Tuttavat näkivät itsekin nälkää. Harva se mökki tai asumus, jossa ei olisi halla käynyt. Lähes jokaisesta työläiskodistahan olivat valkoiset raahanneet jonkun perheen jäsenistä tai kaikki. Ja riitti kun vain pistäytyivätkin. Heti oli koko asumus kuin kirottu. Kaikki loppui, mitään ei saatu.
Paremmissa ihmisissä taas, valkoisissa. Teit viisaasti kun aikanaan kartoit. Kaukaa jo huudettiin sinulle hirveyksiä:
— Roistopenikka! Punaisten poikanen! Ei sellaiset ruokaa tarvitse! Eipä sitä ole leipää liiaksiihmisillekään!Mene pyytämään — isältäsi helvetistä! Sinne joutaisit varsin hyvin sinäkin! Vai tässä rosvojen kakaroita ruokkimaan! Jopas!
Ja ellet ajoissa livistänyt, sait potkun tai selkäsaunan tai molemmat.
Niin että unohda siinä sitten. Ikäänkuin nälkä olisi jotakin jonka noin vain unohtaa rupeamalla nakkelemaan lumipalloja tai olemalla päällään pystyssä esimerkiksi. E-hei, ei siitä mitään tule. Ja kun kaikki asiat ovat kiinni toisissaan: kun nälkä alkoi siitä hetkestä, kun valkoiset veivät isän ja ehkä myös muut iäkkäämmät omaiset, joista ei missään tapauksessa palannut kaikki, ja jos kuka palasi, niin, herra hyvästi varjelkoon: missä tilassa! Entisensä varjona, luuna ja nahkana, sairaana ja viheliäisenä ja — nälkäisenä, vielä kymmenesti nälkäisempänä kuin kotona olleet. Kun yhtaikaa jostakin kummallisesta syystä tapahtui kaikki: alkoi nälkä, isä ja veljet tapettiin, varakkaiden ovet sulkeutuivat, alkoi sataa solvauksia, katsottiin kieroon, kuritettiin. Ja kaikkien köyhien laita oli samallainen. Kaikkien, kaikkien, kaikkien!
Niin oli sitä suorastaan mahdoton unohtaa.
Päinvastoin. Kaikki nämä merkilliset seikat verestyivät päivä päivältä. Jokainen nälkäminuutti, jokainen loukkaus, jokainen potku ja isku, kaikki nämä palauttivat mieleen ei ainoastaan nykyhetken kurjuuden vaan myös sen alkulähteen: valkoisen terrorin ja — valkoiset terroristit. Ne, jotka tappoivat isän ja veljet, ne, jotka raahasivat jonnekin äidin ja sisaret, ne ovat ilmeisesti aiheuttaneet nälän, ne ovat syypäitä koko onnettomuuteen.
Siinä pikku kärsijän suoraviivainen mutta asiallinen johtopäätös.
Ja ne, jotka tappavat, kiduttavat, kiusaavat nälällä minua,meitä kaikkia, ne ovat pahoja ihmisiä. Niitä ei sovi rakastaa. Ne ansaitsevat saada rangaistuksen. Ne ovat vihattavia.
Siinä hänen toinen johtopäätöksensä.
Eikä sitä suinkaan lievennä papin eikä opettajan hänen päähänsä takoma laupeudenoppi.Kun pappikin on lahtari. Kun opettajakin on lahtari. Kun suunnilleen kaikki paremmat ihmiset ovat lahtareita. Kun kaikki ovat olleet mukana tappamassa, kiduttamassa, näännyttämässä nälkään.
Ei. Kauhun, pelon, kaipauksen, murheen ja nälän riuduttaman pikku paarian raihnaassa rinnassa ei täyttymättömän näläntunteen rinnalla ole muuta kuin yksi ainoa muu tunne:vihan.
Sen vallassa on hän varmaan monesti vaivihkaa heristävä kylläkin naurettavan pientä, siniveristä mutta ei periaatteessa niinkään vaaratonta nyrkkiään.
Sillä vaikka hän nyt vielä on miltei humoristisesti vaikuttava rääpäle, jonninjoutava jumalanmieliharmi, jota täysi-ikäinen ihminen tuskin huomaakaan, ei varsinkaan, jos hänellä on vapaudenristi rinnallaan, niin on otettava huomioon, että tuollainenkin pikku punikki sentään aina kasvaa, joskaan ei viisastu. S.t.s. ei tule vallassaolijoita kohtaan sen lempeämmäksi. Kasvaa ikäänkuin kiusalla.
Kunnes jonakuna päivänä ilmestyy isän ja veljen tappajan ja nälkäännäännyttäjän nenän alle jonkun täysikasvuisen "hulikaanin" laiha mutta sitä luisevampi nyrkki.
Eikä nouse ainoastaan yhden, vaan kahdenkymmenenviidentuhannen orvon kostoakihelmöivät nyrkit.
Valkoinen terrori: "kuoleman esikartanot".
Nääntyville veljille.
Te unhoon ette häivy, nyyhkijät siellä perikadon ja kauhun ja onnettomuuden yössä, te, jotka hoiputte ristin ja tuskan tiellä ja näätte pyövelit rankaisematta työssä.
Ei, ei tuhat kertaa, pääsinpäivänne koittaa,joskohta sen nousu on vitka, joskohta se viipyy:Sama ylhä aatehan maailmaa haltioittaa,mi leirienne harmaudessa nyt hiipyy.
Sama kannustaahan maailman kansoja huuma,mi teidätkin nosti pyövelivaltoja vastaan,jo käyhän ympäri mailmaa kamppailu kuuma,min alkusoittoa taistonne ainoastaan.
Punavaattehen nostain, mi vaipui kanssanne vereen,käy eespäin rynnäten kansat voitosta voittoon.Vihur ulvova myrskyn on loihtinut massojen mereen,päämäärään poljetut kohta jo pääsevät loittoon.
Pian herroina herjatut luokat on kaikkien kansain, ja silloin taittuva on myös teidänkin teljet, ota murtuva kuolon ja laantuva ahdistus kansain. Oi unhoon ette häivy te, nääntyvät veljet!
Historiassa mainitaan tyranneista, jotka ovat olleet luonnottoman julmia. Sanherib jaoitti maan tasalle Babylonin, vasallimaansa suunnattoman metropolin; Caracalla Aleksandrian; Venäjän tsaari pystytti hirsipuita kautta maansa. Mutta mikään historian lehti ei tiedä kertoa mistään niin luonnottomasta, mistään niin kyynillisen harkitusta, infernalisesta julmuudesta kuin millä Suomen "sivistyneistö" kahdennellakymmenellä vuosisadalla "rauhoitti" maansa työväenluokan, ja josta kymmenientuhansien aseettomien työläisten murhat eivät liene pöyristyttävin muoto.
Sillä vaikka onkin jotain enemmän kuin selkäpiitä karmivaa siinä, että "oikeuden ja totuuden esitaistelijat", jotka huusivat koko sivistyneen maailman korvat tukkoon yhteiskuntansa alimman sakan poikkeuksellisten hairahdusten johdosta, itseheti siihen tilaisuuden saatuaankuumeentapaisella kiihkolla astuivat ennen kuulumattomien rikosten tielle murhaten työläisiä kuin teuraita; ja vaikka he verilöylyjä toimeenpannessaan myös varsin usein harjoittivat kidutusta, niin on näissä mustissa teoissa kuitenkin se vissi lohdutus, että heidän uhriensa kärsimykset ja kauhu oli rajoitettu, kestivät karkeimmassakin tapauksissa vain jonkun lyhyemmän ajan. Se mikä uhrille toi torjumattoman tuskan ja kammon, toi myös vapahduksen: kuolema. Saatuasi dum-dumkuulan rintaasi retkahdit koirankuoppaan — ja kaikki oli ohi. Sen jälkeen ei sinua enää rasittanut valkoisen kulttuuriyhteiskunnan siunaus.
Mutta julmuudella, jota valkoiset kehittivät vankileireillä, "kuoleman esikartanoilla", voittivat nämä oman itsensä, puhumattakaan siitä, ettei sille historiassa hamaan muinaisuuden hämärään mennessä löydä mitään vertauskohtaa. "Kuoleman esikartanoissa" ilmeni Suomen yläluokan sairaloinen kidutusmania, villipetovaisto rafineratuimpana, harkituimpana ja — tuhoisimpana. Kidutusleireillä piinattiin työläisistä yksi osa nälällävähin erinkuoliaaksi, toinen osa turmeltiin loppuiäkseen. Kuka ei — kärsittyään kaikki nälän kauhut aste asteelta — vihdoin kuollut, kaatunut hengettömänä luukasana toisten vielä liikkuvien luukasojen jalkoihin, hänen kohtalokseen jäi — ja jää yhä vielä — fysillisesti murtuneena ja ehkä myös psykillisesti rappeutuneena laahautua kurjan elämänsä läpi joka tapauksessa ennenaikaiseen hautaan.
Suomen "valkoinen" porvaristo, eikö korviasi särje Tammisaaren, Suomenlinnan, Hennalan, Hämeenlinnan, Tampereen ja muiden vankileirien luurankojen haudantakainen kirous, eikö petoksen ja konnuuden parkitsemaa omaatuntoasi kolkuta kymmenientuhansien, monienkymmenientuhansien työläisten nälkäkuolema tai iänikuinen onnettomuus? Sellainen villisikamoraaliko kätkeytyi hienoihin hepeneihisi, yltäkylläisyyden ja laiskuuden "hienontamiin" piirteisiisi? Että tuo syljeksitty, halveksittu, ryysyinen ja oppimaton työläisluokka oli korkeammalla sinua! Mikä ihmeiden ihme ja mikä ylipääsemätön kompastuskivi sinulle, sinä suurmurhaaja- ja kiduttajaporvaristo, oman kuoppasi partaalla ylvästelevä, luurankosuuruudella pöyhistelevä pyövelistö!
Valkoinen Suur-Suomi.
Se ei ole suuri muussa kuin pöyhkeydessä, se ei ole suuri muussa kuin röyhkeydessä ja piinapenkkien luona ja hautausmailla ja milloin kunniattoman kerjurin lailla se suurempansa eessä on polvillansa ja onkii myötätuntoa vahvempansa valat variksen huulilla, valheet valtavat suussa. Mut pieni, pieni, pieni kaikessa muussa.
Niin pieni, että kauhuksensa konsa se kohtaa lahjomattoman kohtalonsa, ei suuruus kaudesta sen jää merkkejä muita kuin hautakumpuja kenties ja hirsipuita ja aikakirjoihin tää musta lehti: Vain nälkään näännyttää Suur-Suomi ehti ja murhata, ryöstää, raastaa ja raunioittaa, kun pyövelinpiilulla sen piti maailma voittaa.
* * * * *
Mutta ei mitään tunteenpurkauksia, vaan faktoja, tosiasioita! Suomen vallassaolijathan ja heidän agenttinsa eri maissa väittävät, ettei mitään valkoista terroria ole ollut eikä ole olemassa, Valkoinen terrori — se on vain mielikuvituksen tuote, vakuuttavat Lillet, Tosiasioita! Tässä niitä:
Kurkistakaammepa esim.Tampereenleirille. Tänne saivat vangittujen omaiset ensi aluksi tuoda ruokaa, mutta kun vangeista vain pieni osa oli kaupunkilaisia, mutta suurin osa maalaisia, joiden omaiset eivät tienneet eivätkä voineet tuoda ruokaa, niin tietää minkälaisessa nälänhädässä vangit alusta alkaen olivat: 3 ensi vuorokauden aikana saivat he vain yhden kerran ruokaa ja silloinkin vain pienen leipäpalan ja 2 silakkaa. Mutta pian lakkasi ruuansaanti ulkoapäin kokonaan, vankilaviranomaiset kun kielsivät sen sillä tekosyyllä, että ruuan mukana muka olisi tuotu vangeille aseita. Väite muuten, jota ei yritettykään todistaa ja jolla ei ole mitään merkitystä, kaikilla vankileireillä kun annettiin sama kielto —oltiin sovittu työläisten tappamisesta nälkäkidutuksella.
Ja niinpä — palataksemme Tampereen nälkäkauhujen näyttämölle — oli siellä nälkä niin ankara, että pian rupesi tapahtuman nälkäkuoleman tapauksia. Pienestä leipäpalasta antoi vanki vartiasotilaalle saappaansa tai lakkinsa, kellonsa tai vaikka mitä. Sillinpäästä maksettiin 2 markkaa, samoin silakasta, ja paperossilla sai vangin tekemään mitä hyvänsä. — Lienee muuten tunnettua mitä elintarvehuijausta vartijat kaikilla leireillä heidän täydellisessä mielivallassaan olevain vankien kustannuksella harjoittivat myyden näille satumaisiin hintoihin jopa elintarpeita, joita vankien omaiset olivat näille lähettäneet, mutta jotka vartijat olivat pidättäneet, ja taas toiselta puolen leirien ulkopuolella huijaten vankien tarpeiksi varatuilla ruokavaroilla. — Mutta, palatkaamme vankeihin: Eräänä päivänä huomasivat nämä pihalla jo useita päiviä kuolleena viruneen, haisevan hevosraadon, jonka kimppuun kävivät kuin sudet tapellen, ken onnistuisi saamaan osapalan. Tästä "ravinnosta" saivat vangit hurjia vatsanväänteitä, toiset kuolivatkin. Keittiöiden likaviemäreisiä ahmivat vangit myös kourin kaikellaista inhoittavaa moskaa ja söivät sitä nälkähulluuden kiilto silmissä. Kun keväällä ruoho alkoi orastaa vankiparakkien ulostuksista väkevöidyillä seinävieremillä, olivat vangit nelinkontin ahmimassa ruohoa kuin eläimet. Tässä ei kuitenkaan ole mitään ihmeellistä, vangit kun eivät aluksi saaneet muuta kuin 75 gr. "leipää" ja 2 silakkaa sekä myöhemmin lisäksi puoli litraa raakaa vihanneskeittoa päivässä. Nämä vihannekset olivat arvotonta rojua, jota Renvallin hirtehishallitus hankki Saksasta vuorostaan lähettämälläsinnekokonaisia voi- ja juustovuoria samaan aikaan, kun vapaanakin oleva työväestö kärsi hirveätä nälkää. Mutta mitä ei olisi tehtysaksalaisille!Näille voittamattomille! Näille maan uusille isännille!
Kehnon ja ylöttömästi suolaisen ruuan näännyttämät vangit joivat kalvavaa näläntunnetta poistaakseen kohtuuttomasti vettä, josta oli seurauksena ensin jalkojen, sitten kasvojen ja lopuksi koko ruumiin ajettuminen ja — kuolema. Suuri osa vangeista kuoli kuitenkin suorastaan nälkään ilman mitään muita näennäisiä taudin ilmiöitä. Siitä olivat todisteena näiden raukkojen laihat ruumiit, joista "nahan päälle ilman mitään x-säteitä saattoi lukea lähes jokaisen luusolmun". Ja niinpä nousikin vankilasairaalan kirjojen mukaan leirin kuolevaisuus lähes puoleentoistatuhanteen, mikä tapettujen kanssa merkitsineljännestä koko vankimäärästä.
MuudanHämeenlinnanvankileiriin tutustunut toveri taas tietää kertoa, että jotkut hulluuden partaalla olevat vangit siellä söivät täitä, jotka siellä kehittyivätkin uskomattoman "meheviksi". Jos taas heinäkuormaa kuljetettiin leirin pihamaalle, riensivät vangit kilvan repimään siitä heiniä syödäkseen: "ne olivat parempia kuin saksalainen vihanneskeitto". Sielläkin syötiin hevosen raato viimeistä rahtua myöten. "Kuoleman tapaukset olivat niin tavallisia, etteivät vangit niihin lopulta kiinnittäneet mitään huomiota."
Muuten mainitsi sama kertoja erään vankilalääkärin valittaneen, että oli mahdotonta saada ainoatakaan leikkausta onnistumaan, kun sairaat eivät leikkauksen jälkeen saaneet sopivaa ruokaa.Kaikki opererattavat potilaat olivat siis tuomitut kuolemaan.
Toinen lääkäri taas oli vakuuttanut, että kaikki ne vangit, jotka eivät olleet saaneet sivultapäin lisää ruokaa, eivät voi elää kolmea vuotta kauemmin ja kaikkien vankien elinkausi oli vähentynyt joillakin kymmenillä vuosilla.
Riihimäenleiriltä kirjoitti vanki n:o 11,327 vielä niin myöhään kuin tämän vuoden tammikuussa muun ohessa seuraavaa:
"Viime aikoina on yhä useampi ja useampi tullut mielisairaaksi ja milloin he öisin yltyvät tavallista raivopäisemmiksi, muuttuu leiri oikeaksi helvetiksi, yhden osan nauraessa, yhden itkiessä, toisten ulvoessa kuin nälkäiset sudet, toisten taas kertoessa itsekseen mitä uskomattomampia tarinoita murhista ja ryöstöistä, joita sairaloisessa tilassaan keksivät, ja joka tila muistuttaa pitkälle kehittynyttä ooppiumihumalaa. Ja on tapahtunut, että vartijat ovat ilmiantaneet vankeja näiden mielipuolisuuden yössä latelemien juttujen perusteella, ja silloin on heidän tarinansa nopeasti päättynyt. Toisia taas, jotka hulluuden puuskassaan ovat tulleet elämöineeksi, on iltahämärissä viety kellariin, missä revolverinlaukauksella on päästetty päiviltään. — —
"Me olemme jo aikoja sitten jättäneet taaksemme ne repaleiset venäläiset, joita mielikuvituksessamme näimme Golgatavaelluksellaan Siperiaan tsaarivallan aikana. Hallitus ei ollut joko voinut tai tahtonut hankkia näille onnettomille riittävästi vaatteita. Muttatäälläei anneta ainoatakaan vaatekappaletta. Kaikki ammuttujen venäläisten jälkeen jättämät sinellireukaleet on käytetty jo aikoja sitten, ja sellaisessa tapauksessa, kun ei vanki enää parhaalla tahdollakaan saa pysymään ryysyjä päällään, ottaa vankilan johtaja asian kirjallisesta hakemuksesta pohtiakseen, ja tiedetään hyvin miten tämä pulmallinen kysymys ratkaistaan. Tehdään illalla pieni tarkastuskierros kasarmilla, ja jos tavataan vanki, joka jo on joutunut hulluuden pimeään yöhön ja jolla on jonkinmoinen vaatekerta päällään, viedään hän kellariin, ja — vaatteiden puutetta valittaneella vangilla on seuraavana päivänä kuolleen vaatekerta. Kas näin nokkelasti ratkaistaan pukukysymys Riihimäen mutta myös muilla vankileireillä. Tästä on johtunut, ettei kellään ole enään sydäntä valittaa pukunsa huonoutta, sillä tiedetään, että tällöin murhattaisiin vain joku mielipuoli, ja niin kovasydämisiksi kuin monet täällä ovat tulleetkin toisiaan kohtaan ja niin petoeläinmoraali kuin ennenpitkää onkin meihin kaikkiin iskevä kyntensä, niin yritämme me sittenkin miten parhaiten taidamme paikata ryysyjämme ja mieluummin kuljemme vaikka alasti kuin pyydämme vaatteita.
"Meidän vaivamme voidaan paremmin arvata kuin kuvata. Jokainen käsittää, että tässä on kysymyksessä helvetti hirveimmässä muodossaan, ja todennäköisesti tulemme me kaikki ennenpitkää mielisairaiksi, ellei oloissamme pian tapahdu mitään korjausta suuntaan tai toiseen."
Viipurinvankileiriltä taas kirjoitti muudan uhritoveri: "Olin punaisen armeijan riveissä kumouksen alusta alkaen ja olin niinmuodoin myös tilaisuudessa näkemään miten inhimillistä punaisten menettely sentään oli lahtarien nykyiseen menettelyyn verraten: Kymmeniätuhansia tapettuja lukuunottamatta, olemme me vangit monia kuukausia saaneet virua kahleissa kosteissa ja kylmissä kopeissa; minäkin sain kantaa kymmeniä kiloja painavia rautoja erääseen luolaan unohdettuna ja syöpäläisten vallassa. Olemme suljetut kuin elukat karsinoihin. Ennen niin miehekkäät toverit istuvat nyt tylsinä eteensä tuijottaen ja tunkiolta löytämäänsä luuta järsien. Nälkä, sairaus ja kuolema ovat alituisena seuranamme. — Nyt ovat lahtarit opettaneet meille menettelytapoja, mutta tuskinpa kunniallinen työläinen milloinkaan voisi olla niin julma kuin lahtarit."
Tärisyttävä on erään köyhälistökynäilijän silmänräpäyskuvausSuomenlinnankidutusleiriltä. Nälkäisenä, menehtyneenä ja onnettomana piirtää hän päiväkirjaansa seuraavaa:
"Aamulla meidät komennettiin tavallista aikaisemmin aamuhuutoon, sillä täällä saarella oli tänään suuret juhlat. Kaikista ei ollut lähtijöiksi. Monet olivat niin heikkoja, etteivät jaksaneet nousta pystyyn ja kuusi oli yöllä kuollut nälkään. Kuolleiden joukossa on eräskin kuuden pienen lapsen isä. Eilis-iltana hän rukoili vielä: 'Voi hyvät toverit, tuokaa minulle edes heiniä syötäväksi'. Aikaisemmin sama poloinen oli syönyt vartiosotilaan ampuman variksen. Nyt makasi hän suullaan likaisella permannolla kalman keltaisena.
"Riviin komentavat sotamiehet potkivat ja kolhivat kiväärinperillä sairaita ja kuolleita, ilkkuen raaasti: 'kyllä jaksatte nyt, jaksoittehan silloinkin, kun meitä vastaan tappelitte'.
"Aamuhuutoa pitävä upseeri anteli myös nagaikasta, kun luurangot eivät hänen mielestään tarpeeksi kiireesti jaksaneet horjua riviin. Erään, joka ei osannut vastata hänen kysymykseensä, veti hän rivistä ulos ja ampui paikalle kuin koiran, ilkkuen: 'Jassoo, sinähän oletkin ryssä', ja potkien sitten raadon vähän syrjempään.
"Nyt illansuussa olemme päässeet vähän ulos. Ne, jotka ovat jaksaneet ovat lähteneet. Usea on riisunut likaiset vaatteensa ja tappaa nyt syöpäläisiä, joita täällä kuhisee joka paikassa miljoonittain. Vartalot ovat kumaraan luhistuneita luurankoja, Likaisia — sillä koko täällä oloajallamme emme ole pesuvettä nähneet! — ja niin syöpäläisten syömiä, että tuskin pientä palaa tervettä ihoa näkee. Tuolla horjuu ennen niin voimakas ja syvästi sivistynyt toveri, keppi kourassa, kaivaen maasta hiukan vihertäviä ruohontaimia syödäkseen, maasta, johon heitetään kaikkea roskaa ja likaa. Mutta muuta vihantaa ei vankilan pihalla ole ja aitauksen ulkopuolelle, jossa olisi puhtaampaa ruohoa, ei saa mennä. Tuolla taas toinen keittää maasta löytämiään vanhoja luita toisten vesissä suin vieressä katsellessa. Meillä ei ole enää muita tunteita kuin yksi ainoa, s.o. näläntunne. Meillä ei ole enää muita ajatuksia kuin yksi: voi, kun pääsisi vapaaksi, että saisi edes kerran tarpeekseen syödäkseen. Kaikki ovat likaisia ja kurjia, ruumiillisesti ja henkisesti menehtyneitä luurankoja. Ja kuitenkaan tämä vankileiri ei pitäisi olla kaikista kurjin. Millaista onkaan sitten niissä toisissa, huonommissa.
"Tuolla on taas yksi tupertunut likaiselle pihamaalle. Hän tekee lähtöä tästä maailmasta. Tasan kymmenen on jo tämän päivän osalle nälkään kuolleita, hän on yhdestoista, kolme on ammuttu ja yksi tullut mielipuoleksi. Toinen sama verta on kannettu sairaalaan henkitoreissa. Heistä on kuulemma matkalla kuollut kaksi jo sairaalan pihalle.
"Menen katsomaan tuota pihamaalle tuupertunutta.
"Oh! Sinunko vuorosi nyt tuli. Hän oli miesten parhaita, aatteemme kunnollisempia edustajia. Hänet merkittiin vaarallisempien sarjaan ja silloin hän tiesi, mikä häntä odotti. Vankilaan sai hän kuulla, että vaimonsa oli vangittu, lapsensa joutuneet mieroon ja kotinsa hävitetty. Ne olivat iskuja, jotka mursivat heikot voimat. Hän tuli synkäksi, alkoi heikentyä päivä päivältä. Tänään oli hän taas jalkeilla, kehui olevansa virkeämpi, eikä sanonut tuntevansa nälkääkään, Nyt makaa hän tuossa pihamaan liejussa.
"Pari upseeria kulkee ohi ja huomaavat hänet. Toinen heistä menee, potkaisee häntä komentaen nousemaan ylös, mutta kun huomaa, että tämä on kuollut, käskee hän vartijasotilaan siirtämään hänet sivumpaan. Kiväärin piipulla tyrkkien kierittää sotilas ruumiin syrjemmälle. Siellä se saa sitten olla siksi, kunnes ruumiita tulee lisää. Sitten komennetaan vangit kantamaan 'raatonsa' pois.
"Valkoinen hyeena, ruumiinrosvo tekee vielä viimeisen puhdistuksen. Joku on monista tarkastuksista huolimatta onnistunut säilyttämään jonkun paremman vaateriekaleen, kihlasormuksen tai jotain muuta hänelle kallista. Niitä valkoinen ruumiinrosvo nyt vainuaa. Sitten on raato valmis kuopattavaksi.
"Sillä tavoin on päättynyt jo tuhansien tie ja samoin tulee päättymään taas tuhansien, sillä mistään päin ei näytä olevan apua odotettavissa. Me kuolemme täällä kuin kulkurikoirat, katoamme maailmasta niin, että tuskin monestakaan tiedetään mihin on joutunut. Voi alennusta! Voi kurjuutta!
"Myöhemmin. On jo yö. Ollaan levolla, jos sitä levoksi voipi sanoa. Kasarmin permanto on pakattu täyteen viimeistä sijaa myöten niin, ettei kävelemään pääse. Kesälläkin palelee verettömiä poloisia, täytyy nukkua päällysvaatteet yllä. Kellään ei ole makuuvaatteita. Laihoja raajoja pakottaa kovalla kivipermannolla ja syöpäläiset ovat mielityössään. Sieltä täältä kuuluu kuolevain ja sairaiden voihke ja vaikerrus.
"Istua kyyrötän nurkassa valveilla. En uskalla nukkua. Pelkään kuolevani, Kädet ja jalat tuntuvat kylmiltä ja turtuvat vähä väliä, veri ei enää kierrä. Valtimo lyö tuskin neljääkymmentä kertaa minuutissa. Selässä tuntuu kuumia väreitä ja päätä pyörryttää. Se on kai kuoleman esisoittoa. Koetan hieroa käsiäni ja jalkojani vastakkain saadakseni veren kiertämään. En haluaisi kuolla. Taistelutantereella en pelännyt kuolemaa, nyt sitä pelkään, pelkään tällaista koiran kuolemaa. Ja sisimmässäni kytee vihan kipinä. Tahtoisin elää kostaakseni."
Muuten on samaiselta Suomenlinnan leiriltä päässyt julkisuuteen sanomattoman kuvaava, 977 vankia koskeva alastomuustilasto. Sen mukaan oli ilman paitaa 345 vankia, ilman alushousuja 420, ilman sukkia 746, ilman housuja 262, ilman liivejä 481, ilman takkia 339, ilman päällystakkia 672, ilman vuodevaatteita 788, ilman käsiliinoja 688, ilman pielusta 783 ja ilman kenkiä 436 vankia. — Hirvittävän nälän lisäksi siis vielä lähes täydellinen alastomuus! —
Näin näillä vankileireillä, jotka kuitenkin olivat niitä "parempia".
Hirveimpään huutoon joutuiTammisaarenvankileiri, jonka käypänä nimenä olikin: Kuoleman esikartano. Kas tässä mitä muudan sen asukkaista tietää kertoa:
"Mikä muu kuin kuoleman esikartano on Tammisaaren vankileiri? Täällä vaeltavat ihmishaamut ympäriinsä siksi, kunnes vetävät viimeisen henkäyksensä nälästä ja heikkoudesta. Kuolevaisuusprosentti kohoaa joka päivä. Aluksi kuoli 20-30 henkeä päivässä. Nyt, sitten kun vankien lukumäärä on vähentynyt parilla tuhannella, joten heitä on enään noin 5,000, on kuolevaisuus lisääntynyt niin, että eräänä päivänä kuoli 64 vankia.
"Ollaan niin totuttu kuoleman läheisyyteen, ettei se enää häiritse vähääkään, niin että voidaan esim. 'aterioida' aivan ruumiin vieressä, vieläpä haisevan ruumiin lähellä. Voi sattua, että ruumis saa useita tunteja olla koskemattomana vuoteellaan, käytävällä, ulkona hiekalla tai mihin vanki yleensä on ojentunut. Eräänä päivänä virui kahden raahelaisen ruumiit auringonpaisteessa aivan vesijohdon vieressä noin 50 vangin seistessä jonossa saadakseen vettä, ja jono liikkui ruumiiden ohi ilman, että kukaan tunsi syvempää liikutusta.
"Muudan ruumis virui käytävällä oveni edessä eräänä aamuna astuessani ulos. Usein kuolevat vangit klosettiin. Tämä löyhkää sen lisäksi nyt kesäkuumalla niin inhottavasti, että itse löyhkä on jo lähes tappava.
"Jotkut kuolevat saatuaan omaisiltaan ruokalähetyksen, toiset taas kuolevat siksi, etteivät koskaan saa mitään ylimääräistä ruokaa. Ja vangin ravinto on aivan liian riittämätön, jotta sen avulla voisi säilyttää henkensä pitemmän ajan. Kaunaleipä ja puoliraaka kalliokalaliemi turmelee vatsan, niin ettei kellään, joka on pakoitettu syömään niitä, pysy vatsa kunnossa.
"On surullista nähdä noiden haamujen liikehtimistä. Yksi kuolemaan saakka väsynyt nojaa toiseen ja jokainen on kaatumaisillaan kumoon, vetää jalkojaan perässään ja tuijottaa tylsällä katseella avaruuteen. Kaikki ovat menehtyneitä ja kokoonkutistuneita."
Mutta, väitettäneen, kaikki edellä esitetyt kuvaukset heijastavat eräänlaista luurankosympatiaa, ovat työläisten itsensä esittämiä; niillä ei ole päteväin todistusten arvoa.
Siispä on turvauduttava "pätevämpiin". Tutustukaammepa aito porvarillisen professorin,Robert TigerstedtinTammisaaren vankileiriltä antamaan raporttiin:
"Kesäkuun 6 päivästä heinäkuun 31 päivään on kuolevaisuus Tammisaaren vankileirillä olluthyvin suuri, kuten seuraava taulukko osoittaa":
Kesäk. 6-12 p 5,90" 13-19 " 8,56" 20-26 " 23,00" 27-3 " heinäk. 14,00Heinäk. 4-10 " 18,87" 11-17 " 26,76" 18-24 " 41,11" 25-31 " 42,38
"Vankien kokonaisluku on tänä aikana vaihdellut 6,027 ja 8,597 välillä. Koko (tänä) aikana on siis kuollut 1,347 vankia ja löytyy päiviä, jolloin kuolevaisuusluku päivittäin on noussut 40,7. Vankien kuolevaisuus on tänä aikana alituisesti noussut, ja ihan viimeisenä viikkona oli se enemmän kuin 7 kertaa niin suuri kuin kesäkuun toisella viikolla."
"Kuolevaisuus 42,33 tuhatta kohtaan viikossa vastaisi Helsingissä, sen 200,000 asukasta kohti, 8,466 kuollutta viikossa. Tämän ohella on huomattava, että henkilöt, joista tässä on kysymys, ovat poikkeuksetta siinä iässä, jossa kuolevaisuus on ylen pieni. (Esim. Santahaminan _nais_vangeista, joita oli toistatuhatta, oli86 % 15-20 ikävuosien väliltä!Kirj. huom.)"
"Tätäkauhistuttavaa kuolevaisuuttaei edes voida selittää sen kautta, että vankileirillä olisi ollut joitakin vaikeampia kulkutauteja."
"Joka tapauksessa onkuolevaisuus, nimittäin 42,33 tuhatta kohti viikossa,ennen kuulumatonta, javastaavaa on tuskin tapahtunut tsaarivallan vankiloissa, taikka jos semmoista on sattunut, on sen aiheuttanut jokin tarttuva tauti, kuten kolera, isorokko tai muu semmoinen, mutta sitä ei ole aiheuttanut vankien mitä suurimmassa määrässä epäterveellinen käsittely."
"Niistä 1,347 vangista, jotka ovat kuolleet aikana 6.6-31.7. on ainoastaan 337, s.o. 25 prosenttia kuollut sairashuoneessa, kun sen sijaan1,010 elämää on sammunut odotushuoneen puulavitsoilla."
Näin professori Tigerstedt, jonka lausuntoa tuskin rohkenevat väittää liioitelluksi tai valheeksi muut kuin valkoisen Suomen agentit, jotka ruhtinaallisesti palkittuina itse ovat valkoisten isäntiensä tiliin valmiit päivästä toiseen törkeästi vilpistelemään: valkoinen terrori? Pötyä!
Mutta palatkaamme leireille. Niistä 90,000 työläisestä, jotka kapinan jälkeen teljettiin nälällä kidutettaviksi ja joistanaisialienee ollut 5-6,000, "onnistuivat" valkoiset täten päästämään hengiltä kaikkiaan noin 15-20,000. Niin että murhattujen ja nälkääntapettujen työläisten lukumäärä voitaneen liioittelematta merkitä 40 ä 50,000:ksi.
Ja kuitenkin olisi kuolevaisuus vankileireillä luonnollisesti supistunut minimiinsä — siitä huolimatta, että "terveydelliset olotkaan eivät voi vankileireillä olla tyydyttävät", kuten valkoinen sotaministeri sievästi huomauttaa — jos olisi annettu vankien omaisten tuoda heille ruokaa. Mutta perkeleellisestä tuhoamisvaistosta tämä kiellettiin, vaikka esim. Viipurissa sattui "ettävangit eivät viiteen päivään olleet saaneet annokseen kuuluvaa leipää, jauhoja eikä voita" (virallisesta tarkastuskertomuksesta!).
Ja niinpä valkoiset pääsivät mihin pyrkivät: "Olot vankileireissä, kaikista sanomalehtien vakuutuksista huolimatta, ovat hirveät. Vangituista (Tammisaaressa) kuolee keskimäärin 80-90 vuorokaudessa.Kuolleiden ruumiit ladotaan alastomina yhteen pinoon, niin että alimmaiset likistyvät aivan muodottomiksi. Tästä pinosta otetaan ruumiit vietäviksi metsään, jossa hautaus tapahtuu siten, että kärryistä keikautetaan ruumiit kuoppaan sikin sokin, jäsenet ristiin ja miten sattuu menemään."
Näin kertoi eräs valkoinen.
Hyve häpeäpaalussa.
Niitä surkeita aikoja! Niitä surkeita aikoja!
Ken niitä pystyy kuvaamaan? Läpileikkauskynäilijäin ja -taiteilijain piirtimet, taltat ja siveltimet eivät siihen sovellu. Tarvitaan alhaison Balzaceja, tarvitaan joku Zola, Hugo tai Vereshtschagin, jotta voitaisiin ikuistuttaa murto-osakaan niistä. Tarvitaan työläistaitelijoita, joita ei ehkä vielä ole mutta joita varmaan aika synnyttää.
Tarvitaan proletariaattineroja, jotka helvetillinen piina, vaiva ja ahdistus kouluttaa aikakauden huikaiseviksi kuuluttajiksi, tarvitaan palavia henkiä, joissa köyhälistösielun kaikki mielteet heijastuvat kuin prismassa ja jotka sen takia voivat luokkansa kärsimykset pukea jylhää todellisuutta vastaaviin muotoihin, kuvata ne paperille, piirtää ne kankaalle, hakata ne kiveen tai metalliin niin, että vielä tuhansien vuosien kuluttua voidaan selvästi tajuta mitä sai Suomen proletariaatti ylisivistyneellä 20:lla vuosisadalla sietää ja minkä metsäkarjumoraalin omasivat vuosikauden kulttuuriperijät — porvaristo.
Tuhertajat eivät siihen kelpaa. Eivät ainakaan porvarilliset latturinlaskijat, jotka ovat myyneet pienen sielunsa kiskuriluokalle, lahtariyhtiölle, jonka teurastamon portilla ne tänään voimattomilla äänillään luskuttelevat, mutta joiden ulvonta sammuu jäljettömiin huomispäivän sarastuksessa.
Emmekä näköjään pysty siihen mekään, jotka kukin osaltamme olemme saaneet jakaa luokkamme kärsimykset. Ehkä kahlehtii meitä omat pikku vaivamme, ehkä emme ole kyllin palavasti eläneet mukana joukkosielun jättikouristuksissa, ehkä lamaannuttaa aivojamme ja käsiämme työväestön Golgatatragedian suhdaton, vertaamaton valtavuus, ken tietää?
Mutta yhtäkaikki: johonkin kykenemme sentään mekin. Ainahan toki sentään voimme pelastaa unhon yöstä valaisevan pikkupiirteen, jylhästä luokkamurhenäytelmästä temmatun episodin.
Ylväitä muistomerkkejä varrotessamme tyytykäämme miniatyyriveistoksiin.
Kas tässä yksi sivumennen singahutettu lastu:
* * * * *
Vangeille ei saanut viedä ruokaa. Se oli valkopetojen viimeinen ja perkeleellisin keksintö. Huomasivat, että oli mukavampaa tappaa nälkään kuin käyttää kivääriä. Säästyy parempiin suihin ruoka, säästyivät kuulat ja työläisteurastukseen niin ihmeen haluttomiksi käyneet sotilaat saatiin jättää ihmisystävällisen typeryytensä valtaan. Ja siksi toiseksi:nähtiinhän ulkomaillakin, ettei maassa rehoittanut mielivalta. Luonnollinen kuolema, hiljainen riutuminen ruuanpuutteessa, sehän oli vallan toista. Eihän voitu suorastaan kieltää työläisiä kuolemasta. Ilkeyttään ehkä vain ottivat ja keikahtelivat. Keikahdelkoot!
Mutta kidutettavien omaiset eivät niin vain alistuneet pyövelien hirtehismääräykseen. Kaikki ryysyihin verhotut hyvät voimat taistelivat epätoivoista taistelua röyhelöpirullisuutta vastaan. Keksittiin lukemattomia, aivan uskomattomia keinoja nälässä kiemurtelevien luokkasankarien kohtalon keventämiseksi. Joudutettiin mitä ihmeteltävimpiä teitä myöten ruokaa onnettomien omaisten isooviin suihin. Läheskään aina ei onnistuttu. Usein joutuivat rakkaudenlahjat valkoisten ihmispetojen saaliiksi. Monesti sekaantuivat avustajat lahtarien verkkoihin.
Niinpä näiden rivien sankaritarkin, 14-vuotias tyttönen, johon kirjoittaja tutustui paetessaan valkoisten vainukoirien tieltä.
Hänenkin veljensä oli nykyhunnien piinattavana, kitui kuvaamattomassa vaivassa tuhannen muun uhrin kera vankileirillä.
Tämä oli kuten niin lukemattomat muut luokkataistelijat, vielä kasvuiässä ja olisi niinmuodoin tarvinnut ruokaa riittävästi, enemmän kuin vanhemmat miehet. Mutta sen sijaan täytyi hänen kärsiä nälkää, yhtämittaista, keskeytymätöntä nälkää, kuten muidenkin, mikäli ei kotoa saatu keinotelluksi hänelle suuhunpantavaa.
Tämän tiesivät omaiset liiankin hyvin, ja monesti oli onnistuttu pelastamaan nuori vapaustaistelija kuoleman kidasta ruuan muruilla, jotka oli riistetty muiden omaisten muutenkin aivan riittämättömistä annoksista.
Mutta nyt ei äiti, joka tavallisesti oli pojalleen jouduttanut rakkaat tuomiset, ollut viikkokauteen onnistunut pettämään kuoleman esikartanon kivisydämisiä vartijoita. Kahdesti olivat eväät joutuneet näiden saastaisiin käsiin. Muilla kerroilla ei hän ollut voinut yrittääkään.
Arvaa siis, että kovasti koeteltu työläisperhe oli äärimmäisen epätoivon vallassa. Heistä tuntui aivankuin olisi ollut heidän syynsä, jos poika menehtyisi. Mitä tehdä? siinä raskas pulma.
Perheen vaipuessa mustimpaan toivottomuuteen heräsi kuitenkin tyttösessämme kapinanhalu entistä kipinöivämmäksi.
— Ei, pohti hän, veljeni ei saa kuolla kuin koira!Minäen salli sitä! Olkoon tielläni vaikka tuhannen lahtaria, heidän uhallaankin toimitan hänelle ruokaa!
Ja eväskääry mukana läksi hän leirille.
Mutta, kuten niin usein, voittivat pimeät voimat nytkin hyveen hennon esitaistelijan.
Tyttöriepu ei saanut veljeään lainkaan näköpiiriinsä. Kurkistelipa minne hyvänsä, kiersipä kunne tahansa, kaikkialla vain vieraita, kalmankalpeita, tuskanvääristämiä, viimeisillään hoippuvia kidutuksen uhreja.
Niitä katsellessaan unohti hän lopuksi veikkosensa tykkänään.
— Eikö nämä kaikki olleet hänen, kaikkien veljiä? Eikö näillä kaikilla pitänyt olla yhtä suuri oikeus elää? Miksi yksi tarvitsi paremmin ruokaa kuin toinen?
Ja suuressa, ennen arvaamattomassa rakkauden hurmiossa viskasi hän kalliin eväskäärynsä muudatta onnetonta kohti, joka juuri oli nälän riuduttama retkahtanut päivän korventamalle nurmikolle.
Mutta samassa tarttui häneen pari tunnotonta kahmaloa. Lähin vartijalahtari sieppasi hänet kiinni ja raahasi leirillä olevan päällystönsä luokse.
Nämä ottivat katkeruudesta typertyneen lapsen raaoilla kannibaalihuudoilla vastaan. Ja käden käänteessä ympäröi tyttöstä kaikki saasta mitä voi kertyä alkohoolin ja yömässäyksen tylsistyttämien kaulusroistojen raaoille kielille ja julkeisiin eleisiin.
Tietysti häntä "tutkittiin". Mutta muuta tolkkua ei päättäväisestä tyttösestä saatu kuin että hän yksinkertaisesti oli koettanut luvattomasti avustaa "punaroistoja".
Ampua ei häntä iljetty. Ei myöskään pistää tyrmään. Vankiluolathan olivat tupaten täynnä jo muutenkin.
Siispä oli parasta tyytyä häpäisemään hänet.
Ja tavoilleen uskollisina asettivat valkoiset karjut uhrinsa tilapäiselle korokkeelle "kaikkien nähtäväksi".
— Katsokaas, huusivat nämä, näin nuori ja jo niin rikollinen!
Ja se ei suinkaan ollut pahinta mitä he syytivät suustaan.
Nuori, turmeltumaton lapsi sai niiden kahden tunnin kuluessa, mikä aika häntä riepotettiin häpeäpaalussa, kuulla sellaista, mistä ei hän ollut kuullut hiiskahdustakaan kodissaan, joka kuitenkin oli vain tavallinen työläiskoti, "punaroistojen" tyyssija; sai kuulla niin sanomattoman paljon sellaista, jota hän ei ikinä olisi luullut lähtevän herrasväen, niin kutsuttujen sivistyneiden, parempien ihmisten suista. Kuuli raakuuksia niin runsaasti, että hän tuona lyhyenä solvausaikana ehti saada yläluokan pohjattomasta turmeltuneisuudesta selvemmän kuvan kuin työläiset tavallisesti iässään.
Niin että kun hän vihdoin pääsi vapaalle jalalle ja mielenliikutuksesta väristen suuntasi askeleensa kotia kohti, oli hänen kasvoillaan ilme, jota ei tapaa sen ikäisillä ihmisillä.
Hän ei palannut tietämättömänä, vain vaiston ohjaamana lapsukaisena, vaan itsetietoisena, mittaamattoman luokkavihan vireeseen jännittämänä työläistaistelijattarena, joka ei tulisi pyytämään eikä antamaan armoa, ja joka ymmärtää, ettei rakkaus yksin suinkaan riittänyt valveutuneen työväenluokan käytinvoimaksi, vaan myös ja ennenkaikkeaviha.
Karjuja on kohdeltava karjuina. Siinä opetus minkä hyve saa häpeäpaalussa.
Kohtalonsa välttäminen.
"Ei välttäne kohtaloaan" on valkoisten keksimä lauseparsi niistä työläisistä, jotka he ovat päättäneet passittaa toiseen maailmaan, ovatpa nämä sitten tehneet hyvää tai "pahaa". Kuka tahansa paksupäinen mutta ei sitä vähemmän verenhimoinen koulupoika, ylioppilas, gulashi tai maanjussi esiintyy valkoisen Suomen näyttämöllä kohtalona, ei viattoman säälittävänä kuin kolmannen luokan teatteripiru etukaupungin kabaretissa, vaan hirvittävänä, muodottomana kuin pahathenget Danten helvetissä.
Ja näytti siltä, ettei Hanneskaan voisi kohtaloaan välttää. Nälän menehdyttämänä, kauhujen uuvuttamana ja surun järkyttämänä raahattiin hänkin valtiorikosoikeuden-nimeä kantavan raadin eteen. Siinä istui jäseninä vain työväenluokan vihollisia, niitä samoja, jotka juuri olivat vereen tukahuttaneet vallankumouksen: selkäpuolen sotarosvoja, monimurhaajia, ruumiinryöstäjiä. Puheenjohtajana taas istui nuori tuomari, joka kuoleman- ja kuritushuonetuomioiden avulla tavoitteli vapaudenristiä ja muita suosionosoituksia. Erittäin ihanteellinen kokoomus siis! Tavanmukaisten kysymysten jälkeen: oliko kuulunut punakaartiin ja mistä ajasta alkain; oliko liittynyt siihen vapaaehtoisesti vai pakosta; oliko ollut johtajia? j.n.e. luettiin Hanneksen kotiseudun suojeluskunnan antama lausunto hänestä.
Se oli ihana asiakirja, ja sitä ihanampi, kun sen allekirjoittaja oli talollinen, jonka maalla Haaviston mökki aivankuin kiusalla sijaitsi, ja jolle Hannes ei viime vuosina ollut suostunut rupeamaan rengiksi, kuten varhemmin — raskauttavia asianhaaroja, jotka tietenkin löivät leimansasuojeluskunnanlausuntoon! Siinä sanottiin, että vaikkei tiedettykään Hanneksen tehneen mitään muuta varsinaista rikosta kuin mikä sisältyi siihen, että hän oli ryhtynyt punaryssäksi, niin oli ilmeistä, että hän oli kaikkein vaarallisimpia. Paitsi sitä, että hän jo aikoja ennen kumouksen puhkeamista oli käytöksellään todistanut hautovansa yhteiskuntaa järkyttäviä yltiöpäisiä ajatuksia (miksi ei ruvennut rengiksi!), kuului hän lisäksi perheeseen, jota hyvällä syyllä saattoi pitää anarkian pesänä, mikä näkyy siitäkin, että hänen isänsä ja sisarensa jo ovat saaneetansaitun palkkansa. (Siinä toinen valkoisten vakiintuneimmista lauseparsista!) Mutta ei vielä sillä hyvä: päälle päätteeksi oli syytetty paikkakunnan lakkautetun työväenyhdistyksen toimihenkilöitä (urheiluosaston puheenjohtaja!), joka sairaloisella kiihkolla oli yllyttänyt seudun työläisiä, varsinkin nuorisoa, seuraamaan hänen esimerkkiään (ja lykkimään lylyä!). Syytetyssä ei kylläkään oltu huomattu muita pahoja taipumuksia, hän nimittäin on raitis eikä edes tupakoi, mutta kysyä sopii, eikö juuri tällaista poikkeuksellista tapojen puhtautta, mitä tulee nyt kysymyksessä olevaan punikkiin, ole sitäkin pidettävä huolestuttavana merkkinä? Omasta puolestaan näin todettuaan syytetyn vaarallisuuden jätti suojeluskunta oikeuden harkittavaksi, eikö syytetty ansaitsisi tulla ammutuksi.
Näin suojeluskunta. Eikä Hanneksella puolestaan ollut mitään sanottavana. Kaikki oli hänestä jo yhdentekevää. Fysillinen väsymys oli herpaannuttanut hänen sisimpänsä kerrassaan liikkumattomaksi; korkeintaan tunsi hän vain ällötystä, ällötystä n.k. suojeluskuntaa, n.k. oikeutta ja koko valkoista väkivaltajärjestelmää kohtaan. Ampukoot, sittenpähän loppuu koko hirtehisilveily ja viheliäisyys!
Ja valtiorikosoikeus, tuo päänmeno-tuomioistuin tietysti "katsoi syytetyn ansaitsevan tulla ammutuksi".
Ja asia oli sitä myöten selvä. Päätöksestä ei käynyt valittaminen, mutta armoa, sitä kyllä passasi valtiorikosylioikeudelta pyytää.
— Ei ikinä! siinä kaikki mitä Hannes kykeni muovaamaan sanoiksi. Mitä hänen katseensa sillä haavaa puhui, siihen ei oikeudella ollut aikaa kiinnittää huomiotaan, sillä sillä oli kiire; uusia kuolemantuomioita, uusia kuritushuonetuomioita, enempi verta, lisää onnettomuutta! siinä valko-oikeuksien huoneentaulu!
Eikä Hannekselle käynyt edes niin onnellisesti kuin eräälle toverilleen, tämä kun kehtasi kuolla keikahtaa nälästä keskellä "oikeuden" istuntoa viitsimättä edes kuulla tuomiotaan. Mikä oikeuden loukkaus! Mutta mitä eivät punaroistot julkeaisi!
Ei. Hanneksen oli tyhjennettävä kalkkinsa erä erältä. "Sairaloinen kiihko", jolla hän oli rauhan aikana terästänyt ruumistaan, kantoi vielä kuoleman esikartanoissakin hedelmää. Missä monet kärsimyksistä tuupertuivat, siinä hän vielä liikkui ja ajatteli, joskaan ei hän enää jaksanut erikoisemmin eritellä kaikkia mietteitään ja tunteitaan.
Ja niinpä hän siis valmistui kuolemaan useain saman "kohtalon" uhrien kanssa yhdessä. Mikä surullinen seurue. Äskeiset sankarit siinä luurankoina alennuksensa syvimmällä asteella, toiset tylsän malttavina, mutta toiset nääntymyksen musertamina, voivottelevina poloisina. Kidutuskausi oli ollut liian pitkä.
Vain Hannes jaksoi enää ottaa tilanteen täysin miehekkäästi: jos kerran oli jouduttava murhaajain käsiin, oli ainakin osoitettava näille, ettei kunniallisen työläisen kunto petä koirankuopallakaan.
* * * * *
Yks rukoili — —
Yks rukoili, yks kyynelöi, yks puri hammastaan, kun metsänrantaan raastettiin he teurastettavaksi, ja kolkko oli hiljaisuus ja hämär peitti maan. Oi, kunpa vielä elää sais! — noin vaikersi ne kaksi.
Mut kolmas lausui: Kolkompaa en arpaa tiedäkäänkuin jäädä eloon silloin kun on lyöty orjarotu,kun valkosusi vallitsee ja vääryys nosti päänen helvettiin ma moisehen maan päällisehen totu.
Kun kerran totuus lyöty on ja hyve hehkuvin,ja verissään ne viruvat, jotk' oikeutta huolsi,kun orjain suku suruihin niin suuriin syöstihin,niin jälkeen jäädä raskas sen, ken pyhintään myös puolsi.
Siks' kyynelöiden kuolohon ma kurjaan kulje en, en vaikeroiden, valittain, vaan hammastani purren, näin pyöveleiltä riistäen een riemun viimeisen, ett' työläisurho kuolohon käy kalveten ja surren.
* * * * *
Ja niinpä Hannes nyt, viimeisenä "kohtalon" hänelle suomana iltana, päätti kirjoittaa äidilleen jonkuniloisensanan. Heittää hyvästi — näkemiin ikäänkuin, jotta ei vanhus ottaisi ylen raskaasti tätä viimeistä armoiskua. Päätti kirjoittaa, että vaikka hänen nyt on kuoltava, kuten ovat kuolleet tuhannet näinä pimeinä aikoina, niin jäi kuitenkin ihana lohdutus, että
manan mailtakin maanitus käskevä soi, elo kiehtoo, ja liehtoo tultaan. Suku sorrettu tää jos sortuukin, uus nousevi vankka varmaan, povell' onnettomimman äidinkin vesa vainotun varttuvi hentoisin taas urhoksi aattehen armaan. Suku uus, syke sielussa kiihkehin, oi, iki-ihmeitä ilmoille loihtia voi ajan taivaan seestyissä harmaan. Suru suurihan kurjia kannustaa ja kaipuu, mi ei ole laannut. Vihan hetteistä heikkokin voimia saa, ylös yllyttää vert' uhkuva maa ja polvi, sen helmassa maannut. —
Mutta kynää etsien taskujaan kopeloidessaan kiintyi hänen huomionsa rutistuneeseen paperipalaseen, mikä sekaantui hänen käteensä povitaskunsa pohjalta. Suorittuaan sen monet rypyt äkkäsi hän nuhjaantuneessa paperissa joitakin enää vain vaivoin ymmärrettäviä variksenvarpaita, joita siihen oli lyijykynällä piirretty. Mutta lukemattakin muisti hän nyt yhtäkkiä paperin sisällön ja siihen liittyvän tapauksen.
* * * * *
Oli nimittäin rintamalla kerran sattunut näinikään:
Eräänä lomapäivänä oli Hannes muutamien toveriensa kera lähtenyt samoilemaan erääseen syrjäiseen, rintaman takana olevaan kylään. Ehdittyään kylän laidalle, huomasivat toverusten tarkoiksi kehittyneet silmät omituista liikettä muutaman talon pihamaalla. Siellä seisoi pari hevosta täysissä valjaissa ja täydet kuormat perässä, ja kuormain ja pirtin välillä liikkui joitakin miehiä, joilla näytti olevan omituinen kiire. Vainuten tapauksessa jotakin vehkeilyä riensivät toverukset, kiväärit vireissä, taloa kohti.
Päästyään salaa pihamaalle ei siellä ollut kristinsielua: hevoset vain kuopivat malttamattomina, ja kuormat törröttivät täynnään kaikkea mitä maalaistalossa tapaa, viljasta alkaen pitovaatteisiin asti. Nyt astuivat miehet varoen portaita ylös, raottivat ovea ja — mitä näkivät!
Kylään oli pistäytynyt noita siellä täällä liikkuvia köyhälistön häpäisijöitä, jotka tulivat ja ottivat mitä petoksella tai uhkauksella saivat kiristetyksi, minkä jälkeen — elleivät puuttuneet henkeä koskeviin asioihin — katosivat niinkuin olivat tulleetkin. Tässä tapauksessa olivat rosvot jo ottaneet talosta hevoset, sälyttäneet reet talon tavaroita täyteen ja — Hanneksen astuessa pirttiin — paraikaa kiristivät pelon suunniltaan säikähdyttämältä isännältä rahoja kahden miehen pidellessä tätä käsistä ja kolmannen painaessa revolverinputkea tämän ohimolle.
Kuullessaan askeleitten töminää ovelta kääntyivät vorot yhtäkkiä nähden edessään punasotilaat, joiden kiväärit uhkaavina kääntyivät heitä kohti. Ja sitten alkoi jupakan nopea selvitys. Miehet pakotettiin kantamaan tavarat takaisin paikoilleen, riisumaan hevoset valjaista, viemään ne talliin ja sitten: mars matkaan päällystön luokse! Hanneksen toverit lähtivät viemään veijareita, tämän itsensä jäädessä valittamaan sattunutta tapausta isännälle. Ei hän noita ilkiöitä liian ankarasti tuominnut: tiesihän hän missä maassa niitä sellaisia vesoja kasvaa: luokkayhteiskunnan heitesaroilla. Sitä suuremmalla syyllä pyysikin hän isäntää olemaan tuomitsemattakokoköyhälistöä.
— Köyhälistö taistelee eduistaan rehellisesti, mies miestä vastaan. Se ei ojenna asettaan aseettomia vastaan eikä kulje varkaissa! vakuutti hän.
No, isäntä tietysti oli kuin seitsemännessä taivaassa. Pyyhittyään kylmän hien otsaltaan ja saatuaan emännänkin taas tolkulleen, hän luonnollisesti joudutti vieraalle kahvia, lupasi jopa rahallisestikin palkita tämän hyvän työn.
Tähän ei Hannes kuitenkaan taipunut. Mutta jostakin äkillisestä mielijohteesta — ehkäpä sen takia, että työväestöä oli porvariston taholta luokkasodan aikana niin äärettömästi parjattu — tuli hän pyytäneeksi isännältä todistusta tapahtumasta. Tämä mielihyvin työtä käskettyä. Saatiin käsiin jokin paperipalanen ja lyijykynä, ja niinpä isäntä parhaan kykynsä mukaan raapusteli paperille, että punakaartilainen Hannes Haavisto oli pelastanut sekä hänen tavaransa että henkensä. — — —
Tätä paperia hypisteli Hannes paraikaa ajatuksiin vaipuneena kourassaan, kun leirin pappi astui sisään antamaan herranehtoollista seuraavana aamuna ammuttaville "punaroistoille".
Noita viheliäisiä näytelmiä! — viheliäisiä silloinkin, kun pappi tosissaan saapui suorittamaan "velvollisuuttaan", mutta kerrassaan katalia, milloin — ja sellaisiakin tapauksia tunnetaan — papit saapuivat perkeleellisen kyynillisinä valmistamaan vankeja viimeiselle matkalle, vaikkei näitä itse asiassa vielä oltu määrättykään ammuttaviksi, ollen näillä pimeyden pääruhtinailla vain tarkoituksena herättää vangeissa äärimmäistä kuolemankammoa, kiduttaa heitä henkisesti, niinkuin heitä kidutettiin ruumiillisesti nälällä ja rääkkäyksillä. Papit ne monessa tapauksessa suorittivat samaa piiskurin ammattia jumalansanalla kuin varsinaiset ammattisuomijat koivuraipoilla ja nagaikoilla. Olkoot he kirottuja! Nämä hirtehispapit nimittäin.
Pappia, joka juuri saapui manan maille sonnustelemaan Hannesta ja tämän tovereita, saattoi kuitenkin moittia vain typeryydestä mutta ei ilkeydestä.
Päinvastoin. Hän tunsi melkoista myötätuntoa vankeja kohtaan. Hänen käsityksensä mukaan nämä kylläkin olivat ryöväreitä ristinpuulla, mutta hänellä ei kuitenkaan ollut mitään sitä vastaan, että nämäkin, sovitettuaan kauhean rikoksensa, pääsisivät paljon puhuttuun paratiisiin, paikkaan, missä työväestön yleensäkin vasta sopi tavoitella rieskaansa ja hunajaansa. Hänestä ei ollut paikallaan sellainen käsitys, mikä ilmeni m.m. Turunpiispan paimenkirjeessä, että punavangeilta olisi tykkänään suljettava taivaanportit. Ensiksikin hän ehkä sydämensä yksinkertaisuudessa arveli, etteivät he, papit nimittäin, kentiesi kuitenkaan kykenisi niitä niin tarkkaan sulkemaan, ettei sinne "moni lurjuskin läpi luistaisi" ja toiseksi oli koko juttu kerta kaikkiaan niin epämääräinen, että: miksei, menköötpä vain taivaaseen; sillähän ei nyt missään tapauksessa loukattu kenenkään etuja eikä oikeuksia. Kunhan vain katuivat. Niin, ja eikö yhtäkaikki pitänyt olla suurempi riemu yhdestä kadotetusta (punaroistosta) kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä (valkoisesta) vanhurskaasta? Ja siksi toiseksi tuotti myös epäilemättä suurta nautintoa seistä kuoleman kynnyksellä ja ohjata väsyneitä matkamiehiä — ikuiseen elämään. Sela!
No, niin. Todistettuaan kuolemaan tuomituille heidän syntiensä veriruskeuden, joka näiden tuli ymmärtää niin kauan kuin vielä riitti lyhyttä armon aikaa: olivathan he maan kavaltajina nostaneet kätensä jumalan määräämää, kirkon siunaamaa (ja ryssäläiskenraalin edustamaa) esivaltaa vastaan, joka ei hukkaan kantanut miekkaa (saksalaisia mausereita!), todistettuaan, että he oikeastaan ansaitsisivat iankaikkisen kadotuksen, antoi hän kuitenkin ymmärtää, että karitsan veri oli vuotanut heidänkin tähtensä j.n.e. Toi sanalla sanoen jälleen esiin tuon nukkavierun lunastusteorian, joka kristillisen kirkon opinkappaleista lienee iljettävin: tapa veljesi + kadu = tulet autuaaksi. Oikea suurryövärien oppi, joka on kuin luotu pääoman valaille, jotka tyhjiin imettyään, kaivoksissa ja tehtaissa runneltuaan tai suorastaan esivallan avulla teurastettuaan tuhansia työläisiä, mutta parahiksi ennen kuolemaansa "kaduttuaan" pääsevät hekin "karitsan oikealle puolelle". Mutta oppi, joka niin tavattoman huonosti sopii riistetylle, joka nälkänsä tyydyttämiseksi "varastaa" leivän taikka nostaa aseen puukkoa kurkulleen painavaa riistäjää vastaan.
Mutta palatkaamme hyvään paimeneemme. Suoritettuaan laupeuden työnsä Hanneksen tovereille kääntyi hän viimeiseksi tämän puoleen. Huomattuaan tämän kädessä paperipalasen luuli hän sitä jäähyväiskirjeeksi ja ilmoitti olevansa valmis toimittamaan sen perille.
Sanaa sanomatta ojensi Hannes paperin väsyneellä eleellä antaen papin ymmärtää, että siihen olisi ehken syytä vilaista ennen sen "perille" toimittamista, jotta se ei menisi väärään paikkaan.
Ja niin sai pappi suureksi ällistyksekseen yhtäkkiä havaita, että hän oli kuolemanportilla töksähtänyt yhteen työläisryysyihin verhotun, aiheetta ristillepaiskatun oikeamielisyyden perikuvan kanssa, joka vain oli unohtanut pitää melua hyveestä, mitä piti luonnollisimpana asiana maailmassa.
— Toimitan sen sittenkin perille, vakuutti pappi, joka, kuten sanottu, ei suinkaan ollut mikään ilkimys.
Ja niinpä tapahtui, että Hannes vieläkin kerran vältti kohtalonsa.
Pappi näet sai asian uudellen "oikeuteen". Istuntoon kutsuttuna todisti pälkähästä pelastunut talonpoika valallisesti, että niin ja niin oli asianlaita ja että ilman Hannesta ei hän nyt seisoisi siinä. Tuomaria, josta tuntui, ettei hän tämän pykälän kohdalla päässyt varsin paljon lähemmäksi vapaudenristiä, epäilytti. Eihän vain todistaja itsekin ollut sosialisti? Eiollutollut, mutta ei ollut hyvä sanoa, mitätästäalkaen; oli saanut niin merkillisiä opetuksiaviimeaikoina niin puolelta kuin toiseltakin. —
Todisti, ja pappi puolestaan painoi päälle. Oli saanut Hanneksen kotipuolesta pelkkiä hyviä tietoja: oikea malli miehekseen, joskin "hairahtunut".
Ja niin oli "oikeuden" sanomattomaksi surukseen "lievennettävä" Hanneksen kuolemantuomio — kahdeksitoista vuodeksi kuritushuonetta: sillä aikaahan lahtarioikeus kuitenkin pääsisi toista tietä aikeensa perille — — —.
Muuten, niin, kuinka sanotaankaan: jos korppi olisi tuomarina, niin harvapa hevosella kirkkoon ajaisi.
Niinpä olivat nyt korpit tuomareina, oikeat korppikotkat. 140 luokkavihaa ja puoluekostoa uhkuvaa valtiorikosoikeutta lienee kaikkiaan julistanut noin 52,000 tuomiota, jotka yhteensä käsittävät 300,000 vuotta kuritushuonetta. Tuomituista "johtajista" oli suuri osa sellaisia, jotka eivät olleet ottaneet lainkaan osaa kumousliikkeeseen. Mutta niinkuin oli tapettu sekä aseisiin tarttuneita että aseettomia, niin myös tuomittiin kuritushuoneeseen jokainen, jonka katsottiin voivanvastaisuudessanostaa vereentukahutettua työväenliikettä jaloilleen. Tuomittiin ilman laillista perustetta silmittömästi, summamutikassa ja epäjohdonmukaisesti. "Rikoksista", joista toisissa "oikeuksissa" rangaistiin vain parin vuoden kuritushuonetuomiolla, voitiin toisissa tuomita kuolemaan. Voitiinpa tuomita syistä, joita oikeudenkäynnin aikana eioltu edes mainittu; monet taas joutuivat kuritushuoneeseen pelkän nimierehdyksen johdosta. Aminoffin (jo mainittu) kiertokirje ja suojeluskuntien raportit olivat ohjenuorina. Syytettyjen todistajien lausunnoille ei tavallisesti pantu mitään painoa.
Kuten sanottu, ei valtiorikosoikeuden päätöksestä saanut valittaa, vaan ainoastaan pyytää armoa. Useimmat tuomituista tarttuivatkin tähän nöyryyttävään keinoon, mutta löytyi kuitenkin sellaisia kuolemaan tuomittujakin, jotka kieltäytyivät sitä hyväkseen käyttämästä!
Joukkomurhat, nälkäännäännytys, oikeusarpajaiset — siinä porvarisvallan hirvittävä kolmiteräinen kostonkirves, jolla se osin tuhosi, osin teki "vaarattomaksi"satatuhattaSuomen työläistä.
Valkoiset bakkanaalit.
Ja niin oli päästy työväenluokasta, sen rippeitä vain enää metsästettiin.
Oli saatu voitto, ja uuden käskijän, isännän ja suojelijan — Saksan — turvin kävi lepääminen laakereilla. Aikoi mässäys.
Meitä sosialisteja pidetään huonoina kansalaisina, mutta ei voi olla punastumatta häpeästä maansa puolesta nähdessään minkälaiseksi se valkoisten käsissä luokkasodan jälkeen kädenkäänteessä paheni. Alkaen hallituksesta ja ylemmistä ja alemmista siviili- ja sotilasvirastoista sekä näiden yksityisistä virkailijoista, upseereista ja sotilaista tavallisiin valkoisiin kansalaisiin: elintarvehuijareihin ja manttaalipappoihin, välikäsiin ja onnenonkijoihin asti — pettivät kaikki, rosvosivat kaikki, elivät kuin viimeistä päivää kaikki. Koko maan "sivistyneistö" heitti pois viimeisetkin tekopyhyyshotaleensa, paljasti oikean karvansa. Maan vallassaolijat liikkuivat ujostelematta maantieritareiaa, kähveltäjinä, väärentäjinä. Aatelismies kilvan nousukkaan kanssa, virkamies maallikon, valkoinen suomalainen saksalaisen kanssa — kaikki puhdistivat, peijasivat, besorgasivat. Rosvottiin valtiolta ja rosvottiin yksityisiltä, rosvottiin jopa hirsipuut puhtaiksi; murhattujen työläisten jälkeenjäämistöt, nekin kulkivat toiselta varkaalta toiselle. Eipä edes maisterismiehet kammonneet kähveltää nälkään kuolleiden työläisten täisiä ryysyjä.
Ja manttaalipapat istuivat aittojensa kynnyksillä ja hykertelivät kämmeniään: kaikesta sai satakertaisen, monisatakertaisen hinnan. Antaa kansan nähdä nälkää, no, sittepähän oppii kapinoimaan! Ja valkoinen välikäsi kuljetti viljan nälkäänäkevän työläisen oven ohitse valkoiselle "isänmaan ystävälle" — tämä jaksoi maksaa: jos rahat loppuivat, puhdistit vain jonkun varaston tai kassan. Niiden kanssa ei nyt ollut niin tarkkaa lukua. Mitä hallitus varkaista, rosvoista ja murhamiehistä! Nyt jahdattiin vain työläisiä.
Ja kähvelletyillä varoilla mässättiin, ja saksalaiset hyväntekijät, ystävät ja aseveikot olivat lakkaamattomien juhlimisten esineinä. Saksalaisia syötettiin, juotettiin ja kannettiin käsivarsilla. Saksalaisille "vapauttajille" tarjosivat ujostelematta sulojaan vallasnaiset — se olinytkansalaisvelvollisuus, isänmaallisen hyveen vaatimus.
Valkoiset ihanteenihmiset elivät kuin Niniven lapset. Ja Joonaiden vaisut äänet eivät kantaneet kauas.
Kohosi näet porvariston omastakin keskuudesta ääniä, joiden tarkoituksena lienee ollut sopivassa määrässä hämmentää yleistä karnevaalihumua. Erinäisissä porvarilehdissä ruikutettiin olojen surkeudesta. Niinpä kirjoittiTurun Sanomat:"Ei mässään maassa ole kaikellainen keinottelu, lakien julkea rikkominen, säädöksistä poikkeaminen ja yleensä kaikkien tähän asti pyhänä pidettyjen oikeus- ja siveyskäsitteiden halveksiminen päässyt sellaiseen hurjaan vauhtiin kuin meillä viime aikoina. Kirjaimellisesti meillä nykyään vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan, vaikkakaan sitä ei käydä aseilla. Kukaan ei välitä hituistakaan siitä, miten käy lähimmäisen,kukaan ei kiinnitä huomiota isänmaan etuun, ei valtiotalouden asemaan, ei koko yhteiskuntarakenteen pysyväisyyteen, kysymys on vain siitä mistä eniten saisi kerätyksi pääomia vaikkapa toisen hengen hinnalla. — Nykyinen olotila maassamme on kansallinen häpeä, syvä alennuksen ja rappiolle joutuneisuuden aste. Eri yhteiskunnan aloilla on päässyt vallalla sellainen siveellinen höllyys ja kurittomuus, että suorastaan kammottaa."Uudessa Suomettaressataas oli kerran tällainen viehkeä pala: "Kirkolliskokouksessa Turussa seurakuntain isät neuvottelevat ankarasti katkismuksen opetuksen alkamisesta. Mutta kuinka voi opettaa katkismusta pienokaisille,kun rosvot rehentelevät julkisilla toimipaikoilla?Ei, seitsemäs käsky on nyt naulattava jokaiseen seipääseen". — Ja mainittukirkolliskokous: "Nälänhätä uhkaa syöstä tuhannet epätoivoon, jopa kuolemaan. Mutta tästä nälänhädästä rikastuvat toiset. Kuta enemmän köyhien leskien kyyneleitä ja huokauksia, sitä enemmän rahaa ahneiden arkkuihin. — — — Kaikki tämä vain laajentaa eri kansakerroksien välistä kuilua, vielä sitäkin enemmän se laajenee, kun hädän kasvaessa toisaalla yhä vain toisaalla nautinnonhimo, irstaus ja hekuma kasvaa. Meidän täytyy tunnustaa: paljon puuttuu, kansamme sielu on sairas."
Ja itse vanha noitarumpu,Juhani Aho, nähtyään kuinka kauas hänkin osaltaan oli tullut katajaisen kansansa hersyttäneeksi, puhkeaa voimattoman ukkelin ärinään: "Rakuunan kannusten kilahdus kylän raitilla on ääni, joka tässä maassa tehonnee paremmin kuin (laki ja evankeliumi) — —". Mutta kuten hän oli niin monesti ennen puhunut pötyä, puhui hän nytkin. Rakuunat, sotaväki — kaikki samaa sorttia. Vielä niin myöhään kuin 5/1919 puhuu porvarillinenFyren-lehti tragikomillisista asioista.
"Oli aika — kirjoitti lehti — ihana aika, jolloin me, niinpian kuin joko elämässä tai sanomalehdistössä, etupäässä sanomalehdistössä tuli puheeksi meidän rumat tekomme tai rumat ominaisuutemme, voimme loukkaantuneena viattomuuden paatoksella viskata koko maailman silmille tuon kaikkea selittävän ja kaikkia puolustavan sananvenäläistä turmelustajotenkin samallaisella syyttäjän paatoksella kuin nykyään keisari Wilhelm tiuskaa sananLudendorffja Ludendorff sananKeisari Wilhelm. 'Venäläinen turmelus' oli meille ikäänkuin suuri ja komea pielus meidän syntisen päämme alle pantavaksi — mutta se ihanuus katosi kuten niin paljon muutakin Venäjän vallankumouksen vedenpaisumukseen.
"Sitten tulivatsaksalaisetmaahan, tulivat, näkivät ja besorgasivat. 'Mitä punaiset jättivät jäljelle, sen veivät saksalaiset', valittivat talonpojat ja tilanomistajat niillä paikoin missä saksalaiset olivat kulkeneet. Ja kaupungeissa, etenkin pääkaupungissa valitti poliisi: 'kyllähän me ennen luulimme, että venäläiset osaavat tehdä koiruuksia ja varastaa, mutta kyllä ryssät sentään ovat taitamattomia hutiluksia siinä asiassa saksalaisten sotilasten rinnalla'." Kerrottuaan sitten valaisevista yksityistapauksista, jatkaa lehti: "Sanottakoon lyhyesti, että saksalaiset koettivat järjestelmällisesti ryöstää jo ennestään nälkäänäkevän Suomen puhtaaksi elintarpeista ja muista välttämättömistä kulutusesineistä. Ei tyydytty yksin siihen, ettälannoitusaineita vastaan tahdottiin ottaa(Suomen eduskunnan aloitteesta)punaisia vankeja Saksaan, vaan mikä oli tärkeämpää: tahdottiin saada elintarpeita nälkäänäkevälle sotivalle Saksalle, Saksalaisilla sotilailla oli täysi oikeus anastaa ja lähettää Saksaan kaikki paperossivarastot mitä käsiinsä saivat. Saippuat ja muut semmoiset olivat myös niin haluttua tavaraa, että Helsingin kaupunki oli pian aivan tyhjä saippuasta. Samaten kävi suomalaisen voin kanssa, ja mikä oli vielä pahempaa: ei edes oltu lastaamatta laivoihin ja viemättä täältä pois sitä vähäistä määrää jauhoja, niin hyvin vehnää kuin ruista, joka oli maassa ja joka oli Ruotsista saatu."
Näin Fyrenin mukaan maassa isännöivät saksalaiset sotilaat.
Mutta eivät suomalaisetkaan "vapaustaistelijat" olleet oppimestareitaan huonommat. Lehti kertoo eräästä vänrikistä, joka joutui kiinni häpeämättömästä varkaudesta mutta sai kaikki ikuisiksi ajoiksi anteeksi — "koska varastaminen armeijassa oli niin yleistä". Ja lehti jatkaa: "Huhu kertoo eikä ainoastaan huhu että hiljattain pidetyssä yleisessä kassatarkastuksessa Viipurissa kaikki muut sotilaskassat olivat enemmän tai vähemmän besorgatussa tilassa paitsi yksi — erään rykmentin kassa, jonka rykmentin upseereista liki 100 prosenttia oli entisiä venäläisiä upseereita, s.t.s. todellisia upseereita, joilla on kadettikoulusivistys eikä ainoastaan (jääkärien) Lockstetter-leirisivistys." Ja jääkärieversti Sihvosta, tuosta Karjalan valkoisten pylväännenään nostamasta "vapaussankarista" ja työläisten joukkomurhaajasta, hänestä huomauttaa Fyren: "Nyt hänen kunniastaan on tuskin muuta jälellä kuin besorgattu erä vapaussodan kassakladissa, suuruudeltaan 180,000 markkaa — vai oliko se enemmän selvittämättömiä eikä edes selvitettävissä olevia varoja." Ja edelleen: "Nuori jääkärinousukas ja kultapoika, jääkärikapteeni Takkula, entisestä Karjalan kaartinrykmentistä Viipurissa, hän joka mielellään kutsui itseään 'Suomen ensimmäiseksi jääkäriksi', vangitaan väärennyksistä ja noin 200,000 markan kavalluksesta rykmentin varoja". Eräs jääkäriupseeri X — — — tekee itsensä kuuluisaksi voijobbarina, eräs jääkäri vänrikki Y tekee erinäisiä kolttosia, eräs jääkärimajuri niinikään. Hämeenlinnassa varastaa jääkärivänrikki Veijola kaksi hevosta omasta patteristaan — — — Turussa vangitaan vänrikki Wahlfors, Helsingissä luutnantti Backberg — — —".
"Meidän saksalaiset opetusupseerimme — huomauttaa Fyren kaiken edellä olevan jälkeen lopuksi —, jotka niin usein lausuivat pohjattoman halveksumisensa suomalaisten oppilaidensa oppivaisuudesta, voivat nyt ylpeillä näiden saavutuksista Wilhelmin, Besorgausmestarin koulussa."
* * * * *
Tähän tapaan erinäiset huutavan äänet korvessa.
Mutta soraäänet hukkuivat — ja hukkuvat yhä vielä — bakkanaalien remuun.
Kunhan vain työväestö pysyi kurissa. — —
Ja olihan se kylliksi kuritettu. Ja eduskunta pitäköön huolen, ettei sille jää mitään oikeuksia, ettei sille jää pienintäkään tilaisuutta isotella!
Eduskunta, niin. Yläluokan tynkä-eduskunta, johon työväestön 92 edustajasta oli jätetty vain 1 — muut oli joko tapettu, vangittu tai ajettu maanpakoon ilman, että varamiehiäkään kutsuttiin näiden tilalle. Sivumennen huomautettakoon tässä yhteydessä kuvaavasta tapauksesta. Kun tämä eduskunnan tynkä lopuksi suostui kutsumaan joitakin sosialistien varaedustajia, oli kutsuttavien joukossa m.m. eräs kajaanilainen työmies, Kalle Niemi. Hän ei ollut ottanut kumoukseen osaa, häntä vastaan ei oltu nostettu mitään syytettä "maankavalluksesta", hän oli täysin nuhteeton täyttämään edustajatointaan. Lähetetään valtakirja Kajaaniin. Etsitään Kalle Niemeä. Mutta mistään ei löydetä. Kalle Niemen ovat Mannerheimin miehet jo luokkasodan alussa murhanneet. Ei ole Kalle Niemestäkään edustajaksi. — — —
Ja tynkä-eduskunta otti jälelle jääneen köyhälistön hellään huomaansa.Laati mielipuolisella vimmalla kuristuslakeja.
Laati "kuonokoppalain", jossa säädettiin: "Poikkeuksellisten olojen tähden, jotka ovat johtuneet sodasta ja laillista yhteiskuntajärjestystä häirinneestä kapinasta, oikeutetaan hallitus väliaikaisesti antamaan yleisen järjestyksen ja turvallisuuden voimassapitämiseksi välttämättömiä säännöksiä 1) painotuotteiden julkaisemisoikeuden, kokoontumisoikeuden, yhdistymisoikeuden ja oleskeluoikeuden rajoittamisesta sekä 2) laajennetusta oikeudesta takavarikon, kotietsinnän ja vangitsemisen toimittamiseen". Tällä lailla on työväen toimintaa lähes kokonaan estetty. Maaherroilla on täydellinen satraappivalta työväensanomalehdistöön nähden j.n.e.
Laki 8-tuntisesta työajasta paikattiin. Työaika muutettiin 10-tuntiseksi.
Uusi torpparilaki laadittiin, ja siihen "punikkipykälä": "Jos vuokramies on tuomittu ennen (torpan) lunastuksen tapahtumista vapausrangaistukseen vähintäin kymmeneksi vuodeksi tai kuolemanrangaistukseen, älköön vuokra-aluetta tämän lain mukaan lunastettako vastoin vuokranantajan tahtoa. Älköön lunastusoikeus myöskään kuuluko sille, jolle tällainen vuokramiehen vuokraoikeus on rangaistuksen aiheuttaneen teon jälkeen siirtynyt". — Näin siis maalaisköyhälistön eturivinmiehet kuritushuone- tai kuolemantuomionsa lisäksi saivat vielä muunkin rangaistuksen, eivätkä ainoastaan he, vaan myös heidän omaisensa, vaimot ja lapset. Kaikki lainsuojattomiksi!
Kunnallisasetukset, ne syövytettiin läpikotasin julkeimmalla lahtarihengellä. Lasketaan noin 700,000 hengeltä riistetyn äänioikeus!
Ja paljon muuta hyvää ja kaunista ehti valkoisten ripe-eduskunta luontaa esiin. Mutta tässä ei enää huolittane puuttua kuin yhteen sen aikaansaannokseen,vallankaappauksen, jonka se suoritti valitsemalla maalle saksalaisen (kuinkas muuten!) kuninkaan.
Se kuningashuijaus, se oli ihana ylösottamus. Se vei voiton kaikista mihin Suomen vallassaolijat kapinan kukistamisen jälkeen ryhtyivät. Kuningas-ajatus oli herännyt vain pienen koplakunnan aivoissa, siitä olivat lähemmin sopineet ne, jotka olivat myyneet maan Saksalle. Itse valkoisistakin oli suuri osa hanketta vastaan. Mutta maaperä muokattiin. Uppiniskaiset sanomalehdet toimittajineen ostettiin, harjoitettiin painostusta ja petosta yksinpä eduskunnassakin. Kaiken varalta koottiin monarkistisia sotajoukkoja Helsinkiin. Oltiin vaikka asevoimalla valmiit nujertamaan tasavaltalainen opinioni. Mutta aseita ei tarvinnut paljastaa. Vastahakoiset "tulivat järkiinsä". Ehkäpä se kuningas sentään oli poikaa, varsinkin kun se saatiin Saksanmaalta. Lempo tässä tietäköön mihin ilman kuningasta joudutaan. Ja niin valittiin Suomen tasavallalle kuningas. Ja hennot valkoiset naiskätöset jo ompelivat lakanoita maan uudelle, ylevämieliselle, jalolle ruhtinasparille, ja sitä ylevämielisemmälle ja jalommalle, kun kukaan ei tietänyt näiden luonteenlaadusta mitään. Mikä ihana unelma, mutta mikä surkeus, ettei se sittenkään täyttynyt! Mässääjät eivät saaneet Belsazaria! Mene tekel — — —
Niin, keskellä orgioitaan havahtuivat veren tahraamat mässääjät Saksan romahdukseen. Mahdoton oli käynyt mahdolliseksi. "Oli suistunut uljas muuri." Valkoisten patsaspyhimys, Der Kaiser, ja kaikki muut pienemmät pyhimykset mäiskähtivät pilvistä.
Der Kaiser.
Tuli sinunkin vuorosi siis, pääpyöveli. Hetkes on soinut. Tähän asti mut ei edemmäksi, jo kaikui sullekin kerta, sa murhaaja miljoonain. Miten turhaan tuhlasit verta, sitä kahlata kuitenkaan kun määräsi päähän et voinut.