Bideskuty’ssä ei ollut milloinkaan ollut niin paljon vieraita, sillä ratsastustallikin oli muutettu suureksi makuuhuoneeksi. Nuo vanhat seinät eivät olleet ikinä olleet suurempien juhlallisuuksien todistajina. Nauru, mustalaisten soitto, tanssi ja muut huvittelut kestivät aamusta iltaan. Viime vuonna oli tuo peloittava koleera karkottanut kaikki vieraat Heven maakunnasta, mutta nyt ei noita huolia enää muistettukaan. Sato oli ollut niin runsas, että Bideskuty’n vieraanvaraisuuden tiedettiin tulevan kuninkaalliseksi. Jokainen paloi uteliaisuudesta saada nähdä tuon kauniin perijättären, jonka salaperäinen avioliitto rikkaan talonpojan kanssa oli kummastuttanut kaikkia. Äidit, joilla oli täysikasvaneita poikia, halusivat tietää, joko paavillinen erivapautus oli hankittu ja oliko tuo rikas tyttö, vaimo tahi leski jo vapaa solmimaan sopivamman avioliiton. Sekä nuoret että vanhat miehet olivat valmiit hakkailemaan häntä nyt, kun hän oli vapaa äitinsä holhouksesta. Tiedettiin yleisesti, ettei talonpoikainen mies saanut tulla näkyviinkään, eikä sitäkään oltu voitu salata, että Ilonka oli muuttanut vanhempiensa luokse asumaan jo häiden jälkeisenä päivänä.
Kreivitär Irma oli pelännyt vastenmielisiä kysymyksiä. Unkarin tasangoilla, jossa kaikki perheet ovat tavalla tahi toisella sukulaissuhteissa keskenään, ei tunkeilevaisuus ole mikään rikos, ja Bideskuty vaimoineen oli hyvin varustettu meluavaa pilaa ja kaksimielisiä puheita vastaan.
Kreivitär Kantássy, joka oli naittanut pari tytärtään mitä hyväksyttävimmästi, oli taipuvainen surkuttelevaan myötätuntoon Ilonkan kummallisen polkunaimisen vuoksi.
»Rakkaani», sanoi hän, »millaista kauheata surua olet saanutkaan kärsiä! Miten voitkaan suostua tuohon kauheaan liittoon»?
»Ilonka oli surra itsensä melkein kuoliaaksi», vastasi äiti kyyneleisin silmin. »Hän kuvitteli olevansa rakastunut tuohon raakalaiseen eikä halunnut syödä eikä nukkua, ennenkuin hän sai meidät suostumaan avioliittoon. Mielestämme oli parempi nähdä hänet talonpojan nimellisenä vaimona kuin ruumisarkussa».
»Minusta oli tuo vain anteeksiantamatonta heikkoutta», sanoi eräs vanha rouva, joka oli kreivittären sukulainen ja senvuoksi oikeutettu sanomaan ajatuksensa suoraan. »Nuoret tytöt eivät kuole niinkään helposti. Sinun olisi pitänyt viedä hänet Budapesthiin, jossa hän piankin olisi unhottanut nuo tyhmät haaveensa».
»Gyuri on ollut aina niin heikko vastustamaan Ilonkaa», sanoi kreivitärIrma huoaten.
»Mutta miten, taivaan nimessä, se vihdoin päättyykään? Aiotteko hakea paavilta erivapautusta?»
»Tietysti koetamme saada avioliiton puretuksi! Nykyään on kumminkin lapsi raukkamme hyvin onnellinen luonamme, ja András on hyvin rikas. Emme puhu hänestä milloinkaan Ilonkan kuullen, emmekä…»
»Hänen sydämensä ei todellakaan näytä olevan murtunut ainakaan nyt», sanoi kreivitär Kantássy katsoen huoneen poikki Ilonkaan, joka loistaen nuoruudestaan ja kauneudestaan, ja ollen melkein meluavan iloinen, nauroi ja lörpötteli miesjoukossa, joka nähtävästi hyvin innostuneesti auttoi nuorta suottaleskeä unhottamaan, että jossakin taustalla oli olemassa salaperäinen aviomies.
»Nuori Madách näyttää olevan yhtä rakastunut Ilonkaan kuin ennenkin», sanoi vanha täti.
»Kaikesta päättäen, rakkaani», vihjaisi muudan rouva tyynesti, »on sinulla tuossa vaikeuden paras ratkaisu. Nuori Madách on armeijamme paras pistoolilla ampuja. Käske vävysi tänne katsomaan, miten Feri kosiskelee Ilonkaa ja anna hänen kiihtyä niin, että hän vaatii kilpailijansa kaksintaisteluun… Madách voi tappaa talonpojan ensin ja tulla hänen sijaisekseen sitten jälkeenpäin —»
»Aatelismies ei voi taistella talonpojan kanssa», sanoi kreivitär haaveillen.
»Rakkaani, onhan aina olemassa poikkeuksellisia olosuhteita».
»En ole sitä kumminkaan milloinkaan ajatellut. Ilonka saa varmasti hänen kuolemansa jälkeen kaikki hänen rahansa».
»Onko hän sitten niin äärettömän rikas»?
»Kyllä, luullakseni. Emme ole kumminkaan milloinkaan vaivanneet aivojamme laskemalla, kuinka paljon hänellä todellisuudessa on».
»Niin tietysti. Madách ei voi sanoa hopeafloriiniakaan omakseen, mutta mitä sen on väliä, kun Ilonka kerran on niin rikas. Ajattele asiaa, kultaseni. Lupaamme käyttäytyä tuota talonpoikaa kohtaan hyvin ystävällisesti. Ota vaari neuvostani ja kutsu hänet tänne tahi järjestä muuten niin, että hän näkee, miten Feri ahmii tuota suloista suottaleskeä silmillään. Nuo talonpojat ovat hirmuisen mustasukkaisia».
Tämä tapahtui päivällisen jälkeen rouvien juodessa kahvia kuistilla. Mustalaiset soittivat surullisia unkarilaisia lauluja puistossa. Oli päivän kuumin aika eikä tukahduttava ilma sallinut nuortenkaan tehdä muuta kuin kuljeskella puiston varjoisimmissa osissa. Ilonka oli ollut eilen seurueen iloisin jäsen. Hän oli tanssinut csárdásta puoleen yöhön ja sietänyt suuttumatta Ferin hakkailua. Hän tuskin ajattelikaan seurauksia koettaessaan palauttaa muistiinsa menneitä aikoja ja yrittäessään unhottaa tuon vieraan ja tumman varjon, joka sitten oli laskeutunut hänen polulleen. Koston ja vihan aiheuttamat katkerat tunteet ahdistivat hänen sydäntään, ja koettamalla keimailla, huvitella ja tanssia luuli hän voivansa viihdyttää itsetuntoaan tuosta polttavasta tuskasta huolimatta. Hän toivoi melkein salliessaan tuon nuorukaisen viedä hänet pois muiden luota varjoisaan akasiakujanteeseen, ettähänsaisi nähdä hänet toisen miehen sylissä, jota hän sanojensa mukaan oli rakastanut pari vuotta sitten. Ilonka arvaili, mitä András silloin tekisi, kärsisikö hän, niinkuin hän oli kärsinyt ollessaan viimeksi täällä kujanteessa.
He saapuivat nyt portille. Ilonka katsoi poppelikujalle ja sitten tuonne kaukaiselle tasangolle, jossa hän omin käsin oli naulinnut ristiin rakkauden ja katkerin kielin suunnannut siihen sellaisen lyönnin, että se oli kuollut, koska se ei enää voinut sietää tuskaa.
Hän siveli väsyneesti silmiään. Poppelien humina kuumassa keskipäivän ilmassa ja haikaroiden kaukaiset surulliset huudot palauttivat hänen muistiinsa tuon toukokuun illan ja panivat hänen sydämensä värisemään surusta ja kaipauksesta. Ferin yhtämittainen puhe väsytti häntä. Hän halusi paeta tuonne hiekkaiselle tielle ja kauas tasangolle, jossa villien hevosten laukkaaminen, taivaalla lentelevät linnut, hiekka ja viljelemätön maa kertoivat hänellehänestä.
»Ilonka!»
Hän säpsähti, kun nuorukaisen hellä ja rukoileva ääni muistutti häntä, että Ferikin oli siellä, ja toi hänen mieleensä, että hän tietysti rakasti Feriä ja halusi tuon vanhan, tytön ja pojan välisen rakkauden avulla unhottaa nuo raa'an intohimon laineet, jotka olivat syöksyneet hänen ylitseen loukaten ja kiduttaen häntä.
»Sinun on mentävä takaisin», sanoi Ilonka hermostuneesti naurahtaen. »Luullakseni ovat kaikki muut menneet sisälle ja me olemme vain kahden täällä puutarhassa. Mitähän äiti sanoneekaan? Kunhan tädit eivät vain suuttuisi».
»Ilonka», sanoi Feri tulisesti, »aiotko kiusata minua niin kauan, että tulen hulluksi? Onko aikomuksesi vain leikkiä julmasti kanssani? Olet koko päivän…»
Feri tuli aivan hänen viereensä ja koetti tarttua hänen käteensä, vaikka Ilonka peräytyikin hieman.
»Olet koko päivän, Ilonka», kuiskasi hän, »jokaisella sanoillasi ja huokauksellasi pitänyt minua siinä luulossa, että nuo sanat, jotka pari vuotta sitten tekivät minut niin onnelliseksi, ja jotka ovat pysyneet muistissani ja muuttaneet elämäni paratiisiksi, jälleen toistuvat».
»En ymmärrä sinua nyt ollenkaan».
»Etkö muista, että pari vuotta sitten erään samanlaisen kuuman kesäpäivän kuluessa…? Olimme silloin vielä hyvin nuoria, sinä ja minä, olit silloin suloinen lapsi, mutta huolimatta siitä jumaloin sinua jo silloinkin. Muistatko, kun sanoit: 'Ehkä!»?
Kyllä hän sen muisti, muisti tuon onnellisen väristyksen, kun nuo hiljaa kuiskatut tuliset sanat kantautuivat ensimmäisen kerran hänen korviinsa ja kun hän ensimmäisen kerran totesi, että maailmassa oli eräs muita täydellisempi olento. Ja nyt rakasti hän tietysti Feriä yhtä lämpimästi kuin silloinkin, koska hän tunsi samaa vastaavaa onnea kuullessaan hänen kuiskaavan jälleen nuo samat hellät sanat, joita hän oli ikävöinyt niin kauan. Ah, miksi noiden poppelien lehtien humina kantoikin hänen korviinsa tuon toisen intohimosta värisevän ja käskevän, mutta kumminkin niin sanomattoman hellän äänen, jonka hän oli vaimentanut iäksi?
»Ilonka, miksi et vastaa»?
Kun Ilonka katsoi hänen totisiin ja rukoileviin nuoriin kasvoihinsa, hänen solakkaan, miellyttävään ja ylimykselliseen vartaloonsa, ja hänen hienoihin valkoisiin käsiinsä, ilmestyi hänen silmiinsä omituista sumua muistaessaan tuon pitkän maalauksellisen olennon, joka tässä samassa akasiakujanteessa oli kohdellut häntä niin halveksivasti. Kärsimättömäsi! karkoitti Ilonka tuon surunsa pois.
»Ilonka», rukoili Feri, »Jumala tietää minun silloinkin jo rakastaneen sinua, sillä olit mitä herttaisin lapsi. Jos hän olisi antanut sinut minulle, olisin kunnioittanut ja hellinyt sinua kuin maailman kalleinta aarretta. Mutta muutamat paholaiset tunkeutuivat väliimme, ja elettyäni pari vuotta muistelemalla tuota sanaa 'ehkä', vaihtoikin kohtalo sen sanoihin 'ei milloinkaan'! Kärsin niin, Ilonka, etten olisi voinut elää, ellen olisi saanut nähdä sinua jälleen. Olet kymmenentuhatta kertaa kauniimpi kuin ennen, ja minä, Jumala minua armahtakoon, rakastan sinua kymmenentuhatta kertaa enemmän».
Ilonka kuunteli häntä haaveillen. Talon auki olevista ikkunoista kuuluvien hurjien unkarilaisten laulujen säveleet sekoittuivat sulotuoksuiseen ilmaan.
»Minä sanoin 'ehkä', mutta sinä eikä kohtalo muutit sen sanoiksi 'ei milloinkaan'».
»Minäkö, Ilonka»?
»Niin, sinä juuri! He kertoivat minulle sinun rakastavan toista ja menevän hänen kanssaan naimisiin».
»Ja sinäkö uskoit heitä? Etkö muistanut silloin, että rakastin sinua»?
»Rakkaus kuolee pian»!
»Sellainen rakkaus kuin minun ei milloinkaan kuole, Ilonka!» sanoi hän vakavasti.
Rakkaus ei kuole milloinkaan. Kahden vuoden poissaolon ja väsyttävän odotuksen jälkeen rakasti Feri häntä vielä. Entä hän? Tietysti rakasti hänkin Feriä. Hän oli aikonut unhottaa Ferin sylissä tuon toisen miehen ivan ja halveksimisen, ja kumminkin oli hän hermostunut. Nuo nuoret vakavat kasvot ja tuo rukoileva ääni ärsyttivät hänen hermojaan. Hän oli aina tuon toukokuun illan jälkeen kuvitellut rakkautta tällaiseksi — helläksi, kunnioittavaksi ja rukoilevaksi — mutta hän ihmetteli nyt, miksi hänen sydämensä pysyi kumminkin niin kylmänä.
»Ilonka, miksi et vastaa»?
Vaipuneena ajatuksiinsa oli hän unhottanut Ferin kokonaan, unhottanut, että Feri rukoili juuri tuota rakkautta, jonka hän oli ollut valmis lahjoittamaan hänelle.
»Mitä minun on sanottava»?
»Sano minulle, että haluat toistaa nyt, kun olet nainen, tuon suloisen sanan 'ehkä', jonka lapsena ollessasi lausuit. Ilmoita, että tuo synkkä kohtalo, joka tuli väliimme, on vain kauhea uni, jonka rakkautemme pian haihduttaa. Kuule, Ilonka, maailma on suuri; on olemassa muitakin kauniita maita kuin nämä suloiset tasankomme. Voimme matkustaa sinne ja ottaa rakkautemme mukaamme kätkeäksemme sen varmasti maailmalta; voimme, kuten linnut, jotka muuttavat talveksi pois tasangoiltamme, rakentaa pesämme toisten pilvien alle. Ah, Ilonka, jos tahdot sanoa tuon 'ehkä', jos haluat antaa minulle luvan haihduttaa menneisyytesi muistot, näytän sinulle sellaisia taivaan saleja, ettei kukaan ihminen ole vielä sellaisia nähnyt».
Feri peitti hänen kätensä suukkosilla ollen polvillaan hänen edessään tuossa autiossa akasiakujanteessa. Ilonka käänsi kumminkin päänsä pois katsoen poppeleihin, jotka humisivat omituisesti tuulessa.
»Kohtalo on sanonut 'ei milloinkaan'!»
»Mutta se voi vieläkin sanoa 'ehkä'», rukoili Feri. »Ilonka olit lapsi, etkä ymmärtänyt mitä teit. He lannistivat tahtosi ja veivät sinut alttarille pakottaen sinut vannomaan…»
»Valan, jonka kehoitat minua rikkomaan».
»Vannoit sen vasten tahtoasi, Ilonka».
»Vannoin sen kumminkin alttarin edustalla Jumalan ja ihmisten kuullen. Sanot rakastavasi minua ja kumminkin koetat taivuttaa minua syömään sanani».
»Niin ainoastaan kohtuuttoman maailman silmissä. Rakkaus muodostaa omat lakinsa huolimatta inhimillisyydestä. Voin suojella sinua, Ilonka. Mitä sen on väliä, mitä maailma sanoo, jos vain rakastat minua ja sanot 'ehkä'»?
Kaikki tuntui niin epätodelliselta. Tämä hetki, jota hän oli ikävöinyt ja jonka hän oli kuvaillut mielessään elämänsä hauskimmaksi, koska silloin hänen entinen rakkautensa tunkisi riemuiten syrjään nuo varjot, jotka olivat pimittäneet hänen elämänsä, tuntui niin luonnottomalta. Tämä sama akasiakujanne, noiden samojen kukkien tuoksu ja kaukaa kuuluvien mustalaisten soittamien unkarilaisten laulujen häipyvät surulliset säveleet tuntuivat vain kummalliselta unelta.
Näiden samojen puiden juurella olihänkohdellut vaimoaan ja hänen kiitollisuuttaan halveksivasti, ja hän, hylätty ja orpo, oli koettanut saada toisen rakkauden tulen hehkumaan, huomatakseen vain, että jokainen palamaan rupeava kekäle jäähdytti hänen mieltään yhä enemmän ja teki hänet vielä yksinäisemmäksi.
»Rakastan sinua, Ilonka»!
Voi, miksi ei tuo ääni lumonnut häntä? Miksi sen rukoileva värinä ei sointunut hänen mielestään ollenkaan? Hän toivoi äkkiä mielettömästi voivansa haavoittaa häntäkin, aiheuttaa hänellekin sellaisia kärsimyksiä kuin tuolletoisellekinja ärsyttää hänet mielettömään ja hurjaan kiihkoon, joka ehkä sytyttäisi tuon kahmalollisen palanutta tuhkaa, jota hän koetti puhaltamalla virittää tuleen.
»Feri», sanoi hän surullisesti, »en voi sanoa 'ehkä'».
»Miksi et, Ilonka»?
»Koska tuo rakkaus, josta puhut, tuo lapsellinen ihailu, joka lumosi tytön sydämen, ei ollut tarpeeksi voimakas taistellakseen kohtaloa vastaan. Se on heikontunut näiden vuosien kuluessa ja nyt, kun luulin sen jälleen syttyvän, huomaankin sen kuolleeksi».
»Ilonka, erehdyt varmasti», rukoili Feri kiihkeästi. »Olet niin suloinen ja hyvä, että uskot tuon valan sitovan sinut toiseen mieheen ja luulet tekeväsi syntiä nyt kuunnellessasi rakkaudentunnustuksiani. Muista kumminkin, että hänkin vannoi rakastavansa ja kunnioittavansa sinua, mutta hän on rikkonut valansa ja poistunut luotasi välittämättä sinusta ollenkaan».
»Ole vaiti! Sinulla ei ole mitään oikeutta puhua tuollaista eikä minulla ole oikeutta sinua kuunnella».
»Onpahan! Sinulla on kaikki oikeudet», vaikeroi Feri. »Oma ylpeytesikin on kai sanonut sinulle, että hän, tuo talonpoika, halusi vain vaimokseen ylimysnaisen, ja osoittanut sinulle, että hän on liian typerä kunnioittamaan sitä kallista aarretta, jonka liian suopea kohtalo antoi hänelle. Hänen olisi pitänyt suojella ja helliä sinua, niinkuin minä aion sinua suojella ja rakastaa. Mutta kuten sokea ja tyhmä tolvana, heitti hän kauniin kullan menemään ja on nyt epäilemättä unhottamaisillaan hänenlaistensa alhaisten huvien pyörteessä sen taivaallisen onnen, jonka hän vähältä oli saavuttamaisillaan».
Ilonka koetti saada hänet vaikenemaan, mutta hän ei halunnut kuunnella. Feri huomasi kyllä hänen silmiensä tuskallisen ilmeen, mutta hän ei ymmärtänyt sen merkitystä. Hän koetti vain kietoa käsivartensa hänen ympärilleen ja vetää hänet luokseen.
»Ilonka, kuten hänkin on unhottanut sinut, on sinunkin koetettava unhottaa hänet. Eivät mitkään taivaan eivätkä helvetin voimat voi pakottaa sinua pysymään tuossa vasten tahtoasi vannomassasi valassa. Tuo mies ei ansaitse, että ajatuskaan velvollisuudesta häntä kohtaan rasittaa aivojasi. Velvollisuutesi on kuunnella omaa sydäntäsi, joka on syntynyt onnea varten, ja minua, joka olen rakastanut sinua niin kauan ja joka vieläkin ryömin kunnioittaen jalkaisi juuressa».
Feri oli vetänyt Ilonkan syliinsä. Voittajan katsein tarkasteli hän tämän silmiä. Hänen kasvonsa olivat niin lähellä Ilonkan kasvoja, että tämä voi tuntea Ferin lämpimän hengityksen poskellaan. Portin toisella puolen olevien poppelien lehdet humisivat surullisesti.
Ilonkan sydämen täytti syvä sääli häntä kohtaan. Hän surkutteli Ferin rakkautta ja heikkouttaan työntää hänet hiljaa etemmäksi.
»Feri», sanoi hän hyvin tyynesti, »tuntuu kuin olisin rikkonut suuresti sinua vastaan salliessani sinun sanojesi mukaan luulla, ettei rakkauteni sinuun ollutkaan täydellisesti kuollut. Olen todellakin pahoillani, ja tuon entisen rakkautemme vuoksi pyydän sinua suomaan minulle anteeksi käyttäytymiseni».
»Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa, Ilonka. Olen…»
»Älä keskeytä minua, sillä minulla on sinulle muutakin sanottavaa. Vetoan sinun ritarillisuuteesi. Sinun on luvattava minulle, että unhotat kaikki nuo sanat, joita minulla ei ollut oikeutta kuunnella eikä sinulla puhua».
»En välitä enää oikeasta enkä väärästä, Ilonka, sillä rakastan sinua».
»Sinun on kumminkin välitettävä», sanoi Ilonka melkein rukoillen. »Meidän jokaisen on joskus luovuttava jostakin toivosta. Sinun on tukahdutettava kokonaan halusi saada minut omaksesi».
»En voi, Ilonka! Rakkauteni sinuun on koko elämäni»
»On parempi», sanoi Ilonka vakavasti, »luopua elämästään kuin menetellä kehnosti».
»Mutta minä en aio luopua sinusta, Ilonka», toisti Feri hurjasti, »sillä tiedän sinun olevan onneton, tiedän vain rakastavani sinua ja aavistan hänen ivailevan sinua, joka…»
»Niin», keskeytti Ilonka tyynesti, »sinun ei tarvitse toistaa sitä. Tiedän hänen ivailevan minua. Mutta huolimatta siitä aion pitää tuon valani, jonka vannoin alttarin edustalla».
»Tapan hänet, Ilonka, ja silloin pääset vapaaksi».
»Niin», sanoi Ilonka haaveillen, »silloin ehkä vapaudun».
»Anna minulle siihen asti joku toivon sana, Ilonka».
»Toivon sanako? Kuulehan, Feri, sydämessäni taistelevat vallasta ääretön rakkaus ja ääretön viha. Sitten kuin saan selville, kumpi noista kahdesta on vahvempi, puhun sinulle rakkaudesta».
»Rakkaus minulle»?
»En voi sanoa, sillä en tiedä».
»Ja viha talonpojalle, tuolle alhaissyntyiselle orjalle, josta kohtalo on tehnyt sinulle miehen».
»Ehkä, en osaa sanoa. Mutta mene nyt ja anna minun olla tällä yksikseni vähän aikaa. Mene nyt! Olen väsynyt ja kuumuus on huumannut minut. Tulen pian takaisin, mutta taivaan nimessä, mene nyt»!
Ilonkaa värisytti kuin pelosta, ja hänen kätensä, jota Feri hellästi suuteli, oli jääkylmä. Feri sääli sydämestään häntä, mutta totteli kumminkin ja poistui.
Sitten kuin Feri oli hävinnyt akasiakujanteeseen, kääntyi Ilonkakin ja meni portista tielle, joka oli kuuma ja pölyinen väräjävässä ja polttavassa keskipäivän ilmassa. Ääretön ja autio tasanko levisi hiljaisena ja unettavana hänen edessään.
Hän lähti nopeasti kävelemään kovaa ja kuivaa tietä, johon rattaat olivat uurtaneet syviä kuoppia. Hän ei tiennyt mitään kuumuudesta eikä tien kovuudesta, vaan käveli kävelemistään tietämättä oikein minne, kun hän vain pääsi pois tuosta akasiakujanteesta, tuosta talosta ja noitten puitten varjosta, jotka eivät sallineet hänen unhottaa.
Kun hän saapui tasangon laidalle, poikkesi hän valtatieltä pehmeälle hiekalle. Kaukaa siintävästä tienvieren pienen ravintolan kallellaan olevasta piipusta kohosi ohut savupilvi. Taivas oli tummansininen ja kaukaa näkyvä kuuma ja punertava taivaanranta oli purppuraisen sumun peitossa. Silloin tällöin rikkoivat laumojaan ajavien paimenien hurjat huudot syvän hiljaisuuden tahi hänen lähestyessään pyrähtivät kurjet peloissaan lentoon kirkuen surullisesti.
Ilonka käveli vain eteenpäin. Hän toivoi ehkä löytävänsä tuolta, jossa taivas ja maa yhtyivät purppuraisen verhon suojassa, unhotusta, jota ikävöidessä hänen sydämensä oli melkein murtua.
Silloin hänen kävellessään kohosi tuo verho nopeasti ja sen takaa ilmestyi näkyviin lumottu maa kultaisine linnoineen ja torneineen, ja kauniine hopeavirtoineen, joka väreili kuin keijukaisten henkäyksistä.
Ilonka ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin loistavaa kangastusta, milloinkaan ei hän ollut niin toivonut, että haltijatar soisi hänelle siivet, joiden avulla hän voisi lentää tuonne ja kävellä tuon salaperäisen kultaisen kaupungin rauhallisilla ja autioilla kaduilla.
Ei, ei sentään autioilla, sillä eräästä sen torneilla varustetusta kultaisesta linnasta ilmestyi ratsastaja hevosineen ja läksi tulemaan häneen päin. Ilonka katsoi ja hänen sydämensä tuntui lakkaavan sykkimästä. Mihin hän voikaan kätkeytyä täällä kuivalla autiolla tasangolla, jossa orvonnukka tahi rosmariini vain rikkoivat hietikon tasaisen pinnan?
Hän ei voinut liikkuakaan, sillä hänen jalkansa tuntuivat kasvaneen maahan kiinni. Ratsastaja ei ollut huomannut häntä vielä, sillä elokuun aurinko paistoi suoraan hänen silmiinsä ja hän istui kumarruksissa kuin jonkun raskaan taakan alla.
Sitten laskeutui hän maahan, ja taputettuaan hevostaan ystävällisesti kaulalle laski hän sen irti harhailemaan mielin määrin ja tuli itse suoraan Ilonkaa kohti.
Nopeasti huomasi hän Ilonkan seisovan aivan hänen edessään valkoisena ja hentona leveälierisessä hatussaan, kuuman keskipäivän auringon muodostaessa kultaisen sädekehän hänen kauniin vartalonsa ympärille.
Avuttomasti katsoi hän myöskin ympärilleen kuin paetakseen. Mutta tasanko oli autio ja Csillag hyvin kaukana.
Hän katsoi Ilonkaan hänelle ominaisin haaveellisin ilmein, ikäänkuin hän ei olisi nähnytkään Ilonkaa, vaan jonkun näyn. Hänen huulensa avautuivat kumminkin tahdottomasti sanomaan:
»Ilonka!»
Mutta Ilonka kohotti pienen kätensä.
»Ei, ei», sanoi hän, »ei nyt, ei ennen kuin lumous on haihtunut ja tuo kaunis kuva kadonnut. En voi sietää julmia sanoja — juuri nyt»!
Ilonka katsoi tuota kaukaa siintävää, loistavaa ja väreilevää kangastusta. Ja András katsoi häneen, sillä hän ei ymmärtänyt.
»Katso», sanoi Ilonka, »tuolla on ehkä unelmieni maa. Se kertoo minulle, että olen syntynyt rakkautta ja onnea varten, mutta olen turhaan etsinyt, löytämättä niitä kumpaakaan. Kerran olivat ne aivan läheisyydessäni, mutta ylpein ja töykein sanoin karkoitin ne molemmat pois. Sen jälkeen olen kulkenut täällä tasangolla yksinäni hakien noita kadottamiani aarteita. Ehkä löydän tuolta lumotusta linnasta rakkauden haudan, jolloin sen vartija, kangastus, säälii toivottavasti väsymystäni ja sallii minun paneutua siihen lepäämään».
Oli niin tyyni, että kaukaa kuului pienen kylän kirkonkellon ääni selvästi ja hopeanheleästi, ja tienvieren ravintolasta kantautui heidän korviinsa iloista naurua.
Hän ei ymmärtänyt Ilonkan omituisia eikä hurjia sanoja, vaan nähdessään miten kaunis Ilonka oli kyyneleisine silmineen, risti hän kätensä rinnalleen, koska halu puristaa Ilonka syliinsä tuli hänelle melkein ylivoimaiseksi.
Kuumuus oli melkein sietämätön, llonkan silmissä oli nyt hurja ja kauhistunut ilme. Hän siveli pari kertaa otsaansa ja katsoi sitten avuttomasti Andrákseen.
»Tämä on unta, tiedän sen, ja pian minä tästä heräänkin, mutta kumminkin olemme nyt kahden, sinä ja minä. Älä katso minuun niin omituisesti — tämä on unta, josta pian heräämme. Mutta sen kestäessä purista minut syliisi vielä kerran, ja ehkä Jumala on niin sääliväinen, että hän sallii meidän herätä taivaassa».
Ilonka oli vaalennut kalmankalpeaksi. Hän horjui hetkisen ja oli melkein kaatua, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kiertyivät Andráksen kädet hänen ympärilleen ja András huudahti: »Ilonka!» Ilonka sulki kumminkin hänen suunsa pienellä kädellään.
»Rakkaani, ikiomani», kuiskasi hän, »älä puhu! Etkö muista vannomaasi julmaa valaa, että rakkautesi on kuollut? Ah, et tiedäkään, miten sitten olen kärsinyt! Jos olisit nähnyt tuskani, olisi sydämesi kyllä heltynyt. Älä puhu, ettet rikkoisi tuota valaasi. Mutta kumarru hiukan, sillä olet niin pitkä ja haluan kuiskata korvaasi — mieheni.»
»Ilonka!»
Niin, Ilonka oli puhunut totta, että tämä oli unta, niin lumoavaa ja kaunista unta, että kangastuksenkin luomat muuttelevat näyt eivät olleet mitään venattuina tähän. András ei voinut puhua, sillä hänen onnensa oli liian suuri, vaan kiersi ainoastaan käsivartensa vaimonsa ympärille. Ilonka käänsi suloiset kasvonsa häntä kohti, ja hänen sinisistä lemmikkisilmistään voi hän nähdä, että rakkaus oli noussut riemuiten haudastaan.
»Ilonka, rakkaani, vaimoni»! mumisi hän tuhahdettujen nyyhkytysten välistä, kun hänen vapisevat huulensa pitkään ja intohimoisesti suutelivat llonkan suloista suuta.
Kuinka kauan he seisoivat siinä paikoillaan taivaan ja maan välillä, eivät he tienneet eivätkä siitä välittäneetkään. András oli polvistunut hänen eteensä, ja tuo voimakas suuri mies oli kätkenyt kasvonsa llonkan hameen pehmeihin laskoksiin itkiessään kuin pieni lapsi sulasta onnesta.
Sitten kuin András tyyntyi, kertoi Ilonka hänelle kaikki. Voi, miten suloista olikaan kuulla hänen puhuvan rakkaudestaan! Hän ei voinut sanoa, milloin se oli syntynyt, sillä hän luuli aina rakastaneensa Andrásta, sillä hänen julmuutensa oli tuon rakkauden aiheuttamaa, jota hänen ylpeytensä oli koettanut tukahduttaa.
Kun aurinko alkoi laskeutua länteen ja kangastus katosi purppuraisen vaipan alle, kävelivät he kotiinpäin, tuonne tasangon takana olevaan pieneen maalaistaloon.
Ah, sinä vuoden päivistä suloisin, sinä kesäkuun juhlista hauskin, sinä Herramme oma päivä, kun hän iloiten Unkarin taivaan kauneudesta ja loistosta poistuu asunnostaan kylän kirkossa viettääkseen vuorokauden oman sinisen holvinsa alla turvallisesti ja mukavasti sulotuoksuisessa ruusumajassa, jonka kunnioittavat karkeat kädet ovat rakentaneet hänelle pieneen kirkkotarhaan.
Ruusuista ja jasmiineista, kuusamista ja rosmariineista on muodostettu tuoksuva alttari Herran lyhyen vierailun varalta, Herran, jota hänen tasangoilla asuvat lapsensa suuresti rakastavat. Hän istuu alttarilla suloisessa ruusupesässä kirkkaanvärisiin pukuihin pukeutuneitten sanankuulijain ympäröimänä. Pienen kylän iloiset talonpojat ovat kokoutuneet tänään hänen ympärilleen ei ainoastaan kunnioittamaan häntä, vaan myöskin katselemaan iloisinta näkyä, jollaista ei Arokszállaksenkaan hyvä onni ole ennen milloinkaan saanut osakseen.
Luettuaan ulkoilmamessun ja asetettuaan jumalallisen herransa tarhaan kukkien keskelle täytti isä Ambrosius suuren astian pyhällä vedellä. Hänen ystävällisen vanhan suunsa pielissä väreilee iloinen hymy. Kaikkien kasvot ovat jännittyneet odotuksesta, kun sakaristosta alkaa kuulua hiljaisia huutoja. Siihen vastataan iloisesti: »Eläköön!» Kirkon ovi avautuu ja kynnykselle ilmestyy Bideskuty’n Gyuri kaikessa kansallisessa komeudessaan kantaen käsivarsillaan hieman hermostuneesti pitseihin ja hienoihin liinoihin kiedottua pientä kääryä. Hänen takaansa näkyvät Keményn Andráksen ystävälliset onnesta ja ylpeydestä loistavat kasvot, jotka hymyilevät iloisesti talonpojille, jotka ovat kirkuneet kurkkunsa käheiksi huutamalla: »Eläköön Andráksemme! Eläköön Ilonkamme!». Hänen vieressään seisova kreivitär koettaa näyttää välinpitämättömältä ja halveksivalta. Hän ei oikein halua katsella tuohon pieneen kääryyn, mutta huolimatta hänen vastahakoisuudestaan kääntyvät hänen silmänsä kumminkin sinnepäin levottomin ja äidillisin ilmein.
Kumpi noista kahdesta miehestä on ylpeämpi tänään, isäkö vaiko isoisä? Tämä viimeksimainittu, huolimatta käsivarsillaan olevan pienen kääryn selvästi aiheuttamasta levottomuudesta, näyttää kumminkin riemuitsevalta, kun isä Ambrosius Isän, Pojan ja Pyhänhengen nimessä valaa pyhää vettä tuohon pitsikääryyn, joka sisältää Bideskuty’n, Kisfalun ja Zárdan perillisen. Lapsi saa Gyurin, Andráksen ja paljon vielä muitakin nimiä, ja lopuksi suutelon isä Ambrosiukselta, jonka kurkkua niin kuristaa, ettei hän voi sanoa mitään, vaan ainoastaan puristaa Andráksen ja kreivin käsiä, ja tarttua lopulta nenäliinaansa niistääkseen nenäänsä voimakkaasti.
Sitten kun toimitus loppuu, ja noiden rikkauksien ja maiden perillinen on tullut yhä rikkaammaksi saamalla lupauksen taivaallisestakin perinnöstä, iloitaan ja huudetaan vielä enemmän. Kaikki puhuvat yhteen ääneen halutessaan katsella oman Andráksensa ja tuon ystävällisen Ilonkan poikaa, joka on ollut heidän hyvä enkelinsä vaikeina aikoina, palauttanut Andráksen iloisen naurun entiselleen ja aiheuttanut, että hänen iloinen äänensä kaikuu jälleen kylän toisesta päästä toiseen. Äkkiä kuuluu tiukujen heleätä kilinää ja rattaiden jyrinää, kun komeat vaunut punaisiin valjaihin ja hopeaheloihin valjastettuine maidonvalkoisine täysiverisinä hevosineen vyöryvät kirkon portaitten edustalle viedäkseen Bideskuty’n, Kisfalun ja Zárdan perillisen pieneen maalaiskotiinsa.
Kantaen ylpeästi tuota kallista taakkaa koettaa András kiittää talonpoikia onnentoivotuksista. Hän ikävöi kotiinsa jälleen, tuonne pieneen, tasangon laidassa olevaan yksinäiseen taloon, jossa sadoista päälliköistä polveutuva ylpeä jälkeläinen odottaa talonpoikaista miestään äärettömän rakkauden hymyin.
Ja kun hän saapuu kotiinsa ja asettaa tuon pienen käärön vaimonsa viereen, kun hän polvistuu vuoteen viereen ja kietoo hellästi käsivartensa hänen ympärilleen ja kun hänen onnen kyynelistä kosteat silmänsä kertovat hänelle selvemmin kuin sanat: »Rakastan sinua, Ilonka»! hänen tunteistaan, silloin on Ilonkan silmien edessä sellainen kultainen näky — joka on todellisuutta — että siihen verrattuina kangastuksen kuvat ovat vain vaaleita ja tunteettomia jäljennöksiä.