisin saavutus oli ruoka — sen käsittämätön runsaus, sen rajaton vaihtelevaisuus, sen kuvaamaton herkullisuus. Oi, lastenilapset, elämä oli todella elämää silloin, kun meillä oli niin ihmeellistä syötävää."
Pojat eivät jaksaneet käsittää eivätkä kuunnelleet, pitäen näitä sanoja ja ajatuksia vain vanhuksen eksymisenä kertomuksen juonesta. "Ruoanhankkijoita sanoimme kansalaisiksi. Tämä oli pilaa. Me, hallitsevat luokat, omistimme kaiken maan, kaikki koneet, kaikki. Nämä ruoanhankkijat olivat meidän orjiamme. Otimme itsellemme melkein kaiken sen ruoan, jonka he valmistivat, mutta jätimme heille sen verran, että he saattoivat syödä ja tehdä työtä ja hankkia lisää ruokaa —."
"Minä olisin mennyt metsään hankkimaan itse ruokaa", lausui Ristihuuli uhkaavana, "ja olisin surmannut jokaisen, joka olisi yrittänyt ryöstää sen minulta."
Vanhus nauroi.
"Enkö sanonut, että me hallitsevat luokat omistimme kaiken maan, kaikki metsät ja kaiken muun? Jos joku ruoanhankkija ei tahtonut hankkia meille ruokaa, me rankaisimme häntä ja pakotimme hänet kuolemaan nälkään. Sangen harvat niin tekivätkään. He hankkivat mieluummin ruokaa meille, valmistivat vaatteemme ja tuhansin — raakunkuori, Hoo-Hoo — tuhansin tavoin tyydyttivät tarpeemme ja ilahduttivat meitä. Minä olin tuona aikana professori Smith — professori James Howard Smith. Luentoni olivat sangen populäärisiä — se on: sangen useat nuoret miehet ja naiset mielellään kuuntelivat minun puheitani, jotka käsittelivät toisten kirjoittamia kirjoja.
"Olin sangen onnellinen ja minulla oli ihanaa syötävää. Käteni olivat pehmeät, sillä en tehnyt työtä niillä, ihoni oli kauttaaltaan puhdas, ja päälläni oli mitä hienoimmat vaatteet —" Vanhus katsahti rääsyisiin nahkoihinsa halveksivasti. "Emme silloin käyttäneet tällaisia. Orjillakin oli paremmat. Myös olimme sangen puhtaita. Pesimme kasvomme ja kätemme useasti joka päivä. Te, pojat, ette milloinkaan pese itseänne, ellette putoa veteen tahi mene uimaan."
"Etkä sinäkään, isoisä", puolusteli Hoo-Hoo.
"Niinpä niin, olen likainen vanha mies. Mutta ajat ovat muuttuneet. Nykyään ei kukaan peseydy, eikä ole mitään mukavuuksiakaan, On kulunut kuusikymmentä vuotta siitä, kun olen nähnyt viimeisen saippuanpalan. Te ette tiedä, mitä saippua on, enkä kerrokaan teille siitä, sillä kerron sarlakkakuolemasta. Te tiedätte, mitä kipu on. Me sanoimme sitä taudiksi. Sangen usean taudin aiheuttavat taudinidut, kuten sanoimme. Pankaa tuo sana muistiinne — taudinitu. Taudinitu on sangen pieni. Se on melkein kuin puutäi, joita näkee keväällä koirissa, kun ne ovat juosseet metsissä. Mutta taudinitu on hyvin pieni. Se on niin pieni, ettei sitä voi nähdä —."
Hoo-Hoo alkoi nauraa.
"Olet sinä lystikäs, isoisä, kun kerrot semmoisesta, jota ei voi nähdä. Ellet voi nähdä sitä, mistä tiedät, että se on olemassa? Sen haluaisin tietää. Miten voit tietää jostakin, jota et näe?"
"Hyvä kysymys, oikein hyvä kysymys, Hoo-Hoo. Mutta me näimme kuitenkin — ainakin muutamia. Meillä oli mikroskooppeja ja ultramikroskooppeja. Me asetimme ne silmiemme eteen ja katselimme niiden lävitse. Silloin näimme esineet suurempina kuin ne todellisuudessa olivat ja näimme sellaistakin, jota emme nähneet ollenkaan ilman mikroskooppia. Parhaat ultramikroskooppimme tekivät taudiniduista neljäkymmentätuhatta kertaa suurempia. Raakunkuori on tuhat sormea. Kerätkää neljäkymmentä raakunkuorta. Niin monta kertaa suurempina näimme taudinidut katsoessamme niitä mikroskoopilla. Sitten meillä oli toinen keino, jota sanoimme eläviksikuviksi. Sen avulla saatoimme tehdä neljäkymmentätuhat-kertaisen taudinidun vielä monia tuhansia kertoja suuremmaksi. Siten me näimme näitä olioita, joita paljaat silmämme eivät erottaneet. Ota hiekkamurunen. Riko se kymmeneksi kappaleeksi. Ota yksi niistä ja riko jälleen se kymmeneen osaan. Riko yksi näistä palasista kymmeneen osaan, taasen yksi niistä samoin, ne taas kymmeneen, jälleen kymmeneen, tee niin koko päivän, ja illalla auringon laskiessa sinulla kenties on hitunen, joka on yhtä suuri kuin yksi taudinitu."
Poikien epäuskoisuus kasvoi ilmeiseksi. Ristihuuli ilkkui pilkallisesti ja Hoo-Hoo tirskui, kunnes Edwin nykäisi heitä olemaan hiljaa.
"Puutäi imee verta koirista, mutta taudinitu voi pienuutensa vuoksi mennä suoraan vereen, jossa se lisääntyy nopeasti. Ihmisen veressä saattoi ruton päivinä olla tuhannenmiljoonaa — ravunkuori — tuhannenmiljoonaa taudinitua. Me sanoimme niitä mikro-organismeiksi. Kun niitä oli miljoonittain tahi tuhansinmiljoonin ihmisen veressä, hän oli sairas. Ne aiheuttivat taudit. Niitä oli monia eri lajeja — useampia lajeja kuin hiekkajyväsiä tällä rannalla. Me tunsimme vain muutamia niistä. Mikro-organismien maailma oli näkymätön maailma, josta tiesimme sangen vähän. Jotain kuitenkin tiesimme. Olibacillus anthracis, micrococcus, bacterium termo; olibacterium lactis, joka vielä tänäänkin saattaa vuohenmaidon happamaksi, Ristihuuli; oli lukematon joukkoschizomycetes-eliöitä. Oli paljon muita…"
Vanhus innostui pitämään esitelmää taudiniduista ja niitten luonteesta käyttäen niin suunnattoman pitkiä ja merkityksettömiä sanoja ja lauseita, että pojat naurahtelivat toisilleen ja katselivat autiolle valtamerelle unohtaen isoisän jaarituksen.
"Mutta sarlakkakuolema, isoisä", ehdotti Edwin lopuksi.
Isoisä kokosi muistiaan ja irrottautui kuvitteluistaan, että hän oli pitämässä luentoa toisenlaiselle kuulijakunnalle kuusikymmentä vuotta sitten taudinitujen ja tautien uusimmasta teoriasta.
"Niin, niin, Edwin; olin vähällä unohtaa. Toisinaan entispäivien muistot valtaavat mieleni niin voimakkaasti, että unohdan olevani likainen vanha mies, joka vaellan metsäläistyneitten lastenlapsieni, vuohipaimenten, kanssa koskemattomissa erämetsissä. Ihmistyö oli vain tomua ja tuhkaa; tomua ja tuhkaa oli valtava, mainehikas sivistyksemmekin. Olen isoisä, väsynyt vanha mies. Kuulun Santa Rosan heimoon. Vaimoni kuului siihen heimoon. Poikani ja tyttäreni liittyivät naimiskaupoilla autonkuljettajain, Sacramenton ja Palo-Alton heimoihin. Sinä, Ristihuuli, olet autonkuljettaja. Edwin on Sacramentoheimon jäsen ja Hoo-Hoo Palo-Alton. Palo-Alton heimo on saanut nimensä siitä, että se asustaa lähellä samannimistä kaupunkia. Siellä oli suuri opinahjo. Sen nimi oli Stanford-yliopisto. Muistan selvästi, aivan selvästi. Niin, minun piti kertoa sarlakkakuolemasta. Mihin jäinkään?"
"Kerroit taudiniduista, joita ei voi nähdä, mutta jotka tekevät ihmiset sairaiksi", auttoi Edwin.
"Siihenhän pääsin. Kun joku henkilö sai taudinituja vereensä, hän ei sitä huomannut niin kauan kuin niitä oli vähän. Mutta jokainen itu jakautui kahdeksi uudeksi iduksi. Kun ne täten alati jakautuivat, oli niitä pian monta miljoonaa. Silloin henkilö oli sairas. Hänessä oli tauti, jolle annettiin nimi sen itujen mukaan. Se saattoi olla tuhkarokkoa, se saattoi olla influenssa tahi keltakuumetta; tauteja oli tuhansittain.
"Taudinidut olivat omituisia. Aina ilmestyi uusia, ennen tuntemattomia. Kauan, kauan, hyvin kauan sitten, jolloin oli vähän ihmisiä, oli vähän tautejakin. Mutta ihmiset lisääntyivät ja elivät yhdessä suurissa kaupungeissa ja yhteiskunnissa. Silloin ilmestyi uusia taudinituja, uusia tauteja, jotka aikojen kuluessa surmasivat miljoonia ja tuhansiamiljoonia ihmisiä. Mitä tiheämmässä ihmiset asuivat, sitä hirvittävämpiä tauteja esiintyi. Kauan ennen minun aikojani, keskiajalla, raivosi musta surma, joka kulki yli Euroopan useita kertoja. Oli tuberkuloosi, joka levisi kaikkiin tiheästi asuttuihin paikkoihin. Sata vuotta ennen syntymääni tuli paiserutto. Afrikassa oli unitauti. Bakteriologit taistelivat näitä vastaan ja hävittivät niitä, juuri niinkuin te ajatte sudet pois vuohien läheisyydestä tahi surmaatte moskiittoja, jotka laskeutuvat ihonne pinnalle. Bakterioloogit —"
"Mutta mikä se on, isoisä?" keskeytti Edwin.
"Sinä, Edwin, olet vuohipaimen. Sinun tehtävänäsi on vartioida vuohia. Tiedät yhtä ja toista vuohista. Bakterioloogit vartioivat taudinituja. Se oli heidän tehtävänsä, ja he tiesivät paljon niistä. Niin, kuten sanoin, bakterioloogit taistelivat ituja vastaan ja hävittivät niitä, toisinaan. Oli olemassa pitaali, kauhea tauti. Sata vuotta ennen syntymääni saivat bakterioloogit selville pitaalin aiheuttajan. He tunsivat sen täydellisesti. He piirsivät kuvia siitä. Olen nähnyt tuollaisia kuvia. Mutta kuitenkaan he eivät voineet hävittää sitä. Vuonna 1984 ilmestyi pantoblast-rutto eräässä maassa, jonka nimi oli Brasilia. Se nieli miljoonia uhreja. Mutta bakterioloogit keksivät sen idun ja saattoivat hävittää sen, joten pantoblast ei voinut jatkaa tuhojaan. Heillä oli seerumia, jota he ruiskuttivat ihmisten ruumiiseen. Se tappoi pantoblastidut tappamatta ihmistä. Vuonna 1910 raivosivat pellagra ja koukkumato. Bakterioloogit hävittivät ne helposti. Mutta vuonna 1947 ilmestyi uusi tauti, jota ei ennen milloinkaan oltu nähty. Sen uhreiksi joutuivat vain kymmenen kuukauden vanhat tahi siitä nuoremmat lapset. Tauti teki heistä aivan kyvyttömiä: he eivät voineet liikuttaa jalkojaan eivätkä käsiään, eivät voineet syödä eikä tehdä mitään muutakaan. Kului yksitoista vuotta, ennenkuin bakterioloogit keksivät keinon hävittää tuon omituisen taudin ja pelastaa lapset.
"Huolimatta kaikista näistä taudeista, ennen tunnetuista ja uusista, maailmassa oli ihmisiä enemmän kuin koskaan ennen. Se johtui helposta ravinnonsaannista. Mitä helpommaksi kävi hankkia ravintoa, sitä enemmän oli ihmisiä; mitä enemmän oli ihmisiä, sitä tiheämmässä he asuivat; mitä tiheämmässä he asuivat, sitä enemmän ilmestyi uusia tauteja. Oli varottavia ääniä. Jo niin aikaisin kuin vuonna 1929 Soldervetzsky selitti bakterioloogipiireissä, ettei ihmiskunta ollut turvassa muutamilta uusilta taudeilta, jotka olivat tuhansia kertoja tuhoisampia kuin mitkään ennen tunnetut ja saattaisivat surmata miljoonia ja tuhansia miljoonia ihmisiä. Te huomaatte että mikro-organismien maailma pysyi hämärän peitossa loppuun saakka. Tiedettiin että sellainen maailma oli olemassa. Sieltä vähän väliä lähti uusia ituarmeijoita surmaamaan ihmisiä. Muuta ei tiedetty. Tuossa mikro-organismien maailmassa saattoi olla erilaisia taudinituja yhtä paljon kuin hiekkajyväsiä tällä rannalla. Siinä samassa maailmassa oli alati uusia ituja. Kenties sieltä on elämän alku etsittävissä — tuosta ihmeellisestä rehevyydestä ja runsaudesta päättäen, josta Soldervetzsky ja useat muut jo ennen häntä olivat huomauttaneet…"
Kun vanhus oli päässyt tähän, nousi Ristihuuli seisaalleen kasvoillaan syvän halveksimisen ilme.
"Isoisä", julisti hän, "Sinä väsytit minut tuolla tolkuttomuudellasi. Mikset kerro punaisesta kuolemasta? Ellet kerro, sano se sitten, että tiedämme lähteä takaisin leirille."
Vanha mies katsoi häneen ja alkoi itkeä hiljaa. Iäkkyyden heikot kyyneleet putoilivat hänen poskilleen, ja hänen kahdeksankymmenenseitsemän ikävuotensa aiheuttama väsymys kuvastui hänen surun murtamista kasvoistaan.
"Istuudu takaisin", tyynnytteli Edwin. "Isoisä juuri alkaa kertoa sarlakkakuolemasta, eikö niin? Kohta hän alkaa. Istuudu, Ristihuuli. Jatka, isoisä."
Vanhus pyyhki kyyneleensä tahraisiin rystysiinsä ja alkoi uudestaan kertoa heikolla, värisevällä äänellään, joka tuli varmemmaksi ja voimakkaammaksi, kun hän pääsi kertomuksensa vauhtiin.
"Rutto puhkesi vuonna 2013. Olin kaksikymmentäseitsemän vuotta vanha ja muistan hyvin. Langattoman sähkölennättimen avulla —"
Ristihuuli ilmaisi äänekkäästi suuttumuksensa, ja isoisä ryhtyi sovitteluihin.
"Me puhuimme silloin kautta ilmojen tuhansien mailien päähän. Saimme sanoman, että New Yorkissa oli esiintynyt outo tauti. Tuossa Amerikan ylväimmässä kaupungissa eli silloin seitsemäntoistamiljoonaa ihmistä. Sanoma ei herättänyt huolestusta. Sehän oli pikkuseikka. Oli ollut vain muutamia tapauksia. Mutta taudin uhrit olivat kuolleet kovin pian. Ensimäinen oire oli se, että kasvot ja koko ruumis kävivät punaisiksi. Vuorokauden kuluttua Chicagosta ilmoitettiin tautia tavatun sielläkin. Samana päivänä levisi tieto, että Lontoossa, joka oli Chicagon jälkeen maailman suurin kaupunki, oli taisteltu salaa ruttoa vastaan jo kahden viikon aikana. Kaikki uutiset ja sähkösanomat oli sensuroitu — se on: ei annettu muuanne levitä tietoa, että Lontoo oli ruton saastuttama.
"Tilanne näytti vakavalta, mutta me Californiassa, kuten muuallakin, olimme levollisia. Olimme varmoja, että bakterioloogit löytäisivät keinon tuhota tämän uuden taudin aiheuttajan, kuten ennenkin oli tapahtunut. Mutta pelkoa herätti se tavaton nopeus, jolla tauti kehittyi ja surmasi ihmisiä, ja se, että jokainen, johon se ilmestyi, oli ehdottomasti kuoleman oma. Ei kukaan parantunut siitä. Oli ollut olemassa vanha aasialainen kolera, joka oli niin nopea, että saattoi olla päivällispöydässä illalla jonkun aivan terveen miehen kanssa ja seuraavana aamuna aikaisin nähdä hänet ruumisvaunuissa kadulla. Mutta tämä uusi rutto oli nopeampi sitäkin — paljon nopeampi. Sen ensimäisten oireiden ilmaantumisesta kului uhrin kuolemaan vain yksi tunti. Joskus kului useampia tunteja, mutta useat kuolivat jo kymmenen tahi viidentoista minuutin kuluttua.
"Sydän alkoi sykkiä kiivaasti, ja ruumiinlämpö kohosi. Sitten ruumiinväri muuttui silmänräpäyksessä sarlakanpunaiseksi kuin kulovalkean vaikutuksesta. Useimmat uhrit eivät lainkaan huomanneet sydämen sykinnän ja ruumiinlämmön lisääntymistä, vasta kun heidän ihonsa väri muuttui, tiesivät he olevansa tuomittuja. Tavallisesti sen yhteydessä oli kouristuskohtauksia, mutta ne eivät kestäneet kauan eivätkä olleet kovia. Jos uhri kesti ne, tuli hän aivan levolliseksi ja tunsi vain, miten hänen jäsenensä alkoivat nopeasti turtua. Se alkoi jaloista, ensin jalkapohjat, sitten sääret, reidet ja yhä ylöspäin, kunnes turtumus oli saavuttanut sydämen, jolloin hän kuoli. He eivät hourineet eivätkä nukkuneet, vaan pysyivät levollisina ja selvinä, kunnes sydän kangistui ja pysähtyi. Toinen kummallinen seikka oli se tavaton nopeus, jolla kuolleitten ruumiit hajaantuivat perusaineisiinsa. Tuskin oli uhri kuollut, kun jo ruumis näytti murentuvan kappaleiksi, kohoavan pölynä ilmaan ja häipyvän pois ihan silmien edestä. Tämä oli yhtenä syynä ruton tavattomaan leviämiseen. Ruumiissa olleet tuhannetmiljoonat idut pääsivät näet vapaiksi hetkessä.
"Sen vuoksi bakterioloogeilla ei ollut onnea taistellessaan tätä tautia vastaan. He saivat surmansa laboratorioissaan tutkiessaan sarlakkakuoleman aiheuttajaa. He olivat sankareita. Kaatuneitten tilalle astui alati uusia. Lontoossa onnistuttiin eristämään rutto. Sähkölennätin tiedotti uutisen kaikkialle. Trask oli sen miehen nimi, jolle se onnistui, mutta kolmenkymmenen tunnin kuluttua hän oli kuollut. Silloin ryhdyttiin kaikissa laboratorioissa toden perään etsimään jotakin vastamyrkkyä, joka tappaisi rutonidut. Kaikki lääkkeet olivat turhia. Nähkääs, koko asian ydin oli löytää lääke tahi seerumi, joka tappaisi ruumiissa olevat taudinidut vahingoittamatta itse ruumista…. He koettivat surmata sitä toisien tautien iduilla, joita he istuttivat potilaan vereen. Nämä idut saattoivat näet olla ruton itujen vihollisia —"
"Sinä et näe näitä ituolentoja, isoisä", intti Ristihuuli, "mutta kuitenkin lörpöttelet yhä niistä, ikäänkuin ne todellakin olisivat jotakin, vaikka ne eivät ole yhtään mitään. Mitä ei näe, sitä ei ole olemassa, se on varma. Taisteltiin olemattomia olentoja vastaan olemattomilla olennoilla! Silloin he mahtoivat olla narreja. Sen takia he heittivät henkensä. En tosiaankaan aio kuunnella tuollaista pötyä, sen sanon."
Isoisä oli valmis itkemään, mutta Edwin kiivastui ja alkoi puolustaa vanhusta.
"Kuuleppas, Ristihuuli, uskot sinäkin, että on olemassa paljon sellaista, mitä et ole nähnyt."
Ristihuuli pudisti päätään.
"Uskot, että kuolleet harhailevat. Et ole milloinkaan sitä nähnyt."
"Olenpahan viime talvena, kun olin isän kanssa metsästämässä susia."
"No, miksi aina syljet, kun menet poikki virtaavan veden", Edwin yhä kiristi.
"Jotta huono onni pysyisi etäällä", puolusteli Ristihuuli.
"Uskot siis, että on olemassa huono onni?"
"Varmasti."
"Etkä ole milloinkaan nähnyt sitä", julisti Edwin riemuiten. "Olet yhtä hupsu kuin isoisä ja hänen itunsa. Uskot sellaiseen, mitä et näe. Jatka, isoisä."
Kun Ristihuuli oli joutunut häviön puolelle tässä metafyysillisessä väittelyssä, vaikeni hän ja isoisä jatkoi. Poikien keskinäinen kinastelu keskeytti usein isoisän puheen, vaikka emme sitä merkitsekään tähän pidentämään kertomustamme. Myös kuului heidän keskuudestaan alituinen matala ääni, jolla he lausuivat selittelyjä ja arveluja toisilleen yrittäessään seurata isoisää hänen outoon, kadonneeseen maailmaansa.
"Sarlakkakuolema puhkesi San Franciscossakin. Ensimäinen kuolemantapaus sattui maanantaiaamuna. Torstain seuduissa ihmisiä kuoli San Franciscossa ja Oaklandissa kuin kärpäsiä. Heitä kuoli kaikkialla — vuoteisiinsa, työnsä ääreen, kaduilla kävellessään. Tiistaina minä näin ensimäisen tapauksen — neiti Collbranin, erään luennoillani kävijän, joka oli luentosalissa aivan silmäini edessä. Huomasin puhuesssani, että hänen kasvonsa tulivat äkkiä sarlakanvärisiksi. Keskeytin puheeni. Kaikki katsoivat häneen, sillä he tunsivat pelkoa ja tiesivät, että rutto oli tullut. Nuoret naiset kirkaisivat ja juoksivat ulos huoneesta. Nuoret miehetkin juoksivat ulos, kahta lukuunottamatta. Neiti Collbranin kouristukset olivat aivan lieviä eivätkä kestäneet kahtakaan minuuttia. Toinen nuorista miehistä toi hänelle lasin vettä. Hän joi hiukkasen ja huudahti:
"'Jalkani! Niissä ei ole tuntoa!'
"Minuutin kuluttua hän virkkoi: 'Minulla ei ole jalkoja. En tunne, että minulla olisi. Polvenikin ovat kylmät. Tuskin tunnen, että minulla on polviakaan.'
"Hän lepäsi lattialla päänalaisenaan pinkka muistikirjoja. Emme kyenneet tekemään kerrassaan mitään hänen hyväkseen. Kylmyys ja turtumus kohosivat ylöspäin sydäntä kohti ja kun se oli saavutettu, hän oli kuollut. Kellon mukaan se kesti viisitoista minuuttia — katsoin ajan — sitten hän oli kuollut. Hän oli ollut sangen kaunis, voimakas ja terve nuori nainen. Kuitenkin kului vain viisitoista minuuttia ensi oireista hänen kuolemaansa. Se osottaa, miten nopea sarlakkakuolema oli.
"Siitä huolimatta noina viitenätoista minuuttina, jotka olin hänen kuolinvuoteensa ääressä, hälyytys oli levinnyt yli koko opiston. Tuhatlukuiset oppilasjoukot olivat lähteneet luentosaleista ja laboratorioista jättäen ne autioiksi. Kun menin antamaan tiedon tapauksesta tiedekunnan dekaanukselle, näin yliopiston olevan autiona. Kentältä vielä kiiruhti muutamia jälkeenjääneitä kotiinsa. Kaksi heistä juoksi.
"Löysin dekaanus Hoagin virkahuoneestaan yksinään. Hän oli sangen harmaantuneen ja vanhan näköinen, kasvot täynnä ryppyjä, joita en ollut huomannut ennen. Nähdessään minut hän nousi lähteäkseen pakoon ja horjui etäisimpään huoneeseen läjäyttäen oven kiinni perässään ja kiertäen sen lukkoon. Nähkääs, hän tiesi minun olleen tartunnalle alttiina ja pelkäsi. Hän huusi oven takaa, että menisin pois. En koskaan ole unohtava, mitä tunsin astuessani alas hiljaisia käytäviä ja tuota autiota kenttää pitkin. Se ei ollut pelkoa. Olin ollut tartunnalle alttiina. Tiesin sen ja pidin itseäni kuoleman omana. En pelännyt, mutta mieleni valtasi kaamea masennuksen tunne. Kaikki oli pysähtynyt. Se tuntui minusta maailman lopulta — minun maailmani lopulta. Olin syntynyt ja elänyt yliopiston piirissä. Se oli ennakolta määrätty urani. Isäni oli ollut professorina siellä ennen minua ja hänen isänsä ennen häntä. Tämä yliopisto oli jo puolentoista vuosisadan aikana ollut herkeämättömässä toiminnassa kuni joku oivallinen kone. Ja nyt yhdessä ainoassa hetkessä se oli pysähtynyt. Minusta tuntui kuin pyhä tuli olisi sammunut kaikkein pyhimmän alttarilta. Olin kauhuissani, sanomattomasti kauhuissani.
"Kun saavuin asuntooni, taloudenhoitajatar kirkaisi ja pakeni. Kun soitin sisäkköä, sain tietää hänenkin paenneen. Silloin ryhdyin tutkimaan asioita lähemmin. Keittiössä näin keittäjättären olevan lähtöhommissa. Hänkin kirkaisi ja pudotti kiireissään erään tavaralaukuistaan juostessaan ulos ja sitten yli pihan yhäti kirkuen. Voin vielä nytkin kuulla hänen kirkuvan. Me emme menetelleet siten, kun joku tavallinen tauti ilmestyi. Olimme silloin aivan tyyniä ja käytimme lääkäreitä ja hoitajia, jotka olivat perillä siitä, mitä oli tehtävä. Asia oli nyt toinen. Rutto ilmestyi niin äkkiarvaamatta ja oli niin nopea eikä milloinkaan jättänyt uhriaan elämään. Kun sarlakanväri ilmaantui henkilön kasvoille, oli se varmana merkkinä kuolemasta. Ei ainoankaan tiedetty toipuneen.
"Olin yksin suuressa talossani. Kuten olen kertonut teille ennen, me saatoimme puhella keskenämme pitkin lankoja, jotka kulkivat ilmassa. Puhelimeni soi, ja sain tietää veljeni puhuvan minulle. Hän sanoi, ettei hän tullut kotiin, koska hän pelkäsi, että rutto voisi tarttua minusta. Hän ja kaksi sisartani olivat jääneet professori Baconin luokse. Hän neuvoi minua pysymään kotona ja odottamaan, kunnes saisin selville, olisinko joutunut ruton uhriksi vai enkö.
"Suostuin siihen ja pysyin kotona. Ensi kerran elämässäni yritin keittää. Rutto ei tullut minuun. Puhelimen avulla sain keskustella kenen kanssa vain ja hankkia tietoja. Tulihan minulle myös sanomalehtiä, jotka määräsin heitettäväksi oveni edustalle, josta saatoin ottaa ne ja lukea uutiset. New York ja Chicago olivat täydellisessä sekasorrossa. Samoin oli kaikkialla suurkaupungeissa asianlaita. Kolmannes New Yorkin poliisikuntaa oli kuollut. Poliisipäällikkö ja pormestari olivat niinikään kuolleet. Laki ja järjestys olivat kokonaan kadonneet. Ruumiit olivat läjässä kaduilla hautaamattomina. Junat ja muut kulkuneuvot, jotka olivat tuoneet ravintoa ja elintarpeita tuohon suurkaupunkiin, olivat pysähtyneet. Nälkäiset roskajoukot ryöstivät kauppoja ja varastohuoneita. Kaikkialla näki murhia, ryöstöjä ja humalaisia. Ihmisiä oli jo paennut kaupungista miljoonittain — ensinnä rikkaat yksityisissä automobiileissaan ja ilmalaivoissaan ja sitten suuret kansanjoukot jalkaisin kuljettaen mukanaan ruton ituja ja ryöstäen nälissään maanviljelijät ja kylät ja pikkukaupungit tyhjiksi.
"Mies, joka lähetti tämän sanoman, sähkölennättimen hoitaja, oli yksinään koneineen korkean rakennuksen katolla. Kaupunkiin jääneet — hän arvioi ne muutamiksi sadoiksi — tuhansiksi — olivat menettäneet järkensä pelosta ja juovuttavista juomista, ja yltympäri raivosivat suuret tulipalot. Tuo mies oli sankari — nähtävästi hän oli joku tuntematon sanomalehtimies. Yhteen vuorokauteen, sanoi hän, ei ainoakaan atlantintakainen ilmalaiva ollut saapunut, eikä Englannista enää lähetetty tietoja. Hän sähkötti kumminkin, että Berliinistä — se on Saksassa — oli ilmoitettu Methnikoff-koulun bakterioloogin, Hoffmeyerin, keksineen seerumin ruttoa vastaan. Se oli viimeinen sanoma, jonka Amerikka tähän päivään saakka on saanut Euroopasta. Jos Hoffmeyer keksikin seerumin, se oli liian myöhäistä, sillä muuten olisi Euroopasta tullut löytömatkailijoita tänne luoksemme jo kauan sitten. Voimme siis päättää, että Euroopan kävi samoin kuin Amerikankin ja että parhaimmassa tapauksessa vain muutamat yksilöt säästyivät rutolta.
"New Yorkista saapui sanomia vielä seuraavaan päivään saakka. Sitten nekin loppuivat. Niiden lähettäjä oli joko kuollut ruttoon tahi joutunut ympärillään raivoavien tulipalojen uhriksi. Se, mitä tapahtui New Yorkissa, toistui kaikissa suurkaupungeissa, niinpä myös San Franciscossa, Oaklandissa ja Berkeley'ssa. Torstaina oli kuolevia niin paljon, ettei heidän ruumiitaan voitu korjata pois. Silloin alkoi ryntäys maaseudulle. Kuvitelkaa, pojat, tiheämmissä joukoissa kuin lohet nousevat Sacramento-jokeen, ihmiset riensivät pois kaupungeista, miljoonin joukoin, yrittäessään epätoivoisesti välttää kaikkialla uhkaavaa kuolemaa. He kuljettivat taudin mukanaan. Rikkaatkin, jotka pakenivat ilmalaivoissaan turvaan vuorille ja erämaihin, levittivät siten ruttoa.
"Sadat ilmalaivat suuntasivat kulkunsa Havaijille, jossa rutto jo raivosi, kun he sinne saapuivat tuomaan lisää siemeniä. Sähkösanomat ilmoittivat meille tämän. Mutta ne loppuivat, kun kaikki järjestys katosi San Franciscosta, eikä enää ollut ketään hoitamassa lennättimiä. Se oli outoa ja huumaavaa. Yhteys muun maailman kanssa oli tyystin lakannut. Tuntui kuin maailma oli pyyhkäisty pois. Kuuteenkymmeneen vuoteen ei sitä ole enää ollut. Tiedän, että on olemassa paikkoja sellaisia kuin New York, Eurooppa, Aasia ja Afrikka, mutta niistä ei ole kuultu kuuteenkymmeneen vuoteen ainoatakaan sanaa. Sarlakkakuoleman tulo hajotti maailman erillisiin osiin, auttamattomasti ja täydellisesti. Kymmenen vuosituhannen sivistys ja järjestynyt yhteiskunta raukesi kuin vaahto yhdessä silmänräpäyksessä.
"Kerroin rikkaiden ilmalaivoista. He kuljettivat ruton mukanaan ja kuolivat huolimatta siitä, minne he pakenivat. Ainoastaan yhden eloonjääneen olen nähnyt — Mungersonin. Sittemmin hän liittyi santarosalaisiin ja nai vanhimman tyttäreni. Hän saapui heimon asuinsijoille kahdeksan vuotta ruton jälkeen. Hän oli silloin yhdeksäntoistavuotias, mutta sai odottaa vielä kaksitoista vuotta, ennenkuin hän saattoi naida. Nähkääs, ei ollut naimattomia naisia, ja monet santarosalaisten vanhimmista tyttäristä oli jo luvattu toisille. Hänen oli pakko odottaa, kunnes Mary'ni oli täyttänyt kuusitoista vuotta. Nilkku, jonka kuuma surmasi viime vuonna, oli hänen poikansa.
"Mungerson oli yksitoista vuotta vanha ruton raivotessa. Hänen isänsä oli rikas ja mahtava mies, yksi teollisuusmagnaateista. He pakenivat omalla ilmalaivallaan, Kondoorilla, koko perhe, Brittiläisen Columbian erämetsiin. Se on kaukana pohjoisessa. Matkalla sattui jokin onnettomuus, ja heidän oli pakko laskeutua alas lähellä Shasta-vuorta. Olette kuulleet tuosta vuoresta. Sekin on pohjoisessa, pitkän matkan päässä. Rutto puhkesi heidän keskuudessaan, ja ainoastaan tämä poika jäi eloon. Kahdeksan vuotta hän vaelteli yksinään autioiksi jääneissä seuduissa ja etsi turhaan omaa rotuaan. Vihdoin tultuaan etelään hän osui meidän, santarosalaisten, joukkoon.
"Mutta kiirehdin liikaa. Kun San Franciscon lahden ympärillä olevista kaupungeista alkoivat kansanjoukot vyöryä maaseudulle ja kun puhelin vielä toimi, keskustelin veljeni kanssa. Sanoin hänelle, että oli järjetöntä paeta kaupungista ja ettei minussa ollut ruton merkkejä ja että meidän oli viisainta eristää itsemme ja sukulaisemme johonkin turvalliseen paikkaan. Päätimme valita yliopiston kemiantutkimusrakennuksen ja kerätä sinne ruokavaroja sekä tarpeen vaatiessa asein estää vieraita tunkeutumasta turvapaikkaamme. Kun kaikki tämä oli päätetty, veljeni pyysi minua pysymään kotona vielä vähintäin vuorokauden, koska rutto saattaisi olla kehittymässä minussa. Suostuin siihen, ja hän lupasi tulla seuraavana päivänä. Sitten pohdimme yksityiskohtaisemmin kemiantutkimusrakennuksen varustamista ruoalla ja puolustusvoimalla, kunnes puhelinyhteys katkesi. Se tapahtui aivan keskellä keskusteluamme. Sinä iltana ei ollut enää sähkövaloa, ja minä istuin yksinäni pimeässä huoneessani. Ei enää painettu sanomalehtiä, joten en tietänyt, mitä tapahtui ulkona kaupungissa. Kuulin kapinoivaa ääntä ja pistoolinlaukauksia ja ikkunasta näin Oaklandin suunnalta tulipalojen loimun punaavan taivaanrantaa. Se oli kauhun yö. En ummistanut silmiäni. Eräs mies — miksi ja miten, en tiedä — surmattiin käytävälle taloni edessä. Kuulin itsetoimivan pistoolin nopeasti toisiaan seuraavat pamahdukset, ja muutamia minuutteja myöhemmin tuo haavottunut raukka ryömi ovelleni ja huusi apua. Asestauduin kahdella pistoolilla ja menin katsomaan häntä. Tulitikun valossa näin, että hän kuolisi samalla sekä haavoihinsa että ruttoon. Pakenin sisälle, jolloin kuulin hänen vaikeroivan vielä puolisen tuntia.
"Aamulla veljeni tuli luokseni. Keräsin matkalaukkuun tärkeimmät tavarani, jotka aioin ottaa mukaani, mutta kun näin hänen kasvonsa, tiesin kohta, ettei hän seuraisi minua turvapaikkaamme. Rutto oli saanut hänestä uuden uhrin. Hän aikoi puristaa kättäni, mutta minä peräydyin kiireesti.
"'Katso peiliin', käskin.
"Hän katsoi ja huomatessaan kasvoillaan sarlakanvärin, joka yhä tummeni, hän vaipui hervottomana vieressä olevalle tuolille.
"'Oi Jumala!' hän huudahti. 'Olen saanut sen. Älä tule lähelle. Olen kuoleman oma.'
"Sitten tulivat kouristukset. Hänen kuolontuskansa kestivät kaksi tuntia, ja hän oli selvä viimeiseen saakka. Hän valitti, miten kylmyys ja tunnottomuus kohosi jaloista ylöspäin pohkeisiin, reisiin ja vihdoin sydämeen, jolloin hän kuoli. Siten sarlakkakuolema otti uhrinsa. Tartuin matkalaukkuuni ja pakenin. Kaduilla kohtasi minua kauhea näky. Yhtämittaa kompastuin ruumiisiin. Toisissa oli vielä elonkipinä. Kun vilkaisikin ympärilleen, näki, miten ihmisiä sortui kuolonmerkki kasvoillaan. Berkeley'ssa oli useita taloja liekkien vallassa, Oakland ja San Francisco olivat yhtenä tulimerenä. Savu täytti ilman, niin että keskipäivälläkin vallitsi synkkä hämäryys, ja kun tuulenpuuska pyyhkäisi sitä vähemmäksi, näkyi sen takaa taivaalta auringon himmeänpunainen kehrä. Totisesti, pojat, se tuntui maailman lopun päivältä.
"Talleissa oli useita automobiileja osottaen, että varikoista olivat bensiini ja konetarpeet lopussa. Muistan erikoisesti erään automobiilin. Mies ja nainen lepäsivät kuolleina istuimella nojaten taaksepäin, ja käytävällä sen vieressä oli kaksi naista ja lapsi, joka suunnalta tarjoutui outoja, kamalia näkyjä. Ihmiset hiipivät ohitseni äänettöminä ja salaperäisinä kuin aaveet — kalpeat naiset kantoivat lapsia käsivarsillaan, isät taluttivat poikiaan kädestä; toiset olivat yksinäisiä, toiset kaksittain tahi suuremmissa ryhmissä — kaikki pakenivat kuoleman kaupungista. Toisilla oli muonaa, toisilla huopapeitteitä ja arvoesineitä, mutta toisilla ei ollut mitään.
"Jouduin lähelle erästä vihanneskauppaa — paikkaa, josta sai ostaa ruokaa. Sitä puolusti sen omistaja, mies, jonka hyvin tunsin — hiljainen, vakava, mutta tyhmä ja itsepäinen. Ovet ja ikkunat oli särjetty, mutta siitä huolimatta hän oli suojassa pöytänsä takana ammuskellen miesjoukkoa, joka käytävältä käsin yritti murtautua sisään. Oviaukossa oli useita ruumiita — arvatenkin sellaisten, jotka olivat koettaneet ryöstää kauppaa aikaisemmin päivällä. Kun katselin tätä näytelmää etäältä, näin erään rosvoista rikkovan vieressä olevan myymälän, kenkäkaupan, ikkunan ja tahallaan sytyttävän tavarat tuleen. En mennyt auttamaan vihanneskauppiasta. Sivistynyt yhteiskunta horjui liitoksistaan, ja jokaisella oli tarpeeksi työtä itsensä hoitamisessa."
"Kiiruhdin pois niin nopeasti kuin taisin erästä syrjäkatua pitkin, jonka kulmauksessa näin uuden murhenäytelmän. Kaksi työläisluokkaan kuuluvaa miestä oli parhaillaan ryöstämässä erästä miestä ja naista, joilla oli kaksi lasta mukanaan. Tunsin miehen ulkonäöltä, vaikka minua ei oltu milloinkaan esitetty hänelle. Hän oli runoilija, jonka säkeitä olin aina ihaillut. Kuitenkaan en mennyt auttamaan häntä, sillä samassa kuului laukaus, ja näin hänen vaipuvan maahan. Nainen huudahti kauhusta, mutta toisen hirviön nyrkinisku kaatoi hänet. Huusin uhkauksia, mutta lähdin juoksemaan pakoon, sillä he laukaisivat pistoolinsa minua kohti. Juoksin kulmauksen taakse, mutta siellä sulki tieni tulipalo, joka eteni minuun päin. Kadun kummallakin puolella olivat rakennukset liekkien vallassa ja ilma oli täynnä savun katkua. Tämän synkkyyden keskeltä kuului vaikeroiva naisen ääni. En mennyt auttamaan häntä. Sydämeni kovettui raudaksi nähdessäni niin paljon kamalaa ja kuullessani alati avunhuutoja.
"Kääntyessäni takaisin olivat rosvot hävinneet. Runoilija ja hänen vaimonsa viruivat kuolleina käytävällä. Se oli tärisyttävä näky. Lapset olivat kadonneet, ties' minne. Nyt ymmärsin, miksi kaikki liikkuivat niin salaperäisesti ja kasvot kalpeina. Järjestetyssä yhteiskunnassamme olimme elättäneet laitakortteleissa ja työläiskasarmeissa raakalaisjoukkoa ja nyt, kun meitä oli kohdannut onnettomuus, he hyökkäsivät päällemme kuin pedot, joita he olivatkin, ja hävittivät meidät. Mutta samassa he myös itsekin tuhoutuivat. He myrkyttivät itsensä väkevillä juomilla ja tekivät tuhansia hirveitä tekoja, riitelivät ja surmasivat toisiaan lyhytnäköisyydessään. Näin kuitenkin toisenlaisiakin, parempia työläisiä, jotka olivat liittyneet yhteen ja pakenivat kaupungista suurena joukkona, naiset ja lapset keskellä ja vanhat ja sairaat paareilla. Rattaitten eteen valjastetut hevoset vetivät heidän muonavarojaan. He olivat miellyttävänä vastakohtana noille rosvoille. Kun he tulivat näkyviin ajelehtivien savupilvien keskeltä, olivat he vähällä ampua minut. Tarkemmin nähtyään eräs johtajista pyysi anteeksi ja selitti, että he ampuivat rosvot ja kauppojen ryöstäjät vähääkään arvelematta ja että ainoa keino olla turvassa näiltä oli liittyä yhteen suureksi joukoksi. Silloin näin ensimäisen kerran tapauksen, joita pian näin tuhkatiheään. Erään miehen kasvoille ilmestyi ruton pettämätön merkki. Hänen ympärillään olevat vetäytyivät kauemmaksi, ja hän astui pois joukosta ilman vastaväitteitä. Eräs naisista, hänen vaimonsa nähtävästi, koetti seurata häntä. Hän talutti pientä poikaansa kädestä. Mutta mies käski ankaralla äänellä vaimoaan pysymään muitten mukana joukossa. Joukkoon kuuluvat tarttuivat naiseen ja veivät hänet mukaansa. Näin tämän ja lisäksi näin miehen, sarlakanvärinen merkki kasvoillaan, astuvan kadun toiselle puolelle erään oviaukon eteen. Kuulin pistoolin laukauksen ja näin hänen vaipuvan elottomana maahan.
"Kun olin saanut vielä kaksi kertaa muuttaa tietäni tulipalojen takia, onnistui minun vihdoin päästä yliopistolle. Kentän reunalla kohtasin yliopiston opettajia, työtovereitani, jotka kulkivat kemiantutkimusrakennusta kohti. He olivat kaikki perheellisiä miehiä. Heillä oli mukanaan vaimonsa ja lapsensa sekä palvelijattaret. Professori Badminton tervehti minua. Minun oli vaikea tuntea häntä, sillä jossakin tulipalossa oli hänen partansa kärventynyt pois. Hänellä oli päänsä ympärillä verinen side ja hänen vaatteensa olivat tahraiset. Hän kertoi joutuneensa rosvojen hyökkäyksen alaiseksi. Hänen veljensä oli saanut surmansa edellisenä yönä asuntoaan puolustaessansa.
"Kulkiessamme yli kentän hän yhtäkkiä osotti sormellaan rouva Swintonin kasvoja. Ne oli merkityt ruton leimalla. Toiset naiset kirkaisivat kauhusta ja pakenivat hänen luotaan. Palvelijatar hoiti hänen kahta lastaan, jotka myös juoksivat kauemmaksi. Mutta tohtori Swinton, hänen miehensä, jäi hänen luokseen.
"'Mene toisten mukana, Smith', hän sanoi minulle. 'Pidä huolta lapsista. Minä pysyn vaimoni luona. Tiedän, että hän on kuoleman oma, mutta en saata jättää häntä yksin. Jos säästyn, tulen myöhemmin kemiantutkimusrakennukseen. Pitäkää varalla ja päästäkää sisään!'
"Hän jäi. Näin hänen kumartuvan vaimonsa ylitse lieventääkseen hänen kuolinhetkiään. Minä juoksin saavuttaakseni muun joukon. Me olimme viimeiset, jotka otettiin kemiantutkimusrakennukseen. Sen jälkeen suojelimme eristettyä asemaamme kivääreillä. Olimme suunnitelleet rakennuksesta turvapaikkaa kuudellekymmenelle hengelle. Kuitenkin jokainen, joka alunpitäen oli laskettu sinne tulevan, oli tuonut mukanaan sukulaisia ja ystäviä, useinkin kokonaisia perheitä, joten meitä oli siellä nyt yli neljänsadan. Mutta kemiantutkimusrakennus oli laaja ja kun se oli yksinään, ei ollut vaaraa, että ympärillämme raivoavat tulipalot ulottuisivat siihen.
"Meillä oli tarpeeksi muonaa, jota erityinen ravintokomitea ryhtyi hoitamaan. Sen huolena oli jakaa annokset kullekin perheelle ja ruokakunnalle. Pian nimitettiin joukko muitakin komiteoita, joten olomme kävi hyvin säännöstellyksi. Minä kuuluin puolustuskomiteaan, vaikka ensimäisen päivän saimme olla rauhassa rosvoilta. Etäämmällä niitä kuitenkin näkyi; heidän sytyttämistään tulista päättäen he valtasivat kentän etäisemmän reunan. He olivat humalassa, ja usein kuulimme heidän lauleskelevan säädyttömiä lauluja tahi hoilaavan järjettömästi. Kun maailma sortui heidän ympärillään ja ilma oli täynnä tulipalojen katkua, nämä eläimelliset olennot päästivät valloilleen raakuutensa, tappelivat, joivat ja kuolivat. Mutta mitä sillä oli väliä? Jokainen kumminkin kuoli, niin hyvät kuin pahatkin, kelpo kansalaiset ja tyhjäntoimittajat, ne, jotka rakastivat elämää, ja ne, jotka sitä halveksivat. He katosivat. Kaikki katosi.
"Kun oli kulunut vuorokausi, eikä ruttoa ollut ilmennyt, me onnittelimme toisiamme ja aloimme kaivaa kaivoa. Olette nähneet nuo suuret rautaputket, jotka silloin kuljettivat vettä kaikille kaupunkilaisille… Pelkäsimme, että tulipalojen kuumuus räjähdyttäisi ne ja että säiliöt juoksisivat tyhjiin. Sen vuoksi irrotimme sementtikerroksen kemiantutkimusrakennuksen keskuspihasta ja kaivoimme kuopan. Mukanamme oli useita nuoria miehiä, ylioppilaita, jotka tekivät työtä kaivon kaivamisessa yötä päivää. Aavistuksemme toteutui. Kolme tuntia ennenkuin saavutimme vesisuonen, putket kuivuivat.
"Kului jälleen vuorokausi, eikä vieläkään ollut rutto ilmestynyt. Luulimme pelastuneemme. Mutta emme ymmärtäneet sitä, minkä minä jälkeenpäin päättelin olevan asian laidan, nimittäin, että ruton kehittyminen uhrinsa ruumiissa vaati useita päiviä. Mutta kun sen merkki kerran oli ilmestynyt, korjasi se saaliinsa sellaisella nopeudella, että me luulimme ruton kehittymisen olevan yhtä nopean. Niinpä kun oli kulunut kaksi vuorokautta ilman sen merkkejä, me tunsimme ylpeyttä siitä, ettemme olleet saaneet tartuntaa. Mutta kolmas päivä särki harhakuvitelmamme. En voi milloinkaan unohtaa sen edellistä yötä. Vartiopalvelusvelvollisuuteni oli kahdeksasta kahteentoista. Rakennuksen katolta saatoin tarkastaa, miten ihmiskunnan työn tulos hävisi. Lähellä raivosivat niin kauheat tulipalot, että ne valaisivat yön päiväksi. Niitten punaisessa hohteessa olisin voinut lukea hienointakin kirjotusta. Liekit valtasivat syleilyynsä koko maailman. San Franciscossa näytti olevan kahdessakymmenessä eri paikassa tulta ja savua suitsuavia tulivuoria. Oakland, San Leandro, Haywards — kaikki paloivat; samoin oli laita pohjoisessa aina Point Richmondiin saakka. Tämä näky loihti mieleeni omituisen kauhuntunnelman. Sivistynyt yhteiskunta katosi tulimereen ja kuolonenkelin henkäykseen. Kymmenen aikaan sinä iltana räjähtivät Point Pinole'issa sijaitsevat ruutivarastot perätysten. Vahva rakennuksemme tärisi kuin maanjäristyksessä ja joka ainoa lasiruutu särkyi. Silloin lähdin vartiopaikaltani alas pitkiin käytäviin tyynnyttääkseni hätääntyneitä naisia ja kertoakseni, mitä oli tapahtunut.