Neljä päivää myöhemmin tuli vastaus. Epäilys oli kestänyt neljä kokonaista päivää, joiden kuluessa Andráksen rautainen terveys huomattavasti heikkeni väsyttävän epävarmuuden jännittäessä hänen mieltään. Kukaan ei kuullut hänen puhuvan tuon ajan kuluessa. Vaitiollen hän työskenteli tuon rakastamansa maan hyödyksi, joka nyt vihdoinkin oli hänen omansa. Melkein villin raivoin koetti hän väsyttää voimakasta ruumistaan päivisin saadakseen nukkua muutamia tunteja raskaasti ja unettomasti öisin. Toivoistaan, pelostaan ja rakkaudestaan ei hän halunnut eikä uskaltanutkaan puhella, ja kun illan hämärä alkoi laskeutua maalle, nousi hän Csillagin selkään ja harhaili rauhattomasti pustalla. Tuolla hiljaisessa rauhallisessa autiudessa sai hänen väsynyt mielensä rauhan, ja hänen pakottavat hermonsa löysivät sieltä lievennystä ja lohdutusta. Joen kaukainen kohina tuuditti häntä unhottamaan, ja ajattelevasti voi hän katsella tuntikausia taivaalla liiteleviä haikaroita ja kiitäviä pääskysiä. Hän oli kertonut kaikki Etelkalle, sillä olisi ollut hyödytöntä pettää häntä. Hänen rakastavat ja levottomat äidin silmänsä tunkeutuivat syvälle rakastamansa pojan sieluun, ja jo kauan aikaa sitten oli hän arvannut poikansa salaisuuden, oli nähnyt hurjan ilon muuttuvan mielettömäksi suruksi ja virinneen toivon väistyvän synkän toivottomuuden tieltä. Ja vaitiollen oli hän itkenyt ja rukoillut Jumalaa ja neitsyt Mariaa torjumaan onnettomuuden, joka uhkasi hänen Andráksensa onnea. Hänen viisas järkensä, jonka rakkaus poikaan oli muuttanut vielä monta kertaa terävämmäksi, näytti hänelle sen kauhistuttavan tilanteen, jonka niin mahdoton ja epäsäätyinen avioliitto varmasti aiheuttaisi vaatimattoman talonpojan kodissa. Tuo ylpeä aatelisnainen, joka oli kasvatettu kehdosta alkaen halveksimaan talonpoikia, suostui vasten tahtoaan, pelastaakseen vanhempansa vararikosta, erään tuon halveksitun rodun jäsenen puolisoksi. Voi kuinka säälittävää ja häpeällistä se oli, puhumattakaan katumuksesta! Etelka näki erehtymättömän varmasti sen halveksimisen, jolla tuo kaunis tyttö laski pehmeän valkoisen kätensä Andráksen karkeaan päivettyneeseen kouraan, ja aavisti sen punastumisen, vihan ja pelon, jolla hän suhtautuisi miehensä tavattoman vakaavaan kiihkoon, tuon oppimattoman ja puoleksi sivistyneen talonpojan intohimoon, joka oli syntynyt ja kasvanut tasangon vapaudessa, jossa lämmin elähdyttävä luonto oli opettanut hänelle elämän velvollisuudet ja monia vuosia kestäneen hirmuhallituksen aikana nähnyt, miten hänen kaikki tunteensa ja mielenilmauksensa tukahdutettiin säälimättä. Nyt, kun hän oli rikas, vapaa ja miehuutensa parhaimmassa kukoistuksessa, oli hän valmis katkaisemaan jokaisen kahleen ja vaatimaan vastarakkautta olennolta, joka vastaisi kiihkolla kiihkoon, intohimolla intohimoon ja suuteloilla suuteloihin.
Etelka itki ja rukoili ajatellessaan poikaansa, jonka sydän kuihtui ikävästä saada nähdä hymy noilla ylimyksellisillä huulilla ja jonka miehuus väsyi poistaessaan halveksimisen juovia tuon kauniin suun ympäriltä.
Voi, millainen murskaava lyönti se olisikaan, jos tuo huoleton, mutta kumminkin rakastava isä, joka aikoi uhrata lapsensa omien tyhmyyksiensä sovittamiseksi, ja tuo ylpeä kreivitär, joka salli tyttärensä alentua niin paljon kullan ja muun maallisen tavaran vuoksi, kumminkin kieltäytyisivät antamasta suostumustaan! Tuo lyönti olisi peloittava sattuessaan, ja Etelkan sydämeen koski rukoillessakin, kun hän ajatteli poikansa surua ja toivottomuutta, jos nuo hänen kauniit unelmansa nopeasti ja peruuttamattomasti kuihtuisivat. Mutta vaikka tuo lyönti koskisikin julmasti, haihtuisi sen aiheuttama kipu kumminkin nopeasti, ja Etelka luotti, että kaikki muut asiat syrjäyttävä huoli maasta opettaisi hänet pian unhottamaan tuon toisen rakkauden, tuon kangastuksen tapaisen näyn, joka oli syntynyt vain haihtuakseen.
Kuinka äärettömästi paljon parempi se olisikaan kuin epäsäätyisen avioliiton aiheuttama päivittäinen ja tuntinen kidutus, menetetty elämä, kauhea häpeä, muutamien tuntien mieletön ilo ja elämän pituinen katumus. Ja nyt oli tuo vastaus saapunut. Bideskuty’n jalosukuinen kreivi oli lähettänyt sanan Keményn Andrákselle, että tämä tulisi kartanoon osoittamaan kunnioitustaan jalosukuiselle kreivittärelle ja nuorelle neidille. Talonpoikaa oli pyydetty tulemaan kunniatervehdykselle jalosukuisen kreivittären luo; tähdet olivat laskeutumaisillaan taivaasta kävelläkseen tasangolla.
Kun sana tuotiin, ei András ollut kotona. Jánko oli ratsastanut Bideskuty’sta palaen uteliaisuudesta, mitä kreivin erikoinen armollisuus oikein tarkoittikaan. Hän olisi halunnut viipyä kysyäkseen satoja eri asioita, sillä Bideskuty’n keittiössä oli kukin laulanut eri säveltä arvaillessaan asiaa, mutta Etelka näytti niin surulliselta ja vaiteliaalta, ettei hän uskaltanut sanoa mitään. Hänestä tuntui kuin hän tietämättään olisi tuonut huonoja uutisia, ja kun hän ratsasti tiehensä, ihmetteli hän, miksi Etelkan silmät täyttyivät kyynelillä, kun hän kuuli poikansa osaksi tulleesta odottamattomasta kunniasta.
Etelka oli iloinen, että András sattui olemaan poissa kotoa. Hän oli ratsastanut päivän koittaessa Zárdaan, ja äiti halusi puristaa poikansa lujasti syliinsä silloin kun hän ilmoittaisi pojalleen nuo suuret uutiset — tuon hänen mielettömimpien toivojensa toteutumisen.
Hän katseli ovelta, kunnes Jánko hävisi näkyvistä, ja käänsi sitten silmänsä pustalle tuijottaen Zárdaan päin. Kun hän huomasi taivaanrannalla pienen pisteen, joka vähitellen suureni muodostuen lopulta mieheksi ja hevoseksi, jotka vaivalloisesti kulkivat rapaisella tiellä, meni hän raskaasti huoaten huoneeseensa.
Hän odotti, kunnes hänen ratsastuksen väsyttämä poikansa oli polvistunut hänen rukkinsa viereen, kietonut käsivartensa hänen ympärilleen ja painanut pakottavan päänsä hänen olkapäätään vasten. Sitten vasta hän sanoi:
»András, seuratkoon siitä sitten joko hyvää tahi pahaa, ovat toivosi nyt kumminkin toteutuneet. Kreivi on pyytänyt sinua tulemaan kartanoon, että voisit kunnioittaa naista, josta on tuleva puolisosi».
Seurasi kuolettava hiljaisuus, sillä András ei puhunut eikä liikahtanutkaan. Hänen käsivartensa olivat vielä Etelkan ympärillä ja pää hänen olkapäällään. Etelka tunsi hänen otteensa tiukkenevan ja hänen koko ruumiinsa vapisevan, ja vaikka hän ei voinutkaan nähdä poikansa kasvoja eikä kuulla hänen hengitystään, tunsi hän kumminkin, miten äkkiä kiihkeä nyyhkytys kuin liiaksi rasitetun sydämen purkaus vapisutti hänen ruumistaan päästä jalkoihin asti, ja hurjasti huudahtaen, mikä vihdoinkin ilmaisi tukahdutettujen intohimojen, rakkauden, toivojen ja niin päättäväisesti hillityn pelon voimakkuuden, painoi hän päänsä äitinsä syliin ja nyyhkytti tämän suuren ilon vaikutuksesta niin hurjasti, että se kuulosti äidistä melkein tuskan purkaukselta.
Etelka koetti ystävällisesti tyynnyttää häntä, silitellen hänen kosteata tukkaansa ja puhuen hänelle samanlaisia helliä rohkaisevia sanoja kuin silloinkin, jolloin András pienenä poikana oli tullut hakemaan turvaa häneltä isän raakoja sanoja ja solmuruoskaa vastaan. Purkaus meni vähitellen ohitse, mutta vielä pitkäksi aikaa jäi hän tuohon asentoon irroittamatta käsivarsiaan äitinsä ympäriltä ja nostamatta päätään hänen sylistään. Ja äiti raukka rukoili Jumalaa kyyneleisin silmin, ettei hänen rakas poikansa tarvitsisi pettyä tässä suurimmassa ilossaan.
Aamu oli yhtä levoton kuin yökin, sillä suurimman osan siitä olivat Bideskuty ja kreivitär Irma valvoneet ajatellen, mitä seuraava tapahtumista rikas päivä toisi mukanaan.
»Toivon, että olisimme sanoneet hänelle kaikki», huokaisi Bideskuty itsekseen lähettäessään Jánkon viemään tuota kohtalokasta sanaa, joka toisi tuon omituisen kosijan kreivilliseen taloon.
»Paremmin emme olisi osanneet menetellä», sanoi kreivitär Irma tyytyväisesti katsellessaan tyttärensä nauhoja ja koruja valitakseen niistä sopivimmat tähän merkitykselliseen tilaisuuteen.
Päivälliseen ei ollut enää pitkälti, ja Bideskuty’n kreivi käveli hermostuneesti tupakkahuoneessaan voimatta istua hiljaa ja kykenemättä vetelemään haikuja mielipiipustaankaan odottaessaan levottomasti ja peläten tätä ensimmäistä kohtausta, koska hän ei tiennyt, tulisiko hänen tyttärensä suhtautumaan siihen niin, ettei synny mitään ikävyyksiä.
Hänellä oli ollut kova työ selittäessään puolisolleen niitä julmia välttämättömyyksiä, jotka pakottivat heidän ainoan lapsensa, noiden päälliköiden viimeisen jälkeläisen, jotka olivat auttaneet kuningas Mátyáksen valtaistuimelle, rupeamaan talonpojan vaimoksi — orjan pojanpojan puolisoksi. Noin mahdottomalta tuntuva polkunaiminen tuntui kreivittärestä ensin sanomattoman hirveältä, mutta kun hänen valittavakseen asetettiin pari ehtoa, haluaako hän mieluummin elää suuressa köyhyydessä jossakin maakunnan kaupungissa yhden palvelijattaren kera, joka keittää heidän ruokansa, ja kuunnella veronkantajien äreää koputusta oveen, vaiko antaa tyttärensä miehelle, joka on niin paljon alapuolella häntä, mutta jolla on kumminkin niin paljon varoja, että Bideskuty voidaan kohottaa entiseen suuruuteensa, valitsi hän mielestään pienemmän pahan.
Otaksuma, että tähän valintaan sekoittui hieman itsekkäisyyttä, olisi kreivitär Irmasta tuntunut sanomattoman mahdottomalta. Avioliitto oli hänen mielestään samanlainen liiketoimi kuin maan ja vehnän myyminen ja ostaminenkin, ja liian vakava asia mistään hellästä tunteesta johtuvaksi. Nuoren talonpojan toivo saada itselleen jalosukuinen puoliso, koska hän oli ollut kylliksi rohkea kootakseen rikkauksia, oli niin selvä asia, ettei sitä kannattanut suurestikaan ihmetellä, ja otaksuma, että Ilonkalla oli salaisia ihanteita, joita hänen äitinsä ei tiennyt, oli jo itsessään mahdottomuus.
Kreivitär Irma ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavankaan rakkaudesta johtuneista avioliitoista. Vararikko oli aito talonpoikaisin arvostelukyvyttömin tavoin koputtanut ja tunkeutunut Bideskuty’n ylimykselliseen taloon, mutta silloin oli samalla ilmestynyt eräs avioliittotarjous, joka kyllä tuntui luvattomalta ja hirveältä, mutta kumminkin hyvin mahdolliselta, ja jolla tuo sata kertaa kauheampi ja luonnottomampi onnettomuus voitiin torjua. Kun kreivitär Irma ajatteli tulevia sukupolvia, kuten hänen miehensäkin oli tehnyt, velvollisuudesta menneitä sukupolvia ja kuuluisaa nimeä kohtaan, jonka kantajat olivat viiden vuosisadan aikana lisänneet sotaisen isänmaansa historiallista mainetta, mutta joiden viimeisiä jälkeläisiä nyt uhattiin karkoittamisella ja vararikolla, tiesi hän mielestään selvästi velvollisuutensa ja teki mielestään uhrauksen, kun hän pakotti itsensä hyväksymään ehdotuksen ja horjumatta täyttämään sen. Hän ilmoitti asian tyttärelleen lohduttaen häntä, että hän saa olla äitinsä luona vuoden kahdestatoista kuukaudesta yksitoista ja elää suottaleskenä vanhempiensa turvissa. Kreivitär Irman mieleen ei nimittäin juolahtanutkaan, että talonpoikainen mies uskaltaa vedota oikeuksiinsa ja pitää vaimoaan matalassa talossaan. Hän luuli varmasti tehneensä tämän päätöksensä tyttärensä ja miehensä onnellisuuden turvaamiseksi, ja toimivansa epäitsekkäästi ja oikein tässä asiassa. Kreivittären väsyttävät moitteet olivat niin nöyryyttäneet murtuneen Bideskuty’n, että hän oli jättänyt lapsensa tulevaisuuden puolisonsa käsiin.
»Salli hänen valita vapaaehtoisesti», sanoi hän melkein katuvaisesti.
Mutta kreivitär Irma sanoi hänen epäröimistään »hentomieliseksi mielettömyydeksi».
»Anna minun järjestää koko asia», sanoi hän, »äläkä, Jumalan nimessä, sekaudu siihen. Olet näyttänyt olevasi aivan taitamaton hoitamaan omia asioitasi. Tämän aion nyt ainakin viedä läpi».
Bideskuty ei saanut milloinkaan tietää, mitä äidin ja tyttären välillä tapahtui. Keskustelu tapahtui myöhään eräänä iltana ja kesti pari tuntia, ja kun kreivitär vihdoin tuli nukkumaan sanoi hän:
»Voit lähettää sanan tuolle talonpojalle huomenna. Kuta nopeammin tämä avioliitto solmitaan, sitä parempi on se meille kaikille».
Bideskuty olisi halunnut kysellä paljonkin. Hän rakasti sydämestään kaunista tyttöään ja oli ylpeä hänestä.
»Muistan nyt, Gyuri, etten ole kertonut llonkalle, miksi tämä avioliitto on välttämätön. Jumalalle kiitos, olen saanut hänet tottelemaan vanhempiaan kyselemättä tämän päätöksemme syitä».
»En halua tehdä häntä onnettomaksi», vastusteli Bideskuty.
»Mutta, rakas Gyuri, millaisia tyhmyyksiä sinä nyt puhutkaan! Hän ei ole ollenkaan onneton, sillä sellaiseen ei hänellä ole minkäänlaista syytä. Koska hän ei tunne tuota miestä ollenkaan, ei hän voi halveksiakaan häntä, eikä senvuoksi olla onnetonkaan».
Tämä oli nähtävästi vastustamatonta johdonmukaisuutta. Bideskuty huokaisi, mutta luotti vaimonsa arvostelukykyyn. Hän uskoi täydellisesti, että naiset tuntevat parhaiten toisensa, eikä hänellä sitäpaitsi milloinkaan ollut ollut oikeutta sekaantua tyttärensä kasvattamiseen.
Ja Keményn Andrákselle oli lähetetty sana. Häntä odotettiin saapuvaksi joka hetki. Bideskuty oli hirveästi hermostunut ja katsoi levottomasti vaimoonsa, joka istui suorana ja tyynesti huoneen keskellä ja nypläsi jotakin kudosta ärsyttävän levollisesti. Ilonka istui erään ikkunan vieressä ristissä olevin toimettomin käsin ja katse käännettynä pois vanhemmistaan. Bideskuty, joka oli pelännyt ja odottanut kyynelillä ja rukouksilla höystettyä naisellista liikuttavaa kohtausta, tyyntyi kokonaan nähdessään tyttärensä niin vakavana ja rauhallisena.
Hänestä tuntui kumminkin kuin Ilonka olisi suuresti muuttunut viime yön kuluessa. Tyttö näytti muuttuneen jollakin tavoin ylväämmäksi ja vanhemmaksi. Hänen silmissään ei ollut kyyneliä, vaan niissä oli niin kummallinen ilme kuin ne olisivat katsoneet johonkin hyvin kauaksi. Punakin oli kadonnut kokonaan hänen poskiltaan. Kreivitär Irmahan oli kumminkin sanonut, ettei lapsi ollut onneton. Hän ei varmastikaan ollut vastustanut ollenkaan, ja näytti nyt hyvin tyynesti odottavan tulevaa miestään. Luonnollisesti olivat tyttömäinen ujous, jännitys ja uteliaisuus kalvistuttaneet hänen poskensa ja muuttanut hänen katseensa omituisesti hajamieliseksi.
Nyt kuului akasiakujanteelta hevosen kavioiden kapsetta. Bideskuty kuivasi hien otsaltaan ja hänen hermostumistaan oli jälleen hyvin tuskallinen katsella. Kun kreivitär Irmakin nypläsi kudostaan, vapisivat hänenkin sormensa, ja kun alkoi kuulua ääniä, ovien aukaisemisen ja sulkemisen synnyttämiä paukahduksia, ja käytävien ja lämpiön kivilattialta kuuluvia raskaita askelia, jotka sekoittuivat Jánkon kevyempiin, pysyi ainoastaan Ilonka liikkumatta paikoillaan. Hänen ristissä olevat toimettomat kätensä eivät vapisseet ja ainoastaan silmät kääntyivät nyt oveen päin avautuen suuriksi ja hehkuen.
Silloin Jánko avasi sen, ja aivan hänen takanaan seisoi tuo pitkä talonpoikaiskosija maalauksellisessa komeassa kansallispuvussaan näkyen selvästi tammioven tummaa taustaa vastaan. Hänen tavatonta pituuttaan, leveitä voimakkaita hartioitaan ja hänen olemuksensa arvokkaisuutta näyttivät vielä lisäävän tuo suuri lammasnahkaviitta, jonka Etelka oli koruompeluksin ja merkein kaunisti koristellut, ja joka ulottui hänen olkapäitään nilkkoihin asti, suurilla hopeasoljilla kaunistettu leveä vyö, valkoiset leveät pellavahihat ja housut, jotka olivat oikeat erikoisen hienouden ja hienon koruompeluksen mestariteokset. Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat ja hänen tummat, tuliset ja magnetisoivat silmänsä tutkivat heti huoneen jokaisen kolkan, kunnes ne huomasivat tuon ikkunan vieressä istuvan olennon. Hän näytti olevan aivan huumautunut, kun hän lumottuna käveli huoneeseen ja kumartui suutelemaan kreivitär Irman kättä jonka tämä armollisesti oli alentunut ojentamaan hänelle.
Tervehdittyään häntä alkoi kreivi puhella sekavasti maistaan ja tulvasta, sateesta ja auringonpaisteesta. András tuskin kuuli hänen sanojaan, mutta koetti kumminkin vastailla järkevästi yrittäessään olla katsomatta ikkunaan päin, jonka luona kreivitär jutteli tuon hurmaavan nyt omituisesti kalpean ja hennolta näyttävän olennon Kanssa.
Silloin viittasi kreivitär nopeasti hänelle, mutta hänellä oli tuskin voimia liikkua. Hän siveli kädellään silmiään, sillä hänen näkönsä alkoi himmetä.
Tuo miellyttävä valkoinen olento oli noussut seisoalleen. Kun András lähestyi, katsoivat nuo suuret siniset silmät häneen kiihkeästi ja peläten.
»Ilonka, lapseni, tämä on Keményn András Kisfalusta. Hänellä on minun ja isäsi suostumus tunnustaa rakkautensa sinulle ja pyytää sinua vaimokseen».
Ääni kuulosti tulevan hyvin kaukaa. Jyrinä kuin tulvivan Tarnan kohina täytti Andráksen korvat, ja kaikki hänen aistinsa näyttivät yhtyneen hänen katseeseensa, kun hän tuijotti unelmiensa esineeseen.
»Ojenna hänelle kätesi, Ilonka»!
Hento valkoinen käsi ojentui koneellisesti ja tottelevaisesti häntä kohti, ja András kumarsi hyvin syvään, kun hän vapisten puristi sen omaansa. Hänen silmissään oli niin äärettömän ikävöivä ja hellä ilme, ja hänen voimakkaat ja karskit kasvonsa näyttivät niin vetoavilta, niin äärettömän liikutetuilta ja syvästi tunteellisilta, kun ne rukoilivat yhtä ainoata vastaavaa katsetta noilta sinisilmiltä, jotka katsoivat niin omituisesti ja tylsästi häneen kuin hän nöyryydessään, rakkaudessaan ja ihailussaan olisi ollut hyvin kaukana tytöstä.
Hellästi hän kohotti tuon pienen käden huulilleen ja koetti lämmittää sitä pitkällä intohimoisella suudelmalla Mutta silloin näytti tyttöä värisyttävän ja hän koetti tempaista kätensä irti. András halusi puhua hänelle, mutta kiihkeät nyyhkytykset tukkivat hänen kurkkunsa niin, ettei hänen voinut muuta kuin pitää tuota pientä kättä omassaan ja katsella ikävöiden noihin sirusiin silmiin, jotka tuijottivat niin omituisesti ja hajamielisesti muualle.
Ilo, ah, suuri, ääretön ja täydellinen ilo täytti hänen sydämensä, niin että se oli murtua, ja sen tuottama tuska tuntui kovemmalta kuin hän jaksoi kestää.
Kreivi tuli puhumaan hänelle ja kreivitärkin sanoi muutamia sanoja, sillä molemmat halusivat nähtävästi käyttäytyä hyvin ystävällisesti. Heidän sanansa ärsyttivät kumminkin Andráksen hermoja ja haihduttivat säälimättömästi hänen viehkeän lumouksensa palauttaen hänet takaisin maailmaan. Pieni käsi vedettiin pois, ja hänen oli pakko kääntyä Bideskuty’yn päin, joka vei hänet huoneen toiseen päällään puhumaan liikeasioista. Kuinka kauan tätä kesti ja mitä hän sanoi, ei András tiennyt. Puheet liikeasioista ja muodollisuuksista, ja keskustelu avioliittosuunnitelmista hermostuttivat ja tympäisivät häntä. Hän halusi nostaa tuon hennon olennon käsivarsilleen ja ratsastaa hänen kanssaan Csillagin selässä kauas pustalle.
Ilonka ei ollut puhunut sanaakaan. Koko kohtaus tuntui Andráksesta omituisesti kuvitellulta, sillä kreivin ja kreivittären äänet kuulostivat hänestä paljaalta sekamelskalta ja hänen unelmiensa esinekin häipyi melkein näkymättömiin hänen yhtämittaa katsoessaan samalle suunnalle. Kreivitär puhui jostakin toukokuusta sanoen sen olevan sopivimman ajan häiden vietolle, ja András vastasi kai siihen jotakin, koska kreivitär sitten heti nousi ja sanoi muutamia hyvin sovittavia sanoja. Mutta sen jälkeen muuttui kaikki pimeäksi, surulliseksi ja tyhjäksi, sillä ikkunan vieressä olevalla tuolilla ei istunut enää ketään.
Bideskuty’n kreivikin vaikeni, ja András otaksui, että hänen oli poistuttava. Hän halusikin päästä yksikseen ratsastaakseen pustan poikki ja kuunnellakseen Csillagin kavioiden kumeaa kapsetta, halusi poistua tästä linnasta, jonka ilma tuntui äkkiä muuttuneen jäädyttäväksi ja jossa pahojen aavistusten kauheat aaveet näyttivät tanssivan hirmuista kuolontanssia hänen edessään.
Bideskuty seurasi häntä ovelle ja ojensi omin käsin hänelle jäähyväismaljan täynnä jaloa unkarilaista viiniä. Jánko seisoi ihmetellen portailla ja oli vähällä kaatua selälleen, kun hän kuuli kreivin sanovan: »Olkoon Jumala kanssasi, poikani! Sunnuntaisin olet aina tervetullut päivälliselle tänne».
Lopun päivästä vietti András tasangolla, sillä hän ei olisi voinut kertoa äidilleenkään kohtauksesta, tuosta hennosta näystä ja pienestä kätösestä, jota hän rohkeuksissaan oli uskaltanut suudella. Hän antoi Csillagin harhailla mielinmäärin, ja levitettyään viittansa tasangolle heittäytyi hän sille ja rupesi haaveilemaan tuosta ihmeellisestä, juuri äsken tapahtuneesta asiasta.
Se tuntui hänestä vieläkin kuvitellulta, ja haaveillen tuijotti hän omiin karkeihin, päivettyneihin käsiinsä, jotka olivat puristaneet erästä niin pientä ja, ah, niin kylmää kätöstä. Nyt kun hän oli näin kaukana unelmiensa esineestä, kirosi András kömpelyyttään ja vaitioloaan. Oli niin paljon asioita, joista hänen olisi pitänyt puhua tytölle, jos vain nuo suuret sinisilmät olisivat kerrankin katsoneet häneen ja ellei tyttö olisi tuntunut hänestä niin omituiselta ja kaukaiselta, ja ellei tuo heikko väristys; joka oli vapisuttanut hänen nuorta ruumistaan silloin, kun hän polttavan ja kiihkeän intohimon tulistuttamana painoi suukkosen tytön jääkylmälle kädelle, olisi estänyt häntä.
Hänenhän olisi pitänyt sanoa tytölle: »Rakastan sinua, Ilonka! Nyt olet minun peruuttamattomasti»! Mutta jos hän olisi yrittänyt ilmaista ääretöntä rakkauttaan sanoin, olisi se vain saastunut.
Hänen, hänen! Tyttö tulisi todellakin jonakin päivänä hänen omakseen. Eikä tuo päivä ollut enää kaukanakaan, sillä olihan kreivitär puhunut jotakin toukokuusta. Kun aurinko alkaa paistaa kuumasti ja ruusut kukkivat, tulee Ilonka hänen kanssaan kotiin, ja hänen valkoinen, hento ja kevyt olentonsa täyttää matalan maalaistalon sellaisella kirkkaudella, että se on melkein jumalallista. Hän voi kilpailla laskeutuvan auringon viimeisten säteiden kanssa, jotka sitten aina tunkeutuisivat pienistä ikkunoista leikkimään hänen kultaisissa kiharoissaan. Huoneessa tulisi olemaan hiljaista, sillä Etelka menisi varmaankin omaan huoneeseensa joko rukoilemaan tahi kehräämään, ja jättäisi poikansa morsiamineen rauhaan. Hänen morsiamensa auringon kultaamme hiuksineen! András halusi katsella jokaista tuon kauniin pään kiharaa ja koskea kunnioittaen ja tuollaisin erityisin epäluulon itsemääräävin kidutuksin jokaista hiusta, ennenkuin hän uskaltaisi puristaa tuon kuningattarellisen olennon kokonaan syliinsä ja juoda kyllästymättömin silmin tuota Jumalan hänelle, mitättömälle talonpojalle, joka nyt oli kuningastakin ylpeämpi, varaamaa suloisuutta.
Ah, millaista tuon unelman aiheuttama ilo olikaan, kuinka suloista tuon lumoavan näyn aiheuttama tuska, jonka kärsiminen oli sulaa onnellisuutta, ja millaista riemua tuo kuvaamaton kidutus tuottikaan! Ollen yksinään autiolla tasangolla kaukana ihmissilmien näkyvistä uskalsi András loihtia esille tuon näyn ja mielettömästi iloiten kiduttaa itseään noilla kangastuksen tapaisilla haaveilla noista suurista ja ihmeellisistä sinisilmistä, jotka vastaava intohimo muutti helliksi ja sameiksi, kosteiksi ja tunteellisiksi, tuosta hienosta pienestä suusta, joka oli yhtä tuoksuva ja puhdas kuin ruusunnupun lehdet, noista hymyilevistä ja suuteloille alttiista huulista, hänen lämpimistä henkäyksistään, hänen silmiensä kyynelistä ja hänen hennoista sieraimistaan tulevasta nopeasta huokumisesta. Ilonka hänen sylissään, hänen morsiamenaan ja vaimonaan! András sulki silmänsä ja näky haihtui. Sen sijalle ilmestyi kumminkin toinen, tuo muutamia tunteja sitten tapahtunut kohtaus. Hän muisteli miten kylmä tuo hento ja ylväs tyttö, ja miten hajamielinen noiden suurien ja kyynelettömien silmien katse oli ollut, ja miten omituiselta tuo väriseminen oli tuntunut, joka oli jäähdyttänyt tuon pienen kätösen vielä kylmemmäksi ja jäykemmäksi.
Mutta ei, tämä näky ei ollut pysyväinen! Hänen tulisuutensa lämmittäisi kyllä tuon kylmyyden, hänen hehkuvat silmänsä vangitsisivat varmasti tuon hajamielisen katseen, ja tuon väristyksen tyynnyttäisi kyllä hänen rakkautensa. Hän halusi kylvää ruusuja hänen tielleen, varallisuutta, iloa, huveja ja kaikkea muuta, jotka voivat viekoitella hymyn noille huulille ja hellän katseen noihin silmiin, ja ellei ne riittäisi, mitä hänellä oli, mitä hän voi tehdä ja antaa hänelle, tahtoi hän luovuttaa elämänsä noihin pieniin käsiin hänen murskattavakseen, jos hän halusi.
Kauan vielä senkin jälkeen kuin pimeys oli laskeutunut tasangolle makasi András maassa kääriytyneenä viittaansa ja katseli nopeasti kiitäviä pilviä ja seurasi haaveillen jokaista tuikkivaa tähteä.
Etelka tiesi, ettei hän saisi nähdä poikaansa sinä iltana, mutta huolimatta siitä ei hän voinut nukkua, vaan istui ikkunan luona ristissä käsin ja katseli levottomasti tasangolle. Kun ensimmäiset kultaiset juovat rikkoivat taivaan pimeyden, kuuli hän Csillagin tutun kavioiden kapseen. Silloin sammutti hän kynttilät ollen tyytyväinen, että hänen poikansa oli turvassa, ja tietäen hyvin, että András halusi nyt olla yksinään. Hän kuunteli poikansa askelia, jotka olivat kevyet ja joustavat, ja katseli pihalle, kun András kävellen suorana vei Csillagin talliin. Mennessään puutarhan poikki, pysähtyi hän jälleen tuon rakastamansa ruusupuun luo, jonka viheriöiden oksien välistä näkyi yksi ainoa punainen nuppu. Etelka muisti nyt, että hänkin aikaisemmin päivällä oli huomannut tuon aukeamaisillaan olevan kukan, jonka András nyt nopeasti ja riemuiten taittoi vieden sen mukanaan huoneeseensa.
Jumalalle kiitos, uutiset leviävät hyvin hitaasti näillä tasangoilla kaikkina aikoina ja erittäinkin silloin kun kevätsateet muuttavat tiet melkein pohjattomiksi. Kreivitär Irma oli luottanut siihen päättäessään, että tuo onneton avioliitto oli solmittava, ennenkuin uutiset siitä kantautuivat heidän tuttaviensa ja sukulaistensa korviin. Sitten kuin se oli tehty, saivat he mielellään hänen puolestaan arvailla niitä mahdollisia ja mahdottomia syitä, joiden vuoksi ylpeä kreivitär oli antanut ainoan tyttärensä talonpojalle.
Ilonka oli ollut väsyttävä, väsyttävämpi kuin kreivitär Irma milloinkaan oli uskonut oman tyttärensä olevan — ei kumminkaan senvuoksi, että tyttö olisi vastustellut tahi ollut muuten tottelematon. Jumalalle kiitos, unkarilaisten aatelisten tyttäret eivät olleet vielä omistaneet noita uudenaikaisia englantilaisia mielipiteitä riippumattomuudesta. »Kunnioita isääsi ja äitiäsi!» oli vieläkin heille enemmän kuin kuollut sananparsi. Tyttö oli kumminkin todistellut ja rukoillut vedoten mielettömään hentomieliseen tunteeseen, tuon pennittömän nuoren Madách'in rakkauteen, jonka kreivitär olisi nyt halunnut empimättä upottaa Tarnan pohjaan.
Oli sattunut pari oikein ikävää kohtausta, ja kreivitär Irman korvia ärsyttivät hyvin usein hänen tyttärensä omituiset mielipiteet avioliitosta ja rakkaudesta. Rakkauttako ennen avioliittoa? Kuinka mahdotonta. Eihän hänkään ollut rakastanut Gyuria ennenkuin häiden jälkeen, jolloin hänen velvollisuutensa oli rakastaa häntä. Mutta voitiinko silti Unkarin tasangoilta löytää onnellisempaa pariskuntaa, vaikka kuinka olisi haettu? Kukaan ei ollut milloinkaan kuullut pienintäkään riitaa eikä nähnyt vähäisintäkään epäsopua kreivin ja kreivittären välillä. Nuoren tytön mielipiteet rakkaudesta olivat todellisuudessa sopimattomat? Onneksi oli kreivitär saanut varmalta taholta kuulla, että nuori Madách menee naimisiin jalokivikauppiaan Schmidtin tyttären kanssa, joka saa myötäjäisikseen kolme miljoonaa puhtaassa kullassa.
Ei ollut mikään rikos muodostaa tuosta päätöksestä jo tapahtunutta asiaa, koska sillä oli tuo toivottu vaikutus, että se karkoitti nuo sopimattomat ajatukset llonkan mielestä, rauhoitti hänet ja taivutti hänet tottelemaan vanhempiaan sellaisin tavoin, joka on ainoa hyvin kasvatetun tytön todellinen onni. Kun tytölle oli kerrottu tämä asia, muuttui hän todellakin hyvin taipuvaiseksi eikä milloinkaan ilmaissut pelkäävänsä saada talonpoikaa miehekseen. Hänen käyttäytymistään sulhastaan kohtaan ei voitu milloinkaan moittia. Kreivitär Irma oli hyvin tyytyväinen tyttärensä kylmään esiintymiseen tuota alhaissyntyistä ja inhoittavaa ihmistä kohtaan, joka oli uskaltanut pyytää hänen tyttärensä kättä kullastaan.
Kreivitär iloitsi kumminkin sydämessään ajatellessaan nöyryytyksiä, joita talonpoika saisi tulevaisuudessa kärsiä vaimonsa puolelta, ja miettiessään tuota kuluttavaa halveksimista, jolla Ilonka jonakin kauniina päivänä murskaisi hänet. Ne enemmänkin kuin korvaisivat tämän katkeran nöyryytyksen, jota kreivitär nyt sai kärsiä, kun hänen ylimyksellisten huuliensa oli pakko sanoa »poikani» tuolle miehelle, jolla oli lammasnahkaviitta hartioillaan ja niin karkeat ja päivettyneet kädet kuin paimenilla. Kreivitär viipyi mielellään ajatuksissaan kaikissa niissä moitteissa ja halveksimisissa, joita András saisi kärsiä sitten kuin avioliitto oli solmittu, ja nämä ajatukset auttoivat häntä sietämään nykyisyyttä, kun hänen pari kertaa viikossa oli otettava vastaan tuo inhoittava mies ja kohdeltava häntä sivistynein tavoin.
Andráksen ylpeä käyttäytyminen ja ryhti tuntuivat kreivittärestä sietämättömiltä. Hän koetti kaikin mahdollisin tavoin haavoittaa ja moittia häntä, mutta hänen aseensa tuntuivat useammasti kuin kerran kääntyvän häntä itseään vastaan. Andráksella oli keino katsoa hänen lävitseen ja ohitseen sellaisin tavoin, etteivät kreivittären myrkyllisimmätkään pistokset häneen sattuneet. Alussa oli hän puhunut laveasti siitä suuresta kunniasta, joka täten tuli niin alhaisessa asemassa olevan miehen osaksi, mutta kerran oli András tyynesti huomauttanut:
»Ei kukaan, jalo kreivitär, ymmärrä paremmin kuin minä kunniaa saada koskea llonkan sormien päihinkin. Tuo kunnia on kumminkin niin suuri, etteivät kenenkään muiden puheet kuin minun voi lisätä sitä».
Kreivitär oli sen jälkeen karttanut tuota puheenaihetta. Hän esiintyi kylmästi ja ylpeän virallisesti ollen aina puolustuskannalla siltä varalta, että talonpoika unhottaa asemansa ja muuttuu liian tuttavalliseksi. Hän ei milloinkaan sallinut llonkan tavata sulhastaan kahden kesken eikä milloinkaan keskustella hänen kanssaan muista kuin aivan jokapäiväisistä asioista, ja aina hänen läsnäollessaan. Hän oli mielipahakseen huomannut, että Ilonka oli ruvennut punastumaan silloin kun hän kuuli Csillagin kavioiden kapseen akasiakujanteelta, ja se suututti häntä äärettömästi. Hän toivoi tyttärensä lisäävän ryhtinsä halveksivaa puolueettomuutta. Tuo alhaissyntyinen talonpoikahan oli saanut mitä hän oli halunnutkin. Niin oli kreivitärkin, sillä rakennuksien kiinnitys oli maksettu Rosensteinille, ja kaikki Gyurin typerät, ajattelemattomat ja ikävyyksiä aiheuttavat paperit oli saatu takaisin Andráksen välityksellä ja hävitetty. Oli kauheata ajatella, että kaikki nuo maat, jotka olivat olleet Bideskuty’n hallussa seitsemän vuosisataa, kuuluivat nyt niiden talonpoikien jälkeläisille, jotka olivat olleet linnan omistajien täydellisiä orjia. Mutta Jumalalle kiitos, nuo rumat, karkeat ja päivettyneet kädet eivät tule pitämään niitä hallussaan pitkääkään aikaa. Ilonkalle syntyy luultavasti pian poika, joka tullaan kasvattamaan kokonaan erillään noista raaoista sukulaisista isoäitinsä turvissa todelliseksi aatelismieheksi, jonka suonista on perinpohjin hävitetty kaikki talonpoikaisveri. Ja silloin varmasti erottaa oikeamielinen ja armelias sallimus jonkun ajan kuluttua kokonaan tuon rikkaan ja raa'an isän jalosukuisesta pojastaan, ja poika luopuu kokonaan tuosta Keményn nimestä, joka viittaa talonpoikaisiin vanhempiin ja mitättömään sukuun. Anomus, jota hänen majesteettinsa Frans Josef ei varmaankaan hylkää, aiheuttaa sitten, että maiden omistaja saa jälleen kantaa Bideskuty’n jaloa nimeä.
Niin, seuraavat päivät tulevat kyllä kysymään voimia, mutta kaikki muuttuu kumminkin piakkoin hyväksi. Ilonkan on kyllä luultavasti taisteltava muutamia peloittavia taisteluita, ennenkuin hänen onnistuu sijoittaa tuo vaativa raakalainen oikealle paikalleen, ja senvuoksi kiiruhtikin kreivitär kaikin voimin häiden valmisteluja ja järjesti liinavaatteet, joita oli koottu hamasta llonkan syntymästä hänen tulevaisuudessa tapahtuvan avioliittonsa varalta. Keményn András näytti jättävän kokonaan kreivittären huoleksi ilmoittaa tapahtumasta palvelijoilleen ja sitten kyläläisille. Oli omituista, mutta kumminkin totta, ettei kukaan talonpoika aavistanutkaan, minkälaisen äärettömän suuren kunnian eräs heikäläinen oli saanut osakseen. Näytti melkein siltä kuin ei András olisi halunnut puhella siitä ja kehua sillä, kuten heidänlaisensa ihmiset tavallisesti tekevät. Asia oli kumminkin nähtävästi ilmoitettu isä Ambrosiukselle, sillä eräänä sunnuntaina ennen päivällistä oli hän puristanut Ilonkan käden omaansa ja taputtaen sitä hyvin ystävällisesti sanonut:
»Kiittäkäämme kaikki Jumalaa, jalo neiti, osaksenne tulleesta suuresta onnesta, ja rukoilkaamme, että voisitte arvokkaasti rakastaa tuota todellakin hyvää miestä, josta on tuleva puolisonne».
Kreivitär Irma oli kuullut nuo sanat ja hetki oli tuntunut hänestä sanomattoman katkeralta. Hän ei ollut kumminkaan papin arvokkaisuuden vuoksi voinut moittia tätä hävittömästä puheesta. Puhua nyt »suuresta onnesta» silloin kun vanhempain sydän oli murtua häpeästä ja katumuksesta, ja lörpötellä »arvokkaasta rakkaudesta» silloin kun tytön äiti vaivasi aivojaan, miten hän parhaiten voisi nöyryyttää tuon »todellakin hyvän miehen» kaikenlaisilla halveksimisilla.
Onneksi ei Ilonka sanonut mitään. Hän puhuikin nykyään vain harvoin. Hän leijaili talossa kuin aave eikä kukaan kuullut hänen milloinkaan puhuvan eikä nauravan. Omaksumaansa kylmää käytöstä ei hän muuttanut vanhempiensakaan läsnäollessa. Tyttö käyttäytyi sydämettömästi lisätessään heidän suruaan näyttämällä olevansa niin huomattavasti onneton. Hän ei kumminkaan nähtävästi ollenkaan teeskennellyt, sillä niin hennoksi ja kalpeaksi oli hän muuttunut.
Sillä aikaa suurenneltiin kumminkin keittiössä asiaa äärettömästi. Kaikki palvelijat huomasivat nimittäin hyvin pian, että Kisfalun rikas isäntä oli pääsemäisillään hyvin läheisiin väleihin kreivin kanssa. Hän tuli nyt kartanoon pari kertaa viikossa ja herra kreivin oli monesti kuultu nimittävän häntä »pojakseen». Sunnuntaisin ratsasti hän aina messun jälkeen linnaan ja jäi sinne päivällisille, kuten isä Ambrosiuskin, ja kun Bideskuty ja isä alkoivat iltapäivällä pelata »tarokia», käveli András puutarhassa kreivittären ja nuoren neidin kanssa.
Oli juoruttu äärettömästi ja arvailtu tämän erinomaisen armollisuuden vaikutteita. Kun uutiset levisivät keittiöstä vähitellen kylään, arvailtiin vaikka mitä. Useimmat luulivat kumminkin, että kreivi toivoi seurustelemalla tuon rikkaan talonpojan kanssa ja kohtelemalla häntä kuin vertaistaan voittavansa hänet puolelleen höyrymyllyä koskevissa asioissa ja saavansa sen Andráksen avulla ja vaikutuksella jälleen käyntiin suuremmin mahdollisuuksin kuin ennen. Ensin suhtauduttiin tuohon alkujaan kylän oraakkelin Vas Berczin liikkeelle laskemaan huhuun kumminkin hyvin epäilevästi. Huolimatta Keményn Andráksen viime kuukausien aikana näyttämästä vaiteliaisuudesta ja juroudesta, oli hän kumminkin vielä molempien sukupuolien, sekä nuorien että vanhojen, lemmikki, ja ajatusta, että kreivi imarteluillaan saisi hänet pirun puolelle, pidettiin melkein mahdottomana. Mutta kuta useampia viikkoja kului, eivätkä Andráksen vierailut linnassa harvenneet eikä hänen juroutensa vähentynyt, sitä suuremmiksi kasvoivat nuo melkeinpä pahansuovat epäluulot Arokszállaksen kylässä. Ei voitu enää epäilläkään, että heidän suositussa lemmikissään oli muutamia viikkoja sitten tapahtunut asteettainen huomattava muutos. Ennen kuultiin hänen iloisen naurunsa kaiku kylän toisesta päästä toiseen, mutta nyt hän ei juuri milloinkaan hymyillytkään. Ennen ei hän juuri voinut lähestyäkään ketään kaunista tyttöä koettamatta siepata suukkosta tältä huolimatta mustasukkaisesta ihailijasta ja levottomista vanhemmista, mutta nyt saivat kylän kaunottaret katsella turhaan häneen tunteellisin ja puhuvin silmin. Hän tervehti vain heitä ohimennessään ystävällisesti kiinnittämättä heihin sen enempää huomiota, ja hänen silmissään oli niin omituinen ilme kuin hän alituisesti olisi katsellut jotakin näkymätöntä.
Hän ei milloinkaan enää sunnuntaisin tullut ystäviensä kanssa suureen latoon kuuntelemaan mustalaisten soittoa eikä pyörittämään tyttöjä csárdaksessa omalla hurjalla tavallaan. Tienvieren ravintolaankin odotettiin häntä turhaan, eikä sen isännän tarvinnut enää raivota mustasukkaisuudesta, kuten ennen, jolloin kaunis Lotti istui Andráksen polvella.
Niin, hän oli muuttunut, sitä ei voitu enää epäilläkään, hyvin surullisesti muuttunut. Tuo yhtämittainen seurustelu kreivin ja tämän perheen kanssa oli aiheuttanut sen, jota eivät vanhan Keményn rahatkaan ollut voineet tehdä — se oli tehnyt Andráksen ylpeäksi. Hän ei enää välittänyt kylästä, ei soitosta, ei kauniista tytöistä eikä tanssista. Mustalaisten viuluissa eivät enää kilahdelleet hänen hopeafloriininsa eikä hän enää ostellut tytöille kirjavia nauhoja. András erosi heistä vähitellen yhä enemmän saadakseen olla kreivin ystävä.
Vähitellen tuntui heidän väliinsä kohoavan näkymättömien käsien rakentama sulku, ja nykyään, kun hän tuli kylään, nostivat nuoret miehet hänelle lakkiaan, kuten kreivillekin. Vanhemmatkin ihmiset alkoivat nimittää häntä »teidän armoksenne» ja tytöt niiasivat hänelle ohimennessään.
András huomasi kyllä heti tämän erotuksen. Ensin järkytti se häntä kovasti, sillä hän rakasti suuresti kylää ja ystäviään. Etelka huomasi sen myöskin, ja tunsi tuhon lähestyvän lähestymistään. Hän pelkäsi, että András irtautuessaan vanhasta elämästään ja koettaessaan mukautua uuteen ei ollut onnellinen. Alussa oli András puhunut siitä kyyneleisin silmin, mutta sitten ei hän enää näyttänyt siitä välittävän. Ja hänen käytöksensä muuttui todellakin. Hänen aurinkoinen luonteensa muuttui omituisesti surulliseksi, ja tuo vakavuus muutti tuon hartiakkaan ja uneksivan talonpojan niin arvokkaaksi, että kaikki kyläläiset sen tietämättään huomasivat ja kunnioittivat sitä kuin jotakin jaloa ja suurta. Sitten eräänä päivänä tuli Jánko kiihkoissaan ratsastaen kylään, ja hänellä oli kerrottavana niin merkityksellisiä uutisia, ettei hän oikein tiennyt, miten aloittaa.
András, Keményn András, tuo rikas talonpoika, tuo nuorukainen, joka oli laulanut ja tanssinut heidän kanssaan ja joka oli kasvanut heidän joukossaan, aikoi — ei Jánko ei voinut jatkaa, sillä sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa — mennä naimisiin —
»Voi, kenen kanssa, Jánko? Sano pian! Kauan eläkööt András ja hänen tuleva vaimonsa! Ah, tuota ujoa veitikkaa, tuollainenko hänen juroutensa ja vaiteliaisuutensa syy olikin! No, Jánko, nopeasti nyt! Kuka hän on»?
Ja joukko kokoutui levottomasti Jánkon ympärille. Hänet vietiin riemusaatossa ravintolaan, jossa hänen eteensä asetettiin tuopillinen parasta viiniä, että hän paremmin voisi kertoa ihmeelliset uutisensa.
»Ah, miten Zcuzsi nyt itkeekään ja mitähän Panna sanoneekaan? Entä sitten Erzsi, jonka sydän varmasti murtuu? Sano, Jánko, onko András valinnut Erzsin? Eikö? Margitinko? Eikö häntäkään? No Mariskan sitten? Vai ei! Puhu nyt, Jánko, äläkä kiusaa meitä»!
Milloinkaan eivät uutiset olleet levinneet niin nopeasti kuin nyt nämä Jánkon tuomat. Keményn András aikoi mennä naimisiin! Vai sellainen olikin hänen surunsa ja vaiteliaisuutensa syy. Nyt muuttuisi kaikki jälleen hyväksi! Hän palaisi heidän luokseen yhtä iloisena kuin ennenkin, lopettaisi vierailunsa linnassa eikä kuuntelisi enää kreivin houkutuksia. Nyt hän saisi oman lemmityn, jonka kanssa hän voi tanssia. Kauan eläköön Keményn András!
»Jánko, miksi et puhu etkä juo? Juo nyt ja ilmoita meille tuon onnellisen tytön nimi, joka saa jakaa Kisfalun rahat Andráksen kanssa ja saa vielä parhaimman miehen kaupan päälliseksi».
Mutta Jánko ei halunnut puhua, ennenkuin kaikki jälleen vaikenisivat. Miehet kokoutuivat hänen ympärilleen kuulemaan noita suuria uutisia, ja ravintolan ikkunoista tuijotti uteliaita silmäparia sisälle. Sisällä oleva levoton joukko odotti kiihkeästi.
»Keményn András Kisfalusta aikoo naida Bideskuty’n jalosukuisen neidin»!
Tuntui kuin salama olisi iskenyt taivaasta jyrähtäen kylän keskelle. Kuolettava hiljaisuus seurasi tätä erinomaista uutista, ja Jánko joi viiniään syvin kulauksin, sillä uutisen kertominen oli ruvennut häntä janottamaan.
Sitten alkoi kuulua kysymyksiä, huudahtuksia ja epäluulon ilmauksia sekä oikealta että vasemmalta kuin kiihtyvän myrskyn kohinaa.
»Mahdotonta!»
»Jánko, valehtelet!»
»Huhtikuun ensimmäinen päivä oli jo aikoja sitten».
»Keményn Andrásko»?
»Meidän Andrásko»?
»Ja hänen nuori armonsako»?
»Muudanko meistä»?
»Naimisiinko jalosukuisen neidon kanssa»?
»Milloin se tapahtui»?
»Miten se tapahtui?»
»Rakastaako András häntä»?
»Onko tyttö kiintynyt Andrákseen»?
Kaikki puhuivat yhteen ääneen ja kokoutuivat Jánkon ympärille. Toinen veti häntä takin helmasta ja toinen nyki häntä hihasta, eikä kukaan sallinut hänen juoda, ennenkuin hän kertoisi enemmän. Kaikki otaksuivat hänen tietävän enemmän tästä omituisesta tapauksesta.
»Päästäkää minut pihalle, jossa kaikki voitte kuunnella, mitä minulla on sanottavaa».
»Oikein, Jánko»!
»Eläköön Jánko»!
Jánko nostettiin suurelle tyhjälle laatikolle seisomaan. Hän oli täydellisesti tietoinen omasta merkityksestään ja uutisiensa ihmeellisyydestä. Hän näki tuosta korkeudesta kaikki nuo häneen päin kääntyneet kiihkeät kasvot. Kuivattuaan suunsa hihallaan valmistautui hän puhumaan mielenkiintoisesti ja lumoavasti. Mutta juuri kun hän oli aloittamaisillaan, näki hän päitten yli isä Ambrosiuksen tulevan häntä kohti, ja hän ajatteli, ettei hänen asentonsa laatikon kannella ollut kyllin arvokas, ja otaksui, että pappi kertoo kreiville, miten hänen luotettu palvelijansa levittää juoruja kylään, jolloin kreivi ehkä suuttuu. Senvuoksi laskeutui Jánko varovaisuuden vuoksi maahan silloin kun isä Ambrosius tunkeutui joukon läpi.
»Lapseni, näytätte kaikki kovin kiihtyneiltä», sanoi hän. »Minkä vuoksi»?
»Keményn András, isä».
»Senvuoksiko siis? Jánko on luultavasti kertonut jo uutisen ja nyt haluatte kuulla yksityiskohdat. Niin, lapseni, ne on kyllä pian kerrottu. Kaikkihan te tunnette Andráksen, jonka sydän on yhtä kiiltävä kuin hänen kultansa, ja jonka anteliaisuus on yhtä suuri kuin hänen rikkautensakin. Onko teidän joukossanne ainoatakaan, joka ei viime kymmenen vuoden kuluessa ollessaan puutteessa ole saanut Andrákselta toivomaansa apua ja kymmenen kertaa enemmän ystävyyttä ja myötätuntoa kuin hän on osannut odottaakaan»?
»Ei ole! Eläköön Keményn András! Meidän Andráksemme»! kuului kaikilta suunnilta, heikompaan sukupuoleen kuuluvien kohottaessa esiliinansa kosteille silmilleen.
»No niin, lapseni, silloin kai olette samaa mieltä kuin minäkin, että niin hyvä mies kuin András, joka elää herramme Jeesuksen Kristuksen määräysten mukaan ja opettaa meitäkin rakastamaan ja auttamaan toisiamme, on niin arvokas, että hän ansaitsee saada vaimokseen jalosukuisen neitosen. Keményn András on kosinut Bideskuty’n nuorta neitoa, ja tämän vanhemmat ovat suostuneet antamaan tytön hänelle».
»Rakastaako Ilonka häntä»? kysyivät myötätuntoisesti kuulijoiden joukossa olevat naiset, joiden silmät olivat kyynelistä kosteat.
»Jalo neito täyttää kyllä vaimon velvollisuudet ja rakastaa miestään», vastasi vanha pappi varovaisesti. »Nyt voitte palata jälleen kotiinne ja töihinne, ja kun András seuraavan kerran tulee tänne kylään, voitte toivottaa onnea hänen tulevalle avioliitolleen».
Mutta oli kumminkin hyödytöntä puhua töistä tänään. Kaikki, jotka olivat olleet kuulemassa näitä suuria uutisia, halusivat kertoa ne muille, jotka olivat töissä joko Andráksen tahi kreivin pelloilla tahi kävellä tiepuolen ravintolaan tasangolle tapaamaan nuoria paimenia ja katsomaan, miten he uutiseen suhtautuisivat.
Vanhemmat ja viisaammat halusivat vain jutella, sillä uutiset olivat suurenmoiset ja kaikki näkökohdat oli otettava huomioon keskusteltaessa. Nuorten kiihtymys oli aivan luonnollinen, sillä varmastikaan ei tässä ollut minkäänlaista ilon aihetta. András oli ruvennut kreivin ystäväksi ja liittynyt viholliseen. Hän oli kääntänyt selkänsä ystävilleen ikuisiksi ajoiksi. Hänen ylpeytensä ei välittänyt enää mistään kahleista, ja hän oli käyttänyt rikkauksiaan päästäkseen vertaisiaan korkeammalle arvossa. Luonnollisesti pysyisi hän nyt noiden joukossa, jotka olivat hyväksyneet talonpojan seuraansa hänen suurien rikkauksiensa ja maittensa perusteella. Andrákselle olisi pitänyt syntyä poika, joka, jos hänen äitinsä olisi ollut talonpoikaistyttö, olisi jatkanut isänsä kovaa työtä pelloilla, huvitellut ravintoloissa ja rakastanut soittoa ja tanssia, mutta joka nyt erotettaisiin kokonaan kyläläisten seurasta ja opetettaisiin halveksimaan isänsä entisiä ystäviä ja tovereita. Ylpeys on todellakin kauhistuttava, kun ei Andráskaan voinut välttää sen pauloja. Kaikki nuoret oppisivat pian huomaamaan sen, että heidän oli tulevaisuudessa pakko tyytyä Andráksen armollisuuteen ja suosioon, jotka eivät olleet minkään arvoiset Andráksen ystävyyteen ja iloisuuteen verrattuina.
Hän ajaisi kirkkoon vaunuissa pukeutuneena pitkään takkiin lammasnahkaviitan asemasta, viitan, jota hän tietysti alkaisi halveksia; hän auttaisi hänen armoaan, vaimoaan, laskeutumaan vaunuista, nyökäyttäisi ystävällisesti nuorukaisille, jotka paljain päin töllisteleisivät siinä ympärillä, ja kutittaisi kaikkia niiaavia ja punastuvia tyttöjä leuan alta. Hän vaatisi tietysti, että häntä ruvetaan sanomaan »teidän korkea-arvoisuudeksenne», ja sitten hän tietysti luovuttaa niin ja niin monta mitallista vehnää, jonka isä Ambrosius saa sitten jakaa köyhille. Hän ei tietysti sitten enää tule ilahduttamaan sairaita eikä vanhuksia näiden asuntoihin iloisella puheellaan eikä hopeafloriineillaan, vaan lähettää avustuksensa isä Ambrosiuksen välityksellä.
»Mutta sellaisista avustuksista emme välitä, vai välitämmekö»? kysyi Vas Berczi lyöden nyrkkinsä jymähtäen pöytään. »Näytämme Andrákselle, ettemme välitä hituistakaan hänen rahoistaan, koska hän on tullut liian ylpeäksi elämään joukossamme ja valitsemaan vaimokseen jonkun tyttäristämme».
Kylän vanhempi väki oli siis hyvin suutuksissaan nykyiselle suosikilleen. Koko tuo asia tuntui heistä niin kokonaan mahdottomalta ja ihmeelliseltä, etteivät he sitä ymmärtäneet, ja he olivat hyvin vihoissaan, että heidän mielipiteitänsä aatelisten suhtautumisesta talonpoikiin näin kovasti järkytettiin. Tuntui melkein siltä kuin joku olisi uskaltanut pakottaa taivaan pyhiä kävelemään kylän valtatiellä. Bideskuty’n kreivi perheineen ei ollut juuri rakastettu, sillä he olivat liian ylpeitä saavuttaakseen kansan suosion, mutta kumminkin olivat he samalla näiden maiden omistajia, kuten he muinoin olivat olleet kaikkien talonpoikien ja maakunnan herroja. He halveksivat lakeja ja elivät korkeimmissa ilmapiireissä kuin kirkon seinissä olevissa syvennyksissä seisovat pyhimykset. Erään heikäläisen rohkeus ruveta yhdeksi heistä tuntui heistä melkein pyhyyden loukkaukselta. Vanhemmat ihmiset pudistivat arvellen päätään ja ennustivat onnettomuutta, sillä sellainen yhteiskunnallisten lakien syrjäyttäminen tuo varmasti aina jotakin pahaa mukanaan. András saa kyllä kokea, että hänen ylpeytensä ja rohkeutensa aiheuttavat vain surua ja nöyryytyksiä.
Mutta nuori väki ei mennyt arveluissaan niin pitkälle. He arvailivat vain, milloin häät vietettäisiin, ja ihmettelivät kutsuisiko András heidät juhlaillallisille Kisfaluun. Heistä oli tuo tuleva avioliitto vain iloisten ja juhlallisten häiden aihe, häiden, joissa vanhoja tapoja noudattaen juotaisiin paljon hyvää viiniä, tanssittaisiin ja kuunneltaisiin maakunnan parhaimman mustalaissoittokunnan esityksiä. He otaksuivat nuoren emännän pukevan ylleen kolme- tahi neljäkymmentä hametta ja vetävän niin kauniit punaiset kengät jalkaansa kirkkoon tullessaan, ettei sellaisia ole milloinkaan nähty paikkakunnalla. Nuoret eivät puhuneet sanaakaan rohkeudesta, ei pyhyyden loukkauksesta eikä korkeammasta yhteiskunnallisesta arvosta, vaan heidän mielestään oli tuon nuoren jalosukuisen neidon vapaaehtoinen tulo heidän mitättömään, mutta kumminkin iloiseen seuraansa vain runollista romantillisuutta. He toivoivat nuoren emännän tulevan tanssimaan suureen latoon csárdásta iloisesti heidän kanssaan huvitellakseen, ja otaksuivat hänen kävelevän avojaloin likaisilla teillä ja luopuvan mielellään loistosta ilon vuoksi.
He olivat valmiit ottamaan hänet vastaan avosylin, koska hän nyt kerran haluaa tulla heidän joukkoonsa, ja tervehtimään häntä kylässä hänen hääpäivänään niin, että tasanko kajahtelee heidän huudoistaan. Andráksen oli ennen häitään tanssittava jokaisen tytön kanssa niin kauan, etteivät nämä enää jaksa seisoa, ja tehtävä jokainen kosija mustasukkaiseksi ja jokainen isä raivostuneeksi. Sen jälkeen tulee hänestä itsestäänkin tietysti luonnonlakien mukaan mustasukkainen mies, ja talonpojan jalosukuinen vaimo saa tutustua läheisesti solmuruoskaan, joka on tanssiva hänen valkoisilla hartioillaan.
Ah, miten paljon iloisia päiviä olikaan tulossa, paljon huvituksia ja runsaasti viiniä ja soittoa! Nuori väki ei ollut milloinkaan ennen pitänyt Andráksesta niin paljon kuin nyt, vaikka moni kaunis silmäpari vuodattikin kyyneliä salaisten toivojen nopean raukeamisen vuoksi.
Vanhemmat ihmiset rykivät ja pudistivat päätään, ja nuoremmat juttelivat, nauroivat ja huudahtelivat. Mutta linnassa surtiin ja Kisfalun talossa oli niin hiljaista kuin autiolla tasangollakin, jossa yksinäinen hevonen ratsastajineen harhaili tähtitaivaan alla, ja suuri ja lämmin sydän oli murtua ikävästä.
»Introibo ad altare Dei!» [Astun Jumalan alttarin luo.]
Isä Ambrosius ojensi nelikulmaisen lakkinsa hennolle päivettyneelle apulaiselleen, kumartui kunnioittavasti korkeaan alttariin päin ja alkoi lukea messun alkurukouksia.
Ilma kirkossa on raskas kukkien tuoksusta. Siellä on ruusuja ja yhä vain ruusuja, punaisia, valkoisia, vaaleanpunaisia ja keltaisia, suoraan sanoen, kaikenvärisiä tuoksuvassa suloudessaan. Niitä on sidottu suuriin kimppuihin pyhän neitsyen patsaan juurelle ja suurien kynttilänjalkojen ympärille, puhumattakaan kirkonlaivasta, joka on niillä kokonaan verhottu. Ollen melkein piilossa lehtien välissä levittävät ne ilmaan huumaavan hienoa tuoksua, joka sekoittuu pienten apulaisten heiluttamista yksinkertaisista suitsutusastioista kohoavaan läpitunkevampaan pyhäänsavuun. Tuo pieni maalaiskirkko jykevine kivipilareineen, kirjaviksi maalattuina pyhien kuvineen ja alttarikoristeineen on muutettu todelliseksi sulotuoksuisista kukista valmistetuksi lehtimajaksi. Päivä on hyvin lämmin, sillä on toukokuun alku, jolloin maa antaa ensimmäiset lupauksensa tulevasta viini- ja viljasadosta, jolloin lukemattomien lintuparvien huudot täyttävät ilman ja haikara huutaa äänekkäästi puolisolleen, jolloin pääskyset rakentavat ahkerasti pesiään ja varpuset ja peipposet visertelevät iloissaan auringon lämmölle ja kirkkaudelle. Sen säteet tunkeutuvat pienistä lyijypuitteisista ikkunoista kirkkoon ja valaisevat iloisesti innostuneitten ja uteliaitten sanankuulijain sunnuntaipukuja, vasemmalla puolella olevia kauniita tyttöjä, jotka ovat pukeutuneet kirkkaanvärisiin hameihin ja koruompeluksin koristettuihin liiveihin, ja kammanneet mustan tukkansa sileäksi komean päähineen alle. Heidän silmänsä loistavat yhtä kirkkaasti kuin heidän pyöreän kauniin kaulansa ympärille kiedotut kiiltävät helmensäkin, jotka riippuvat täyteläisille rinnoille ja kimaltelevat pienissä korvissa. Ne hymyilevät kauniille nuorukaisille, joilla on yllään raakalaismaisen komeat sunnuntaivaatteensa. He ovat kiinnittäneet suuriin viittoihinsa isoja kevätkukkakimppuja, ja pyöreät hatut, joita he pitävät kunnioittavasti käsissään, on koristettu monenvärisin nauhoin.
He eivät ymmärrä ollenkaan näitä latinan kielisiä menoja, rukouskirjat on otettu mukaan vain näön vuoksi, koska vain harvat osaavat lukea, ja sitäpaitsi kukapa nyt voi rukoilla tänään, jolloin on muutakin erinomaista katseltavaa ja ajateltavaa. Kaikkien katseet ovat kääntyneet pääkäytävälle, johon mies ja nainen ovat polvistuneet hyvin kuluneille samettipieluksille. Mies on pitkä ja ryhdikäs tummine paineen, joka näkyy muiden sanankuulijain yli, ja suurine kulta- ja hopeaneuloksilla koristeltuine viittoineen, joka riippuu hänen leveiltä hartioiltaan kuin joku raakalaispäällikön kuninkaallinen vaippa. Nainen on solakka ja hento valkoisine musliinipukuineen ja pitkine läpinäkyvine huntuineen, joka melkein kätkee näkymättömiin tuon puhtaan nuoren olennon ja sallii vain muutamien kullanväristen kiharain pistää sieltä täältä esiin. He ovat polvistuneet siihen toistensa viereen tuon läpitunkevan suitsutuksen keskelle, jota leijailee kaikkialla heidän ympärillään. Heidän jaloissaan ja kuoriaitauksen harjalla ja portailla on puoleksi kuihtuneita suuria ruusukimppuja, joita koristelemiseen tottumattomat kädet ovat heitelleet kaikkialle, mutta jotka runsaudessaan ja vaatimattomuudessaan muodostavat maalauksellisen taustan. Polvistuneina siihen vierekkäin, ovat he valmiit ottamaan vastaan kirkon ja Jumalan siunauksen liitolleen, jonka meidän onnemme määräävä kohtalo on päättänyt. Tyttö koettaa, pitäessään jääkylmin hennoin käsin hermostuneesti norsunluulla koristettua rukouskirjaansa, seurata siitä latinankielisen tekstin vaikeasti ymmärrettäviä lauseita. Hänen siniset silmänsä tuijottavat kiinteästi sivuihin, mutta raskaiden luomien alta ei vierähdä kyyneltäkään. Miehen asento on suora ja ryhdikäs, ja ristittyään kätensä lujasti rinnalleen koettaa hän kiinnittää huomionsa alttarilla oleviin pyhiin astioihin eikä vierellään olevaan tyttömäiseen olentoon, jonka jokainen liike sytyttää taivaan liekit palamaan hänen suonissaan. Tytön hunnun pitkät laskokset kätkevät kyllä tytön melkein kokonaan hänen näkyvistään, mutta huolimatta siitä näkee hän mielessään tytön kultaiset kiharat, hänen kauniin nenänsä ja leukansa ja kaulan jalomuotoiset solakat piirteet, ja hänen käsivarsiansa ote rinnalla tiukkenee niin, että voimakkaat lihakset naksahtelevat kuin tyynnyttääkseen sydämen riemukasta sykintää ja kääntääkseen ajatukset nöyrään rukoukseen.
Kumartuen yhä syvempään alkaa isä Ambrosius lukea uskontunnustusta ja sivelee samalla rintaansa laihalla kädellään.
»Mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa!» [Syntini, syntini, suuret syntini.]
Kreivi on polvistunut aivan heidän taakseen. Hänen vartalonsa on hieman kumarassa kuin jonkun raskaan taakan alla, joka on liian raskas ihmisen kannettavaksi. Ahtaassa, kaulaan asti napitetussa pitkässä takissaan näyttää hän vielä nuorelta ja ylimykselliseltä näiden romuluisempien maalaisten keskellä. Uskontunnustusta luettaessa tunkeutuu hänen yhteen puristettujen huuliensa välitse raskas huokaus, joka kuulostaa melkein nyyhkytykseltä.
»Indulgentiam, absolutionem et remissionem peccatorum nostrorum, tribuat nobis omnipotens et misericors Deus!» [Armoa, vapahdusta ja anteeksiantoa rikoksistamme antakoon meille kaikkivaltias ja armorikas Jumala!]
Hänenkin kätensä ovat suonenvedon tapaisesti ristissä. Hänkin rukoilee Jumalalta anteeksi kaikkia syntejään, uppiniskaisuuttaan, ylpeyttään, turhaa kunnianhimoaan ja kaikkia tyhmyyksiään, jotka ovat vieneet hänen kauniin jalosukuisen tyttärensä talonpojan syliin.
Vanhanaikaiseen jäykkälaskoksiseen silkkipukuun pukeutunut jalo kreivitär seuraa rukouskirjastaan mumisten uskontunnustuksen lukemista enemmän vain näön vuoksi, sillä hän ei ole minkään anteeksiannon eikä lohdutuksen tarpeessa. Hän on täyttänyt velvollisuutensa ja uhrannut synnynnäisen ylpeytensä, oman lapsensa ja kalliit isiltä perityt tapansa miehensä kunnian ja suvun tulevaisuuden vuoksi.
Sitten nousee vanha arvokas pappi alttarin portaille uudessa messukaavussaan, joka on koristettu päärmein ja koruompeluksin, ja joka hieman estää hänen liikkeitään. András on lahjoittanut hänelle kaavun tämän erikoisen tilaisuuden kunniaksi. Hän kompastelee ja on melkein kaatua aiheuttaen, että ajattelemattomat nuoret tirskuvat hänen selkänsä takana ja vanhemmat pudistavat päätään ristien silmänsä, sillä tuollainen ei ennusta mitään hyvää. Odotuksen ja kiihtymyksen aiheuttama jännitys on niin voimakas, että mitättöminkin tapaus aiheuttaa joko hermostunutta iloisuutta tahi kyyneliä.
Sillä aikaa aloittaa isä alkuvirren lukemisen.
»Deus Israel conjugat vos…» [Israelin Jumala liittäköön teidät yhteen.]
András kuunteli kunnioittavasti. Eilen oli tuo vanha ystävällinen pappi selittänyt hänelle jokaisen vihkimäkaavan lauseen, että hän ymmärtäisi, mitä Jumala käskee hänen tekemään ja mitä hän vannoo täyttävänsä.
»Yhdistäköön Israelin Jumala teidät»!
Kun hän eilen oli lukenut nämä sanat, olivat ne tuntuneet hänestä enkelien lausumilta silloin kun paratiisin portit aukenevat.
Mustalaissoittokunta, jollaisetta ei ainoatakaan unkarilaista juhlatilaisuutta vietetä, oli sijoitettu kirkon toiseen päähän. He eivät tunne juuri ollenkaan virsien eikä hymmien säveliä, vaan soittavat ainoastaan surunvoittoisia unkarilaisia kansanlauluja pehmeästi ja tunteellisesti. Ne täyttävät tuon pienen karkeasti rakennetun kirkon kuin vetoavilla kuiskauksilla.
András ummistaa silmänsä. Hän on luvannut isälle pitää ajatuksensa koossa ja kohdistaa ne täydellisesti pyhään toimitukseen ja Jumalan siunaukseen, että hän olisi kyllin arvokas saamaan sen.
Sympaalien pehmeät ja viulujen huokaavat äänet täyttävät ilman, ja isä Ambrosiuksen hiljaa kuuluva mumina, kun hän lukee evankeliumin ja toistaa uskontunnustuksen ja kolehtirukoukset, on kuin unelmien maasta kaikuvaa suuresti todellisuudesta poikkeavaa huminaa.
András katsoo kumminkin enenevien suitsutuspilvien läpi, miten pappi lausuu vihkimäkaavakkeen pyhiä sanoja. Pienet kellot soivat ja päät ovat kunnioittavasti kumarassa, ja Ilonkan silmistä putoilee kyyneliä hitaasti rukouskirjan lehdille. András taasen haaveilee Kisfalussa olevasta kodistaan, jonka hänen nuori vaimonsa muuttaa loistavaksi liidellessäään kuin keijukainen noissa matalissa huoneissa. Sitten hän on kuulevinaan vielä pienempien jalkojen kolinaa, kun niiden omistajat juoksentelevat nopeasti huoneissa ja huutavat iloisesti kirkkain äänin »Isä!», kun hän tulee kotiin. Hänen sydämessään vallitsee täydellinen rauha ja hän on unhottanut kokonaan nuo intohimon myrskyt, jotka olivat vähältä murskata hänet pari viikkoa sitten. Näiden viime viikkojen kuluessa on hän vain ajatellut häntä kuin pyhää neitsyttä, kuin jotakin tyyntä ja puhdasta onnen lähdettä, kun hän istuessaan korkealla valtaistuimellaan, jonka juurelle András on polvistunut kunnioittaen ja jumaloiden, jakaa onnea kodille.
Mutta nyt laskeutuu isä Ambrosius alttarin askelmilta, ja kreivikin nousee istuimeltaan ja seisoo hyvin suorana ja kalpeana pääkäytävän sivulla yhden apulaisen pitäessä käsissään pientä lautasta, jolla pari kultasormusta kimaltelee.
Ääni, joka muistuttaa pitkää huokausta, tuntuu tunkeutuvan noiden satojen kirkossa olevien ihmisten kurkuista paljastaen heidän äärettömän ja kiihkeän odotuksensa aiheuttaman jännityksen. András ja Ilonka seisovat papin edessä tullakseen lopullisesti mieheksi ja vaimoksi, mutta ei kumpikaan heistä kuule papin sanoja, sillä he luulevat uneksivansa. Taaempana olevat kurottautuvat eteenpäin nähdäkseen vilahdukseltakaan nuo olennot, joista toinen on niin pitkä ja harteikas ja toinen niin hento. Muutamat häikäilemättömimmät nousevat penkeille seisomaan, ja hermostunut kuiskaileminen ja hihitys, kovaksi kiilloitettujen hameiden kahina, ja helmien ja rannerenkaiden kilinä rikkovat kirkossa vallitsevan pyhän hiljaisuuden.
Binecz Marko ja hänen soittokuntansa soittavat jotakin surullista laulua, jotakin omituisesti uneksivaa säveltä. Heidän soittokoneittensa musikaaliset kuiskaukset ovat kuin hiljaisia pitkiä huokauksia, jotka kaikuvat jostakin kaukaisesta pilvimaasta yhtyäkseen suitsutukseen.
Isä Ambrosius on tarttunut tuohon pieneen, kylmään ja valkoiseen käteen, ja tuohon toiseen voimakkaaseen, ruskeaan ja karkeaan, ja yhdistänyt ne. András ei uskalla oikein hengittääkään, sillä hän luulee olevansa kaukana todellisuudesta. Isä Ambrosius pitää noita molempia käsiä yhdistettyinä, mutta kaikesta huolimatta tuntee András jonkunlaista lepattamista kuin jonkun juuri pesästään vangitun pienen linnun siipien lyöntiä. Kun llonkan käsi laskeutuu hänen käteensä, jäykistyvät Ilonkan vaaleat kasvot kokonaan ja hänen siniset silmänsä kohdistuvat Andrákseen niin kauhistunein ja vetoavin ilmein, että Andráksen sydän murtuu melkein säälistä. Eikö Ilonka sitten ymmärtänytkään, että hän rakasti häntä kuin pyhimykset Jumalaansa, että hän halusi palvella ja kunnioittaa häntä ja karkoittaa kaikki surut hänen tieltään? Eikö hänelle oltu kerrottukaan, miten hän oli rukoillut lupaa saada levätä hänen jaloissaan ja suojella häntä myrskyiltä ja auringon kuumuudelta saadakseen palkakseen hänen hymynsä? Miksi hän sitten katsoo niin rukoilevasti häneen? Näytti aivan siltä kuin Ilonka olisi ollut peloissaan. Suuri ja mahtava Jumala, pelkäsikö hän vieläkin, kun hänen kätensä lepäsi miehen kädessä, ja Jumala itse uskoi hänet hänen haltuunsa suojeltavaksi ja varjeltavaksi?
Isä Ambrosius laskee nyt nuo kultaiset sormukset, toisen toiseen ja toisen toiseen käteen. Sitten hän kuiskaa Andrákselle, että tämä pistäisi kädessään olevan sormuksen tuon hennon nimettömään. Isä sanoo jotakin, jonka András toistaa. Sanoissa puhutaan paljon rakkaudesta ja hellimisestä, sairaudesta ja kuolemasta, hyvästä ja pahasta, ja András toistaa tuon kaiken kuin unessa, ymmärtäen ainoastaan epämääräisesti, että hän nyt vannoo valan Jumalalle ja ihmisille. Tarvitseeko hänen sitoa itseään valoilla, hänen, jonka kaikki sydänkielet on sidottu toteuttamaan hänen omaa onneaan?
Sitten alkaa Ilonka puhua, toistaen myöskin kaikki isä Ambrosiuksen lauseet. Hänen äänensä, joka on kuin suloisinta soittoa, kuulostaa tuskin kuiskausta kovemmalta, tuskin sympaalin heikkenevää ääntäkään vahvemmalta, kun se heikosti kaikuu pyhitetyssä rakennuksessa. Hänkin vannoo pistäessään jäykin sormin sormuksen sulhasensa sormeen rakastavansa, kunnioittavansa ja tottelevansa häntä.
Andráksen vastaukseksi lausuma »Kyllä!» kaikuu riemuisasti ja kovasti, kun Jumala papin välityksellä kysyy, kuten kirkon vaatima laki määrää, tahtooko hän ottaa tuon naisen aviovaimokseen. Hänen vastauksensa on kuin hänen tukahdutetun intohimonsa, hänen ikävänsä ja syvän äärettömän rakkautensa riemuitseva kaiku ja ilmaus. Vakavasti myöntää Ilonakin eikä hänen äänensä vapise, vaikka pari suurta kyyneltä valahtaakin hänen silmistään poskille kuin pari kimaltelevaa kastepisaraa.
Kuulijakunta huokaisi syvään tyydytyksestä. Tuo peruuttamaton oli siis nyt tapahtunut. Keményn András, tuo talonpoika, jota pienenä poikana niin monet vaatimattomat huulet olivat suudelleet ja jota hänen vanhemmaksi tultuaan hirmuinen isä oli lyönyt ja sortanut, joka oli työskennellyt tallissa ja pelloilla kuin tavallinen työmies ja joka kuului heidän joukkoonsa, koska hän oli syntynyt ja kasvanut Unkarin tasangoilla, oli nyt tullut ikuisiksi ajoiksi tuon jalosukuisen naisen herraksi ja hallitsijaksi, tuon kreivin tyttären mieheksi, joka omisti nämä maat, ja joka polveutui noista, jotka olivat omistaneet kaikki talonpojat, kaikki heidän tavaransa ja rakennuksensa, voineet myydä tahi vaihtaa niitä, ja kohdella heitä huonosti ja vieläpä tappaakin. Kuinka ihmeellistä tämä kaikki olikaan! Se oli kuin loistavaa unta, jonka kaikki näkivät samanlaisena. Valot, ruusut ja nuo kauniit messupuvut, Bideskuty’n kreivi seisomassa siinä luovuttaakseen tyttärensä talonpojalle ja tuo kaunis valkopukuinen neito, joka oli kuin joku komerostaan maahan astunut pyhimys, ja näiden kaikkien keskellä tuo pitkä ja voimakas mies kauniine tummine paineen, jonka vuosikausia kestänyt kova työ kuuman auringon paisteessa oli ruskettanut, ja kovine känsäisine käsineen, jotka aina avautuivat sulasta ystävällisyydestä luovuttamaan rahaa ja lahjoja kaikille tarvitseville, joiden ei milloinkaan tarvinnut pyytää turhaan, eivät sopineet oikein todellisuuteenkaan. Päivä oli loistava ja tapaus niin suurenmoinen, ettei ainoakaan silmä pysynyt kuivana eikä kukaan voinut olla nyyhkyttämättä, niin loistava ja suurenmoinen, että mustalaiset kaiuttelivat voimakkaasti tuoksuvaan ilmaan surullisimpia ja tunteellisimpia säveleitään, niin suuri ja loistava, että päätekijät siinä, tuo voimakas mies ja hento tyttö, polvistuivat järkytetyin sydämin ja kyynelisin silmin kaikkivaltiaan Jumalan armoistuimen eteen.
Jumalanpalveluksen loppua kuunneltiin tyynesti, sillä kaikki olivat vaipuneet uneksivaan haaveiluun. Jumalalle kohdistettujen vaatimattomien rukouksien sanojen merkityksen, vaikka ne lausuttiinkin latinan kielellä, ymmärsivät mitättömimmätkin ja sivistymättömimmätkin joukosta. András oli polvistunut haalistuneelle pielukselle ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Hänen ummistettujen silmiensä edessä väikkyi vielä tuo pelokas katse, joka oli herättänyt hänessä sääliä. Tuo näky näytti järkyttävän hänen sydäntään ja hän puri hampaansa lujasti yhteen, etteivät hänen sydäntä vihlovat nyyhkytyksensä kuuluisi muille. Ilonka taasen näytti polvistuneessa asennossaan kovin haluttomalta ja kylmältä. Kummatkin nielivät kunnioittavasti valkoisen rippileivän, jonka isä Ambrosius pisti heidän suuhunsa. Nuori talonpoika uskoi epäröimättä tuon suuren salaperäisyyden, jonka katolinen kirkko pakottaa kaikki tunnustajansa uskomaan. Hän ei kyllä tuota kaikkea ymmärtänyt, vaan luotti siihen kyselemättä ja epäilemättä sitä juuri ollenkaan. Kuihtuvat kukat vaikuttivat häneen nukuttavasi ja Binecz Markon surullinen soitto tuuditti hänet haaveelliseen tunnottomuuteen.
Isä Ambrosius kohotti nyt käsivartensa rukoukseen.
»Olkoon Abrahamin, Israelin ja Jaakobin Jumala kanssanne, vuodattakoon hän siunauksensa kastetta jatkuvasti ylitsenne niin, että näette lastenlapsenne kolmanteen ja neljänteen polveen, ja lopulta saavutatte iankaikkisen elämän Herramme Jeesuksen Kristuksen armosta, Vapahtajan, joka elää ja hallitsee Isän Jumalan ja Pyhänhengen avulla iäistä valtakuntaansa. Amen».
Sitten hän lisäsi tehden ristinmerkin nuoreen pariin päin.
»Benedicat vos omnipotens Deus, Pater et Filius, et Spiritus Sanctus». [Siunatkoon teitä kaikkivaltias Jumala, Isä, Poika ja Pyhähenki.]
Viimeinen »amen» häipyi kuulumattomiin, viimeinen evankeliumi luettiin, ja sitten rupesi isä Ambrosius kuivaamaan pyhiä astioita.
Pitkäksi ajaksi uskonnolliseen hartauteen vaipuneiden sanankuulijain vaiteliaisuus uhkasi nyt rikkoutua. Nuorempi väki alkoi kuiskailla kiihkeästi, rukouskirjojen hakaset painettiin äänekkäästi kiinni ja kaikkialta kuului hermostunutta rykimistä ja tukahdutettua hihitystä. Kaikki pysyivät kumminkin kunnioittavasti paikoillaan ojentautuen eteenpäin nähdäkseen sulhasen ja morsiamen, ja morsiamen jalosukuiset vanhemmat. Lausuttiin kiihkeitä kysymyksiä ja yhtä innokkaita huomautuksia. Isä Ambrosius tuli pääkäytävälle, puristi isällisin vapauksin morsiamen nuoret kalpeat kasvot käsiensä väliin, katsoi suoraan tämän viattomiin silmiin ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa viimeiseksi neuvoksi ja siunaukseksi. Sitten hän kääntyi Andráksen puoleen, puristi tämän käden omiinsa ja kaikki kuulivat hänen sanovan: »Jumala siunatkoon sinua, poikani, olet täydellisesti ansainnut onnesi»! Sitten hän pani lakin päähänsä ja poistui.
Jalosukuinen kreivitär oli heittänyt vaippansa käsivarrelleen ja tullut Ilonkan viereen. Jokainen katselija kurotti kaulaansa nähdäkseen tuon merkityksellisen silmänräpäyksen. Aina kunnioitettuun aito unkarilaiseen perinnäiseen tapaan kohotti András hunnun nuoren vaimonsa kasvoilta huomattavasti vapisevin käsin, ja kumarruttuaan häneen päin suuteli hän äsken saamansa vaimon puhdasta otsaa kalmankalpein kasvoin.
Ilonka näytti vaaleammalta kuin hänen tukassaan olevat valkoiset ruusut. Hän sulki silmänsä ja näytti olevan aivan pyörtymäisillään. András oli saanut ensimmäisen suukkosen, kuten jokainen muukin sulhanen tasangoilla, mutta kumminkin katseli hän hyvin kateellisesti, kun Ilonkan vanhemmat kukin vuorollaan puristivat tyttärensä syliinsä, ja jalo kreivitär vuodatti runsaasti kyyneliä äidillisistä silmistään. Näytti siltä kuin hän ei olisi sallinut kenenkään lähestyä tyttöä nyt.
Huomautuksia sateli nyt kainostelematta. Naisten sydämiä vihloi, kun he näkivät morsiamen kalpeat kasvot. Mutta kaikki morsiamethan ovat hääpäivänään kalpeita ja peloissaan. Se on heidän suurin viehätyksensä, ja András panisi kyllä pian nuo posket punastumaan ja nuo silmät loistamaan.
Kuinka kauniilta he molemmat näyttivätkään, kun he kävelivät pääkäytävää poispäin, vaikka morsiamen käsi tuskin koskettikaan Andrákseen, kun hän ohjasi vaimoaan ovelle. Hiljaa kuiskattu »Jumala siunatkoon teitä!» kuului heidän jälkeensä. Sitten seuraten kreiviä ja kreivitärtä virtasi kansa kirkosta nähdäkseen lähdön.
András pysähtyi hetkiseksi, ikäänkuin toukokuun auringon kirkkaus olisi häikäissyt hänen silmänsä. Tiellä odottivat kreivin vaunut livreepukuisine palvelijoineen ja punaisissa valjaissa olevine valkoisine hevosineen, jotka olivat tuoneet morsiamen kirkkoon ja jotka nyt kärsimättömästi kuopivat maata. Rahvas oli nyt tunkeutunut kuin Tarnan tulviva vesi kirkosta tarhaan, joka oli liian pieni niin suurelle joukolle. Kaikki riensivät innoissaan kauemmaksi nähdäkseen rikkaan talonpojan ajopelit, joita luultiin kuvaamattoman komeiksi, koska niiden oli määrä kuljettaa jalosukuinen morsian talonpoikaiseen kotiin. Jokainen otaksui, että hevosten kiiltävät, loistavat messinkiheloin ja -soljin koristellut valjaat voittavat Bideskuty’n kreivin hevoset, semminkin kun ei missään ollut sellaisia juoksijoita kuin Kisfalussa. Kreivitärkin katsoi kysyvästi tielle ja levottomasti Andrákseen, sillä muita vaunuja kuin hänen ei ollut näkyvissä. Mitä András odottikaan nuoren vaimonsa kanssa?