CHRISTIAN. — Onko se totta, neiti Annette?
ANNETTE (antaen kätensä). — Oh! en minä tiedä, herra Christian.(Christian suutelee häntä).
MATHIS. — Täytyyhän tutustua!
(Annette ja Christian katselevat toisiansa hyvin rakkaasti. Äänettömyys. Catherine, joka istuu uunin ääressä, peittää silmänsä esiliinaansa; näyttää itkevän).
MATHIS (tarttuen Catherinen käteen). — Catherine, katso nyt noita kunnon lapsia, miten ovat onnellisia! Kun ajattelen, että mekin olemme olleet noin! (Catherine on ääneti. Mathis, erikseen, uneksivan näköisenä). Se on kuitenkin totta, noin minäkin olen ollut. (Ääneen) No niin, kaikki käy hyvin. (Tarttuen Catherinen käsivarteen ja vieden häntä ulos). Tule, pitää vähän jättää nuo lapset yksinään. Varmaan heillä on paljon puhumista toisilleen. — Miksi itket? Oletko pahoillasi?
CATHERINE. — En.
MATHIS. — No, koska sen siis pitää tapahtua, emme voi parempaa toivoa.(Menevät).
CHRISTIAN. — Se on siis totta, Annette, meistä tulee aviopari… aivanko totta?
ANNETTE (hymyillen). — On se, notarius tuolla; jos tahdotte häntä nähdä?
CHRISTIAN. — En, mutta minun on vaikea uskoa onneani. Minä, Christian Béme, paljas kortteerimestari, saan vaimokseni kauniimman tytön koko tienoossa — pormestarin tyttären, herra Mathis'in, arvoisimman ja rikkaimman miehen, — se, näette sen, minusta on kuin uni! Onhan se kuitenkin totta, sanokaa, Annette!
ANNETTE. — On, se on totta!
CHRISTIAN. — Miten onnellisesti voi käydä! Jumala varmaankin suo mulle hyvää, muuten se ei olisi mahdollista. Niinkauan kuin elän, Annette, niin kauan olen muistava sitä kertaa, kun teidät ensin näin. Se oli viime keväänä, lähteen luona, kaikkein kylän tyttöjen keskellä; te nauroitte siinä keskenänne vaatteita pestessä. Minä tulin ratsastaen Waiselonnesta, vanhan Fritz'in kanssa; olimme käyneet erästä sanakirjettä viemässä. Minä näen teidän vielä seisovan siinä, pikkuinen ruiskukankarvainen hame päällänne, valkeat käsivartenne ja punaiset posket, te käänsitte päätänne ja katsoitte minun tuloani.
ANNETTE. — Se oli kaksi päivää pääsiäisen jälkeen, minä hyvästi muistan sen.
CHRISTIAN. — Herra Jumala, minä olin siinä vielä! Minä sanoin Fritz'ille ikäänkuin en olisi ollut millänikään: "Kuka se on tuo kaunis tyttö, vaari Fritz?" — "Tuoko, kortteerimestari; se on neiti Mathis, pormestarin tytär; rikkain ja kauniin näillä tienoin". Paikalla minä ajattelin: "Hyvä, se ei ole sinulle, Christian, se ei ole sinulle, vaikka olet kahdella sotaretkellä ollut ja vaikka sulla on kaks§ haavaa!" — Ja siitä lähtien minä aina ajattelin itsekseni: On niitä onnellisia ihmisiä maailmassa, ihmisiä, jotka eivät koskaan ole ruumiinsa alttiiksi panneet, ja jotka saavat mitä on parainta! Rikas poika tulee, jonkun notariuksen, juomanpanijan, sama minkä, hän sanoo: "Tuo minulle kelpaa". Ja sinne meni!
ANNETTE. — Oh! minä en olisi tahtonut.
CHRISTIAN. — Mutta jos olisitte rakastaneet sitä poikaa?
ANNETTE. — Minä en olisi voinut häntä rakastaa, koska rakastan toista.
CHRISTIAN (ihastuneena). — Te ette koskaan tiedä, kuinka se minua ilahuttaa kuulla teidän sanovan noin… Ette… ette tule koskaan tietämään! (Annette punastuu ja katsoo maahan. Äänettömyys. Christian tarttuu hänen käteensä). Muistatteko sitä toista päivää, leikkuuajan loppupuolella, kun viimeiset lyhteet ajettiin taloon ja te istuitte kuorman päällä, kukkakimpun ja kolmen eli neljän toisen tytön kanssa? Te lauloitte vanhoja lauluja… Kaukaa minä teitä kuuntelin ja ajattelin: — Hän on siellä! — Kohta rupesin laukkaa ratsastamaan maantiellä. Silloin te, minua nähdessänne, äkkiä herkesitte laulamasta. Toiset sanoivat teille: "Laula nyt, Annette, laula!" Mutta te ette tahtoneet enempää laulaa. Miksi ette laulaneet enää?
ANNETTE. — En tiedä… minä häpesin.
CHRISTIAN. — Teillä ei vielä ollut mitään tunteita minua kohtaan?
ANNETTE. — Oh! oli kyllä.
CHRISTIAN. — Rakastitteko minua jo silloin?
ANNETTE. — Rakastin.
CHRISTIAN. — No, sepä oli vasta; tuo asia minua huoletutti, minä ajattelin: hän ei tahdo laulaa santarmin edessä, hän on liian ylpeä.
ANNETTE. — Oh!… Christian!
CHRISTIAN. — Niin, se teki minulle paljon huolta. Minä tulin murheelliseksi. Vaari Fritz sanoi minulle: "mikä teitä vaivaa?" Mutta minä en tahtonut mitään tunnustaa, ja vastasin hänelle: "Antakaa minun olla… Pitäkää huolta palveluksestanne… Se on paljon parempi!" Minä olin suutuksissani itselleni; ellen olisi tuntenut velvollisuuttani, olisin tehnyt kaks juttukirjaa pahantekijöistä yhden asemesta.
ANNETTE (hymyillen), — Se ei olisi estänyt teitä yhtähyvin minua rakastamasta!
CHRISTIAN. — Ei! rakkaus oli minua vahvempi. Joka kerta, kun kuljin ikkunain ohitse ja te katsoitte…
ANNETTE. — Minä katsoin aina. Minä hyvin kuulin teidän tulevan!
CHRISTIAN. — Joka kerta minä ajattelin: Mikä kaunis tyttö!… mikä kaunis tyttö! Se voisi onnestaan kerskailla, joka hänen saisi vaimokseen.
ANNETTE (hymysuin). — Ja te tulitte meille joka ilta.
CHRISTIAN. — Virkatoimista päästyäni. Minä tulin aina ensimmäisenä ravintolaan, sanoen tulevani viiniä juomaan; ja kun te sitä itse toitte mulle, en voinut olla punastumatta. Se on hullua vanhalta sotamieheltä, mieheltä, joka on käynyt sodassa. No, se on kumminkin niin. Te huomasitte sen ehkä?
ANNETTE. — Huomasin… se oli minun mieleeni! (Katsovat loisiinsa ja nauravat yhdessä).
CHRISTIAN (puristaen Annetten käsiä). — Voi Annette… Annette… kuin minä teitä rakastan!
ANNETTE. — Ja minä, minä rakastan teitä myös hyvin, Christian.
CHRISTIAN. — Alusta alkaen?
ANNETTE. — Niin, ensimmäisestä päivästä lähtien, jona minä teidät näin. Kuulkaapa, minä olin juuri tässä ikkunassa Loisin kanssa; me keträsimme, i mitäkään ajattelematta. Silloin sanoi Lois: "Uusi kortteerimestari!" Minä väistin akkunaliinan ja nähden teidän ratsastavan, ajattelin paikalla: tuo minua miellytti hyvin. (Hän peittää kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin häpeissään).
CHRISTIAN. — Ja ilman vaari Fritz'ittä en olisi koskaan uskaltanut pyytää teitä vaimokseni! Te olitte niin, niin ylevämpi paljasta kortteerimestaria, ettei mulla koskaan olisi ollut sitä rohkeutta. Jos teille kertoisin, miten minä otin päälleni sen rohkeuden, ette voisi sitä uskoa.
ANNETTE. — Se ei tee mitään, kertokaa vaan.
CHRISTIAN. — No, muutamana iltana, kun hevosia olimme ruokkimassa, Fritz yht'äkkiä sanoo minulle: "Kortteerimestari, te rakastatte neiti Mathis'ta". Tuota kuullessani en tahtonut jaloillani pysyä. "Te rakastatte neiti Mathis'ta. Miksi ette pyydä häntä vaimoksenne?" — Kyllä minä tiedän! Luuletteko minua tuhmaksi? Huolisiko semmoinen tyttö kortteerimestarista? Te ette ajattele mitä te sanotte, Fritz! — "Miksi ei? Neiti Mathis katselee teitä mielihyvällä; joka kerta, kuin pormestari tulee teitä vastaan, huutaa hän teille kaukaa: No hyvää päivää, herra Christian, kuinka voitte! Käykää nyt toki useammin meillä; minä olen saanut volxheimiä, me juomme lasin sitä. Minä pidän virkeistä nuorista miehistä, minä! — Se on totta, herra Mathis sanoi mulle niin".
ANNETTE. — Oh! minä tiesin kyllä, että hän teistä piti. Hän on niin hyvä isä.
CHRISTIAN. — Minä katsoin sitä hyvin kohteliaaksi hänen puolestaan; mutta ruveta uskomaan, että hän antaisi mulle tyttärensä, niinkuin hän antaa kättä, siinä oli minusta suuri eroitus, ymmärrättehän sen? Ja mitä Fritz mulle kertoi, tahi oli kertomatta, se oli mulle yhdentekevää, ja niinä sanoin hänelle: Todistuksena siitä, etten ole niin tuhma, kuin te luulette, on se, että minä haen muutosta toiseen paikkaan! — "Älkää sitä tehkö? Olen varma siitä, että kaikki käy hyvin; teiltä vaan puuttuu rohkeutta; se on kummallista semmoiselta mieheltä, joka on miehuullinen ja sodassa kokenut. Mutta koska te ette uskalla, niin minä uskallan!" — Te? — "Niin minä?" Ja minä en tiedä, miten hän lienee siitä pujahtanut, ennenkuin sain vastanneeksi. Voi, Herra Jumala, hän ei ollut enää pihalla, että olisin voinut kutsua häntä takaisin. Päätäni pyörrytti, minä häpesin itseäni. Minä menin huoneeseni… minä piiloittelin ikkunanluukun taakse… Aika kului kulumistaan .. Fritz viipyi yhä. Mieleni kuvitteli, miten hänelle tehtäisiin esteitä, niinkuin niitä tehdään, tiedättehän: Tyttö on vielä liian nuori… hänellä on aikaa odottaa, j.n.e., j.n.e.; viimein että hänet ajettaisiin ulos!
ANNETTE. — Christian parkaa!
CHRISTIAN. — Vihoviimeinkin minä näen hänen tulevan. Minä kuulin hänen kujalla huutavan mulle: "Kortteerimestari, missä hiidessä te olette?" — No, tässä minä olen! Annettiinko teille rukkaset? — "Rukkaset! Mitä vielä… kaikki tahtoivat teitä, kaikki, isä, äiti"… — Ja neiti Annette? — "Neiti Annette? uskon sen!" Silloin minä, näettesen, tämän kuultua, olin niin onnellinen… eikös vaari Fritz ole hyvä, eikös ole?… no, minä halasin häntä (Panee kätensä Annetten kaulan ympäri) ja likistin häntä… minä likistin! (likistää Annettea, joka nauraa). Ja en ole ollut koskaan niin onnellinen.
ANNETTE. — Aivan kuin minä, kun mulle sanottiin: "Herra Christian pyytää sinua vaimoksensa, tahdotko hänelle mennä?" Paikalla minä huusin: — Toista en tahdokaan; ennen kuolen, kuin lähden toiselle! — Minä itkin, en tiedä mistä syystä, ja turhaan isäni sanoi mulle: "No, no, elä itke; sinä saat hänet, koska häntä tahdot!" Se ei mua kuitenkaan estänyt itkemästä. (Nauravat. Ovi aukenee, Mathis näkyy kynnyksellä; hän on juhlavaatteissa: plyyssi-housut pitkävartiset saappaat, punaiset liivit, kiiltonappinen lyhyt nuttu, leveäliepeinen Elsassilainen hattu päässä).
MATHIS (totisella äänellä). — No, lapseni, kaikki on valmisna! (Christianille) Te tunnette välikirjan; jos tahdotte sen uudestaan lukea…
CHRISTIAN. — En, herra Mathis, se on tarpeetonta.
MATHIS. Ei siis puutu muuta, kuin allekirjoitusta. (Käyden, ovelle). Walter, Heinrich, tulkaa sisään; tulkaat kaikki. Elämän suurten asiain pitää tapahtua kaikkein nähden. Se oli meidän vanha tapamme Elsassissa, ja se on kunniallinen tapa. Juuri se vaikutti asiakirjain pyhyyttä enemmän, kuin kirjoitetut sanat! (Mathis'in puhuessa, Walter, Heinrich, Catherine-muori, Lois, Nickel ja vieraita tulee huoneesen. Muutamat menevät Christianille kättä antamaan, toiset toivottavat onnea Annettelle. Kaikki järjestyvät vähitellen ympäri huoneen. Vanha notarius tulee viimeisenä, tervehtien oikealle ja vasemmalle, kirjalaukku kainalossa. Lois työntää nojatuolin pöydän eteen. Yleinen äänettömyys. Notarius istuutuu, ja kaikki miehet ja vaimot tungeikse hänen ympärilleen).
NOTARIUS. — Herrat vieraat miehet, te olette kuulleet luettavan aviokontrahdin Santarmiston kortteerimestarin, Herra Christian Béme'n ja Neiti Annette Mathis'in, Hannu Mathis'in ja hänen laillisen vaimonsa Catherinen, syntyisin Weber, tyttären välillä. Onko kelläkään mitään sitä vastaan muistuttamista? (Äänettömyys). Jos haluatte, luemme sen uudestaan.
USEAT. — Ei, ei, se on tarpeetonta.
NOTARIUS (nousee seisoalle). — Käykäämme siis allekirjoituksiin.
MATHIS (korkealla äänellä, juhlallisesti). — Malttakaa… sallikaa minun sanoa pari sanaa. (Kääntyen Christianiin). Christian, kuulkaa minua. Minä pidän teitä tänäpäivänä omana poikanani, ja minä teille uskon Annetten onnen. Te tiedätte, että se, mikä ihmisellä on kalliinta maailmassa, se on hänen lapsensa, tahi jos ette vielä sitä tiedä, niin myöhemmin tulette sitä tietämään: te tulette tietämään, että niissä meidän on kaikki ilomme, kaikki toivomme ja elämämme; että heidän parasta valveessamme ei mikään ole meille vaivaloista, ei työ, ei rasitus, ei puute; että heille pyhitämme kaikki, ja ett'eivät suurimmat onnettomuutemme ole minkäänarvoisia sitä murhetta vastaan, kun heidät näkee onnettomina! — Te ymmärrätte siis, Christian, miten suuri mun luottamukseni teihin on, miten paljon minä teitä kunnioitan, uskoakseni teille ainoan lapsemme onnen, ilman pelvotta, vieläpä ilolla.
Monta rikasta kosijata on täällä käynyt. Ellen olisi katsonut muuhun, kuin rikkauteen, olisin voinut heitä hyväksyä; mutta paljon edelle rikkautta minä asetan rehellisyyden ja miehuuden, joita toiset katsovat ylen. Niissä on todellinen rikkaus, se rikkaus, jota meidän esi-isämme kunnioittivat ensimmäisiksi, ja jonka minä asetan yli kaiken. Kokoamalla ja rikastumalla voi saada liiaksikin rahaa, vaan kunniata ei koskaan voi saada liiaksi! — Minä olen siis hyljännyt ne, joilla ei ollut muuta, kuin rahaa, ja otan perheeseni sen, jolla ei ollut muuta kuin hyvä käytöksensä, miehuutensa ja hyvä sydämmensä. (Kääntyen läsnäoleviin ja kohottaen ääntänsä) Niin, minä valitsen Christian Béme'n kaikkien joukosta, koska hän on kunnian mies, ja on tekevä tyttäreni onnelliseksi.
CHRISTIAN (liikutettuna). — Herra Mathis, minä sen lupaan teille.(Puristaa hänen kättänsä).
MATHIS. — No kirjoittakaamme alle siis.
NOTARIUS (käännäkse ympäriinsä nojatuolissaan). — Nuo sanat, jotka me kaikki vasta olemme kuulleet, ovat hyviä sanoja, oikeita sanoja, täynnä älyä, ja jotka hyvin osoittavat Herra Mathis'in viisautta. Minä olen tehnyt monta aviokirjaa eläessäni, aina se oli niitty, joka meni talolle, puutarha ryytimaalle, kultarahat hopearahoille! Mutta kun rikkaus menee naimisiin kunnian ja hyvän luonnonomaisuuden kanssa, kas, sitä voi sanoa kauniiksi, sitä minä kunnioitan.
— Ja, uskokaa minua, minulla on kokemusta elämän menoissa, minä ennustan tämän avioliiton teille hyväksi avioliitoksi, onnelliseksi avioliitoksi, semmoiseksi, jota kunnian ihmiset ansaitsevat. Tuommoisia avioliittoja alkaa olla yhä harvemmassa. (Kääntyen pormestarin -puoleen). Herra Mathis?
MATHIS. — Mitä, herra Hornus?
NOTARIUS. — Minun täytyy puristaa kättänne; te puhuitte hyvin!
MATHIS. — Sanoin, mitä ajattelin.
WALTER. — Niin, niin, sinä ajattelet niin; pahaksi onneksi hyvin harvat siinä ovat sun kaltaisesi.
HEINRICH. — Minä en tavallisesti tule liikutetuksi, vaan tuo oli hyvin hyvästi puhuttu. (Annette ja Catherine syleilevät toisiansa itkien. Useampia vaimoja keräytyy heidän ympärille; muutamat itkeä nyyhkyttävät. Mathis aukasee pöytälootan ja vetää siitä suuren pussin, jonka hän asettaa pöydälle notariuksen eteen. Kaikki katsovat ihmetteleväisinä).
MATHIS (totisesti). — Herra Notarius, täss'on myötäjäiset; ne ovat olleet valmiina jo kaksi vuotta. Ne eivät ole velkakirjoja, eikä paperia, ne ovat kultaa: — kolmekymmentätuhatta franc'ia hyvää Ranskan kultaa!
KAIKKI LäSNÄ-OLIJAT (hiljaa). — Kolmekymmentätuhatta franc'ia!…
CHRISTIAN. — Se on liian paljon, herra Mathis.
MATHIS (nauraen sydämen pohjasta). — Olehan nyt, Christian, isän ja pojan kesken ei sitä katsota Kun olemme täältä lähteneet, Catherine ja minä, te hyvin löydätte toisia! — Mikä minua enimmin ilahuttaa, on se, että nämät rahat ovat kunniallista rahaa, rahaa, jotka tiedän, mistä ovat lähteneet. Minä tiedän, ett'ei ole yhtä ainoatakaan väärin ansaittua liardia joukossa; minä tiedän… (Kellon helinä pussissa).
NOTARIUS (kääntyen taaksepäin). — Käykäämme loimeen, herra Christian, käykäämme; teidän nimikirjoituksenne! (Christian menee kirjoittamaan. Mathis jää liikkumattomana seisomaan; tuijottaen pussiin hämmästyneenä).
WALTER (antaen kynän Christianille). — Ei joka päivä tämmöisten kontrahtien alle kirjoiteta, kortteerimestari!
CHRISTIAN (nauraen). — Ah! ei suinkaan, vaari Walter, ei!… (Kirjoittaa ja antaa kynän Catherinelle).
MATHIS (erikseen, katsoen oikealle ja vasemmalle). — Toiset eivät kuule mitään!…
NOTARIUS. — Herra pormestari, nyt on teidän vuoronne ja kaikki on päättynyt.
CATHERINE. — He, Mathis, tuoss'on kynä. Minä en osaa kirjoittaa, minä panin puumerkkini.
MATHIS (erikseen). — Se on veri, joka kohisee korvissani!…
NOTARIUS (osottaen sormellaan paikkaa kontrahdissa). — Tähän, herra pormestari, rouva Catherinen viereen. (Kellon helinä kiihtyy).
MATHIS (erikseen tiukalla äänellä). — Rohkeutta, Mathis!… (Hän lähestyy, kirjoittaa sukkelasti; sitten tarttuu hän rahapussiin ja tyhjentää sen pikaisesti pöydälle. Joitakuita rahoja putoaa lattialle. Yleinen kummastus).
CATHERINE. — Ah! Herra Jumala, mitä sinä teet?… (Hän juoksee poimimaan ne rahat, jotka lattialla pyörivät).
MATHIS (erikseen). — Se oli vereni!… (Ääneen) Minä tahdon, että notarius lukee myötäjäiset kaikkein nähden! (Eriskummallisella hymyllä) Olisivat voineet luulla pussin pohjassa olevan kuparilanttia.
CHRISTIAN (vilkkaasti). — Ah! Herra Mathis, mitä ajattelettekaan?
MATHIS (ojentaen käsivartensa). — Kuulkaa A Christian, salaisuudet ovat konnia varten! Kunniallisten ihmisten kesken pitää kaiken tapahtuman päivänvalossa. Jokaisen pitää voida sanoa: minä olin siellä; minä näin myötäjäiset pöydällä, kauniissa kultarahoissa. (Notariukselle) Lukekaa, herra Hornus.
WALTER (nauraen). — Sull'on joskus hullut tuumat, Mathis.
NOTARIUS (totisesti). — Herra pormestari on oikeassa, se on säännöllisempätä. (Hän alkaa lukea. Mathis kumartuu, käsillään nojautuen vasten pöytää, katsomaan. Kaikki lähestyvät. Äänettömyys).
MATHIS (erikseen, tuijottaen rahaläjiin). — Se oli veri!…
Pormestarin uni. Kammari ylikerrassa Mathis'in luona. Alkovi vasemmalla,, ovi oikealla, kaksi ikkunaa perällä. Yö.
MATHIS, WALTER, HEINRICH, CHRISTIAN, ANNETTE, CATHERINE, LOIS (kantaen sytytettyä lamppua ja karafiinia). — (He tulevat äkisti ja näyttävät olevan viinistä ilahutetut).
HEINRICH (nauraen). — Ha! ha! ha! kaikki päättyy hyvin… jotakin tarvittiin hyväksi lopuksi.
WALTER. — Sitä vastenhan me joimme volxheimiä! Kauan muistellaanAnnetten aviokontrahtia.
CHRISTIAN. — No, se on siis päätetty, Herra Mathis, te makaatte täällä?
MATHIS. — On, se on päätetty. (Loisille) Lois, pane lamppu ja karafiini yöpöydälle.
CATHERINE. — Mitä juonia nuo nyt ovat, Mathis?
MATHIS. — Minun on tarpeen raitista ilmaa, en tahdo vielä tulla halvatuksi.
ANNETTE (hiljaa Christianille). — Pitää antaa hänen tehdä tahtonsa mukaan; kun hänellä on oikkunsa…
CHRISTIAN. — No, Herra Mathis, koska luulette täällä olevanne paremmin…
MATHIS. — Niin! minä tiedän, mitä tarvitsen. Kuumuus on syy mun kohtaukseeni; tämä on tekemässä muutoksen. (Hän istuikse ja alkaa riisuutua. Laulu kuuluu alakerrasta).
HEINRICH. — Kuulkaapa, miten toiset iloitsevat. Tulkaa, vaari Walter, käykäämme takaisin alas.
WALTER. — Sinä jätät meidät kauniimpana hetkenä, Mathis, sinä hylkäät meidät!
MATHIS (pikaisesti). — Minä teen itselleni oikeutta, mitä hittoa!Puolesta päivästä puoleen yöhön, siinä on aivan kylliksi.
CATHERINE. — Niin on, tohtori on käskenyt hänen olla varova, ettei valkea viini tekisi hänelle pahan kepposen; hän on jo sitä liiaksi juonut sitten tämän aamun.
MATHIS. — Se on hyvä… se on hyvä .. minä juon vähän kylmää vettä ennen maata panemista, se minua jäähdyttää. (Kolme eli neljä pitovierasta tulee sisään toisiaan työntäen).
ENSIMMÄINEN. — Ha! ha! ha! se käy hyvin… se käy hyvin.
TOINEN. — Hyvää iltaa, herra pormestari, hyvää iltaa.
KOLMAS. — Kuulkaapa, Heinrich, te ette tiedä yövartian olevan tuolla alhaalla.
HEINRICH. — Mitä hän tahtoo?
ENSIMMÄINEN. — Hän haluaa sulkea salin baarin. Nyt on sulkemistunti.
MATHIS. — Anna hänelle lasi viiniä, ja sitten kaikille hyvää yötä!
WALTER. — Säännöt eivät koske pormestaria.
MATHIS. — Kaikkien tulee noudattaa sääntöjä.
CATHERINE. — Selvä on Mathis, me menemme.
MATHIS. — Hyvä, hyvä. Menkää, ja antakaa minun levätä.
CATHERINE. — Oh, kun hän on saanut jotain päähänsä…
WALTER (ravistaen käsiä). — Hyvää yötä, Mathis, älä näe pahoja unia.
MATHIS. — En näe koskaan unia. Hyvää yötä kaikki. Menkää! Menkää!(Heinrich ja Walter menevät. Catherine viipyy ovella).
ANNETTE. Hyvää yötä isä, nuku hyvin.
MATHIS (suudellen häntä). — Hyvää yötä lapseni. (Annette yhtyy äitiinsä. Christianille). Minun on täällä parempi. Kaikki tuo valkea viini ja melu tekevät pääni kipeäksi. Nukun paremmin täällä.
CHRISTIAN. — Niin, huone on viileä. Hyvää yötä, nuku hyvin.
MATHIS. — Samoin sinulle Christian. (Annette ja Catherine menevät, samoin Christian).
MATHIS (yksin, hän kuuntelee, nousee ylös, sulkee ja panee oven säppiin). Vihdoinkin olen heistä vapaa; kaikki on hyvin, kortteerimestari on kiinni. Voin nukkua molemmilla korvilla tänä yönä. (Istuutuu ja alkaa riisuutua). Jos jotakin tapahtuisi saattamaan epäilyksen alaiseksi kortteerimestarin appea, niin se vaiettaisiin välittömästi. On vain kysymys siitä, että osaa menetellä taitavasti tässä maailmassa. Tulee hankkia hyvät kortit, siinä kaikki; ja jos omaa voittavat kortit, huono onni on poissa.
— Nuo tuolla alhaalla ovat jo saaneet päänsä täyteen, ne eivät pyydä enään mitään lisää. Ha! ha! Kuinkahan monta reikää he tekevät lumeen, ennenkuin ovat päässeet kotiinsa! Mikä veikeä aine viini onkaan! Lasi viiniä ja kaikki näyttää kauniilta. (Juo lasin viiniä). Kaikki käy hyvin, niin, kaikki käy hyvin. (Menee alkoviin kantaen kyntilää). Voit kehua pelanneesi pelisi hyvin, Mathis, kukaan ei kuule sinua, jos uneksit, ei kukaan — kellot, unet, hullutuksia! (Huoneen takaosa katoaa, huoneessa tulee pimeää; oikeussali suippoine ristikaarineen ilmestyy taakse, penkit ovat täynnä ihmisiä. Kolme tuomaria peruukeissa ja punaisissa viitoissa istuvat takaosassa. Oikeudenpalvelija, kirjuri. Pieni ovi syrjäseinässä ja siinä luukku. Pöytä tuomarein jalkojen edessä; pöydällä ruohonpäinen, turkiksilla reunustettu kauhtana ja näädännahkainen hattu. Presidentti käyttää kelloaan. Mathis ryysyissä, kalpeana, näkyy sivuoven luona santarmia hänen ympärillä. Vankeuden kärsimykset ovat maalatut hänen kasvoissaan. Hän menee istumaan rikoksentehneitten tuolille; kolme santarmia asetaksen hänen taakse — Koko tämä salakähmäinen kohtaus tapahtuu jonkunlaisessa puolipimeässä; puhet ja töminä ovat supatosta. Sitä myöten, kuin toiminto tulee tarkemmin näkymään, alkaa puhe kuulua selvemmästi; se on makaajan kuvaisvoiman työ, se on hänen unensa, joka saa aineellisen muodon. — Presidentin viittauksesta lukee kirjuri, yksitoikkoisella äänellä, syytöskirjan ja vieraiden miesten lausunnot. Eroittaa silloin tällöin erikseen nämät sanat: "Yöllä vasten Joulukuun 24 päivää… Baruch Koveski… ravintolanisäntä Mathis… julma rikos… ympäröiden itseään yleisellä kunnioituksella… välttänyt viisitoista vuotta… oikeuden hetki… vähäpätöinen seikka… veljekset Hierthés…" Uusi äänettömyys. Tämän lukemisen loputtua, näkymä äkkiä valaistuu).
PRESIDENTTI. — Syytetty, te olette kuulleet vierasten miesten todistukset; mitä teillä on vastattavaa?
MATHIS. — Todistukset! vieraita miehiä, jotka eivät ole nähneet mitään… ihmisiä, jotka asuvat kahden kolmen peninkulman päässä siitä seudusta, jossa murha on tapahtunut… yöllä… talvella. Niitäkö te todistajiksi kutsutte?
PRESIDENTTI. — Vastatkaa tyynesti, nuo liikenteet ja tuo kiivaus eivät voi olla teille tarpeen. — Te olette kavala ihminen.
MATHIS. — En ole, herra presidentti, olen tavallinen ihminen.
PRESIDENTTI. — Te olette ymmärtäneet valita hetken… te olette ymmärtäneet poistaa luulot teistä… te olette ymmärtäneet hävittää kaikki aineelliset todistukset… Te olette kauhea olento!
MATHIS. — Syystä, ettei saada mitään todistusta minua vastaan, olen minä kauhea. Kaikki kunnialliset ihmiset ovat siis kauheita, koska ei löydetä mitään heitä vastaan.
PRESIDENTTI. — Yleinen ääni teitä syyttää.
MATHIS. — Kuulkaapa, herrat tuomarit, kun ihmisellä on onnea ja menestystä, kun hän kohoaa toisten yli, kun hän saavuttaa arvoa ja omaisuutta, löytyy tuhansia ihmisiä, jotka häntä kadehtivat. Te tiedätte sen, se on asia, jonka näemme joka päivä. Nyt löytyy, pahaksi onneksi, tuhansia ihmisiä, jotka viidentoista vuoden kuluessa ovat nähneet asiani menestyvän, ja siinä syy, miksi minua syyttävät; ne tahtoisivat nähdä mun sortuvani, tahtoisivat nähdä mun menehtyväni. Mutta pitääkö oikeuden pitäväisten, ymmärtäväisten ihmisten kuunnella näitä kateellisia? Eikö niiden pidä pakoittaman heitä olemaan vaiti? Eikö niiden pitäisi heitä tuomita?
PRESIDENTTI. — Te puhutte hyvästi, syytetty! kauan aikaa te olette opetelleet noita puheita itsessenne. Mutta meillä on tarkka silmä, me näemme mitä teissä tapahtuu. — Mistä se tulee, että te kuulette kellon helinää?
MATHIS. — Minä en kuule kellon helmaa, (kellonhelinä kuuluu ulkoa).
PRESIDENTTI. — Te valehtelette! tällä hetkelläkin te kuulette sen helinän. Sanokaa miksi?
MATHIS. — Ei se ole mitään; se on veri, joka kohisee mun korvissani.
PRESIDENTTI. — Ell'ette tunnusta, mikä on syynä helinään, niin kutsumme unentietäjän sitä meille selittämään.
MATHIS. — Se on totta, että minä kuulen sen äänen.
PRESIDENTTI. — Kirjuri, kirjoittakaa, että hän kuulee sen helinän.
MATHIS (vilkkaasti). — Kuulen… mutta minä kuulen unissani.
PRESIDENTTI. — Kirjoittakaa, että hän kuulee unissaan.
MATHIS. — Onhan luvallista jokaiselle kunnialliselle ihmiselle nähdä unta.
ERÄS KATSOJA (hiljaa, vieressä istujalle). — Se on totta, unet tulevat meidän tahtomatta.
TOINEN (samoin). — Kaikki ihmiset näkevät unta.
MATHIS (kääntyen yleisöön päin). — Kuulkaa, älkää peljätkö mitään minun suhteen. Kaikki tämä ei ole muuta kuin unta. Ell'ei se olisi unta, pitäisivätkö tuomarit peruukkia niinkuin vanhan kansan aikana, sata vuolta takaperin! Onko koskaan nähty niin hulluja olentoja, että asiana pitävät kellon helinää, jota unissa kuulee? Pitäisihän sitten myös koiraa tuomita, joka unissaan murisee? Ja nuo tuomarit tuossa!… kas, ne ovat miehiä, jotka jonnijoutavien lorujen tautta tahtovat lähimmäisensä hirteen!… (Hän lopettaa kovasti nauraen).
PRESIDENNTTI (ankaralla äänellä), — Hiljaa! syytetty, hiljaa! te lähestytte ijankaikkista tuomiota ja te uskallatte nauraa; te uskallatte uhkamielin, pelkäämättä astua Jumalan silmien eteen!… (Kääntyen tuomareihin) Herrat tuomarit, se kellon ääni tulee eräästä muistosta. Muistot tekevät ihmisen elämän; niiden äänen, joita on rakastanut, kuulee kauan sen jälkeen, kuin ovat kuolleet. Syytetty kuulee tuon helinän, koska hänellä on sielussaan muisto, jota hän meiltä salaa: — Puolalaisen hevosella oli pikku kello!…
MATHIS. — Se ei ole totta… minulla ei ole muistoja!
PRESIDENTTI. — Pitäkää suunne kiinni!
MATHIS (suuttuneena). — Ihminen ei voi tulla tuomituksi luulojen tähden. Täytyy olla todistuksia. Minä en kuule kellon helinää!
PRESIDENTTI. — Kirjuri, kirjoittakaa, että syytetty puhuu ristiin; hän tunnusti äskön, nyt hän peruuttaa sanansa.
MATHIS (suuttuen). — En kuule, minä en kuule mitään!… (Kellon helinä alkaa kuulua). Se on veri, joka kohisee mun korvissani. (Helinä kiihtyy). — Minä pyydän Christiania, vävyäni. (Kohottaen ääntänsä ja katsoen kaikille puolille). Miksi Christian ei ole täällä? (Äänettömyys. Tuomarit katsovat toisiinsa. Supatoksia kuulijajoukossa. Kellon helinä etenee).
PRESIDENTTI (ankaralla äänellä). — Syytetty, pysyttekö kieltämisissänne?
MATHIS (tiukasti). — Kiellän… minussa on liiaksi veriä… siinä kaikki! Ei löydy mitään syytä minua vastaan. Se on suurinta vääryyttä pitää kunniallista ihmistä vankihuoneessa. Minä saan kärsiä oikeuden tautta.
PRESIDENTTI. — Te kiellätte!… — Siis me, Rudiger, Mersbachin paroni, Hänen Keisarillisen Majesteettinsa ylituomari ala-Elsassissa, läsnä ollen neuvonantajamme ja tuomarimme, Herrat Louis de Falkenstein ja de Feininger, kumpikin lakitieteen tohtoreja; — Siihen katsoen, että tämä juttu on viipynyt viisitoista vuotta, että sitä on mahdoton saada selville tavallisilla keinoilla; — Katsoen syytetyn viisauteen, kavaluuteen ja rohkeuteen; — Katsoen siihen, että vieraat miehet ovat kuolleet, jotka olisivat voineet meitä valaista tässä vaivaloisessa työssä, josta oikeutemme kunnia riippuu; — Katsoen siihen,: ett'ei rikos voi jäädä rankaisematta, ett'ei syytön sortuisi syyllisen tautta; — Siihen katsoen, että tämä tuomio voisi tulla esimerkiksi tuleville ajoille, pidättämään ahneutta ja niiden halua, jotka luulevat voivansa vuosijaksoilla itsensä peittää; — Näistä syistä määräämme, että unentietäjä on kuunneltava. — Vartijat, saattakaat unentietäjä sisään.
MATHIS (kauhealla äänellä). — Minä panen vastaan… minä sitä vastustan… Unet eivät todista mitään!
PRESIDENTTI (pikaisella äänellä). — Antakaa unentietäjän tulla.
MATHIS (lyöden nyrkkinsä pöytään). — Se on konnamaista, se on vasten oikeutta!
PRESIDENTTI. — Jos olette syytön, miksi pelkäätte unentietäjää? Senkö tähden, että hän lukee mitä sielussa on! Uskokaa minua, olkaa levollinen, tahi teidän huutonne todistaa teidät syylliseksi.
MATHIS. — Minä vaadin asianajaja Linderiä, Saveme'sta; tämmöisessä asiassa minä en katso, mitä se maksaa. Minä olen levollinen kuin mies, joka ei voi itseään mistään syyttää. Minä en pelkää mitään; mutta unet ovat unia… (huutaen) Miksi Christian ei ole täällä? Minun kunniani on hänen kunniansa… Antakaa hänen tulla… Se on kunnon mies, hän! (Innostuen) Christian, minä olen tehnyt sinut rikkaaksi, tule minua puolustamaan!… (Äänettömyys. Näkymö pimenee. Mathis alkovissa huokaa ja liikkuu. Kaikki tulee pimeäksi. Hetken päästä oikeusto näkyy jälleen ensin hämärässä, sitten valaistuu äkkiä; Mathis on syvään nukkunut).
PRESIDENTTI (unentietäjälle). — Istukaa.
UNENTIETÄJÄ. — Herra Presidentti ja herrat tuomarit, se on teidän oikeutenne tahto, joka minut pakottaa tulemaan, muuten pelko olisi minua pitänyt kaukana.
MATHIS. — Ei voi uskoa tietäjien hulluuksia; ne pettävät ihmisiä, voittaakseen rahaa. Ne on luontoisia kujeita. Minä olen tuon nähnyt serkkuni Bothin luona Ribeauville'ssa.
PRESIDENTTI (unentietäjälle). Voitteko langettaa tuon miehen uneen?
UNENTIETÄJÄ (katsoen Mathis'ta). — Voin. Löytyykö vaan mitään jäännöksiä rikoksesta.
PRESIDENTTI (osoittaen kaluja pöydällä). — Tuo? kauhtana ja tuo hattu.
UNENTIETÄJÄ. — Pankaa kauhtana syytetyn päälle.
MATHIS (päästäen kauhean huudon). — Minä en tahdo.
PRESIDENTTI. — Minä käsken sen.
MATHIS (vastustaen). — Ei koskaan!… ei koskaan!…
PRESIDENTTI. — Te olette siis syyllinen?
MATHIS. — Christian!… missä on Christian? Hän sanoo, hän, olenko minä rehellinen ihminen!
ERÄS KATSOJA (hiljaa). — Se on kauheata!
MATHIS (santarmeille, jotka panevat kauhtanan hänen päällensä). —Tappakaa minut paikalla.
PRESIDENTTI. — Teidän vastustuksenne teidät ilmaisee, onneton!
MATHIS. — Minä en pelkää… (hänellä on kauhtana päällä ja hän vapisee, — hiljaa puhuen itsekseen). Mathis, jos nukut, niin olet hukassa!… (Hän jää seisomaan, tuijottaen eteensä kuin kauhistunut).
ERÄS VAIMO KATSOJAJOUKOSTA (nousten seisoalle). — Minä tahdon mennä… antakaa mun mennä ulos.
OVENVARTIJA. — Hiljaa! (Vaimo istuutuu taas. Suuri äänettömyys).
UNENTIETÄJÄ (katsoen terävästi Mathis'iin). — Hän on nukkunut.
MATHIS (sekavalla äänellä). — En… en… minä en tahdo… minä…
UNENTIETÄJÄ. — Minä tahdon!
MATHIS (läähättävällä äänellä). — Ottakaa päältäni tämä…ottakaa…
UNENTIETÄJÄ (presidentille). — Hän on nukkunut. Mitä häneltä pitää kysyä?
PRESIDENTTI\ — Mitä hän teki yöllä vasten Joulukuun 24 päivää viisitoista vuotta takaperin.
UNENTIETÄJÄ. — Eikös teillä nyt ole yönaika, Joulukuun 24 päivää vasten, vuonna 1818?
MATHIS (hiljaa). — On.
UNENTIETÄJÄ. — Mitä kello on?
MATHIS. — Puolivälissä kaksitoista.
UNENTIETÄJÄ. — Puhukaa… minä tahdon.
MATHIS. — Ihmiset lähtevät ravintolasta. Catherine ja pikku Annette ovat käyneet maata. Kasper tulee takaisin huoneesen… hän ilmoittaa mulle, että kipsi-uuni on sytytetty. Minä vastaan hänelle: Se on hyvä… mene maata, minä lähden sinne. — Hän menee. Minä jään yksin Puolalaisen kanssa, joka lämmittelee uunin edessä. Ulkona kaikki on unessa. Ei kuulu muuta kuin silloin tällöin hevosen kellon kilke kujasta. Lunta on kyynärän paksulta. (Äänettömyys).
UNENTIETÄJÄ. — Mitä mietitte?
MATHIS. — Minä mietin, että minä olen rahan puutteessa… että, jos ei mulla ole kolmetuhatta franc'ia 31 päivänä, ravintola myydään… ajattelen, ett'ei ole ulkona ketään… että on yö, ja että Puolalainen on kulkeva suurta tietä, aivan yksinään lumessa.
UNENTIETÄJÄ. — Joko olette päättäneet käydä hänen päällensä?
MATHIS (vähäisen äänettömyyden perästä). — Tuo mies on vahva… hänellä on leveät hartiat… arvelen, että hän puolustaiksee hyvästi, jos joku kävisi hänen kimppuunsa. (Mathis liikkuu).
UNENTIETÄJÄ. — Mikä teillä on?
MATHIS (hiljaa). — Hän katsoo minuun… Hänellä on harmaat silmät. (Ajattelevaisesti, niinkuin puhuisi itsekseen). Minun täytyy se teko tehdä!
UNENTIETÄJÄ. — Oletteko päättäneet sen?
MATHIS. — Olen… minä teen sen!… minä uskallan… minä uskallan…
UNENTIETÄJÄ. — Puhukaa!
MATHIS. — Minun pitää kumminkin katsoa… minä käyn ulos… Kaikki on pimeätä… lunta yhä sataa… ei näe kukaan mun jälkiäni lumessa. (Hän nostaa kätensä ja näkyy etsivän jotakin).
UNENTIETÄJÄ. — Mitä te teette?
MATHIS. — Minä tunnustelen re'essä, onko hänellä pistoleja!… (Tuomarit katsovat loisiinsa, liikennettä kuulijajoukossa). — Hänellä ei ole mitään… minä teen teon… teen!… (Hän kuuntelee). Ei kuulu mitään kylässä… Anna Weber'in lapsi itkee… Vuohi määkyy tallissa… Puolalainen kävelee kamarissa.
UNENTIETÄJÄ. — Te tulette takaisin huoneesen?
MATHIS. — Niin. Hän on pannut kuusi franc'ia pöydälle; minä annan hänelle takaisin rahat. Hän katsoo hyvin minuun; (Äänettömyys).
UNENTIETÄJÄ. — Hän sanoo teille jotakin?
MATHIS. — Hän kysyy, kuinka pitkä matka on Mutzig'iin?… Neljävähäistä peninkulmaa… Minä toivotan hänelle onnellista matkaa…Hän vastaa mulle: Jumala teitä siunatkoon! (Äänettömyys). Ho! ho!(Mathis'in muoto muuttuu).
UNENTIETÄJÄ. — Mitä?
MATHIS (hiljaa). — Vyö! (Äkkiä, kuivalla äänellä). Hän lähtee… hän on lähtenyt!… (Mathis sillä hetkellä astuu pari askelta kyyryssä; hän näyttää seuraavan saaliinsa jälkiä. Unentietäjä nostaa sormensa, huomauttaakseen tuomareita. — Mathis ojentaa kätensä). Kirves!… missä kirves! Ah! tässä, oven takana. — Kuinka kylmä! lunta sataa… ei yhtäkään tähteä… Rohkeutta, Mathis, vyö on oleva sinun… rohkeutta! (Äänettömyys).
UNENTIETÄJÄ. — Hän lähtee matkalle… Te seuraatte?
MATHIS. — Niin.
UNENTIETÄJÄ. — Missä olette?
MATHIS. — Kylän takana… pelloilla… mikä pakkanen. (Hän värisee).
UNENTIETÄJÄ. — Te olette kulkeneet oikotietä?
MATHIS. — Niin… niin (osoittaa kädellään). Tuossa on iso silta… ja tuolla alhaalla, pohjassa, joki… Miten koirat ulvovat Danielin talossa!… Ja ukko Finck'in paja, miten se on punainen kupeelta! (Hiljaa, puhuen itselleen). Tappaa ihminen… tappaa ihminen… Älä tee sitä, Mathis… Älä tee sitä… Jumala ei sitä tahdo! (Alkaa taas kumarruksissa kävellä). Sinä olet hullu!… Kuule, sinä tulet rikkaaksi… sun vaimosi ja lapsesi eivät tule olemaan minkään puutteessa… Puolalainen on tullut… sitä pahempi… sitä pahempi… Hänen ei pitäisi tulla!… Sinä olet maksava kaikki, sinulla ei enää tule olemaan velkoja… (Huutaen sekavalla äänellä). Ei löydy hyvää Jumalala, sinun täytyy hänet tappaa!… Sillä… tuossa on jo silta!… (Äänettömyys; hän seisahtuu ja kuuntelee). Ei ketään ole tiellä, ei ketään… (Kauhistuneella katseella) Mikä hiljaisuus! (Hän pyyhkii otsaansa kääpään). Sull' on vari, Mathis… sun sydämes tykyttää… se on juoksemisesta… Kello lyö yksi Wéchem'issä… ja kuu, joka tulee näkyviin… Puolalainen on ehkä jo kulkenut… sitä parempi… sitä parempi!… (Kuunnellen). Kello… niin on!… (Hän kyyristäikse äkkiä ja jää liikkumatonna seisomaan. Äänettömyys. Kaikki katsovat terävästi häneen. — Hiljaa). Sinä tulet rikkaaksi!… (Kellon helinä alkaa kuulua. Eräs nuori vaimo peittää kasvonsa esiliinaansa, toiset kääntävät kasvonsa toisaalle. Yhtäkkiä Mathis nousee suoraksi kiljaisten ja lyö kauhean kovasti pöytään). Ah! ah! tuossa olet, Juutalainen. (Hän hyökkää eteenpäin ja lyö raivokkaasti).
ERÄS VAIMO. — Ah! hyvä Jumala!… (Hän pyörtyy).
PRESIDENTTI (vapisevalla äänellä). Viekää pois tuo vaimo. (Vaimo viedään pois).
MATHIS (nousten suoraksi). — Hän on saanut osansa! (Hän kumartuu katsomaan, sitten lyö viimeisen iskun). Hän ei liikahda enää… se on loppunut! (Hän nousee pystyyn, huomaten ja katsoo ympärilleen) Hevonen on lähtenyt tiehensä re'en kanssa. (Kuunnellen). Joku tulee!… (Hän käännäkse kauhistuneena ja tahtoo paeta). Ei… se on tuuli, joka puissa sohisee… (Kumartuen). Sievään… sievään… vyö!… se on mulla, ha! (Hän liikkuu niinkuin sitoisi vyön ympärilleen). Se on täynnä kultaa, aivan täynnä!… Liiku kiireesti… Mathis… kiireesti!… (Hän kumartuu ja näyttää nostavan ruumista selkäänsä, sitten alkaa hän käydä ympäri oikeuden pöydän, selkä kyyryssä, raskailla askeleilla, ikäänkuin ihminen, jolla on raskas taakka seljässä).
UNENTIETÄJÄ. — Minne menette?
MATHIS (seisahtuen). — Kipsi-uunille.
UNENTIETÄJÄ. — Te olette siinä.
MATHIS. — Olen! (Ikäänkuin laskisi kuormansa maahan). Kuinka hän on raskas!… (Hän hengittää raskaasti, sitten kumartuu ja näyttää uudestaan nostavan ruumista. — Painuneella äänellä) Mene tuleen. Juutalainen! mene tuleen!… (Hän näyttää työntävän seipäällä kaiken voiminsa. Yht'äkkiä hän päästää kauhean huudon ja vaipuu alas pidellen käsillään päätään — Hiljaa). Mitkä silmät!… oh! mitkä silmät!… (Pitkä äänettömyys. Nostaen päätään). Sinä olet hullu, Mathis!… Katso nyt… ei ole enää jäljellä kuin luut… luut palavat myöskin… Nyt, vyö… pane rahat taskuihisi… Kas niin… Ei kukaan tiedä mitään… Todistuksia ei löydetä.
UNENTIETÄJÄ (presidentille). — Mitä häneltä pitää vielä kysyä?
PRESIDENTTI. — Se on tarpeeksi. (Kirjurille) Oletteko kirjoittanut?
KIRJURI. — Olen, herra presidentti.
PRESIDENTTI. — No, herätettäköön hän, ja katsokoon itse.
UNENTIETÄJÄ. — Herätkää… minä tahdon sen! (Mathis herää, hän on kuin pyörryksissä).
MATHIS. — Missä minä olen? (Katsoo ympärilleen). Ah! niin… Mitä on tapahtunut?
KIRJURI. — Tässä on teidän todistuksenne… Lukekaa.
MATHIS (luettuaan muutamia rivejä). — Voi minua onnetonta, olen sanonut kaikki!… Minä olen hukassa!…
PRESIDENTTI (tuomareille'). — Te kuulitte… hän on tuominnut itsensä.
MATHIS (reväisten päältään kauhtanan). — Minä panen vastaan… se on väärin… Te olette kaikki konnia!… Christian… vävyni… Minä vaadin Christianin…
PRESIDENTTI. — Santarmit, saattakaa tuo mies olemaan vaiti. (Santarmit ympäröitsevät Mathis'ta).
MATHIS (lyöden ympärilleen). — Se on rikos oikeutta vastaan… mutta otetaan ainoa todistajani… Minä panen vastaan Jumalan edessä! (Sydäntä särkevällä huudolla) Christian… sun vaimosi isää tahdotaan tappaa… Avukseni! (Hän lyö ympärilleen kuin raivo).
PRESIDENTTI (murheellisesti). — Syytetty, te pakoitatte minua sanomaan teille sitä, jota olisin tahtonut teiltä salata: saatuaan tiedon teidän rikoksestanne on Christian Béme tappanut itsensä!… (Mathis seisoo kauhistuneena, tuijottaen presidenttiin. Suuri äänettömyys. Tuomarit keskustelevat hiljaa. Jonkun hetken päästä presidentti nousee seisoalle).
PRESIDENTTI (verkalleen). — Siihen nähden, että Hans Mathis on, yöllä vasten 24 p. Joulukuuta 1818 kello 12 ja välillä, murhannut Baruch Koveskin ja murhanteon asianhaarat ovat vaikeuttavaa laatua, koska murha oli täydellä aikomuksella tehty, tapahtui yöllä ja oli ryöstöä ase kädessä, niin tuomitsemme hänet kaulasta hirtettäväksi, kunnes siitä kuolema seuraa. (Kääntyen ovenvartijaan) Vartija, anna pyövelin tulla sisään. (Suuri melu kuulioiden joukossa. Ovenvartija aukaisee oikeanpuolisen oven; pikku mies, punaisessa puvussa, kalpeat kasvot ja kiiltävät silmät, näkyy kynnyksellä. Syvä äänettömyys. Presidentti ojentaa kätensä Mathis'ta kohti. Kova kellon helinä. Mathis nostaa kätensä päänsä yli ja horjuu: kaikki katoavat. — Ollaan taas pormestarin kamarissa. On valoisa päivä; aurinko paistaa huoneesen ikkunapeilteiden lomitse ja tekee loistavia viivoja lattialle. Alkovin uutimet liikkuvat. Karafiini putoaa pöydältä ja särkyy. Samalla hetkellä alkaa iloinen soitto kuulua ravintolan edustalta; se soittaa Lauterbachin vanhaa laulua; joukko ääniä laulaa soiton myötä. Siellä on häänuoriso, joka pitää aamusoitantoa morsiamen kunniaksi hänen ikkunainsa alla. Kuulee ihmisiä juoksevan kadulla. Joku ikkuna auaistaan. Soitto vaikenee. Naurun hohotuksia. Monta ääntä huutaa: Tuossa hän on… tuossa hän on… se on Annette!… — Soitto ja laulu alkaa uudestaan ja muuttuu ravintolan huoneisin. Suuri melu alhaalla. Kuulee jonkun sukkelin askelin juoksevan portaita ylös; joku kolkuttaa Mathis'in ovea).
CATHERINE (ulkona, huutaen). — Mathis, nouse valveille. On jo selvä päivä. Kaikki kutsuvieraat ovat tuolla alhaalla. (Äänettömyys. Ovea kolkutetaan kovemmin).
CHRISTIAN (samoin). — Herra Mathis! herra Mathis! (Äänettömyys). Miten hän makaa… (Toisia kuuluu nousevan portaita. Yhä kovemmin lyödään oveen).
WALTER (samoin). — Hei, Mathis. Nouse nyt… häät ovat alkaneet… hop! hop!… (Pitkä äänettömyys). Se on kummallista, hän ei vastaa.
CATHERINE (levottomalla äänellä). — Mathis, Mathis! (Kuuluu supatoksia, keskusteluja oven takaa, sitten Christianin ääni kohoaa ja hän sanoo pikaisella äänellä: Ei, se on tarpeetonta, antakaa mun. — Ja melkein samassa ovi, johon kovasti lyödään, aukiaa seljälleen. Christian näkyy; hän on täydessä virkapuvussa).
CHRISTIAN (kynnyksellä). — Herra Mathis!… (Hän huomaa karafiinin palaset lattialla, juoksee alkoviin, aukaisee uutimet ja päästää huudon).
CATHERINE (juosten siihen hyvin hätäisenä) — Mitä nyt? Mitä se on,Christian?
CHRISTIAN (äkkiä kääntyen). — Älkää katsoko, rouva Catherine!… (Hän ottaa hänet syliinsä ja vie häntä ovea kohti, huutaen painuneella äänellä). Tohtori Franz! tohtori Frantz!
CATHERINE (vastustaen). — Anna minun olla, Christian… minä tahdon nähdä…
CHRISTIAN. — Ei! (Huutaen portaissa niille, jotka ovat alhaalla). Estäkää Annettea tulemasta tänne ylös. — Voi hyvä Jumala! hyvä Jumala! (Sillä aikaa on Walter, Heinrich ja suuri joukko vieraita, miehiä ja vaimoja, tulleet kamariin; he tunkeutuvat alkovin ympäri. Heinrich aukaisee ikkunat ja väistää kartiineja).
WALTER (katsoen Mathis'ta). — Hänen muotonsa on aivan sininen! (Yleinen kauhistus. Tohtori Franz tulee aivan hengästyneenä. Joukko hajaantuu päästääkseen häntä esille).
TOHTORI (äkisti). Se on halvauksen kohtaus. (Vetäen taskustaan kalutolkkinsa). Pidelkää kättä, herra Walter. Kuinhan vaan verta tulisi! (Soittoniekat tulevat sisään soittokalut kädessä; joukko ihmisiä, juhlavaatteissa, seuraa heitä, supattaen keskenään ja astuen varpaillaan; sitten nuori vaimo, kantaen lasta sylissään, näkyy kynnyksellä ja seisahtuu hämmästyneenä nähdessään tätä ihmisjoukkoa. Lapsi puhaltaa pikku torveen).
WALTER. — Verta ei tule.
TOHTORI. — Ei. (Kääntyen vihaisesti). Ettenkö saa tuota lasta olemaan vaiti!
NUORI VAIMO. — Ole vaiti, Ludvig, anna tänne! (Hän tahtoo ottaa häneltä torven. Lapsi vastustaa ja rupeaa itkemään).
TOHTORI (surullisella äänellä). Se on loppunut… herra pormestari on kuollut… Valkea viini on hänet tappanut.