»Tunnustat!» huusi Esa. »Sitäkö, että minä olen sun hevosellasi ollut Taipaleen takana? En minä sitä kielläkään! Sillä onkin ollut matkassa sellainen poika, joka ei haikaile, jolla on luonto kuin korento ja omatunto kuin torpan tunkio. Ei tämän näköinen poika pelkäämään rupea, eikä jänistämään, älä luulekaan!»
Miehet nauroivat.
»Mitä nauratte?» kysyi Esa, keksi tanassa.
»Mihinkä sinä jätit sen mun hevoseni?» kysyi Hautalan Janne.
»Sellaisista en minä ole tottunut tiliä tekemään.»
»Ohoh! Entä jos opetettaisiin.»
»Sinäkö?»
»Minäkin, jos siksi tulisi», hymyili Janne.
»Ei tämän taivaan kannen alla!» huusi Esa ja hypähti lattialla.
Miehet eivät näyttäneet olevan vähintäkään peloissaan, vaikka elokeksi tekikin vaarallisia käänteitä Esan kädessä.
»Sano pois mutkailematta», alkoi Tamppilan isäntä, jonka tuo liinaharja hevonen oli ollut. »Mihinkä sinä panit sen mun hevoseni? Sinä sen kuitenkin otit, kun kerran tämän Hautalaisen hevosen tilaan jätit.»
»Ja meidän pihasta otit kärryt ja liiteristä silat», jatkoi jyrkällä äänellä kolmas, joka ei ennen ollut puhunut. Esa katsahti taaksensa tuon äänen kuultuaan.
»Mikähän sinäkin luulet olevasi?»
»Olin mikä olin.»
»Et sinä näy olevan paljon mikään.»
»Älä nyt joutavia mölliköitse miesten kanssa, kun voit arvata, ettei meillä ole jalassa jäniksen housuja. Sano suoraan, missä on tämän Tamppilaisen hevonen?» vaati Hautalan Janne.
Esa sanoi, että hänkö nyt olisi tuollaisten miesten hevosten paimen!
»Älä, kuule, narrittele», jatkoi Hautalan Janne. »Me olemme sitä varten matkassa, että me otamme asiasta selvän. Sinä olet tähän asti saanut elää niin kuin mielesi on tehnyt ja lentää niin kuin kärpänen joka miehen nenälle. Mutta kyllä sinä nyt lensit sellaisten miesten nenälle, jotka panevat pian lapsen *itkemään*.»
Esa tuntui kuin sävähtävän viimeistä sanaa.
»Itkemään!» matki hän, koettaen tehdä äänensä niin pilkalliseksi kuin suinkin. Mutta se onnistui huonosti.
»Itkemään», uudisti Hautalan Janne.
»Kyllä täällä on itku veri vieras ja pelosta ei ole kuultu puhuttavankaan.»
»Mutta me opetamme niitä tuntemaan aina aanpuustavista alkaen. Emmeköhän lähde katsomaan, eikö siellä kartanolla saada jotakin selvää, eipä se tässäkään näytä paremmaksi tulevan?» kysyi Hautalan Janne, kääntyen toveriensa puoleen.
»Menkää!» huusi Esa.
»Sinulta emme siihen lupaa kysy», vastasi Janne. Toiset suostuivat lähtöön.
Mutta juuri kuin aavistaen jotakin vaaraa, katsahtivat he heti selkänsä käännettyä taaksensa ja ehtivät hyppäämään syrjään, kun elokeksi Esan heittämänä lensi vinkuen riihen ovesta. Ilman väistöä olisi se varmaankin lävistänyt Hautalan Jannen. Mutta nyt se sen sijaan lensi kauas riihen eteen. Janne tempaisi hirmustuneena keksin ja aikoi suoraa päätä juosta riiheen. Mutta toiset pidättivät hänet väkisin. Noraan otti Janne mukaansa ja käski Esan *odottamaan*.
Miesten lähdettyä Esan luonto kohosi täyteen raivoon. Hän vannoi taivaan ja maan kautta, että hevosvarkaudesta ei hän ikänä mene linnaan. Jos linnaan kerran pitää, niin tekee sellaista, josta puhutaan edes kahdeksassa pitäjässä. Hän tohtii tehdä ja hän kykenee tekemään.
Sitten hän istui riihen kynnykselle, laski pään käsien nojaan ja mietti. Vähän ajan kuluttua nousi kiivaasti, kun piika taas elokuorman kanssa läheni.
»Täyttäkää riihi», sanoi hän, »minä käyn kotona.» Hän meni raskaasti astuen. Näkyi selvästi, että tunsi joutuneensa entistä ahtaammalle.
Esa tuli kotiin, muutti vaatteita. Muori kertoi miehistä, jotka olivat käyneet hevosta kyselemässä ja sanoi, ettei hän ollut ilmoittanut siitä mitään tietävänsä. Itki muuten ja valitteli, ettei tiennyt mihin tässä vihdoin joutuu.
Esa antoi äidin puhua, avata sydämensä. Kun oli pukeutunut, meni hän, seisoi hetkisen peräikkunan edessä ja katseli takamaille päin, mihin miehet kuuluivat lähteneen hevosen perään.
Muori jatkoi yhä, luuli nyt pojan sydämen löytäneensä, kun tämä ei vastaan sanonut. Itki, puhui Jumalan nimessä ja kehoitti Esaa jo vähän asettumaan ja alkamaan olla ihmisten lailla. Vihdoin meni Esa äidin luo, joka nuuskatoosineen uunin penkillä istui. Suu oli pojalla hymyssä.
»Tekö neuvotte minua?» hän kysyi ja otti käteensä äidin käden, jossa vielä oli nuuskatoosa.
»Tuollako kädellä te sitä myrkkyä isäni kurkkuun kaadoitte?»
Muori alkoi vapista kuin haavanlehti ja älähti valittavasti, mutta ei saanut sanaa sanotuksi, kun henkeä näkyi niin ahdistavan. Esa käänteli kättä kädessään, ikään kuin tutkien tai etsien siitä todistusta tuohon rikokseen, jota ei oltu voitu täysin todistaa. Tarkastelun kestäessä ilmeni Esan silmiin villi hohde ja yhtäkkiä hän kumartui ja puraisi äidin nimettömään sormeen. Muori parkaisi ja Esa päästi kamalan naurun.
»Ottiko kipeästi?» kysyi.
Muori siunasi, valitti ja itki kättänsä heiluttaen.
Esa muuttui jälleen totiseksi, jopa entistä kalpeammaksi.
»Minä jätin tuon muiston teille, äiti, jos en enää tältä reisulta palaa. Olkoon se kipeä, karvastelkoon kuin olisi siinä alinomaisesti polttavaa helvetintulta. Sen te kyllä ansaitsette, se on palkka vaivoistanne, kasvatuksestanne.»
Muorin rintaa ahdisti hirveästi ja kun hän joskus silmänsä rukoillen kohotti poikaan ei hän jaksanut kestää tämän tuomitsevaa katsetta.
»Jos haavat paranevatkin», jatkoi Esa, »jäävät arvet. Ne ovat aina silmissänne, kun nuuskalootan esiin vedätte. Muistakaa silloin, että tapoitte isän ja kasvatitte pojasta perkeleen… Minä olen perkele!» kiljaisi hän ja riensi ulos kuin villi.
»Älä … mene!» huusi äiti perään, nousi ja kurotti käsiään ikään kuin pakenevaa kiinni ottaaksensa. Mutta kun muori ehti portaille, ei Esaa näkynyt enää.
»Esa!»
Ei mitään vastausta kuulunut, vaikka ääni oli niin sydäntä särkevä.
»Esa ho-o-oi!»
Ei kuullut. »Oo-oih!» pääsi muorilta pitkä, tuskallinen huuto. Hän riensi takaisin tupaan, vaipui polvilleen pöytäpenkkiä vasten ja älähti:
»Herra Jeesus armahtakoon!»
Tuo rukous tulkitsi niin ääretöntä tuskaa, että saattoi kyllä uskoa kokonaisen rikosten vuoren painavan sitä sydämestä.
Kuin takaa-ajajia paeten riensi Esa takamaille yli peltojen, vasikkahakain, ojain ja aitojen. Kun juuri sitä tietä oli pääsemässä metsänrantaan, loi hän sattumalta katseen toisaalle ja säpsähti huomatessaan vähän etäämmällä miehet kujaa pitkin tulemassa kylään mukanaan hevonen, jolla hän viime yönä oli ajanut. Hänet valtasi kummallinen heikkouden tunne: viimeyöllinen huvi saattaisi tulla maksamaan enemmän kuin tavallisesti…
Kyllähän sitä oli satoja kertoja ennenkin sillä tavalla huviteltu, ajettu toisen hevosella, mutta tämä tuntui väkisinkin toisenlaiselta. Nuo miehet eivät tuntuneet ymmärtävän leikkiä. Ja juuri tuo tahallinen leikin ymmärtämättömyys tuntui Esasta niin auttamattomalta, että häntä uudelleen omituisesti herpaisi. Lamaavan arkuuden valtaamana piilousi hän joutuin puitten varjoon metsään. Sinne päästyään heti ajatteli jonkinlaisella riemulla: jos ne tulisivat tänne, voisin helposti paeta, juosta heidän edellään, juonissani, kiusallakin. Hän ajatteli, että ne tavoittaisivat häntä kiinni, muisti jalkainsa tavattoman nopeuden.
»Enpähän juoksekaan!» melkein voitollisena virkahti. Mutta kaikki uhka oli hänestä näinä silmänräpäyksinä kateessa. Hän ajatteli vain pakoa.
Esa tirkisteli puitten raoista ja huomasi miesten jo saapuvan kylään. Ikään kuin kahle olisi pudonnut sydämeltä kuvitteli hän nyt olevansa joutilas, vapaa menemään mihin ikänä itse tahtoo. Kukaan ei aja takaa… Joutavaa pelkoa…! Kiittävät kun saivat koninsa… Hän menee mihin itse tahtoo, eikä kukaan ota häntä kiinni…
Hän lähti kävelemään metsään jonkinlaisessa äkkinäisen vapaudentunnon tuottamassa miellyttävän tunteen puuskassa.
* * * * *
Vielä iltapäivällä käveli Esa samassa metsässä. Omituiset asianhaarat, jotka hänet olivat metsään tuoneet, sekä viimeaikain kokemukset tuottivat siellä yksinäisyydessä niin äärettömän paljon ajatustyötä, että hän viivyskeli tuntikausia samoissa paikoissa tehden tuota työtään kuin ahkera urakkamies.
Ja jonkin aikaa oli hänessä elänyt ajatus tehdä elämässään jonkinlainen muutos, sillä entinen elintapa oli alkanut hiljoilleen kyllästyttää. Jotakin uutta hän kaipasi ja ajatteli. Mutta niin kauan kuin hän pysyi hurjuuden kukkuloilla, oli tuo ajatus hyvin hämärä ja tunkeusi mieleen vain harvoin. Viime aikoina oli se sinne tunkeutunut useammin. Korvenloukon tappio oli ollut kova kolaus. Melkein jokaisen vastaantulijan hän siitä lähtein oli otaksunut ajattelevan hänen häpeätänsä. Siihen liittyi velkojain ahdistelemiset. Oli ensin ajatellut kostamalla hankkia kaikki hyväksi, mutta monet seikat esiintyivät tekemään mahdottomaksi tätä ajatusta.
Se oli vähitellen imenyt hänestä entisen sisällisen voiman.
Mutta sittenkään ei hän mitenkään sietänyt ajatusta, että hän tulisi halveksittuna ja huomaamattomana vastaisuudessa elämään.
Monien tuskallisten kamppailujen perästä sai hän selville, että hän voisi elää vakavan miehen tavoin. Ja vaikka se tuntui hänestä suorastaan mahdottomalta, tunsi hän joskus jonkinlaista myötätuntoisuutta körttiläisiä kohtaan, ei sentähden, että olisi heidän vakaumuksiaan ihaillut, vaan sentähden, että heissä oli juhlallista voimaa. Sitä Esa ihaili.
Nämä mietelmät kaikkine käänteineen ja johtopäätöksineen hän päivän kuluessa moneen kertaan kävi läpi. Ajatukseen, joka neuvoi kääntämään elämän purjeita, liittyi itsestään joka käänteessä kysymys vaimosta. Nyt kävi selvemmäksi kuin koskaan ennen, että hän oli jo pitkiä aikoja ajatellut, että Rekipellon Sannasta tulisi hänelle vaimo. Mutta nyt, niin usein kuin se päivän kuluessa mieleen tulikin, tuli se aina viime yöllisen käynnin muiston rinnalla ja teki joka kerralla saman vaikutuksen.
»Tphyi!» hän sylkäisi, »en totta tosiaan, en tässä matoisessa maailmassa…! Juoppo, sika ja muuta … ihan kuin äitini! Lempoko minua lie siihen villinnytkin?»
Hänen tunteensa Sannaa kohtaan olivat niin kummalliset. Hän inhosi — ja rakasti, ajatteli ettei hänen ja Sannan välillä vielä saisi ollakaan kaikki lopussa. Se oli jokin intohimon viehättävä tunne, joka tuota rakkautta säilytteli ikään kuin jonkinlaisena ikävöittävänä leluna iloisilta ajoilta. Järvelän Santraa hän ajatteli aina rinnan Sannan kanssa. Tämä ajatus tuotti vielä tuskallisempia tunteita, sellaisia, jotka polkivat ja asettivat hänet kovin nöyryyttävään asemaan. Hänhän oli jokin päivä takaperin käynyt ikään kuin puolihulluna Järvelässä vielä kosimassa Santraa. Vasta sieltä tultuaan oli käsittänyt, että se oli ollut äärettömän naurettavaa. Nyt hän kärsi intohimoisesti rakastavan, hylätyn ja naurun alaiseksi itsensä tehneen kosijan kaikki tuskat aste asteelta. Tämä tuotti hänelle päivän ankarimmat raivokohtaukset. Jospa olisi keinoa saada Santra *vieläkin*! Käsivarsissaan tunsi hän olevan voimaa, sisussaan luontoa murtamaan mahtavimmatkin esteet. Hän huitoi riukeilla käsivarsillaan ilmaa, takoi nyrkeillään kiviä ja puunrunkoja, iski niitä puukolla ja tunsi olevansa herra, mitä voimaan tulee. Mutta sitten, niin kuin tippuva vesi sammuttaa lieskan ja tuli silloin tuskallisesti sihisee, samoin herpaisi voimakasta, hurjaa rakkaudentunnetta tieto, että jos kaikki muut esteet poistaisikin, — Santra ei huoli hänestä, ei välitä *vähääkään*…
Hän värisi intohimoisesta mielenliikutuksesta. Koko huolten kuorman erilaiset ainekset vyöryivät yht'aikaa ylitse…
Hän, joka oli ollut kaikki kaikessa, pitäjän paras poika, jonka suosiota kaikki olivat etsineet, jota kaikki olivat pelänneet, jota oli pidetty rikkaana, jota ei kukaan ollut tohtinut estää, teki hän mitä tahansa, — hänenkö omaisuudestaan uskalletaan huutokauppoja kuuluttaa, häntäkö nyt ahdistetaan joutavasta hevosenajosta, hänellekö tytötkin jo alkavat selkänsä kääntää?
»Samassa liitossa koko maailma!»
Epäluulo heräsi ystäviäkin kohtaan. Karin Vennusta ei hän ollut koskaan oikein pitänyt, ei koskaan häneen oikein luottanut; Ella oli varmaankin hänen kiusaksensa mennyt Rekipellon Sannan luokse; Koipi-Siukkua oli aina halveksinut; Iikan Antti piti itseään liiaksi Esan vertaisena…
Hän meni lävitse koko ystäväsarjan. Ei yhtään ollut, josta olisi voinut sanoa: tuohon luotan, tämä on ystävä hädässä ja kykenee auttamaan.
Näytti selvältä, että saattoi ottaa lukuun ainoastaan oman voimansa ja kykynsä, kun selvityksen ratkaiseva hetki lähestyy. Kiihko pimitti järjen, sai hetkiseksi hairahdetuksi siihen ajatukseen, että kykenee kostamaan kaikille. Silloin hän hurjasti tanssi ja loikki, riemuiten koston autuaallisesta esimausta. Ja hän ihaili puukkoaan, kuin metsästäjä uutta, oivallista pyssyä, riemuitsi kuuluisuudesta, jonka hänen käräjäjuttunsa herättäisi, lauluista, joita hänestä sepitettäisiin, hänen tekonsa olisivat »kau-he-ammat kuin kenenkään muiden»!
Mitä se oli?
Metsästä, jotenkin läheltä kuului virrenlaulu, ääni oli miehen. Esa seisahtui ja kuunteli henkeä pidätellen. Kenen ääni? Tutulta se tuntui, mutta ei sittenkään…
»Se on körttiläinen…! hänet tapan!» hän hiljaa äännähti, tempaisi puukon käteensä ja alkoi kuin lintua väijyvä kissa hiipiä ääntä kohti. Hän koetti jokaisesta puunraosta väijyä ja tirkistellä nähdäkseen kulkijaa.
»Tuttaviin, ehk' uskaltaisin, ei sekään mitään auttais', — — — Heill' on suu voita liukkaampi, Puhe myös öljyä sileempi, kuitenkin paljaat miekat.»
Esa unohti äkkinäisen kiukkunsa tuntematonta kohtaan ja kiintyi kuuntelemaan laulua, sillä se vaikutti häneen omituisesti. Hän istahti ja pani veitsen viereensä mättäälle. Itsekään sitä ymmärtämättä taikka edes ajattelematta mistä se johtui, unohti hän kokonaan murhahalunsa ja tirkisteli yhä puitten raoista ajatellen, että jos tuo mies tulisi tähän, hän lähtisi näkyvistä juoksemaan, pakenisi metsään…
Mutta laulaja eteni, eikä Esa nähnytkään häntä. Siinä, kun hän pääsi tästä jännityksestä, ja ajatukset hervahtuneina hajausivat ikään kuin työalaa etsimään, huomasi hän, että ilta alkoi lähestyä. Muisti samassa, että heränneitten kokous on tänä iltana Toivolassa ja että oli ollut puhe poikamiesten kokoutua sinne lähtöä varten. Oikeastaan tunsi hän nyt itsensä vastenmieliseksi lähtemään sinne, sillä oli väsynyt ja muutenkin haluton. Mutta kun ei oikein tuntenut halua mennä mihinkään muuallekaan, kaikkein vähimmin kotiin, eikä metsäänkään viitsinyt yöksi jäädä, lähti kävelemään kokoutumispaikalle.
Siellä täällä pilkistelee uinaileva valo ikkunoista. Muuten onkin niin hirvittävän pimeä. Hoilaavia ääniä kuuluu sieltä täältä. Penttalan töllistä kuuluu väittelyä ja sanasotaa, — »pränmestari» lie ollut juovuksissa ja sai nyt muorilta tuikean ripin. Joku tuli sieltä juosten, kaatui rapakkoon ja särki viinapullonsa, josta päästi surkean älän. Könti siitä kiroillen tien toisella puolella olevaan saunaan ja siellä ne vasta kuuluivat markkinat nousevan. Mahtoi miekkonen rapakkoon vuodattaa korttiyhtiön omaisuutta!
Totta tosiaankin — sydäntä hiukan ellostelee tässä pimeydessä, vetää väkisten valoa kohti: tietäähän silloin edes väistää, kun lyönti suunnataan.
Mitä Toivolassa tehdään? Valoa loistaa ikkunoista, ihmisiä näkyy siellä kuhisevan. Nepä eivät pelkää valoa. Harjoittanevat kai valkeuden töitä?
Täyteen on iso tupa ahdattuna, enimmäkseen vanhempia ihmisiä, mutta osalta nuoriakin. Peremmällä, pitkillä penkeillä ja tuoleilla istutaan vakavina, hiljaa. Keitä ne ovat? Miehillä ja naisilla harmaat nutut, liepeet takapuolilta halki leikatut.
Kenpä niitä ei tuntisi, heränneitä, »körttiläisiä».
Ovipuolella, enimmäkseen seisomasijoilla on toisia, — ne eivät ole heränneitä. Ovat sinne vain tulleet ihmeitä kokoomaan: saapihan sittemmin sopivissa tiloissa niistä hauskasti ilvettä laskea ja loistaa »jumalattomuudellaan».
Pastori Mallenius paitahihasillaan seisoo pöydän takana. Vakavan näköinen mies, enemmän lujat kuin nöyrät kasvojen piirteet, silmät läpitunkevat, nöyryyttävät, puhetapa halkaiseva, koristelematon, kansanomainen. Kaksi rätisten palavaa talikynttilää valaisee pöydällä avoinna olevaa suurta perheraamattua. Raamatun päällä ovat pastorin silmälasit, jotka hikeytymisen tähden on täytynyt tilaltaan ottaa. Muutamia virsikirjoja on pöydällä vieraitten varalla.
Pastori seisoo. Vasen kämmen lepää avonaisen Raamatun päällä ja oikealla hän sanojaan säestää, vahvistelee.
Naisten joukosta, joilla kaikilla on mustapohjaiset, sinireunaiset huivit, kuuluu hiljaista itkun uikerrusta, salaamattomia, huomiota herättäviä huokauksia ja kipeästi valittavia purkauksia. Miesten joukko tarjoo vielä kuvaavamman näyn. Katsoa noita vanhuksia, joista useimmat aikoinaan olivat hurjissa maailman leikeissä ensirivin miehiä, miten heidän valkosänkinen leukansa tärisee, miten silmäkin teroittuneena imee opettajan sanoja, miten sormet puristuvat lujaan ristiin ja miten jokaisesta ilmeestä heidän kasvoissaan voi lukea eittämättömän tunnustuksen pastorin sanoihin, miten autuuden tie nyt on heille *kaikki kaikessa*. Sitten *miehiä*, keski-ikäisiä, jäykkiä, vahvoja miehiä, joiden jykevät jäsenet ja lihakset ikään kuin kapinoiden ahdasta röijyä vastaan tahtovat niiden saumoja rikki ratkoa; heidän kasvojaan, joita miehuuden jäykkä vesi raudistaa, kasvoja, joissa useissa rumentavat arvet loistavat lahjomattomina todistajina nuoruuden synneistä, kasvoja, joissa tulisen luonnon intohimon merkit niin helposti ilmenevät, mutta nyt ovat kätketyt näkymättömiin, ja rypistyneet silmäkulmat ja yhteen kohti tuijottavat terät tulkitsevat syvää hartautta ja vakavaa luottamusta *tämän asian oikeuteen*. Vihdoin muutamia harvoja nuorukaisia, joiden kasvoista loistaa jonkinlainen riemullisen tunteen tuottama uhka, pahasta saadun voiton ilo. Vanhoja tuttujakin näemme siellä, Talvikosken Hermanni poikineen istuvat vierekkäin. Kalpea on isä ja hengittää raskaasti, sillä Mikkeli-yön vammat eivät ole vielä hellittäneet. Mutta silmissä kimaltelee tyytyväisen ilon loiste, sillä istuuhan nyt vierellä poika, jonka luonnon pastorin voimakas nuhde oli murtanut, avannut sielun silmät näkemään syntitaakan kammottavan suuruuden. Ei ole Köpillä vielä varmaa rauhaa, sillä näyttää tälläkin hetkellä sydäntä painavan raskas tuska, jota levottomat silmäin ja ruumiinliikkeet tulkitsevat. Näemme siellä Kasarin Tommin, jonka tuuhea tukka on silmille valahtanut, mutta ei näytä välittävän sen poistamisesta, ja Koivulan lautamiehen, jonka silmät tuon tuostakin tuikeasti kääntyvät oviloukkoon, missä tahdotaan pitää hillittyä sohinaa ja rähinää. Suutari Erkki istuu hänkin pöydänpäässä, lukkarin tilalla, sillä hän toimitti lukkarin virkaa, ja kenties jonkinlaisella omanarvon tunnolla päätään nyökkäilee pastorin sanain vahvikkeeksi.
»Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaiken ihmisten jumalattomuuden ja vääryyden tähden, jotka totuuden vääryydessä pitävät.». Siitä pastori puhui. Hän puhui luonnollisista pakanoista, jotka eivät koskaan Jumalan totuutta kuulleet ole, hän puhui niistä pakanoista, joille Herran sana puhtaasti ja selkeästi opetetaan, niistä pakanoista, jotka Herra jo on kutsunut, heille evankeliuminsa valon tienviitaksi lähettänyt, mutta jotka ovat Herran kutsumuksen tyhjäksi tehneet, nauraneet Herran pyhälle, nostaneet synnin elämänsä kruunuksi, langenneet riettauteen, pahoihin menoihin ja pakanalliseen elämään. Hän sanoi, että ne pakanat, jotka sen tehneet ovat, ne ovat juuri tämä kansa, Suomen kansa. Himoissansa elää tämä kansa, synnin loassa rypien. Mutta siksipä onkin Jumalan vanhurskas viha yltynyt. Hän ampuilee vihansa vasamoita ja antaa sokean kansan rypeä himojensa surkeassa rapakossa.
»Voi sinua, kansa!» huusi hän, »sinua kansa, jokas nukut synnin unta, vaikka perkele käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien ketä hän nielis! Sinun poikasi mässäävät juoppoudessa ja korttisaunoissa, tappelevat ja murhaavat toisiaan niin kuin vanhurskasta Jumalaa ei olisikaan, niin kuin tuomion päivää ei olisi odotettavissakaan ja niin kuin ei heillä olisi palkkaa töistään odotettavana! Kullassa ja silkissä ja narisevissa kengissä koreilevat tyttäresi, hyllyen maailman hekumassa ja makaavat miesten kanssa riettaassa haureudessa. Missä on lapsen puhdas sydän, neitosten siveys ja viattomuus? Missä on tosi miehuullinen ja ylevä, puhdas luonne? Uhrattu Baabelin portolle ja Beelin riettaalle alttarille!
Kirkossa te käytte, mutta mitä varten? Eikö saastainen, synnillinen halu vedä teitä sinne ainoastaan itseänne näyttelemään ja muita katselemaan? Eikö jokainen Herran valittu näe, miten päänne pyörii ja silmänne pälyilee ympäri Herran huonetta silloinkin, kun teidän pitäisi nöyrästi kumartuneena rukoilla armoa ja laupeutta Häneltä, joka yksin meidän veriruskeat syntimme voi puhdistaa? Taikka luuletteko sillä autuuden löytävänne, että te tällä tavoin kirkossa käytte?
Tähän suuntaan puhui pastori. Syvän vaikutuksen tekivät hänen jyrisevät sanansa nyt, niin kuin tavallisestikin. Tuo syvä henkinen lankeemus, johon kansa oli vajonnut, tarvitsi voimallista nostoa.
Lopuksi hän kääntyi puhumaan lasten kasvatuksesta. »Jos juuri on huono», hän sanoi, »niin kuinka voi toivoa, että siinä terve puu kasvaisi? Niin on lastenkin kasvatuksen kanssa. Jos kasvattaja itse yhä elää synnissä, eikä itse itseänsä paranna, kuinka taitaa hän silloin kasvattaa niitä lapsia, jotka Herra hänelle uskoi? Kuinka voi hän vastata näistä taimista, jotka hän pahalla esimerkillä ja väärillä opetuksilla perkeleen palvelijoiksi kasvattaa? Herra sanoo, että joka pahentaa yhdenkin näistä pienimmistä, parempi olisi että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen. — — —
Nyt syntyi väkijoukossa levotonta liikettä. Muuan tunki pöydän ääreen ja ilmoitti pastorille, että suuri joukko jumalattomia häjyjä oli tulossa tänne pahoissa aikomuksissa. Mielen ilme papin kasvoilla ei sanottavasti muuttunut. Ihmisille, jotka nyt jo järkiään nousivat istuviltaan, levottomasti liikehtivät ja kuiskuttelivat, ilmoitti hän saarnansa keskeytettyään:
»Kuuluu taas olevan tänne tulossa jumalattomain joukko, mutta älkää vapisko, sillä Herra sotii meidän puolestamme. Asettukaa kukin paikoillenne ja aloitetaan virsi numero viisikymmentä kaksi. Veisatkaa kukin kovalla äänellä ja sydämen pohjasta.»
Joukkoja ovensuusta, niitä jotka eivät olleet heränneitä, tunki ulos. Mutta heränneitä nähtävästi rauhoitti papin vakava luottamus Kaikkivaltiaan voimaan, sillä he jäivät paikoilleen ja rupesivat selailemaan virsikirjainsa lehtiä. Ulkoa kuului jo räikeä laulu. Sisällä muutamat miehet kun sen kuulivat, juoksivat kirveitä ottamaan ovenpäällä olevasta kirvesvinkasta.
»Mitä, tekö kirveitä? Pois se!» kielsi pastori.
»Ei», selittivät miehet, »me tuomme ne ainoastaan pois, etteivät ne ole heidän saatavinaan. He toivatkin kirveet peremmälle ja kätkivät vaatteiden alle sänkyyn. Pastori nyökäytti hyväksyvästi päätänsä. Mutta saatuaan kirveet talteen ottivat miehet kukin halon kouraansa ja palasivat paikoilleen. Toiset seurasivat ensimmäisten esimerkkiä. Ulkoa kuului yhä kammottavaa kiljuntaa. Pastori näkyi kuuntelevan sitä, samalla kun synkkä kajastus otsalla katseli miesten varustaumista.
»Kätkekää nuo aseet», virkkoi hän vihdoin, »pankaa niin, etteivät ne ole näkyvissä, pistäkää penkin alle. Ehkä Herra on nähnyt hyväksi taas tällä kertaa itse sotia meidän puolestamme ja vapauttaa vainoojistamme. Ainoastaan viimeisessä hätätilassa täytyy niitä käyttää, jos näkyy, että Herra jättää tilaisuuden ihmisille, jos hän vaatii, että jumalattomain pitää meidän kädestämme saada ruumiillista kuritusta, niin kuin pahankurisen lapsen vanhempainsa kädestä.»
Miehet tottelivat käskyä, heittäen halkonsa penkin alle, saataville.
»Muistakaa se», jatkoi pastori, »joka miekkaan rupeaa, se miekkaan hukkuu… Ainoastaan hätätilassa…»
Hänen äänensä sortui. Lujapiirteisten kasvojen lihakset vavahtelivat liikutuksesta. Horjuiko hän? Epäilikö hän Herran läsnäoloa? Sitä ei hän tehnyt, sillä niin monissa koetuksissa oli hän tullut sen huomaamaan, että hän ei voinut sitä epäillä. Mutta hänen sydämellensä kävi kansan kurja henkinen tila, nuorison lankeemus, kansan ja maan tuleva kohtalo, joka hänestä näytti joutuvan villien ohjattavaksi. Se hänen sydäntänsä liikutti, vapisutti häntä, joka oli tällaisen viinamäen vartijaksi joutunut. Hän muisti tuossa omia ajatuksiaan, miten toisinaan *ihminen* oli hänessäkin vallan saanut, miten hän joskus, kun herätys näytti olevan mahtavampi ja suurempi, oli erehdyksessä ajatellut, että iso ansio siihen oli hänellä itsellään. Nyt hän taas seisoi kuin alaston paimen kalliolla myrskyn ja tuulen käsissä, tuntien mitättömän vähäpätöisen yksilönsä katoavan näkymättömiin hyrskyävässä maailman meressä…
Tätä hänen sydämensä itki, tätä vavahtelivat poskilihakset, tätä olkapäät nytkyivät…
Mutta taas hän päätänsä nosti. Näki nyt, miten naiset olivat sulloutuneet peremmälle tupaa, miten miehet olivat asettuneet riviin seisomaan pitkin penkinvierustaa. Hän hiukan säpsähti tarkastaessaan tuota pariinkymmeneen nousevaa miesjoukkoa, ymmärtämättä itsekään säpsähtikö hän ilosta, vaiko tuskasta: miesten silmät hehkuivat niin omituisesti. Heidän kasvoillaan oli yht'aikaa syvän hartauden ja uljaan pelkäämättömyyden jäykkä, kunnioitusta ja arvonantoa herättävä ilme. Muutamilla olivat virsikirjat avoinna käsissä, toiset näyttivät ulkomuistiin turvautuvan. Käskyä alkamiseen vain näkyivät odottavan kuin sotilaat. Päällikköään, jonka tuskan he kasvoista näkivät ja ymmärsivät, tähtäilivät he vakavin, kunnioittavin katsein… Ja korviin tunki yhä ääniä ulkoapäin, missä kuului joukon roiske jo rappusten edessä.
»Herra, sinä olet meidän luja kilpemme, haarniskamme ja muurimme, armahda meitä!» rukoili pastori kovalla äänellä. Miehet ja naiset kallistivat päänsä alas ja pastori kohotti silmänsä korkeutta kohti… Portaille astuttiin, sen kuuli tupaankin.
»Alkakaamme virsi», käski pastori.
»Linna luja on Jumala, Meidän myös vahva vuori», kajahti kuin yhdestä suusta. Porstuasta kuului rähinää ja kopinaa, mutta ääni oli hiljennyt siellä.
Veisaajain äänet, jotka alussa hiukan vavahtelivat, varmistuivat yhä, ja heränneitten veisun kuuluisa, rytmillinen, marssin tapainen tahti alkoi saavuttaa tasaisuutensa.
Ovi tempaistiin auki. Nuoria miehiä tulvahti sisään…
Kuin pitkäinen jylisi virren sävel miesten rinnoista, täristäen ikkunaruutuja ja riidellen kattolautojakin kuoroon.
»— — Kyll' Jeesus meitä varjelee, Ja paulat poies syöksee. He ympär' käyvät, Kuin jalopeurat, Aikovat ain' meit' alaspainaa, Vaan Herra heit' estää.»
Naisten heleät, pelosta vapisevat äänet säestivät miesten jykevää, luvalla sanoen, lihallista laulua, antaen siten kokonaisuudelle omituisen, liikuttavan värityksen.
Mutta hiljaahan ne seisovatkin nuo vastatulleet, yhdessä joukossa oven puolessa! Ei soraäänet heidän keskuudessaan laulua häiritse. Päät alkavat paljastua.
Yhä mahtavamman kaiun saa laulu. Sen sointu ei enää kuulu sotamarssilta, se ennemmin kajahtelee voitetun voiton riemusäveleeltä.
Karhun Esa seisoo sängynpaaluun selkäänsä nojaten. Hänellä on lakki päässä, toiselle korvalle sysättynä. Se on ihmettelyn kysyvä, hieman pilkallinen ilme tuo väänne suusopessa, tuo katse vetistävissä silmissä. Se puhuu sisällisestä taistelusta, ei kuitenkaan sen syvemmästä, kuin siitä, että *hän ei tahdo* itselleen tunnustaa hurmautuneensa tästä laulusta. Hänen vieressään seisoo Iikan Antti lakittomin päin, pää alaspäin käännettynä ja liikkeistä päättäen taistellen ainoastaan häpeäntunteen kanssa. Miksi ne vetäytyvät yhä toisten takapuolille nuo ryhmän etumaiset? Miksi heidän kasvoistaan sellainen neuvottomuus loistaa? Miksi muutamat näyttävät ikään kuin vapisevan?
Vapisevan!… Nuo pojat, jotka sataa kertaa ovat vannoneet, etteivät he pelkää ketään?
Joku avaa oven. Silmänräpäys — ja koko joukko on taas porstuassa. Karhun Esa yksin seisoo paikallaan liikkumatta. Yhtäkkiä hän, ikään kuin salaa, katsoo pitkin miesriviä ja näkee, että ne kaikin katsovat häneen. Epäröiden vilkaisee hän vielä naisten puolelle ja nekin häntä katselevat, yksin papin silmät eivät häntä tarkkaa, ne kun kohti taivasta ovat tähdättyinä. Esa liikahtaa, luo huimasti katseensa ympäri huonetta, tahtoen välinpitämättömyyttä osoittaa. Sitten hän asettaa suupieleensä pilkkahymyn, tahtoo sen näyttää kaikille ja astuu kiirehtimättä, hyvin vitkalleen ulos.
Virren viimeiset säveleet kajahtavat, sammuvat hiljaiseen äänettömyyteen. Ei ulkoakaan kuulu ääniä. Pastori laskee nöyrästi kätensä ristiin ja ääntää:
»Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä ja hänen laupeutensa pysyy iankaikkisesti, amen.»
Esa nauroi harvoin. Mutta nyt hän nauroi niin että tahtoi katketa, kun saavutti nuivallanenin palaavan joukon. Joukko melskasi, pahkiloi ja noitui. Kovin näytti miehiä harmittavan, että oli lähdetty »hulluttelematta», oikein paettu, kuin peläten, karkuun. Jokainen vakuutti tuhansin sanoin, ettei hän olisi lähtenyt, mutta kun kaikki seisoivat siinä kuin housuttomat, niin eihän siihen ilennyt jäädä seisomaan körttiläisten ihmeenä. Toinen syytti toistaan. Kullakin oli heränneiden joukossa silmätikkunsa, vihattavansa. Lohdutuksekseen kukin nyt niitä haukkui ja noitui, luetteli virheitä, heikkouksia ja koetti siten saada toiset ymmärtämään miten hänen ja vihattavan körttiläisen välillä oli olemassa äärettömän suuri juopa. Toinen tässä tahtoi saada äänensä kuuluvammaksi toista. Siten pakolaisten alussa hiljainen ääni pian kohosi rähiseväksi huutamiseksi.
Niin meluttiin jo silloin, kun Esa saavutti joukon.
»Mitä … mitä sinä naurat?» Uteliaina ja hämillään kertyivät toiset Esan ympärille, joka käsillään huitoen ylös ja alas kakatti, ettei siihen näyttänyt tulevan ikänä loppua.
»Mitä, mitä sinä nyt?» ihmettelivät toiset, unohtaen oman väittelynsä ja asettuen paljaana korvana kuulemaan mitä Esa nauraa?
Mutta Esa ei lakannutkaan. Hän oikein ulvoi huitoen käsillään yhteen jaksoon juuri kuin hosuen päällekarkaavaa hevosta tai taistellen tuulimyllyä vastaan. Mutta kun joukko alkoi jälleen muuttua välinpitämättömäksi ja hajota hänen ympäriltään, pääsi Esalta:
»Voi, voi, voi sun…», ja sitten hän kirosi.
»Mitä?» kyseltiin monelta taholta ja keräydyttiin uudestaan Esan ympärille… Osaahan se kuitenkin puhua!
»Mitäkö nyt? Kun miehet lähtevät *tappelemaan*, antamaan selkään körttiläisille. Ja kun päästään tupaan, riisutaan lakit päistä ja ruvetaan tutajuttamaan housuja ja sääriä niinkuin olis… Ja sitten lähdetään oikaisemaan niinkuin itse piru olis selän takana hiilihangon kanssa… Mitähän te oikein ajattelette?»
Kuului kaikkialta murinaa, jonka ajatuksena oli: »Etpä sinäkään tohtinut!»
»Tohtinut! Ajatteletteko te sitten oikein selvällä järjellä, etten minä olisi tohtinut, minä?»
»Mutta miksi et sinä sitten alkanut?» kysyi Iikan Antti ja sitä kohta säestivät toiset monissa erilaisissa toisinnoissa. Luulivat löytäneensä oikean valtin.
»Minäkö? Mitä, yhdeksäntoistatuhatta, varten mun pitäisi *aina alkaa*?»
Toiset selittivät kuin yhtenä miehenä, että oli odotettu Esaa alkamaan. Mutta kun ei tämä alkanutkaan, niin lähdettiin pois. Eihän siellä viitsinyt koko iltaa seisoa veisuuta kuulemassa. Esa nauroi taas.
»Senpä tähden juuri», hän sanoi, »minä en kiusallakaan nyt alkanut. Ajattelin, että antaa koettaa muiden, jotta kyllähän minä olen osaltani alkanut tappeluita. Eikä teistä yksikään tohdi sanoa, etten minä olisi lyönyt ensimmäisenä, kun on paikalle passannut. Kuinka minun aina pitäisi alkaa?»
Sitä ei kuitenkaan tiennyt kukaan, miksi sitä oli niin odotettu, mutta odotettu vain oli. Iikan Antti arveli, ettei Esallakaan ollut oikeata kurssia, koska ei kerran ollut alkanut.
»Häh?» huusi Esa hypähtäen, »luuleeko Antti olevansa paree kuin minä, vai? Saadaan vaikka paikalla koettaa, jos sinua vain haluttaa.»
Iikan Antti ei ottanut kuulevaan korvaan tätä puhetta, näytti vain haluavan vetäytyä takapuolille. Esakin jätti välille sattuneen riidanhaasteen sikseen ja palasi uudestaan äskeiseen.
»Mitähän varten te oikein sieltä lähditte?» hän kummastellen kysyi.
Sepä vasta kysymys! Ei siihen kukaan osannut vastata. Melkein kaikilla oli syynä: »kun tuo lähti, kun muutkin lähtivät, niin minäkin lähdin.» Esa käveli mukana kurillinen nauru huulilla ja kuunteli selityksiä.
»Niin», sanoi Iikan Antti vihdoin nyreissään. »Pelättiin, niin lähdettiin. Ei suinkaan siihen muuta syytä ollut.»
Ainoastaan kelvottomimmat tätä panivat vastaan, suurin osa sen myöntämättä näytti hyväksyvän, koska ainoastaan rupesivat toisiltaan kyselemään, että olikohan niillä aseita?
»Körttiläisilläkö?»
»Kellä sitten!»
»Oli!… Ettekö nähneet halkoja penkin alla.»
»Ja kirvesvinkka oli tyhjänä.»
»Niin, ja niitä miehiä oli niin paljon.»
»Ei enempää kuin meitäkään.»
Esa nauroi:
»Pelkoko teidät ajoikin?»
Huomautus sai pojat äkkäämään missä mentiin.
»No ei sinne päinkään!» alkoivat uudestaan kerskailla. Nyt kuulosti siltä, että körttiläisiä kyllä oli paljon, mutta ei yhdessäkään miehen vastusta, että ne olisi kyllä mäntätty yhteen läjään, jos niikseen olisi tullut.
»Pastoriako te pelkäsitte, kun te lakittelittekin?» Esa naureskellen jatkoi. Nyt päästiin vähän huojentavammalle tuulelle ja ruvettiin leikkiä laskemaan kaikin, sillä eihän Esakaan nyt saattanut ajatella, että tuota ukkoa olisi pelätty. Tämän humun kestäessä Esa yhtäkkiä virkkoi:
»Mutta pojat! Ne veisasivat jotenkin komeasti.»
Kyselevinä koettivat toiset pimeässä tutkia naamaa, että mitähän se tuolla meinaa? Rupesivat sitten toinen toisensa perään myöntelemään, jopa kehumaankin. Esa lämpeni uudestaan, kun tässä toistenkin kehuessa muistui uudelleen elävämmin mieleen veisu ja hän puhui melkein kuin huumauksessa:
»Minä seisoin siinä sängyn pielessä ja kuuntelin, sillä se oli niin komeaa. Enkä minä yhteen aikaan enää muistanut mitä varten oli tultu. Mutta sitten kun te lähditte pois, minun yhtäkkiä nousi kiukut päähäni ja minä jo ajattelin, että vedänkö vasten leukoja Talvikosken Köpiä, kun se seisoi ja veteli virttä siinä toisten joukossa niin uskosta että…»
»Siinä olisit nenäs polttanut», Levalan Lomppi nauraen keskeytti.
»Kunko olisin Talvikosken Köpiä vastaleukoja vetänyt?»
»Niin, olisit saanut koko joukon niskaasi.»
»Minäkö? Koska sinä oot nähnyt, että Karhun Esa itkee? Minä olisin tapellut koko joukon kanssa, vaikka paikalle olisin oiennut.»
»Olisitpa, saakuri soita, saanut kerran kylliksesi», sanoi Iikan Antti.
»Olis vain se saanut. Körttiläiset eivät ainakaan säästä», vakuutti joku.
»Saamari, kyllähän siinä olis rytyä ollut. Mutta kyllä minä muutamilta olisin hengen vähät nitistänyt. Herra jee, poika! Sinäkö meinasit tapella körttiläisten kanssa?» Esa puristi niskasta muuatta nuorta, vähäistä pojannaskalia. Tämä rupesi kitisemään.
»Anna pojan olla rauhassa, kyllä siitäkin mies tulee, terävä tuleekin», virkkoi Iikan Antti.
»Noo, noo älä suutu Miska, ollaan veljekset, me pienet, ja ollaan miehiä maasta asti! Hurraa pojat! Mihinkä nyt mennään? Mun pitäisi saada tapella!»
»Tuleeko tauti päälle?» joku kyseli.
»Niinkuin synti.»
»Toranperän kylässä hypellään», tiesi muuan.
»Todellako?» kysyi Levalan Lomppi. »Jos siellä hypellään, sitten on myöskin Taipaleen takaisia.»
»Ihan varmaan.»
»Niille tarvitsisi antaa hienoa puukömää.»
»Oikein isän kädestä pitäisikin antaa!»
»Minut ajettiin sieltä kerran pois makuuksilta ja se on vielä kostamatta.»
»Ja sinä lähdit?»
»Lähti kuin leipurikoira, hyssyttelemään.»
»Lähdin. Vietäväkö sitä olis koko kylän kanssa puoleen tullut.»
»Niin toki, Hemppa-kulta! Kuule, koko kyläkö oli pystyssä, ämmätkin?»
»Älä nyt kovin pitkälle venytä, taikka… Jos sinä luulet paree olevas, niin saat paikalla koettaa!» Hempaksi sanottu asettui kiusaajansa eteen uhkaavaan asentoon. Toinen rupesi hyvittelemään:
»Ei tapella nyt, ollaan yhtä hyvät, en minä tahdo koetella. Jätetään toiseen aikaan.»
»Kuinka vain tahdot. Ajattelin vain, että jos tahdot kohta koettaa, jotta ei tarvitsisi pitää itselläsi turhia luuloja, niin ei minusta olisi vastusta.»
»Älkää nyt tapelko, tulee pian riita. Lähdetäänkö?»
»Tottapa lähdetään?»
»Lähdetään tietysti.»
»Joo… Olisipa mukavaa saada taas vähän antaa selkään.»
»Ja varsinkin, kun saisi antaa taipaleentakaisille.»
»Nyt sitten mennään.»
»No, no, no!» huudettiin.
»Lämmin ja pehmoinen odottaa taipaleentakaisia.»
»Niin, mitä tekee?»
»Vartoo taipaleentakaisia.»
»Niin, joo! Ja kattos tuotakin nyrkkiä, kuule, sekin haisee jo aivan tryyiltä.»
»Taitaa, kun on nenä kovin alhaalla ja hoikkain säärien nenässä, mutta ei se tähän nenähän haise.»
»Eikö?»
»Ei. Ja jos et muutoin usko, niin koeta. Mutta kas tätä nyrkkiä.»
»No pojat, lauletaan: »Tuuli sitä tupaa huiskuttaa, jossa häitäni…»
»Ei sitä! Mutta tätä: »Pappani antoi hevosen ja rattaat ja tuhannen markkaa rahaa…»
»No vie sun… Mutta tätä: »Enkesmannin linja…»
»Joo … joo … sitä … »laivat ne merellä mennä tooraa, Enkesmannin parhaat poijat on hukkuneet meren pohjaan.
Enkesmannin linjalaivat on Saksan korkkipuista ja Suomen pojat ne lihaa leikkaa enkesmannin luista.»
— — —
»Poika vietävä, älä rääy, että korvani halkeevat, taikka minä sun…»Karhun Esa jo taas tarttui jonkun huonomman niskoihin.
»Älä tartu siihen, rupeat pian itkemään!» varoitti poika.
»Minäkö?… jopa sä nyt, kakara…» Esa viskasi pojan nurin ojaan.
»Mitähän siinä noita huonompiasi kiusaat», virkkoi Iikan Antti, joka koko illan oli ollut möhrytuulella.
»Huonompiasi? Luuletko sinä sitten itseäsi paremmaksi kuin minä oon, vai?»
»Mitähän tuossa nyt?»
»Mutta jos sulla vain on ajatusta, niin ihan paikalla minä olen valmis kuin sotamies.»
»Pane hiiteen…! taas nyt yhtä myötään riitaa haastat. Puhutaan muusta.Ne aikovat, luulemma, haastaa sinun vastaamaan siitä hevosvarkaudesta.»
»Haastakoot! En minä siitä linnaan mene.»
»Mikäs auttaa?» nauroi Antti.
»No kyllä mä nyt ainakin yhden murhan sitä ennen teen. Kuka raato nyt hevosvarkaudesta viitsii linnaan mennä.»
»Saman minä sanon», yltyi Levalan Lomppikin.
»Kun minä menen linnaan, niin teettekö sitten minusta komian laulun?»
»Komian! Ihan niinkuin enkelit pasuunilla soittaisivat», vakuuttiLomppi.
»Minäkin sitten rupean sitä rollottamaan», nauroi Iikan Antti.
»Sepä se tuleekin sitten olemaan oikein enkelien soittoa!» huudettiin ja naurettiin.
»Ihan kuin rikkinäistä pataa vedettäisiin pitkin kivikkomäkeä!»
»Pian te sen laulun saatte tehdä, ja muistakaa se, että siinä pitää puhua paljon karhun sapesta!» muistutti Esa.
»Se sopiikin näin:
Karhun sappea nuorille pojille sanoi Karhun Esa!»
»Joo-o, niinkuin silkkiä!»
»Se poika, se Mattu, se vain tekee lauluja kuin poika!»
»Äläs, mitä poika, mutta niinkuin *isä*.»
»Älä pistele isästä, tahi luunippu ajaa pian nenäs päälle kuin kantoon.»
Tällä tapaa haastellen kulkivat pojat kohti Toranperän kylää.
Oikein isot tanssit oli Toralan talossa, koska viulunsoittajatkin oli hankittu. Muuten oli tavallista, että tällaisissa iltatansseissa kylän kimakkaääniset tytöt kurkkuklarinettiaan soittivat.
Paljon oli väkeä, niin että tanssijat ainoastaan tuppaamalla pyörimään pääsivät. Takassa paloi suuri kantovalkea. Joukko nuorehkoja kylän akkoja istui uuninloukossa patapenkin päällä sukkia kutoen, suu tyytyväisyyden hupaisessa hymyssä. Pojat olivat enimmäkseen selvinä. Pitkät, notkovartiset hopeahelaiset piiput tuprusivat melkein jokaisen suussa. Tanssimaan lähtiessä toiset jättivät piippunsa joutilaana istuimille, mutta toiset antoivat niiden roikkua hampaissa tanssiessakin, jolloin piippu veti pään sivuväärään. Hiestä nouseva höyry ja tupakansavu muodostivat tuvassa paksulta tuntuvan ja haisevan ilman. Mutta kuka tästä jouti välittämään, kuka sitä huomasi! Se oli tavallista, jokapäiväistä. Viulu yksin siitä kärsi, soittajan ponnistuksista huolimatta sen kitisevät säveleet kuolivat ennen kuin ovensuuhun ehtivät, kuuluivat sinne kuin suljetusta arkusta. Soittaja itse näkyi tuon huomaavan, sillä mies sahasi jousella kuin olisi ääntä yrittänyt seipäistä, puri hammasta ja polki tahtia niska ponnistavassa lyyhyssä. Mutta tarpeeksihan se soitto kuitenkin kuului. Toistakymmentä paria yht'aikaa kiersi valssissa ahtaalla tilalla. Mutta siihen sitä riensivät kaikki kilvan. Tytöt vetivät poikia ja pojat vetivät tyttöjä riehuun. Yhteen jaksoon työntäisi piiriin uusia, tyrkkien edestään pois vanhoja. Taitavimmat tanssijat ne jotenkin kurssinsa pitivät, mutta huonoimmat sortuivat yhä syrjään. Mutta väsymys ei painanut eikä into laimennut. Poskipäät hehkuivat, silmät loistivat, hiki virtaili lakkien ja huivien alta. Honkina ja huohotus kuului siltä, kuin olisi kukin koettanut oikein hengen edestä saada kyllikseen.
Peräkamariin vetäysi tuon tuostakin joku, toisia taas sieltä tuli. Toralan poika Jaska näkyi olevan se, joka sinne vieraita vei. Mutta pianpa alkoivat siellä käynnin hedelmät näkyä, sillä juopuneitten huudahduksia rupesi kuulumaan, kerskauksia ja hokimasanoja. Tuvanovi kävi yhteen jaksoon, kuumuudesta hehkuvina kun tanssijat riensivät vilvoittelemaan ulos ja toisia yhä tuli sisään.
Uusia juurakoita lisättiin takkaan. Samalla kun siitä lähti loimottavaa, kirkasta valoa tanssitupaan, lisäsi tuli yhä jo rasittavaa kuumuutta. Mutta kun pelimanni alkoi soittaa polskaa, tarttui kuin tuli helmoihin. Jok'ikinen vedettiin esiin. Koko tupa muuttui yhtäkkiä kuin reunojaan myöten kiehuvaksi padaksi, jossa jokainen pisara näyttää olevan toisensa tiellä. Se ei ollut enää tanssimista, se oli jotakin muuta. Kukin pari pyöri kyynärpäät pystyssä, tölmäisyjä sai vähän itse kukin. Riemusta ja vallattomasta ilosta säteilivät kaikkien kasvot, nautinnosta ja tyytyväisyydestä hohtivat. Riidan soraääntä ei kuulunut, vain iloisia, vallattomia huudahduksia. Ei kukaan levännyt, ei kukaan väsynyt, vaikka olikin niin ahdasta, että toisinaan tuntui kuin seinäin täytyisi pullistua ja nurkkain ratketa.
Pihalta kuuluu suuren joukon raikuva, uhitteleva laulu. Sitä ei kukaan jouda kuulemaan, kaikilla on sisällä kyllä puuhaa, tekemistä itsensä kanssa, kilpaillessa voitosta ja pyörimisoikeudesta.
Ovi aukeni ja poikajoukko toistensa käsistä kiinni pitäen tupaan ryntäsi laulaen:
»Hurja luonto kun pojalla on ja merellä se nyt seilaa, älä sinä vanha kulta minua nyt enää meinaa.» —
Silloin joukot tuvassa syrjille sulloutuivat, kun Karhun Esat, Iikan Antit, Levalan Lompit ym. etupäässä nähtiin vetävän. Tytöt pistäysivät tulijain sekaan piiriin, mutta pojat vetäysivät hiukan onean näköisinä syrjille. Pelimanni nousi penkille seisomaan, pusersi yhä lujemmin joustaan viuluraukan kieliin, jotka ikään kuin viimeisiänsä valitellen vonkuivat. Lujasti siinä tömisteltiin, oltiin leviää ja komiaa.
* * * * *
Nurkassa, loukkokaapin ja kellokaapin välissä istuu Karhun Esa ja imee jonkun tanssijan pitkävartista piippua. Siitä hän uteliaasti tirkistelee lattialla riehuvaa tanssijoukkoa — vasen silmäkulma on ilkeässä, pahaenteisessä rypyssä. Hän tarkkaa, miten Kuivasen Ella tuolla pyörittää Rekipellon Sannaa. Kummankin kasvoista hän ajatuksia lukee. Miten hölmöltä Ella hänen mielestään näyttää…! kun yrittää noin tahtia pitää … kun leuka noin on olevinaan, kun silmät noin haarottavat, että hän nyt, muka ujostelee, kun »morsiamensa» kanssa saa hypellä!
Esan suu vetäytyy kurilliseen nauruun.
Saitkohan morsiamen, piru ollen…! Älä nyt siitä Ella ole namillasi, että se nyt niin kovin komiaa olisi tuo… Hölmö-parka!
Sannaa hän sitten tarkkaa, näkee miten huolettomasti hän heittää Ellan, joka ei koskaan näkyisi haluavan lopettaa. Esa tuntee yht'äkkiä myötätuntoisuutta Sannaa kohtaan… Komea se on sittenkin…! ei silmäystäkään Ellaan luo, vaikka hän vakoillen tuossa perässä ruinuttaa… Jahaa! Lompinko nyt pitää…
Komea se olikin, tuo Sanna, varteva, uljas ja rivakka. Silmäin loiste rohkea ja tulinen, varsi jäykkä ja voimakas. Pysähtyivät. Lomppi jäi. Sanna seisoi, pyyhki hikeä kasvoiltaan, ei ollut huomaavinaan, ei näkevinään, Esaa, mutta odotti kuitenkin.
»Tule!…» Esa tarttui Sannan käteen.
»Hoh!» pääsi naiselta puoleksi kummasteleva, puoleksi ilakoiva hillitty huudahdus. Kuumeentapaisesti työnsi hän ympärillä hyöriviä syrjään ja tarttui Esan käteen…
Mikä syy heillä oli yrittää pyöriä niin kovasti? Miksi he tanssivat niin pitkästi, että Esankin otsalta jo alkoi hiki tippua? Niin he tanssivat. Mutta kumpikaan ei toisensa silmiin katsonut, ei puhunut mitään eikä näyttänyt haluavan hellittää vaikka katkeisi. Esa kuitenkin ensin hellitti. Kun siinä erotessa silmät yhteen sattuivat, kohosi vielä valtavampi puna Sannan kasvoille ja suu meni nauruun. Niin Esankin kävi ja hän palasi paikalleen kellokaapin väliin, josta toinen juuri lähti tanssimaan. Hänen edessään tepasteli kolmoisjoukko nuoria poikia, jotka ainakin olivat olevinaan juovuksissa, ei tiedä olivatko. Ne kerskailivat ja rallattivat ja olivat miehiä olevinaan. Esa katseli heitä ja hymähteli, rupesi poikain kanssa juttelemaan, kinailemaan ja narrailemaan heitä.
Mutta Ella taas tanssi Sannan kanssa ja Esan pisti yhtäkkiä vihaksi…
»Jaska.» Hän veti luoksensa nurkkaan pojan, jota hän äsken matkalla oli niskasta puristellut.
»Tohditko lyödä tuota Kuivasen Ellaa?» kysyi Esa hiljaa.
»Häh?» kysyi poika, vaikka kyllä kuuli.
»Häh! Mä sanoin, tohditko sinä antaa leuoille tuolle Kuivasen Ellalle?»
»Ellalle?»
»Älä nyt sitä soita! Minä tulen auttamaan, kun sinä vain alat.»
»Tuletko?»
»Tulen. Mene vain ja anna leuoille, ja anna aikakädestä.»
»Mutta jos et sinä tulekaan.»
»Tulen minä. Ei suinkaan sen sinua anneta tappaa ja pyntätä.»
»Minä menen!» poika jo huudahti, mutta katsoi vielä epäröiden Esaa.
»Mene, mene nyt. Katso sopiva väli. Mutta älä nyt kohta mene.»
»Noh!»
Poika erosi Esasta, joka sivumennen koetteli rautapuntaria, joka riippui kellokaapin sivulla naulassa.
Yhtäkkiä läiskähti joukossa. Kuului Kuivasen Ellan tuima kirous. Tanssi taukosi. Levoton liike kävi yli koko tuvan. Kukin äänsi jollakin tavalla. Kirosi, siunasi, ulvahti. Rymäkkä oli syntynyt keskilattialla. Ryhmä temmelsi siinä jo kuin satajalkainen kummitus.
Naisetkin sekautuivat siihen ensin, tappelijoita erottaakseen. Mutta kohta saivat siinä ainetta useammatkin parit tukkanuottaan takertua. Se oli vielä kuitenkin vain tukkanuottaa, vähemmän pelottavaa.
»Herra mei ja hopiasta huusholli!» kiljahti Karhun Esa ja löi rautapuntarilla pöytään. Nyt tytöt pyrkivät erilleen, tunkeusivat ulos huoneesta. Tukkanuottailijat erosivat, lensivät yli tuvan lyömäaseita etsien. Mikä sai tuolin, mikä halon.
Jolle henki tuntui rakkaalta, tunki ulos tuvasta nyt, vaikka ahtaastakin. Karhun Esa näkyi odottaneen, että muut ehtisivät alkaa ja juttuun sekaantua, että hän sitten vasta jäljestäpäin huomauttaisi itsestään ja esiintyisi rauhantekijänä, hän, Karhun Esa.
* * * * *
Ulkona on pimeä ja sataa hiljaa. Tuvasta kuuluva melske, räiske ja pauhina muistuttaa omituisesti niistä mielikuvituksista, joita synnyttävät kertomukset tulivuorten sisäisestä pauhusta. »Tuvanovi oksentaa ihmisiä kuin kuonaa, ihmisiä, jotka valittavat, kerskaavat, parkuvat ja kiljuvat, synnyttäen pihaan tultuaan omituisen möyhyn. Vähitellen pauhu sisällä taukoo, muuttuen yksityisiksi ääniksi ja ryskäämisiksi, kuulostaa siltä kuin kuolemaantuomittu jättiläinen viimeisiänsä potkisi. Vähitellen levenee meteli koko kylään, juostaan, kirotaan, itketään ja voivotellaan.
Sade saa vauhtia, se näyttää tahtovan sammuttaa syttynyttä vihaa.
Tuvassa on jäljellä Karhun Esa, Iikan Antti ja Levalan Lomppi; ei näy isäntää, ei emäntää.
»Nyt pojat lähdetään!» virkahtaa Esa, kun paiskaa kiinni tuvan oven.
»Joo!» myöntävät toiset, voitollinen, hymynsekainen ilme kasvoilla. Mutta liikkeistä ja äänestä värehtii vauhka pelkoisuus. Varoen he liikkuvat, karttavat ikkunan lähelle menemistä ja oviloukossa hetkisen neuvottelevat. Valitsevat sitten halkojoukosta kukin itselleen yhden, lyövät oven selälleen, hyppäävät kiljahtaen porstuaan, portaille…
Ei siis ovipielissä ollut ketään väijyksissä! Tarhalta ja maantieltä kuuluu sohua. Toverit oikaisevat tuvanpäädyn kautta vainiolle. Nyt ei ole enää nurkkia, väijyjille piilopaikkoja. Valtaavana herää toveruksissa voittajan rajaton itseluottamuksentunne ja halu kuuluttaa tekoaan koko maailmalle. — Sanomattomassa tunteenpuuskassa tarttuvat he toistensa kaulaan ja ratkeavat vetämään:
»Puukko se oli vain pikkuinen,Mutta Heikki se oli suuri,Yksin seisoi ovellaKuin linnan kivimuuri.»
Koko yön kuljeksittuaan paikalta toiseen saapuivat Esa ja Levalan Lomppi Karhuun. Mutta ikään kuin jokin painajainen olisi Esaa vaivannut, rupesi hän heti kotiin saavuttua ihmettelemään miksi tänne oli tultu. Muori oli hankkinut heille pullollisen viinaa, jota väen ylösnousun aikana vielä ryypiskelivät. Väliin kuului kamarista laulunräminä, väliin tanssin hypähdys, väliin oltiin aivan hiljaa.
»Kuule», virkkoi Esa, kun molempia näytti rupeavan nukuttamaan, »tänä päivänä alkavat Laitalan Valeen ja Järvelän Santran häät.»
»Alkakoot», tuumi Lomppi huolimattomasti, silmät puoliummessa.
»Minä ainakin menen sinne», jatkoi Esa.
»Sinä? Onko sinua kutsuttu?» Lomppi alkoi virkistyä.
»Kutsuttu! Ei. Mutta vähät siitä. Lähdetkö sinä?»
»Häihinkö?»
»Mihinkä sitten, kuin häihin! Älä nyt nuku kun puhut.»
»Mennään vain.» Lomppi haukotteli. »Ensin pitäisi saada vähän nukkua.Saamari, kun mua kovin unettaakin.»
Esa jo alkoi levottomasti kävellä.
»Minua ei uneta yhtään, ei vähääkään, ei niin merkkiäkään!»
Lomppi taas vähän torkosi ja virkistyi. Häntä näyttivät elähdyttävän muistot.
»Peeveli, mutta ne saivat selkäänsä!» virkahti hän ja nousi ikään kuin innostuneena.
»Mitä vielä, ei ne paljoa saaneet», väitti Esa, näyttäen siltä, että hän enemmän ajatteli muuta kuin tätä.
»Kyllä ne saivat tarpeeksensa. Mutta mitä varten sä sitä Ellaa löit? Onko teille tullut paha väli?» Lompin silmät muljottivat selkoselällään niin laiskasti, että hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa saadakseen pidetyksi niitä auki.
»Minä lyön ketä tahdon!»
»Et sinä nyt niin lyö, vaikka olisit hyväkin.»
»Lyönpä! Vai luuletko, että mä pelkään?» Esa pyörähti silmät palavina Lompin eteen. Vitkalleen, ikään kuin uninen ainakin, nousi tämä öristen seisomaan:
»Meinaatko sinä kimppuun käydä, vai?…» Lompin ääni oli sekin uhitteleva. Esa, joko siitä tai jostakin muusta syystä, sai yhtäkkiä hänessä harvoin tavattavan peruuttamishalun.
»No enhän minä sinua lyö, pöhlö», nauroi hän.
»Minä ajattelin, että jos sinä minua meinaat…» Lomppi istui uudelleen lausettaan lopettamatta. Esa oli tällävälin heittäytynyt selälleen sänkyyn, mutta sieltä hän yhtäkkiä kavahti istumaan.
»Kuule, lähdetään ajolle! Pannaan tuolta meidän kopukka rattaiden eteen.»
»Mennään vain, mutta pannaan aluksi vähäksi aikaa makuulle.» Lompilla oli niin uni, ettei hän tahtonut voida enää silmiään auki pitää.
»Kuka nyt maata viitsii! Makaa haudassa, siellä on parempaa aikaa.»
Lomppikin innostui vihdoin. Esa meni tupaan, ajoi Matin asettamaan hevosta. Muori ei tohtinut Esalta mitään kysyä. Hän meni pihalle ja koetti Matin kanssa arvailla mihin siinä nyt lähdetään. Mutta mistäpä sitä Mattikaan tiesi. Muori huokaili ja valitteli, että mikä tässä tulee eteen, kun ei tuo enää kokottelekaan työhön… Ja kun se ryöstöhuutokauppakin nyt ainakin tulee ensi maanantaina, niin sitten se ainakin kaikki rentoon heittää.
Äiti jo ratkesi itkemään ja valitti, että kerjuu tässä on edessä ennen pitkää. Kun nuo hyväkkäät kanssa nyt juuri rupesivat hakemukseen panemaan, ikään kuin eivät tuollaisten saatavain perille pääsisi. Olisi edes akan ottanut, niin siitä ehkä vähän asettuisi ja sitten talonsa pitäisi ja minäkin olisin tässä jollakin kurin mennyt vanhat päiväni…
Muori heltyi yhä, läheni hevosta, joka yht'aikaa hänen kanssaan oli vanhentunut. Ruunan kyljet olivat laihat, selkä notkossa ja silmät loistottomat ja himmeät.
»Ruuna-parka», virkkoi muori ja taputteli hevosta kyljille, kyynelten juostessa omista silmistä.
»Sanoiko se Hautalainen todella, että hän vie Esan käräjiin siitä hevosenajosta?»
»Uhkailivathan ne molemmatkin ja kiukussa olivat vahvasti.»
»Kaikista sitä nyt käräjiinkin viedään. Ennen vanhaan, kun minä olin nuori», alkoi muori kertoa miten pojat silloin olivat vallattomia, eikä niistä sellaisista käräjiin menty.
Porstuasta kuului poikain askelia ja ääniä. Muori säpsähti, vetäysi nurkan taakse piiloon. Hädissään sysäsi seinään sormensa, jonka ympärillä oli tukko. Haava rupesi kipristelemään ja tuskallisen näköisenä alkoi muori viihdytellen heiluttaa kipeätä kättänsä. Yritti sen ohessa kuunnella puheita pihalta.
Lomppi rupesi heti köntimään rattaille, johon heinäin päälle oikaisi pitkälleen. Esa seisoi miettivän näköisenä tuikeasti katsellen ruunaa, tuota laihaa, vanhaa konia. Sitten koperoi suitset maasta käteensä, huitaisi perillä hevosta useampia kertoja. Paljon ei vanhus tuosta välittänyt: ensi iskulla potkaisi yhdellä jalalla, toisella luimisti korviaan ja huitaisi päällään lyöjäänsä kohti hampaat irvissä, mutta ei yrittänytkään karkuun. Esa vimmastui tuosta verrattomasta laiskuudesta ja rupesi suomimaan vanhusparkaa oikein hengen edestä. Sittenpä sai sen hyppelemään, tempomaan ja lyyhistelemään. Vanhaan hevoseen näkyi palaavan kuin jonkinlainen kajastus muinoisesta rivakkuudesta.
»Ään!» karjui Esa ja tempoi molemmista suitsiohjaksista, että hevonen oli lyyhistyä takapuolilleen. Mutta silloin taas seurasi isku, joka pakotti sen eteenpäin ryntäämään. Tuo nykiminen alkoi jo tuntua rattailla makaavasta Lompista ilkeältä. Rupesi kyselemään, että mitä hittoa se siinä nyt tempoo?
»Kyllä se nyt jo hyppelee!» virkkoi Matti tallista. Äänestä kuului, että hän nauroi.
»Häh?» kysäisi Esa ja kääntyi sinne päin.
»Sanon vain, että kyllä se nyt jo hyppelee», uudisti Matti.
»Kuule, Matti», sanoi Esa ja läheni suitsiohjakset kädessä tallia.»Ilveiletkö sinä?»
Matti kavahti.
»Mitä ilveilemistä se sitten on? Minä vain sanon…»
»Kyllä sinä ilveilet!» Esa heitti suitset, meni talliin ja otti Mattia rintapäihin.
»Kaa, mitä sinä nyt?» Matti tarttui hänkin Esan rintapieliin.
Jo hämärti päivä siksi, että Matti saattoi nähdä Esan kasvojen kummallisen ilmeen.
»Mitä sinä kummailet?» uudisti Matti, kun ei Esa puhunut mitään, hammasta vain puri ja hypähteli.
»Kuule Matti, emmehän me ole koskaan riidelleet, emmekä tapelleet ennen?» kysäisi Esa vihdoin.
»No ei, mutta mitä sinä nyt turhailet?»
»En minä turhaile. Sinä nauroit sillä, ettei mulla ole parempaa hevosta. Sitä minä en kärsi. Ja samalla kun sinä kerran *nauroit*, ajattelit sitä, että meille tulee ryöstöhuutokauppa, ja sitä, kun Hautalainen…» Esan valtasi niin kiukku, että hän pyöritti vain hammasta purren päätänsä.
»Mutta olkoon nyt», jatkoi hän, ja ääni tuntui itkunsekaiselta. »Kun sinä pelkäät, niin olkoon anteeksi. Kyllähän sinä sen tiedät, että minä sun löisin seinään, voisin tappaa kuin kissan. Mutta meillä on ollut hyvät välit ja olkoon nytkin, Matti.»
»Noo.»
Esa löi Mattia olkapäähän ja kuiskasi:
»Matti, sulle sanon, että tänä päivänä kuuluu kamaloita.»
»Kuule, Esa, mitä sinä aiot?» kysyi Matti sydämellisellä osanotolla.
»Aion, mitä aion, kyllähän sitten kuulet. Mutta en minä hevosen ajosta linnaan mene, enkä köyhänä tässä kävele, kun ne rupeavat velkoja hakemaan.»
»Ei sinun nyt siltä vielä tarvitse köyhänä olla. Hanki rahoja ja maksa sille Saviojalle.»
»Mitä? Kuka minulle rahaa antaa! Kuule, ei minua ole luotu isännäksi eikä rengiksi, mutta karskiksi vankipojaksi. Vielä sitä lauletaan Karhun Esastakin!»
»Älä nyt sellaisia! Eihän ketään ole vangiksi luotu?»
»On minut. Äitini tappoi isäni, tiedäthän sinä sen. Lastu ei lennä kauas kannolta.» Ikään kuin säikähtäen omia sanojaan katsahti Esa arasti Mattiin.
»Kuule, minä puhun kenties liikoja, mutta niin minä uskon, ettei äitini ole syyttä miehensä murhasta kärsinyt. Kun minullakin olisi ollut ihmistenmoinen äiti, niin kyllähän minustakin olisi ihminen tullut, Matti! Mutta kun äitini on juonut aina, niin hän ei ole ikänä antanut minulle hyvän neuvon sanaa, että vain olisi itse saanut elää niin kuin halutti. Niin se talo on mennyt.»
»Tuletko sinä, Esa, vai?» huusi Lomppi.
»Odota! — Mutta sen sinä, Matti, tiedät, että varas ja rosvo en minä ole ollut ikänä. Vaikka olenkin sellaisten, kuin Karin Vennun kanssa pitänyt seuraa, niin en ikänä sen vuoksi. Mulla on hurja luonto, ja sentähden olen ollut heidän seurassaan. Mutta kun ei mulla ole halua toisen oman päälle, niin siitä Vennukin on ruvennut vihaamaan. Vihatkoon! Se on minulle — Jumaliste onkin! — saman tekevä. Sentähden en minä viitsikään linnaan mennä niin tuiki huonosta asiasta kuin tuo konijuttu. En ikänä!»
»Mutta eihän siitä linnaa tulekaan?»
»Tulee siitä, kyllä ne sen hevosvarkaudeksi saavat väännetyksi. Niillä on minulle sydänvihaa. Mutta olkoon miten on, minun on jo monta viikkoa ollut niin paha olla, niin, *niin helvetin paha*, että tähän täytyy tulla muutos. Ajattelin minä jo vähän toisenlaistakin muutosta, mutta ei se tapahtunut. No minä menen linnaan, onhan se edes jotakin… Mutta, Matti, anna anteeksi, jos minä olen joskus ollut häjynkurinen. Ja hyvästi nyt.»
Esa otti Matin kädestä. Tämän kasvot vääntyivät kummallisesti itkuntapaiseen väärään, eikä hän saanut sanaa suustansa, vaikka nähtävästi sitä tarkoitti.
»Hyvästi, älä muista pahaa.»
»No, mutta, oikeinhan sinä nyt lähdet niin kuin iäiselle reisulle.Emmekö me, velikulta, riisu hevosta talliin?»
»Ei, ei riisuta. No kukapa sen tietää, vaikka lähtisinkin iäiselle, ei sitä tiedä… Mitä minusta sitten on lukua.»
Mutta nyt purskahti hän itkemään ja meni tallista ulos. Matti näki, että Esaa painoi jokin hirveä tuska. Tämän puhe muuten oli niin odottamatonta, niin kummallista ja herätti rengissä niin suurta myötätuntoisuutta, että hän ei voinut pidättää itseänsä hyppäämästä Esan perään ja ovella tarttumasta häneen sylisin.
»Me-e-enen minä!» Esa riuhtaisi itsensä irti ja hänen huudahduksensa oli taas tuollainen tavallinen, lihallinen.
»Kuule, pannaan hevonen talliin», pyysi Matti.
»Ei. — Hevonen!» Esa tempaisi suitsista, istui rattaille, missä Lomppi oli nukahtanut, tempoi ohjaksista ja löi hevosta. Se lähti konkaroimaan mikäli jaloista lähti.
»Mitä se nyt sanoi?» kysyi muori Matilta, tullen nurkan takaa.
Matista tuntui kysymys enemmän utelemiselta, kuin äidin huolta ilmaisevalta.
»Se sanoi», virkkoi Matti painavasti, »että jos hänelläkin olisi ollut ihmistenmoinen äiti, niin hänestäkin olisi tullut ihminen.»
Muori kääntyi kuin väkkärä tupaan päin.
»Aina te mun niskaani lennätte», itki hän mennessään.