Koettelin vain suojata Deniseä ahdingolta, enkä sentähden aluksi tajunnut mitä kaikki tämä merkitsi. Ensiksi luulin että naiset — ja kolmas osa meistä kaikista oli naisia — olivat tulleet mielipuoliksi ja että häpeällinen, itsekäs pelko oli voittanut heidät. Mutta kun joukko tunki päällemme, niin että kadun alapää tyhjeni, kuulin kauheaa ulvontaa ja näin keihään kärkiä rouva Catinot'n talon edustalla. Ja silloin minä tajusin että Calvinistat olivat sulkeneet meiltä tien, ja sydämeni herkesi lyömästä.
Sillä meidän oli mahdoton palata takaisin. Käännyin taakseni katsomaan ja näin että sola kirkon edessä oli täpösen täynnä miehiä, jotka olivat tulleet kirkon läpi — siinä oli kauhistava joukko ilkkuvia, irvisteleviä kasvoja ja julmia, verenhimoisia keihäitä. Olimme suljetut korkeitten muurien väliin eikä meillä ollut muuta pelastuksen mahdollisuutta kuin rouva Catinot'n talon kautta ja sitä vartioittiin. Edessämme ja takanamme kohosi keihäsmeri.
Väliin näen vielä unessa tuon näyn, kirkkaan, lämpimän päiväpaisteen, joka aaveen tapaisesti valaisi kalpeita, pelon vääristämiä kasvoja; polvilleen vaipuneita naisia, jotka kohottivat käsiään taivasta kohti, kun toiset huusivat ja mutisivat raivokkaita rukouksia, tahi riippuivat miesten kaulassa; koko tuon ihmisjoukon, jossa pelko kaikissa muodoissa ilmaantui; mutta ennen kaikkia voittajain pirullisen pilkkanaurun, kun ne huusivat miehiä esille ja naisille rumia sanoja.
Ei Nîmesissäkään, tuossa puoluetaistelujen ja melskeiden pesäpaikassa ole sen kauheampaa eikä pirullisempaa tapausta sattunut. Huomattuani että olimme satimessa ja niin sanoakseni kuoleman kidassa, en ensi hädässä voinut muuta kuin painaa Denisen syliini ja hänen kasvonsa rintaani vasten, itse nojauduin syvästi huoahtaen muuriin. Hyvä Jumala, ajattelin, naiset! naiset! Semmoisella hetkellä antaisi mies kaikki maailmassa, ettei naisia olisi olemassakaan, tahi ettei hän ainakaan ketään rakastaisi.
St. Alais tuli ensimäiseksi tuntoihinsa ja ensimäisenä hän ryhtyi toimimaan — jos sitä voi toiminnaksi sanoa, sillä emmehän voineet muuta kuin puhua, kun olimme luvultamme niin paljon heikommat ja senlaisessa asemassa. Hän työnsi rouva de St. Alais'n selkänsä taakse ja huiskutti valkoista liinaa noin kolmenkymmenen askeleen päässä meistä kirkon oven edessä seisoville miehille ja pyysi heitä laskemaan naiset kulkemaan. Sanoipa hän heitä kurjiksi raukoiksi, jotka eivät uskaltaneet taistella miehiä vastaan, jotka voivat puolustautua.
Mutta hän sai vastaukseksi ainoastaan ivasanoja, uhkauksia ja naurunrähäkkää.
— Ei, ei, herra pappi, huusivat he ilkkuen. — Ei, ei! Tulkaa te vain esille terästä maistamaan. Kenties sitten laskemme naiset menemään! Tahi kenties emme!
— Katalat konnat!
Mutta ne vain heiluttivat aseitaan ja huusivat: Hirteen pettäjät! Hirteen papit! Hirteen herrat! Astukaa vain esille tahi me tulemme ja riistämme teidät naisilta, joitten taakse piiloudutte!
Hänen silmissään säihkyi rajaton raivo kun hän katsoi heihin. Silloin muuan vastapuolueen miehistä astui esille ja käski joukon vaikenemaan.
— Kuulkaa! sanoi mies, joka oli iso kun jättiläinen, pitkä musta tukkansa riippui alas kelmeille kasvoille. — Me annamme teille kolme minuuttia aikaa, ja jos te sen kuluessa astutte keihäiden eteen, niin naiset pääsevät menemään. Ellette sitä tee, niin ammumme teitä kaikkia, ja naisten veri tulkoon ylitsenne!
St. Alais seisoi mykkänä. — Te olette hornan henkiä! huusi hän vihdoin kauhistuksesta värisevällä äänellä. — Tahtoisitteko tappaa meidät heidän silmäinsä edessä?
— Heidän sylissään! vastasi mies ja hänen sanojaan tervehdittiin naurunrähäkällä. — Päättäkää pian, jatkoi hän kömpelösti käännähtäen ja keihästään heiluttaen. — Kolme minuuttia kellon jälkeen tuolla. Astukaa esille tahi ammumme kaikkia. Siitä vasta maukas liemi tulee! Hieno katolilainen liemi, hyvät herrat!
St. Alais kääntyi minuun, kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät tuijottivat. Hän koetti puhua, mutta ei saanut sanaa suustaan.
En voi kertoa mitä sitten tapahtui, sillä hetken aikaa olin aivan tajutonna. Muistan vain että päivä kirkkaasti paistoi muuriin hänen takanaan ja että savikerrokset vanhain, ohuitten tiilikivien välissä näyttivät mustilta. Meitä oli noin kaksikymmentä miestä ja viisikymmentä naista sullottuina noin neljänkymmenen kyynärän pituiselle alalle. Valitushuutoja kuului miesten huulilta ja ne, joilla oli naisia sylissä, — eivätkä ne olleet harvat — nojautuivat muuriin ja koettivat lohduttaa heitä, koettivat irtautua heistä. Jotkut kirosivat murhaajia ja ojentelivat nyrkkejään heitä kohti, toiset taas kiihkeästi suutelivat rinnoillaan lepääviä kalpeita kasvoja — useat naisista olivat näet onneksi pyörtyneet — toiset taas St. Alais'n tavalla katselivat äänettömänä tuskasta toisiaan silmiin tahi armottomalle sinitaivaalle. Enkä minäkään muuta tehnyt, katselin vain Deniseä silmiin. Hän oli täydessä tajussaan ja oli täydellisesti selvillä siitä mitä hänen ympärillään tapahtui.
Ajatelkaa että aurinko kirkkaasti valaisi tätä kaikkea, että linnut visertelivät puutarhoissa talojen takana, että alhaalla laaksossa Rhône-virta kimalteli vehreäin äyräittensä keskessä, että aivan siinä läheisyydessä meren aallot murtuivat vasten les Bouches'n rantamia, että koko luonto henki riemua ja rauhaa kun me — ainoastaan me olimme saarretut noiden kauheiden muurien väliin, noitten hurjain ihmisten keskeen ja näimme kuoleman vaanivan kaikkialla, armahtamattoman kuoleman, kuoleman, joka kaikki lopettaa.
Käsi laskeutui käsivarrelleni, se oli St. Alais'n. Luulen, ei, minä tiedän, että hän aikoi sopia kanssani, sillä minä ymmärsin sen hänen kasvoistaan. Mutta kun käännyin häneen — tahi lieneekö sisarensa kasvoissa ilmenevä tuska liikuttanut häntä — niin jotakin äkkiä näytti juolahtavan hänelle mieleen. Kun mustatukkainen jättiläinen huusi että yksi minuutti jo oli kulunut ja hänen ystävänsä alkoivat ulvoa, nosti markiisi kätensä.
— Odottakaa, huusi hän tavallisella käskevällä äänellään. — Odottakaa! Täällä on eräs mies, joka ei kuulu meihin. Antakaa hänen ensin vahingoittumattomana mennä tiehensä. Hän osoitti sormellaan meitä. — Hän ei ole meidän miehiä. Minä vannon sen. Hän sai rajun ivanaurun vastaukseksi. — Joka ei ole minun puolellani, hän on minua vastaan, sanoi mies pilkallisesti. Ja toiset puhkesivat taas raakaan nauruun.
En tahdo ansiokseni lukea sitä mitä nyt tein. Tänlaisina epätoivon hetkinä ei ihmistä voi pitää tekoihinsa syyllisenä, ja tiesinhän sitä paitsi etteivät ne olisi kuunnelleet minua ja etten siis mitään alttiiksi pannut. Minä näet huusin raivosta vavisten: — Minä olen teitä vastaan! Tahdon ennemmin kuolla näiden kanssa kun elää teidän kanssanne. Te saastutatte maan! Te myrkytätte ilman! Te olette hornan henkiä —
Sen pitemmälle en päässyt, sillä samassa juoksi muuan nuorukainen, joka luullakseni ei ollut järjillään, kimeästi nauraen ohitseni keihäiden kärkiä kohti. Siinä silmäimme edessä lävistivät ne hänen rintansa — ja julmasti huutaen heitti hän kätensä ylös päin, ruumis viskattiin kuolleena ja verisenä sivumuuria vasten. Vaistomaisesti vedin päähineen Denisen kasvoille, ettei hän näkisi mitä tapahtui. Hyvä olikin että niin tein, sillä nyt kun roistot saivat verta nähdäkseen, niin he raivostuivat ja ryntäsivät päällemme. Näin miten St. Alais työnsi äitinsä syrjään ja sitten ryntäsi keihäitä kohti. Vein Denisen hiukan suojasempaan nurkkaan ja tapoin sitten — vaikka hän puuttui kiinni minuun ja pyysi etten sitä tekisi — ensimäisen, joka tuli vastaani ja toisen myöskin. Hurjistuin niin, etten enää pelkoakaan tuntenut. Kolmas viskasi minut keihäällään maahan ja hetken aikaa näin vain taivaan ja miehen vääristyneet kasvot, jotka kuvastuivat sitä vasten; sitten ummistin silmäni ja odotin lyöntiä.
Mutta sitä ei kuulunut. Siihen sijaan kaatui jotakin raskasta ylitseni ja ponnistelin vapautuakseni siitä; tuntui kun olisi päälläni taisteltu — tässä hirvittävässä murhasolassa, jossa miehet riistettiin naisten syleilystä, puristettiin muuria vasten ja armotta tapettiin ja jossa monta senlaista työtä tehtiin, jota en uskalla mainitakaan.
Kahdeskymmenesneljäs luku.
Päivä valkenee.
Jumalan kiitos, etten nähnyt sen enempää kuin jo olen kertonut. Monet kymmenet jalat polkivat minua, murhaajain rientäessä milloin minnekin; sain monta naarmua ja verta valui ylitseni. Kuulin kuolon korahduksia, naisten sydäntä särkeviä huutoja, huutoja senlaisia, jotka saivat veren hyytymään ja sydämen seisattumaan — ja mieletöntä naurua. Mutta seisaalleen nouseminen olisi ollut sama kuin pikainen kuolema, ja vaikka en enää toivonutkaan pelastuvani, oli kumminkin äskeinen vimmani asettunut ja minä makasin aivan rauhassa. Kaikki vastustus oli turhaa, ja minä luulin jo loppuni lähestyvän, kun ylläni oleva kauhtana, joka osaksi kätki minut, äkkiä vetäistiin pois, päivä paistoi suoraan silmiini, ja ääni huusi iloisesti: — Täällä on taas eräs! Ja hän on vielä hengissä!
Vaikeasti kohosin seisaalleni, hämärästi toivoin voivani kunnialla kuolla. Puhuja oli outo minulle, mutta hänen rinnallaan seisoi Buton ja parooni de Géol ja heidän takanaan näin koko joukon vieraita naamoja, jotka kaikki tuijottivat minuun. Mutta en vieläkään tajunnut että olin pelastettu. — Jos aiotte tappaa minut, niin tappakaa pian, mutisin, oikaisten käteni.
— Jumala varjelkoon! vastasi Buton äkkiä. — On jo tehty kylliksi ja enemmänkin. Nojautukaa minuun, herra kreivi. Nojautukaa minuun ja seuratkaa mukana tätä tietä. Hyvä Jumala, tulinhan aivan viime hetkellä. Jos olisivat teidät tappaneet —
— Tämä on viides, sanoi parooni Géol.
Buton ei vastannut vaan puuttui käsivarteeni ja vei minut puoleksi väkisin mukaansa, de Géol tarttui toiseen ja niin astuin heidän keskessään ihmisjoukon läpi, joka melkein eläimellisellä uteliaisuudella katsoi minuun, kasvot näyttivät päiväpaisteessa niin oudon kalpeilta. Olin paljasti päin, ja auringon paiste häikäsi ja hämmensi minua, mutta totellen Buton'in kädenpuristusta pysähdyin ja astuin sisään muutamasta ovesta, joka aukeni muurissa. Siinä juuri pudotin liinan, jonka joku oli antanut minulle sitoakseni sillä haavaa olkapäässäni. Muuan mies, joka seisoi ovella, otti sen ylös ja ojensi sen minulle ystävällisellä avuliaisuudella. Hän piteli veristä keihästä kädessään enkä ensinkään epäillyt hänenkin kuuluvan murhaajiin.
Kaksi miestä kulki ohitsemme, ne kantoivat keskessään ruumista. Tuo kuollut ruumis ja varattomasti riippuva pää herättivät tuokiossa muistini ja ajatuskykyni. Tartuin Butonin takkiin ja ravistin häntä raivoisasti. — Missä neiti de St. Alais on? huusin. — Mitä te konnat olette hänen kanssaan tehneet? Jos vain olette —
— Hiljaa, hiljaa, herra, koettakaahan rauhoittua, sanoi hän moittivasti. — Minä vannon että hän on turvassa tässä talossa. Ensimäisinä hän kannettiin sisään enkä minä luule hiuskarvaakaan hänen päästään liikutetun.
— Kannettiinko hän tänne?
— Kannettiin, herra kreivi.
— Ja onko hän vahingoittumattomana?
— On, on!
Sen kuultuani purskahdin itkuun, enkä luule että niitä kyyneleitä voi miehuuttomiksi sanoa, sillä ne olivat kiitollisuuden ja ilon vaikuttamia. Olinhan kokenut niin paljon, ja vaikk'ei haava olkapäässäni ollutkaan suuri, niin oli siitä kumminkin vuotanut paljon verta, niin että kai nuo kyyneleet suotanee minulle anteeksi. Enkä minä yksin sinä päivänä itkenyt. Myöhemmin sain tietää että muuan hurjimmista murhaajista, tultuaan tuntoihinsa ja nähdessään mitä oli tehnyt, itki katkerasti.
Tänä ja seuraavina päivinä tapettiin kolmesataa henkeä, parhaastaan Kapusiinilaisluostarissa — jota Froment oli käyttänyt kirjapainoksi ja tehnyt toimensa pesäpaikaksi — Cabaret Vierge'ssa ja Fromentin omassa talossa, joka kesti kunnes sitä ruvettiin kanuunoilla ampumaan. Noista kolmesta sadasta kaatui ainoastaan puolet taistelussa, tähteitä ajettiin solissa ja taloissa, etsittiin kaikenlaisista piilopaikoistaan ja tapettiin armotta. Sekä Pariisissa että maakunnissa kiitettiin sittemmin tätä ankaruutta, se kun kukisti puhkeamaisillaan olevan kapinan, joka kenties olisi levinnyt yli koko Ranskanmaan. Mutta nyt noita tapahtumia muistellessa näen niissä jotakin aivan toista, nimittäin ensimäiset oireet siitä kummallisesta ihmishengen arvottomana pitämisestä, josta vallankumouksen jälkimäiset jaksot olivat merkilliset. Ne olivat ikäänkuin niiden kauhistuttavien tekojen alkuna, jotka kolme vuotta myöhemmin lamauttivat yhteiskuntaa ja ihmetyttivät maailmaa, jotka, vietellen vallattomiin hirmutöihin, osoittivat filosoofeille että Ranska kahdeksannentoista vuosisadan lopulla voi päivän valolla tehdä töitä, joita muinaiset hirmuvaltiaat tekivät vain kidutushuoneittensa pimeydessä, töitä senlaisia, joiden vertaisia — punastun kun olen pakotettu myöntämään sen — ei missään muussa maassa aikanamme ole löytynyt.
Mutta näitten rikoksien kanssa — minä en nyt puhu guillotinin toimesta — minulla, Jumalan kiitos, ei tähän aikaan ollut mitään tekemistä. Myöhempään elämääni niistä kyllä jälkiä jäi — ja kenpä ranskalainen lienee niistä osattomaksi jäänyt? — toiste kenties kerron niistä. Nyt sanon vain että niistä kahdeksastatoista miehestä, jotka olivat kanssani solassa Kapusiinilaiskirkon luona, jäi eloon ainoastaan kolme tapahtumasta jälkimaailmalle kertomaan. Heidän ja minunkin oli ihmeellisestä pelastuksestamme kiittäminen Butonin ja muutamien vierasten lähettiläiden välitystä sekä murhaajain myöhäistä katumusta.
Neljän pelastuneen joukossa oli isä Benoit ja Louis St. Alais, ja se oli todella kummallinen kohtaus kun me kolme, verisinä ja rikkirevityillä vaatteilla, yhdyimme rouva Catinot'n salongissa. Kaikki muut paitsi yksi nurkkaikkuna olivat vielä peitetyt luukuilla; liedellä, jossa sinä iltana, kun siellä rouva Catinot'n keralla söin illallista, tuli iloisesti roihusi, oli nyt vain kylmää, valkoista tuhkaa. Huone oli synkän ja aution näköinen, huonekalut loivat pitkiä, pimeitä varjoja ja ulkoa kuului roistojoukon melu, joka meidän mentyä taloon piiritti murhapaikan, eikä näyttänyt kyllästyvän sen katselemiseen.
Se oli kummallinen kohtaus, sillä me kolme olimme lämpimästi rakastaneet toisiamme, mutta riidat ja levottomuudet olivat meidät eroittaneet. Kun nyt ikäänkuin kuolleista nousseina, kalpeina, kädet vapisevina ja silmät kuumeesta palavina tapasimme, olivat kaikki erimielisyydet unohdetut. — Veljeni! — Veljesi! pääsi yhtaikaa minun ja Louis'n huulilta. Ja kätemme yhtyivät, ikäänkuin hän, joka oli kuollut, osoittaen sukunsa suurta urhoollisuutta, olisi ne yhdistänyt. Isä Benoit väänteli käsiään lohduttomassa tuskassa ja asteli edes takaisin valittaen: — Lapseni! Lapsi raukkani! Armahtakoon Jumala tätä maata!
Viereisestä huoneesta kuului naisten valitusta ja itkua ja kepeitä kiiruhtavia askeleita. Luulen että nuo äänet rauhoittivat meitä, että voimme maltillisesti puhella, Louis vain väliin osoittihe katkeraa surua. Sain tietää että rouva St. Alais makasi viereisessä huoneessa, hän oli joko pudonnut tahi oli häntä kovasti potkaistu ahdingossa, niin että hän vaarallisesti loukkaantui, sekä että Denise, rouva Catinot ja lääkäri olivat hänen luonaan. Synkkä huone suljettuine ikkunoineen oli aivan kuin murhehuone, puhuimme vain kuiskaamalla, pitkät ajat olimme aivan äänettöminäkin, silloin meistä joku aina nousi astelemaan kauheain muistojen kiusoittamana. Äkkiä kuului korviimme kanuunanjyskettä; unhotimme hetkeksi omat huolemme, puhuimme Fromentista ja toiveistaan päästä pakenemaan, kuuntelimme roistokansan ulvontaa, kun se kulki talon ohitse, ja jatkoimme sitten taas keskustelua, mutta aivan niinkuin ei asiat enää meitä liikuttaisi, tuntui kuin olisi kuolema vapauttanut meidät velvollisuuksista.
Louis kutsuttiin kohta äitinsä luo, ja hetken perästä isä Benoitkin kutsuttiin pois, niin että jäin yksin astelemaan edes takaisin lattialle. Kauheaa melua seuraava hiljaisuus, yksinäisyys kohta sen perästä kun olin ollut kuoleman vaarassa ja tappamassa, turvallisuus vaaran perästä — se kaikki pani sielun syvimmät tunteet väräjämään. Ja kyyneleet nousivat silmiini ajatellessani St. Alais'n kuolemaa, hänen lupaavaa tulevaisuuttaan, joka ennen aikojaan keskeytyi, ja hänen urhoollista, ylevää, lahjakasta henkeään, joka nyt ikipäiviksi oli ajallisuudesta eronnut. Liikutus sai minut niin valtoihinsa, että olin hyvilläni kun oli pimeä, niin että sain laskea sen valloilleen. Entisajat, poikavuosien muistot elpyivät sielussani. Muistin että olimme leikkineet yhdessä ja unhotin että sitten itsekukin meni omia teitään.
Kotvasen kuluttua, kun jo oli jotenkin hämärä, tuli Louis luokseni.
— Tahdotko seurata minua? kysyi hän jyrkästi.
— Rouva St. Alais'in luoko?
— Niin, hän haluaa tavata sinua, vastasi hän pitäen ovea auki ja puhuen niin oudon rauhallisesti, aivan kuin se, joka tietää odottaa onnettomuutta.
Olin peräti voipunut ja seurasin Louista aivan koneellisesti, mutta ajatukseni pysyivät kiinni menneisyydessä. Mutta tuskin pääsin kynnyksestä yli viereiseen huoneesen, joka oli kirkkaasti valaistu, kun jo heräsin tietoisuuteen todellisuudesta. Rouva St. Alais lepäsi vuoteessa vastapäätä ovea, niin että heti sisään astuessani näin hänen kasvonsa ja kohtasin hänen katseensa. Hän makasi tyynyjen varassa, kasvot olivat hyvin kalpeat, mutta kasvopäillä oli punaisia laattoja ja silmissä outo kiilto. Mutta ei se eikä onnettomuutta ennustava tapakaan, millä hän hypisteli peitettä puhuessaan, herättänyt minua tuntoihin. Kasvojen ilmeessä oli jotakin niin oudon iloista ja välinpitämätöntä, joka ei ensinkään sopinut olosuhteisin, ja se se sai minut melkein kivettyneenä seisahtumaan.
Hän huomasi empimiseni ja moitti sitä iloisella ja teeskennellyllä äänellä, joka vaikutti kamalammin kuin rajuimmat surun purkaukset.
— Tervetuloa, herra kreivi, sanoi hän. — Minua iloittaa että kumminkin hiukan ujostelette. Mutta emme me aio teitä ankaruudella kohdella. Myöhäkin katumus on parempi kun ettei ensinkään katua, ja — missä on viuhkani, Denise? Tuo viuhkani, lapsi!
Tukehdutetulla nyyhkytyksellä yritti Denise nousta paikaltaan vuoteen ääressä, mielenliikutus pyrki valtaamaan häntä, mutta rouva Catinot laski kätensä hänen olalleen, painoi hänet takaisin istumaan ja ojentui ottamaan sivupöydällä olevaa viuhkaa.
— Kiitos, ystäväni, sanoi rouva de St. Alais, leikitteli hetkisen viuhkan kanssa ja hymyili meille toisille aivan niinkuin satoja kertoja ennen olin nähnyt hänen hymyilevän omassa salongissaan. — Ja nyt, herra kreivi, sanoi hän ilkamoiden, niin että oikein kauhistutti, — toivon olevanne niin kohtelias että myönnätte minun oikein ennustaneen?
Mutisin joitakuita epäselviä sanoja; rouvan hymyilevät kasvot, toisten kumartunut vartalo ja poiskääntyneet silmät — kaikki teki niin kamalan vaikutuksen.
— Minä en koskaan epäillyt että te ette lopullisesti kumminkin yhtyisi meihin, sanoi hän melkein suopean ystävällisesti. — Ja jos tahtoisin olla ilkeä, niin minulla olisi teille paljonkin sanottavaa. Mutta nyt kun jälleen olette luoksemme palannut, niin olkoot kaikki entiset unhoitetut. Hänen majesteettinsä on niin hyvä, että — mutta missä ovat toiset? Emmehän voi jatkaa ilman heitä!
Hän silmäili ympärilleen, kasvoissa entinen käskevä ilme. — Missä herra de Gontaut on? Louis, eikö herra de Gontaut jo ole tullut? Hänhän lupasi todistaa aviosopimusta.
Louis, joka lääkärin ja isä Benoit'n kera seisoi muutaman suljetun ikkunan luona, vastasi tukehtuvalla äänellä, ettei hän vielä ollut tullut.
Rouva näytti huomaavan jotakin outoa poikansa äänessä ja käytöksessä, sillä hän katsoi levotonna yhdestä toiseen ja kysyi: — Eihän vain mitään liene tapahtunut?
— Ei ole, ei ole, kaiketi hän kohta tulee, vastasi Louis.
Mutta hänen levottomuutensa ei asettunut. — Entä Viktor? eikö hänkään ole tullut? Louis, oletko aivan varma ettei mitään ole tapahtunut?
— Äiti, äiti, te saatte kohta tavata häntä, sanoi Louis tukehdutetulla nyyhkytyksellä ja kääntyi pois kauhistusta osoittavalla liikkeellä, jonka rouva varmaan olisi huomannut elleivät vuoteen uutimet olisi estäneet häntä näkemästä.
Hän tosin ei nähnyt poikaansa, mutta Louisin käytös olisi kumminkin herättänyt epäluuloa jokaisessa järjillään olevassa ihmisessä. Mutta samassa kun Louis lausui viimeiset sanansa kiintyi rouva St. Alais'n katse taas minuun, ja se avuton tuska, joka hetkeksi synkisti hänen kasvojaan, hälveni niinkuin pilvi haihtuu kirkkaalta kevättaivaalta. Hän otti taas viuhkansa ja katsoi iloisesti minuun.
— Kuulkaapa, herra kreivi, sanoi hän, — minä näin niin kummallisia unia viime yönä — vai oliko se sairaana ollessani, Denise? Mutta eihän se vaikuta mitään asiaan. Näin kaikenlaisia kauheuksia unissani — että linnamme ja talomme Cahorsissa oli poltettu, että meidän täytyi paeta Montaubaniin tahi Nîmes'iin, ja että herra Gontaut oli murhattu ja että kansa oli tarttunut aseisin. Ikäänkuin kuningas senlaista suvaitsisi, jatkoi hän naurahtaen, ja huokasi samassa tuskallisesti. — Ikäänkuin mikään senlainen olisi mahdollistakaan. Kirkosta näin vielä hullumpaa unta, sanoi hän kurpistaen kulmiaan ja tehden kärsimättömän liikkeen viuhkalla, — mutta sen olen aivan unohtanut. Kaiken kauheimmallaan ollessa minä heräsin. Se oli kaikki niin hullunkurista ja niin mieletöntä että nauraisitte itsenne kuoliaaksi, jos vain muistaisin kertoa kaikki. Muistaakseni voi kahden punakantaisen kengänkoron takia saada niskaansa kuolemantuomion, ja ihojauhot ja kaunistuslaastari tekivät ihmisen rikolliseksi.
Hän vaikeni. Viuhka putosi kädestä ja hän silmäili levotonna ympärilleen.
— Luulenpa — luulenpa etten ole oikein terve, sanoi hän muuttuneella äänellä ja tuskan ilme vääristi kasvoja — näki selvästi että hän kärsi kovia tuskia. — Louis, valitti hän, — missä kirjurikin lienee? Voisihan hän sillä aikaa julkilukea avioliittosopimuksen. Kai Viktor ja herra de Gontaut kohta tulevat. Missä hän on? kysyi hän tuimasti.
On helppo sanoa, että meidän olisi tullut paremmin osaamme näytellä, mutta tuo kohtaus oli niin kauhea ja surullinen, että mielenliikutus sai meidät, jotka jo sinä päivänä olimme niin paljon kokeneet, valtoihinsa. Denise peitti kasvonsa ja vapisi niin että tuolikin, jolla hän istui, liikkui, Louis kääntyi väristen pois ja minä seisoin äänetönnä ja liikkumattomana vuoteen päässä. Tällä kertaa lääkäri, nuori, laiha tummanverevä mies vastasi puolestamme.
— Paperit ovat viereisessä huoneessa, rouva, sanoi hän vakavasti.
— Mutta ettehän te ole herra Pettifer? vastasi rouva St. Alais ärtyisesti.
— En, rouva, herra Pettifer oli niin sairas ettei hän voinut lähteä kotoaan.
— Mutta hänellä ei ole oikeutta olla sairas! huudahti rouva ankarasti. — Pettifer sairaana kun neiti de St. Alais'n avioliittosopimus on allekirjoitettava! Mutta on kai teillä paperit täällä?
— Ne ovat viereisessä huoneessa.
— Tuokaa ne sitten tänne! Tuokaa ne! sanoi hän levottomasti silmäillen meitä vuorotellen. Hän liikahti ja huokasi ikäänkuin kovissa tuskissa. — Mutta missä on Viktor? jatkoi hän kärsimättömästi. — Minkätähden hän ei tule?
— Luulin kuulevani hänen tulevan, sanoi Louis äkkiä. Se oli ensi kerran kuin hän vapaasta tahdostaan puhui, äänessään oli kummallinen sointu. — Minä menen katsomaan, sanoi hän mennen ovea kohti ja sivumennen viitaten minua jäljestä tulemaan.
Mutisin anteeksipyynnön ja seurasin häntä.
Hämärässä huoneessa etsi lääkäri hartaasti jotakin.
— Antakaa joku paperi, sanoi lääkäri hiukan kärsimättömästi. — Joku paperi, mikä tahansa vain.
— Ei, huudahti Louis, ääni käheänä tuskasta, — se riittää jo — tämä ilvehtiminen. Minä en enää siihen rupea.
— Herra —
— Minä sanon, etten enää rupea siihen, huudahti Louis kiivaasti ja nyyhkytys pyrki valloilleen. — Sanokaa hänelle totuus.
— Hän ei meitä uskoisi.
— Muu kaikki on parempaa kuin tämä ilveily!
— Luuletteko todellakin niin? kysyi lääkäri hitaasti ja painavasti.
— Luulen minä.
— Mutta minä en ainakaan tahdo olla siihen osallisena, vastasi lääkäri vakavasti. — Tahdon olla vapaana kaikesta edesvastauksesta. Ettekä tekään, herra, ryhdy mihinkään ennenkuin saatte kuulla mikä semmoisen teon välttämätön seuraus on.
— Eihän äitini kumminkaan koskaan parane, sanoi Louis ykspäisesti.
— Niin, ei hän parane, eikä hänellä luullakseni ole monta tuntia elämänaikaa jäljellä. Kun kuume, joka häntä nyt ylläpitää, alkaa helpoittaa, niin kuolema kohta vapauttaa hänet. Ja nyt riippuu teistä saako hän sulkea silmänsä tietämätönnä tapahtuneesta onnettomuudesta, poikansa kuolemasta tahi —
— Se on kauhistavaa, vaikeroi Louis.
— Saatte valita, sanoi lääkäri jäykästi.
Louis silmäili ympärilleen. — Tässä on muuan paperi! sanoi hän äkkiä.
Luullakseni emme viipyneet poissa kuin parin minuutin ajan, mutta kun palasimme huusi rouva de St. Alais jo kärsimättömästi meitä ja Viktoria. — Missä hän on? Missä hän on? huusi hän kuumeentapaisella kiivaudella. — Miksi hän juuri tänään tulee niin myöhään? Eihän vain teidän välillänne liene mitään — mitään epäsopua? kysäsi hän katsoen moittivasti minuun.
— Ei ole, vastasin murtuneella äänellä. — Sen vannon.
— Mutta miksi hän sitten ei ole täällä? Ja herra de Gontaut? Silmissään oli kuumeen tapainen kiilto ja nuo punaiset laatat poskilla heloittivat, mutta kasvot olivat muuttuneet ja sormet hypistelivät nyt alinomaa peitteellä. Äänikin oli muuttunut käheäksi ja luonnottomaksi, ja hän silmäili vähä väliä levottomasti ympärilleen, ikäänkuin olisi hän jostakin ollut levoton.
— En voi hyvin tänään, mutisi hän vihdoin, tuskallisesti koettaen puhua tavallisella äänellään. — Enkä muista olla niin iloinen kuin tässä tilaisuudessa sietäisi. Neiti, menkää kreivin luo ja sanokaa hänelle jotakin kaunista tässä odottaessamme! Mutta entä te, herra kreivi! Nuorena ollessani oli tapana, että sulhanen tänlaisessa tilaisuudessa ritarillisesti tervehti morsiantaan. Hyi, herra! Pelkäänpä teitä hitaaksi rakastamaan!
Denise nousi ja tuli hitaasti luokseni, mutta ei sanaakaan kuulunut hänen kalpeilta huuliltaan eikä hän katsonut minua silmiin. Eikä hän liikahtanut kun minä rouvan kehoituksesta kumarruin kylmää poskeaan suutelemaan. Mutta olin yhtäkaikki tyytyväinen, sillä kun kumarruin hänen ylitsensä, tunsin miten hän pienillä käsillään puuttui takkiini, ja riippui kiinni siinä aivan kuin avuton lapsi riippuu äitinsä kaulassa. Laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen, ja sillä tavalla seisoimme vuoteen päässä rouva de St. Alais'n meitä katsellessa.
— Tyttö parka, sanoi hän iloisesti nauraen, — hän ujostelee vielä. Olkaa hyvä hänelle, herra kreivi; hän on pieni, hellätuntoinen olento, ja — mutta minä en voi hyvin. Minä en voi hyvin, kertoi hän kohoten ylös. Suurella vaivalla nosti hän kätensä otsalleen. — Minä — mutta mitä se on? huudahti hän, kasvonsa kalpenivat ja katse muuttui pelokkaaksi. — Mitä se on? Tuokaa joku tänne — tehkää hyvin. Lääkäri — ja Viktor!
Denise kiiruhti hänen luokseen. Seisoin hetkisen liikahtamatta, mutta silloin lääkäri viittasi minulle. — Menkää, kuiskasi hän, — menkää ja jättäkää hänet naisten haltuun. Loppu on lähellä.
Näin se tapahtui, että rouva de St. Alais kumminkin antoi minulle tyttärensä ja että se sopimus, jonka hän monta vuotta sitä ennen teki isäni kanssa, täytettiin.
* * * * *
Rouva de St. Alais ei enää tullut tuntoihinsa ja kuoli seuraavana aamuna. Näin hänen makaavan arkussaan kalpeana, vain muutoin muuttumattomana, ja hiljaisessa, valoisassa huoneessa ajattelin kunnioittaen niitä muutoksia, joita hän yhden ainoan lyhyen vuoden kuluessa oli saanut kokea — viisikymmentä vuotta kestäneen rauhallisuuden ja myötäkäymisen perästä. Kumartuessani suutelemaan vaksinkeltaista kättä, tuntui se minusta niin julmalta, että hänen parhaassa ijässään täytyi kuolla, mutta nyt kun tiedän mitä tulevaisuus toi mukanaan ja muistelen maanpakolaisuuden ja köyhyyden pitkiä vuosia, jotka monen hänen ystävänsä osaksi tulivat, niin hän mielestäni on onnellinen kun pääsi pois. Ollen luonteeltaan ylpeä ja voimakas — joita kahta ominaisuutta harvoin säätyluokassamme löytyy yhdistettynä — oli hän omaisineen uskaltanut paljon ja menettänyt paljon. Mutta olihan se kumminkin paljoa parempi kuin vankila ja guillotini, parempi kuin että vanheta vieraassa maassa tahi palata kotimaahan, jossa aikoja sitten oli unhoitettu.
Olen jo maininnut, että kapina Nîmes'issä kesti kolme päivää. Viimeisenä niistä tuli Buton sanomaan meille että meidän täytyi lähteä kaupungista, kun hän ja hänen puolueensa eivät enää voisi suojella meitä. Silloin ehdoitti Louis, että matkustaisimme Montpellier'iin, siellä yhtyäksemme Turinissa olevien siirtolaisten kanssa, ja ensi aluksi ajattelin niin tehdäkin, sillä toivoin hartaasti saattaa naiset turvalliseen paikkaan.
Minun on Buton'ia kiittäminen siitä, etten kuitenkaan niin tehnyt, sitä kun sittemmin olisin saanut katkerasti katua. Hän kysyi mihin aioin lähteä, ja kuultuaan tuumani, asettui hän selin oven eteen.
— Jumala estäköön teitä, herra kreivi, sitä tekemästä! virkkoi hän. —Ne, jotka menevät, menevät ijäksi, ja harvat koskaan palaavat!
Vastasin kiivaasti: — Lorua! Vuoden kuluttua te jo polvillanne rukoilette meitä palaamaan.
— Minkätähden?
— Kun ette voi järjestystä ylläpitää ilman meitä.
— Se ei ole kovinkaan vaikeaa, vastasi hän kylmästi.
— Ajatelkaapa vain minkälainen tila täälläkin on!
— Se muuttuu.
— Mutta kuka hallitsee?
— Kunnollisin, vastasi hän ykspäisesti. — Uskotteko vielä kaiken sen perästä mitä on tapahtunut, että miehellä täytyy olla arvonimi voidakseen lakeja laatia — te itse tietysti aina lukuun ottamatta. Luuletteko että miehellä pitää olla tukka jauhoitettuna voidakseen taistella?
Minä uskon, että kun se, joka ei tunne merta, rupeaa luotsiksi, niin on aika lähteä laivasta pois.
— Oppimaton voi oppia. Ja mitä laivasta lähtemiseen tulee, niin nevallan hyvin voivat mennä, joilla ei ole mitään tekemistä siellä.Kuunnelkaa te neuvoani, herra kreivi. Kolmessa päivässä on täälläNîmes'issä tapettu kolmesataa henkeä.
— Ja kumminkin neuvotte minua jäämään?
— Niin, sillä verta on tullut väliimme, sanoi hän jyrkästi. — Täällä on tehty tekoja, joita ei aivan pian unhoiteta eikä anteeksi anneta. Ja joka nyt maasta lähtee se lähtee ijäksi. Mutta, jatkoi hän liikutettuna, — totelkaa neuvoani ja jääkää kotiin. Matkustakaa linnaanne ja eläkää rauhassa siellä, niin ei kukaan tee teille mitään pahaa.
Hänen puheessaan oli paljon totta. Kaikessa tapauksessa minä pidin hänen neuvonsa niin hyvänä, että päätin seurata sitä, ja neuvoinpa vielä muitakin tekemään samalla tavalla. Mutta Louis pysyi päätöksessään järkähtämättömänä. Kaikki nämä tapahtumat olivat häntä niin kauhistuttaneet, ettei hän enää tahtonut jäädä maahan. Mutta hän ei vastustellut kun pyysin häneltä Deniseä vaimokseni ja neljänkolmatta tunnin kuluessa hänen äitinsä kuoleman jälkeen meidät yhdistettiin. Isä Benoit vihki meidät tuossa synkässä talossa Kapusiinilaiskirkkoon vievän solan varrella; yht'aikaa vihittiin myöskin Louis ja rouva Catinot, joka aikoi seurata miestään maanpakoon. Lienee tarpeetonta mainita, ettei näitä häitä iloisesti vietetty, ei juhlittu, ei kuulunut kellojen soittoa eikä näkynyt morsiusneitoja, kaikki oli hiljaista ja syvän surumielisyyden varjostamaa. Mutta pilvinen aamu selviää useinkin päiväpaisteeksi, ja vaikka me avioliittomme ensimmäisenä kolmena vuonna saimme kokea paljon vaaroja, jopa murheitakin — joista kenties vastedes vielä kerron — niin ei minulla ole ollut syytä hetkeäkään katua naimistani. Denisen hellyys ja myötätuntoisuus auttoi minua olemaan rohkeana vaikeimpinakin aikoina, ja kun parempi aika koitti, kun tukka harmeni ja uusi Ranska syntyi, oli vaimoni aina elämäni sulostuttajana, hän yhdistyi yhä lähemmin kaikkiin pyrintöihini.
Ennenkuin lopetan, sanon vielä muutaman sanan siitä miehestä, jota minun paitsi Jumalaa on kiittäminen onnestani. Hän pääsi hengissä kapinasta, mutta minä en koskaan enää nähnyt Fromentia Nîmes'istä. Kun hänen taloansa kolmantena päivänä ammuttiin kanuunoilla ja rynnäköllä voitettiin, pääsi luullakseni vain yksi ainoa siitä hengissä, ja se oli Froment, tuo voittamaton, Ranskan kuningasmielisten etevin johtaja. Hänelle onnistui päästä rajan yli Turin'iin, siellä häntä ne kunnianosoituksilla vastaanottivat, joiden apu kenties olisi kaikki pelastanut, jos se olisi annettu aikanaan. Mutta, ken tappion kärsii, se tavallisesti aina unhoitetaan; kaikki vähitellen jättivät hänet ja aikaa myöten hän yhä katkerammin valittaa. Minä koetin kerran ottaa selkoa hänestä auttaakseni häntä, mutta silloin hän juuri otti osaa muutamaan sotaretkeen Afrikan rannikolle, ja sitäpaitsi olivat oloni silloin senlaiset, että jos olisin saanutkin selkoa hänestä, niin en olisi voinut hänelle mainittavampaa apua antaa. Luulen hänen kohta sen jälkeen kuolleen, mutta luotettavia tietoja siitä en ole koskaan saanut. Mutta kuolleena tahi elävänä, niin olen aina velvollinen kunnioittamaan häntä ja olemaan hänelle kiitollinen elämäni suurimmasta onnesta.