Puheenjohtaja korjaili rillejään, jotka eivät mitenkään ottaneet pysyäkseen viekkaanvärähtävien silmien peittona, ja tekeytyi niin puolueettoman näköiseksi kuin suinkin oli mahdollista poikamaisen parrattomilla kasvoilla. Olihan tämä Suomen kansan suuri uudestasyntymisen päivä, ja vaalilautakunnan puheenjohtaja tunsi olevansa yksi uudenajan historian tärkeimpiä henkilöitä.
Topi ja Riika palasivat perätyksin kävellen suutarin mökille, jonka katon harjalla punainen lippu uljaasti liehui värehtien sinikirkasta taivaankantta vasten.
"Köyhälistö valtaasi nouse!"
Kumpikin katsoi kiinteästi siihen punaiseen lippuun.
17
Tukkityöhön oli Topin täytynyt lähteä, sillä hätä oli suuri. Riika yksin lasten kanssa elää kitkutti kotosalla. Viimeiset reikäleivät riippuivat häkkärässä, jonka yläpäässä näkyi jäniksennahkainen kaistale — russakkain esteeksi.
Lapsiin oli ilmestynyt oudon taudin oireita.
Ei ollut korpimökkiin vielä ehtinyt kantautua mitään tietoja eduskuntavaalien tuloksista. Ei hiiskausta oltu kuultu, voittiko köyhän kansan ääni vai herratko yhä jäivät maailmaa vallitsemaan.
Siunaili, sähähteli ja huokaili Riika. Pelko ja vavistus hiipi väkistenkin sieluun. Toivo ja pettymys kiisteli mielialoissa…
Suloisen, salaperäisen huumauksen vallassa hän monena aamuna oli noussut makuusijaltaan ja katsahtanut ulos akkunasta kirkonkylää kohden, mielessään kuvitellen: "tänäpäivänä, tänäpäivänä saapuu maailmanparantaja, kurjuuden lievittäjä, onnentuoja".
Mutta onnentuojaa ei ollut saapunutkaan. Ei edes yksinäistä hiihtäjää. Illat menivät ja tulivat yksitoikkoisesti, ja moniaana aamuna oli tuisku peittänyt suksiladun umpeen. Alakuloinen hiljaisuus levisi yli erämaan.
"Punainen viiva? — eivätkö siellä lienekään huomanneet, että se oli kärsivän kansan sydänverellä vedetty?"
"Eivätkö rakutaattorien ennustukset toteutuneetkaan?"
Piti tulla tuossa tuokiossa valkeat leivät ja valkeat puurot, silavat ja rokat? Piti tulla eheät paidat ja kauniit kuvakirjat lapsille? Piti tulla nisukahvit ja lämpöiset turkit vilusta värjöttäville? Ihmemullistukset tuleman piti punaviivan perässä — miksi ei tullutkaan?
Tulee jahka joutuu?
Tulee — ei tulekaan?
Vai tulleeko sentään?
Täytyy kärsivällisesti vuottaa.
Täytyy lujasti uskoa…
Pitkä on porras Pietarista, monta rapiaa neljännestä on HelsingistäKorpiloukkoon… —
Taivahinen taatto — mikä lapsia vaivaa?
Miksi Sake poika päätänsä pitelee ja voivottelee?
Miksi Vesteri yhtäläistä itkeä tuhertaa ja kyyköttää surkeana nurkassa?
Miksi kullannuppunen Iita Linta Maria oksentelee eikä huoli liikkileipää pieneen kouraansa!
Jospa olisi äidillä antaa sokeria?… Sokeri makeaa on — siitä lapsi pitää. Mutta ei muruakaan löydy. Lupasi Topi muka toimittaa kulkijain matkassa sokerit ja kahvit. Ei kuulu…
Turhaan tähystelee äiti ruuturepaleen lävitse. Musta kanto siellä vain muurottaa kuin mörkö rämeen laidassa. Ja pitkän kuusen tuppuralatva yli metsän reunan piipottaa…
— Elkäähän itkekö lapset. Tulee kesä — paranee pää, paranee kaula, paranee massu. Makailkaahan penkillä, elkää hätäilkö! lohduttaa äiti.
Riika peittelee Iita Linta Mariaa ryysyihin. Tyttönen tuijottaa äitinsä silmiin miettiväisesti ja ruikuttaa haikeasti. Äidin sydäntä vihlaisee se lapsen katsanto.
Pikku Piri kätkyessä kitisee. Riika laskeutuu polvilleen lattialle ja kumartuu antamaan rintaa.
— Syöhän ruikku, tu-tu… Tulehan Petti souvattamaan, niin minä käyn navetassa. Saapi Sake maata, kun on kipeä.
Riika lähtee navettaan ja miettii itsekseen kujalla:
"Jumalako lapsi-raukkoihin taudit ohjasi? Vai paha henkikö tauteja hallinnee?"
Hän muisti, että agitaattori oli maininnut tauditkin herrain syyksi. Ei tiennyt ihminen korvessa mitä oikein uskoa, mitä ei. Jos lienee ollut kurjuus herrain syy eikä Jumalan vihan, niin tottapa olivat tauditkin pantavat herrain laskuun, koskapa niitä kurjuudessa ei kyetty parantamaan.
Yksi oli Riikalla paha epäilys, kiduttava aavistelma — että jos sen punaisen viivan vetäminen sittenkin oli synniksi luettu ja nyt tulee rangaistus?
Päätä ihan pyörrytti, kun sitä semmoista kuvitteli…
Olivat he Topin kanssa olleet liian ylpeät sinä vaalipäivänä, hän varsinkin, vaimoihminen. Eivät olleet valtesmannillekaan päivää sanoneet, kun tämä oli palatessa vastaan ajanut. Nyt tuntui pahalta se ylpeys…
Taas meni yksi yön seutu, mutta ei kuulunut apua.
Luojan aurinko tosin paistoi kirkkaasti yli hangen, mutta mieltä ei sekään lohduttanut.
"Kun pääsisi Kettuvaarassa käymään?" Mutta ei päässyt läsiviltä lapsilta tikahtamaankaan pihasta. Kuin vankina ikään tässä elää täytyi…
Pitkä päivä kului loppuun ja taas tuli yö, hirveä yö, sillä kolme lapsista oli yhä kovemmassa tuskassa. Mikä uikutti päätänsä halkaisevan, mikä valitti kulkkuunsa pistävän, mikä itki vatsaansa kopristavan. Henkeä salpasi, hengitys kulki siuhuen ja koristen rinnasta, joskus pursahteli töhkää ja limaa suusta ja sieraimista. Riika sai valvoa ja hyppiä koko yön vuoroin itsekutakin lasta hoivaamassa, mutta ei hän tietänyt miten lieventää kipuja.
Jessusristus siunatkoon!
Häntä hävetti omain lastensa edessä, kun tunsi täydellisen avuttomuutensa.
"Mitä varten on maailmaan laittanutkin, kun ei heitä osaa hoitaa?"
Mutta nyt, kun lapset olivat sairaat, tuntuivat ne rakkaammilta kuin koskaan ennen. "Ei kestäisi sitä surua, jos…" Varhainen huhtikuun aamu valkeni. Lasten tuskia tavallisesti helpotti tämä vuorokauden aika. Mutta ei nukuttanut Riikaa, vaikka väsyttikin. Hän nousi ylös, otti Topin kirkkotakin vaarnasta, katsahti nukahtaneisiin pikku raukkoihin ja työntyi ulos ovesta. Kettuvaaraan hän kiireenvilkkaa läksi hiihtämään, avaten umpeenmenneen suksiladun. Aikuiset paraikaa vasta nouseskelivat yösijoiltaan, kun hän naapurin mökkiin ehti huohottaen ja kovasti hikoillen:
— Hyvät ihmiset… en minä yksin pärjää… kolme lasta on tauvissa…
Riika olisi tahtonut Jussin emäntää luokseen, mutta ei Jussin emäntä sanonut voivansa tulla. Siunatussa tilassa kun oli ja itsekin ylenanneskeli… Ja sitäpaitsi vuotteli lehmänpoikimista joka päivä…
— Saapi vanha Kaisa mennä, jos vielä lähtenee.
Ei ollut pahasisuinen ihminen kupparimuori.
Lupasi hankkiutua päivempänä, kun tosi hädän olevan kuuli.
Riika läksi rikeneen takaisin, malttamatta viipyä. Kotivaaraa noustessa maailma hänen silmissään yhtäkkiä musteni ja hän pyörtyi pitkäkseen kinokseen. Korvissa räiskyi ja suhisi ja vaivalloisesti selvisi tajunta:
"Pyörii… pyörii… vimmatusti… kuolemanratas… punaisia renkaita… kuka minä olen? missä minä olen?"…
Saunan mustuneesta ovesta hän vähitellen tajusi, mitä oli tapahtunut, ja nousi ylös puistellen lunta hihoistaan.
Hoippuen ja heikkona kiiruhti Riika pirttiin. Lapsiraukat jo olivat hereillä ja itkivät kilpaa.
— Voi hyväjumala tätä surkeutta…
Mutta ei Kuppari-Kaisakaan kyennyt lasten kiihtyviä kipuja lievittämään, vaikka toikin mukanaan linjamenttia ja riikapalssamia.
— Tietääkö Kaisa mitä ne on nämä tauvit?
— Eivätkö lie niitä villiuskon tarttumia.
Ikäänkuin puukonterällä olisi pistetty Riikan sydänalaan. Niin muorin sanat nyt sattuivat…
— Jottako sen sosialitemokraatin? kysyi onneton äiti arasti, alakuloisesti.
— Sen… Jumala ei anna ihteään pilkata, selitti muori armottomasti.
Päivät ja yöt kuluivat. Surkeus kasvoi. Topia ei kuulunut eikä Topin lähetyksiä. Kettuvaaran Jussi vain pistäysi metsämatkallaan juttuamassa, että kyllä sosialisteille ääniä kuului karttuvan, mutta parempia uutisia ei hänkään tietänyt.
Henkiset sumut suikersivat Riikan silmien edessä. Ei tainnut sosialidemokratiakaan voida ihmistä pelastaa kohtalon kourista? Alituisesta valvomisesta huimasi Riikan päätä, ja polvet vapisivat heikkoudesta. Ei uskaltanut oikein saunakylpyäkään kuumeisille. Turhaan vanha Kaisa iltaisin veisasi hätävirsiä vanhasta virsikirjasta. Sellainen hengellinen lääke ei tuntunut tepsivän lapsiin. Jo näkyi taudin oireita Petti tytössäkin, vaikka tämä yhä oli pystyssä ja muka autteli äitiään. Pikku Pirjeri yksin oli tervehkö ja tyytyi, kun vain sai maitoa, leipäpurua ja kuivaa ryysyä allensa.
Viikkokausiin ei sairaille lapsille oltu vaihdettu puhdasta paitaa. Rääsyt olivat paksussa liassa. Mistä köyhällä olisi ollut kaksittain lapsenpaitoja? Kuka oikein jouti pesemään?…
Riika valvoi ja rukoili hengessään. Rukoili ikäänkuin anteeksianoen kaikkia tekojaan ja uskotteli itseään suureksi syntiseksi, jonka täytyi tehdä täydellinen katumus. Näin toivoi hän pelastavansa lastensa hengen…
Mutta hurja kuumetauti teki säälimätöntä hävitystyötään, eikä mikäänJumala näyttänyt rukouksia kuulevan.
Eräänä aurinkoisena iltana Iita Linta Maria lakkasi valittamasta ja näkyi rauhoittuvan. Tuli niin ihmeen hiljaiseksi ja suloiseksi ja huoli hiukan ruokaakin sisäänsä. Riika äidin sydän riemastui…
Mutta kun hän keskellä yötä nousi tyttöä katsomaan, huomasi hän kauhukseen, että lapsi jo oli heittänyt henkensä. Riikalta pääsi parahdus niin sydäntävihlova, että toiset sairaat lapset säikäyksestä saivat ankaria kouristuskohtauksia. Muori, unen pöpperössä, saarnasi synnin vallasta ja ikuisesta piinasta…
Kahden päivän päästä kuolivat lisäksi sekä Sake että Vesteri saman vuorokauden kuluessa. Tuskin oli toisen ruumis ehtinyt kokonaan jäähtyä, kun jo toinenkin täytyi kantaa laudalla ulos kylmään kylkeiseen. Riika hoiperteli kuin liian raskaan kuorman kantaja ja oli päästään sekaisin…
Itkuun tyrskähti järeä Topikin, kun kotiinsa moniaan päivän päästä saapui savotasta ja surman niitot edessään näki — —.
Möi sentään Kettuvaaran Jussi hänelle pari-kolme lautaa ruumisarkuksi, johon kaikki kolme lapsenruumista rinnakkain sovitettiin.
Itse läksi hän vetämään ruumisarkkua kelkalla peninkulman päähänSelkoskylälle, josta, sai lainaksi hevoskaakin kirkolle asti.
Pastori, kuoleman ristejä piirtäessään kirkonkirjoihin, virkahti arvokkaasti rykäisten:
— Jumala käyttää toisinaan ankaria kurituskeinoja, jotta hänen eksyneet lampaansa ymmärtäisivät tämän maailman oikean järjestyksen, eivätkä potkisi esivallan pyhiä tutkaimia vastaan!
Ei Topi Romppanen ymmärtänyt papin pakinaa, pää oli hänellä paksuna kiitosta teettäessään ja hädintuskin hän tajusi, mitä pappi milloinkin kysyi.
— Kolome lasta, joo, paljonkos se maksaa? höpisi hän kuin unessa.
— Lain mukaan oikeastaan viisikymmentä penniä multarahaa hengeltä, mutta jos nyt pantais markalla, koska ovat yhdessä arkussa.
— Ka niin…
Ruumiita silmättäessä sunnuntai-aamuna Topin polvet tutisivat. Hänen sydämensä oli aina ollut herkkä kaikille juhlallisille toimituksille:
"Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman:
"Jeesus Kristus, vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä…"
Hautausmaalta palattuaan Topi poikkesi suutarin mökille. SuutarinKunilla oli parahiksi lukenut postin ja tiesi kertoa:
— Meidän puoluepahan voittaa niin että maailma romisee. Kyllä pian herrainvalta Suomessa nutistuu!…
Topi katsoi suutarin emäntää suu auki.
Aivankuin Kunilla olisi aavistanut toisen kipeän sieluntilan hän virkahti:
— Herrain syyksi se toki on pantava sinunkin lastesi kuolema. Jos olisi ollut varoja ja lääkäreitä, niin eivätpä tietystikään olisi kuolleet kuin koiranpenikat!
Topi ei kyennyt vastaanväittämään, vaikka ajatteli hän jotakin asiankohtaa kysyä. Raskain mielin hän saapui takaisin kotimökkiinsä. Riika seisoi vastassa kynnyksellä, laihana kuin luuranko…
Olihan noita toki vielä pari lasta elossa. Ja näytti Riika vähän kuin olevan… Mutta tyhjältä sittenkin tuntui.
Kirveli, kirveli se isän mieltä että työn nousevat tuet niin äkkiä olivat poisryöstetyt. "Sakeus, astu nopeasti alas puusta?" Ei ollut vanhimman pojan kautta tullut elämän vapahdusta Topille.
Riikaa enin itketti oma kukkansa. Se Iita Linta Maria…
18
Kauan oli korvenkuningas Karjalan rajalinjalla maannut.
Pitkän talven aikana ei mikään hänen untansa ollut häirinnyt. Tuulten suhina ja vihurituiskun vingunta olivat hänelle olleet kuin suloista tuutulaulua lapselle. Pakkasen paukahdukset kuusipuissa eivät olleet häntä säikäyttäneet. Kerran vain oli hän aavistanut suksen sihinän päänsä ylitse, kun Simana, partasuu reppuri, pesän päällitse oli hiihtämään sattunut, mutta sitten taas oli vallinnut täydellinen hiljaisuus. Koirain kaukaiseen haukuntaan oli hän hyvin harjaantunut ja pesintäsijaa etsivien joutsenten haikeat laikahdukset korkealla ilmassa oli hän vain kevään ensi enteiksi oivaltanut.
Nyt hän vihdoinkin heräsi, sillä pesän pohja tuntui tuiki märältä. Korkeat lumihanget olivat sulahtaneet aukeilta, mutta siimespaikoissa paistoi vasta päiviä. Kömpelösti hän kömpi ylös pesästään ja haisteli ilmaa.
Valonhohtava lämpö hulmahti vastaan ja hiveli pehmeästi metsänkuninkaan tylppää kuonoa. Hän hieroi käpälillään tihruisia silmiään… koetti tirkistää ylös taivaalle.
Pärskähtävä aivastus yllätti hänet samalla niin että koko metsä ympärillä kajahti.
"Aivan oikein", tuntui hän itsekseen sanovan, "sehän on vanha tuttu, aurinko!"
Ja pärskäytti vielä kerran aurinkoa vasten. Sitten hän käänsi selkänsä paisteelle ja oikoili kangistuneita jäseniään. Päästi pihkatapin peräsuolestaan sekä alkoi muistella jotakin. Vatsassa kurisi…
"Liian varhaista!" hän ikäänkuin itsekseen tuumaili ja istahti peräsilleen miettimään mitä oikeastaan oli tehtävä.
Hän kiikaroi pitkin rajalinjaa pohjoista kohti, silmähteli molemmille sivuilleen…
"Niinpä niin!" näytti hän mielessään arvelevan: "Tuolla puolen on kurja syntymäseutu, mutta tällä toisella puolen leviää se maa, joka rajantakalaiset ruokkii…"
"Liian varhaista!" arvosteli hän jälleen ja haukotteli vesissäsilmin."Mihinkähän minä tästä oikeastaan kesäksi lähtenen?"
Korvenkuningas huoahti raskaasti, mutta samalla hän jo ikäänkuin teki pikaisen päätöksensä ja läksi tallustamaan lounatta kohden. Pisti käpälänsä ensimäiseen kusiaiskekoon ja söi muurahaisia, nuollen niitä käpälästään. Se vain kiihoitti ruokahalua.
Maa oli alakuloisen harmaja ja paljas, ei mikään kasvi vielä vihoittanut, ainoastaan suopursun väkevälemuiset varret loihtivat mieleen menneen suven muiston. Rimmikäs räme oli vielä vahvasti roudassa.
Karhu suuntasi kulkunsa yli suuren suon ja lipoi kielellään punaisia karpaloita mättäiltä. Mutta marjojakin oli liian niukalti.
Yhtäkkiä karhu pörhisti korviaan ja kuulosti tarkoin, kallellapäin.
Korva oli ollut erottavinaan jonkun äänen.
Ei sellaista ääntä, joka säikyttää, vaan sellaisen, joka panee metsänpedon veret ihanasti läikkymään!
Juoksujalkaa läksi karhu sitä ääntä kohden, yleni pienelle mäelle ja kuulosti uudelleen, perätörässä istuen.
"Kil-kal…"
Oliko se mahdollista!
Näinkö varhain jo keväällä!
Sellainen suloinen ääni! Sellainen suloinen soitanto, joka hiveli aina vatsanpohjaan saakka ja kihautti makean veden syvälle kurkkuun!
"Kil-kal!" kaikui yli keväisen metsän… Karhu tunsi nyt huimaavaa nälkää. Se alkoi juosta lönkyttää yhä eteenpäin, alkoi kiivetä ylös jyrkkää vaaran rinnettä kuppelehtien kuni suuri karvainen kerä puiden lomitse…
Yksi ainoa mielihaave oli sen vallannut ja kaikki viisauden varovaisuus oli unhoksissa…
Jo vilahti silmään mökin harmaa seiväsaita. Sen takaa, aivan likeltä, tuo suloinen kellonkalkatus kuului…
Ihmisiä ei näkynyt.
Peto pysähtyi — kiljahti. Tuokiossa tempasi se pari paksua seivästä irti aidasta ja mennä rymisti ylitse niin että koko aita kallistui. Mökin lehmä oli pedon kiljahduksesta kadottanut vaistonsa. Se pyöri kuin hullu paikallaan kykenemättä pakenemaan. Yhdellä sivalluksella löi karhu lehmän alas pientarelle ja alkoi raahata raatoa takaisin metsään. Tavattomalla voimalla kouristi se sen syliinsä ja kahdella jalalla kävellen kantoi särkynyttä aitaa kohden. Mutta siinä tuli ihminen vastaan.
Topi isäntä itse se oli, joka lehmäänsä paimentaen oli hakkaillut veräjäpuita metsän reunassa ja havahtunut vasta siihen, että aita oudosti rymähti ja Jysky haukkuen pakeni pihaan. Silmänräpäyksessä Topi silloin oli älynnyt tapahtuman ja nytpä hän kirves ojona ryntäsi karhua vastaan.
"Voi perrr…!"
Hirmuinen vihanpuuska oli miehen vallannut, hätä teki hänestä sankarin. Juuri kun peto saaliineen oli kapuamassa yli aidan, silloin kirveen isku osui sen rintaan. Mutta puolensa piti peto. Silmänräpäyksessä se irroitti kyntensä lehmästä ja hyökkäsi miehen päälle.
Ei ehtinyt Topi toista kertaa kirvestään kohottaa. Verta purskuten hän kaatua jymähti aidan taakse, ja kirves kirposi loitos kädestä. Toisella puolen aitaa virui kuolonkoriseva Ämmikki sorkat pystyssä.
Hätähuuto ja hälinä oli kuulunut ylös mökkiin: — siunaillen, pahaa aavistaen, sydänalaansa painellen riensi sieltä Riika emäntä alas pellon kuvetta…
Silloin oli jo vertatihkuva karhu pakenemassa metsään. Koira ei sitä seurata uskaltanut, vaan ulvoi ja vapisi, häntä koipien välissä, saunan takana.
— Topi hoi, Topiii…!
Mutta ei Topi enää vastannut. Hän makasi hievahtamatta pälvellä, ja hänen kaulansa poikki valui veri — punaisena viivana.
Mökin pärepaikkaisen akkunaruudun takaa näkyivät tyttölapsen kalpeat, kauhistuneet kasvot.
Kirjoitettu: Sockenbacka — Suomussalmi v. 1909.