The Project Gutenberg eBook ofPunaiset ja valkoiset: Kuvaus Suomen luokkasodastaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Punaiset ja valkoiset: Kuvaus Suomen luokkasodastaAuthor: Kössi KaatraRelease date: April 29, 2015 [eBook #48825]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAISET JA VALKOISET: KUVAUS SUOMEN LUOKKASODASTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Punaiset ja valkoiset: Kuvaus Suomen luokkasodastaAuthor: Kössi KaatraRelease date: April 29, 2015 [eBook #48825]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Title: Punaiset ja valkoiset: Kuvaus Suomen luokkasodasta
Author: Kössi Kaatra
Author: Kössi Kaatra
Release date: April 29, 2015 [eBook #48825]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAISET JA VALKOISET: KUVAUS SUOMEN LUOKKASODASTA ***
E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Kuvaus Suomen luokkasodasta
Kirj.
Frams Förlag, Stockholm, 1919.
Rolanders Boktryckeri, Stockholm.
Irmari Rantamalan
ja
kalkkien muiden Suomen valkoisen hirmuvallan uhrien muistolle omistetaan tämä runsain lainauksin suoritettu vaatimaton esitys, jonka tarkoituksena on osaltaan olla vastapainona sille valtaisalle lokaryöpylle, joka siivottoman valkoisen katukirjallisuuden muodossa tulvii ei ainoastaan jo koirahautain koskemattomuudessa silvottuina tai nälällä, kuoliaaksi kidutettuina lepääväin vaan myös jälkeen jääneiden työläisten, Suomen köyhälistön ylle.
Työväen-demokratia vallankumouksessa.Mies mieheltä —Työmies ja talonpoika.Punalippujen alla.Juna porhalsi —Kuoleman kentillä.Naamioittu teloitus — valkoinen pyöveli.Viha ja rakkaus.Aatteen uhrit.Ei sinun pidä tappaman.Hämähäkki kutoo verkkoaan.Tuho on ovella.Vilppulasta Tampereelle.Tampereen tragedia.Omin voimin.Kirje ruumiskasoilta.Valkoinen terrori: verilöylyt.25.000 orpoa.Valkoinen terrori: "kuoleman esikartanot".Hyve häpeäpaalussa.Kohtalonsa välttäminen.Valkoiset bakkanaalit.Tarinamme sankari.Suuri, kuolematon.
Työväen-demokratia vallankumouksessa
[Suomalaisen Kommunistisen Puolueen perustavan kokouksen "Avoimesta kirjeestä toveri Leninille".]
"Venäjän köyhälistö nousi. Lokakuussa (1917) se syöksi maahan sekä porvariston vallanpitäjät että niiden kätyrinä olleet sosialistit ja otti kaiken vallan omiin käsiinsä.
Me Suomen sosialidemokraatit emme silloin selvästi tajunneet tämän valtavan tapauksen merkitystä. Emme uskoneet silloin, että Venäjällä on syyskuussa 1818 yhä oleva valta köyhälistön käsissä, köyhälistön, joka on hävittänyt porvarillisen valtion ja rakentaa sosialistista yhteiskuntajärjestystä.
Venäjän työväen vallankumouksen aattona, viime syksynä (1917), Te toveri Lenin annoitte meille suomalaisillekin neuvon: "nouskaa, nouskaa viivyttelemättä ja ottakaa valta järjestyneen työväen käsiin!" Ettemme me marraskuussa noudattaneet tätä arvokasta neuvoanne, siinä teimme — nyt olemme sen huomanneet — historiallisen virheen.
Marraskuussa syntyi näet Suomessa vallankumoukselle otollinen tilanne. Häikäilemättömästä nylkemisestä katkeroittunut Suomen köyhälistö oli joutunut luokkataistelussaan asteelle, josta ei enää ollut muuta kuin yksi askel väkivaltaiseen yhteentörmäykseen. Kun sitten Venäjältä kuului työväen vallankumouksen kutsuva merkkisoitto, oli Suomen köyhälistö valmis nousemaan. Mutta sosialidemokraattinen puolueemme, maamme köyhälistön ainoa puolue, ei ollut valmis.
Puolueemme oli porvariston luokkavallan alla halpaantunut, mukautunut samalle rauhallisen luokkataistelun kannalle, jolla esim. Saksan sosialidemokratia oli aina ollut: porvarillisen valtion puitteissa pysyttelevän, eduskunnallisen ja ammatillisen työväenliikkeen puolueeksi, jonka ohjelmassa sosialismi oli pelkkänä koristeena ja jonka toiminta oli pikemmin proletaarisen vallankumouksen välttämistä, kuin pyrkimistä ja valmistautumista tähän työväenluokan suurimpaan historialliseen tehtävään. Sen mukaisesti mekin marraskuussa, puolueemme johdon kautta, — ensin kahden vaiheilla epäröityämme — ohjasimme maamme köyhälistön vallankumouspyrkimyksen pelkäksi suurlakko-mielenosoitukseksi ja sillä tavalla saimme aikaan, että väkivaltainen yhteentörmäys työväen ja porvariston välillä tuli silloin vältetyksi. Emme luottaneet vallankumoukseen, emmekä tahtoneet panna vaaralle alttiiksi järjestöjämme eikä kansanvaltaisia saavutuksiamme, vaan tahdoimme niin kauan kuin mahdollista oli, parlamentaarisin keinoin turvata ja kartuttaa niitä saavutuksia.
Nyt perästä päin näyttää meistä suuremmalta kuin aikanaan se mahdollisuus, että vallankumous olisi silloin voinut johtaa jonkinlaiseen voittoon, tosin nähtävästi parhaimmassakin tapauksessa ainoastaan väliaikaiseen ja osittaiseen voittoon, tuskin työväenluokan voittoon, vaan pikemmin kansanvaltaiseen kompromissiin porvaripuolueiden ja mahdollisesti sosialidemokratisen puolueemme enemmistön välillä, jonka jälkeen osa puoluettamme olisi epäilemättä ohjautunut kutsumaan työväkeä todellisen vallankumouksellisen sosialismin tielle. Vaikka siis välittömäksi tulokseksi vallankumouksesta marraskuussa tuskin olisi vielä tullut työväenluokan valtaan pääsy, olisi vallankumous kuitenkin voinut merkitä historiallista edistysaskelta sen suuntaan, ja puolueemme velvollisuus työväenluokan taistelujärjestönä oli hyökätä sitä kohti, hyökätä mahdollisimman pitkälle, eikä jäädä odottamaan porvariston hyökkäystä. On luultavaa, että näin menetellen maamme työväen luokkataistelu olisi voinut edistyä ei suinkaan ilman uhreja, mutta paljon vähemmillä uhreilla, kuin se sittemmin vaati.
Sillä laiminlyömällä marraskuussa puolueemme taisteluvelvollisuuden emme kuitenkaan saaneet vältetyksi aseellista yhteenottoa muuta kuin lyhyeksi ajaksi. Kansanvaltaista valtiomuotoa, lainsäädännöllistä 8-tunnin työpäivää y.m. tärkeitä eduskunnallisia uudistuksia, jotka kaikki näyttivät jo häämöttävän niin lähellä, emme voineet saada turvatuiksi parlamenttaarisin keinoin. Päinvastoin, kaikki kansanvaltaiset saavutukset joutuivat viikko viikolta yhä ilmeisempään vaaraan. Sillä maamme porvaristo varustautui, perustamalla itselleen aseellisia taistelujärjestöjä kansalaissotaa varten, väkivalloin kaappaamaan ne saavutukset. Tämän vaaran edessä ryhdyttiin myös meidän puolueemme taholta varustautumaan työväen itsepuolustusta varten. Se ei kuitenkaan tapahtunut niin suurella tarmolla, innolla eikä vakavuudella, kuin olisi varustauduttu sellaiseen kamppailuun, johon mieli paloi, eikä sellaiseen, jonka välttämistä pidettiin onnena.
Tammikuun lopulla Suomen porvaristo pani joukkonsa hyökkäämään työväen kimppuun. Siihen vastasi sosialidemokratinen puolueemme vallankumouksella. Vallankumouksen edellytykset olivat nyt työväenluokalle epäedullisemmat kuin marraskuussa, niin sisäiset kuin ulkopuolisetkin edellytykset. Tosin näitä oli vallankumoukseen lähdettäissä vaikea arvata, mutta vaikka ne olisi kuinkakin selvästi nähty, muuta ulospääsyä ei työväellä eikä työväenpuolueella nyt valittavana ollut. Osa työväkeä olisi joka tapauksessa noussut aseelliseen vastarintaan, tuhansia olisi joka tapauksessa joutunut teurastetuksi. Puolueemme kieltäytyminen taistelusta tuskin olisi järjestöjämmekään pelastanut, mutta työväen rintaman se olisi alunpitäen auttamattomasti hajoittanut ja merkinnyt porvariston verisen diktatuurin avustamista. Siihen emme me eikä puolueemme alentuneet. Miltei yhtenä miehenä koko työväenliike, niin valtiollinen kuin ammatillinenkin, lähti johdollamme taisteluun kaikilla seuduin, missä se vain oli mahdollista.
Mutta me emme selvästi ymmärtäneet tämän omankaan proletaarisen vallankumouksemme luonnetta eikä tehtäviä. Kun itse aseellinen taistelu oli meistä varsinaisesti vain välttämätön paha, emme vallankumousliikkeen johdossa aikanaan kiinnittäneet itse taistelun järjestämiseen niin innokasta huomiota kuin lainsäädäntöön ja hallinnon järjestämiseen. Jo lähtö sotaan tapahtui kovin järjestämättömästi, ja koko tärkeän ensimäisen viikon aikana jäi iso osa työväen hyökkäysvoimaa käyttämättä ei yksistään aseiden, vaan osaksi myös järjestyksen puutteessa. Että sitten vallankumouksen aikana kuitenkin muutamassa viikossa saatiin kuntoon 80,000 mieheen nouseva punainen armeija — alueella, johon tuskin kuului puolet maan 3-miljoonaisesta väestöstä, maassa, jossa ei viiteentoista vuoteen ollut pienintäkään joukkoa kotimaista sotaväkeä ja jossa upseerinkasvatuksen saaneita tai muita sotatekniikkaan perehtyneitä henkilöitä ylipäänsä ei juuri nimeksikään ollut työväen saatavissa, — tämä oli varmasti enemmän todistuksena maamme työväen yleisen järjestymiskyvyn kehittyneisyydestä, kuin meidän vallankumoushallituksemme sotllasorganisatoorisesta ihmetyöstä.
Poliittisessa suhteessa taas vallankumoushallituksemme pitkän aikaa suorastaan koetti pikemmin pidätellä kuin edistää vallankumouksen sisäistä pyrkimystä selvään köyhälistön diktatuuriin ja sosialismiin. Se mikä vallankumouksen välittömänä päämaalina kangasti silmissämme, ei ollut sosialisoiminen, vaan sosialireformi, ei porvarillisen valtion hävitys ja työväenvallan perustaminen, vaan porvarillisen valtion korjaaminen yleisen kansanvallan harhakuvan mukaan, ei "vallankumous pysyväisenä tilana", johon Marx oli viitannut, vaan vallankumouksesta vapautuminen mahdollisimman pian, kuten pahasta painajaisesta.
Tämä oli johdonmukainen seuraus juurtuneesta sosisalidemokratisesta koulutuksestamme, s.o. proletaarisen sosialistisen kumouksellisuutemme halpaantumisesta pitkäaikaisessa parlamentaarisessa ja ammatillisessa sisyfus-työssä. Kun tuli todenteolla eteen se ratkaiseva historiallinen prosessi, proletaarinen vallankumous, joka myös sosialidemokratisessa ohjelmassamme oli loppukoristeena, se prosessi, johon kunnolla valmistautumista kaiken aikaisemman työväenliikkeen oli pitänyt tarkoittaa ja jossa työväenliikkeen vihdoinkin piti päästä pitkästä kylvöstään satoa korjaamaan, silloin paljastuikin sosialidemokratian "korkea kehityskanta" vaaralliseksi avuttomuudeksi: se oli puoleksi sokea ja puoleksi rampa. Se oli vallankumoukselliselle työväelle pikemmin vastus ja vaara, kuin apu ja ase ja voiton viiri. Se oli työväendemokratiaa, ja silloin kun porvarillisessa valtiossa todella oli demokratian kukkima-aika, jota kauniimpi siinä ei koskaan olla voi, s.o. täydellinen luokkataistelun kehittämisen ja kärjistämisen vapaus, ei tätä todellista demokratiaa ymmärretty käyttää hyväkseen kunnolla varustautuakseen siihen luokkataistelun ylimpään vaiheeseen, aseelliseen vallankumoukseen, jossa demokratia ensimäisellä minuutilla, tehtävänsä loppuun täyttäneenä, on määrätty kaatumaan tieltä pois. Kun tämä meidän työväen-demokratiamme joutui vasten tahtoaan työväen vallankumoukseen, niin siinä kumouksen oma sisäinen logiikka sitte viikkojen vieriessä kyllä kuletti meitäkin eteenpäin, kuletti puoliväkisin työväen diktatuurin ja tuotannon sosialisoimisen tielle. Mutta astuttuamme vallankumoukseen oikeastaan — vallankumouksen välttämiseksi, johtui juuri tästä, sisäisestä ristiriidasta sitte toimintaammekin paljon vahingollista ristiriitaisuutta ja vaarallista puolinaisuutta sekä siitä taas vallankumousliikkeen riveihin hajanaisuutta ja epäluottamusta ylipäänsä johtoa kohtaan. Pelkkä se mahdollisuus, että tämä meidän vikamme, silloin, kun voiton ja tappion vaaka vaappui täperällä, olisi voinut painaa työväen asian tappion puolelle, tuntuu meistä nyt tragedialta. Mutta työväenluokan voitollekin päästessä me olisimme, noin aalloilla ajelehtiessamme, olleet vaarassa joutua kaikkien suurimman tragedian eteen, mikä työväenliikkeen miestä ikinä voi kohdata, saman tragedian eteen, johon täällä Venäjällä menshevikit todella joutuivat: ase kädessä taistelemaan proletaarista vallankumousta vastaan.
Meidän proletaarisen vallankumouksemme onnetonta lopputulosta eivät toki ratkaisseet meidän, sen johdossa olleiden historialliset virheet.
Sen ratkaisi Saksan imperialismin peto, joka tuli Suomen porvariston avuksi lähettäen aseita, joukkoja ja kouluuntunutta sotataitoa. Täyttikö Saksan sosialidemokratia kansainvälisen velvollisuutensa sen estämiseksi, se jääköön Saksan työväen arvosteltavaksi. Meille oli Saksan hallituksen sekaantuminen turmioksi — ja opiksi. Sen isänmaan, jonka itsenäisyyttä — teiltä venäläisiltä tovereilta meidän hankkimaamme lahjaa — me suomalaiset sosialidemokraatit niin innokkaasti puolustimme, sen möi Suomen porvaristo Saksan imperialismille vallankumouksellisen köyhälistömme veron hinnalla. Siten meistä kylvetettiin pois sosialipatriotismi.
Kansainvälisellä lahtarivoimalla ja kapitalistisella joukkomurhatekniikalla murrettiin huhtikuussa vallankumouksellisten työläistemme rintamat. Suomen köyhälistön miehuullisinkaan vastarinta ei kestänyt. Pelastavaa apua ei tullut mistään. Saksalainen toveri ei kuullut. Venäläinen toveri kuuli mutta ei jaksanut pelastaa, Se oli itsekin hädässä, mutta se auttoi sentään niin paljon kuin jaksoi. Kiitollisuuden velkamme kasvoi kasvamistaan, päivä päivältä, viikko viikolta. Tunsimme sen, ja samalla häpesimme aikaa, jolloin me, porvarien lietsoman nurkkaisänmaalllsuuden tartuttamina, olimme epäröineet turvautua venäläisen sotilastoverin apuun ja pysytelleet erossa hänen jalosta liitostaan. Pyhä verikaste Suomen lumikentillä rinnakkain taistellessa liitti nyt ikuiseen toveriliittoon suomalaisen ja venäläisen proletari-aseveljen."
Mies mieheltä.
Illalla oli kylän työväentalolla ollut puhetilaisuus. Kaupungista oli saapunut puhuja — ei mikään ammattipuhuja, sillä kaikki työväen kouluuntuneemmat voimat oli mobilisoitu muihin tarkoituksiin, vaan tavallinen kaupunkilaisproletaari, yksi niistä, jotka raskaan palkkatyönsä lyhyinä loma-aikoina sekä lueskelemalla että vuosikausia ottamalla osaa järjestötoimintaan ovat kartuttaneet tietojaan ja saaneet elävän kokonaiskäsityksen yhteiskunnallisista kysymyksistä mutta myös oppineet sujuvasti ilmaisemaan ajatuksensa, oli sanalla sanoen yksi niistä tuhansista, jotka Suomen valtava työväenliike on tai oli — kehittänyt arvoisikseen välikappaleiksi.
Tämä toveri oli aloittanut "Uuden Suomen nurkkakivistä" kuvaten maan köyhälistön suorittamaa raivaustyötä seuraavaan tapaan:
"Suomen punainen köyhälistö ahertelee parhaillaan uuden yhteiskunnan rakennustöissä. Sen perustaa raivataan tulisella kiireellä. Suunnattoman paljon törkyä on ensin pois siivottava. Porvarillinen yhteiskunta lepää likaisella ja löyhällä perustalla. Sitä voi hyvällä syyllä verrata hyllyvään rimpisuohon, joka levittää löyhkää ja usvaa saastuttaen kaiken. Sellaisella epäterveellisellä maaperällä sijaitseva rakennus ei kestä ajan myrskyissä. Sen tosiasian oivaltaen valveutunut köyhälistö raivaa Uuden Suomen pelastusaluetta, kaivelee tiloja nurkkakiville, kuivaa kapitalismin rämeistä suota, perkaa ympäristöä terveelliseksi. Vasta semmoisen perkaustyön jälestä asetetaan nurkkakivet paikoilleen, tehdään kivijalka ja sitten kohoo rakennelma helpommin kerta kerralta, kunnes koko ihmiskunta ihastellen silmäilee Suomen kansanvaltaisen tasavallan kauniita piirteitä.
"Julma vihollinen häiritsee uutta rakennustyötä. Se ei sallisi kansanvaltaisen työläispalatsin rakentamista. Senvuoksi täytyy uutterain rakentajain tehdä työtä puolustusase kädessä, torjua sillä vihollisen hyökkäykset. Läpi historian aikojen on aina uutisraivaajain täytynyt työskennellä verissäpäin, taistella vainolaista vastaan. Siitä huolimatta on uutistyö edistynyt toisinaan hyvin hitaasti, mutta aina varmasti, kunnes työ on saatu loppuun suoritetuksi.
"Samaan aikaan kuin perustusta kuivetaan, veistellään jo uuden Suomen nurkkakiviä. On olemassa työjako. Toiset kaivavat perustusta, toiset veistelevät nurkkakiviä, eräät hankkivat rakennusaineita ja eräät suunnittelevat yksityiskohtia.
"Minkälaisia nurkkakiviä veistellään uudella Suomelle?
"Muutamia on jo valmiina, toisia hahmotettuina ja eräitä vasta alkuasteellaan.
"Suurin kivi on Suomen sosialistisen tasavallan perussääntö, jota kaunistaa todellinen kansanvaltaisuus. Sen mukaisesti tulisi korkein valta olemaan kansalla. Suomen tasavallan kaikilla 20-vuotiailla kansalaisilla.
"Kansalaiset valitsevat omat toimihenkilönsä lakeja säätävään eduskuntaan ja se muodostaa yhteiskunnan toimivan elimen, kansanvaltuuskunnan.
"Vanha virkakunta puhdistettaisiin perinpohjin ja uusi tulisi täydellisesti vastuunalaiseksi kansalle. Siinäkin siis yksi hyvä nurkkakivi.
"Verotusolot järjestettäisiin siten, ettei köyhälistöläinen nääntyisi raskaan verokuorman kannossa, eikä varakas loisaines pääsisi mitättömällä veroerällä.
"Kunnallinen harvainvalta poistuisi ikipäiviksi ja suurin huolto kohdistettaisiin kansan syvien rivien olojen parantamiseksi; perustettaisiin kunnallisia laitoksia, leipomoista alkaen, — Tuokin nurkkakivi kannattaisi kohdaltaan uutta Suomea.
"Torpparien vapauttaminen maakapitalistien orjuudesta, on ihan valmiiksi veistetty nurkkakivi. Sen varaan joutuisi verrattain suurilukuinen ryhmä Suomen kansanvaltaisen tasavallan väestöä.
"Vanhuudenvakuutus on jo niinikään valmiiksi veistetty nurkkakivi.
"Työväen suojeluslainsäädäntö on suuriarvoinen ja paljon kestävä nurkkakivi sekin.
"Hahmotettuina ja valmiiksi suunniteltuina on monta muuta nurkkakiveä, niin että uuden Suomen mahtava rakennus ei tulisi perustuksiltaan horjumaan, vaan kestäisi ajan kuluttavan hampaan kalvamisen.
"Vihollinen häiritsee Suomen työväenluokan suurtyötä. Sittenkin, kaikesta vainolaisen vastarinnasta huolimatta on köyhälistön asekädessä sitkeästi työskenneltävä uuden Suomen perustamistyössä, muutoin vihollinen tuhoo jo tehdyn työn ja pakoittaa työntekijät sanoin kuvaamattomaan orjuuteen."
Sitten oli hän kääntynyt kuulijainsa puoleen kehoittaen näitä rientämään punaisen armeijan riveihin, joissa siihen asti pää-asiassa teollisuustyöväestö oli vuodattanut vertaankokomaan työväenluokan hyväksi.
Viitattuaan noihin runoilijan lennokkaihin runosäkeihin:
"Mies mieheltä, mies miehellä soi taisto nyt kautta maan; kenet taisto kaas, hän nousee taas, ei petturi milloinkaan. On kansojen oikeus iäinen, myös oikeus kansan tään, jos seiso ken ei eestä sen, hän kuollut on eläissään."
oli hän jatkanut näinikään:
"Mies mieheltä kiirii taistelun kutsu yli maan. Vielä näet eivät ole lähestulkoonkaan kaikki selkäpuolen rotevat työmiehet tarttuneet kivääriin, tuohon kuoleman liittolaiseen, jonka porvaristo tahtoi sille pakosta käteen panna, omien luokkapyyteittensä pysyttämiseksi. Nyt on maatyöläistenkin vuoro astua aseihin, sillä mitä taajalukuisemmat ovat rivimme, sitä pikemmin pääsemme me Pohjanmaan laajoille lakeuksille, sen viljaville seuduille toukoa tekemään. Sitä pikemmin saa työmies heittää kiväärin nurkkaan ja ryhtyä jälleen luovaan työhön, yhteiskunnallista hyötyä ja hyvinvointia edistävään aherteluun.
"Mies mieheltä käyköön nyt sana: 'jos seiso ken ei eestä sen, hän kuollut on eläissään'. Sillä nyt on kysymys kansan oikeuden valvomisesta.
"Jokainen, jolle työväestön asia ja kansan onni on kallis, astukoon siis urhoollisen punaisen armeijan riviin, astukoon pyhään sotaan vapauden ja ihmisarvon puolesta. Jokainen mies, jokainen kansalainen puolustamaan kotien rauhaa sodanhaluisia viikinkiherroja, aatelisnulkkeja ja porvareita vastaan! Mies mieheltä näyttäkäämme, että tapella osataan mekin, kun tarve vaatii, mutta että meidän taistelumme ei tarkoita harvainvallan pönkitystä, ei vähemmistön hyvinvointia eikä joukkojen orjuuttamista!" — —
Oikeastaan ei hän, Hannes Haavisto, mäkitupalaisen poika, joka nyt sunnuntai-aamuna tovereineen kiirevilkkaa hiihti kohti kaupunkia liittyäkseen siellä köyhälistöarmeijaan, tämän puheen vaikutuksesta liikkeelle lähtenyt. Kyllä hän sitä jo oli päivästä toiseen pohtinut. Mutta ei sitä vain ennemmin ollut tullut lähdettyä. Niitä oli ollut esteitä niin monenlaisia, vaikkakaan ei olisi ottanut lukuun hämäiäisluonteen hitaisuutta. Niin kuin nyt esim. tuo rakkaussuhde naapurin Mariin. Eihän sitä olisi mielisurminkaan hennonnut jättää mielitiettyään ja lähteä tietämättä tokko milloinkaan palajaa. Tyttö kyllä ei ollut kieltänyt eikä käskenyt, vaan oli taannoin pahimmitteeksi ikäänkuin kiusalla sutkauttanut:
— Jos olisin mies, niin tietäisin kyllä mitä tekisin.
Mutta, ei ollut ruvennut selittelemään mitä hän sillä tarkoitti.
Sen sijaan oli Hanneksen isä ollut jyrkästi lähtöä vastaan. Hän oli yhdistyksen rahastonhoitaja, vanha luottamustoimissa piintynyt sosialidemokraatti, joka aina ja kaikkialla puhui vaalilipusta, silloinkin, kun porvarit olivat venäläisillä husaareilla hajoittaneet laillisesti valitun eduskunnan, jossa työläisillä oli enemmistö. Ei kärsinyt kuulla puhuttavankaan aseellisesta toiminnasta, nimittäintyöväenaseellisesta toiminnasta.
No, porvareillako sellainen oikeus sitten vain on? oli Hannes kerrankin tiukannut.
— Olkoon tai ei, oli isä vastannut. Mutta uusi yhteiskunta luodaan rauhallisilla keinoilla.
Äiti taas oli toista maata. Hän oli saanut tarpeekseen "rauhallisista keinoista". Hän pääsi luuvalolta tuskin liikkumaan — seuraus elämän iän kestäneestä kunnollisten jalkineiden ja vaatteiden puutteesta, tuhkatiheistä vilustumisista ja liikarasituksesta. Ja siksi toiseksi: — Mitä sillä väliä missä kuolee: rintamallako taistelussa vaiko nälkään kotona. Eihän meillä kohta ole enään mitään suuhunpantavaa — oli hän asian puheeksi tullessa huomauttanut useamman kuin yhden kerran: leipää ei meillä ole ollut viikkokausiin, lihasta nyt puhumattakaan. Maitoa ei ole. Perunat loppuvat; eikähän niistä enään olisi kuin siemeneksi, ja vasta ollaan helmikuussa. Ja mitään muuta ei liioin ole. Herra jessus, mitä tällaisella elämällä on virkaa? Eihän meillä ole edes valonkeinoa. Paloöljyä ei ole saatu koko talvena, ei ei rahalla eikä millään. Mehän olemme ikuisessa pimeydessä ja ikuisessa nälässä ja puutteessa. Ja entäs tämä maantienuhka sitten? Armostahan sitä tässä saadaan neljän seinän sisällä nälkääkin nähdä. Ja neljännesmiljoonaa ihmistä sanoi meidän isä meidän laillamme rähjäävän häädön varassa. Jos ei kerran se hänen rakas eduskuntansa ja rauhallinen kehityksensä takaaköyhilleedes kaikkein välttämättömintä, mutta kyllä rikkaille yltäkyllin kaikkea, niin mitä tässä on muuta jäljellä kuin yleinen tappelu? — Näin oli eukko ähkinyt, mutta huomauttanut pojalleen: En minä silti kehoita sinua lähtemään. Se on asia, jonka saat yksin päättää. Mutta vastaan en pane.
Kuten Hanneksen äiti, olivat työläisnaiset ja varsinkin äidit kautta maan aseellisen toiminnan kannalla. Monen monessa tapauksessa tiedetään heidän kehoittaneen miehiään ja poikiaan liittymään kumousarmeijaan. Tämä ilmiö on helposti ymmärrettävissä. Sanoin nimittäin ei voi kuvata sitä kurjuutta, johon sotakeinottelijat, porvaristo, olivat työväenluokan syösseet ja josta etukädessä saivat kärsiä juuri työläisäidit, joiden tehtävänä oli huolehtiminen perheen ravinnosta. Yksistään jonokurjuus oli jotakin, joka ansaitsisi oman historiansa — Suomen pohjoisissa kunnissa esim. saivat nälän uuvuttamat perheenäidit lukemattomia kertoja turhanpäiten laahustaa jopa kuudenkin penikulman päässä sijaitsevaan — tyhjään jakelupaikkaan. Ja kaupungeissa saivat poloiset vuorokausikaupalla jonottaa saadakseen väsymyksestä puolikuolleena — ja heittivätpä monet siinä henkensäkin! — vihdoin huimaavalla hinnalla väärennetyn elintarverahdun, joka oli omiaan vain kiihoittamaan sairaudeksi kehittynyttä nälkää. Suomen selkäpuolen sotarosvojen harjoittama elintarvehuijaus oli kehittynyt sille asteelle, että yksistään se riitti paiskaamaan epätoivoisen köyhälistön vallankumoukseen. Valaisevana esimerkkinä mainittakoon Oulun Åströmien — tulevien lahtarisielujen — menettely. Nämä piilottivat seudulla vallitsevasta nälänhädästä huolimatta satoja ruisjauhosäkkejä varastohuoneidensa ullakoille: Venäjän tsaarihallitnksen tilaamiin satuloihin tarvittava liisteri oli näille "Vapaan Suomen" esitaistelijoille tähdellisempi asia kuin samaisen Suomen nälkää näkevä kansa.
Hanneksen sisar, Hilma, kannatti hänkin kumousta siitä huolimatta, että Marin veli, naapurin Kalle, jonka kanssa hänellä oli omat asiansa, oli päättänyt lähteä Hanneksen matkaan.
Hannes itse ehkä tuli isäänsä, joskohta ei hän järkeillyt tämän tapaan. Hän oli urheilumiehiä, mainio hiihtäjä, piirinsä parhaimpia, ja urheilijana tunsi hän vastenmielisyyttä raakaa voimaa kohtaan, Siksi toiseksi oli hän luonteeltaan perin säveä, eikä olisi mielisurmillaan tehnyt pahaa kenellekään. Jo kotieläinten teurastuskin oli vasten hänen luontoaan, niin maalaispoika kuin olikin.
— Mutta, oli hän lopuksi pohtinut, saatuaan eilisiltana viimeisen sysäyksen: mitä järkeä oli antaa kaupunkilaistovereiden yksin kantaa koko päivän kuormaa ja hellettä asian tähden, joka etupäässä koski juuri maalaisköyhälistöä? Olisihan kunniatonta sallia heidän vuodattaa vertaan ja heittää henkensäkokotyöväenluokan puolesta sillä aikaa, kun suurin osa siitä kädet ristissä odotti kamppailun päättymistä. Jos kerran yksi osa köyhälistöä on uhrannut kaikkensa yhteiseksi hyväksi, niin on toisen ryhdyttävä sitä tukemaan. Kun kerran tapellaan, niin tapellaan kaikin yhdessä, tuumi hän.
Ja oli hänellä vielä oma yksityinen pikkusyynsäkin, mikä oli omiaan kannustamaan häntä sotatielle.
Hänen veljensä näet oli jääkäri. Huono, kunnoton veli, joka perheen keskuudessa jo vuosikausia oli sivuutettu vaikenemalla — varsinainen mätämuna. Hänen nimensä oli Jaakko, vaikka hän sitten myöhemmin kaupungissa oli sen muuttanut Jack'iksi — "Jaakko" näet haiskahti niin maatiaiselta. Jo pienestä pitäen oli hän hunningolla. Ei viitsinyt käydä käsiksi mihinkään työntouhuun. Lurvaili vain ja harjoitti ilkeyksiä. Kerrankin kiipesi navetassa pääskysenpesälle, mutta putosi — lehmänsarveen halkaisten rytäkässä oikean poskensa silmäkulmasta leukaperään. Arvasihan sen mikä ilkeä arpi siitä jäi, tärveltyi koko naama — luonteen lisäksi. Paloi kaupunkiin mieli. Meni, ja ongiskeli siellä, kunnes kohosi "konttoristiksi", talonhuijarin apuriksi. Jack Haavisto — kirjoitteli hän apokryfisten asiakirjojen alle, ja lopuksi aivan asiattomankin: teki vekseliväärennyksen, ja syöksähti kuritushuonetta pakoon suin päin Saksaan "pelastamaan isänmaata".
Haavistolaisilla ei tietenkään ollut pienintäkään aavistusta, oliko "Jack" niiden epäkelpojen joukossa, jotka luokkasodan alkaessa ilmestyivät Vaasaan ja joita Mannerheim tervehti "maansa parhaimpina". Mutta kun oli selvää, että sinne oli kiiruhtanutkaikkikelmit, niin miksi ei myös "Jack"?
Oli siis jotenkin selvää, että hänkin heilui jossakin työläisten teilaajana, ja jossakin Hanneksen sisimmässä kiehui ja karvasteli sanoin kuvaamaton kiukuntunne kunnotonta veljeä kohtaan ja hänen mielensä paloi tekemään tiliä tämän kanssa, sillä olihan luonnotonta, että työläisen, rutiköyhän mutta silti kunniallisen työläisen poika, joskohtakin kunniaton, myi kalpansa työläisten teurastajille, ryhtyi itse lahtariksi.
— Saa-ta-na! kähisi Hanneksen kurkussa ajatellessaan tätä asiaa.
Eihän tietysti ollut yhtäkään mahdollisuutta sadasta joutua vastatusten tämän kanssa satoja kilometrejä pitkällä rintamalla. Mutta kuitenkin — ken tiesi.
Ja niin sitä sitten oli lähdetty. Lähtiessä olivat tytöt, Mari ja Hilma, saattaneet häntä ja Kallea pitkän matkaa jäälle. Ja sitten pojat erotessa olivat koettaneet änkyttää jotakin juhlallisen puoleista, hetkeen sopivaa, ja antaneet ymmärtää, että mitäpäs, jos ei sitä enään tavattaisikaan. Mutta äläs mitään. Tytöt eivät olleet tuonaankaan. Aivan kuin iltamista tultua kun ollaan viimeinen, kaikkein viimeisin muisku muiskattu ja loppujen lopuksi kiireemmän kaupalla puristettu kättä hyvästiksi, jotta "ehtisi vielä vähän nukkuakin", aivan samoin hyvästelivät he nyt ikäänkuin sivumennen ja kuin yhteisestä sopimuksesta ja niin merkillisellä äänenpainolla:
— Näkemiin!
Ja sitten olivat tytöt lykkineet lylyä kotiinpäin kuin hassut, vaikka pojat kentiesi lähtivät viimeiselle retkelleen.
— Merkillistä, oli Hannes hymähtänyt.
— Niillä on joitakin juonia, oli Kalle vakuuttanut.
Mitä ne olivat, sitä ei ehditty pitkälle punnita. Sillä miehet,
jotka polttivat kaikki portahat takaa, kun tuli olla puolesta luokan järkkymätön ja vakaa, olla tulkkina ammoin kahlitun kansan, alta mi aikoi ansan inhimillisyyden suurehen päivään;
miehet, jotka suuri kaikkiyhteys oli vihkinyt aseenkantajikseen; jotka vakava, miltei yli-inhimillinen velvollisuuden tunne oli vyöttänyt matkaan — miehet sellaiset eivät voi kauan viipyä yksityisasioissaan.
Jokainen hiihtomiehemme ajatteli omalla tavallaan tilannetta. Ja monipenikulmaisella hiihtomatkalla ennätti tulia mieleen yksi ja toinen luokkasotaa koskeva asianhaara.
Ja niinpä alkoi Hannes mielessään jauhaa tuota jo niin monasti ennemmin märehtimäänsä omituista seikkaa, että juuri talonpojat, nuo Pohjanmaan herraa pelkäävät turpeenpuskijat, jotka itse ovat saaneet kautta aikojen kantaa herrojen iestä, että juuri nämä nyt olivat solmineet liiton kapitalistien kanssa ja nousseet työläisiä vastaan, työläisiä, jotka suoraan sanoen olivat heidän kohtalotovereitaan. Tätä omituista pulmaa ihmetellessään muistutteli Hannes mitä siitä oli kirjoittanut köyhälistöluokkaan kaikella sielullaan liittynyt maan ainoa suurkirjailija, maan ainoa kaunokirjallinen nero [Irmari Rantamala].
Kas näin hän oli pakinoinut:
Työmies ja talonpoika.
Tai oikeastaan pitäisi sanoa: herrat ja orjat, sillä sekä työmies että talonpoikakin on halki vuosisatojen ollut ja yhä on herrojen orjana. Talonpojista puhuessani minä en tietysti tarkoita niitä upporikkaita maan suuromistajia, tukkiyhtiöitä, rusthollien, säteritilojen ja muiden suurtilojen omistajia, jotka jo varallisuutensa puolesta ovat suurkapitalisteja ja jotka rikkautensa, yhteiskunnallisen asemansa, sukulaisuussuhteittensa ja kaiken muun takia kuuluvat herrojen joukkoon, ovat niitä, jotka elävät ja aina ovat eläneet ja rikastuneet toisten työllä, itse eläen ylellisyydessä ja joutilaisuudessa. Minä tarkoitan tässä talonpojalla Suomen sitä varsinaista talonpoikaa, joka on työläisen kanssa saanut miespolvesta miespolveen herroja hartioillaan kantaa.
Miten on nimittäin käsitettävä se ihme, että se samainen talonpoika, joka on vuosisatoja huokaillut laiskojen herrojensa orjana ja elättäjänä, on nyt alentunut samojen orjuuttajiensa ja herrojensa renkinä tappelemaan juuri niiden hyväksi, teurastaakseen niitä työläisiä, joiden kansaa hän on samaisten herrojen iestä kantanut. Se talonpoika on herrojen usuttamana lähtenyt teurastamaan kohtalotoveriansa, työläistä, joka on aina ollut hänelle apu elämässä, turva hädässä, toveri työssä ja kärsimyksissä. Sen työläisen keralla on talonpoika kestänyt ja voittanut. Se työläinen on talonpojan palvelijana ja työtoverina marssinut työhön ja vaivaan vuoden niin pimeinä kuin valoisinakin aikoina, halki öidenkin, kestäen sateet kuten poudatkin. Kun vuoden kiire työaika riensi talonpojan pelloille ja kesäisille niityille, seisoi työläinen aina hänen apunansa, kesti hikisenä, repalaisena poudan helteet. Se työläinen ei säästänyt itseänsä silloin kun talonpojan luoko uhkasi mädätä, tuuleentunut viljapelto varista. Se raatoi talonpojan rinnalla auringon varhaisesta noususta yömyöhään, kun joutilaat herrat samoina aikoina vetelehtivät aivan työttöminä peltojen pientarilla, kujasilla ja kaupunkien kaduilla tai elostelivat ylellisissä koti- ja ulkomaisissa kylpylaitoksissa vapautuakseen siitä liiasta lihavuudesta, jonka olivat saaneet työläisen ja talonpojan hartioilla joutilaisuudessa elostellessansa. Tämän ainoisen ystävänsä työssä ja vaivassa, tämän kohtalotoverinsa herrojen orjuudessa, tämän työläisen, joka on kestänyt elämän ilot ja surut talonpojan rinnalla, petti nyt Suomen talonpoika. Se petti sen työläisen sangen häpeällisesti, s.o. karkasi sen ystävänsä, ainoisen apunsa ja kohtalotoverinsa niskaan niiden samojen joutilaiden herrojen uneuttamana, joiden orjuudessa he molemmat ovat kituneet, ja joka on heitä molempia aina halveksinut, halveksinut kuten elukkaa ja työjuhtaa. Totisesti, jos Renvallien, Mannerheimien y.m. elättien loistavaan saliin olisi talonpoika astunut, niin olisi sitä pidetty talon häväistyksenä ja huone pesty lähdettyä.Moukkahanon herrojen yleinen nimitys talonpojista.
Mutta voitanee sanoa ja on sanottu, että ainakin teollisuustyöväestö on talonpojalle tarpeeton. Sitä väärää oppia onkin kyllä viime aikoina viljalti saarnattu. Enimmän sitä ovat saarnanneet hrat Alkio, Gebhard y,m. Ne valheen profeetat ovat suorastaan usuttaneet talonpoikaa teollisuustyöläisen niskaan, Ne ovat opettaneet, että teollisuustyöläinen on talonpojalle aivan tarpeeton, jopa sen riistäjä. Tulee silloin kysyneeksi, ovatko samaiset hrat Alkiot, Gebhardit y.m. julkeita veijareita, jotka suorastaan petkuttavat talonpoikaa, vai ovatko he ehkä niin auttamattomia tomppeleja ja tyhmyrejä, että jumalatkaan eivät ole kyenneet saamaan heitä ymmärtämään edes sitäkään, että heidän ei sen typeryytensä takia pitäisi tässä maailmassa koskaan puhua muuta kuin sanat: Herra suo minulle viisautta pitää alati suuni lukossa.
Sillä ilman teollisuustyöläistä olisi talonpoika avuttomin raukka. Ilman sen teollisuustyömiehen työtä ja apua se talonpoika kituisi kuolettavan köyhyyden alla. Talonpojan koko hyvinvoinnin ja edistyksen suurimpana tekijänä on teollisuustyömiehen työ ja hiki. Jos se teollisuustyömies ei olisi valmistanut talonpojalle teräsauraa, karhitseisi hän vieläkin puukarhilla ja kyntäisi puuauralla. Teollisuustyömies on valmistanut talonpojalle meijerikalustot puukirnun tilalle, puimakoneet varstan, niitto- ja leikkuukoneet viikatteen ja tökerön sirpin tilalle. Se työläinen on valmistanut lukemattoman lukemattomat koneet ja laitteet, joiden avulla talonpoika on kyennyt nousemaan köyhyydestä hyvinvointiin. Jos talonpojan olisi pakko valmistaa kotonansa neulansa, naulansa, akkunalasinsa, veitsensä, kahvelinsa, astiansa, työkalunsa, paperinsa, kynänsä, jos hänen pitäisi kotonaan jalostaa tuotteensa, puunsa paperiksi ja tarvekaluiksi vuotansa nahaksi, villansa veraksi j.n.e., j.n.e,, niin olisi hän kirottu raakalaisaikuisen eläjän ainaiseen kurjuuteen, pimeyteen ja köyhyyteen. Nyt on hänen avuksensa rientänyt teollisuustyömies. Se työmies on hiellänsä ja työllänsä luonut pohjan koko talonpojan tulevalle ja nykyiselle kehitykselle. Sen teollisuustyöläisen työstä nauttii talonpoika joka askeleellansa. Hän lähettää tuotteensa kaupaksi sen työläisen rakentamilla rautateillä, laivoilla tai automobiileilla. Talonpojan avuksi rientää teollisuustyöläisen hiki ja työ kaikkialla, helpoittaen hänen elämäänsä ja työtänsä joka silmänräpäys. Teollisuustyöläisen hiki ja työ juoksee talonpojan asioilla kuljettaen hänen puhettansa työnsä tuotteella, telefonilla, talosta taloon, kaupungista kaupunkiin. Teollisuustyöläinen valmistaa talonpojalle vaatteet päälle, kengät jalkaan, kellon taskuun, kietaisee hänelle tupakat valmiiksi sikariksi ja savukkeeksi, lähettää tulitikut käteen, Ei ole hetkeä, jolloin ei talonpoika verottaisi teollisuustyöläisen hikeä ja työtä.Ei ole silmänräpäystä, jolloin teollisuustyömies ei helpoittaisi talonpojan elämää ja auttaisi sen kehitystä. Poistakaa vain teollisuustyöläinen, ja talonpoika vajoaa oitis raakalaisajan kurjaksi avuttomaksi olennoksi. Kaikkien taivasten jumalat yhteensä eivät riitä talonpojalle korvaukseksi tehdastyöläisestä.
Mutta voitanee sanoa, että tehdastyömies, ja työmies yleensä, on siitä hiestänsä ja työstänsä kantanut talonpojalta liika suuren palkan. Jokohan? Niin kyllä opettavat esim. samaiset valhe-apostolit Alkiot, Gobhardit y.m. Menköön kuitenkin talonpoika hetkiseksi tutustumaan teollisuustyöläisen elämään ja hänen silmänsä aukenevat. Hän näkee, että se työläinen, joka ahertaahänen hyväksensä, on tämän maan kurjimmista kurjimpia. Sen asumukset ovat usein kehnommat talonpojan huonoakin saunaa, jopa joskus huonommat kunnon talon sikolättiäkin. Niissä asumuksissa elää ja kärsii väki ainaisessa puutteessa, ainaisena painostajana epätietoisuus huomisesta päivästä, siitä koska on nälkätaipaleelle lähdettävä. Niissä asumuksissa saarnaa puutteen ja köyhyyden ainainen läsnäolo järkyttävää tarinaansa. Se työväestö ei siis ole talonpoikaa rosvonnut, ei elänyt sen hartiolla hetkeäkään.
Ja kuitenkin on sitä talonpoikaa rosvottu. Kuka on sen silloin tehnyt? Eivätkö juuri ne lukemattomat joutilaat herrat, jotka elostelevat niin talonpojan kuin työläisenkin hartioilla. Katsokaa niiden joutilaiden herrojen elämää. Pakanoidenkaan jumalat eivät ole viettäneet niin makeita laiskanpäiviä kuin ne samaiset herrat ja kuitenkaan ei helvetin paholainenkaan julkeaisi itselleen koota niin paljon rikkautta ja ylellisyyttä kuin ne herrat ovat koonneet. Renvallit, Mannerheimit y.m. eivät ole koskaan hyödylliseen työhön kättä koukistaneet ja kuitenkin tiedetään puhua esim. Renvallin satumaisen suurista vuosituloista. Missä ovat silloin talonpojan rosvoojat? Teollisuustyömies valmistaa esim. teräsäkeen, sanomme 100 markasta. Herrat rosvoavat sillä talonpojalta esim. 200 mk. Siinä laiskuudessa ja ylellisyydessä rikastumisen salaisuus. Katsokaa suuripalkkaisia rovasteja ja muita virkaherroja, Eikö niiden työtön käsi ole aina työläisen ja talonpojan taskussa kuten ryövärin käsi. Kaikissa työntuotteissa missä työmiehen työ ja hiki rientää tuomaan talonpojalle apua ja helpotusta, on kätkettynä rosvoavan, työttömän herran, kokonaisen herra-armeijan käsi, joka kantaa veroa kaikesta, tulitikusta loppumattomiin asti. Se ryövärikäsi ryövää yhdeltä puolen työläisen, toiselta puolen talonpojan työtä ja hikeä. Se on niiden yhteinen verinen sortaja ja ryöväri. Se joutilaana elostelevien lauma on yhteiskunnan ruumiissa kuin rakennuksen hirsissä tuhoisat homesienet, jotka syövät lahoiksi lujimmatkin seinähirret. Se ylellisyydessä ja laiskuudessa työläisten ja talonpojan hartioilla elävä, sortava ja ryöväävä herralauma on kuin mehiläispesän laiska emo, jolle sekä työläinen että talonpoika on vuosisadasta vuosisataan kantanut ja yhä kuhnureilla kannattaa mettä. Se emo vain on hedelmätön, steriili, mitään hyödyllistä siittämäänkään. Sen elämän päämääränä on ainoastaan työläisen ja talonpojan rosvoaminen. Talonpojan tarvitsee vain ruveta käyttämään omia aivojansa, näkemään asioita omilla silmillänsä ja hän huomaa kaiken tämän todeksi. Hänen tarvitsee vain kohota ylemmäksi sitä lantatunkioiden eläjää, joksi herrat ovat hänet polkeneet ja hänen silmiinsä avautuu totuuden avara maailma.
Mutta nyt on se talonpoika ainaisten sortajiensa, halveksijiensa ja rosvoojiensa, joutilaiden herrojen usuttamana karannut ainoan ystävänsä, ainaisen auttajansa ja apunsa, työmiehen niskaan. Hätä ja häpeä täyttää mielen sitä ajatellessa. Niinkö palkitsi Suomen talonpoika ainoan apunsa? Niin syvästikö se petti ystävänsä? Niin matalastiko kykeni Suomen talonpoika käsittämään kunniavaatimukset ja oman arvonsa, oman etunsa? Olen itse talonpojan lapsi ja minä olen siitä talonpojan maailmasta nähnyt kauniita tuulahduksia. Nyt tuntuu pimeys ja yö tulvineen sen talonpojan sydämmeen. Nyt tuntuu kuin olisi päivä sanonut sen talonpojan sydämmelle katkerat hyvästinsä ja sen asujaksi hiipinyt ikuinen häpeä.
Itkekää sitä te, joilla on vielä sydäntä hyvälle! Valittakaa sitä te Suomen syvät korvet, jotka olette nähneet, miten uskollisesti työmies talonpojan apuna teidän voimaanne lannisti ja teitä viljelyksen palvelukseen kukisti. Vedotkaa te tutkimattomat taivaat vieläkin sen talonpojan sydämmeen. Vedotkaa siihen kaiken hyvän ja oikean nimessä ja talonpojan oman arvon ja kunnian nimessä. Minä itse en siihen enään uskalla vedota. En pelkää sitä, että siitä talonpojan sydämmestä olisi nytkään vielä kaikki hyvä kuollut, mutta sanani vain raukeavat. Tahtoisin huutaa apua, mutta ääneni jo väsyy. Vedotkaa siis tällä tuskien hetkellä talonpojan sydämmeen te, joilla ehkä on enemmän voimia sen ovea avata. Selittäkää sille Suomen talonpojalle, että hän näinä murheen ja yön päivinä seisoo tulevien sukupolvien ja koko maailman tuomioistuimen edessä. Itä ja länsi, ottakaa hellimmät äänenne ja rientäkää kiiruusti rukoilemaan sitä erehtyneen talonpojansydäntä hartailla sanoilla: Ystävä ja veli, elä surmaa työ- ja kärsimystoveriasi. Elä lyö maahan omaa apuasi ja ystävääsi, sitä, joka on aina ollut sinulle turva ja tuki, sillä jos ystäväsi petät, petät kunniasi, ja majaasi hiipii ikuinen yö ja häpeä.
Punalippujen alla.
Uutta luotaessa.
Yöst aikain astuvat esiin nyt työläisnainen ja -mies, kera nuoriso käy, käy lapset, joit' tuudussa turti jo ies. Hämäristään rientävät rohkeet maan työläisarmeijat, nuo kalvaat ja runnomat ruoskan, hien, helteen uurtelemat, ja tarttuvat känsäisin kourin, käsin jäykin mut jäntevin ajan voimapyörään, mi vinhaan nyt kiihtyvi vauhtihin. Elementtinä soi jo nyt ratas, viel' äsken mi matas.
Yli maan, yli mannerten yhä jo kuuluvi kutsuntaa. On kuin kohu kuuluisi merten, väki valtava kun havajaa yli maailman, kun alhoista astuu se kunnaiden kirkkauteen ylösnousemisintoa uhkuin, punapuuntavin lippuineen, kun yhteiskuntaa luodaan uutt', ylvästä, uhkeaa, tasasuhtaista, suurta, jossa tilan työläismaailma saa, saa suojan harmajahapsi, mies, nainen ja lapsi.
Mitä suurempaa ihanampaa elo ihmislapselle suo kuin onnenkaikkesa antaa, kera kaikkein kun uutta luo! Ilo ylväämpi ei sykähyttää sisint' ihmisen saata, ei, kuin milloin yhteiskekoon ken kortensa kalleimman vei. Teko pienikin näät, jota johti pyhä pyrkimys vain parempaan, jota kannusti kansojen onni, on onneton oihkivan maan, — teko moinen on kantava juuri, on valtavan suuri.
Kaupunkiin päästyään, levättyään, virkistyttyään raskaan hiihtomatkansa jälkeen ja ennätettyään luoda silmäyksen kumousilmiöihin siellä valtasi Hanneksen ja hänen toverinsa yhä sanoin selittämättömämpi luokkayhteistunne ja -hartaus. Aseistetuttoverijoukotsaivat muutenkin tavallista herkempänä ouruvan veren niin oudosti vellomaan — ei ulkoasullaan, sillä se oli useimmilla varsin puutteellinen, vaan päättäväisyydellään, tarmollaan ja — nöyryydellään suurta yhteistä asiaa kohtaan, jolle vihkiytynyt ei enään mieti eikä kysy, vaan on valmis kehoituksen saatuaan ryntäämään "päin vaikka tykkein jyrinää".
Kaikkialta, myöskin aseistumattoman työväestön piiristä huokui ennen aavistamatonta ylevyyttä. Kaikki työläiset, niin nuoret kuin vanhat, niin miehet kuin naiset, olivat valmiita tekemään kaikkensa työväenluokan voiton hyväksi.
Näköjään pienimmätkin tapahtumat kuvastivat suuria vaikuttimia.
Kahvilassa esimerkiksi turisivat isä ja poika toisten aseveikkojen kanssa sota-asioista. Paikalle sattuu saapumaan suoraan rintamalta muudan toveri ja tuo terveisensä: isän poika ja pojan veli oli kaatunut.
— No, voititteko? tutkasee poika.
— Se nyt oli selvä.
— Se on pääasia, tokaisee isä. Sinne lähden minäkin tänä iltana tämän nuoremman pojan kanssa. Vanhemman pojan kuolema on kostettava.
Värväyskokouksen jälkeen tuli muudan ukkeli tarjoutumaan kaartiin sanoen:
— Ellen mä muuhun kykene, niin heittäydyn pitkälleni lahtarin eteen; kaatuuhan edes minuun, ja nuoremmat ehtivät niskaan. — —
Ruumishuoneelle saapuu eräs työläisnainen ja pyytää saada nähdä miehensä ruumiin. Päästyään sen luo puristaa vaimo miehensä jäätynyttä kättä ja sanoo:
— Hyvästi,toveri. Kiitos paljon. Hyvän asian puolesta kaaduit. Puristi kättä, käveli hiljaa ulos, ja vasta ulkona pyyhki vaivihkaa silmäkulmastaan kyyneleen. — —.
Niin, yksinpä kuolemankin ääressä väistyi suru hartauden ja sen tiedon tieltä, että vainajat olivat tehneetvelvollisuutensa, kaatuneet sankareinaoikeallapaikallaan seistessään. — —
Mitään niin mieltäylentävää, ryhdikästä ja luokkatunnetta terästävää kuin sankarihautajaiset, ei Hannes ollut vielä elämässään kokenut. Heti kaupunkiin tulonsa jälkeisenä päivänä hän näet sai olla mukana kaatuneiden luokkatovereidensa hautauksessa. Surumarssin vitkassa, liikuttavassa tahdissa seurasivat arkkuja vainajain omaiset, työläissoturi-osasto ja siviiliproletaareja punaiset liput puolitangossa. Avatun haudan ääressä kajahtivat yhteislaukaukset, kaikuivat torvet, vierivät laulukuoron liikuttavat säveleet ja pidettiin puheita, jotka, vaikka niissä valitettiinkin toverihukkaa, kuitenkin huokuivat uhrauksen ja velvollisuuden vakavuutta, velvollisuuden, josta juuri hautaan laskettujen kuolema muistutti. Kas tässä yksi niistä, erään toveripäällikön pitämä:
"Toverit!
"Ei kauan sitte me seisoimme tällä samalla haudalla osoittamassa viimeistä kunnioitusta niille tovereille, jotka olivat antaneet kalleimman mitä antaa voi: elämänsä. Olemme juuri kätkeneet tuonne maan poveen pyhän työnsä suorittaneet uhraamalla henkensä köyhälistön luokkataistelussa. Nämä toverit, jotka olemme tuoneet tänne toisten toverien viereen, jättivät vanhempansa ja rakkaansa kiirehtiessään taisteluun. Ei silloin tiennyt isä, äiti, vaimo, että ei enään rakastansa näe, Emme voi sanoa milloinka meiltä vaaditaan sama uhraus, jolloin meidänkin on lähdettävä ja uhrattava kaikkemme. Olen vakuutettu, että jokaisen rinnassa on sama tunne: me annamme kaikkemme jos tarvitaan. Mutta miksi, saattanee joku kysyä, meidän tulee taistella ja näin paljon uhrata? Maailmassa on kautta aikojen ollut kaksi luokkaa: kapitalisti ja köyhälistöluokka. Me olemme olleet kapitalismin kahleissa. Meitä on sanottu vapaiksi ihmisiksi, mutta vapaita emme ole. Olemme orjakansaa. Teemme vain sitä, mitä kapitalisti määrää meidän tekemään. Olemme sen uhreja, sillä kapitalismilla on keinot, jotka tappavat hitaasti, mutta varmasti. Jokapäiväisen elämän puitteissa olemme nähneet toveriemme sortuvan. Tuota kaikkea vastaan olemme ryhtyneet taistelemaan, ja vapauden puolesta kannattaakin taistella ja uhrata niin paljon, sillä köyhälistö ei saa mitään ilmaiseksi, vaan se maksaa vapaudestaan kalliin hinnan. Taistelu on käynnissä elämästä ja kuolemasta ja me olemme varmoja, että Suomen työväenluokka on voittajana siitä suoriutuva. Toverimme, jotka olemme maahan kätkeneet, ovat palanneet taistelusta sankareina. Heidän vieressään lepää myös muuan venäläinen toveri, jonka nimestä ei ole tietoa. Hän, vieraan maan poika, ryhtyi auttamaan suomalaisia tovereita taistelussa kapitalismia vastaan uhraten sen eteen henkensä. Hän lepää nimettömänä, mutta et unohdettuna. Näiden sankarien muisto on aina elävä. Toverit, tämä tilaisuus jättää mieleen muiston, joka on aina pysyvä. Se velvoittaa meitä uhraamaan kaikkemme ja astumaan heidän tilalleen."
Ja veljiensä, poikiensa ja miestensä kumpujen ääressä seisoivat jälkeenjääneet siskot ja äidit murheissaan, mutta ei murheensa murtamina, sillä heitä tuki horjumaton tietoisuus siitä, että heidän omaisensa olivat kuolleet kalleimpansa puolesta, olivat kuolleet luokkansa vapaustaistelussa, Ja niinpä, vaikka jälkeen jääneitä painoi inhimillinen onnettomuuden ja surun taakka, heijastui heidän mielenhartauden leimaamista piirteistään yhtäkaikki sama kaikkensa uhraava päättäväisyys, mikä muinen kannusti Karthagon naisia leikkaamaan kultaiset kutrinsa miestensä joustenjänteiksi maan ollessa vaarassa.
Ja koskaan suussanne ei valitusta, ei poven pakahtuvan parahdusta kuin usein ennen rauhavuotten mennen. Oi, suurempaa ei sankaruutta varmaan, kuin äitiyden kauhuiss' ajan harmaan. Moist' onko nähty ylevyyttä ennen?
Ja kaikkea tätä kuumeista luokka-antautumista, tätä solidariteetin ehjintä ilmenemistä seuratessaan kävi Hanneksen kuin kaikkien niiden, joiden teot mahtavampi voima määrää. Hänen oma minänsä kutistui pienimpäänsä, hänen yksilölliset halunsa ja intohimonsa katosivat olemattomiin, hän oli vain osanen työläiskaikkeudesta.
Näin sykähteli hänen sisimmässään:
Mikä olen minä, yksilö elämän laineilla?
Vesipisara olen minä meressä, häviävä hiukkanen kaikkeudessa, Mutta vaikka olenkin vain pisara, on minulla elämältä korkein sen lahjoista, tietoisuus.Minä tiedän. Minä tiedän, ettei tarvitse minun tarkoituksettomasti kuluttaa elämääni hukkaan, ei tarvitse minun näivettyä riistännän myllyissä, kuihtua tautien käsissä ja vihdoin vaipua vaivaisen hautaan kuin koiran kuoppaansa. Minä tiedän, että nyt on minulla tilaisuus joko elää taistelevan ja voittoisan työväenluokan mukana nauttien voittomme hedelmiä tai kesken taistelun intoisan hurmion kaatua kunnian kentällä ja saada sijani sankarihaudassa tovereitteni rinnalla, joiden mukana olen vihkiytynyt voittoon tai kuolemaan.
"Kivenkin kovertaa pisara, jos ei voimalla niin yhtämittaa putoamalla" — noin kuuluvat sanoneen muinaiset roomalaiset. Kas siinä nyt tunnussanani. Kova on kapitalismin kallio, sitkeä särkeä on sorron muuri. Mutta pisara kovertaa kivenkin — ei yksi pisara, vaan satojen, tuhansien ja miljoonien pisarain paljous. Yhtämittaa putoamalla ne sen ihmeen saavat aikaan. Ja mitä valtavampana niiden vuo eteenpäin syöksyy, sitä pikemmin tulokset näkyvät. Koski kovertaa kallion juuren, kunnes vesimassojen paino sen kumoon heittää. Kauan on kestänyt sortoa jo. Yhtä kauan on sorrettujen tyytymättömyyden alituiseen kasvava virta sen perusteita kaivanut. Vielä valtava ponnistus, ja se sortuu.
Kuinka suuri on minun osani oleva tässä tehtävässä, sitä en tiedä. En myöskään voi arvioida, kuinka suuri osuus on minun joukollani, koko Suomen työväestöllä oleva tässä historiallisessa tehtävässä. Enkä pidä tarpeellisena edes sitä paljon tutkistella. Eivät ole sitä kysyneet eikä siitä järkeilleet nekään työläisyksilöt ja joukot, jotka ennen minua ovat taisteluiden, vallankumousten vetävän virran mukana tuota kalliota vastaan syöksyneet. Tiedän vain, että nyt on minun vuoroni tullut. Nyt kutsuu minua suuri tehtävä, vallankumoustaistelun valtava virta vetää. Vastustamattomasti vaatii se minua mukaansa ja iloisin mielin annan sen ottaa minut haltuunsa.
En huolehdi yksilöllisestä osastani, en omaisteni tulevaisuutta sure — sellainen on nyt kohtalon kutsu. Meitä kaikkia mahtavampi voima määrää. Iloisin mielin antaudun sen käytettäväksi.
Mutta Pohjanmaalta painuivat työväenluokan säälimättömät viholliset alati valtavammin vyöryin päin punaista rintamaa. Yhä katkerammiksi kävivät kahakat, Punaisten rivit harvenivat. Vereksien voimain tarve kävi päivä päivältä polttavammaksi. Miehiä, miehiä!
Tuskin viikkoakaan oli Hannes ehtinyt harjoitella aseiden käyttöä, kun jo tuli käsky komppanialle, johon hän naapurin Kallen kanssa oli kirjoittautunut: rintamalle!
Ja niin sitä lähdettiin. Ei kysytty eikä kourattu. Kivääri käteen vain ja reppu selkään. Ja jos ketä vielä arvelutti, haihdutti lähdön juhlallisuus huolen heikommankin povesta. Sellaista väen paljoutta kuin mikä seurasi lähtijöitä asemalle, ei Hannes olisi luullut yhdessä kaupungissa löytyvänkään. Ja kuitenkin olivat saattajat etupäässä naisia. Punaliput hulmusivat, nenäliinat ja huivit liehuivat, ja kevättä ennustavan auringon paisteessa välkkyvistä torvista helähti ilmoille Marseljeesin aina, mutta varsinkin nyt aisteja hurmaavat säveleet. Oli kuin lähtijöitä olisi keinuttanut eteenpäin jakamattoman ihailun, rakkauden ja luottamuksen samettipehmoiset, lämpöiset laineet. Eikä ihme, sillä lähtihän kutsumukselleen kuuliaisena kansan parhain ja kunniallisin aines, sen elämän ydin ja mehu, mistä ei suinkaan aiheetta ole kirjoitettu seuraavia klassillisia mainelauseita:
"Punakaarti! Se nimi ei kuulu unohtuvien nimien köyhään joukkoon. Nimi punakaarti ei ole niiden vaivaisten ja raajarikkoisten nimien seuralainen, jotka ilmestyvät ainoastaan hautaansa vaeltamista varten. Nimi punakaarti on Suomen työväen luokalle se suuri nimi, jonka luo se työväenluokka tulevaisuudessa rientää joka kerran, kun se tarvitsee ottaa voimaa ja elämänuskoa muinaisuudestansa, nykyhetken voimakkaasta elämästänsä. Nimi punakaarti ei ole niitä tämän maailman kitukasveja, jonka voi panna halla tai joka surkastuu omaan heikkouteensa. Nimi punakaarti on historian nimiä, se on maailman ja kansojen suuria, elinvoimaisia nimiä. Se nimi on Suomen työväenluokan kalleimpia nimiä. Se nimi on se nimi, jonka Suomen työväenluokka on kastanut ei taikauskon saastuttamalla kastevedellä vaan puhtaalla, parhaalla, vapaudenhaluisella verellänsä. Se rikas, elinvoimasta äveriäs nimi on Suomen työväen luokan suuri aarre ja kun tulevaisuudessa tuntuvat tulevan elämän köyhät hetket, tarvitsee sen työväenluokan vain mennä sille aartellensa ja se voi siitä täysin kourin ammentaa uutta rikkautta, uutta uskoa omaan itseensä, tulevaisuuteensa ja elämään. Se rikas ja karaistu nimi on luja ja pysyvä nimi. Se ei ruostu, ei sammaloidu eikä peity elämän kuonan alle.
"Sillä punakaartin riveihin on Suomen työväenluokka antanut parhaan osan omaa itseänsä.
"Punakaartin miesten suonissa lyö työväenluokan tervein ja voimakkain veri. Punakaartin miehet ovat niitä Suomen työväenluokan miehiä, joiden rikkaissa suonissa virtaa luokkansa lujin, päättävin ja rikkain veri, se vapaa ja vapaudenhaluinen veri, joka on astunut elämän ja kohtalonsa eteen ei almun kerjääjänä vaan sen elämän ja kohtalonsa säätäjänä, käskijänä ja herrana. Jos ei Suomen työväen suonissa olisi virrannut se punakaartilaisen elinvoimainen, uskalias ja uskollinen veri, olisivat sen luokan suonet köyhiä, hautaansa vaeltajan vetisiä suonia. Elämä nöyrtyy ja alistuu ainoastaan sen edessä, jonka suonissa lyö vapaa, voimakas, terve ja päättävä veri."
Ja toverijoukon mustana vyörynä piirittäissä ikäänkuin malttamattomana nytkähtelevää junaa, tuhansien suiden kerratessa jäähyväishuutoa ja tuhansien äänettömien siunausten seuratessa "meidän poikia", nämä vihdoinkin lähtivät virittäen reippaina koruttoman mutta sydämeen käyvän kumouslaulunsa:
Pieni Suomen kansa katkoo kahleitansa, kärsimysten malja jo kukkuroillaan on. Raakaa sortovaltaa vastaan nostamastaan armeijasta jalon kansan parhaat voimat taistohon.
Kumousten myrskyt, kapinoiden hyrskyt riehuvat nyt valtakunnan äärist' äärihin. Siellä, hirmuhenget saavat, sydänverta janoavat, hurmejuomaa särpiellä kanssa korppien.
Hallitus on vankka, kätyrlauma sankka kauhun tuskaa levittää yli onnettoman maan. Urhojansa kansanvalta työntää esiin kaikkialle, elämästä kuolemasta kamppaillaan.
Byrokratin huolena on vankila ja kuolema, tutkimatta hirttämiset, mestaukset muut. Kumouksen sankari sydänveren antavi kallis on sen vapauden lunastus.
Kiihtyy yhä taisto, vapauden vaisto köyhälistön keskuudessa kasvaa yhä tuo. Ei nyt auta hallitusta piina, kidutus, ei tuska; joukot kaatuu vapauden laulu huulillaan.
Kuinka kauan vielä teurastusta siellä harjoitetaan, kunnes kansalla on vapaus? Ei nyt taiston tuoksinassa huomaa kump' on voittamassa, vallankumousko vaiko taantumus.
Kylvöä nyt tehdään, mi kohoo kerran tähkään. Kaksin verroin kirkkaampi on onnen aika uus. Silloin Suomen tasavalta muistaa sankarpoikianaa. Ilokyynel palkkana on sankaruuden sen.
Juna porhalsi —
Juna porhalsi hämärtyvässä illassa. Juhlalliset mielet palautuivat vähin erin arkiuomiinsa. Ellei miehillä olisi ollut aseitaan, ei kohta tuskin olisi huomannut heidän millään sotaisella retkellä olevankaan. Luonto ottaa oikeutensa. Hanneksen vaunun yhteen nurkkaan olivat kokoontuneet joukon filosoofit. Junassa oli mukana joitakin venäläisiäkin tovereita. Tämän johdosta kiepsahti juttu "vieraisiin pistimiin" ja sen kautta itse luokkasodan syihin. Joukossa oli Tuomaksiakin. Aprikoivat, että eiköhän olisi ollut parempi, ettei työväki olisi lainkaan alkanut. Mitämaks, jos taistelu kääntyykin tappioksi. Vaikka, eipä silti: "joka mies kuin sotamies".
Mutta toiset, ja niitä oli enemmistö, pyysivät valaista epäilijöitä sillä yksinkertaisella tosiasialla, että työväkiei suinkaan aloittanutluokkasotaa. Aseellisen toiminnan aloitti porvaristo perustaen salaisen aseellisen järjestön, jonka maltittomat ainekset ampuivat ensimmäiset laukaukset jo aikoja sitten aseettomia maatyöläisiä vastaan Huittisissa. He siis aloittivat verisen luokkasodan ja porvariston johtava kokoomus kantaa edesvastuun siitä. Ja mistä syystä, minkä vuoksi porvariston taholta ammuttiin työläisiä? Minkä hirveän rikoksen nämä olivat tehneet, jonka rangaistukseksi heitä vastaan kohdistettiin kuolettava tuli? — He eivät olleet tehneet pienintäkään rikosta, vaan pitkästä työnraadannasta väsyneinä ja riistännästä nälkiintyneinä lakkasivat työstä vaatien hieman parempia elinehtoja. He pyrkivät sovittelemaan taipumattoman isäntänsä, maakapitalistin ja hänen kumppaniensa kanssa, mutta heitä vastaan avattiin salakavala murhaava tuli halkopinojen takaa. He joutuivat äkkiarvaamatta surman suuhun, heitä vastassa oli salaisen lahtarikaartin tuliluikut. Porvariston johtajatkin hätkähtivät tuon kamalan tihutyön takia, hätkähtivät vain senvuoksi, että heidän salaisen järjestönsä tarkoitus paljastui liian aikaisin, nimittäin tarkoitus taistella aseilla voitokasta, rauhallisia keinoja käyttävää sosialistista työväenliikettä vastaan. Sanotaan, että kyllä koira haavansa nuolee. Ja niin teki porvaristokin. Porvarilehtiin ilmestyi valheellisia ja peitteleviä kirjoituksia tapahtumasta. Niissä vääristellen selostettiin, että miten muka lakkolaiset käyttäytyivät "uhkaavasti". Siten aikoi porvarisjohto panna parannuslaastaria puhjenneen mätäpaiseen päälle. Mutta Huittisten verilöyly osoitti päivänselvästi työväestölle porvariston verenhimoiset pyrkimykset. Sitä seurasi samanlaatuinen tapahtuma Porin lähellä sijaitsevassa Vanhassakartanossa, joka lopuksi äkättiin olevan lahtarikaartin hyvin varustettu linnoitus. Nämä ja monet muut toisenlaatuiset tapahtumat osoittivat selvästi, että porvaristo varustautui veriseen luokkasotaan. Aseettomina ollen olisi työväki jäänyt avuttomaksi lahtarikaartilaisten teurastettavaksi. Vasta yhdennellätoista hetkellä, jolloin porvaristolla oliympäri maanaseellisia lahtariosastoja, ryhtyi työväki hankkimaanpuolustusaseita. Niitä täytyi hankkia työväestön turvaksi, kun muuta keinoa ei enää ollut. Työväestön asestautuminen suoritettiin julkisesti, ja samalla luokkasodan välttämiseksi vaadittiin lahtarikaartin aseista riisumista. Jos porvaristo olisi tahtonut, niin olisi so voinut estää luokkasodan puhkeamisen julistamalla lahtarikaartin hajoitettavaksi. Mutta se toimi päinvastoin ärsyttävästi, vaatien vanhan asevelvollisuuden uudelleen voimaan pantavaksi ja "lujan järjestysvallan" perustamista, Salatakseen ja peitellen todellisia tarkoituksiaan nosti porvaristo sanomalehdissään suuren metakan työväen aseistautumisesta. Pääkaupungin suuret porvarilliset valtalehdet julkaisivat yhä toistuvia sepustuksia "punaisen hirmuvallan" leviämisestä ja mitenkä sosialistit nojaavat "vieraisiin pistimiin". Sosialistit kuljettavat Venäjältä aseita, matkivat maaseudun porvarilehdet.Se oli porvariston oman asekuljetuksen naamioimislaulu. Samaan aikaan tuotiin Venäjältä Suomeen porvariston laskuun vaununlastittain aseita ja ampumatarpeita. Ja niitä tuotiin lännestä, aina Saksasta asti tuotiin kiväärejä, tykkejä ja kuularuiskuja. Kiehuva luokkasota on paljastanut sen tosiasian, että juuri Suomen porvaristo itse taistelee "vierailla pistimillä" ja vieraiden maiden ammattitaitoisten lahtarien avulla oman maan työväenluokkaa vastaan. Tämän takia voikin Suomen porvaristoa verrata verenhimoiseen petoon, joka salakavalasti vaanien hyökkää uhrinsa niskaan, yrittäen purra sen valtasuonet poikki. Sellainen katala vihollinen on kukistettava. Kotoiset ja vieraat täällä hirmuvaltaa käyttävät työväen sortajat on lyötävä. Sitten vasta voi köyhälistö rakentaa suojaavan kodin porvarillisen yhteiskunnan raunioille.
Tähän tapaan pakinoitiin vaunun yhdessä nurkassa. Mutta tuskin oli täällä äänet vaienneet, kun toisessa, jonne näytti kasaantuneen joukon kokkasankarit, yhtäkkiä joku hypähti penkille ja nauruhermoja kutkuttavalla saarnaäänellä hihkaisi pitäen kädessään jotakin sanomalehteä: — Vaietkaat ja kuulkaat päivän teksti, kuulkaat mitä evankelis-luterilaisen kirkon papilla on sanottavana teille, te pejoonit. Herran nimeen siis:
"Tämä on pyhä sota. Tämä on Jumalan sota perkelettä vastaan. Tämä on Davidin sota kapinoivaa Absalomia vastaan. Tämä on Josuan sota filistealaisia vastaan. Tämän sodan on Jumala siunannut ja siunaa edelleen, sillä Hän on säätänyt esivallalle miekan, että se olisi 'rangaistukseksi pahoille ja kiitokseksi hurskaille'. Tämän sodan puolesta, suojeluskuntalaisten puolesta on niin ihanaa rukoilla. Mutta perkeleen joukkojen, punakaartilaisten aseille ei Herra anna menestystä, vaikka joku yrittäisi sitä niille rukoilla. — Oi siunaa Herra Suomen kansan pyhä vapaustaistelu pikaisella, ihanalla voitolla ja siunaa suomalaiset uljaalla uhrimielellä. Niin Jumalan kiitos — pian on liehuva vapauden viiri Helsingissäkin hallitushuoneiden harjoilla, 'Jumala kanssamme', eteenpäin kohti etelää vapauttamaan vankeina olevat vielä elävät veljemme, sisaremme ja vainajiemme, marttyyrien silvotut, raadellut ruumiit. — Oi pala kirkkaana sydämmissämme pyhän sotamme jumalallinen uhriliekki!"
Aamen, ja se tapahtukoon!
Näin sanoo piskuinen paimen herran öljymäessä, ja jotta ette luulisi, että tämä on ämmäin hörinöitä tai minun omaa keksintöäni, niin voin ilmoittaa tämän hengeltä väkevöidyn nasiirin nimenkin. Hän onRentola, Kuhmoisten pappi, ja on hän tämän korkean-veisunsa painattanut, jotta ei se hukkaantuisi.
Mitä pi'ätte, hä?
Rehevä naurunremakka tärisytti vaunua palkiten hyvätuulisen toverin esitystä. Mitä tuli itse "saarnaan", ei siihen kiinnitetty suurtakaan huomiota. Tiedettiinhän mitä papit ajattelivat. Olivathan nämä "köyhien ja turvattomien puoltajat" myyneet sielunsa perkeleelle, kapitalistiluokalle, ja alentuneet karkukoirina luskuttelemaan niitä, joilta olivat jopa pakolla ryöstäneet viimeisenkin omaisuuden tähteen palkaksi siitä, että olivat tehneet voitavansa tylsyttääkseen puhtaiksi nylkemänsä uhrit kapitaalin vastaansanomattomiksi juhdiksi, ja nyt vihdoin yllyttivät muutenkin verenhimoisia lahtareita hurmeeseen hukuttamaan koko proletariaatin, paiskaamaan sen ristille kuin muinen paiskattiin ehkä yhtä viaton Kristus, jonka sanansaattajia näiden väärien profeettain juuri muka piti olla.
— No, sellainen huone kuin hyyryläisetkin, tokaisi joku: mitä muut sitä minäkin, tuumivat kristillisen kirkon Rentolat. Mannerheimhan puolestaan on Dagens Nyheterin haastattelijalle juhlallisesti ilmoittanut, että kaikkien meidän "kapinoitsijain ja maanpettureiden" rangaistus onkuolema, ja Renvall puolestaan antanut tietää rangaistuksen laadunkin:hirtto. Ja keitä ei hän kätyreineen hirtä, heiltä riistää hän kansalaisoikeudet, heistä tehdään paarioita.
— Ja olisi tehty sittenkin, vaikka emme olisi nousseetkaan aseelliseen vastarintaan, vakuutti joku toinen.
— Niin, huomautti kolmas, jonka ääni värisi liikutuksesta, mutta riistoluokan hankkeet olivat liian läpinäkyvät, jotta niiden suhteen olisi voinut erehtyä. Maamme työväenluokka ei mielinyt kurjana raukkana alistua nykyaikaisten Neerojensa pakko-ikeen alle, vaan päätti viimeiseen veripisaraansa puoltaa elämisoikeuttaan, taistella vapaudestaan. Suomalainen työmies on paljastanut päänsä laskeakseen historian vaakakuppiin köyhälistön vapauden hinnan koko maailman silmäin edessä. Eikä mikään vallankumous ole traagillisuudessaan ylevämpi, jalossa uhrautuvaisuudessaan ja lannistumattomassa sankariudessaan ihanampi kuin tämä köyhälistön vallankumous. Tämän vallankumouksen kautta astuu Suomi vasta uudenajan historiallisten kansojen joukkoon, Tämän vallankumouksen kautta lakkaa Suomi olemasta pelkkä idyllinen maa rauhallisille asukkailleen, revontulineen ja keskiyön aurinkoineen, joka vetää puoleensa vain yläluokan laiskoja vetelehtijöitä — turisteja —; se muuttuu pyhäksi maaksi, jossa ulkomaalainen toveri kunnioittaen paljastaa päänsä laskeakseen seppeleen vapauden puolesta kaatuneiden sankarien veljeshaudalle.
Niin, tuskinpa ne toverit, jotka ovat kaatuneet Karjalassa, Savossa, Keski-Suomessa ja Satakunnassa, käsittivät tehtävänsä koko suuruutta ja ääretöntä laajakantoisuutta. Tokkopa he aavistivat, miten syvältä kyntää se historian aura, jonka sarviin tällä hetkellä on tarttunut suomalaisen työmiehen jäntevä käsi? — Niin, ehkäpä ei: — tulevat sukupolvethan sen vasta täysin käsittävät, sukupolvet, jotka tästä uljaasta taistelusta parhaimmat hedelmätkin tulevat nauttimaan.
Mutta yksi asia on kuitenkin varma — köyhälistö ottaa kaikkialla vastaan innostuneena taistelukutsun; tykkien jyskeessä, kuularuiskujen rätinässä ja kiväärien paukkeessa kuulee sen korva vapauden kellojen soiton.
Ja siinäpä onkin kyliä. Mitäpä enempää tarvitaankaan. —
Ymmärtää aikansa, totella historian ankaraa käskyä, antaa elämälle, mitä elämä vaatii, enempää ei ihmiseltä voida vaatia. — —
Sanoi, ja hänen sanansa eivät kaikuneet kuuroille korville, sillä hän puhui koko itsetietoisen joukon suulla. Eihän ollut matkalla muodotonta kanuunanruokaa, vaan valveutuneita työläisiä, jotka tiesivät mitä tekivät ja tekivät mitä velvollisuus vaati.
Kuoleman kentillä.
Yöllä pääsivät he perille. Mutta levon sijasta, jota ehkä useimmat olivat ajatelleet, sai vastasaapunut joukko määräyksen heti lähteä puhdistamaan vasemmalla sivustalla sijaitsevaa herraskartanoa, mitä lahtarit pitivät tukikohtanaan häiritessään siiven toimintaa. Nurisematta lähtivätkin tulokkaat kohti tulikastettaan saaden mukaansa ratsuväkeäkin.
Kuu valaisi valkeita hankia ja synkkiä metsiä pitkin maantie varsia, kun monisatalukuinen punakaartilaisjoukko marssi osoitettua kylää kohti. Korvia hiukan kipristi pakkanen, mutta reipas marssi lämmitti. Tähdet tuikkivat tummalta pohjaltaan kirkkaasti ja ystävällisesti. Lämmin oli miesten mieli. Innostua paloi kansanmiesten silmissä, kun he painalsivat kohti vihollista, etuoikeutetun porvariston kokoamaa armeijaa vastaan. Kaikki heidän kärsimyksensä, heidän vuosikymmeninen puutteensa, hätänsä, kärsimänsä potkut, solvaukset, nöyryytykset, kaikki ne olivat nyt puhjenneet yhteiseksi luokkavihaksi loiseläjiä kohtaan, jotka asevoimin yrittivät etuoikeuksiaan suojella ja nälkään näännyttää kansan suurimman osan, sen työväenluokan. Mutta tämä viha, luokkaviha ei puhjennut heissä ilmi vihana yksilöitä kohtaan, sillä miehet, ollen järjestyneitä työläisiä, tajusivat nyt olevan kysymyksessä vanhan riistojärjestelmän tuhoamisen, eikä yksilöllisen vihan tyydyttämisen.
Senvuoksi paisuttikin miesten povia ylpeys, ilo siitä, että he voivat tehdä jotakin saavuttaakseen vapauden kansalle vuosisataisorjuudesta. Komppaniassa oli puolet maalaisväkeä, puolet kaupunkilaisia. Toiset ajattelivat entistä maaorjuuteen lähentelevää elämäänsä, toiset palkkaorjuuttaan, kotejaan, äitejään, vaimojaan, lapsiaan, joiden tulevaisuutta he menivät puoltamaan.
— Tunnussana! kajahti äkkiä metsärinnasta vaatimus.
— Leipäkortti! vastasi päällikkö komppaniansa puolesta.
Marssi jatkui tahdikkaasti, äänettömyydessä.
Päästiin muutamien kilometrien päähän määräpaikasta. Rintama levennettiin. Äkkiä toivat etujoukot kaksi valkokaartilaista pistimien välissä ylipäälliköiden eteen, jotka parhaillaan neuvottelivat hyökkäyksestä. Miehet olivat puetut valkoisiin villapaitoihin, valkoisiin housuihin ja valkoiseen hiihtolakkiin.
— Kuinka monta miestä teitä on? Kuka on johtajanne? Onko teillä tykkejä?
— Emme ole ilmiantajia, vastasi toinen vangeista ylpeästi. Hän oli ilmeisesti herraspoikanen, tuskin kahdenkymmenen. Hän esiintyi röyhkeästi ja halveksien. Toinen näkyi olevan työläinen, jonka koko olento tuntui painuvan kokoon häpeästä. Ilmeisesti oli hänet houkuteltu porvarien kaartiin, sillä toisten työläisten näkeminen herätti hänessä omantunnon tuskia.
Heiltä ei saatu mitään tietoja. Heidät määrättiin seuraamaan rintaman taakse. Vahti, joka heitä kuljetti, yritti omasta alotteestaan tiukata tietoja. Kun ei saanut, huitasi nuorukaista vasten suuta. Mutta samassa iski päällikön nyrkki vahdin maahan.