"Hyvä onkin, Villisika ei tappele kernaasti kummitusten kanssa."
Nojautuneena keihääseensä seisoi Villisika valkoisten neitojen teltan edessä ja tuijotti järvelle. Sillä puolellahan piti jotakin tapahtua, ja siksi hän suuntasi katseensa sinne, kääntämättä huomiotaan muuhun osaan leiriä. Vihollisia ei ollut näillä seuduin, korkeintaan saarella, vaikkei hän oikein siihenkään uskonut, niin ettei vahtiminen suurta vaivaa tuottanut. Bisamirottahan oli vienyt mukanaan vahdit porteilta, sehän todisti parhaiten, ettei siltä puolen mikään vaara uhannut.
Tuli saarella paloi yhä kirkkaammin, mutta ei ainoatakaan ihmisolentoa näkynyt tulen ääressä. Hetken kuluttua hän oli näkevinään vedenpinnalla, saaren ja rannan välissä tummia varjoja, jotka liikkuivat saarta kohti. Varmaankin siinä Bisamirotta ja hänen toverinsa sousivat salaperäistä vihollista vastaan.
"Eivät he löydä sieltä muita kuin kummituksia", mutisi Villisika.
Juuri kun hän oli päässyt tähän lopputulokseen, tunsi hän vahvojen käsivarsien tarttuvan kiinni ja ennenkuin hän ennätti ruveta vastarintaan, makasi hän aseettomana maassa ja intiaani, välkkyvä tikari kädessä, painoi polvellaan häntä rintaan kuiskaten:
"Ole vaiti tai kuole — — —"
Villisika oli kernaammin vaiti. Samassa ilmestyi valkoinen mies pimeästä ja Villisika sidottiin käsistä ja jaloista ja kapula pantiin hänelle suuhun.
Nyt teltan oviverho siirtyi syrjään ja Lydia ja Greta Printz astuivat ulos, täysin valmistuneina pakoon. Nähdessään pelastajansa unohti Greta ilossaan kaikki sovinnaisuuden säännöt ja heittäytyi Pekka Drufvan kaulaan. Onnen huumeessa heidän huulensa yhtyivät.
"No mutta Greta", huudahti Lydia varsin kovalla äänellä, mutta hänen nuhdesaarnansa keskeytyi huutoon, joka heti sai hänet vaikenemaan. Kaketu oli herännyt, nähnyt neitojen pakenevan teltasta ja seisoi nyt huutaen teltan ovella. Mutta hänen huutonsa ei toistunut enää. Kaketu joutui saman kohtalon alaiseksi kuin Villisikakin ja laskettiin maahan tämän viereen.
"Se olisi harmillista", sanoi Pekka Drufva, joka nyt oli ennättänyt virota suudelmasta, "jos hänen huutonsa on herättänyt naiset leirissä. Tosin meidän ei tarvitse pelätä heitä, mutta he voisivat nähdä, mitä tietä me pakenemme ja uhuttaa takaa-ajajat kintereillemme."
Tämä pelko oli kuitenkin turha. Jos joku nukkuvista naisista oli herännyt huutoon, niin luuli hän varmaankin, että joku villi eläin oli päästänyt tuon äänen.
Pakolaiset kiiruhtivat nyt eteläiselle portille. Juuri kun he olivat kulkeneet ahtaasta aukosta, joka oli avattu risuvalliin, astui varjo heidän tielleen. Miehet tarttuivat aseihinsa, mutta se oli Metsälilja, joka tahtoi sanoa jäähyväiset suojateilleen. Lydia ja Greta syleilivät ja suutelivat häntä.
Kun he hetken kuluttua erosivat, sanoi Metsälilja:
"Suokoon Manitu onnea matkallenne! Ja kun te istutte taas hyvässä turvassa valkoisen päällikön wigwamissa, niin ajatelkaa joskus Metsäliljaa, joka ei koskaan unohda teidän kauniita kasvojanne eikä ystävällisyyttänne punaista naista kohtaan."
Sitten hän katosi kuin haamu pimeään.
Paikalla, jonka Metsälilja oli neuvonut, he löysivät kanootin, joka heti työnnettiin vesille, ja siinä oli paitsi luvattua telttaa ja ruokavaroja, myöskin pari lämmintä vaippaa. Rannan varjossa he sousivat etelään, ja jo aamun sarastaessa olivat he ennättäneet siihen kohtaan, missä Timberjoki laskee vetensä järvestä. Täällä virta tuli soutajien avuksi ja nyt kevyt kanootti kiiti joen tuuheiden rantojen lomassa nopeaa vauhtia eteenpäin. Vähää ennen auringonlaskua he saapuivat ensimäiselle koskelle. Täällä tytöt nousivat pois kanootista, ja Pekka Drufva ja Uncas kantoivat helposti kevyen veneen kosken ohi. He käyttivät nyt myös tilaisuutta hyväkseen ja aterioivat rannalla. Lydia kysyi Pekka Drufvalta:
"Etkö luule, että nuo yhdeksän intiaania, jotka olivat leirissä, ajavat meitä takaa?"
"Aivan varmaan he sen tekevät", vastasi Pekka Drufva, "mutta ei ole luultavaa, että he saavat meidät kiinni. Vasta päivän valossa voi olla kysymystäkään meidän jälkiemme etsimisestä. Ja kun he löytävät ne, eivät he voi tietää, minnepäin me olemme kulkeneet, sillä vesi ei jätä jälkiä jälkeensä. Mutta vaikka he arvaisivatkin, että olemme soutaneet Timberjoelle, mikä oletus on hyvin lähellä, niin olemme sittenkin päässeet niin paljon edelle, ettei luulisi heidän saavan kiinni meitä. Varmuuden vuoksi me valmistamme teille makuusijat kanootin pohjalle ja jatkamme soutua koko yön."
"Mutta", sanoi Greta luoden lämpimän katseen Pekka Drufvaan, "siinä tapauksessa et sinä eikä Uncaskaan saa levätä."
"Se ei merkitse mitään", vastasi Pekka Drufva hymyillen. "Me olemme sellaiseen tottuneet ja sitä paitsi me ensi yönä pystytämme teltan rannalle, ja voimme silloin vuoroon vahtia ja nukkua."
Koska matkan varrella ei tapahtunut mitään seikkailuja, supistamme kertomuksemme vain siihen, että sanomme Pekka Drufvan ja Uncasin saattaneen neljäntenä matkapäivänä molemmat tytöt onnellisesti vanhempiensa luokse. Tietysti oli ilo suuri Printzinhovissa ja tietysti kumpaistakin pelastajaa kiitettiin mitä lämpimimmällä tavalla. Mutta paljon aikaa ei heillä ollut nauttia näistä kiitoksista, sillä vielä samana iltana Pekka Drufva ja Uncas läksivät mohikaanien kyliin ottaakseen osaa suureen taisteluun.
Vanha tuttava.
Siihen aikaan, jolloin Pekka Drufva ja Uncas saapuivat mohikaanien leiriin, oli tosin jo joitakin tappeluja ollut taistelevien välillä, ja pääasiallisesti olivat mohikaanit ja heidän ruotsalaiset liittolaisensa voittaneet. Mutta ratkaiseva taistelu oli vielä jäljellä. Irokeesit, joiden päälliköksi Kovapää oli valittu, olivat peräytyneet yhä, mutta nyt koko irokeesien voima oli asettunut metsäisen ja kivisen harjun juurelle, jota kahdelta puolen rajoittivat pohjattomat suot, siis erittäin taitavasti valittu asema, joka tuotti kunniaa Kovapään sotapäällikköominaisuuksille. Heitä vastapäätä, mutta tasaisemmalla, joskin myös metsäisellä tantereella seisoi mohikaanien joukko. Keskiosan muodostivat mohikaanit itse "Mustan Jaguaarin", Uncasin sedän johtamina, joka usean vuoden kuluessa, niinkauankuin Uncas oli vielä liian nuori, oli toiminut mohikaanien päällikkönä. Oikeassa sivustassa seisoi 15 ruotsalaista sotamiestä luutnantti Schuten johtamina ja vasemmalla yhtä monta vänrikki Liljehöökin johdon alla. Sitä paitsi oli mohikaanien avuksi saapunut varsin suuri joukko delawareja joen toiselta puolelta, melkein kaikki Minquaheimoon kuuluvia. Nämät olivat sijoitetut osittain keskustaan, osittain kummallekin sivulle.
Samana iltana, jolloin Pekka Drufva ja Uncas saapuivat leiriin, pidettiin suurempi neuvottelukokous, jossa päätettiin, että yleisempi hyökkäys tapahtuisi seuraavana päivänä aamun valjetessa. Jotkut päälliköt puolustivat tosin yöllistä hyökkäystä, mikä parhaiten soveltui intiaanien sodankäyntiin, mutta siitä luovuttiin sillä perustuksella, että silloin pyssyistä ei olisi paljon hyötyä, ja niihinhän sitä kuitenkin eniten luotettiin.
Muutamia minuutteja ennen auringonnousua alkoi suuri taistelu, yksi suurimpia, mitä näihin aikoihin oli näillä seuduin tapahtunut.
Siihen aikaan, josta nyt on kysymys, erosi intiaanisota huomattavassa määrässä niistä taisteluista, joita sivistyneet kansat kävivät keskenään. Siinä ei näet taisteltu koskaan tihein rivein. Sellainen taito ei kuulunut intiaanien sodankäyntiin. Sitä ammuttiin vain suojusten takaa tai varsin harvoissa ampumalinjoissa. Tosin ei siihen aikaan kaivauduttu maahan niinkuin myöhemmän ajan sotamiehet, mutta intiaanit olivat tavattoman taitavat löytämään suojaa maan päältä. Puiden runkojen takaa, vieläpä puiden tuuheista latvoista saattoi sadella alas nuolia. Suojuksina käytettiin niinikään kallionlohkareita tai suurempia kiviä, luonnollisia syvennyksiä maassa tai tiheitä pensaikkoja, sillä okaiset pensaat, jotka Amerikassa ovat hyvin tavallisia, tekivät melkein samaa virkaa kuin piikkilanka-aitaukset meidän päivinämme. Ja valkoiset sotamiehet, jotka taistelivat punaisia vastaan, olivat pakotetut käyttämään samaa taistelutapaa kuin hekin, sillä muuten he olisivat olleet hukassa.
Jo päivällisen aikana oli taistelu päättynyt ja tuotti loistavan voiton mohikaaneille ja heidän liittolaisilleen. Koko irokeesijoukko tuli kokonaan hajoitetuksi. Sen jälkeen kuin päävoima oli tapettu tai vangittu, pakenivat jäljellejääneet. Kovapään tarkoituksena oli kylläkin ollut, että jos irokeesit joutuisivat tappiolle, vetäytyä hyvässä järjestyksessä takaisin, ja siltä varalta oli jo tehty valmistuksiakin rakentamalla murroksia taistelupaikan taakse, mutta Kovapää kaatui, saatuaan luodin suoraan päähänsä. Kovapään pää ei ollut kyllin kova vastustaakseen ruotsalaisen pyssymiehen kuulaa ja se lopetti hänen päivänsä. Hänen kuolemansa jälkeen irokeesijoukko ei pysynyt enää koossa, ja siksi ei suojelevista murroksistakaan ollut mitään apua, vaan pikemmin ne olivat esteenä pakeneville, ja vankien lukumäärää ne myös suuresti lisäsivät. Myöskin vastapuolueen päällikkö, vanha Musta Jaguaari, sai haavan taistelussa, se ei kuitenkaan ollut hengenvaarallinen, mutta hänet oli kannettava paareilla taistelukentältä omaan kyläänsä. Tästä oli seurauksena, että Uncas, joka joka tapauksessa varsin pian olisi ottanut päällikkyyden haltuunsa, nyt jo sai johtaa joukkoja.
Taistelun jälkeen palasi ruotsalainen joukko kotiin, sen jälkeen kuin luutnantti Schute oli ottanut intiaaneilta sen lupauksen, etteivät he kiduttaisi vankejaan. Uncas asettui takaa-ajavien etupäähän, ja Pekka Drufva seurasi mohikaanien erikoisesta pyynnöstä heidän kyliinsä. Syynä siihen oli se, että huhu tiesi kertoa, että pienempi joukko irokeesejä — 30 miestä, sanottiin — ryösti ja poltti meren rannassa sijaitsevissa kylissä, joista kaikki miehet olivat lähteneet sotaan. Ja niinpä oli sekä Uncas että taisteluun pystymätön Musta Jaguaari pyytänyt häntä johtamaan sitä joukkoa, jonka heti oli määrä lähteä näitä ryöstäjiä vastaan. Tämä pyyntö oli samalla niin suuri luottamuksenosoitus mohikaanien puolelta, ettei Pekka Drufva voinut kieltäytyä siitä. Ehkäpä hän siten oli ensimäinen valkoihoinen, joka toimi intiaanijoukon päällikkönä Amerikassa, ja se kunnia oli siksi suuri, ettei siitä käynyt kieltäytyminen.
Pekka Drufva ymmärsi vallan hyvin, miksi Uncas niin suurella innolla, melkeinpä kuumeella kiiruhdutti pakenevien irokeesien takaa-ajoa. Hän tahtoi anastaa Metsäliljan, ennenkuin irokeesit ennättivät lähteä leiristään liikkeelle Timberjärven rannalta. Mutta hienotunteisuudesta hän ei maininnut sanaakaan tästä otaksumisestaan.
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin me tapaamme Pekka Drufvan päällikkönä tilapäisessä intiaanileirissä lähellä merenrantaa. Hänen allensa olevaan joukkoon kuului noin 50 hyvin asestettua mohikaania. Tähän saakka ei hänen retkensä ollut erittäin onnistunut, sillä hän ei ollut vielä tavannut sitä irokeesijoukkuetta, jonka hävittäminen oli hänen matkansa päämääränä. Sen sijaan hän oli nähnyt runsaasti jälkiä sen tuottamista vaurioista: ryöstettyjä ja poltettuja kyliä, hävitettyjä viljelysmaita, murhattujen tai ryöstettyjen naisten ja lasten verenjälkiä, ihmisparkojen, jotka eivät olleet ennättäneet paeta ryövärijoukkoa ja jotka olivat olleet suojelijoita vailla, koska taisteluun pystyvät miehet olivat lähteneet sotaan. Nyt oli hänellä kuitenkin syytä olettaa, että hän piankin saisi väkivallantekijät käsiinsä. Tiedustelijoita oli lähetetty edeltä ja odottaessa heidän paluutaan oli pystytetty leiri lehtevään metsään, missä puro solisi merta kohti.
Pekka Drufva loikoili polttaen piippua monen sadan vuoden vanhan pyökin alla, ja hänen punaiset sotilaansa olivat ryhmittyneet maalauksellisissa asennoissa hänen ympärilleen. Odottaessaan uutta marssikäskyä söivät mohikaanit kuivaa ruokaa repuistansa, sillä tulta ei ollut lupa sytyttää metsänriistan paistamista varten, koska nuotiosta nouseva savu olisi voinut varoittaa irokeesejä.
Sillä välin Pekka Drufvan ajatukset kiertelivät sen päämäärän ympärillä, joka viime aikoina oli ollut niiden keskipisteenä. Ja olihan tämä päämäärä siksi korkea, että se vaati perinpohjaista tuumimista. Mitenkä hän, köyhä ja vähäpätöinen tiedustelija, voisi kohota sellaiseen asemaan, että hän saattoi pyytää kuvernöörin tytärtä vaimokseen?
"Ei", mutisi hän itsekseen, "se ei käy täällä siirtokunnassa. En ole käynyt sotilaskoulua ja siksi minusta tuskin voinee tulla linnoituksen päällikköä. Mutta vaikkapa vastoin oletustani voisin siksi kohota, niin mitäpä tarjottavaa siinä olisi Gretalle? Sanotaan, että kuvernööri epäilee suuresti Lydiankin antamista Liljehöökille. Ja hän on kuitenkin vänrikki ja aatelismies. Mitenkä minulla olisi mitään mahdollisuuksia, minä, joka — en ole mitään? Mutta hänet minä voitan sittenkin. Siksi minun täytyy muuttaa alaa — — —"
Mutta mille alalle hän aikoi muuttaa, sitä me emme koskaan saaneet tietää, sillä juuri samassa palasi toinen tiedustelijoista ja ilmoitti, että irokeesit olivat pystyttäneet leirinsä syrjäiseen laaksoon noin tunnin matkan päähän siltä paikalta, missä mohikaanit olivat, sekä että kaikista merkeistä saattoi olettaa, että he aikoivat olla siellä yötä. Tiedustelija oli nähnyt, että heillä oli paljon mohikaaninaisia ja lapsia joukossaan sekä sitä paitsi vangittu valkoinen mies.
"Valkoinen mies", huudahti Pekka Drufva. "Kukahan se voinee olla?"
Sitä ei tiedustelija tiennyt. Nyt lähdettiin heti liikkeelle, ja tiedustelija oppaanaan kulki joukko niin nopeassa marssissa vihollista vastaan, kuin olosuhteet ja varovaisuus vain salli.
Kun he lähestyivät sitä paikkaa, missä irokeesien leirin piti olla tiedustelijan ilmoituksen mukaan, kuului omituista ääntä, jota Pekka Drufva aluksi luuli jonkun tuntemattoman villin eläimen ulinaksi. Mutta, tultuaan lähemmäksi selvisi hänelle, että joku hengenahdistuksessa oleva ihminen valitti ääneensä. Nyt vauhtia lisättiin. Pian he olivatkin perillä. Ääneti ja notkeasti kuin kissat heittäytyi pari mohikaania vahdin kimppuun, ja kun tämä oli ikiajoiksi vaiennut, saattoi koko joukko, leirin huomaamatta, hiipiä kattilanmuotoisen laakson reunaan, jonka pohjalle, harvan metsän suojaan, leiri oli pystytetty. Tiheän pensaikon takana lymyten näki nyt Pekka Drufva, mistä nuo kaameat huudot läksivät. Alaston, valkoinen mies oli sidottu paaluun ja parasta aikaa häntä kidutettiin, irokeesien hyppiessä ja tanssiessa ilosta hänen ympärillään.
Kuivista risuista oli sytytetty pieni rovio miehen jalkojen väliin, ja liekit nuolivat hänen pohkeitaan. Sillä välin eräs irokeeseista, joka näytti ikäänkuin valloilleen päästetyltä hornanhengeltä, pisteli teräväksi veistettyjä puikkoja hänen ihoonsa ja lihaksiinsa sinne tänne.
Pekka Drufva oli nähnyt kyllikseen. Hän nosti kiväärin poskelleen ja ampui ja päästi samalla huudon, joka oli mohikaaneille hyökkäysmerkkinä.
Kuula oli osunut paikalleen. Mies, jolla oli teräväpäisiä puikkoja kädessä, hyppäsi kuin haavoittunut metsäkauris, ja kaatui sitten hengettömänä uhrinsa jalkoihin. Nyt Pekka Drufva hyökkäsi alas rinnettä, potkaisi syrjään palavat risut ja tarttui puukkoonsa katkoakseen vangin köydet. Mutta juuri kun hän lähestyi häntä, hätkähti hän, ikäänkuin hän olisi nähnyt kaamean näyn. Hän oli nähnyt vangin kasvot ja tuntenut hänet.
"Miten ihmeessä sinä olet täällä, Rapatalon Lassi, ja mistä se johtuu, että näin monen vuoden kuluttua näen sinut näin kaameassa tilassa", kysyi hän ihmeissään.
Vankikin oli tuntenut pelastajansa, mutta hän ei vastannut kysymykseen, vaan sanoi surkealla äänellä:
"Jos sinä, Pekka Drufva, tahdot kostaa minulle kaiken sen pahan, minkä tein sinulle Ahvenanmaalla, niin Jumalan tähden, iske minuun heti, sillä olen jo kärsinyt helvetillisiä tuskia syntieni sovitukseksi sekä sinua että muita vastaan."
Vastaamatta tähän pyyntöön kohotti Pekka Drufva puukkoansa, jolloin Rapatalon Lassi sulki silmänsä ja lyyhistyi kokoon, sillä nyt hän odotti kuoliniskua. Mutta sen sijaan katkottiin hänen köytensä ja petetty nuoruudenystävä talutti hänet mättäälle, missä hän kevyesti ja hellävaroen poisti pistävät puupuikot ja antoi Lassin oikaista itseään pehmeässä ruohikossa.
Nyt Pekka Drufva tarkasteli mohikaaniensa askartelua sillä välin kuin heidän päällikkönsä oli suorittanut armeliaisuuden työnsä.
Tappelu oli jo päättynyt. Irokeesit olivat tulleet siihen määrin yllätetyiksi, että vain harvat olivat nousseet vastarintaan, ja kun nämät olivat kaadetut maahan, antautuivat toiset vangeiksi. Ei ainoakaan ollut päässyt pakoon kertoakseen muille irokeeseille miten ovelan ryöstöjoukon oli käynyt. Mohikaanivangit, joita oli varsin paljon leirissä ja jotka yksinomaan olivat naisia ja lapsia, päästettiin vapaaksi, kuolleet haudattiin ja haavoittuneet sidottiin.
Niinpiankuin taistelu oli ratkaistu, oli Pekka Drufva kutsunut erään lääketaitoisen intiaanin Lassin luo, joka sitoi hänen monet, joskin varsin vaarattomat haavansa ja antoi siten mies paralle lievitystä, jonka jälkeen hänen ylleen puettiin hänen vaatteensa, jotka löytyivät irokeesien tavaroiden joukosta. Vasta sitten Pekka Drufva kävi hänen viereensä istumaan ja jatkoi keskustelua, jonka pelastustyöt olivat keskeyttäneet.
"Sinä taisit pelätä, Lassi, että aioin nyt kostaa sinulle sen, minkä Ahvenanmaalla teit minulle. Voin vakuuttaa, etten hetkeäkään ole mitään sellaista ajatellut. Kosto on paha, joka tavallisesti tahraa kostajaa enemmän kuin hänen uhriaan. Eihän meidän, lyhytnäköisten ihmisten asia ole kostaa, korkeintaan meidän tulee rangaista, jos rankaisu tapahtuu oikeuden ja kohtuuden mukaan. Sen pahan johdosta, jota minulle olet tehnyt, Lassi, olet sinä mielestäni saanut kylliksi suuren rangaistuksen. Muuten voidaan panna kysymykseen, tokko oikeastaan olet tehnyt minulle mitään pahaa. Sinä tartuit minun elämääni ja annoit sille uuden suunnan, mutta siitä ei minulla ole vähintäkään valittamisen syytä. Jollei sinua olisi ollut, niin olisin kai minä nälällä ja vaivalla päässyt kappalaiseksi jonnekin Ruotsissa tai Suomessa. Se olisi varmaankin paljoa vähemmän miellyttänyt minua kuin nykyinen elämäni, joskaan en erinäisistä syistä enää ole oikein tyytyväinen siihenkään. Mutta nyt sinun pitää kertoa minulle, mikä kummallinen kohtalo on tuonut sinut tänne, niin että aivan odottamatta tapasimme toisemme tässä erämaassa."
Rapatalon Lassi kertoi nyt seikkailunsa. Pian sen jälkeen kun Pekka Drufva oli lähtenyt Ahvenanmaalta, oli hän myönyt talonsa ja ottanut pestin laivaan. Sitten hän oli purjehtinut monella suurella aluksella, viimeksi englantilaisella, jonka oli määrä mennä Länsi-Intiaan. Atlantin valtamerellä oli noussut kova myrsky, laiva oli eksynyt oikeasta suunnastaan ja vihdoin saanut vuodon. Yötä päivää tehtiin työtä pumppujen ääressä, sillä lännessä häämöitti maata, joka varmaankin oli Amerikan mannerta, ja toivottiin, että laiva ennättäisi ajautua maihin ennenkuin se uppoaisi. Mutta se ei onnistunut. Alus alkoi vajota. Silloin miehistö asettui kahteen pieneen pelastusveneeseen, kapteeni ja kolme miestä toiseen, ja perämies ja kolme miestä, joiden parissa Lassikin oli, toiseen. Minne kapteenin vene joutui, sitä ei Lassi tiennyt, sillä veneet joutuivat jo heti erilleen toisistaan. Mutta vihdoin perämiehen vene pääsi hiekkarantaan. Siellä he nousivat maihin. Maa näytti asumattomalta, mutta samoiltuaan jonkun aikaa sinne tänne, kohtasivat he intiaanikylän, jossa ei kuitenkaan ollut muita kotosalla kuin pari vanhaa ukkoa sekä naisia ja lapsia. Heille kerrottiin, että kaikki miehet olivat lähteneet sotaan toista intiaaniheimoa vastaan, jotka nimittivät itseään irokeeseiksi. Aluksi oli merimiesten hyvin vaikea tulla toimeen kylässä, jossa ei kukaan ymmärtänyt englanninkieltä. Mutta sattumalta Lassi oli tullut puhuneeksi ruotsia eräälle intiaanivaimolle ja suureksi hämmästyksekseen hän huomasi, että tämä ymmärsi häntä. Hän sai nyt kuulla, että ruotsalainen linnoitus ja ruotsalaisia uutisasukkaita oli jonkun matkan päässä sisämaassa ja että ruotsalaiset olivat mohikaanien hyviä ystäviä, niin, olivatpa he lähettäneet apujoukkoja sotaankin irokeesejä vastaan. Me jatkamme nyt Lassin omilla sanoilla:
"Meidät otettiin erinomaisen hyvin kylässä vastaan, varsinkin kun he kuulivat, että minä olin ruotsalainen. Me saimme hyvän aterian ja sen jälkeen meille luovutettiin maja, jossa saimme nukkua, sekä luvattiin seuraavana päivänä antaa meille oppaaksi poika, joka johtaisi meidät ruotsalaiseen linnoitukseen. No, me läksimme varhain levolle, sillä olimme kovin väsyneet paljosta valvonnasta ja kovasta työstä merellä sekä samoilusta päästyämme maihin. Melkein heti me vaivuimme uneen. Mutta hyvä Jumala, olipa se heräämistä! Majan joka nurkka paloi, ja kun me hyökkäsimme ulos, välkkyivät verenhimoiset kirveet päittemme päällä. Meillä ei ollut mitään muita aseita kuin puukkomme, mutta niillä me asetuimme vastarintaan niin hyvin kuin taisimme. Mutta niistä ei ollut pitkälle apua. Perämies ensimäisenä kaatui pää halkaistuna, ja molemmat toverini seurasivat pian jäljessä. Minut he iskivät takaapäin maahan ja koko kasa intiaaneja kävi kimppuuni. Silloin antauduin vangiksi, mutta jos olisin tiennyt, mikä minulla oli edessä, olisin, Jumala antakoon minulle anteeksi, kernaammin iskenyt puukon omaan rintaani. Me emme kuitenkaan olleet suorittaneet työtämme niinkään huonosti, sillä kolme intiaania makasi henkitoreissaan ympärillämme. Siksi kai he sitten kiduttivat minua niin kauheasti. Intiaanikylän he polttivat, ryöstivät kaiken sen, mikä heistä oli arvokasta ja ajoivat naiset ja lapset suurena joukkona edellään aivan kuin karjaa. Sitten lähdettiin erämaahan, ja kaksi päivää me kuljimme ennenkuin saavuimme tänne. Minusta tuntui kuin he olisivat pelänneet takaa-ajajia, ja siitä minä iloitsin, sillä taistelussa toivoin pääseväni vapaaksi. Täällä he luulivat olevansa hyvässä turvassa. Niinpä he päättivät pitää iloa minun kustannuksellani ja paalu pystytettiin maahan. Loput sinä tiedät, Pekka Drufva."
"Niin, minä tulin viime hetkessä, mutta Jumalan kiitos, sittenkin ajoissa, sillä haavasi eivät ole hengenvaarallisia. Mitä nimeä sinä käytit merimiehenä?"
"Minua sanottiin Ahvenanmaan Lassiksi."
"Hyvä, sillä nimellä minäkin tahdon kutsua sinua, sillä vanha nimi repii turhat haavat auki. Nyt saat seurata mukanani ruotsalaisten siirtokuntaan, missä minä asun, ja minä pidän kyllä huolta siitä, että haavasi paranevat pian. Sitten saat jäädä sinne tai lähteä jollakin laivalla merille, aivan niinkuin haluat."
Kyyneleet kimaltelivat Lassin silmissä, kun hän vastasi:
"Pekka Drufva, tästä lähtien tahdon palvella sinua. Silloin minusta ehkä voi taas tulla hyvä ihminen."
"No, siitä saamme sitten puhua", vastasi Pekka Drufva äänellä, joka ilmaisi liikutusta.
Hän antoi sitten intiaanien laittaa paarit oksista kuntoon, ja silläAhvenanmaan Lassia oli kannettava, sillä hän ei kyennyt kulkemaan.
* * * * *
Palatessaan mohikaanien päällikkökylään huomasi Pekka Drufva heti, että Uncas oli palannut takaa-ajomatkaltaan, ja ettei se ollut tulokseton ollut, näkyi muun muassa siitä, että päällikön teltan edessä kasvavaan puuhun oli sidottuna vanki, jonka hän heti tunsi. Se oli Peter Irgens.
"Retkesi on ollut onnekas", sanoi hän Uncasille, "sillä näen, että olet saanut vangiksi miehen, joka varmaankin oli koko sodan alkusyynä, ja jolla sitä paitsi on paljon tilitettävää ruotsalaisille."
"Niin", vastasi Uncas, "Vesirotta oli varmaankin ensimäisiä, jotka pakenivat, sillä hän oli jo ennättänyt takaisin Timberjärven leirille ja parhaillaan oli hajottamassa sitä yhdessä siellä olevien intiaanien kanssa, aikoen paeta pohjoiseen, irokeesien vakinaisiin kyliin. Mutta minä ennätin paikalle viime tingassa, piiritin leirin ja vangitsin heidät kaikki."
"Eikö Peter Irgens tehnyt vastarintaa vangittaessa?"
"Hurjaa vastarintaa. Mutta me piiritimme hänet ja iskimme maahan. Hän olisi nyt kuollut, jollei Uncas olisi sitä estänyt. Hän on jätettävä luutnantti Schuten käsiin."
"Se on oikein! Siellä hän on tervetullut. Mihin hänen poikansa, Will joutui?"
"Hän kaatui puolustaessaan noita risuvalleja, jotka Kovapää oli rakennuttanut paon varalta. Uncas itse halkaisi hänen päänsä tomahawkilla."
Mutta Pekka Drufvan uteliaisuus ei vieläkään ollut tyydytetty.
"Miten Metsäliljan kävi?" kysyi hän.
"Ukkosen Veli astukoon punaisen ystävänsä majaan", kuului vastaus.
Tietysti Pekka Drufva seurasi kutsua, ja päällikön suojasta astui häntä vastaan kaunis Metsälilja. Pekka hämmästyi suuresti, ei sitä, että Metsälilja oli siellä, sillä sen hän oli arvannut jo edeltäkäsin, vaan sitä, että hän astui häntä vastaan hymyilevänä ja iloisena, eikä lainkaan surullisena.
"Eikö Metsälilja sure Kovapään kuolemaa", kysyi hän ihmeissään.
"Kovapää oli urhoollinen soturi, ja nyt hän on päässyt onnellisille metsästysmaille, missä hän saa uuden vaimon. Miksikä Metsälilja sitä surisi", vastasi hän vilpittömästi.
"Mutta Metsäliljahan rakasti Kovapäätä", intti Pekka Drufva, "ja sitä jota rakastaa, sitä myös suree."
"Niin, Metsälilja rakasti suuresti Kovapäätä, mutta ei intiaaninainen voi rakastaa kuollutta miestä. Nyt hän rakastaa Uncasia. Kovapää on onnellinen, ja Metsälilja on onnellinen. Miksi siis surra?"
Että hänen rakkautensa Uncasiin ei ollut vain huulilla, sen saattoi helposti huomata niistä hellistä katseista, joilla hän seurasi nykyistä miestään.
Pekka Drufva oli aikonut pikimmiten palata kotiin Uuteen. Göteborgiin, mutta suurta juhlaa oli vietettävä kylässä ja Uncas oli hartaasti pyytänyt häntä jäämään sen yli, jota Pekka ei hennonutkaan kieltää. Uncas oli näet juhlallisesti nimitettävä koko heimon päälliköksi.
Samassa tilaisuudessa nimitettiin myös Pekka Drufva kaikilla juhlamenoilla mohikaanien alipäälliköksi, arvonimi, joka lienee tullut hyvin harvojen muiden osaksi. Joka tapauksessa hän oli ensimäinen, jolle se kunnia suotiin. Uncas itse laski sulkakruunun hänen päähänsä.
Ahvenanmaan Lassin seuraamana, jonka intiaanit kantoivat paareilla veneeseen, hän palasi sitten kotiin.
Viikkoa myöhemmin hirtettiin Peter Irgens Uuden Jokilinnan linnoituksessa.
Pekka Drufva lähtee pois Uudesta Ruotsista.
On juhannusaatto. Ruotsalaiset Uudessa Göteborgissa pitävät kiinni vanhan maan tavoista, ja siksi he viettävät kesän suurinta juhlaa köynnöksillä koristetun kukkasalon ympärillä, tanssien viulun ja klarinetin soiton säestyksellä, aivankuin kotona pohjolassa. Tosin ympäristö oli toisenlainen kuin vanhassa Ruotsissa, mutta juhannusilo on sama ja kansa samaa, joskin joukossa voi olla joku muukalainenkin.
Tasaisella ja kauniilla aukiolla Uuden Göteborgin linnoituksen edustalla oli kukkasalko pystytetty ja sen ympärillä pyöri nyt kirjavissa ryhmissä uutisasukkaita ja sotamiehiä, miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria. Katselijoiden parissa näkyi siellä täällä jonkun intiaanin teräväpiirteiset kasvot. Paitsi kaunis ilma ja juhlan vanhat perimätavat kohotti tunnelmaa se tieto, että laiva kotimaasta oli odotettavissa. Sellainen tapaus oli varsin harvinainen siirtokunnan elämässä, ja siksi se oli huomattu juhlatilaisuus, sillä sen mukana tuli kirjeitä ja uutisia vanhasta kotimaasta, elintarpeita, joita kauan oli ikävöity, ehkäpä myös joku rakas ystävä tai tuttava, joka oli päättänyt lähteä tälle pitkälle matkalle.
Kuvernööri vaimoineen ja tyttärineen olivat myöskin olleet tanssipaikalla. Molemmat tytöt olivat myös sydämen pohjasta ottaneet osaa tanssiin.
Ahvenanmaan Lassi on innokkaimpia tanssijia. Hän on nyt aivan terve tuon kamalan rääkkäyksen jälkeen intiaanileirissä. Pekka Drufva oli ottanut hänet mukanaan kotiinsa ja uskollisesti hoitanut häntä kunnes hän oli parantunut. Niinpä Ahvenanmaan Lassin katse, joka alituisesti oli kiintynyt Pekkaan, muistuttikin nyt uskollista koiraa, joka seuraa isäntäänsä joka askeleella. Ja hänen alituinen pyyntönsä oli se, että hän saisi jäädä Pekan läheisyyteen. Tiedustelijan toimeen ei Lassilla kuitenkaan näyttänyt olevan taipumusta, mutta hän oli monella tavalla suureksi hyödyksi.
Sillä välin kuin muut tanssivat, astelee Pekka Drufva käsi kädessä Greta neidon kanssa metsätiellä, joka johtaa Huokausten mäelle. Heidän välillään ei ollut oikeastaan koskaan ollut puhetta rakkaudesta, vielä vähemmän Pekka oli kosinut Gretaa sanan tavallisessa merkityksessä. Mutta he tiesivät rakastavansa toisiaan ja puhuivat keskenään kieltä, jota vain rakkaus täysin ymmärtää — kuitenkin enemmän katsein kuin sanoin.
Kun he olivat käyneet istumaan mäelle, keskeytti Pekka Drufva ensimäisenä äänettömyyden:
"Pian", sanoi hän, "tulee laiva kotimaasta tänne. Parin viikon kuluttua se palaa takaisin. Minä aion matkustaa sen mukana, jos kuvernööri antaa luvan."
Greta hätkähti, ikäänkuin neulan pistämänä.
"Ja lähdet pois Uudesta Ruotsista", huudahti hän.
"Niin", vastasi Pekka Drufva.
"Entäs pikku Gretasi? — — —"
"Hänen tähtensä minä juuri matkustankin —-"
"Mitenkä se on ymmärrettävissä? — Minä luulin, että sinä rakastit minua ja kerran pyytäisit isältäni minua vaimoksesi."
"Juuri siksi, että kerran voisin sen tehdä, minun täytyy lähteä täältä."
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Kyllä sinä sen heti käsität. Sanohan, pikku Greta, tahtoisitko sinä mennä naimisiin miehen kanssa, joka ei olisi muuta kuin siirtokunnan metsästäjä ja tiedustelija?"
"Tahtoisin, minä tahdon tulla vaimoksesi, vaikka et olisi muuta kuin siirtokunnan piiskuri — — —"
Pekka puristi lämpimästi hänen kättään. "Niin, niin, siten sinun lämmin sydämesi puhuu, mutta kylmällä järjelläkin täytyy olla sananvuoro tässä asiassa, ja se puhuu toista kieltä. Luuletko sinä, että siirtokunnan kuvernööri tyytyisi vävypoikaan, joka olisi minun nykyisessä asemassani?"
"Ehkei! Mutta isäni suosii sinua, ja hän on korottava sinut suurempaan virkaan. Niin, miksikä sinusta ei voisi tulla jonkun linnoituksen päällikkö. Olen kuullut, että uutta linnoitusta aiotaan rakentaa."
"Ei, pikku Greta, se olisi liian suuri harppaus. Täällä on toisia, joilla on oikeus ennen minua sellaiseen korotukseen. Vänrikki Liljehöökillä esimerkiksi. Muuten, pikku Greta, en minä kykene sellaiseen paikkaan, sillä voidakseen komentaa sotilaita, täytyy itsekin olla sotilas, mutta sitä minä en ole. Eikä Uusi Ruotsi ole sopiva koulukaan sitä varten. Ei, aivan toisella tavalla minun on voitettava sinut."
"Lähtemällä pois luotani, palaamatta ehkä koskaan takaisin", sanoi hän nyyhkyttäen ja heittäytyi Pekan rintaa vasten.
Pekka Drufva siveli hellästi Gretan tukkaa ja sanoi:
"Rauhoitu, pikku Greta! Miksikä ei voisi elää toivossa yhtä hyvin kuin epätoivossa? Paljon minä viime aikoina olen tuuminut tätä asiaa, ja nyt minä olen keksinyt suunnitelman, josta tahdon puhua sinulle. — Katsohan, pikku Greta, Saksassa on yhä sota eikä kukaan tiedä, milloin se päättyy. Siellä on tulevaisuutta nuorelle miehelle, joka pyrkii eteenpäin ja jolla on korkea päämäärä edessään. Sinne minä tahdon lähteä ja ruveta sotilaaksi. Siellä voi tulla korotetuksi. Olen kuullut kuvernöörin sanovan, että sotamarski Wrangel on hänen vanha ystävänsä. Hän on nyt ruotsalaisen armeijan päällikkö Saksassa. Kirje sinun isältäsi voisi tasoittaa minun tieni. Ja luulenpa, että minun onnistuisi muutamien vuosien kuluttua palata sinun luoksesi sellaisessa asemassa, että punastumatta omaa vähäpätöisyyttäni voisin pyytää isältäsi sinua vaimokseni. Se on minun uskoni ja toivoni. Ja siksi minä lähden."
"Mutta jos sinä kaadut sodassa?"
"Se on Jumalan kädessä. Sitä paitsi voi kuolema kohdata minua täällä yhtä hyvin kuin Saksassa. Nykyinenkin, vaatimaton toimeni on hengenvaarallinen. Kuolemassa, samoinkuin elämässäkin olen aina sinun omasi, pikku Greta!"
Nuori tyttö pyyhki pois kyyneleensä. Hänen silmiinsä syttyi loiste, joka todisti, että hän oli nyt voittanut arkuutensa. Hetken kuluttua hän sanoi:
"Alan uskoa, että olet oikeassa ja että suunnitelmasi on hyvä. En minä tahdo asettua sinun tulevaisuutesi tielle. Sydämessäni tunnen, että kerran tulen vielä sinun vaimoksesi. Lähde sinä. Minä odotan uskollisena morsiamena sinun paluutasi, ja sinä voit luottaa minuun, samoinkuin minä luotan sinuun."
Tämä lupaus vahvistettiin, niinkuin tulikin, suutelolla. Sitten nuori pari poistui Huokausten mäeltä ja palasi tanssipaikalle. Ei kukaan voinut heistä nähdä, että tänä juhannusaattona oli tehty päätös, joka suuresti vaikuttaisi kahden ihmisen elämään.
Juhannuspäivän jälkeisenä päivänä seisoi Pekka Drufva kuvernöörin edessä tämän työhuoneessa.
"Gabriel sanoi, että sinä halusit puhua jostain tärkeästä asiasta kanssani, Pekka Drufva. Annahan kuulla, mitä se on", sanoi kuvernööri.
"Kun minut karkoitettiin Uuden Ruotsin siirtokuntaan", sanoi Pekka Drufva, "niin tuomio kuului, että minun piti oleskella täällä, joskin vapaana miehenä, kolme vuotta. Tämä aika on nyt kulunut loppuun, ja ensi päivinä saapuu ruotsalainen laiva tänne, joka pian taas palaa kotimaahan. Minä tahtoisin kysyä teiltä, herra kuvernööri, sallitaanko minun lähteä täältä tämän laivan mukana?"
"Kuinka, poikaseni, oletko saanut meistä kylliksesi? Sinä olet tehnyt siirtokunnalle, ja erikoisesti minulle, niin suuria palveluksia, etten kernaasti tahtoisi kadottaa sinua. Mutta jos olet lujasti päättänyt, jättää meidät, niin en voi enkä tahdokaan panna vastaan. Tahtoisin kuitenkin, koska pidän sinusta kuin omasta pojasta, tietää, mitkä tulevaisuudentuumat viekoittelevat sinua puoleensa. Uteliaisuudesta en sitä kysy, vaan halusta voidakseni mahdollisesti auttaa sinua neuvoillani uudessa toimessasi."
"Niin, siinäkin suhteessa aioin vedota herra kuvernöörin hyväntahtoisuuteen."
"Hyvä, poikaseni. Avustustani, niin pitkälle kuin sitä riittää, olen valmis antamaan. Kerrohan nyt, mitä aiot!"
Pekka Drufva esitti kuvernöörille tulevaisuudensuunnitelmansa, josta hän aikaisemmin oli puhunut Gretallekin, Mainitsematta kuitenkaan mikä oli syvimpänä syynä hänen haluunsa saavuttaa korkeampi yhteiskunnallinen asema.
Kuvernööri kuunteli häntä mielihyvällä ja hänen kasvoilleen levisi yhä kirkkaampi ilme. Kun Pekka oli lopettanut, sanoi hän:
"Ihmeellistä todellakin, että ajatuksemme kulkevat aivan samaan suuntaan. Minä olen nimittäin syistä, joita sinun ei liene vaikea arvata, viime aikoina paljonkin ajatellut tulevaisuuttasi. Ja olen tullut melkein samoihin tuloksiin kuin sinä itsekin. Sinulla ei ole tulevaisuutta Uudessa Ruotsissa, niin, menenpä niinkin pitkälle, että uskallan väittää, ettei koko siirtokunnalla yleensä ole mitään tulevaisuutta. 'Yhtiö', jonka pitäisi rahallisesti kannattaa sitä, ei ajattele muuta, kuin miten se mahdollisimman pian voisi saada suurimman hyödyn rahoistaan, välittämättä lainkaan siirtokunnan tulevaisuudesta. Ja valtio! — Niin, jos rakas kuningattaremme uhraisi siirtokunnalle edes osankin niistä suunnattomista summista, joita hän tuhlaa ulkomaalaisille oppineille ja hovin huvituksiin, niin kaikki näyttäisi täällä toiselta. Sitä paitsi on Ruotsin valtiolla tätä nykyä niin monta rautaa tulessa lähemmälläkin, ettei sen huolenpito ulotu tänne saakka. Meidän työmme hedelmä on jonakuna kauniina päivänä joutuva hollantilaisten käsiin, jotka, sellaisia kauppiaita kuin he ovat, ymmärtävät kylläkin siirtokuntien tulevan arvon. Itse en tahdo vielä jättää työtäni kesken, vaikka kiusaus voisikin olla suuri, mutta sen verran voin sanoa sinulle, poikani, etten kovin kauan pysy täällä kuvernöörinä. Kun kunnialla voin luopua toimestani, teen sen myöskin. Tällaisten olosuhteiden vallitessa en voi kehottaa nuorta miestä, jonka parasta harrastan, jäämään tänne, kun hänellä voi olla hyvä tulevaisuus muualla tarjona. Ja se sinulla varmaankin on, Pekka Drufva. Sinä olet juuri sellainen nuorukainen, jolla täytyy olla hyvä tulevaisuus sotilasuralla, ja mitä siinä voin hyväksesi tehdä, sen myös teen. Saat kirjeen mukanasi sotaherra Wrangelille ja siitä varmaankin tulee sinulla olemaan hyötyä. Hyvät suositukset ovat aina edullisia nuorille eteenpäinpyrkiville miehille."
Pekka Drufva kiitti lämpimästi ja aikoi poistua, mutta kuvernööri pidätti häntä, laski kätensä hänen olkapäälleen ja katsoi syvästi häntä silmiin sanoessaan:
"Minä tiedän, mikä on sisimpänä syynä kohoamishaluusi, minä hyväksyn sen täydellisesti ja olen vakuutettu siitä, että jos Herramme sallii sinun elää, niin voit myös varmaan saavuttaa pyrkimystesi päämäärän."
Pekka Drufva iloitsi suuresti näistä sanoista. Nehän sisälsivät lupauksen, ja siksi hän hyvillä mielin poistui sen miehen luota, jota hän kerran toivoi saavansa nimittää apekseen.
Seuraavana päivänä laski "Enkeli" niminen laiva Uuden Göteborgin laivalaituriin, jossa se viipyi viikon päivät purkaen lastiaan ja lastaten uutta. Tänä aikana Pekka Drufva kävi jäähyväiskäynneillä monien ystäviensä luona siirtokunnassa. Joka hirsimajaan hän oli aina ollut tervetullut vieras, siksipä hänen lähtönsä herätti myös suurta surua ja kaipausta. Myöskin Pekka kävi päällikkö Uncasin luona mohikaanikylässä. Hyvästi jättäessään sanoi Uncas:
"Johtakoon suuri henki, joka hallitsee sekä valkoisia että punaisia miehiä, Ukkosen Veljen askeleet siten, että hänen tiensä autuaita metsämaita kohti kävisi suoraan eikä monissa mutkissa. Ja ajatelkoon Ukkosen Veli joskus punaista ystäväänsä meren toisella puolen, kun hän istuu omassa wigwamissaan tai nuotiotulen ääressä. Uncas ei ikänä unohda Ukkosen Veljeä."
Metsäliljalta Pekka Drufva sai jäähyväislahjaksi heinistä taiteellisesti palmikoidun laukun, jonka hän omin taitavin sormin oli tehnyt.
Koittipa sitten lähtöpäivä. Koko aukio Uuden Göteborgin ja laiturin välissä oli täynnä ihmisiä, joista toiset tahtoivat lausua Pekka Drufvalle jäähyväiset, toiset taas vielä viimeisen kerran nähdä laivan, joka edusti pientä osaa heidän rakkaasta isänmaastaan. Nyt köydet irroitettiin, purjeet nostettiin, viimeiset jäähyväissanat vaihdettiin, ja hitaasti "Enkeli" soljui Delawarejoen aavalle ulapalle. Laivan reunaan nojautuneena seisoi Pekka Drufva kiinnittäen kyyneleisen katseensa määräpaikkaan, missä Greta Printz istui korkean säkkikasan päällä, vuoroin painaen nenäliinansa silmilleen, vuoroin heilutellen sitä ilmassa. Eikä kumpainenkaan siirtynyt paikaltaan niinkauankuin he saattoivat nähdä toisensa.
Pekka Drufvan takaa häämöitti Ahvenanmaan Lassin hoikka vartalo. Hän oli pyytänyt ja rukoillut saadakseen seurata Pekka Drufvan mukana, ja tahtoi ruveta sotamieheksi samoinkuin Pekkakin. "Kun sinusta tulee upseeri", oli hän sanonut, "niin voin minä olla sinun passarisi." Eikä Pekalla ollut sydäntä kieltää.
Pekka Drufva oli aikonut seurata laivan mukana Göteborgiin, joka oli sen matkaan määränä, ja sieltä käväistä Jakobsdalissa isäänsä tervehtimässä, ennenkuin hän läksi Saksaan armeijaan. Mutta kohtalo ja oikulliset tuulet tekivät tämän aikeen tyhjäksi. "Enkelin" täytyi, kärsittyään vahingon merellä, laskea Amsterdamin satamaan ja viipyä siellä pitemmän aikaa saadakseen vaurionsa korjatuiksi. Näin ollen oli Pekka Drufvan mielestä viisaampaa matkustaa suoraan Hollannista sotanäyttämölle, kirjoitettuaan kotiinsa, että hän oli palannut Eurooppaan ja kerrottuaan tulevaisuudentuumistaan.
Saavuttuaan ruotsalaiseen armeijaan, hyväksyttiin sekä hänet ettäAhvenanmaan Lassi sotaväkeen. Mutta jo vuoden kuluttua tuli PekkaDrufva upseeriksi, ja kun hän rauhan jälkeen syksyllä jo palasiRuotsiin, oli hän luutnantti ja hänet kirjoitettiin Helsingenrykmenttiin.
Nyt hän oli kahden vaiheilla: matkustaisiko Uuteen Ruotsiin hakemaan morsiantaan?
Sydän käski, mutta järki kielsi. Kokemuksesta, joka johtui aina lapsuusajoilta saakka, hän tiesi, että hyvällä toimeentulolla on suuri merkityksensä kodissa. Voisiko hän elättää vaimonsa ja perheensä? Siihen hänen täytyi vastata kieltävästi. Tähän aikaan, jolloin ruotulaitos ei vielä ollut voimassa, oli upseereilla rauhan aikana vain puoli palkkaa, jolleivät he olleet garnisoonissa. Ja puolella palkalla ei hän itse edes voinut elää, vielä vähemmän vaimo ja lapset. Siksi hänen täytyi totella järjen ääntä ja, sen sijaan että hän olisi ajatellut naimista, koettaa hankkia itselleen sivutyötä, niinkuin kaikki upseerit saivat tehdä, joilla ei ollut yksityistä omaisuutta. Hänestä tuli maanmittari.
Maanmittareista oli siihen aikaan suuri puute, mutta ansio oli hyvä. Siten aika kului. Luopuipa kuningatar Kristiina vihdoin valtaistuimestaan ja Kaarle Kustaa tuli kuninkaaksi. Sen mukana syttyi Puolan sota, ja Pekka Drufva läksi kesällä 1655 taas mukaan. Samana vuonna everstiluutnantti Printz palasi Ruotsiin, jätettyään kuvernöörin paikkansa Uudessa Ruotsissa luutnantti Johan Papegojalle. Mutta vasta syksyllä hän perheineen astui maihin Göteborgissa, ja silloin oli Pekka Drufva jo Puolassa.
Rakastavaiset eivät siis saaneet tavata toisiaan.
Oikea saapuu.
Taaskin on juhannus-aatto soittoineen ja tanssineen ja salkoineen, mutta nyt on vuosi 1657. Yksitoista vuotta on siis kulunut siitä, kun viimeksi kohtasimme ketään tämän kertomuksen henkilöistä. Ja näyttämökin on toinen. Me olemme näet nyt Gunillaberg nimisessä kartanossa, joka sijaitsee noin kahden peninkulman päässä Jönköpingin kaupungista. Talon, joka ulkomuodoltaan on varsin yksinkertainen, mutta sijaitsee ihanalla paikalla, omisti Jönköpingin linnan komentaja, vanha tuttavamme Uuden Ruotsin päiviltä, everstiluutnantti, nyttemmin eversti Johan Printz. Vuonna 1655 oli hän näet saapunut kotimaahansa ja saanut yllämainitun toimen. Talvisin hän asui Jönköpingin linnassa, mutta ensi kertaa hän vietti nyt kesää vasta ostamassaan kartanossa, Gunillabergissä.
Tilavalla pihamaalla, jota tuuheat jalavat varjostivat, oli kukkasalko pystytetty ja sen ympärillä tanssitaan parasta aikaa. Katselijoiden parissa on eversti itse, ja hänen käsivarteensa nojautuu nuori kaunis nainen, jonka me heti tunnemme neiti Greta Printziksi, joka kuluneena yhtenätoista vuonna on vain entisestään kaunistunut. Vartalo on täyteläisempi ja piirteet vähemmän tyttömäiset, mutta silmät, reipas ryhti sekä veitikkamainen ilme on sama kuin ennenkin. Hän on nyt ainoana lapsena everstin talossa, sillä hänen toinen avioliittonsa on lapseton ja toiset tyttäret ovat naimisissa. Vuonna 1647 sai näet vänrikki Knut Liljehöök periä suuren tilan ja matkusti sen vuoksi kotiin ensimäisellä laivalla. Mutta sitä ennen vihittiin hänet Uuden Göteborgin vasta valmistuneessa kirkossa neiti Lydia Printzin kanssa, joka seurasi miestään Ruotsiin. Neiti Gretallakin oli, palattuaan kotimaahan, ollut useita kosijoita, mutta hän oli antanut kaikille rukkaset.
Kun isä ja tytär olivat hetken aikaa katselleet vilkasta elämää kukkasalon ympärillä, sanoi eversti:
"Tulehan, Greta, hetkeksi puutarhaan syreenilehtoon. Minulla on hiukan puhuttavaa sinulle."
Käytyään istumaan tuoksuavaan lehtimajaan, jonne melu ja soitto tanssipaikalta tuskin kuului, jatkoi hän puhettaan:
"Tahdon hyvissä ajoin valmistaa sinua erääseen vieraskäyntiin. Asessori Frejdenfelt tulee tänne huomenna. Niinkuin voinet arvata, tarkoittaa hänen käyntinsä ensi sijassa sinua."
"Ei, sitä en tosiaankaan voi ymmärtää, sillä annoinhan hänelle vuosi sitten rukkaset. Hänen sitkeytensä tuntuu minusta epähienolta."
"Mutta ajattelehan toki, Greta, sinä täytät pian 27 vuotta. Etkö aio koskaan mennä naimisiin?"
"Kyllä, kunhan oikea saapuu", vastasi hän iloisesti.
"Mutta jollei hän saapuisikaan koskaan?"
"Sitten minusta kai tulee vanhapiika. En luullut, että sinä, isä kulta, haluaisit päästä minusta."
"Sitä en haluakaan, niinkuin hyvin tiedät, mutta isän tulee ensi sijassa ajatella lapsensa onnea — ei omaansa. Ja minun varma vakaumukseni on se, että sinä tulisit onnelliseksi Frejdenfeltin kanssa. Hän on kelpo, hyvä mies ja myöskin varakas."
"Niin, hyvänen aika, eihän minulla ole mitään häntä vastaan huomautettavaa. Mutta hän ei voi tehdä minua onnelliseksi — hän ei ole oikea."
"Sinä ajattelet siis yhä edelleen luutnantti Drufvaa — sinä annat kuolleen miehen seisoa maallisen onnesi tiellä. Sitä en olisi otaksunut järkevästä Gretastani."
"Pekka Drufva ei ole kuollut."
"Mistä sinä sen tiedät? Minähän olen antanut tiedustella asiaa Puolan armeijassa. Sandomirin taistelun jälkeen vuosi sitten hän katosi. Varmaankin hän kaatui silloin."
"Ei kukaan ole nähnyt hänen ruumistaan."
"Ei, se on kyllä totta. Mutta se ei merkitse mitään. Oi, tyttöseni, sinä et tiedä, miten sodassa käypi. Moni urhoollinen sotilas kuolee eikä kukaan tuttu löydä hänen ruumistaan. Sandomir sijaitsee WeikseIin varrella. Varmaan moni vierähti jokeen ja virta kuljetti kauas heidän ruumiinsa."
"Niin, kuuluuhan se varsin uskottavalta, mutta on olemassa kaksi seikkaa, jotka tekevät sen, etten voi uskoa hänen kuolleen."
"Annahan kuulla."
"Ensiksikin on minulla selvä sisäinen tunne, että hän elää ja tulee hakemaan kauan odottanutta morsiantaan. Tuollainen tunne voi tuntua mielettömältä, sen myönnän kernaasti, mutta en voi päästä siitä eroon. Se on pysynyt minussa vireillä siitä saakka, kun Pekka ja minä erosimme toisistamme Uudessa Ruotsissa."
Eversti katseli tytärtään epäilevästi hymyillen. Mutta hetken mietittyään hän päätti olla vastustamatta tätä merkillistä todistetta ja kysyi sen sijaan:
"Ja mikä on toinen seikka?"
"Minä epäilen sitä miestä, jonka sinä, isä kulta käskit tiedustella asiaa. Luutnantti Gyllenspets tiesi, missä suhteessa olen Drufvaan. Mutta tuotuaan minulle nuo masentavat tiedot, hän kosi minua. Voihan siis helposti epäillä, etteivät hänen tiedustelunsa olleet puolueettomia."
"Tyttäreni, se mitä nyt sanot, on kova syytös luutnantti Gyllenspetsiä vastaan."
"En voi auttaa sitä, mutta — —"
Tähän keskustelu päättyi. Sen sijaan Greta tarttui lujasti isäänsä käsivarteen kiinni ja viittasi tielle. Syreenimaja oli korkealla kunnaalla ja sen aukosta saattoi nähdä yli koko laakson, missä tie kulki monessa kiemurassa. Gretan huomiota oli herättänyt ratsumies, sulkatöyhtö hatussaan, ja hänen jäljessään ratsupalvelija, kiiltävä haarniska yllä. Oli helppo nähdä, että ratsumies oli upseeri, vaikkei hänellä ollutkaan haarniskaa, mutta välimatka oli siksi suuri, ettei voinut tuntea hänen kasvonpiirteitään.
"Ehkäpä", huudahti Greta kiihkeällä äänellä, "on tuo tulokas oikea.Niin, niin, minä tunnen, että se on hän — Pekka Drufva."
Eversti katsoi moittivasti tyttäreensä, mutta ei vastannut, sillä koko hänen huomionsa oli kiintynyt lähestyvään ratsumieheen. Mutta turhaan hän ponnisteli näköään, sillä vieras upseeri oli kannustanut hevostaan ja ratsasti niin nopeasti, että mahdotonta oli tuntea häntä. Samassa pieni koivuhaka talon edustalla peitti hänet taakseen.
"Varmaan se on joku upseereistani Jönköpingin linnasta, luultavasti majuuri Hjärta, sillä olin erottavinani leveän kalunan hänen hatussaan."
Tämä väite jäähdytti hieman neiti Gretan intoa, sillä olihan todellakin todennäköistä, että tulija oli majuuri Hjärta, se hänen täytyi myöntää. Siksi hän luopuikin aikeestaan juosta edeltä kotiin, ennenkuin vanha isänsä ennättäisi perässä. Sen sijaan hän astui siis rauhallisesti isänsä rinnalla, joskin hänen sydämensä sykki rajusti ja hänen poskensa punoittivat. Seurauksena oli, että kun he saapuivat pihalle, seisoi palvelija pitelemässä molempia hevosia, mutta upseeria ei näkynyt. Varmaankin hän oli mennyt sisään taloon.
Eversti, joka luuli, että sotamies kuului Jönköpingin garnisooniin, mutta ei silti tuntenut häntä, kysyi:
"Mikä nimesi, poikani?"
Kysytelty teki kunniaa ja vastasi:
"Ahvenanmaan Lassi."
Greta neidon sydän sykähti. Sillä hän oli tuntevinaan sekä nimen että miehen.
Eversti kysyi edelleen:
"Ketä upseeria sinä teuraat?"
"Majuri Drufvaa", kuului vastaus.
"Hän se on, hän se on", kuului ilonhuudahdus Gretan huulilta.
Eversti ällistyi siinä määrin, että hän mykistyi ja katseli vain sotamieheen. Sitten hän nousi portaita ylös ja mutisi käsittämättömiä sanoja.
Hänen astuessaan saliin kohtasi häntä näky, joka pysähdytti hänet oven suuhun. Keskellä huonetta seisoi pitkä, kookas upseeri, jonka kasvot olivat everstille ennestään tutut. Ja hänen rintaansa vasten nojautui Greta neito, miehen lujasti syleillessä häntä. He olivat niin kokonaan syventyneet toisiinsa, ettei kumpainenkaan huomannut everstin tuloa. Mutta hetken kuluttua palasivat he jälleen maan päälle, ja silloin everstikin sai osansa syleilyistä, jotka päättyivät nuoren parin siunaukseen. Pian hän jätti heidät kuitenkin kahden, syyttäen tärkeää asiaa.
Asia oli se, että hän lähetti kirjeen asessori FrejdenfeltilleJönköpingiin, pyytäen ettei hän saapuisi juhannuspäivänäGunillabergiin, ei ainakaan siinä asiassa, josta hän aikaisemmin olimaininnut. Jos hän sen sijaan tahtoi olla läsnä Greta neidon ja majuuriPekka Drufvan kihlajaisissa, oli hän hyvin tervetullut.
Saapuiko hän juhlaan, sitä emme tiedä.