Mutta herra oli antanut namusia lapsille. Hm, namusillahan ne nyt köyhien mahat täytetään. Mutta hyvä merkki sekin. Aikoihin ei ole ollut niin: namusensa pidätti herra … kostaakseen, hihii. Mutta kuinkas Muttinen nyt muuttui tällä tavoin? Ja neiti oli ollut Rosinalle enemmän kuin ystävällinen. Epäillyt oli Rosina häntä, kun hän silitteli Repekan poskea ja kehui lasta kauniiksi.
Sitten oli Rosina kuullut neidin niityllä neuvovan Lejalle, mistä lehmät löytyvät. Pieni asia, mutta…
Ja viimein olivat Rosina ja neiti jääneet kahden kesken tupaan. Muut naiset lähtivät tekemään kylpyvastoja. Oli neiti jutellut paljonkin: minkälaista on herran talolla kaupungissa, ja että sauna se on sielläkin, vaikka se herra pitää enemmän näistä maalaissaunoista, ja muuta.
Sitten tahtoi neiti maistaa leipiä, joita Rosina silloin juuri veti uunista. Rosina sanoi, että saahan tuon vaikka koko limpun. Neiti kiitti lämpöisesti.
Eikä herrakaan ollut murahtanut, neidin hänelle näyttäessä saamaansa leipää. Käskipä neitiä siitä muka niiailemaan.
Rosinan sydän on lämminnyt. Sallittaisiinko heidän elää yhä Putkinotkossa? Jos tuon tuvan nyt tosiaan voisi hommata kuntoon. Jos Mauno ottaisi jouduttaakseen Juutasta siihen työhön! Jos he yrittäisivät, miehet, niin Muttinen kai leppyisi. Yrittäisivät sen verran, että korjailu olisi edes alulla Muttisen lähtiessä takaisin kaupunkiin, hyvänä enteenä Muttiselle.
Ja sittenpä voisi tuvan rakennuttaa loppuun vaikka vierailla, syyskuulla… Näistä uusista hommista saaduilla rahoilla.
Ne uudet hommat alkavat nyt … viimeinkin.
Mutta tuskin ne ovat päässeet alkuun, niin nekin tuovat Rosinalle uutta huolta. Nyt vasta suuntautuu ajatus siihen, mihin ne voivat viedä: kaikenlaisiin ikäviin rettelöihin, ruununmiestenkin kanssa…
Ja häpeään ehkä.
Mutta eihän Rosina muuta voinut! Tällaisella perheellä olisi nälkään näännytty. Lapsia! Ja ne niistä, joista pitäisi apua jo lähteä, millaisia ne ovat? Älykäs ja reipasluontoinen Ananias … kun siitä tulisi reilu mies! Mutta nyt se joutuu jo näihin hommiin avuksi. Entä Saara!
Se Saara!
Rosinan mieli myrtyy Saaraa ajatellessa. Saara oli ollut kaivelemassa hänen kaupunkinyyttiään illemmalla, äidin mennessä lypsyltä tupaan. Saara oli silloin tuvassa yksinään. Maunon Pertta ja Sanelma, joiden mukana Saara oli tullut vastoja tekemästä, seisoivat pihalla ja juttelivat Muttisen kanssa. Saara penkoi nyytistä niitä Rosinan rohtopulloja, se kun aina kaikkea kaivelee. Oli saanut käsiinsä paitsi korpinrasvoja ne tipat. Rosina oli siepannut ne häneltä pois. Mutta Saara oli sanonut, että mitä noista peittelee, kyllähän ne tietää: mitä muka tuollaisilla, ei niistä mitään apua lähde. Rosina kysyi, että mihin niistä ei lähde apua. Mutta Saara ei ollut enää vastannut. Oli vain kääntynyt selin ikkunaan, ja siinä seisonut. Eikä Rosina ollut voinut enää kysellä lisää, niin ovat tällaiset asiat ilottavia, äidin ja tyttären välillä. Ei lyhyeen tuokioon. Mutta kuitenkin tahtoi hän tietää jotain. Kuitenkin hän tiukkasi Saaraa vastaamaan, onko totta mitä Maunon Pertta sanoo, että Saara on rypenyt miesten kanssa? Saara nytkähytti pystäjä olkapäitään, ei tunnustanut mitään. Ja rupesi nyyhkyttämään.
Illan taivas paistoi keltaisena. Päivä oli kyllä mennyt Saaralta rupatellessa, mutta hiljainen ilta toi tuumimisen. Kitkeriä muistoja tervahöyrystä, jossa hän oli pitänyt lystiä sen yhden laivamiehen kanssa, mutta josta hänet oli ajettu pois. Ja sitten tuli viimekesäisestä naurusta itku. Eikä se laivamies tule ottamaan häntä, mutta vain kirjeissään latkuttaa. Saara oli tänään yrittänyt päästä teeterskaksi tavatakseen häntä satamissa, joskin myös tämän ikävän kotielämän vuoksi. Ja oli heittäytynyt sitä varten Eeli Persikan kynsiin. Mutta Lutmitvuorelta lähtiessään ei Persikka ollut luvannut mitään, se rutkale.
Nyt oli Rosina vaipua maan alle, kun Saara lopuksi sanoi, että itsehän äiti oli lähettänyt hänet sinne tervahöyryyn. Syytti Rosinaa, samalla kuin myönsi tällä syytöksellään todeksi Maunon Pertan ja muiden jutut.
Enempää ei Rosina tahtonut kuulla. Ei voinut, oli se kuultava mitä tahansa. Aavisti äidille kaikkein surullisinta ja katkerinta. Ja hän käski Saaraa nopeasti olemaan hiljaa, ettei olisi puhunut lisää, kun Juutaskin tuli tupaan. Juutas tuli etsimään papereita tupakkoihinsa. Rosina ei vastannut Juutaksen kysymykseen, mitä hän Saaralle muka motkotteli, vaan pujahti konttoriin, kantamaan pöytään illallisruokia. Pertta Kinnunen näet tahtoi syömistä.
Ja vieläkin myyttäisi Rosina Saaralla viinoja, jos se tosiaan saisi paikan oikein laivassa.
Mutta…
Niin se käy … kohtalo kuin sallittu…! Tällaisia niistä lapsista tulee.
Ei, ei tahtoisi Rosina niitä lisää.
Hyst! Rosina, joka kuuntelee kaula pitkällä korsun takana saunalle päin ja kokoaa toisella kädellä ääntä korvaansa, erottaa, miten mummo etsii nyt kodassa keppiään. Mummo voihkailee jotain … kenelle? Leja kuuluu antavan hänelle kepin. Ja sitten kömpii mummo kynnyksen yli puolipukimissa ja istahtaa saunan edustalla kivelle ja ähkii:
"Hoh, hoi."
Leja pyytää Maunon Pertan Sanelmaa viemään lapsia tupaan siksi aikaa, kunnes sauna raivataan yökuntoon. Ja pikku Sanelmaa käskee hän muuttamaan tuvassa Repekalle toisen mekon. Sanukka juoksee alaveräjälle ja kiipeää pihalle.
Sitten lähtee saunasta iso Sanelma, kantaen Repekkaa ja taluttaenEsteriä. Ja Maunon Perttakin röijyä päälleen pujotellen.
Kun Pertta on kadonnut aittojen taakse, pönkittää Rosina vielä läävän välikön oven, jonka edessä hän seisoi, pönkittää seipäällä eikä tuolla hirmuisella hirrellä. Ja kiiruhtaa saunalle. Sanoo kodassa Lejalle joutaneensa viimein hänkin, ja kysyy, onko se neidin selkä edes pesty.
Ja onneksi se ei olekaan vielä pesty. Leja ammentaa vettä padasta neidille, joka istuu saunassa alhaalla. Leja aikoi juuri ruveta sitä pesemään. Mutta nyt tahtookin Rosina pestä neidin. Hän sanoo, että Lejalla on muuta hommaa vielä: haettava saunaan pikku Luukas, sillä pitäähän sille Luukkaallekin kylpy, ja sitten olisi Lejan kannettava heiniäkin aitan ylisille, Maunon väelle. Ja Maunolle… Missäpä Mauno muuallakaan sitten … nukkuu. Saara pukeutuu kodan penkillä. Häntä kehottaa Rosina lähtemään Lejan avuksi, kehottaa ystävällisesti…
Ja kun sitten Leja ja Saara ovat menneet ja Rosina on saunassa, eikä kodasta kuulu enää mitään, tahtoo hän puhua neidille, jonka pyöreää selkää hän pesee, huolellisesti ja hitaasti. Leja tuo pikku Luukkaan äidille, ja lähtee uudestaan pois. Rosina nousee lauteille ja istuu siellä, polvellaan pieni Luukas. Se ei itke, vaan ainoastaan yhkii ja katselee tyytyväisenä, miten puolin äiti häntä käänteleekin, repsuttaessaan häntä pehmeällä vastalla, asetellen vatsalleen tai selälleen. Mutta yhtäkkiä keskeyttää Rosina Luukkaan kylvettämisen ja puhkeaa itkuun. Ja kun Lyygia kysyy, mikä hänellä on, sanoo hän, lapsi laihoilla polvillaan, että hän luulee olevansa niin. Ja tämä Luukaskin on vielä niin pieni. Ja se on jälleen puutteen lisä. Ja Rosina on koettanut kaikkea… Eikä taida mikään auttaa siinä? Eikä kukaan häntä auta. Ja neiti on ollut Rosinalle niin hyvä. Ja neiti on oppinut, lukenut kirjoja…
Lyygia ymmärtää, mitä Rosina tarkoittaa.
Lyygia on lukenut: kirjanpitoa, keittokirjoja ja kauniita romaaneja.
Ja mitä hän tällaiseen? Jos hän ei saunan lämmöstä muutenkin punottaisi, niin hän punastuisi.
Oh, jos hän osaisi jotain, hän, jolla mielipahakseen ei ole lasta, kun Muttinen ei hänelle sitä onnea anna, se itsekäs ja omituisen synkkä pohjaltaan, niin hänkö tällaisia kauheita. Ja Rosinalle! Herra Jumala, Rosinahan voisi puhua pitkin koko Kenkkuinnientä ja maailmaa! Ei, ei, ei mitään, eikä hän tiedä mitään. Yleensä hän epäileekin talonpoikia: nehän puhuvat toisista ihmisistä pahaa vielä paljon enemmän kuin sivistyneet.
Rosina selittää vähän lisää.
Ei, ei ymmärrä Lyygia, mitä Rosina tarkoittaa. Alkaa lohdutella suruissaan, että minkäs sille voi. Täytyy vain ponnistaa … elää. Silloin ei Rosinan auta muu kuin ruveta leikinlaskuun ja sanoa, että minkäs sille. Kun se Juutas onkin sellainen mörikkä … kyntömiehen työn se osaa, hihii. Ja minkäs Rosina puolestaan luonnolleen…
Ja sitten huutaa Aapeli Lyygiaa, joka onkin menossa kotaan. Muttinen sanoo pihalta, että on jouduttava, sillä tässä saatetaan vilustua.
Lyygia pukeutuu nopeasti.
Muttinen istuu nyt tuvan portailla. Pois hän tuli pirtistä, hautomasta itseään kuuman takan kupeeseen. Siinä hän lämmitteli sen aikaa kun Käkriäinen asetteli tupakoitaan uuniin, asetteli pistäen välillä piippuunsa ja sytytellen sitä … tulitikku räsähti ja valaisi hetkeksi hänen naamansa, jossa pienet silmät kiiltelivät syvällä koloissaan. Ja luudanvarrella uunia sorkotellen jutteli Käkriäinen tupakoiden viljelemisestä; miten ne on sonnitettava lujasti, ja miten kukkia niistä nypittävä, ja katkottava varkaita: varkaat ovat haaravesoja. Jos varkaita ei ota pois, niin silloin ei tule se ihan paras tupakka. Mutta eipä noita ole Käkriäisellä tullut tarkoin katkotuksi, kelpaavat ne hänelle tällaisetkin tupakat, varkaineen. Mutta kukat hän on nyppinyt ja poltellut piipussaan muun tupakan loppuessa. Kitkeriä ne ovat, mutta niistähän se voima lähteekin…
Ananias ja Mauno ovat istuneet aterioimassa pimeässä tuvassa, sillä lamppu on ollut saunassa. Jopi on vahtinut Luukasta, syöden leipää ja piimää.
Mutta kun Juutas viimein on mennyt pöydän ääreen, ja myöskin Malakias tullut Topin kanssa illalliselle, kietaisi Aapeli yhtäkkiä ryssänpaitansa lujemmin ympärilleen ja lähti portaille mutisten:
"Voi turkkilainen … kuin ukkosen tappama pirunraato."
Juutas naurahti:
"Hähä."
Kyllä hän kuuli tuon Muttisen mutinan, joka oli samanlaista kuin usein ennenkin. Että Malakias ja Topi … ja hänkin, itse Juutas. Ja hänen teki mielensä naurahtaa sitä kuullessaan takaisin, harmista. Naurahtikin jo. Mutta ei hän nyt virkkanut Muttiselle enempää. Hiljalleen ainoastaan mörähti Maunolle ja pojilleen, kun herra jo istui ulkona portailla, mörähti piimätuoppiin, josta juuri ryyppäsi, niin että kärpäsparvi pörähti siitä hänen silmilleen. Käkriäinen mörähti:
"Herrat … niillä se on … tuoksuva nenä."
"Porvaleilla!" virkahti Ananiaskin.
Ja sitten vilisti pieni musta Sanelma tupaan. Ja Maunon Pertan Sanelma kantoi alastoman Repekan portaille, laski hänet sylistään siihen ja käski juoksemaan sisään. Aapeli kysäisi, katsellen Repekkaa, joka teki unesta ja saunasta väsyneenä portailla itkua:
"Eikös sinun ole vilu? Oletko sinä pikkuinen poika?"
"En oo'", äännähti pikku Repekka. "Mie oon tyntymättäin talvettu."
Maunon Pertta, joka myöskin joutui mökin ovelle, sanoi:
"Mikä olet?"
Maunon Pertan Sanelma vastasi:
"Sanoi olevansa syntymästänsä salvettu."
Jopin ääni inahti hämärästä tuvasta:
"Se onkin sitten, se Repekka … kuin mikä … itse Ruuna-Mikko."
"Mikä?" kysyi Aapeli korviaan höristellen.
Topin ääni jatkoi Jopille:
"Tai itse olet! Itse pelkäät kukka-rroitasi … luulet ha-rrakan vievän saunatiellä."
"Niin, kun äiti ja isommat pelottelevat!" puolustautui Jopi.
Leja pujahtaa nyt Muttisen ohitse tupaan, jonne pikku Repekka on mennyt, keikutellut. Siellä Repekka inttää Lejalta lilliä. Ja Leja pukee pikku siskoaan, juttelee siinä ohella:
"Niin … niinhän se Jopi-parka ennen. Mutta eihän se nyt enää. Ennen kysyi, miksi ei Sanukalla ole sellaisia kuin hänellä. Niin äiti sanoi, että ne oli harakka vienyt. Ja sitten … Jopi niitä peitteli."
Jopi sanoo:
"Niin … mutta en minä mikä Ruuna-Mikko."
Maunon Pertta huudahtaa:
"Ruuna-Mikko! Ruuna-Mikko!"
"Mikä se on?" kysyy taas Muttinen.
"Juutaksen tuttuja, könttyrän", vastaa hänelle Maunon Pertta.
"Häh? Juutaksen?" örähtää Käkriäinen. "Joutavia … ne sellaiset jutut.Painavat … vanhan naulan ja ison kiven."
Aapeli utelee, ovelle tullen:
"Mi … mikä se sellainen?"
Saarakin joutuu tupaan…
"Sille miehelle kävi helvetin hullusti!" sanoo Maunon Pertta. "Viinaa joivat, holkkivat. Toisten ukkojen kanssa humalassa! Se sen tietää, tuo Juutas. Se tietää! Se on…"
Käkriäinen örähtää jotain. Mutta sitten ei hän malta olla kertomatta. Jos Maunon Pertta sitä rupeaisi kertomaan, niin se voisi johtua sanomaan, että Juutas itsekin … viinojen kanssa. Tarinassa näet puhutaan viinasta. Siihen ei Käkriäinen nyt tahtoisi koskettaa. Koko illan hän on sellaista juuri välttänytkin. Mutta mitään takeita ei ole Maunon Pertasta, molskaajasta. Ei, parempi on itse kertoa, etujensa mukaisesti. Ja Juutashan se osaakin tarinoida.
Käkriäinen huudahtaa:
"Mitäs sinä, Pertta, että joivat muka, holkkivat! Eivätkä holkkineet…Kun ryyppäsivät. Eikä se minun tuttujani, Pertta, se Ruuna-Mikko.Tunsivat sen muutkin, sen ukon. Niin mitenkäkö se sitten oli?Odotahan… Näin se oli."
Käkriäinen on hetken vaiti, ja naurahtaa ja kertoo:
"Heh … yhdessä talossa siellä entisillä asuinmailla … kestikievarin mökissä silloin oltiin… Silloin ennen. Niin yhdessä talossa isännät ryyppäsivät … viinaa… Kun viinaa saatiin siihen aikaan polttaa, nythän sitä ei saa. Kova on laki, tiilenpäitä siitä lukemaan joutuu. Mutta ennen saivat vapaisuudessaan polttaa. Niin olivat isäntämiehet sitä keitelleet, mokomaa. Ja siinä talossa ryypänneet, pulskassa, monta vuorokautta yhteen lateriin. Meneehän siinä pää sekaisin sellaisessa, se on sellainen luokka… Niin tuota, se on sellainen aihe … että yhdeltä isännältä oli loppunut viina. Oli juottanut vieraille omansa, oli sen talon isäntä. Ja mitenkäs hän? Hän ei kuin rehlehtieraamaan naapureilta viinaa. Sanoi toiselle, että: Anna, veikkaseni, minulle kannu viinaa. Ja että sinulla on kotonasi, mene hakemaan. — En anna, sanoi toinen. — Anna veikkaseni, rukoili se, jolta oli viina loppunut… Ja niin kauan rukoili, että yksi naapureista sanoi sille isännälle: Saat sitä, ja saat kaksi kannua, jos annat salvaa itsesi."
"Voi p—rrkele!" sorahuttaa Topi.
"Nii-ni!" vahvistaa Käkriäinen ja vaikenee.
Aapeli nauraa ja kysyy:
"No, entäs sitten?"
"Ja se tapahtui!" huudahtaa Juutas.
"Tapahtui?" ihmettelee Muttinen.
Käkriäinen jatkaa:
"Nii-ni: kun toinen kauan rukoili viinaansa, eivätkä toiset ensin antaneet. Mutta se lupasi heille ainoastaan toisen killunsa."
Ananias ja Maunokin nauravat. Maunon Pertta tyrskähtää.
Juutas Käkriäinen jatkaa:
"Mutta kun heidän piti rehlehtierata sitä toista … niin puukko luiskahtikin, ja menivät molemmat. Emäntä oli ollut ruokia isännille uunista vetämässä, ja kun näki, mitä ne miehet rehlehtierasivat, killuja, niin se säikähti ja huusi. Ja sitä huutoa se lienee hänen miehensä pelästynyt, ja silloin puukko luiskahti, ja hehheh … molemmat menivät."
Syntyy hiljaisuus. Aapeli kuuluu siunailevan ja viheltävän. Jopin kimeä ääni kysyy nyt:
"Entäs sitten?"
"Sittenkö?" vastaa Juutas Käkriäinen. "Mitäs … sitten. Sitoivat kilkit … ja hän sai kaksi kannua viinaa. Ja sitten ryyppäsivät."
"Se on vale", huudahtaa Maunon Pertta.
"Ka, ka! Valeko?" hokee Käkriäinen. "Kun olen itse nähnyt miehen. Tuttunsa olen. Vanha ukko, kuusissakymmenissä, elää vieläkin. Kaikki hänet tuntevat. Sanovat Ruuna-Mikoksi. Siitä se on sen nimi."
Maunon Pertta huudahtaa:
"Vale, että … tai jos lie. Ne ryyppäsi. Ruuna-Mikko! Ruuna-Mikko! Hyi saakeli!"
Lyygia tulee tupaan, kainalossa leipä, jonka hän haki juuri aitasta.Hän kysyy, mitä Muttinen nauraa. Aapeli hirnahtelee vain.
Ja Lejan huuto kajahtaa ulkoa, ensin heikompana ja sitten kiljaisten. Leja käskee Saaraa ja Topia mukaansa niitylle, tuomaan Maunon väelle makuuheiniä. Maunon Pertta hoputtaa Saaraa, sillä hän itsekin lähtee Sanelmansa kanssa ladolle. Ja pikku Sanelma ei sano rupeavansa yksinään pentuja vartioimaan, vaan juoksee hänkin Topin ja naisten perästä ulos. Tupaan jäävät ainoastaan miehet ja pikku tytöt.
Myöskin Muttinen ja Lyygia tekevät lähtöä, sillä Aapelihan tahtoo päästä lämpimikseen kävelemään. Ja niinpä toivottavat he kaksi Käkriäisille ja Mauno Kypenäiselle hyvät yöt ja katoavat mäen töyryn taakse, Aapeli ensin ja sitten neiti kantaen lakanoita ja hyvältä tuoksuvaa leipää. Tuskin he ovat menneet tuvasta, kun Mauno työntää puukkonsa tuppeen ja sanoo:
"Nyt, Ananias ja Juutas, sitä lähdetään."
"Ja me lähdetään!" vahvistaa Ananias nousten pöydästä. "Mitäs se kello on?"
Ananias raapaisee tulta ja katsoo. Kello on kymmenen.
Pikku Jopi kysyy:
"Niin tuulaalleko lähdette? Isä … laskekaa mukaan."
Malakiaskin sanoo verkalleen:
"Jos … minäkin…"
Mutta silloin Mauno äännähtää:
"Sinä… Meidän Sanelma tulee mukaan, haha."
Käkriäinen hokee:
"Kyllä, kyllä lähdetään. Mitäs, Jopi … kotiin jäät, lepäilemään.Lähdetään … kunhan tässä ensin tupakat…"
Juutas hommailee tupakoitaan uunista.
Mauno on jo mennyt pihalle. Ananias ottaa orrelta pyssynsä. Käkriäinen pistää poskeensa mällin ja hyväilee ja lohduttelee siinä vielä pikku Repekkaa, joka tahtoo mammimaan. Ja sitten ontuilee Käkriäinenkin Ananiaksen ja Maunon perästä pihalle, jossa tuskin erottaa Ananiaksen pyssynpiippua.
Rosina tulee saunasta.
Yläaitan ovella sälyttää Mauno Juutaksen selkään suurta jauhosäkkiä. Ananias on alempana aitan edessä: sovittelee atrainta ja tulikouraa olkapäilleen. Hurja ja Jopi ovat juosseet Ananiaksen luokse. Rosina huomaa siinä Jopin. Ja hän on hyvillään, ettei Jopi ole Maunoa ja Juutasta katselemassa. Rosina pyytää Jopia menemään saunaan, vartioimaan pikku velimiestä kunnes äiti tuo sinne tyssitkin. Ja kun Jopi sanoo, että onhan saunalla mummo, niin Rosina käskee häntä. Ja äidin poika totteleekin, tosin melkeinpä itkemäisillään.
Nyt rientää Rosina yläaitalle ja supattaa Maunolle, eikö tätä voisi tehdä kuitenkin ilman Ananiasta. Mauno hymähtää vain, ja alkaa mennä Juutaksen perästä, joka tallustelee keskellä pihaa, raskaan säkin alla. Vielä varoittaa Rosina huokaisten Maunoa pitämään silmänsä auki … ensin, kun he koluuttavat siitä tiinua läävän ovelta, ettei mummo huomaisi. Ja kehottaa sanomaan mummolle, että he menevät tuulaalle, niinkuin menevätkin.
Rosina katsoo hetken miesten menoa.
Ananiaksen hahmo vilahtaa saunan ohitse. Samoin Maunon, läävälle ja korsulle päin. Juutas painui säkkeineen rantaan.
Repekka itkee tuvassa. Se juoksee portaillekin itkemään. Rosina vie hänet sisään.
Siellä lyyhähtää Rosina lattialle pikku Repekan eteen, joka pyrkii syliin.
Malakias syö yhä, kalanruodot ratisevat hänen hampaissaan. Taivas on luoteisen puolelta samea. Kaakossa päin hohtaa kellertävä kuu.
Omaa syöntiään ei Rosina muista. Päivä on mennyt, helteineen ja puuhineen.
Aletut uudet puuhat tuovat painavaa huolta. Mutta täytyy otella.
Miksi se kana oli kuollut juuri tänään, jolloin näitä alettiin?
Ei, ei ollut neidistäkään Rosinalle apua. Ei tahtonut auttaa! Sillä kyllä se ne tietää, herrasihminen ja kouluja käynyt. Se ei tahtonut.
Ainainen epäilys ja vihakin parempia kohtaan tuikahtaa Rosinan sydämessä.
Yksin hän on tässä perheensä puolesta taistelemassa. Jos ei häntä olisi, ei apua muutakaan … mistään. Apua näille … hänen omalle lihalleen ja verelleen.
Yksin sallittuakin vastaan kamppailee.
Ylen hellästi vetää Rosina pikku Repekkaa syliinsä. Hyväilee tyttöä, silittelee hänen kosteaa ja tuuheaa tukkaansa, painaa suunsa hänen suukkoonsa, sokeltelee ja livertelee, sanoo kantavansa hänet mammimaan, saunaan. Sanoo Esterinkin kantavansa, toisella käsivarrellaan. Ylen hellästi huokaisee hän ja naurattelee pikku Repekalle:
"Oletko sinä … oletko sinä äidin tyttö? Oletko sinä minun kultaiseni!Voi pikkuistani! Oletko, oletko sinä äidin pikkuinen p—eru?"
Uninen pikku Repekka ynisee puolittain iloisesti:
"En mie oo äitin pielu."
Kolmaskymmeneskuudes luku
Nyt istuu mukavuutta rakastava Muttinen huvilansa kuistilla. Korituolissa ja keskellä pehmeitä pieluksia, jotka Lyygia on sovitellut hänen ympärilleen. Onpa Aapeli sitäpaitsi kääritty paksuihin huopiin, ja villainen pipomyssy on hänellä päässä. Kello on yli puoli yksitoista. Lyygia askaroi sisällä, Aapeli on kuistilla yksinään.
Ilta tuntuu syksyiseltä. Kuu paistaa, tuolta parikymmentä vuotta sitten kasketun ahon takaa, melkein täysi, mutta himmeä kuu, keltainen ja punertava. Sitä kuuta muistuttaa suuri paperilyhtykin, joka palaa lekuttaen pöydän kohdalla kuistin katossa. Toinen paperinen lyhty, sinisillä ja keltaisilla kuvioilla koristettu, loistaa kuistin toisesta päästä. Ja näiden kahden lyhdyn välissä riippuu köynnöksenä muutamia pienempiä.
Aapeli kirjoittaa jotain. Välistä hän katselee ylös siniseen kattoon ja noihin paperilyhtyihin, ja katsellessaan hän muistaa, että tuon sinikeltaisen lyhdyn hän sai kauan sitten Lauri Falkilta. Siitä lienee yhdeksänkin vuotta. Yhdessä he olivat lyhtyjä ostamassa, tehdessään kerran talvella lähtöä tänne Putkinotkoon, viettämään kahden kesken joulua. Aapeli osti pallomaisen punaisen lyhdyn. Ja Lauri Falk hänelle lahjaksi siromman, japanilaisen ja sinikeltaisen. Näiden valossa he sitten, kun Käkriäiset olivat menneet Aapelin ja Laurin joulupuulta mökkiinsä, viettivät hiljaista iltaa pakinoiden ja lueskellen kuuman viiniglögin vieressä. Täällä ne lyhdyt olivat unohdettuina monet vuodet, huvilan ullakolla, kunnes Lyygia ne löysi. Nyt tänä iltana saivat toisia tovereita: nuo muut ja pienemmät lyhdyt. Ne jälleen ovat Aapelin rouvan varustamia häihinsä, Muttisen kaupunkilaistalossa vietettyihin… Pian ne joutuivat ullakolle, nekin … siellä kaupungissa, lyhyen onnen jälkeen…
Eikä Lyygia, joka ne siellä näki, oikeastaan suvaitsisikaan niitä, koska hän sai tietää, kenen hankkimat ne ovat ja mitä varten… Lyygiaa sellainen harmittaa.
Mutta nehän ovat vielä aivan ehyet ja muutenkin sievät. Siksipä ei hän malttanut olla tuomatta niitä tänne, Putkinotkon iltojen iloksi… Juuri äsken pisti hän kaikkiin lyhtyihin kynttilät ja ripusti ne palamaan kuistin kattoon, ikäänkuin tuliaisjuhliin.
Eipä niitä häälyhtyjä tarvitse muistaa, jos oikein järkevästi ajattelee.
Pöydällä on, paitsi kirjoja ja papereita ja tietysti myöskin karamellejä, lamppu. Yöperhoset räpistelevät sen lasin ympärillä, josta suuntautuu heijastus kattoon ja valaisee siitä sinisen pyörylän.
"Hohoi, niin se aika menee", huokaisee Aapeli jälleen tuohon loistavaan pyörylään tirkistellen. Sitten hän kirjoittaa, hitaasti ja rauhallisesti, maiskutellen namusia. Hänen harmaissa silmissään on sekä onnellinen että alakuloinen hymy.
Ilta on viilentynyt, mutta vielä lämmin. Erämaa kuistin ympärillä tumma. Korkeat koivut ylenevät syreenien seasta kohti taivasta, jolla kuultaa jo heikosti kellertäviä tähtiä. Koivuissa sirisevät heinäsirkat, nousten näin syksyllä puihin.
Ikäheinät värähtävät silloin tällöin kuistin pylväissä, mutta punakukkaisesta kinnukkapensaasta portaiden vierestä tuikkivat kiiltomadot: ne ovat kuin mitäkin sinisiä ja vihreitä pirujen silmiä. Tuolta mäen takaa Muttinen niitä äsken keräili, tullessaan Lyygian kanssa mökiltä, hämärästä lepikosta, missä tuskin enää polkua erotti. Eihän Lyygia mitenkään itse uskaltanut koskea sellaisiin karvajaakkoihin, vaikka ne olivat kauniita ja hänen teki niitä mieli.
Nyt ne kiiluvat täällä monta iltaa, kunnes leviävät sinne tänne … karkaavat pois…
Puutarha on pikimusta, jos yhtäkkiä lampun valosta luo siihen katseensa. Vähän vain hahmottaa omenapuita: niinkuin luurangot kapuaisivat sieltä ylös rinnettä … jos luurangot olisivat mustia.
Lahden ympäristökin pimeä; ei erota Muttisen ylpeyden esinettä, moottoriakaan, vaikka se on kuistille näkyvässä paikassa.
Luoteinen taivas kuultaa yhä keltaisena.
Lyhyt pohjolan kesä…
Kuuluu koiranhaukuntaa pimeästä. Kahdeltakin suunnalta. Kovempi on valkean Hurjan ääni mökiltä. Ja toinen, jota tuskin erottaa, tuo heikkoja silloin tällöin keskeytyvä, sävyltään ikäänkuin pimeyttä kammova, voi olla Sahan hovilta.
Hurja se räyskyttää kaiket syysyöt. Juoksee yhtä hyrrää mökin ympärillä ja haukkuu ulapalle ja synkkiin rotkoihin, milloin risahduskin kuuluu. Mutta jos kuka tosiaan tulee öiselle mökille, juoksee koira vinkuen mökin oven taakse pakoon.
Viimeisinä vuosina on Putkinotkon mökillä alkanut liikkua. Viinankuljettajia. Sekä Potamiasta soutaneita kelmejä, jotka ovat Käkriäisen tuttaviksi tultuaan ruvenneet haluamaan paitsi Aapelin risuja kurjiin tölleihinsä myöskin Juutaksen verkkoja, ja maitoa hänen lehmistään, lypsäen niitä varkain. Ja isompien talojen saarista ne varastavat lampaita.
On hunsvotteja muuallakin. Mutta Putkinotkossa! Sellainen pesä onPutkinotkosta vähitellen tullut.
Järveltä kuuluu nyt kumeaa ja tahdikasta jyskettä. Se jyskytys vahvenee. Ja sitten ilmestyy saarten väliin laivan vihreä etumaston lyhty. Savutorvesta suitsuaa ilmaan punaisia ja kultaisia säkeneitä. Hinaaja kuljettaa siellä halkolotjia tai tukkilauttaa. Se jyskyttää lyhyen aikaa kovemmin … saarten aukossa. Sitten se katoaa oikealle, etelään päin, Saimaan alarannan sahoja tai Viipuria kohti.
Lahden perukassa leijailee usvaa.
Niin menee hetki.
Nyt tulee Lyygia kuistille. Laulaen hän tulee: hänen hyräilynsä kuuluu iloisesti pienestä salista. Se hyräily lähenee, ja keinuvin, muurahaishoikin vyötäröin hän ilmestyy kuistille. Hän kantaa Aapelille suklaata ja torttuja, ja itselleenkin. Asettaa tarjottimen pöydälle ja istahtaa Aapelin polvelle. Aapeli työntää kynän ja paperin tuonnemmaksi.
Vastarannalla syttyy kirkas tuli.
Lyygia katselee sitä ja huudahtaa:
"Kas, nyt ovat Käkriäiset varmaan tuulastamassa."
Mutta Aapeli arvelee, etteivät he niin kauas vielä liene ennättäneet.Onhan niitä muitakin tuulastajia.
Sitten heittäiksen Lyygia Aapelin kaulaan, kurottautuu suutelemaan häntä. Ja keinuttaa itseään siinä kuin kiikkutuolissa ja hyräilee:
"Kiikun, kiikun! Mitä sinä kirjoitit? Etkö näytä sitä vieläkään?Kenelle sinä kirjoitit? Hm, nyt minä olen nyreä. Nyt minä lähdenPutkinotkosta pois! Koska sinä muille kirjoittelet."
Hän nyökäyttelee päätänsä ja rypistelee kulmiaan. Mutta pian huudahtaa hän:
"En! En koskaan minä lähde Putkinotkosta! Minä tahdon olla täällä aina.Rusinansyöjän kanssa. Onko rusina-apinani tyytyväinen?"
Aapeli tietää:
"Apina on tyytyväinen. Muttisen Aapeli voi täällä kuin pukki…"
"Kaalimaassa. Attisen Muupeli!" jatkaa Lyygia, vääntäen leikillään sanoja, niinkuin nuoren naisväen usein on tapa.
Aapeli toistaa vielä:
"Niin, Muupeli voi täällä kuin porsas pavussa."
Hän katselee hymyillen neitiin. Ja alkaa puhua kuin jotain kauan ajattelemaansa:
"Täällä erämaassa…! Odotahan, kohta saat kuulla, mitä tuohon olen raapustellut. Sillä niin tyytyväinen olen nyt Putkinotkoon. Tämä ensimmäinen päivä ja ilta … mainioita! Riittäisiköhän sitä iloa nyt hyvinkin kauan? Sillä nyt: missään maailmassa ei ole tällaista paikkaa. Kuinka … rauhallista, ja kaunista … kesällä. Katso tuota kuutakin! Onko missään maanpallolla sellaista kuuta kuin meidän Putkinotkossa, punaista ja pyöreää? Mikään kultaraha ei ole sen arvoinen! Ja kuule noiden koivujen suhinaa, alakuloista … joskus se tuntuu. Mikään musiikki ei ole sen vertainen, tämän Suomen erämaisen musiikin. Kuinka mukavaa köllötellä täällä … riippumaton pohjassa kuin lahna haavissa. Tai muuallakin köllötellä … nurmikossa kuin pässi. Taikka aurinkoisella rannalla, maha paljaana. Entäpä sitten saunan lauteilla, ähkiä, puhkia ja röhkiä. Tai kävellä lepikoissa, joissa itikat kauniisti laulavat. Ja onkia … miettiä maailman myllerryksiä, ja muistojaan. Ja lueskella… Olla kuin onnenkukko. Kun saa kerran olla. Pysyä syrjässä … niinkuin suomalaisen halu parhaiten vetää. Poissa pölyäviltä kaduilta, selluloosatehtaiden tuoksusta. Kaukana kilpatanterilta… Ohhoh, paljonpa saisi antaa tälle Aapelille väliä ennenkuin hän vaihtaisi sänkynsä ja saunansa ja hietikkonsa mihinkään muuhun … nyt enää. On jo aikansa seisonut tiskin takana. Miksi ajaa rikkauksia? Nähdä vaivaa? Kuoleehan ihminen kuitenkin. Parempi on maiskutella sitä vähää, mitä on saanut kootuksi. Juu, juu, satatuhatta ja viisikymmentä miljoonaa Ryssänmaan ja Saksan keisarien parhainta ritarimerkkiä hylkäisi hän mielellään … jos niitä hänen rintaansa tungettaisiin … ja onkisi sen sijaan pieniä ahvenia ja punasilmäisiä särkiä. Mitä ovat maailman makeudet? Parempi … olisi … hyvä sydän vaikka kehnon takin kätkössä. Sellainen … pitäisi Muttisellakin olla … sydän nimittäin."
Lyygia ihmettelee:
"Mikä sinulla on? Miksi sinä puhut noin."
"En tiedä", sanoo Aapeli. "Muuten vain olen … mokomanlainen… Kuules, mitähän tuo Mauno Kypenäinen teki täällä? Se mustaverinen mies, tiedäthän. No, mutta … olkoon. Rauhaa minä tahdon. Vanhaksi tulen. Siksi minä tahtoisin olla niin peijakkaan hyvä! Muistotkin täällä minua siihen kehottavat. Ja kirjat, tuossa pöydällä, mainiot toverit, jotka antavat tällaisen porsaan seurustella kanssaan. Nuo mahtavat kirjat, Cervantes, Rabelais, Tolstoi. Ne eivät olekaan mitään Ibseniä, itseään peilailevaa, eivät mitään Rollandia, teoriain luurankoja. Eivät Hamsunia, sanahumpuukin sumua silmille. Niitä oikeita pelkkiä ihmisiä: aina lystikkäitä. Ja ne kirjat … ei sankarilorua, ulkokuorta. Ne ovat hymyä ja hyvyyttä… Mutta eipä nyt kirjoista! Muuta minä aioinkin sinulle tässä jutella. Sitä koskee tuo paperikin, jonka kyhäsin. Älä katso sitä ihan vielä. Anna minun ensin vähän mutista ajan kuluksi… Se paperi koskee näitä Käkriäisiä. Juutasta. Jolle nyt kostan. Kauheasti! Kun hän ei ole korjannut nurkkiaan."
"Niinkö?" äännähtää Lyygia ja tulee hiukan levottomaksi. "Sinäkö … kostat Käkriäiselle? Ethän? Haastatko sinä hänet käräjiin? Ajat hänet täältä pois? Voi, voi! Ja minä kun juttelin tänä iltana Rosinan kanssa. Vaikka pyysit minua olemaan Käkriäisille jäykkä, viime kesänä. Nyt en voinut olla … ja meillä oli hauskaakin. Ja lopulta hän oli niin avomielinen, että minun tulee sääli. Onko mörköni nyt minulle siitä vihainen?"
Aapeli vastaa Lyygialle:
"Mörkö? Odotahan. Kuulehan nyt. Puhutaan siitä asiasta. Kyllä … pyysin sinua olemaan heille näyttämättä liikaa ystävyyttä. Miksi sen tein? Koetin heihin kaikkein viimeistä keinoani. Oikeinpa komennella heitä. Nyt: ei ole sekään hölmön Aapelin keino heihin pystynyt. Kaikki on ennallaan. Vain lisää lapsia heillä. Ja pahemminkin: heidän mielialansa meikäläistä kohtaan. Ja siksi … minä kostan tälle Käkriäiselle! Tälle takkiaispehkolle! Tälle suojuurikkaalle! Tupakka-Jaakolle! Tälle metsänotukselle, joka karkottaa luotaan tulikiven tuoksulla, ellei muuta mahda. Tälle haisuketulle, jonka kanssa Aapelinkaan ei ole mentävä siinä suhteessa kilpasille. Kostan minä … köhniäiselle. Itsekkäälle kuin ainakin kansa on … ja ovat sivistyneetkin: sehän on inhimillistä. Tälle savolaiselle kerskurille … mutta enemmän kerskuu Pohjanmaa. Ovelalle niin kuin talonpojan muuallakin sopii olla. Ja ennen kaikkea karvaiselle luonnon lapselle, joka makaa … kuin karhu talvella. Ja hänen akalleen, naarastiikerinä karjuvalle. Ja koko hänen sukukunnalleen hamaan kolmanteen ja neljänteen polveen. Amen."
"Nyt sinä lasket leikkiä!" huudahtaa Lyygia. "Sano, mitä sinä heille aiot? Ethän häädä heitä, vaikka syksyllä uhkasit?"
"Odota!" vaati Aapeli. "Kuuntele… On niin hauskaa heistä puhua. Ja tahtoisin availla sinulle sydäntäni, lihavaa ja vanhaa, joka on viitsinyt heistäkin hiukan harmitella. Nuo Käkriäiset, metsäläiset! Ah, oli aika, jolloin tämä tyhmä Aapeli oli nuori, uskotko sitä? Jolloin hänen päässään liehuivat kultaiset kiharat. Niin, usko pois: kiharat kuin kartattua pellavaa. Silloin oli mies ollut kaupungissa viitisen vuotta, sekatavarain kauppiaan tiskin takana, myymässä sillejä…"
Lyygia huudahtaa:
"Ja rusinoita!"
"Ja lueskelemassa iltapuhteilla kirjoja. Kauniita kirjoja, joissa puhuttiin kansastakin. Ja vaikka olin tullut rusinoiden ääreen suoraan kansakoulusta ja näin tiskin takaa joka päivä tuota niin sanottua kansaa, niin muutamina vuosina ennätin kaunistua sellaiseksi, että kun sitten sain hankituksi vaivaisen kirjakaupan ja viimein huvilankin, olin kansaan nähden varsin kummallinen. Aivan tavaton! Oikea herra. Ja siihen aikaan, jolloin luulin Böckliniä taiteilijaksi ja pidin antiikkisaiheisista sankarirunoista, otin minä Juutakseni tänne mökkiin voudiksi. Eihän Lauri Falk aina voinut täällä unikkoja viljellä. Tarvitsin miestä, joka vartioisi asumustani talvella… Ja Aapelipa osasi valita miehen, hän, joka tunsi kirjoista kansan ja tiesi, että se on Saarijärven Paavoja. Mitäpä siitä jutella, että löysin hänet metsämökistä: kaiken olet kuullut. Sen kyllä herrakin huomasi, ettei se mökki ollut niin siisti kuin kirjoissa kuvaillaan salolampien rannoilla uinuvia metsämökkejä. Ei kukkivan pihlajan oksia ikkunanpielissä … silloin oli kesä. Mutta seinien raoissa punanahkoja … niinkuin yhäkin monella mökin Juutaksella. Ja onhan niitä täällä taloissakin. Eikä avattua raamattua pöydän päässä telineellä. Ja porsas oli melkein puhtain niistä pienistä, jotka leikkivät keskenään kätkyessä. Sellaista on enimmissä Suomen tölleissä… Mutta ne huomionsa työnsi Aapeli ajatuksistaan, jollakin tavoin surullisina ja ikävinä. Ja hän katseli kansaa sillä tavoin kuin on sitä totuttu katsomaan: mainiona. Ajatteli, että tämä Juutas-poloinen olisi esimerkiksi kovin ahkera, koska talonpoika yleensä on sellainen. Ja tietysti vilpitön. Tai ainakin uskoi Aapeli hänestä tulevan mainion, jos ulkonaiset olosuhteet sen sallisivat. Onpa hän koettanut niitä suhteita parannella … minkä on ymmärtänyt. Ei hän paljoa ymmärrä. Mutta pois oli Juutas saatava sieltä korvesta, joka oli viljelijälle vielä hirvittävämpi kuin tämä, raatamasta tosiaan orjan possakoita ahnaalle ja saidalle talolliselle. Aapeli antoi ihmisveljelleen muka paremmat ehdot. No, onnellinen kai Juutas niistä ensin oli. Ja kiireestipä pisti Rosina karstaisen kahvinpannunsa liedelle, ja sen pannun tulista nestettä juoden tehtiin sopimus, suullisesti kuin komean herran kelpasi. Ja hyvältä maistuikin Aapelista se kahvi, jota hän höysti myöskin muulla kuin taskussa tuomallaan konjakilla: mukavalla tunteella siitä, että hänpä täyttää kansaa kohtaan velvollisuuttaan. Ja ajaa samalla … omaa etuaan. Mutta kuinka voi ihminen auttaa toista? Minusta ei ole siihen. Olenhan hiukan koettanut, mutta… Ja mitäpä se nyt? Tarvitseeko työn onnistua? Eikö pitäisi riittää vain, että koettaa vähän auttaa…? Ja sitten haaveilin, kuinka tämä kansa, kun se saa ahkeran työnsä tuottamat edut, vaurastuu täällä. Pellot paranevat hurjaa vauhtia … muka. Ja rahvaan mökki on lopulta ilman punanahkojakin… Lupasinpa heille palstankin täältä … jos he täyttäisivät komean herran ehdot: vaalisivat hänen omenapuitaan … ja muuta vähäistä. Lupasin … hm, oman etuni vuoksi: että he nuo ehdot täyttäisivät. Sellainen houkuttelu oli itsekästä. Ja kaduinkin, raukka, lupaustani: Putkinotko kävi rakkaaksi minulle. Olin hyvilläni, etteivät he ehtoja täyttäneet. Ja samalla heiltä sitä vaadin! Se oli … rangaistukseni, se, etteivät he täyttäneet! Että toivomukseni saivat pitkän nenän. Olin näet aikonut elää kesät ja joskus talvisinkin täällä … niinkuin ainoastaan kansan seurassa saattaa elää. No, sinä tiedät, mitä siitä aikeesta tuli. Harmi … nähdä heitä porsaina. Ja puutarhani rappiolla. Juutas, joka ei luonnollisesti välittänyt ryytimaistani, valitteli, että pellot tarvitsevat niiden asemesta mutia. Ja … oikeassa hän olikin: tärkeämmät ovat kuitenkin köyhän pellot kuin kauneimmat omenapuut. Ihmisen henki, kurjankin, on kalliimpi turhaa ylellisyyttä. Ja kuolivathan nuo omenapuuni, niinkuin monet muut senaikuiset tuumani. Miksi ne kuolivat? Siksi, ettei näistä seuduista oikeastaan niille ole, liian kylmistä. Ei ainakaan ennenkuin lajit on tänne koulittu … vuosisatoina. Narri olin, että niitä istuttelin. Narri ja herra Käkriäisen silmissä, tahtoessani häntä mokomia vaalimaan. Ihmekö, jos hän kohteli sitten muussakin herraa herrana. Enkä minä ensin osannut häntä pahoin kovistella. Tuota kiviaitaa, joka kuului Juutas-raukan lupauksiin, odotin vähän aikaa … seitsemän vuotta. Sitten se nousi kontrahtipaperin nojalla. Ja jäi kesken, koska näet lakkasin kovistamasta. Mutta alussa, ah, kuinka hyvin Luoja itsekkyyteni rankaisi! Niinkuin kuningas Kambyses muinoin torjui egyptiläisten nuolet antaen sotamiehilleen kilviksi kissoja, joita egyptiläiset pitivät pyhinä, niin torjui myöskin Käkriäinen Aapelin kiristyksiä lisääntyvin lapsiparvin. Hyvin se parvi lisääntyi, ja lisääntyivät Putkinotkon mökissä punanahkat. Ja lisääntyi Juutakseni makailu … sillä eihän hänestä, joka ei ollut tottunut isännöimään, ollut elämään omin valloin… Eikä Aapelista hänen kasvattajakseen. Juutas isännöi itsensä vähitellen viinarokariksi…"
"Mutta nytpä ei huvilan avaimia annetakaan talveksi Käkriäisille", huudahtaa Lyygia. "Nytpä täältä ei kenkiä viedä, Aapelin, muistatko?"
Muttinen vastaa:
"Mitä joutavia, tuo kenkäjuttu! Hän … tarvitsi niitä kenkiä, mudanvetoon. Ei hänellä ollut muita. Mutta kiitos silti mammonani vaalimisesta, Lyygia! Mutta … tuota noin, mitäs minun piti sanoa? Niin, olipa hän isännöidä veden ja lumen satamaan tuvassa niskaansa. Täytyihän herran silloin nurista. Mutta Juutas lohdutti, että ensi kesänä hän korjaa nurkkansa… Ja katso kummaa: tekipä hän tosiaan tuonne alimmaisen aittansa taakse sen vinon rakennuksen, kun hankin hänelle apumiehet työhön. Se on tosiaan, uudelleen kehuakseni, valtava ihme. Ja se riittikin vuosiksi. No niin. Kun herra sitten jälleen tiukkeni hänen tuvastaan, niin suuttuipa Käkriäinen: ärjähteli Aapelille, uhkasi melkein ajaa hänet pirtistään ulos. Mitäpä tarvitsi Aapelin mennä isännöimään hänen tupaansa? Haha. Silloin närkästyi mahtava herrakin. Täytyihän Käkriäisiä nyt väkisinkin … kasvattaa. Tosin piileskeli Juutas pari viikkoa metsissä ennenkuin pisti variksenvarpaansa eli paremminkin puumerkkinsä kirjalliseen sopimukseen. Ja sitten hän teki tuon kiviaidan… Mutta nyt on herra kasvatukseen väsynyt: ei hän enää jaksa."
Lyygia sanoo:
"Niin, niin, kyllä Käkriäinen lopulta tottelisi, jos sinä osaisit olla hänelle vaativa. Hän on talonpoika … pitää ennen muuta itsestään huolta."
"Sellaisia ovat muutkin, niin sanotut sivistyneet", arvelee Aapeli. "Ja onhan se inhimillistä. Mutta … vaatia minun pitäisi! Ja mitä olen saanut heiltä osakseni, kun tein tuon kontrahdin? He ovat alkaneet minua suorastaan vihata. Sen olen huomannut. Yhä kiukkuisemmaksi on se viha tullut. Ja onhan se luonnollista: miten muistaisivat metsän lapset, kuinka paljon enemmän toiset lähimmäiset voisivat heitä tiukata? Ja olenko edes antanut heille kaikkea, mitä sivistys vaatisi antamaan? Olenko antanut heille … oikeutta? Rehlehteeraapas sitä! Ja minä kun tahtoisin heidän ystävyyttään. En pakosta, vaan ihmisen vapaasta tahdosta. Mitä suloutta on väkisin annetulla ystävyydellä? Alla piilee katkeruuden myrkky. Kuinka syvän ja intohimoisen vihan näin Rosinan silmissä kiehuvan silloin, kun pakotin hänen miehensä pykäliini! Ja muistatko, mitä Rosina sanoi varsinkin viime kesänä? Jos huomasi meidät mökin pihalla tai pientareilla, purki hän sydäntään, ikäänkuin ainoastaan toisille Käkriäisille, mutta tarkoitti sanansa minulle. Näin hän sanoi: Miksi täällä kyntämään ja kylvämään … toisen tilalla, josta ajetaan pois? Onhan se niin luonnollista, ettei hän hoitele … vieraita omenapuita. Ihminen on itsekäs… Sivistyneimmätkin ovat siinä suhteessa joskus vielä enemmän elukoita kuin nämä luonnonlapset, joiden on melkeinpä mahdoton tehdä mitään varsinkaan herrojen eduksi. Kuta alkeellisempia, sen tarkempia omastaan. Ja ajattelehan: jos he muokkaisivat jonkin pienen kallionkolon pelloksi, niin aikoinaan se jäisi minulle. Voisiko sellaista vaatia … näiltä? Nyt minä mietin: tulisivatkohan ne paremmiksi, jos saisivat tosiaan täällä palstan omakseen? Sitenhän houkuttelin heidät vetämään multia kukilleni. Ei se ehto ollut vaikea, mutta… Ja muistatko, mitä Juutas on puhunut kylillä? Kehunut, että koska hänet kerran kontrahtiin nipistettiin, niin hän osaa kiskoa mökkinsä maista kaiken voiman antamatta niille mitään sijaan. Hänet on muka narrattu tänne, ja nyt ajettaisiin pois … ja onhan siinä tottakin: itsekäs olin, tahdoin voutia hoitamaan omaisuuttani… No niin, tämä Juutaksen uhkailu voi olla osittain lorua, sillä kyllä hän sonnittaa peltoja omaksi edukseen minkä kykenee. Mutta katkeruus ja viha on hänen sanoissaan. Hän on ruvennut Putkinotkoa vihaamaan! Putkinotkoa! Ja … on uhannut puukollakin minun isoa mahaani."
Lyygia kysyy yhtäkkiä:
"Pelkäätkö sinä hänen puukkoaan?"
Aapeli ällistyy:
"Pelkäänkö? Hm … vai sinä! No, suoraan sanoen, en tiedä. Enkä minä häntä! Mutta tuo eukko. Ja eukon sukulaiset. Tuollaiset kuin tämä Mauno. Mitä se taas täällä? Ja muut Juutaksen toverit … mustat miehet, joita on istuskellut täällä, supatellen … viime kesänäkin. Niin niin, eihän Juutaksen itsensä tarvitse mitään tehdä. Vain neuvo tuollaisille tuttaville. Pimeä yö … laukaus ikkunasta sisään. Uh, eihän tämä vetele! Minä en voi kovistella Juutasta enää. Viimesyksyinen oli ihan viimeinen yritys. Rauhassa minä tahdon olla ja lueksia. Ja tahtoisin, että Käkriäinen rakastaisi maata, Putkinotkoa. Miten hemmetissä saisin hänet sitä rakastamaan? Olenhan häntä torunut. Ja olen neuvonut. Pidellyt lauhkeasti kuin pesusienellä. Houkutellut lupauksilla. Hän on pysynyt ennallaan … itsepäisesti kuin suomalainen ainakin. Ja minkäpä ihminen sille mahtanee, että hän on saamaton ja unelias ja veltto? Sehän voi johtua syistä, joita en kykene tuomitsemaan. Eikähän minusta ollut häntä opettamaan. Kuinka olisin saattanut panna Juutaksen kouluun, aikamiehen, vaikkei hän osaakaan lukea? Eihän Aapelista ollut kauemmin pakottamaan edes hänen lapsiaan kouluun. Olisi pitänyt uhrautua, vartioida heitä: asua aina täällä. Ja silloin ei olisi jäänyt aikaa köllötellä mukavuudessa. Niin, ja moni ylen tärkeä kaunis maalaus olisi jäänyt herralta ostamatta. Sellaiset ovat meidän sivistyneiden … tärkeyksiä. Minähän olen sivistynyt muka. Ei, minähän itse sallin heidän olla valloillaan. Minäkö heidät siis olen yhä lisää totuttanut tällaisiksi? Ja nyt he antavat Putkinotkon rappeutua. Ensi talvena he joutuvat varmaankin asumaan saunassa. Ja kun sauna on asuttu loppuun, he kai muuttavat perunakuoppaan. Ja sitten louhien koloon mäyrien luokse. Ja jos yhä kovenen, vihaavat minua yhä enemmän, vaikka kunnioittaisivatkin. Kunnioitus, se on ikävää. Ja kuljettavat tänne kaikenmoisia irtolaisia. Ei, minä en jaksa tätä. Se on niin surullista, etten siedä. En tahdo nähdä vihaavia silmiä, en kuulla katkeria sanoja. En varsinkaan Putkinotkossa, joka on minulle unelmien kätkö. Muistojen hauta, jonka kumpujen alta en tahtoisi kuulla yhtään vihan ääntä. Kuinka olen sellaiseksi tullut? Mennyt talvi … silloin sitä aloin tuntea. Silloinhan päättyi urakkani: mokomakin urakka. Sain kokoon nuo sata ja viisikymmentä tuhattani, joita olin sillitynnörin ääressä halunnut. Nyt en enää halua. En. Riittävät minulle, ja … rakkailleni. Mutta kun ihminen ponnistaa, ei tunne hän ponnistuksen väsymystä: jälkeen vasta purkautuu koko väsymys. Ja hän laskee työaseen kädestään. Ja katselee ympärilleen. Ja näkee ehkä yhtäkkiä, että on tullut ilta. Näkee kummakseen ja haikeudekseen. Ei syty sydämeni enää hamekansan silmäyksistä niinkuin ennen. Niin, ei sillä tavalla kuin ennen, Lyygia! Eivätkä aivoni humallu edes parhaasta malagasta. Toisenlaista virvoitusta ne nyt tahtoisivat. Ja sitä ne etsivät muka … hyvyydestä… Ei, minä kostan julmasti rakkaalle Juutakselle."
Lyygia kysyy jälleen:
"Mutta … mikä sinulla on? Ja mitä sinä hänelle aiot? Ethän aio ajaa heitä pois? Kova se on maalaisen työ täällä. Ja ajattele hänen tavatonta lapsilaumaansa! Ja joskin hän myyskentelee viinaa…"
"Niin, myydäänhän sitä hotelleissakin", huudahtaa Muttinen. "Siellä herrat … röhkivät: se on ainainen vanha tapa. Mistäpä olisi kansalle parempaa esimerkkiä? Jos me emme maistaisi … silloin saisimme niin sanotulta kansalta jotain vaatia. Ja tietysti me aina maistelemme. Kansa kuvittelee meitä kaikkia juopoiksi. Ja kova on kuten sanoit, luontomme varsinkin täällä. Niin, Putkinotkossa on muutakin kuin kesää, jolloin me täällä oleksimme. He näkevät meidät kesällä, levossa: uskovat laiskureiksi. He sen sijaan: vaikeampi on aina heidän elämänsä kuin herrojen. On syksy. Myrskyää viikkoja. Mökiltä ei muita teitä kuin vesi. Eikä tänne hevillä teitä saataisikaan. Nämä asukkaat ovat, elleivät jaksa soutaa henkensä kaupalla yli ulapoiden, suljetut hätäänsä taikka tylsään yksinäisyyteen. Ja talvi tulee, vimmattu talvi, haudaten mökin seinämät paksuun hankeensa. Omin neuvoin he ottelevat täällä. Lastensa puolesta, ja itsensä, sehän on selvä. Siinä se menee … niinkuin menee, oppimattomilta. Eivät he paljoa tiedä eivätkä taida. Taistelu on kova… Ja niin kuluu haparoiden ja kärsien elämä, päivä päivältä. Ihmiselämä kuitenkin, kaikkea muuta kalliimpi. Parhaita kirjojakin. Ja Juutas … rakastaapa hän toki lapsiaan, se on varma, ellei mitään muuta: ennen myy viinaa kuin jättää lapsensa kunnan vaivaisiksi. Se on kaunista, sankarillista."
"Ja Rosinalle niitä tulee yhä", sanoo Lyygia. "Tiedätkös, juuri tänä iltana hän saunassa … pyysi apua … ettei niitä enää tulisi. Se on julmaa! Miten minä … olisin osannut tai voinut…! Mutta sääli minun häntä on… Ei, mutta, porsaani, meidänhän piti juoda suklaata…"
Muttinen myöntää:
"Aivan niin. Kuten herrojen ainakin. Juodaan nyt. Vai niin se valitti, Rosina! Ja ihmekö, jos pohjarahvas yleensä vihaa ja epäilee herrasväkeä? Onhan kateus inhimillinen tunne, sitä inhimillisempi kuta vähemmän sivistystä ihmisellä on. Ja ehkä on kansalle mennyt syystäkin vereen viha parempia kohtaan. Syöpynyt satoina vuosina, jolloin vieraskielinen paremmisto on kohdellut sitä ellei aina tylysti, niin vierashenkisesti. Mutta kohtelevatpa nuo rikkaammat talonpojatkin tylysti torppareitaan. Harvapa heille … antaa edes omaa maata. Ja sehän on selvää, että jokaisella, jonka ammattina on kyntö, olisi oikeus saada oma kynnettävänsä. Ja antaako tämä Aapeli? Ei, minäpä annan! Ah, älä sinä nyt hätäile sitä suklaan juomista! Kärsi vielä kuunnella hiukan oikein komeaa juttua. Pateettista niinkuin mikäkin sankariruno. Näin minä pauhaan: Ah, niinkuin maalla oleskellut kesävieras, jonka on lähdettävä sieltä pois ja joka jättää hyvästejä kesätuttavilleen, viimeisinä elokuun öinä ajattelee kukkaisia nurmia, niin minäkin tahdon ajatella Putkinotkoa. Kesävieraalta unohtuvat sillä hetkellä pienet harmit, joita kesällä sattui, ja ainoastaan auringonpaisteiset kesäpäivät muistetaan. Niin tahdon muistaa Putkinotkoa. Ja niin koko maailmaa. Ja vieläkin runollisuutta: niinkuin toisiin maihin lähtevä matkalainen lopultakin siunannee taakse jääviä maita, niin vanha Aapelikin. Eikö sitten ole vanha? Mutta vanhan miehen päätä pitäisi hyvyyden ympäröidä juhlallisena säteikkönä. Riittääkö muka sivistyneelle se, että hän antaa köyhemmille helppoja ehtoja? En tiedä. Pitäisi antaa oikeutta… Ja he vihaavat minua … ja tekevät ainaista kiusaa. Ja tuo Mauno Kypenäinen… Ja yhä lisääntyy tänne muita, roistoja, kuljeksijoita. Katso, Lyygia, tuossa on."
Aapeli kääntää äsken kirjoittamansa paperin Lyygialle katseltavaksi. Lyygia lukee. Isolla paperiarkilla antaa Muttinen Käkriäiselle ja hänen perillisilleen lahjaksi kappaleen Putkinotkoa: lammen tuonpuolisen osan.
"Mitä, mitä sinä annat minulle?" nauraa Lyygia iloissaan.
Muttinen myhäilee:
"En, enpä tiedä! Mutta, Lyygia, puhutaanhan siitä toiste… Uskon, että sinä nyt väität, kun ajattelet, tämän saattavan olla Käkriäisille ainoastaan vahingoksi. Niin, olisihan se … ajateltava. On mahdollista, että Juutas myy Putkinotkon. Joko köyhyydessään tai rupeaa sillä keinottelemaan. Mutta nythän Käkriäiset ovat sitä hoitamatta siksi, että se on toisen oma. Niin ovat ruvenneet sanomaan. Ja kuinkapa ihminen rakastaisi toisen maata. Omaanihan minäkin tahdon. Ja eikö Suomi ole ennestään täynnä tuollaisia Juutaksia, avuttomia ja katkeria, jotka on muka lain oikeudella häädetty tällaisista mökeistä ja tehty irtolaisiksi? Ajettu tehtaisiin tai kaupunkien etukyliin, kasvamaan varkaiksi ja veijareiksi, koko ympäristönsä vihamiehiksi? Miten käy, miten käy maalle, jos se hätään joutuu, oikein ryssän piiskan alle, eivätkä sen kaikki lapset sitä puolusta? Ehkä he rakastaisivat tätä rämettä, jos se olisi heidän omansa. Minäpä koetan… Se huvittaakin. Ja: olenhan kiitollinenkin Juutakselle! Mieleisiä nämä Käkriäiset ovat minulle. Olen ollut heidän tuttavansa niin monta vuotta. Minäkö tosissani työntäisin heidät maantielle! Voi, Lyygia! Karkottaisin pentuni? Minäkö liittäisin Putkinotkon kesiin sellaisen muiston, että Juutas viattomine lapsineen harhailisi pitkin maailman rantaa? Hän, joka on näyttänyt minulle, millaista korpiemme kansa osittain on. Suloiset syrjässä eläjät. En tarkoita, että kaikki olisivat samanlaisia kuin nämä. Onhan niitä paljonkin … onnellisempia. Mutta toisissa on näiden yksi hauska ominaisuus, toisissa toinen. Ja talonpojat ovat talonpoikia aina, kuten herrat … herrastelijoita. Hm, jospa suuremmatkin herrat kuin Aapeli näkisivät kansaa: ihmisiä. Silloin kyllä ehkä sallittaisiin kaikkein hienoimpien herrojemme loruta ulkomailla ja joskus kotimaassakin, liköörilasi kädessä, yhtä ja toista ylen ihanteellista kansastamme. Loruta joko pakosta, nimittäin ulkonaisen vihollisen pelosta, jonka vuoksi meidän täytyy muille vaikuttaville kansoille maalata kaikki asiamme mahdollisimman kauniisti, taikka loruta hyvässä uskossa: suomalainen kansa … rehellistä, aina. Aina ahkeraa. Lukutaitoistakin … mikä on melkoinen valhe. Mutta antaisimme sen heille mielellämme anteeksi. Ja edes koettaisimme saada köyhiä rakastamaan jos ei juuri isänmaata, sillä mitäpä he siitä tietävätkään, niin omaa peltoaan. Mutta pois saarnat! Pois pateettisuus. Tehdä sitä pitäisi jotain. Huomenna vien tämän paperin Käkriäiselle. Onpa hauska nähdä, millaiseksi nyt Juutas suunsa panee! Ja ensi pyhäksi hän hankkikoon paperiinsa todistajat, jos viitsii. Maanmittari haetaan. Ja pitäköön kemut Juutas. Aapeli kustantaa sokerit. Mutta korpirojut kuppeihin tiputtakoon Juutas omistaan, jos tahtoo. Myyköön viinojaan, hemmetissä: onhan jokaisella oikeus omalla tilallaan myydä … ja oppia vastaamaan. Ja tarjotkoon suutari Sinikanteleelle ja hänen mairevalle akalleen. Ja ehkä Maljaselle, joka on talonsa juonut ja alennettu työmieheksi. Ja joillekin muille: kukapa Juutaksen luottamusmiehiä tietää. Minä en aio hänen kuppiinsa sylkeä, tällä kertaa. Minä tahdon olla … Aapeli."
Lahdelta paukahtaa pyssynlaukaus. Kalliot räikkyvät. Pimeä metsä raikuu. Jokin rapsahtaa koivujen latvoissa kuistin vieressä … varisee maahan: lehtiä varmaan.
Muttinen kohottaa hätkähtäen päätänsä. Sanattomana istuu hän pitkän tuokion, suu auki ja pyörein silmin. Sitten huudahtaa hän:
"Mauno Kypenäinen…"
Herra kömpelöi pystyyn ja juoksee saliin, jättäen huovat ympäriltään kuistin permannolle miten sattuu. Ja hän seisoo oven takana ja hokee Lyygialle, joka on väistynyt kuistin pylvään suojaan:
"Tule pois! Ampuivat… Kuulat vinkuivat."
"Niin tekivät", vastaa Lyygia. "Lehtiä putosi koivusta. Mutta älähän nyt hätäile. Tai … näytetään, että on täälläkin paukkuja, ja vähän nopeampia."
Lyygia rientää Aapelin huoneeseen, ottaa sieltä revolverin ja juoksee takaisin. Ase kädessä hän seisahtuu kuistin ovelle ja huutaa yöhön, josta kuuluu mörähtelevää ääntä. Pimeyttä ei hämärän kuun hohde jaksa paljoa valaista. Neiti huutaa:
"Kuka siellä?"
Ei kuulu vastausta, vain airojen hiljaista kolinaa.
"Kuka ampui?" toistaa Lyygia. "Vastatkaa, tai alkaa täältäkin sataa."
Ei vieläkään vastausta.
Lyygia huudahtaa niin, että etäälle metsään kaikuu:
"Hyvä on!"
Hän ojentaa revolverin ja laukaisee airojen ääntä kohti. Ilma nasahtaa.Ja vielä toisen kerran hän laukaisee.
Silloin kuuluu järveltä näkymättömistä se äskeinen karkea miehen ääni:
"Älkää ampuko, hoi! Omiahan tässä ollaan. Omia. Ananiashan se ampui… Erehdyksestä…! Sihtasi huuhkajaa tuonne puuhun. Niin että … tulikos sinne mitä?"
Ääni on Putkinotkon Käkriäisen.
Nyt toruu Lyygia, kuinka pyssyllä sillä tavoin leikitellään. Eiväthän täällä rauhalliset ihmiset enää voi asua! Huvilaan ei tosin mitään tullut, mutta laukaus… Eikä täällä lahdella tarvitse öisin kenenkään liikuskella. Vielä kysyy Lyygia:
"Ja minnekä te olette menossa…? Voi sellaista Juutasta, kuinka säikytteli."
"Ka, kaloja … keihästämään", vastaa Käkriäinen. "Ananiaksen kanssa…Tulella kiikaroimaan. Niin … kyllä tulee herrallekin kalaa huomenna!"
Sitten kuuluu Juutas ääntänsä korottaen toruvan Ananiasta, joka käytteli pyssyä niin, että tässä tuttavia ja ystäviä pelotellaan. Ja samalla alkavat airot soutaa. Lahdelta erottaa miesten murahtelevaa puhelua ja airojen vinkunaa. Ne loittonevat ja haipuvat oikealle niemen taakse.
Aapeli huudahtaa salissa:
"Hyi hemmetti! Tämmöinen se on … viinakurrien pesä. Nyt … ovet kiinni. Ja … totisesti minä annan tuolle vintiölle oman palstan. Työnnän heti nimeni lahjakirjaan."
Lyygia nauraa Muttiselle, sammuttaessaan paperilyhtyjä. Sitten ottaa hän kuistin pöydältä tarjottimen ja kirjat ja paperit ja muut pikku vehkeet ja vie ne sisään. Ja viimein lampun. Lukitsee lamppu kädessä oven. Lyygia sanoo sisällä:
"Voi kuinka minä pelästyin. Mutta sehän oli harhalaukaus."
Kolmaskymmenesseitsemäs luku
Veneessä on paitsi Käkriäistä ja Ananiasta myöskin kolmas, josta Juutas ei äsken maininnut, nimittäin Mauno, tuo Mesopotamian mustaverinen ja tuima mies, Aapelin pelkäämä. Käkriäinen soutaa kokkatuhdolla, Ananias istuu taemmalla laudalla, ja Mauno on perässä. Tällä hetkellä ei Mauno enää pidä perää, sillä yksinään Juutas tietää, minne tässä oikein ollaan menossa.
Keskellä venettä on paitsi suurta sammiota, jonka Rosina vieritti illemmalla läävän ovelle, sammion sisässä iso jauhosäkki, kuusikymmentä kiloa painava, ja vieressä toinen säkki, pitkulainen ja hamppuinen, sama, jonka Mauno Kypenäinen toi Mesopotamiasta ja kantoi Putkinotkon mökin korsun alle, pelotellen sillä laihan Hurjan vimmatusti haukkumaan. Nyt on Hurja jätetty kotiin. Itse Käkriäinen ajoi sen veneen kokasta pois, kopauttaen sitä lapionvarrella hiukan ristiluihinkin, kun se ei muuten totellut, se matkalle lähdöstä iloitseva. Kuria saatuaan luikki Hurja häntä koipien välissä saunan nurkalle ja katseli lähteviä sieltä surkeana, korvat selkää pitkin. Eihän sitä mukaan, koiraa, joka saattaisi valkoisella karvallaan ilmaista, ketä venemiehet olivat.
Kokassa Käkriäisen takana on vielä paitsi atrainta ja tulikouraa kirves ja lapio, rautakanki ja pari lekkeriä.
Matkalla tänne saaristoon on Mauno vetänyt housujensa taskusta litteän pullon ja tarjonnut Ananiakselle ryypyn. Ja vielä toisen, toiselle jalalle. Ja kolmannen perpentikkelille. Ja Kypenäinen itse on ottanut, niin että hänen pitkä kurkkunsa on holahdellut. Juutas ei ole huolinut muuta kuin hiukkasen, lämmittääkseen itseään kylmenevällä järvellä, pukeutuneena karvareuhkaan, repaleisiin huopakenkiin ja lampaannahkaturkkiinsa. Tämän tapaisilla retkillä ainakaan ei hän suvaitse itselleen korpijoonia, sellainen se on luokka…
Sitten on Ananias kysellyt, eikö noustaisi tuon korkean saaren rannalle, ottamaan sieltä tervaksia: katajapensaikosta, johon Ananias parisen viikkoa sitten on niitä hakannut, kätköön tuulastuksen varalta. Mutta Mauno-eno on sanonut, että taitaa se tässä yö mennä niissä toisissakin puuhissa. Paistaisi nyt tuo Pölläsen päivä, kuu, sen verran, että pääsisi alkuun. Ja Juutas on soutanut sen Sahan hovin saaren ohitse.
Mutta sitten on lauhkea, maltailta maistuva ja petollinen viina noussut Ananiaksen päähän. Villit vaistot ovat pyrkineet hänessä iloisesti kuohumaan. Temmeltää ja riehua on hän kohta tahtonut. Ja hän on tullut puheliaaksi: on toivotellut, että olisipa tuolla saaressa, jonka rannan ohitse mentiin, näkynyt lampaita, niin hän olisi ampunut. Mitäs muuta, hankkinut evästä… Ja Ananias olisi vienyt evästä Maunon Sanelmalle, rieskamaidon ja mansikkain väriselle. Ja naivansa on hän vannoskellut Sanelman. Mauno nauroi hänelle ja vastasi:
"Nai vaan! Kyllä sinusta vävy tulee. Mutta otetaanpas ryyppy, Ananias!"
Niin ovat he soudelleet … synkille ja syville vesille.
Matka vei huvilan lahden poikki. Sinne paistoi huvilan kuisti kelluvine lyhtyineen. Ja kuistilla näkyivät Aapelin ja neidin hahmot.
"Nyt, lemppari, minä ammun!" huudahti Ananias. "Porvalit…Rapamaha…"
"Ammu, läjäytä!" sanoi Mauno Kypenäinen.
"Kyllähän se sen sietäisi", arveli Juutas Käkriäinen, aavistamatta poikansa aikovan totta. "Eihän se tänä iltana, Aapeli… Mutta saattaa se olla taas ärhentelemässä, kontrahteineen…"
Tuskin ennätti Juutas pelästyä ja törmätä sammioon kompuroiden ottamaan pyssyä Ananiaksen kädestä pois, niin laukaus pamahti. Käkriäinen sai lyödyksi sen verran pyssyyn, että tähtäys meni tarkoitettua ylemmäksi. Sitten otti hän haulikon pojaltaan ja örähteli:
"Ei sitä sillä tavalla…! Se onkin toinen luokka…"
"Voi Jeesuksen Ristuksen kiljuva s—tana!" huudahti Mauno Kypenäinen."Nyt, Juutas, soutamaan karkuun!"
Ja karkuun he aikoivat. Kunnes neidin ääni kuului ja hän paukutteli vastalaukauksensa. Juutaksen oli pakko antaa veneen seisahtua. Mutta sitten hän selitti asian, ja pääsi jälleen lähtemään.
Nyt he soutavat edelleen.
Käkriäinen on ollut niin ällistynyt, että sanoi vasta hyvän ajan kuluttua, pistäen piippuunsa hätätupakoitaan:
"Huuhkajaa ilmoitin Ananiaksen sihdanneen. Uskoivatpas varmaankin. Ja kyllä minä aina sanasen keksin. Ja vielä minäkin niille näytän … porvaleille… Maha niiltä pitäisi halkaista, mitäs… Mutta pitää tässä heitä ensin katsastella, mitä he … se on toinen liikutus, se."
"Mikä se tuolla edessä on?" kysyy Mauno Kypenäinen. "Tuo tuolla niemellä, luoteista ilmaa vasten?"
Maunon osoittama hahmo on niinkuin omituinen ja iso elukka. Aivan kuin hevosen pää, joka joisi salmesta vettä. Ananias huudahtaa:
"Ammunko sitä? Pistänkö patruunan torveloon?"
"Se on Hevonpään saari", sanoo Juutas Käkriäinen. "Kohta ollaan perillä."
Eikähän Ananiaksella olekaan pyssyä. Ja sitten Ananias unohtaa koko ampumisen. Hän sanoo naivansa Sanelman.
He soutavat hyvin kapean lahden perukkaan, joka supistuu viimein ojaksi. Siitä vetävät Juutas Käkriäinen ja Mauno veneen läpi. Ananias kompuroi kivistöllä. Sitten astuvat he jälleen veneeseen. Soutelevat korkean ja jyrkän vuoren juurella. Vuori kaikuu melkein pienimmätkin äänet. Juutas on vaiti. He soutavat vielä jonkin matkaa ja tulevat tuon syrjäisen saaren viereen, johon Käkriäinen on sanonut mentävän. Senkin saaren ranta nousee vedestä kuin kirkonseinä. Ei näy, mistä siihen pääsisi ylös. Mutta Juutas tietää, että vaikka saari on kolmelta puolen jyrkkä, niin yhdestä paikkaa pääsee siihen tältäkin kulmalta. Neljäs sivu on siinä asumattomassa saaressa loivempi. Harvoin siellä myhkyrässä, joka on kätkössä toisten, isompien saarten välissä, sattuu ketään kiipeilemään, koska lähin mökki on parin virstan päässä. Tämä myhkyrä on Vaskilahden Matin oma, eikä siinä pidetä lampaitakaan: Aina Kustava herrastelee, joten hänellä ei ole enää lampaita eikä mitään. Ja liian pienihän se saari olisikin lampaille.
Kerran, viitisen vuotta takaperin, oli Käkriäinen jo katsellut tätä saarta saman homman varalta. Sattumoisin oli hän tänne joutunut. Oli vähän suutahtanut kotona ja lähtenyt soutelemaan lystikseen… Oli noussut maihin loivemmalta puolelta. Ja nähnyt myhkyrän harjalta jalkainsa juuressa tällä seinämällä puolukoita, ikäänkuin hyllyllä. Juutas oli laskeutunut niitä poimimaan … ainoastaan luikumalla oli päässyt sille hyllylle. Mutta sianpuolukoita ne olivatkin, ne puolukat. Juutas mörähti itsekseen suuttuneesti:
"Paskia…"
Mutta sitten oli hän löytänyt täältä muuta, nimittäin sen hyvän paikan, johon nyt tullaan.
Kokka kolahtaa rannan lohkareihin. Niiden väliin vetää Käkriäinen veneen tiukasti. Sitten hän pistää pulleista pässinpusseista piippuunsa, ja neuvoo lankomiestä ja Ananiasta lähtemään perästään, varottaen heitä putoamasta kivien halkeamiin, joissa ammottaa vesi kuin … missäkin hiiden kirnuissa.
Kaikki kolme kiipeävät perätysten sille hyllylle, jonka Juutas äsken mainitsi, ja siellä alkaa Juutas hääriskellä ja kopeloida kiviä. Nyt sanoo hän löytäneensä, ja kolistelee joitakin paasia. Tässä se on se hyvä paikka. Mikä piru hänet lienee aikojen varrella tehnyt, sellaisen kolon sorvannut…
Juutaksen ääni kuuluu onkalosta, jonka hän sanoo tässä olevan. Siellä hän raapaisee tikulla tulta, ja Mauno ja Ananias näkevät hänen turkinkaulus pystyssä kyyköttävän luolassa, jonka kapealta oviaukolta hän taannoin käänsi syrjään paasia. Kumeasti kaikuu hänen äänensä, kun hän nauraa mielissään ja kehottaa toisia tulemaan luokseen. Mauno ja Ananias kömpivät viileään onkaloon. Se on niin pieni, että he kolme tuskin mahtuvat sinne yhtaikaa. Mutta siitä aukeaa kallionrako toiseen, alempana olevaan koloon, joka on suurempi. Sitä he nyt kaikki tarkastavat.
Se on heistä verraton kätköpaikka viinapadalle ja muille pienemmille vehkeille. Kun tukkii ulkoaukon sellaiseksi louheksi, mikä se on tavallisesti, ei kukaan aavistaisi mitään, vaikka joku saarelle sattuisikin. Ja vaikka kätkössä olisi raatoja. Ehkä lienee kuka pitänyt täällä hirvenlihoja, aikoinaan. Tai tokko niitäkään, sillä paadet kolon suulla ovat jo paikoilleen sammaltuneet.
Sen jälkeen tulevat he ulos jyrkänteelle.
Itse keittopaikka on tämän onkalon takana. Juutas näyttää sen Maunolle ja Ananiakselle, hyvillään nauraen. Se on syvänlainen rotko, sakeaa petäjikköä kasvava. Toisella puolella on louhikko ja toisella saaren pystysuora seinä, sellainen, ettei lammaskaan siitä tulisi alas. Ja petäjikön keskellä on varsin pehmeää hiekkaa.
Hiekkaan rupeaa Juutas Käkriäinen kaivamaan hautaa sammiolle, johon viina pannaan imeltymään ja peitetään puiden oksilla. Hän on jo kantanut jauhosäkin veneestä, ja Mauno ja Ananias työkalut. Ananias tonkaisee rautakangella sieltä täältä. Mauno Kypenäinen katsoo äärestä, kuun kelmeässä hämärässä, ja tupakoi.