— Rouva —? sanoin odottaen että hän mainitseisi nimen.
— Niin, herra, rouva kyllä selittää kaikki, sanoi hän kohteliaasti ja vakaisena, ja nähtyään että olin valmis, saattoi hän minut takaisin, mutta ei siihen huoneesen, josta äsken läksin.
Astuin sisään kuin unessa kävijä, mutta olin varmasti vakuutettu että nyt saisin selvityksen arvoitukseen. Mutta en mitään selvitystä saanutkaan. Huoneessa oli parketti lattia ja kolme kapeaa, korkeaa ikkunaa, joista yksi oli raollaan, siitä kuului hälinä kadulta, joka häiritsi syvää hiljaisuutta. Vähäinen tuli paloi liedellä, joka oli kahden marmorisen patsaan keskessä, ja muutamassa nurkassa seisoi harppu ja nuottitelineet. Tulen lähellä seisoi katettu pöytä, joka kahden vanhan, hopeisen haarakkaan kynttiläjalan valossa näytti hyvin somalta, ja pöydän ääressä seisoi rouva, jonka jo ennen olin tavannut.
— Kylmääkö teitä? kysyi hän tullen minua ystävällisesti vastaan.
— Ei rouva.
— Sitten heti istuudumme, sanoi hän osoittaen pöytää.
Istuuduin sille sijalle, jonka hän osoitti minulle, ja silloin ihmeekseni huomasin että pöytä oli vain kahdelle katettu. Hän huomasi kummastuneen katseeni ja punastui hiukan; huuletkin vavahtivat ikäänkuin hymy olisi pyrkinyt esille. Mutta hän ei virkkanut mitään, ja jos mieleeni olisi juolahtanut joku huono ajatus hänestä, niin hänen käytöksensä rauhallinen kohteliaisuus, talossa vallitseva komeus ja loisto sekä meitä palvelevan hovimestarin kunnioittava käytös heti kumosi sen.
— Oletteko ratsastanut pitkän matkan tänään? kysyi hän hermostuneen levottomasti murentaen sormillaan leipäpalasta, ja katsahtaen melkein rukoilevasti minuun.
— Sauve'sta saakka.
— Ah! Ja aikomuksenne on matkustaa —?
— En aio matkustaa tätä etemmä.
— Se ilahduttaa minua, sanoi hän miellyttävällä hymyllä. — Te olette muukalainen Nîmes'issä?
— Minä olin muukalainen, mutta nyt en enää tunne itseäni siksi.
— Kiitos, virkahti hän katsoen avomielisesti minuun. — Ja että yhä paremmin kotiutuisitte, niin sanon kohta nimeni. Teidän nimeänne en tiedäkään, vielä.
— Ettekö tiedä sitä? kysäsin kummeksien.
— En, vastasi hän nauraen, ja nauraessaan näytti hän nuoremmalta kuin miksi häntä aluksi luulinkaan. Olisi voinut luulla häntä nuoreksi tyttöseksi vain. — Voitte sanoa sen minulle jos tahdotte.
— Sitä kyllä tahdon. Minä olen kreivi de Saux, Saux'sta Cahors'in läheisyydestä; nöyrin palvelijanne.
Hän oikasi kätensä ja tuijotti hetkisen minuun kovasti hämmästyneenä. Olipa tuossa katseessa jotakin pelonalaistakin. — Saux'sta Cahors'in läheltä? sanoi hän vihdoin.
— Aivan niin, rouva. Mutta nähdessäni mitä sanani vaikuttivat, lisäsin: — Pelkäänpä olevani täällä jonkun toisen sijassa.
— Ette suinkaan, sanoi hän, ja alkoi nauraa. — Ei, herra, minä vakuutan, ettei se ole mikään erhetys! puhkesi hän iloisesti sanomaan. — Päinvastoin, kun nyt tiedän kuka olette, niin tahdon juoda maljan kanssanne. Alphonse! Täytä herra kreivin lasi ja jätä meidät sitten. — Noin! Ja nyt, herra kreivi, juokaa. Hän vaikeni ja silmäili minua veitikkamaisesti.
— Olen pelkkänä korvana, sanoin kumartaen.
— Kauniin Denis'en malja!
Nyt oli minun vuoroni joutua hämille. Mutta hän vaan nauroi lapsellisen vallattomasti, kehoittaen minua: — Juokaa, herra, juokaa!
Kumarsin kohteliaasti ja tyhjensin maljan, mutta hänen veitikkamainen katseensa ajoi veren kasvoihini.
— Se on oikein, herra, sanoi hän kun laskin tyhjän lasin pöydälle. —Nyt voin asianomaiselle ilmoittaa uskollisuudestanne.
— Mutta kuinka te, rouva, tunnette asianomaisen?
— Niin kuinka? sanoi hän viattomasti, — siinäpä se asia onkin!
Hän vältti vastata kysymykseeni, mutta siitä hetkestä saakka käyttäytyi hän aivan toisella tavalla. Umpimielisyys katosi ja hän alkoi laskea leikkipuheita ja sukkeluuksia, joita vastaan puolustauduin miten parhaiten taisin, kun hänellä oli puolellaan kaikki edut. Senlainen sanasota kauniin vastustajan kanssa on kyllä miellyttävää, mutta yhtä kaikki en tuntenut pettymystä kun kellon lyödessä kahdeksan hänessä kävi samanlainen muutos kuin äskenkin. Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä väkäisiksi ja melkein synkkämielisiksi; hän huokasi syvään ja tuijotti miettiväisenä eteensä. Vihdoin rohkenin kysyä, mikä häntä huolestutti.
— Se vain, herra kreivi, että minun nyt täytyy panna teidät koetukselle, jota te kenties ette kestä.
— Haluatteko että auttaisin teitä jollakin tavoin?
— Minä toivon että saatatte minut määrättyyn paikkaan ja sieltä taas takaisin.
— Palvelen teitä mielelläni! Ellen sitä tekisi olisin todella uskoton.Mutta minä luulin että te, rouva, aiotte sanoa nimenne minulle?
— Olen rouva Catinot, vastasi hän, mutta en ymmärrä minkä ilmeen hän lienee kasvoissani huomannut, kun hän heti punastuen lisäsi: — Minä olen leski. Ja muutoin ette siitä sen enempää viisastu.
— Kumminkin olen aina nöyrin palvelijanne.
— Kiitos, virkkoi hän rauhallisesti. — Siis tapaamme etehisessä.
Avasin oven hänelle ja hän meni ulos. Hetkisen astelin edestakaisin huoneessa ihmetellen ja miettien tätä kummallista kohtausta, sitten menin minäkin ulos. Kattolamppu valaisi etehistä, ja sen valossa näin hänen seisovan portaiden juurella. Hänellä oli päällään tumma väljä kauhtana, ja musta pitsihuntu peitti tukan. Sama palvelija, joka oli laskenut minut sisään, ojensi minulle äänetönnä hatun ja kauhtanan; rouva kulki aivan äänetönnä edelläni pitkän käytävän läpi. Sen toisessa päässä olevan oven päällä riippui toinen lamppu; olin juuri panemaisillani hattua päähäni kun lampun valossa huomasin jotakin, joka sai minut hämmästyksestä pysähtymään. Trikolorin asemesta oli näet siihen kiinnitetty pieni punainen kokardi!
Rouva kuuli että seisahduin ja kun hän kääntyi, huomasi hän syyn.Hän laski silloin kätensä käsivarrelleni, tunsin käden vapisevan. —Tunniksi vain, herra, tunniksi vain, kuiskasi hän korvaani. — Antakaaminulle käsivartenne.
Hiukan levottomana — kun aloin aavistaa vaaraa — panin hatun päähäni ja tarjosin rouvalle käsivarteni. Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme jo ulkona pienessä kapeassa solassa, jonka molemmin puolin oli korkeat muurit. Kohta käännyimme vasempaan ja astuimme äänetönnä eteenpäin noin sata tahi sataviisikymmentä askelta, kun tulimme matalalle portille, josta näkyi tulen valoa. Rouva johti minua keveästi painaen kädellään käsivarttani; menimme sisälle portista, josta tulimme ahtaasen etehiseen ja seuraavalla hetkellä saavuimme suureksi ihmeekseni kirkkoon, johon oli kokoontunut äänetön, harras ihmisjoukko.
Rouva laski sormen huulilleen, kehoittaakseen minua olemaan äänetönnä ja vei minut eteenpäin syrjäkäytävää myöten, kunnes löysimme tyhjän pienen penkin erään pylvään juurella. Hän antoi minulle merkin että seisoisin pylvään luona sillä aikaa kun hän polvistui.
Vapaana rouvan silmälläpidosta voin kiinnittää huomioni ympäristöön, jossa kaikki oli kuin unennäköä. Kirkon keskus oli vain heikosti valaistu ja polvistuvat mustat olennot tekivät sen yhä synkemmän näköiseksi. Joka hetki tuli kirkkoon lisää ihmisiä. Miehet seisoivat enimmäkseen patsaiden luona ja kirkon perällä, josta väliin kuului kumea jupina — ainoa ääni, mikä painavaa hiljaisuutta häiritsi. Synkkyyttä ja salaperäisyyttä enensi vielä punainen lamppu, joka paloi alttarin edessä.
Tuo hiljaisuus, ihmisjoukko ja tyhjä kaareva kirkon laki painoivat minua kuin raskas taakka ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä ikäänkuin jotakin tietämätöntä odottaessa. Mutta tuosta synkästä hiljaisuudesta kohosi nyt ilmoille surumielisen latinalaisen virren ensi sävelet: Miserere Domine!
Niillä oli kummallinen vaikutus noilla säveleillä, jotka paisuivat ja hiljenivät tyhjissä, hiljaisissa holveissa polvistuvan joukon pään päällä; noilla säveleillä, jotka soivat milloin kirkkaina ja heleänä, milloin hiljenivät hiljaiseksi huokaukseksi kynttilöiden sammuessa ja pimeyden ja hiljaisuuden ja tyhjyyden vallitessa. Kun surumieliset, rukoilevat, melkeinpä epätoivoiset sävelet värähtelivät holveissa ja tunkivat kuuntelijain sykkiviin sydämiin, niin tuntui ikäänkuin näkymätön käsi olisi puristanut kurkkua, silmät kostuivat ja miehet painoivat päänsä alas. Miserere mei, Deus! Miserere Domine!
Vihdoin vaikeni laulu, viimeiset sävelet hiljenivät, ja sitä seuraavassa pimeydessä ja kuolonhiljaisuudessa sytytettiin äkkiä kyntteli, joka valaisi kalpeat, terävät kasvot palavine silmineen, jotka tuijottivat ei seurakuntaan vain ylös tyhjään avaruuteen ylhäällä, mistä holvikaareihin leikatut päät hämärästi häämöittivät. Ja nyt alkoi pappi saarnata.
Aluksi puhui hän matalalla äänellä ja ilman liikutusta. Hän puhui siitä, miten Jumala johdattaa luotuja olentoja, hän puhui menneisyyden suuruudesta ja nykyisyyden pienekkyydestä, hän puhui ijankaikkisesta Jumalasta, jonka suhteen aika, paikka ja ihmiset ovat mitättömät, hän puhui siitä tosiasiasta että ijankaikkisen, kaikkivaltiaan, kaikissa läsnäolevan Jumalan tahto aina ja kaikissa tapahtuu. Sitten kääntyi hän puhumaan kirkosta, joka oli Jumalan edustaja maan päällä, ja siitä työstä, jota se entisaikoina oli toimittanut kääntäen ja suojellen heikkoja ja tukien väkeviä, se oli kastanut, vihkinyt ja haudannut. Se oli Herran palvelija, Herran edustaja. Ja hänelle tulee kunnia siitä, jatkoi pappi kohottaen kätensä ja puhuen äänellä, joka kaikui kirkon korkeissa holveissa, että olemme eläimiä korkeammalla, siitä että me, tietäen Herran olevan esiripun takana, emme pelkää maallisia asioita, emmekä pidä kuolemaa pahimpana mahdollisuutena, niinkuin uskomattomat, vaan että meillä paitsi maailmaa ja sen ulkopuolella on jotakin, johon voimme luottaa, niin että rauhallisesti voimme kohdata pahintakin, mitä maailma voi tehdä meille. Me uskomme, ja siitä syystä olemme me vahvat. Me uskomme Jumalaan, ja siitä syystä me olemme maailmaa väkevämmät. Me uskomme Jumalaan, ja siitä syystä olemme Jumalasta eikä maailmasta. Me olemme maailmaa korkeammalla, ja Jumalan avulla ja voimalla me voitamme maailman.
Hän vaikeni ja jatkoi sitten matalammalla äänellä: "Ja kumminkin — miten pakanat raivoovat ja kansa uskoo valhetta. Ne polkevat Jumalaa. Ne sanovat, että tämä on olemassa koska minä näen sen, että tuo on olemassa koska minä kuulen sen, ja että vielä joku kolmas on olemassa koska minä voin sitä kädellä liikuttaa. Ja siinä se on kaikki. Mutta että joku ihminen tahtoo antaa henkensä veljensä edestä — vaikuttakoon sen kuuleminen, näkeminen tahi tunteminen? Ja että ihminen pannee henkensä alttiiksi jonkun aatteen puolesta — vaikuttakoon sen kuuleminen, näkeminen tahi tunteminen? Että hän tahtoo kuolla uskonsa puolesta? Että hän tahtoo kuolla kunnian puolesta? Sanalla sanoen että hän tahtoo uhrata henkensä kun hän saisi elää? Sitä en usko. Sen vaikuttaa Jumala — ja yksin Jumala!
"Ja ne polkevat häntä! Kaduilla, senaatissa ja muissa ylhäisissä paikoissa! Ja Hän sanoo: 'Kuka seisoo Minun puolellani?' Lapseni, me olemme kauan saaneet elää turvassa ja rauhassa, pitkiin aikoihin ei meitä ole koeteltu muutoin kuin elämän tavallisilla vastoinkäymisillä, olemme tottumattomat taisteluun elämästä ja kuolemasta. Mutta näinä maailman viimeisinä vuosina on Kaikkivaltias nähnyt hyväksi koetella meitä; ja kuka seisoo hänen puolellaan? Kuka on valmis asettamaan näkymättömän näkyväisen edelle, kunnian hengen edelle, Jumalan maailman edelle, jalouden halpamielisyyden edelle, kirkon valtion edelle? Kuka seisoo hänen puolellaan? Hänet on syrjäytetty tänne maailmansa pienimpään soppeen, häntä tallataan jaloilla, hän vuotaa verta ja kumminkin hän vallitsee taivasta ja maata, aikaa ja ijankaikkisuutta ja avaruuden lukemattomia maailmoita — ja kumminkin Hän tulee! Hän tulee! Hän tulee, Jumala kaikkivaltias, joka oli, joka on ja joka on oleva kaikessa ijankaikkisuudessa. Ja kuka seisoo hänen puolellaan?"
Kun hän sai viimeisen sanan sanotuksi ja tuli hänen päänsä päällä samassa sammui, niin että pimeys laskeutui äänettömään hiljaisuuteen, niin näytti sanomaton liikutus väräjävän hartaissa kuulijoissa. Miehet liikahtivat levottomasti, uhkaavasti, se liike oli kuin etäinen ukkosen jylinä; naiset nyyhkyttivät ja siellä täällä kuului huutoja ja rukouksia. Nyt astui alttarille pappi, joka liikutuksesta väräjävällä äänellä luki siunauksen seurakunnan yli. Juuri kun havahdin siitä lumouksesta, joka oli vallannut minut, liikutti rouva käsivarttani ja antoi minulle merkin että seuraisin häntä. Sitten lähti hän äkkiä pois käytävää alaspäin. Saarnaajan sanat kaikuivat vielä korvissani ja sydän värähteli vielä liikutuksesta tullessamme ulos loistavan tähtitaivaan alle, jossa yön vilpoinen tuuli kasvojamme viilisti. Parin minuutin päästä pääsimme jo perille ja kohta seisoimme taas siinä valoisassa salongissa, jossa rouva Catinot ensin vastaanotti minut.
Ennenkuin aavistinkaan mitä hän aikoi tehdä, kääntyi hän äkkiä minuun, laski molemmat kätensä käsivarrelleni ja huudahti itkien ja äänellä, joka tunki sielun syvyyteen — Kuka seisoo Minun puolellani? Kuka seisoo Minun puolellani? Oi, varmaan te seisotte! Te, jonka esi-isät taistelivat Jumalan ja kuninkaan puolesta. Te, joka olette syntynyt johtamaan, teidänhän täytyy olla valkeuden puolella. Te, joka olette jalosta suvusta, ette koskaan voi tahtoa jättää maan hallitusta kansan käsiin. Oi, — hän keskeytyi ennenkuin ennätin vastata ja kääntyen pois minusta pani hän kädet kasvoilleen ja huudahti: — Oi Jumala, lahjoita minulle tämä mies palvelukseesi!
Sydämessäni taistelivat riitaiset tunteet; liikutettuna hänen kyyneleiltään, ja kenties sisällisen taistelunkin takia en saanut sanaa suustani.
Sain vihdoin epävakaisella äänellä sanotuksi: — Kunpa vaan olisin tiennyt että te tätä tarkoititte! Te olette osoittanut minulle niin paljon ystävällisyyttä ja minä — minä en voi sitä millään palkita.
— Elkää sanoko niin! virkkoi hän kääntyen minuun rukoilevalla liikkeellä. — Elkää sanoko niin! Ja hän pani kätensä ristiin käsivarteni ympäri ja hymyili kyynelten takaa. — Antakaa anteeksi minulle, sanoi hän nöyrästi, — antakaa anteeksi minulle. Minä en menetellyt oikealla tavalla. Tunteeni ovat liian kiihkeät. Kysyin liian pikaisesti. Mutta tahdottehan te? Eikö totta, herra kreivi, te tahdotte? Te tahdotte olla itsenne arvoinen?
— Minulla on heidän valtakirjansa, änkytin minä.
— Lähettäkää se takaisin!
— Mutta siten en kuitenkaan pääse vapaaksi.
— Kuka on Minun puolellani? kuiskasi hän lempeästi. Kuka on minun puolellani?
Hengitin syvään. Huoneessa oli niin hiljaista, että voi kuulla hiiloksen liedellä karisevan ja kellon naksutuksen.
— Jumalan puolesta! Jumalan puolesta! Jumalan ja kuninkaan puolesta! ja hän katsoi minuun säteilevin silmin.
Olisin halusta kiroillut tuskani lievitykseksi. — Mitä varten? kysäsin melkein tylysti. — Jos nyt myöntyisin, mitä apua siitä sitten olisi? Mitähän minä voisin tehdä auttaakseni teitä? Mitähän minä voisin tehdä, joka mistään arvosta olisi?
— Kaikkea! Kaikkea! Olisittehan yksi liittolainen lisää! Yksi, joka olisi kääntynyt oikeuden puolelle. Kuunnelkaa minua, herra. Te tiedätte mitä on tulossa ja kuinka me olemme —
Tässä pysähtyi hän äkkiä ja kuunteli, kuunteli kasvoillaan aivan toinen ilme. Ovi ei ollut lukossa, ja alhaalta etehisestä kuului miehen ääni. Seuraavalla hetkellä kuului portaissa kiireitä askeleita. Mies tuli ylös.
Rouva tuijotti silmät seljällään minuun ja kuunteli, sitten seisoi hän hetkisen neuvotonna. Mutta viime hetkellä ja osottaen minua olemaan hiljaa kiiruhti hän ovelle, meni ulos ja pani oven kiinni mutta ei lukinnut sitä.
Älysin että mies jo oli oven takana, sillä hän huudahti hämmästyksestä rouvan äkillisestä tulosta ja sanoi sitten jotakin, jota minä en kuullut. En myöskään kuullut rouvan vastausta, mutta seuraavan keskustelun kuulin aivan selvästi.
— Te ette tahdo avata ovea?
— En siihen huoneesen, vastasi rouva rohkeasti. Te saatte puhutella minua toisessa huoneessa, ystäväni.
Nyt seurasi hetkellinen hiljaisuus. Kuulin melkein heidän hengityksensäkin ja kuvittelin miten ne uhkaavasti katsoivat toisiinsa. Minua poltteli.
— Mutta onhan tämä kärsimätöntä! Pitääkö teidän ottaa vastaan jokaista kaupunkiin tulevaa muukalaista? Pitääkö teidän olla lukon takana heidän kanssaan, puhella heidän kanssaan, sillä välin kuin minä seison täällä ulkona ja harmittelen kuolijaaksi. Minätahdontulla sisään.
— Sitä ette saa! kiisteli rouva, mutta minusta tuntui ikäänkuin suuttumus olisi ollut teeskenneltyä ja niinkuin nauru olisi pyrkinyt voittamaan.
— Siinä on jo kyllä että loukkaatte minua, sanoi hän ylpeästi, mutta jos uskallatte koskea minuun tahi loukata häntä —
— Häntä! huudahti hän raivoisasti. — Häntä, kas sitä muka! Rouva, minä sanon sen nyt kerran, että olen jo kyllältäni kärsinyt. Tänlaista olen saanut kärsiä useammin kuin kerran, mutta —
Mutta nyt en enää epäillyt, ja ennenkuin hän ennätti puhua loppuun, juoksin minä ovelle, viskasin sen auki ja katsoin vierasta silmästä silmään. Rouva peräytyi kiljahtaen, hänen äänessään oli sekä nuhdetta että iloa; mutta me vain seisoimme ja tuijotimme toisiimme.
Mies oli Louis de St. Alais.
Yhdeksästoista luku.
Tiedustelu.
En ollut Louis'ta tavannut kaksintaistelun perästä Cahors'issa, kun kirkon portilla erotessamme kieltäydyin antamasta hänelle kättä. Silloin olin häneen hyvin vihastunut. Mutta suuttumustani oli aika, vanhat muistot ja uudet tapahtumat lauhduttaneet, ja kun nyt näin odottamatta taas tapasin hänet, kun muukalaisessa tunsin lapsuuteni ystävän, ilostuin niin, ettei mikään ollut mielestäni sen loitompana kuin vanhan vihan elvyttäminen. Ojensin hänelle käteni, kumarsin ja virkoin leikillisesti:
— Kas sitä tuntematonta! Minähän tulin tänne teitä etsimään, ja nyt tapaankin teidät.
Hetken aikaa hän vielä hämmästyneenä tuijotti minuun; sitten tarttui hän käteeni, jota hän puristi ja katsoi minuun entinen ystävällinen ilme silmissään.
— Adrien! Adrien! huudahti hän liikutettuna. — Oletko se todellakin sinä?
— Juuri minä se olen, ystäväni?
— Ja täällä?
— Täällä.
Mutta ihmeekseni hän nyt laski käteni irti ja hänen käytöksensä ja kasvojenkin ilme muuttui — aivan kuin talon ulkonäkö muuttuu kun ikkunaluukut suljetaan.
— Se pahoittaa minua, sanoi hän hitaasti ja lisäsi sitten vihan välke silmissään:
— Mutta hyvä Jumala, miksi olette tullut tänne?
— Miksikö olen tänne tullut?
— Niin, miksi? kertoi hän katkerasti. — Miksi? Miksi olette tullut — meitä häiritsemään? Te ette tiedä miten paljon pahaa te matkaan saatatte! Te ette tiedä sitä.
— Tiedän ainakin minkälaista onnea etsin, vastasin ihmeissäni tuosta äkillisestä ja selittämättömästä muutoksesta. — Minä en ole salannut sitä, enkä sitä nytkään salaa. Teidän perheenne on mitä kehnoimmin kohdellut minua. Käytöksenne pakoittaa minun sanomaan sen. Mutta kun huomenna tapaan rouva markiisittaren, niin sanon hänelle, ettei sekään voi mieltäni muuttaa. Että —
— Te ette saa tavata häntä!
— Minun täytyy!
— Te ette saa, vastasi hän jyrkästi.
Nyt rupesi rouva Catinot välittämään.
— Lopettakaa jo! huudahti hän äänellä, jossa hänen pahoittunut mielensä selvään ilmeni. — Minä luulin teitä ystävyksiksi. Ja nyt — nyt kun sattuma saattoi teidät yhteen, niin —
— Suokoon Jumala, ettei se koskaan olisi tapahtunut! virkahti Louis, ja hänen kätensä vaipuivat epätoivoisesti alas. Sitten asteli hän edes takaisin lattialla.
Rouva katseli häntä kummeksuen. — Minä en luule teidän ennen tällä tavalla kohdelleen minua, sanoi hän katkerasti moittien. — Ja jos se tulee siitä että — tarkoitan, jatkoi hän rauhallisesti vaikka säkenöivin silmin, — että löysitte herra kreivin talossani, niin te sillä loukkaatte sekä minua että ystäväänne.
— Enhän toki, Jumal'auta! huudahti Louis.
Mutta nyt rouva todella suuttui. — Eikä sillä hyvä vielä, sanoi hän ylpeästi ja vakavasti. — Viikkokauden on tämä talo vielä minun, Louis, siitä lähtien on se teidän. Ja silloin kenties, lisäsi hän väräjävällä äänellä, — ajattelen tätä iltaa ja ihmettelen etten varoituksesta välittänyt. Kenties ystävälliset sanat sen perästä ovat yhtä harvinaiset kuin kovat sanat ovat tähän asti olleet.
Nuo sanat ja surullisesti väräjävä ääni voitti hänet. Hän polvistui rouva Catinot'n eteen ja tarttui hänen käsiinsä.
— Catherine! Antakaa minulle anteeksi! huudahti hän intohimoisesti, suudellen hänen käsiään ja läsnäolostani ensinkään välittämättä. — Antakaa minulle anteeksi! Minä olen niin onneton, ja te olette ainoa lohdutukseni, ainoa palkintoni. Sitten kuin sain nähdä hänet tuolla, en tiedä mitä teenkään. Antakaa minulle anteeksi!
— Minä annan teille anteeksi! vastasi rouva salaa pyyhkäisten pois kyyneleen, mutta samalla punastuen onnesta. — Mutta rakkaani, minä en ymmärrä teitä. Tuonoin puhuitte niin ystävällisesti kreivi de Saux'sta ja — suokaa anteeksi — sisarestanne ja myöskin muista asioista. Ja nyt, kun kreivi on täällä, niin olette onneton.
— Niin, minä olen onneton! huudahti Louis, katsahtaen surullisesti ja epätoivoisesti minuun.
— Olkoonpa siis niin, vastasin ylpeästi olkapäitäni kohauttaen. — Matta jos olenkin ystävän kadottanut, niin siitä ei seuraa että minun täytyisi kihlattunikin kadottaa. Olen tullut Nîmes'iin voittaakseni neiti de St. Alais'n, enkä aio lähteä täältä ennenkuin olen onnistunut.
— Mutta onhan se mielettömyyttä, sanoi hän huo'aten.
— Minkätähden?
— Sentähden että se on mahdotonta! Sentähden ettäteette löydä rouva de St. Alais'ta Nîmes'issä.
— Mutta hän on kumminkin Nîmes'issä.
— Te ette koskaan voi löytää häntä.
— Mutta onhan se lapsellista. Luuletteko, etten ensimäisessä paremmassa hotellissa voi saada tietää missä hän asuu?
— Ei ensimmäisessä eikä viimeisessäkään.
— Hän siis ei ole nimeään ilmoittanut?
— Enhän sitä ole sanonut.
Ja taas katsoimme toisiamme silmästä silmään. Rouva Catinot vetäytyi syrjään. Huomasin selvästi että viimeisien kuukausien tapahtumat, jotka niin suuressa määrässä olivat muuttaneet ja paaduttaneet rouva de St. Alais'ta, olivat myöskin vaikuttaneet Louis'hin. Kun nyt seisoin siinä hänen edessään olisin voinut luulla, että se oli vanhempi veljeksistä markiisi, joka siinä niin ankarasti vastusteli minua — ellei tuon näennäisen kovuuden takana olisi siintänyt entinen onneton ja epäröivä Louis.
Koetin toista tietä ja sanoin rauhallisesti, koettaen hillitä suuttumustani. — En voi ensinkään uskoa teidän totta puhuvan, herra kreivi, kumpainenkin olemme vain kiivastelleet. Ennen aikaanhan me molemmat olimme hyvässä sovinnossa, ja silloin olisitte mielellänne ottanut minut langoksenne. Pitääkö nyt näiden kurjain erimielisyyksien —
— Erimielisyyksien! huudahti hän tuimasti. — Äitini talo Cahors'issa on puhtaaksi ryöstetty, ja veljeni linna St. Alais'issa on poroläjänä. Ja te puhutte erimielisyydestä!
— Nimittäkää sitä sitten miksi hyvänsä.
— Suokaa anteeksi, katkasi rouva Catinot äkkiä puheeni, — mutta tiedättehän, herra de St. Alais, kuinka hyvin me tarvitsemme puoluelaisia. Herra kreivi on ylimys, ja hän on sekä tuntehikas että uskonnollinen. Tarvitaan vain vähän — sangen vähän, sanoi hän hymyillen minulle, — voittaaksemme häntä. Jos nyt rouva de St. Alais suostuisi antamaan hänelle sisarenne, niin saisimme hänet puolellemme — kuinkahan se olisi?
— Hän ei koskaan voi saada häntä, vastasi hän jurosti, ja minuun katsomatta.
— Mutta sanoittehan te joku viikko sitten — sanoi rouva Catinot kummeksien.
— Niin, mutta viikko sitten ei ole nyt. Muutoin ei minulla ole mitään muuta sanottavaa, kuin että minua pahoittaa se, että näen teidät täällä, herra kreivi, ja että pyydän teitä mitä pikemmin palaamaan kotianne. Te ette voi millään tavoin hyödyttää, mutta teille saattaa käydä pahoin ja te voitte saada pahaa aikaan. Eikä teillä ole mitään mahdollisuutta päästä pyrintöjenne perille.
— Sitä ei ole vielä todistettu, sanoin ykspäisesti ja vihaisena. — Ja ensi aluksi, koska te sanotte etten voi neitiä löytää, niin käytän sitä yksinkertaista keinoa, että odotan kunnes te lähdette täältä ja sitten seuraan teitä kotiin.
— Sitä te, herra, ette tee.
— Olkaa vakuutettu siitä, että minä teen niin! vastasin uhallisesti.
Mutta nyt rupesi rouva taas välittämään. — Ei herra kreivi, sanoi hän arvokkaasti, sitä te ette tee, olen varma siitä, että te ette tahtoisi tehdä sitä. Se kun olisi vierasvaraisuuteni väärinkäyttämistä.
— Kiellättekö te sen?
— Kiellän.
— Siinä tapauksessa en sitä tietysti voi tehdä, mutta —
— Ei mitään mutta! Sopikaa nyt jo. Mutta jos teidän välttämättä täytyy riidellä, niin elkää tehkö sitä täällä. Ja minä luulen — minä luulen, jatkoi hän katsoen rukoilevasti minuun, — että olisi parasta jos menisitte.
Katsahdin Louis'hin. Mutta hän kääntyi pois eikä ollut minua näkevinään. Silloin taivuin. Rouvaa oli mahdoton vastustaa, kun hän puhui tällä tavalla, ja yhtä mahdotonta oli jäädä taloon vasten hänen tahtoaan. Kumarsin sentähden äänetönnä ja niin huolettomasti kuin mahdollista. Mutta mielessäni olin sekä vihastunut että loukkaantunut ja menin ottamaan hattuani ja kaapuani, jotka olin laskenut tuolille.
— Olen pahoillani tästä sanoi rouva ystävällisesti ja ojensi minulle kätensä, jota minä suutelin.
— Huomenna kello kahdentoista aikana — täällä! kuiskasi hän.
Nuo sanat minä paremmin aavistin kuin kuulin, niin hiljaa ne kuiskattiin, mutta silmät puhuivat siihen sijaan ymmärrettävää kieltä. Hän kääntyi pois, ja vielä kerran silmäiltyäni Louis'ta, joka yhä seisoi selin minuun, läksin menemään portaita alas.
Palvelija seisoi etehisessä.
— Hevosenne löydätte Hôtel de Louvre'ssa, sanoi hän ovea avatessaan.
Annoin hänelle juomarahoja ja tultuani kadulle, kävelin umpimähkään eteenpäin ajatuksiin vaipuneena, kunnes menin pahki muutamaan mieheen, joka tuli vastaani. Se herätti minut tajuuni; silmäilin ympärilleni. Rouva Catinot'n luona olin tuskin kolmeakaan tuntia viipynyt, enkä juuri sen pitempään ollut koko kaupungissakaan ollut; mutta tällä lyhyellä ajalla oli niin paljon kerjennyt tapahtua että oudoksuin sitä, kun kadut tuntuivat niin vierailta ja sitä että kuljeskelin yksin ja tiestä epätietoisena. Vaikka kello jo oli kymmenen ja vain ani harvat lyhdyt himmeästi valaisivat kadun risteyksiä, oli kumminkin paljon väkeä liikkeellä kaduilla. Muutamat seisoivat puhellen ryhmissä, mutta useimmat kiiruhtivat eteenpäin samaan suuntaan, miehet olivat kääriytyneet kaapuihinsa ja naisilla oli hunnut ja huivit päässä.
Oivalsin nyt, että minun täytyi hakea yökortteeri ja että minun hetkeksi täytyi sysätä syrjään kaikkea nielevän ajatuksen Louis'in käytöksestä; kysyin sentähden eräältä mieheltä, joka ei näyttänyt seuraavan muita, tietä Hôtel de Louvre'en. Hän neuvoi sen minulle ja mainitsi myöskin minkätähden kansa oli liikkeessä.
— Juhlasaatto on ollut liikkeellä, sanoi hän äreästi. — Mutta sehän teidän olisi pitänyt tietää, lisäsi hän silmäillen hattuani. Ja sen sanottuaan pyörähti hän tiehensä menemään.
Nyt vasta muistin hatussani olevan punaisen kokardin ja kiiruhdin ottamaan sen pois, ennenkuin menin eteenpäin. Astuttuani kappaleen matkaa, kuulin takanani nopeita askelia ja muuan mies pisti sivumennessään käteeni paperin. Ennenkuin ennätin sanaakaan sanoa oli hän jo kadonnut, mutta tuo vähäpätöinen sivuseikka sekä vilkas liike kaduilla esti minua mietteisiin vaipumasta. Kun tulin ravintolaan ja sain kuulla että kaikki huoneet oli vieraita täynnä, niin se seikka ei minua ensinkään kummastuttanut.
— Hevoseni on täällä, sanoin, ajatellen että ravintoloitsija, kun näki minun jalkasin tulevan, kenties epäili että kukkaroni olisi tyhjä.
— On, herra, ja jos haluatte niin saatte maata ruokailuhuoneessa sanoi hän kohteliaasti. — Sen tarjoumuksen teen mielihyvällä ja epäilen teidän muuallakaan saavan sen parempaa yösijaa. Huoneet ovat jokapaikassa täynnä aivan kuin Beaucaire'ssa olisi markkinat. Kaupunki on täynnä muukalaisia. Niitä on melkein yhtä lukuisasti kuin noitakin, sanoi hän ylenkatseellisesti osoittaen paperia kädessäni.
Minä avasin sen ja näin nyt että se oli julistus, joka alkoi sanoilla: "Pyhyyden häväistys! Neitsy Maaria itkee!" Se pistettiin minulle käteen matkalla, sanoin.
— Niin, senpä kyllä uskon. Muutamana aamuna oli herätessämme tuonlaisia julistuksia joka talon seinällä. Eräänä toisena päivänä ne lentelivät ilmassa.
— Tiedättekö missä markiisi de St. Alais asuu? kysyin kun huomasin, että hän vasta oli aterioinut ja oli puheliaalla tuulella.
— En, herra. Minä en tunne häntä.
— Mutta hän on perheineen kaupungissa.
— Niin, ken ei täällä olisi? virkahti hän kohauttaen olkapäitään ja jatkoi sitten matalammalla äänellä:
— Kuuluuko hän noihin punaisiin, tahi — toisiinko?
— Punaisiin! vastasin empimättä.
— Vai niin! Pari ylimystä on kyllä kulkenut Nîmesin ja Montpellier'in väliä herra Froment'in asioissa. Huhutaan että jos pormestari olisi tahtonut täyttää velvollisuuttaan, niin hänen aikoja sitten olisi pitänyt vangita ne. Mutta hänkin kuuluu noihin punaisiin, samoin kuin useimmat raatimiehistäkin. Minä puolestani en kuulu mihinkään puolueesen. Kenties se herra, jota etsitte, on yksi niistä?
— Onhan se hyvin mahdollista. Herra Froment on siis täällä kaupungissa?
— Tunnetteko te häntä?
— Tunnen vähän, virkoin kuivasti.
— Hän sekä on että ei ole täällä, sanoi isäntä ravistaen päätään. —Sitä on mahdoton sanoa.
— Minkätähden? Eikö hän sitten asu täällä?
— Kyllä hän asuu Port d'Augusten luona, vanhalla vallilla kapusiinilaisluostarin läheisyydessä. Mutta, herra, sanoi hän salaperäisesti ja varovaisesti silmäillen ympärilleen huoneessa, — hän menee ulos sieltä, johon hän ei koskaan ole mennyt sisään! Hänellä on talo myöskin l'Amphitheâtre'ssa, ja siellä tapahtuu samoin. Eräät sanovat hänen oleskelevan kapusiinilaisluostarissakin, ja kun menette Cabaret Vierge'een ja tunnussanaksi mainitsette hänen nimensä, niin saatte maksutta aterioida.
Pään nyökkäyksillä ja silmää iskien kertoi isäntä tuon, mutta äkkiä näytti hän mielestään puhuneen liiaksi, ja kiiruhti jonkun tekosyyn nojalla pois huoneesta. Kun sitten tiedustelin parooni de Géol'ia ja Buton'ia, sain tietää heidän menneen Écu de France'een, kun eivät täällä saaneet kortteeria. Minulle oli mieleen että joksikin aikaa pääsin heidän seurastaan; käytin hyväkseni isännän tarjousta ja menin ruokailuhuoneesen, jossa koetin mukavuuttani hoitaa niin hyvin kuin pari puutuolia ja omat levottomat ajatukseni sen sallivat.
Louis'in käytös ja hänessä tapahtunut äkillinen ja outo muutos kiinnitti kokonaan huomioni, ja ajatukseni alinomaa sitä seikkaa pohtivat. Hän oli ihastunut nähdessään minut, kätensä oli hän laskenut käteeni, ja hänen silmissään olin huomannut entistä ystävyyttä; mutta aivan äkkiä oli hänen käytöksensä muuttunut katkeraksi ja tylyksi — rouva Catinotkin oli oudoksunut tuota hänen kylmää käytöstään, jossa ilmeni omantunnon tuskaa, melkeinpä kauhuakin. Olisikoon Denise kuollut? Olisikoon mahdollista että Denise — ei, järkeni kieltäytyi tuota ajatusta loppuun asti ajattelemasta. Mutta se ajoi minut kumminkin seisaalleni, ja minä astelin edes takaisin huoneessa kunnes aamu valkeni, kuunnellen yövahdin huutoja, kellojen soittoa ja kiiruhtavia askeleita, joita tuon tuostaankin kuului kadulta ja jotka ilmaisivat levottomuutta ja mielten kuohua. Mitäpä punainen, valkoinen tahi kolmivärinen kokardi mielestäni merkitsi Denise'n suhteen!
Vihdoin ravintolassakin liike ja elämä taas alkoi, mutta minun täytyi vielä odottaa kello kahteentoista ennenkuin saisin rouva Catinot'a tavata. Tällä odotusajalla astuskelin katuja ylös ja alas. Muulloin kai se mitä näin olisi pannut minut ihmettelemään, olisin kai muulloin ehdottomasti ihaillut les Arènes'in suuremmoisuutta, sen synkät holvit kohosivat korkeina ja kehänmuotoisesti siihen nojaavien likaisten kattojen yli, ja sen sisus näytti ikäänkuin olevan tukehtumaisillaan siellä olevain kurjain hökkelien paljoudesta — tuo sisus, jossa muinoin maan mahtavilla oli ollut sijansa ja jossa keisarilliset värit olivat voittorikkaina liehuneet. Kaiketi olisin oudoksunut noita taajoja ihmisjoukkojakin, jotka täyttivät kadut, keräytyivät kapakoiden eteen ja lueksentelivat seinillä olevia julistuksia. Mutta nyt en mitään muuta ajatellut kuin Louista, rakkauttani ja aikaa, joka tuntui kuluvan niin armottoman hitaasti. Kun kello aloitti kahtatoista lyödä, kolkutin rouva Catinot'in porttia ja ennenkuin se herkesi lyömästä, seisoin jo hänen edessään.
Mutta rohkeuteni katosi kun vain silmäilin hänen kasvojaan; kun katsoin häneen, niin kiitokset, joita yritin lausumaan, vaikenivat huulillani. Hänkin oli liikutettu. Hetkisen seisoimme molemmat äänetönnä.
— Minä näen että teillä on minulle huonoja uutisia, sanoin vihdoin, koettaen hymyillä ja niin levollisesti kuin taisin.
— Pelkäänpä että se on pahinta mitä olla osaa, sillä minulla ei ole minkäänlaista kerrottavaa, sanoi hän surullisesti lattiaan katsoen.
— Mutta minä olen kuullut sanottavan, että ne juuri ovat parhaita uutisia?
Huulensa vapisivat mutta hän ei vastannut.
— Mutta kai teillä on minulle muutakin sanottavaa, virkoin itsepäisesti, vaikka synkkä alakuloisuus pyrki minua valtaamaan. — Te voitte ainakin sanoa missä rouva de St. Alais'ta saan tavata?
— En, herra kreivi, minä en voi sitäkään sanoa, vastasi hän matalalla äänellä.
— Ettekö sitäkään, miksi Louis'in käytös minua kohtaan muuttui niin vihamieliseksi?
— En sitäkään. Ja ylimyksenä pyydän teitä jättämään kaikki kysymykset sikseen. Minä luulin voivani auttaa teitä ja siitä syystä kutsuin teidän luokseni tänään. Mutta minä voin vain saattaa teille surua.
— Sekö on kaikki?
— Se on kaikki, sanoi hän liikkeellä, joka sanoi enemmän kuin sanat.
Silmäilin ympärilleni hiljaisessa huoneessa ja menin jo puoli tiehen ovea kohti. Mutta käännyin taas takaisin. En voinut siihen vastaukseen tyytyä ja huudahdin kiivaasti:
— Minä en voi lähteä tällä tavoin! Mitä teille on ilmoitettu, joka näin suunne sulkee? Mitä ne aikovat tehdä hänen kanssaan? Te pelkäätte ilmoittaa sitä minulle! Puhukaa! Minä tiedän, että te ette ole kutsunut minua tänne sanoaksenne vaan, että ette mitään tiedä.
— Herra kreivi, sanoi hän katsahtaen moittivasti minuun. — Minä tarkoitan hyvää teille, — ja tämänkö nyt saan kiitokseksi?
Tuo oli jo liikaa. Sanan sanomatta käännyin ja menin tieheni.
Ulos tultuani, olin ikäänkuin lapsi pimeydessä; ainoa valoon ja vapauteen viepä tie oli minulta nyt suljettu. Tunsin haikeaa, hervaisevaa pettymystä, ja se voi milloin tahansa muuttua katkeraksi tuskaksi. Rouva Catinot oli muuttunut aivan samalla tavalla kuin Louis St. Alais. Mikähän siihen voi syynä olla? Mitähän hän oli saanut tietää? Mikähän salahanke tahi vaara se voikaan olla, joka heidät kaikki vieroitti minusta kuin konsanaan ruttotautisesta?
Ensi aluksi nuo ajatukset saattoivat minut epäilykseen. Mutta lämmin päiväpaiste, joka ennusti kesän tuloa, elvytti minussa vähitellen valoisampia ajatuksia. Kenties ei Nîmes'issä olisikaan niin erittäin vaikeaa saada selkoa jonkun henkilön asunnosta. Olinhan Louis'kin löytänyt niin pian. Elimmehän kahdeksannellatoista eikä kuudennellatoista vuosisadalla. Eihän entisaikain tavalla enää naisia sorrettu, eikä miehille tehty väkivaltaa niinkuin muinoin.
Näitä ajatellessani kuulin kolinaa takanani kadulta, kuului kuin satojen askelten kopinaa ja epäselvää äänten sorinaa. Käännyttyäni näin taajan ihmisjoukon tulevan minua kohti. Juhlasaaton edellä kuljetettiin sinisiä lippuja, joissa oli viiden haavan kuvat. Muutamat saatossa olijat lauloivat, toiset huusivat, mutta kaikilla oli aseita ja nuijia. Ne kulkivat ravakasti eteenpäin ja ne täyttivät kadun laidasta toiseen; välttääkseni joukkoa pistäysin muutaman kaaren alle, joka onneksi sattui olemaan läheisyydessä.
Saatto kulki ohitseni kauheasti meluten. En voinut nähdä paljon muuta kuin huitovia käsiä ja aseita sekä mustan tymperiä kasvoja; satuin kumminkin rivissä olevan aukon läpi näkemään kolme miestä, jotka kulkivat erikseen joukon keskellä, mutta jotka kumminkin näyttivät olevan sen johtajia ja toimeenpanijoita. Keskimäinen näistä kolmesta oli Froment. Toisella oli päällä kauhtana ja kolmannella oli päässä hattu, jonka lieri oli sotamiehen tapaan käännetty. Sen verran minä näin; mutta sen perästä vain rivi riviltä huutavia, kiljuvia miehiä. Niitä seurasi satanen kaupungin kerjäläisiä ja muita kurjia olentoja.
Kun heidän ohitse mentyä käännyin, huomasin erään miehen seisovan aivan vierelläni, ja kummallisen sattuman ohjauksesta se oli sama mies, joka edellisenä iltana neuvoi minulle tietä Hôtel de Louvre'en. Kysyin häneltä, oliko se hra Froment, jonka olin nähnyt saatossa.
— Oli, vastasi hän ivallisesti — ja hänen veljensä myöskin.
— Vai oli se hänen veljensä. Ja mitä ne aikovat toimittaa?
— Tänään rähistä jonkun protestanttisen kirkon edustalla ja huomenna särkeä ikkunoita, vastasi hän alakuloisesti. — Ja sitten niin pian kun ovat kylliksi rohkeat alkavat he ampua protestantteja ja kutsuvat tänne linnaväen Montpellier'istä. Sen perästä tulevat maanpakolaiset Turin'ista tänne ja silloin on kapina valmis. Elleivät Cevennien vuoristolaiset astu väliin, niin saattepa nähdä kummia tapahtuvan.
— Mutta salliiko pormestari ja kansalliskaarti senlaista?
— Edellinen kuuluu punaisiin, ja kaksi kolmatta osaa jälkimäisistäkin.Saattehan nähdä.
Ja nyökäyttäen päätään meni mies tiehensä, mutta minä katsoin vielä hetkisen saaton jälkeen. Äkkiä juolahti mieleeni, että missä Froment oli, siellä täytyi St. Alais'n olla, ja sitten kummailin etten ennen ollut tuota ajatellut. Kiiruhdin saaton jälkeen, joka juuri kääntyi muutamasta nurkasta, mutta vaikka se olikin näkyvistä kadonnut, voi helposti arvata sen matkan suuntaa, sillä kaikkialla missä se oli kulkenut, oli suljettuja ikkunaluukkuja ja peljästyneitä kasvoja. Kuulin miten saatto kerran seisattui kauheasti ulvoen ja huutaen, mutta ennenkuin ehdin sinne oli se taas lähtenyt liikkeelle, ja kun vihdoin sen saavutin — muutamassa kohti, jossa katu leveni aukeaksi paikaksi, ennenkuin se loppui vanhaan ahtaasen porttiholviin — oli joukon keskus jo hajonnut, ja rivitkin harvenemistaan harvenivat.
Siis en päässytkään tarkoitukseni perille, Froment kun pääsi pois näkyvistäni. Mutta en saanut siinä kauankaan harmitella, sillä seisoessani siinä katsellen ihmisiä, jotka lähtivät takaisin kaupungille sattui silmääni laiha, huonoon kaapuun puettu ja kallella päin kulkeva olento; hän aikoi nähtävästi kulkea kadun poikki, mutta pysähtyi silmänräpäykseksi päästäkseen kansanjoukon läpi. Tunsin hänet ensi silmänräpäyksellä, ja ilohuudolla tunkeusin joukon läpi hänen luokseen.
Se oli isä Benoit. Aluksi ei kumpikaan meistä saanut sanaa suustaan. Mutta katseltuamme toisiamme hetken aikaa ja lausuttuamme ilomme tästä kohtauksesta, huomasin hänenkin kasvoissaan saman levottoman ja murheellisen ilmeen kuin Louis de St. Alais'nkin.
— Oi, Jumalani! mutisi hän ja väänsi salaisesti käsiään.
Mutta kun olin väsynyt kaikkeen tuohon salaperäisyyteen, niin sanoin kiivaasti: — Teidän täytyy kaikessa tapauksessa sanoa minulle mitä se on, isä!
Muutamat ohikulkevat kuulivat sanani ja katsoivat meihin uteliaasti. Välttääkseen uteliaita silmäyksiä, veti isä Benoit minut porttikäytävään, mutta eräs mies seisoi yhä vielä tuijottamassa meihin.
— Tulkaa ylös minun luokseni, siellä meitä ei häiritä, sanoi isä Benoit astuen edelläni ylös vanhoja likaisia kiviportaita, joita useat käyttivät, mutta joita ei kukaan huolinut puhdistaa.
— Asutteko täällä?
— Asun, vastasi hän, mutta vaikeni samassa ja kääntyi hämillään minuun. — Mutta se on kurja pesä, herra kreivi, jatkoi hän aikoen jälleen astua alas; — kenties olisi parasta että me —
— Ei, ei! huudahdin kärsimättömästi, — jos asutte tässä, niin mennään vain huoneesenne. Minä en voi odottaa. Kun kerran nyt olen löytänyt teidät, niin en halua hetkeäkään hukata; tahdon tietää totuuden.
Hän vain yhä empi ja alkoi taas estellä. Mutta yksi ainoa asia pyöri vain mielessäni ja vihdoin hän taipui ja astui hitaasti portaita ylös. Hänellä oli korkealla räystään alla pienonen huone, jossa ei ollut muuta kuin yksi alunen, tuoli ja pöytä, jossa oli muutamia kirjoja ja Vapahtajan kuva. Valo virtasi huoneesen pimeästä nelisnurkkaisesta ikkunasta ja kun astuimme sisään lensi kyyhkynen ylös lattialta ja ulos ikkunasta.
Isä Benoit huudahti närkästyneenä ja selitti että hänellä oli tapana ruokkia kyyhkysiä. — Niistä on minulle seuraa, jota täällä muutoin aivan vähän olen löytänyt, selitti hän surumielin.
— Ja kumminkin olette tullut tänne vapaasta tahdostanne, sanoin jyrkästi. Mielessäni olin kovasti ahdistettu, ja se teki minut katkeraksi.
— Herätäkseni vain harhaluulosta, sanoi hän lempeästi. — Te tiedätte, herra kreivi, että minä vuosikaudet olen ikävöinyt vapautta ja uudistuksia. Olenpa vielä muitakin opettanut niitä ikävöimään. Ja nyt kun olemme saaneet vapautta, niin ihmiset ensimäiseksi käyttävät sitä aseeksi uskontoa vastaan. Tulin tänne, koska minulle sanottiin että kirkko täällä olisi voimakas ja että sen puolustajat kokoontuisivat tänne vastarintaa tehdäkseen. Tulin tänne saadakseni luottamusta toisten esimerkistä. Ja mitäpä löysinkään täällä? Luuloiteltuja ihmeitä ja kaikenmoista petosta — valhetta, viekkautta ja kavaluutta niin yhdessä kun toisessakin puolueessa ja väkivaltaa kaikkialla.
— Mutta, taivaan nimessä, miksi ette mennyt tiehenne täältä, takaisin kotianne? virkoin äreästi.
— Arvelin lähteä joku viikko sitten, mutta se ei saanut aikaan, ja —
— Jättäkää jo se asia, sanoin maltittomasti. — En minä siitä nyt välitä. Olen tavannut Louis de St. Alais'n, ja tiedän että jotakin on hullusti. Hän ei tahdo katsoa minua silmiin. Hän ei tahdo sanoa missä rouva de St. Alais asuu. Eikä hän tahdo olla missään tekemisissä minun kanssani, vaan kohtelee minua kuin rattotautista. Mitä se tietää? Te tiedätte sen, ja minunkin täytyy se tietää. Sanokaa se minulle nyt.
— Hyvä Jumala! huudahti hän katsoen minuun kyynelsilmin. —Aavistukseni ovat siis toteutuneet.
Aavistuksenne? Mitä sitten pelkäsitte?
Että sydämenne olisi osakkaana siinä, herra kreivi.
Missä? Missä? Puhukaa suunne puhtaaksi!
— Neiti de St. Alais'n — kihlauksessa.
Tuijotin häneen hetkisen kuin unessa. — Hänen kihlauksessaan?Kuiskasin hiljaa. — Ja kenelle hänet on kihlattu?
— Herra de Fromentille
Kahdeskymmenes luku.
Kaksi kosijaa.
— Froment'illeko? sanoin hitaasti. — Se ei ole totta! Mutta jo tuota lausuessani tiesin valhettelevani, ja käännyin ikkunaan päin ettei isä Benoit näkisi kasvojani. Froment! Nimikin jo selitti asian kun kerran siitä vihiä sain. Hän oli ollut sekä matkatoverina että liittolaisena, samalla suojeltu ja suojeleva; näin selvästi edessäni hänen kasvonsa senlaisina kuin olin nähnyt ne vaunujen ikkunassa Villeraugues'sa, ja ihmettelin etten jo ennen ollut salaisuutta arvannut. Olihan hän kunnianhimoinen porvari, ja kun hän niin useasti oli neidin seurassa, niin olihan se aivan luonnollista että hän ennen tahi myöhemmin nostaisi silmänsä häneen. Ja toisaalta sekin oli aivan luonnollista että rouva de St, Alais, niin katkeroittuneena ja köyhtyneenä kun hän nyt oli ja sitäpaitsi puoluetaistelun pyörteesen joutuneena, suostuisi antamaan tyttärensä hänelle rohkeuden ja uskollisuuden palkinnoksi. Froment oli rikas ja menestys aateloisi hänet, sitäpaitsi älysin että hän, joka oli väkevä muiden ollessa heikkoja, uskalias kun muut horjuivat, päämäärästään tietoinen ja väsymätön pyrinnöissään kun muilla ei ollut päämäärää eikä pyrinnöitä, suuresti vaikuttaisi naiseen. Se pani minun tuskasta ja kiukusta hampaitani kiristämään.
Tuota kaikkea ajatellessani katselin ulos likaiseen, ahtaasen pihamaahan, jonka toisessa päässä oli leveä, luostarimainen portti, jossa oli koristuksena puuhun leikattu neitsy Maarian kuva. Vaikka ajattelin aivan toisia asioita, niin huomasin kumminkin kaksi miestä, jotka tulivat pihaan ja menivät sisään tuosta portista. He eivät soittaneet eivätkä kolkuttaneet, mutta toinen heistä pyyhkäsi kepillään kahdesti kivitystä, ja portti aukeni kuin itsestään ja molemmat miehet menivät siitä sisään.
Tuon huomasin aivan tiedottomasti, mutta kenties se kuitenkin oli tuo suljettu ovi, joka herätti minut mietteistäni.
— Froment! Froment! huudahdin ääneen. Sitten käännyin isä Benoit'ilta kysymään:
— Missä hän on?
Mutta isä Benoit vain ravisti päätään.
— Teidän täytyy se tietää! huusin — minä kun näin sen hänen kasvoistaan. — Teidän täytyy se tietää!
— Niin, kyllä minä sen tiedänkin, sanoi hän tuikeasti katsoen minuun. — Mutta minä en voi sanoa sitä teille. Minä en voisi sitä, en henkeni edestä, herra kreivi. Se kun on salaripissä uskottu minulle.
Tuijotin jäykästi häneen, ja tuo vastaus lannisti rohkeuteni pahemmin kuin mikä muu hyvänsä. Minä näet tiesin että tuohon rautaiseen oveen, johon ei avainta ollut, saisin lyödä nyrkkini verisiksi ja purkaa vihaani aikojen loppuun saakka, mitään voittamatta.
— Mutta miksi — miksi sitten sanoitte minulle niin paljon? Olisitte ollut mitään virkkamatta.
— Minä kun tahdon että lähdette Nîmes'istä, sanoi isä Benoit lempeästi, katsoen rukoilevasti minuun ja laskien kätensä käsivarrelleni. — Neiti de St. Alais on kihlattu ja on siis ainaiseksi teiltä kadoksissa. Ja muutamien tuntien perästä kaupungissa kapina riehuu. Minä tunnen teidät, tunnen mielipiteenne ja tiedän että te ette kuulu kumpaiseenkaan puolueesen. Miksi siis tahdotte jäädä tänne, herra kreivi?
— Miksi? huudahdin niin kiivaasti, että hänen kätensä vaipui alas, aivan kuin olisin lyönyt häntä. — Siksi että aijon seurata neitiä kunnes hän on naimisissa, vaikka minun täytyisi mennä Turin'iin asti. Siksi että Froment menettelee typerästi sekoittamalla sotaa ja rakkautta, ja siksi että haluni nyt vetää minua hänelle vastakkaiseen puolueesen. Te kysytte miksi? Siksi että te tosin ette voi sanoa minulle missä neiti asuu, mutta niitä on toisia, jotka voivat ja ne minä aion käsiini etsiä!
Ja odottelematta hänen vastaustaan tahi kieltelemisiään — ja vaikka hän huusi jälkeeni ja koetti pidättää minua — otin hattuni ja juoksin portaita alas. Kadulle tultua kiiruhdin voimaini perästä siihen kaupunginosaan, josta juuri olin tullut. Kaduilla, joita myöten kuljin, tunkeili ihmisiä, mutta levottomuus ja odotus ei enää näyttänyt olevan niin kiihkeää. Kaupungin läpi kulkenut juhlasaatto näytti kaikkialle jälkiä jättäneen. Siellä täällä astuskeli sotamiehiä, kehoittaen kansaa pysymään rauhallisena, ja kaikkialla seisoskeli kaupunkilaisia, jotka ryhmissä innokkaasti ja kuiskaamalla puhelivat ja silmäilivät minua ohi kulkiessani. Joka kymmenes ihminen oli joko dominikaani- tahi kapusiini-munkki, ja vaikka kiihkeästi halusin saada parooni Géol'in ja Buton'in käsiini tiedustellakseni mitä he vihollisina tietäisivät Froment'in tuumista ja voimista, niin tajusin kumminkin että kaupunki oli kiihoitetussa tilassa, ja että, jos ennen levottomuuksien puhkeamista tahdoin saada jotakin aikaan, niin minun oli kiiruhtaminen.
Onneksi löysin herra de Géol'in ja Buton'in huoneissaan ravintolassa. Parooni, jolla lienee ollut omat ajatuksensa äkillisestä katoamisestani, ja jota en ollut nähnyt tulomme jälkeen, tervehti minua yrmeästi ja purevalla ivasanalla, mutta kysyttyäni muutamia asioita, jolloin hän tuli todellisen mielialani huomaamaan, muuttui hänen käytöksensä tykkänään.
— Te voitte kertoa hänelle kaikki, virkkoi hän nyökäyttäen päätäänButon'ille.
Silloin vasta huomasin miten kummankin mieli oli kuohuksissa, vaikka he pyrkivät sitä salaamaan.
— Mitä on tapahtunut? kysäsin.
— Froment'in puolue Avignon'issa nousi eilen kapinaan, vastasi Buton kiihkeästi. — Mutta kun se oli liian aikaista, kukistettiin se heti. Tieto siitä saapui juuri tänne ja kiirehtii kenties hänen toimiaan.
— Näin sotamiehiä kaduilla.
— Kalviinilaiset ovat anoneet suojelusta.
— Mutta nuo sotamiehet ja vahdit ovat vain puhdasta ilveilyä, sanoi parooni Géol katkerasti. — Guiennen rykmentin, joka on mielialaltaan isänmaallinen, ja joka auttaisi protestantteja, upseerit pidättävät kasarmeissa, sekä pormestari että kaupunginhallitus kuuluvat punaisiin, niin etteivät ne suinkaan nosta lippua eivätkä kutsu ulos sotaväkeä. Katolilaiset viinimyymälät ovat täynnä aseellisia miehiä; sanalla sanoen, hyvä ystävä, jos Froment kolme päivää jaksaa hallita kaupunkia, niin herra d'Artois, Montpellier'in maaherra, ehtii tänne linnaväkensä kanssa ja —
— Ja mitä?
— Ja metelistä syntyy kapina. Mutta suuhun pannessa moni pala putoaa, herra kreivi, ja Cevennienvuoristossa on muutakin kuin lampaita!
Tuskin sai hän tuon sanotuksi ennenkuin muuan mies ryntäsi huoneesen tehden kädellään oudon liikkeen. — Suokaa anteeksi, sanoi parooni kiireesti ja kiiruhti miehen perässä ulos huoneesta. Buton lähti myöskin, ja minä jäin yksin.
Luullen heidän tulevan takaisin, odotin heitä kärsimättömästi, mutta hetki toisensa perästä kului eikä heitä näkynyt. Vihdoin kyllästyin odottamiseen ja menin ihmetellen ulos ravintolan pihalle ja sieltä kadulle. Heitä vaan ei näkynyt missään. Mutta ravintolan portilla seisoi ryhmässä palvelijoita hiljaa kuunnellen. Kun menin heidän luokseen, katsahti heistä muuan varovasti ympärilleen ja laski sormen huulilleen kehoittaakseen minua äänettömyyteen.
Ennenkuin ehdin kysyä mitä se merkitsi, kuului etäältä kumea kanuunanlaukaus, ja sen perästä toinen ja kolmaskin. Sitten kuului kumea jyske, aivan kun jykeillä vaunuilla kivikatuja ajettaissa, sitten taas useita laukauksia, ne pamahtivat kovasti, lyhyeen ja varmasti. Meidän siinä kuulostellessa, laskevan auringon punertavan heijastuksen kadotessa huoneitten katoilta ja kadun jäädessä kolkoksi ja ikävännäköiseksi, alkoi kello kovasti soida, ja eräs mies kääntyi kadun kolkasta ja suuntasi askeleensa meitä kohti.
Mutta Hotel de l'Écun ravintoloitsija ei odottanut miestä. — Sisään kaikki! kiljasi hän joukolle. — Sulkekaa iso portti. Sinä, Pierre, suljet ikkunaluukut. Tekin, herra, sanoi hän minulle, — tekisitte viisaimmin jos tulisitte sisään. Kaupungissa on levotonta, eikä muukalaisten ole hyvä kuljeskella kaduilla.
Mutta ennenkuin hän sai viimeisen sanan suustaan olin minä jo kadun puolitiessä. Pakeneva mies tuli minulle vastaan, ja hän huusi minulle että roistoväki oli tulossa. Sitten tuli vastaani täyttä karkua hevonen ilman ratsastajaa, se säikähtyi minua ja oli vähällä livetä kumoon iljanteisella kadulla. Näihin kiinnitin huomiotani yhtä vähän kuin ravintoloitsijaankaan, juoksin vaan eteenpäin, kunnes parin sadan kyynärän päässä näin savu- ja pölypilven, jonka läpi häämöitti lauma sotamiehiä, jotka selin minuun, hitaasti väistyivät taajan ihmisjoukon edessä, joka tunki heidän päälleen. Mutta samalla kun minä heidät huomasin, niin ne näyttivät hajoovan ja katoovan ja kiljuen riemusta ryntäsi roistoväki eteenpäin.
Olin siksi tunnossani että huomasin tätä tietä olevan mahdoton päästä eteenpäin ja käännyin siitä syystä ahtaasen, pimeään solaan, jonka katonräystäät melkein kokonaan peittivät, niin että vaaleasta iltataivaasta vaan kapea raita näkyi. Siitä pääsin leveämmälle kadulle, jossa seisoi joukottain peljästyneen näköisiä naisia kuuntelemassa. Kiiruhdin heidän ohitsensa ja kun arvelin päässeeni siksi kauas etten enää kohtaisi rahvaanjoukkoa, käännyin menemään muutamaa solaa myöten, jonka arvelin vievän isä Benoit'n asunnolle päin. Onneksi joukko pysyttelihe vain suuremmilla kaduilla, solat olivat jotensakin tyhjät, ja niin pääsin vastuksitta pienelle aukealle kentälle Porte d'Auguste'n luona.
Luultavasti juuri täällä tahi ainakin tässä läheisyydessä oli alettu sotamiehiä ahdistaa, sillä kadun syrjässä makasi katkennut musketti, ja talojen yläkerroissa näkyi ihmisiä, jotka tarkoin huomasivat kaikkia liikkeitäni kulkiessani kentän poikki. Mutta kaduilla ei näkynyt ketään ja häiritsemättä pääsin isä Benoit'n ovelle ja astuin sisään.
Ulkona oli vielä päivä mutta sisällä jotensakin hämärä, enkä päässyt kahta askelta etemmä, ennenkuin jo kompastuin ja kaaduin tielläni olevaan esineesen. Loukkaannuin porraskäytävään, ja nousin kiroten seisaalleni, vaan kun portista tulevassa valossa huomasin mikä esine se oli, johon kompastuin, niin suuni sulkeutui ja töllötin siihen hengittämättä. Se oli näet kuollut ruumis.
Kuollut munkki oli puettu veljeskuntansa mustaan ja valkoiseen pukuun. Kului hetkinen ennenkuin toinnuin keksintöni vaikuttamasta kauhusta, mutta toinnuttuani oivalsin hyvin miten ruumis oli siihen joutunut. Epäilemättä oli munkki ammuttu kadulla jo melskeen alkaessa — kenties oli hän ensimmäiseksi karannut vahdin kimppuun — sitten oli ruumis laahattu tänne ja hänen puolueensa jatkoi kostoretkeään.
Kumarruin kunnioittaen korjaamaan kaapua, joka kaatuessani oli vetäytynyt pois ruumiin päältä; sen tehtyäni käännyin nousemaan ylös portaita; eihän nyt ollut aika heretä tunteelliseksi. Mutta kun pääsin isä Benoit'n huoneesen, oli se harmikseni tyhjä.
Viivähdin tuokioksi hämärään huoneesen, aprikoiden mitä oli tekeminen. Epätietoisuuden kiusoittamana menin ikkunan luo ja katsoin ulos. Pihamaan toisella puolen olevassa synkän näköisessä muurissa oli yksi ainoa ikkuna, joka oli yhtä korkealla kuin se, josta minä katsoin, mutta hiukan syrjemmässä. Ja siinä katsellessani näkyi tuosta ikkunasta äkkiä kirkas valo. Siellä sytytettiin näet lamppu ja sen valossa näin selvästi naisen pään ja hartiat.
Se oli Denise! Huusin hänen nimeänsä.
Mutta samassa hän eteni ikkunasta, uudin laskeusi alas ja kaikki oli jälleen pimeän peitossa. Vielä voi eroittaa ikkunan kehykset — vaikka nekin kävivät yhä hämärämmiksi — ja synkän, syvällä olevan pihamaan, joka eroitti minut hänestä.
Hetken aikaa nojasin ikkunan pieleen; sydän sykki rajusti ja ajatus seurasi nopeasti toistaan. Hän oli siis talossa tuolla vastapäätä. Se tuntui ihmeelliseltä, selittämättömältä. Mutta sitten juolahti mieleeni että talo oli aivan tuon vanhan portin korvassa, jonka kadulta käsin olin nähnyt ja olihan joku kertonut Froment'in asuvan Porte d'Auguste'n luona.
Se oli epäilemättä hänen talonsa, ja Denise oli täydellisesti hänen vallassaan. Kumarruin ulos ikkunasta viilistääkseni polttavia kasvojani ja myöskin paremmin nähdäkseni. Tutkin tarkoin vastapäätä olevan päädyn pienimmätkin erityiskohdat räystäältä porttikäytävään asti, jonka päällä veistetty kuva oli, ja josta olin nähnyt nuo kaksi miestä menevän sisään.
Ulkona kaupungilla yhä vielä taisteltiin. Kuulin etäältä kanuunain kumajavia laukauksia ja kellojen soittoa, kuulinpa huutoja ja ulvontaakin, ilma kun oli niin kuulakan selkeä. Mutta kaiken aikaa katselin vain porttia tuolla alhaalla, ja äkkiä meni mieleeni jotakin. Tutkin uudelleen päätyä silmilläni vaikka olikin jo niin pimeä, että sitä tuskin voin eroittaakaan, ja painoin mieleeni missä se ikkuna oli, jossa olin Denise'n nähnyt. Läksin sitten huoneesta ja hapuilin alas portaista.
Minulla kun ei ollut kyntteliä, niin minun täytyi käsikopelolla mennä likaisia seiniä myöten, mutta nyt tiesin missä munkin ruumis makasi, ja astun sen yli kompastumatta. Kun onnellisesti pääsin ovelle, kurkistin ulos ja tähystelin varovaisesti joka suunnalle.
Silloin juuri kiiruhti kaksi miestä kentän poikki ja vähän matkan päässä Porte d'Auguste'sta ne katosivat erääseen porttikäytävään oikealla. Korkeimman edessäni olevan pimeän talon räystäillä huomasin punertavaa, liekkuvaa valoa. Kuulin ääniä, joiden luulin tulevan tornista Porte d'Auguste'n luota, ja luulinpa sen päällä näkeväni ihmisenkin, jonka muoto kuvastui taivasta vasten. Muutoin oli kaikki seutuvilla rauhallista, ja minä vetäydyin ovelta takaisin sisään.
En mielelläni muistele mitä sitten pimeässä porstuassa tein. Olkoon siinä kyllä kun kerron, että parin minuutin kuluttua tulin ulos puettuna munkiksi, kaapu ja vyö ylläni. Sitten kiiruhdin vuorostani portille oikealle ja tulin kohta mainitsemaani pihaan. Edessäni oli Neitsy Maarian kuvalla koristettu portti, ja musketin perällä, jonka sivumennessä sieppasin käteeni, löin kahdesti kivitykseen.
Ei ollut aikaa ajatella seurauksia. Ovi aukeni heti, astuin sisään ja ovi sulkeutui äänettä jälkeeni.
Olin pitkässä, tyhjässä etehisessä tahi käytävässä, jonka seinät olivat valkoiseksi maalatut, siinä ei ollut minkäänlaisia huonekaluja, kenties oli se muinoin ollut luostarikäytävänä. Seinällä riippui lamppu ja vastapäätä minua istui haastellen kaksi henkilöä kivipenkillä, toisia asteli edestakaisin lattialla. Sisään tullessani vaikenivat kaikki ja katsoivat minuun jännitettyinä ja uteliaina.
— Veli, mistä tulette? kysyi eräs.
— Cabaret Vierge'sta, vastasin umpimähkään. Tulen valo häikäisi minua ja kohotin sentähden käteni silmäin suojaksi.
— Pyrittekö päällikön luo?
— Pyrin.
— Pitäkää sitten kiirettä; hän on tuolla katolla. Käykö kaikki hyvin? kysäsi hän hymyillen silmäillen rikottua asettani.
— Käy vallan. Painoin pääni alas, niin että päähine varjosi kasvot.
— Kuulen että ne alkavat sytytellä?
— Niin tekevät.
Mies otti käteensä pienen lampun, avasi holvin tukena olevassa pylväässä oven ja astui edelläni muuriin tehtyjä kiertoportaita myöten ylös. Kohta kuljimme avatun oven läpi, sen panin tarkoin mieleeni, arvioidakseni matkaa sen mukaan. Tuo ovi johti näet ensimmäiseen kerrokseen. Kahdenkymmenen askeleen päässä oli toinen ovi — mutta se oli lukossa. Viidentoista askeleen päästä tulimme kolmanteen kerrokseen ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä, sillä tässä kerroksessa asui Denise. Epätoivoisena silmäilin ympärilleni keksiäkseni tilaisuutta pakenemiseen. Mutta en huomannut pienintäkään lymypaikkaa, ympärilläni oli vain sileät, kiviset seinät, ja mies jatkoi matkaansa ylöspäin.
Vihdoin kumminkin pysähdyin. — Mitä siellä teette? huusi hän minulle.
— Olen kadottanut kirjeen, vastasin ja aloin hapuilla portailla.
— Oliko se päällikölle?
— Oli.
— Ottakaa tämä lamppu, sanoi hän kiihkeästi. — Ja joutukaa! Sillä jos kirje sisältää tärkeitä sanomia, niin tulee ne viivyttelemättä saattaa perille. Tuhat tulimaista, mitä teette siellä?
Olin pudottanut lampun, joka sammui, niin että oli pilkkoisen pimeä. Sillä välin kun oppaani toinnutteli hämmästyksestään, kuului korviini katolta miehen ääniä ja askelten kopinaa. Silloin kuului törkeä kirous ja seuralaiseni huusi äkäisesti: — Menkää alas, menkää alas ja laskekaa minut edelle! Mokoma sanansaattaja — odottakaa kunnes tuon kynttelin.
Hän tunkeutui ohitseni ja jätti minut juuri sille paikalle, jonka itsekin olisin valinnut, oven luo näet, jonka ohi juuri olimme kulkeneet. Ennenkuin oppaani ehti portaiden puolitiehenkään, olin jo löytänyt oven säpin. Ilokseni aukeni ovi, kun hiljaa painoin sitä. Menin siitä sisään ja suljin sen jälkeeni. Sitten käännyin oikeaan ja haparoin pimeässä pitkin muurin seinämää. Tiesin sen ulkomuuriksi ja perältä häämöitti ikkuna.
Nyt kun vaadittiin uskallusta, olin aivan rauhallinen. Kymmenen askeleen perästä tulin ikkunan luo; toiset kymmenen askelta astuttuani tulin taas ovelle. Sen täytyi viedä juuri siihen huoneesen, jota etsin, se kun oli viimeinen tällä puolen. Hetken kuulostelin tarkkaan, josko minua jo etsittäisiin, sitten hapuilin lukkoa, löysin sen ja koetin aukaista ovea. Taaskin oli onni myötäinen. Ovi aukesi, mutta ei sittenkään vielä tullut vastaani tulen valoa. Siihen seikkaan sain kuitenkin pian selityksen, kun äkkiä törmäsin muuatta ovea vastaan. Sen takaa kuului naisen parahdus ja joku kysyi terävästi:
— Ken siellä?
Minä en vastannut, hapuilin vaan lukkoa ja sen löydettyäni avasin kiireesti oven. Tulen valo häikäisi minua aluksi, mutta näin kumminkin kuin sumun läpi kaksi tyttöä, jotka peloissaan syleilivät toisiaan; lähin heistä oli Denise.
Ilonhuudahduksella juoksin hänen luokseen, mutta hän peräytyi kauhistuneena.
— Mitä tahdotte? änkytti hän. — Te erehdytte. Me —
Silloin muistin valepukuni ja kädessäni olevan musketin. Kiireesti vetäisin päähineen pois silmiltäni ja seuraavassa silmänräpäyksessä — se oli kaikista hämmästyttävistä kohtauksista riemuisin, sillä enhän ollut häntä nähnyt sittenkuin istuimme vastakkain vaunuissa, ja silloinhan olimme vain eräitä sanoja vaihtaneet — seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi hän sylissäni ja painoi itkien päänsä rintaani, huuleni koskettivat hänen tukkaansa.
— Ne sanoivat teitä kuolleeksi! puhkesi hän vihdoin sanomaan. — Ne sanoivat teitä kuolleeksi!
Silloin tajusin kaikki; suljin hänet yhä lujemmin syliini ja sanoin — niin Jumala ties mitä sanoinkaan. Ja hetken aikaa hän soi minun puhua, hetken aikaa oli kaikki unohduksissa — uhkaava vaara, pimeä tulevaisuus ja huoneessa oleva kamarineitokin. Olimme sitä ennenkin jo olleet kihlatut eikä se ollut mitään merkinnyt, mutta kun hänen huulensa kohtasivat huuliani ja kun hän lepäsi siinä sylissäni, silloin vasta tiesin että se oli ainaiseksi ja ettei muu kuin kuolema meitä erottaisi.
Mutta se ei ollut meistä niin kaukana, että sen kauan olisimme voineet unohtaa. Kohta hän irtautui syleilystäni, silmänsä loistivat ja hän alkoi tutkia:
— Kuinka tänne tulitte? Ja vielä tuossa valepuvussa?
— Teitä tapaamaan. Sen sanottuani yritin taas häntä syleilemään, mutta hän työnsi minut pois.
— Ei, ei! huudahti hän kauhistuen. — Ei nyt! Ne tappavat teidät jos teidät täältä löytävät. Menkää, minä rukoilen teitä menemään niinkauan kun aikaa on!
— Jättäisinkö teidät?
— Niin, jättäkää minut, sanoi hän epätoivoisella liikkeellä. — Minä pyydän teitä tekemään sen.
— Jättäisinkö teidät Froment'ille?
Hän säpsähti ja katsoi minuun, silmissään aivan toinen ilme. — Te siis tiedätte sen?
— Tiedän.
— No, tietäkää sitten sekin, sanoi hän katsoen minua tyynesti ja pelvotta silmiin, — että tapahtukoonpa mitä tahansa, niin en koskaan mene naimisiin kenenkään muun kuin teidän kanssanne. Nuo sanat kuultuani olisin mielelläni polvistunut suutelemaan hänen vaatteittensa lievettä, mutta hän väistyi ja pyysi minua kiivaasti ja intoisesti menemään tieheni. — Tässä talossa te ette ole turvassa, sanoi hän. — Se on teille sama kuin kuolema — kuolema. Äitini on säälimätön, veljeni on myöskin täällä, jahän— talo on täynnä hänen liittolaisiaan. Viimein vaivoin pelastuitte hänen kynsistään, mutta jos hän teidät täältä löytää, niin hän tappaa teidät.
— Mutta jos minun niin täytyy häntä peljätä, miten paljon suurempi syy onkaan teillä sitä tehdä? sanoin vakaasti päättäen etten jättäisi häntä, sillä nyt kun puna hänen kasvoiltaan katosi, huomasin vasta miten kalvakka ja riutunut hän oli ja nuo pelvon piirtämät tummat juovat silmäin alla, joiden katse nyt oli varttuneen naisen eikä enää lapsellinen.