"Minä arvelen samoin kuin mamma; se on ainoastaan paljasta lorua", lisäsi Annette.
"Puhuiko kuninkaallinen sihtieri Svaning kanssasi?"
"Puhui".
"Niin kaksitavuisestipuhui!"
"Rakas pappa, minulla ei todellakaan ole muuta sanottavaa kuin puhui; minä tuskin kuulin mitä hän sanoi".
"Se oli vahinko; sitä miestä kuulla kelpaa".
"Ainakin on hänen puhetapansa vastenmielinen ja suhiseva, aivan kuin käärmeen!"
"Sinä et saa säilyttää valeluuloja hänen ulkopuolisuuttansa vastaan; se on sisällinen ihminen, jolle armo on annettava".
"Oi, mamma, lause on aivan tosi, mamma kultani; mutta … minä, minä en uskalla sanoa vähäistä vertausta".
"Aivan hyvin, puhu vaan, Annette, sinulla on usein oikein näppäriä sutkauksia".
"Niin, puhuakseni vilpittömästi, sisällisen arvon on aivan niin, kuin jos sanottaisiin: Älä halveksi tuota nurkkaan käärittyä putelia; se tosin taitaa sisältää vaan kiiltomustetta, mutta voihan tuo huonosti koristettu puteli olla täynnäLachrymae Christi. [Kristuksen kyyneleet, eräs viinilaji Vesuviolla.] On antaminen minulle ja toisille anteeksi, kun ne eivät paikalla usko, että inhoittava kuori kätkee jalon sielun".
"Annettella voi tavallaan olla oikein", virkkoi kamreeri. "Mutta sinun pitää puhua miehen kanssa; minä vakuutan, että niin selvä katsanto, jonka hän heitti Napoleon suureen, ei ole joka miehen lahja … ja ettei sellainen mielihartaus niin suureen mieheen ilmaannu kylmässä, itserakkaassa sydämessä; niin paljon minä tiedän".
Vaunut seisahtuivat kotona.
Se oli luonnikas huone, ihanan Annetten kamari. Seiniä kaunistivat piirroskuvat ja muutamat arvokkaat öljymaalaukset, jotka yhdessä pienen mutta uljaasti koristetun, kirkkaan kuvastimen ja upean vaatetuksen kanssa, sekä useampain erilaatuisten somain ja sieväin, tarkalla kauneuden aistilla valittuin esineitten sopusuhtaisuudella teki huoneen jonkunlaiseksi taidekamariksi. Merkillistä kyllä, kun katseli maalauksia, tapasi yhdessä nurkassa pienessä taulussa kuvauksen Joutsenveden rannassa olevasta tuvasta; mutta se oli piiloitettu ja riippui siinä pappa Millerin mieliksi; sillä hän oli antanut sen kuvata erään kasvienkeräilijän, jota hän oli auttanut sillä ehdolla, että tunturimatkallansa tervehtäisi ja piirustaisi Joutsenveden ja tuvan. Tuo hyvä ukko antoi taulun tyttärellensä hänen kahdeksantenatoista syntymäpäivänänsä; hän luuli siinä tekevänsä hyvää. Muutamia kyyneleitä ilmaantuikin tyttären silmiin … mutta hän ripusti sen niin kauas kuin mahdollista.
"Miksi piiloitat tuon taulun niin tarkasti?" kysyi ukko; mutta sai vastaukseksi:
"Se on minulle niin rakas, ettei kukaan muu kuin minä saisi sitä nähdä".
"Kaunis ajatus", virkkoi äiti liikutettuna.
"Ihana ajatus!" kertoi kamreeri juhlallisesti.
Oli jo aamu, kun Annette jäi yksin huoneesensa, jossa hän miettivänä vaipui sohvalle, silmäykset jäykästi eteensä tähdättynä.
Nuori tyttö oli kenties nyt ihanampi, kuin maatessansa tahi puhuissansa; jotain vakavaa lepäsi silmillä, joka ylensi hänen luonnollista suloisuuttansa hengellisen voiman hempeydellä.
Hän istui kauan hiljaa, ikäänkuin unelmissansa tietymätönnä.
"Ja niin", alkoi hän vihdoin, "ja niin on se huvi loppunut… Hän yksistään ei sanonut minulle mitään kohteliaisuuksia, ainoastaan hän ei nauranut, katsoessaan silmiini … erinomaista, ja se vaikutti minuun hyvästi.
"On tapa että tytön pitää näyttäytyä isoiselta ja onnelliselta, vaikka hänen olisi miten tahansa ikävä; hänen pitää aina olla mielessänsä iloinen, hyväilty ja ylenmäärin onnellinen kuulemaan niitä nerottomia kohteliaisuuksia, joita hän on kuullut tuhannen kertaa ennen, ja jotka hän osaa ulkoa — mutta hän ei puhunut mitään kohteliaisuuksia, hän ei esittäytynyt veikistellen, hän oli vakava mutta kuitenkin iloinen; hän katsoi minun sieluuni, luulen minä. Oi, kyyneleet tahtoivat tulla silmiini, olin niin onnellinen; mutta minä pusersin iloni tavallisella hymylläni, muuan niitä sievistyksiä, jotka ovat usein viekoitelleet hyvät keikarit kertomaan minulle, että ainoastaan jalo ihminen taitaa nauraa jalosti — arvattavasti ei minulle tarkoitettu, vaan ainoastaan miete, kuin kaikki toisetkin".
Hetken äänettömyys.
"Mitä hän mahtoi minusta ajatella? Ajatteliko hän ollenkaan minua puhuessansa, tahi olinko minä vaan henkilö, jonka kanssa hänen täytyi puhua?… Mutta siltä ei laverrellessa näytetä.
"Nyt sinä olet heikko, Annette", kuiskasi hän, "kovin heikko. Mitä se oikeastaan kuuluu sinulle, jos köyhä luutnantti tarkoittaa jotain, tahi ei mitään tarkoita, kun hän puhuu kanssasi? Mies paitsi sitä on minulle harmittava … hän on ylähältä päin, kenties hän tietää kaikki … Annette raukka!
"Ja kuitenkin — en tiedä miksi — palajavat minun ajatukseni alituisesti pikku järvelle tunturin alla, ja vähäseen tupaan. Minä uneksun kotona olemista … ja miten huonosti minä siellä voisin?!
"Ihmeellistä on kun lapsuuden muisto yhä palajaa takaisin, kun se niinkuin perhoinen lakkaamatta leijailee sielun ympärillä, etsiäksensä jos sen kukissa olisi vielä hunajata, niinkuin silloin kun ne puhkesivat erämaassa… Ei, ei, hunaja on loppunut, hyvä muiston perhoinen — minun täytyy olla viisas".
Oltuaan muutaman minuutin ääneti meni hän ja otti esille pienen,Joutsenvettä kuvaavan taulunsa.
"Siellä siis … tuolla on minun vanha kotoni", sanoi hän, "ja miten onnellinen enkö ollut siihen aikaan — onnellinen ja iloinen; toivoin ainoastaan omistavani sen sormuksen, jonka nuori joutsen järveen kadotti… Nyt olen saanut sen rikkauden; ja mitä nyt vielä toivoisin? Niin, että voisin unhottaa sen majan, sen lapsen ilon — ja tulla toiseksi ihmiseksi kuin silloin olin.
"Minä pelkään lakkaamatta isäni tulevan tänne — tuon raa'an uudisasukkaan. Me emme sovi toisillemme — ja kuitenkin on hän minun isäni.
"Hän on kai nyt jo vanha ukko, mutta veljeni voi tulla.
"Miten kävisi, jos kaikki ihmiset saisivat nähdä kömpelön, laaduttoman talonpoikais-kuvion, hiukset kasvoilla ja kädet kovat kuin puu, syleilevän minua ja sanovan: Oi, Herra Jumala, miten sinä olet tullut suureksi ja hienoksi, Anna! Oi, minä kuolisin häpeään.
"Ja kuitenkaan en voi olla ajattelematta kotona olevia, kuitenkaan en voi unhottaa sitä vanhaa kelloa, joka napsutti nurkassa, ja kattohirttä, jonne minä aina laskin katkismukseni, ja miten iloinen olin Antin tullessa sisälle hyppivät kalat korissa, tahi silloin kun isä tuli ansaan joutunut jänis mukana. Silloin oli juhla huoneessa ja minä — niin lapsellinen voidaan olla, — olin paljon iloisempi kuin nyt, tahi istuessani parvekkeella ja huomatessani miten minua kiikarilla tähystellään. Silloin kuiskaa moni nimeni… Mutta kenties yksi ja toinen lisää: Hän ei ole kuitenkaan se kuin näyttää, hän on torpparin, uudisasukkaan tytär Jumala tiesi mistä.
"Mutta kenties se on unhotettu.
"Jo kolme… Ui! miten tuskauttavalta kuuluu, kun vasarat lyövät vieteriin ja syvä hautasointi kumajaa pöytäkellosta … kello on kolme. Vanha puuviisari lytistyneessä tuvassamme Joutsenvedellä osoittaa sekin kolmea … ja ne kaikki makaavat; äitini kenties rukoilee!? Kenen edestä?"
On kokonaan toinen asia miettiä ainetta, kun aurinko ystävällisesti ja kirkkaasti paistaa ikkunasta ja kultaa jokaisen esineen, tahi joutua tutkinnoihin yölampun hämärässä valossa; erilainen selvyys on sielussa, jos osittain voimatonna koko yön valvottua puoliksi oikoo sohvassansa, tahi tarpeeksi maanneena, tuntee jokaisen hermonsa vahvistuneeksi ja jänteväksi jokaisen lihaksensa. Niin oli nyt Annetten laita, joka puolenpäivän aikaan toisena päivänä näyttäytyi äitinsä salissa, tavallisen iloisena. Hän taisi tuskin käsittää miten voi olla niin lapsellinen, että toivoi takaisin vanhempainsa tupaan Joutsenvedellä; sillä silmäys kuvastimeen osoitti hänelle että hän ei sinne soveltunut … mahdollisesti kyllä joku hänen sielunsa ajatus sinne ikävöitsi, mutta hän itse ei milloinkaan enää voinut vajota niin syvälle, että tahtoisi mennä entiseen asemaansa.
Jälkeen puolenpäivän ilmoitti palvelija kuninkaallisen sihtierinSvaningin.
"Hän on suuresti tervetullut", virkkoi rouva; mutta Annette pisti esille ruusunpunaisen alihuulensa ja näytti nyreiseksi kuin lapsi.
"Annette kulta, mitä nyt mietit, hän on aivan säädyllinen mies, sinun tulee olla huomiollinen häntä kohtaan".
"Hän on tuskauttava, mamma, ihan tuskauttava sihisevällä äänellänsä; mutta se ei haittaa… Minä voin hillitä itseni jos tahdon, mamma kulta!"
Kuninkaallinen sihtieri astui sisälle. Hän oli tavallisuuden mukaan hyvin sievästi vaatetettu, vieläpä vähän enemmän kuin tarvittiin, joka kuitenkin vaatetuksen suhteen teki Pierron — joksi ystävänsä nimittivät häntä keskenänsä — arvoitukseksi.
Hän joutui pian syvään ja perinpohjaiseen keskusteluun rouvan kanssa ihmisen määräyksestä.
Kuninkaallinen sihtieri tunnusti ettei hän vielä milloinkaan ole kohdannut ketään, jolle hän olisi taitanut avata koko sielunsa. Hän antoi hiljaisena valituksena värehtiä sanansa, puhuessaan vanhemmistansa, miten jalot ne olivat, miten hellästi hän niitä rakasti; mutta kuitenkin — kuitenkin eivät he olleet kaikki kaikissa. Hän tunsi sydämellisen tarpeen mielen sopuisuudesta, ja olisikin luullut sen löytäneensä, jos sisarensa Emma olisi elänyt; heillä oli paraiten suostumus toisiinsa.
Annette tunsi että hymyily tahtoi häneltä näyttäytyä; hän olisikin voinut nauraa sisar Emma vainaalle, joka teki sangen viisaasti kuollessaan pois tästä maailmasta, mutta rouvan kasvot olivat aivan vakavat, — hurskaimman luottamuksen haamoitus ja hartain sääliväisyys lepäsi hänen kasvoillansa, ja siis Annette aivan sävyisesti katsoi työhönsä. Hän vielä huomasi että mamma tahtoi hänenkin liittymään keskusteluun, ja sentähden alkoi hän vähin jutella herra Svaninqin kanssa sielun sopusuuntaisuudesta.
"Minä en toki rohjenne kysyä", sanoi rouva juhlallisesti, keskeyttääkseen tyttönsä vastaväitteitä, "minä en toki rohjenne kysyä mikä mies kuninkaallisen sihtierin isä oli".
"No eipä mikään, ei juuri mikään… Oi, minä rakastan sitä ukkoa enemmän kuin elämääni … muutoin hän oli hovikamreeri … se tahtoo sanoa vaan arvonimen … hän oli muutoin mitä sanotaan nimismies, vakaa, vilpitön, jalo luonne".
"Jalo nimismies", mietti Annette. "Oi, niin liikuttava!"
"Oletteko usein kotona?" kysyi kamreerin rouva, joka ei laisinkaan miettinyt nimismies-arvoa.
"En, en todellakaan, minä en ole moneen vuoteen ollut kotona", kuului vastaus.
Oikeastaan ei kuninkaallinen sihtieri ollut aivan tervetullut kotona, sillä hänen isänsä, tuo jalo mies, oli saanut suorittaa summia rakkaan poikansa tähden, ja oli muutoin joksikin kireä ukko ja niin hyvin pojan kauhuna, kuin jokaisen torpparin ja köyhä-raukan koko piirikunnassa. Ukon suoramielisyys ilmaantui erittäin siinä, että hän illoin, jos ei joku ryöstö tahi muu toimitus häntä estänyt, pelasi keskievarin kanssa lautapeliä totilasista ja kertoi miten hän oli pusertanut totuuden "varkaitten ja konnien" suusta.
Mutta rouva ei kuvaillut mielessään jaloa ukkoa sellaiseksi, vaan vanhaksi perheenvanhimmaksi, jolla oli valkoiset hiukset ja lempeä, vakava silmäpari, jotka kostuivat ilokyyneleihin, ajatellessaan rakasta poikaansa Tukholmissa.
Vieraissakäynti oli luonnollisesti mahdollisen lyhyt.
"Mutta voiko mamma tosiaankin suvaita tuota ihmistä?" kysyi Annette."Minä en voi häntä kärsiä".
"Lapsi kultani, se kuuluu ylen pahalta; hän on sivistynyt, hyvä-sydämminen ihminen, sen huomaa hänen puheestansa".
"Lienee niin, mamma kulta, mutta … minä en häntä voi kärsiä."
* * * * *
Kuninkaallinen sihtieri Svaning oli muuan niistä, joilla koulu-ajasta alkain lakkaamatta on sama päämaali, ponnistella nimittäin eteenpäin. Hän oli siis oikein ahkera poika, säästäväinen ja säännöllinen ja niin muodoin opettajain mieliksi. Yliopistoon tultuansa tekeytyi hän professorein luona tutuksi ja kävi tarkasti kaikkein niiden opettajain oppiluennoissa, jotka antoivat sille arvon, työskenteli ahkerasti ja ansaitsi hyvät todistukset; mutta sai sitä paremmat. Tultuaan maailmaan katsoi hän tarpeelliseksi seurustella "parempain" kanssa ja ymmärsikin pian niin paljon, että hän kernaasti otettiin pelipöytään. Sitten ei ollut kysymys säästämisestä, ja sitten vasta hän kiusasi rakasta isäänsä, joka ei tahtonut suorittaa tarpeellisesti paljon pojan ylhäisistä tuttavuuksista.
Jokaiselle eteenpäin pyrkivälle tulee aikakausi, jolloin täytyy naida itsellensä rahoja. Se ajanjakso tulee, kun hänen onnensa alkaa kypsyä, se tahtoo sanoa, kun hän on päässyt tavalliseksi ihmiseksi, jolla on arvonsa, mutta ei mitään muuta. Silloin pitkittyy tosin entinen olo, mutta se ei tahdo mennä edemmäksi, vaan alkaa seisatella, niinkuin kieporatas, jolle vähän väliä täytyy lisätä vauhtia, mutta sillä välin kulkee kuitenkin niin tasaisesti, että tuskin huomaa miten se joka silmänräpäys kadottaa alkuperäistä voimaansa.
Se hetki oli nyt tullut herra Svaningille, ja sentähden hän katseli ympärillensä vaan tyttöihin ja antoi mielellään hyvän ystävänsä "kaikkitietävän" näytellä etevämmän osaa, kun se miellytti tuon sävyisän miehen turhamielisyyttä — ja tämä ei loukannut mitenkään Svaningia, joka salli kumppaniensa nimittää itseään Pierroksi ja suoritti oppilaan osan heidän ylevässä seurataiteessansa, samalla kun hän viisaalla menetystavalla tiesi jokaisen ihmisen heikkoutta käyttää hyödyksensä.
Nyt oli hän tutkinut kamreerin rouvinensa ja voittanut tarkoituksensa; sillä kamreeri näki selvästi että hänen uudella ystävällänsä oli yhtä valistunut pää kuin lämmin sydän, koska hän siltä näyttämättä, ei ollut mikään muu kuin uskollinen kaiku kamreerin omista ajatuksista. Hän antoi aina kamreerin puhua niin kauan, että sai selvän aatteen yhdestä päästä, ja sitten liestytti hän koko langan, paljoa enemmän kuin kamreeri ajattelikaan, ja loppu oli että kamreeri huomasi nuoren miehen etevämmäksi itseänsä, mutta kuitenkin sama-uskolainen, ja siis täytyi hänen olla ensimäisen luokan valo.
Tämän saavutti hän omia ajatuksiaan sepittämättä, ainoastaan toisen sepitystä jälittelemällä.
Samalla tavalla hän voitti kamreerin rouvan; hänenkin aatelankansa oli hänellä selvällä ja hän kehitti jokaisen pienen viihtisen niin taitavasti ja käteliäästi, että hyvä rouva, jolla oli enemmän sydäntä kuin päätä, katsoi hänen jaloluontoiseksi, joka omisti taikasauvan kaikkiin hänen synkkiin mietelmiinsä.
Mutta vielä puuttui pää-asia; hänellä ei ollut avainta Annetten sydämen kieleen.
Sepä oli jotenkin vaikea saada; sillä Annette oli, se on tunnustaminen, oikeastaan ei mikään muu, kuin vallaton, itseluuloinen lapsi, joka ei vielä ollut käsittänyt mitään varmaa aatetta, vaan oli oikkujensa johdettavana. Ainoa mitä hän suorasti mietti oli ajatustensa Joutsenveden tuvassa lenteleminen; mutta se oli hänelle kahdesta syystä vastenmielinen. Hän tunsi omantunnon nuhteita, kun oli unhottanut isänsä ja äitinsä, mutta samalla hän kauhistui sitä, että ne todella olivat hänen vanhempansa.
Mutta hänenkin aikansa oli tullut, ja enempi kuin milloinkaan ennen hän vaipui ajatuksiin, se tahtoo sanoa, hänen ajatuksensa harhailivat ympäri maailman, ei niinkuin ennen edestakaisin, sinne tänne kuin onnen tuuli puhalsi, vaan ne muodostivat avaramman kiertokulun, alituisesti jonkun pidättämänä, joka esti ne pakenemasta tiettyä piiriä ulommaksi. Hän ei taitanut nimittäin ajatella muita, miettimättä samalla tuota nuorta, siveää luutnantti Hjalmaria, jonka mielevät silmät olivat hänen ikäänkuin lumonneet.
Hän tahtoi vakuuttaa itseänsä ettei hän voinut suvaita Hjalmaria ja hänellä oli siihen syynsä, se nimittäin, että Hjalmar luultavasti tunsi ainakin hänen todellisten vanhempainsa nimen, asia joka kaiken muun edellä häntä pahoitti; sillä hän ei tahtonut olla uudisasukkaan tytär, ja punastui niin usein kuin hän kuvitteli että seuraelämään astuissansa voidaan kuiskata: Hän on uudisasukkaan tytär Norrlannista.
Voisihan sitä Hjalmar ajatella — ja siinä oli kyllä, ja kuitenkin…
Vastapäätä kamreeria ja yhtä ylähällä maasta asui eräs katteinin rouva. Kauan aikaa oli nähty tuon hyvän rouvan kissa istuvan ikkunalla, aivan kanarilinnun häkin alla, ja silloin tällöin saatiin nähdä nuorekkaitten kasvojen vilahdus, jotka kurkistivat muutamain kukkien lävitse, joita joka aamu pari valkoista kättä puhdisti ja kasteli. Hän oli katteinin rouvan tytär, Teodora Bernhard. Rouvaa itseä nähtiin tuskin milloinkaan, ja yleisesti katsoen nähtiin niissä kahdessa ikkunassa, joissa hän hallitsi, harvoin toisia eläviä olennoita, kuin kaunis musta kissa ja pieni kellertävä kanarinlintu; yksi lepäävässä asemassa tahi korkeintaan nuolemassa käpäliänsä, jotka olivat lumivalkoiset ja näyttivät kummallisen erilaisilta muutoin mustaan pukuunsa verrattuna; toinen alituisessa liikkeessä kolmen vaarnansa välissä.
Ilmaukset olivat kuitenkin ainoastaan merkiksi, että siellä löytyi pari toisiakin eläviä olennoita.
Tuo hyvä rouva oli nimittäin köyhä leski, joka tyttärensä kanssa eli hattujen ompelemisella ja kukkain tekemisellä, jossa työssä oli Dora edistynyt joksikin pitkälle. Työhuoneensa oli talon sisäpuolella, ja sentähden nähtiin aivan harvoin heitä, sillä kadunpuoleinen huone oli oikeastaan loistohuone, kaikkein pyhin. Heillä oli vaan kaksi huonetta — kuitenkin ne pidettiin paremmassa kunnossa, kuin koko kerros. Työhuoneessa oli sijaa kaikille ja kaikki sijallansa; tämä sanantapa nähtiin täällä käytetyksi tarkimmassa johdonmukaisuudessa ilman turhamaisuutta, ilman tuskauttavaa jäykkyyttä, sen laatuisetta järjestyksettä, jota huolimattoman tapaiset välistä harrastavat, ja joka tuopi mukanansa sen auttamattoman vian, ettei se ole luonnollista.
Mutta siellä oli somaa, jopa kaunistakin, ja kuitenkaan ei voinut kieltää siellä olevan romua, sillä hattujen neulominen ja kukkien tekeminen vaati paljon tilkkuja, ja tiedetäänhän mitä tilkkukäärö tahtoo sanoa ja miten sellaiset luullaan yksistään olevan kylliksi todistamaan, että järjestys on joissakuissa kohdissa aivan mahdoton.
Siellä istuivat äiti ja tytär päivät kauttaaltansa ahkerassa toimessa, sillä he eivät voineet työssänsä paljon ansaita; mutta muistivat tuskin milloinkaan olevansa köyhiä. Kun neljänneksen hyyry piti maksaa, oli mammalla aina rahaa pienessä piirongissansa; jos tahtoivat saada vähän kaloja sunnuntaiksi, silloinkin oli mammalla riittävästi rahaa vähäisessä mustassa samettipussukassa ja vielä joku penni kotiakantajalle juomarahaksi. Siinä huoneessa ei mitenkään puutetta ollut — sen tiesi Jumala paremmin kuin kukaan muu.
Dora oli seitsentoista vuotinen, ei erittäin kaunis, mutta ei rumakaan, ei älykäs, vaan eipä tyhmäkään — ei oppinut, mutta ei taitamaton; sanalla sanoen, hän oli aivan tavallinen tyttö.
Kuitenkin oli jotain erinomaista siinä perheessä, ja se oli heidän tyytyväisyytensä, joka näytti sitä ihmeellisemmältä, kuin rouva oli nähnyt onnellisempia päiviä.
Hän oli syntynyt ei rikkaassa vaan hyvin voivassa perheessä. Isänsä oli pappi maalla ja hän ainoa lapsi; ja niin paljon on tietty että Jumalan lahjoja löytyi riittävästi pappilassa ja että isä-ukolla nähtiin kauniit hevoset, vaikka vaunut olivat hieman huonomaiset, mutta se vaikutti vähän, kun niitä käytettiin harvoin. Se juuri olikin synnyttänyt paksulle berliiniläiselle luunsäilöstystä vietereihin, jotka narisivat joka nykäyksessä; sillä vaunut tulevat niinkuin ihmiset työttömyydestä kipeäksi.
Ukko tunnettiin kuitenkin varakkaaksi, ja niin tuli sinne kosijoita, ja vihdoin kohdastaan pakoitettiin vanha papinperhe toimittamaan kemut pitäjän nuorisolle; sillä niitä oli karttunut jommoinen joukko, jotka olivat yksiä ikäiset papintyttären kanssa.
Ja sitten tulivat tanssit ja huvit — ja lemmentuskat ja huokaukset — ja sitten isä vihastui tuohon "naittilaaseen", joka tahtoi viedä hänen tyttärensä; vaan rovastin rouva ryhtyi vihdoin asiaan eikä päästänyt isää, ennenkuin hän antoi rakastuneille siunauksensa.
Sitten saatiin häät ja häitten perästä tiloittuminen, vähän rahaa, mutta monta opetusta.
Viimein kuoli rovasti ja nuoret saivat perinnön. Rovastin rouva muutti heidän luoksensa. Luutnantti arentierasi erään kartanon; hän ei ymmärtänyt maanviljelystä, rakennutti komean puimakoneen ja uusia latoja, mutta ei saanut puitavaa eikä latoihin pantavaa; ja anopin kuoltua huomattiin että hän oli joutunut häviölle, niin että koko perintö meni ja silloinen katteini joutui konkurssiin. Sitten otti hän virka-eron ja muutti Tukholmiin, jossa hän eli puolella pensionilla ja — kuoli. Siinä koko historia.
Siitä huolivatta oli leskellä taipumus säästäväisyyteen ja tulemaan toimeen vähällä; mutta miehen eläissä kävi, niinkuin sananlasku sanoo: "ei käy laatuun ammentaa tinalusikalla, ja toisen kauhalla ajaissa".
Molemmat naiset olivat erittäin ahkeria; mutta lauantai-illoin korjattiin kaikki pois, kaikki asetettiin laatikoihinsa, pieni huone siivottiin ja järjestettiin huomispäiväksi, ja jos oli kukkia, niin Dora teki niistä seppeleen pappansa varjokuvan ympärille, joka riippui aivan pienen pulpetin ylipuolella; sillä miten olikaan, rakastivat kuitenkin mamma ja Dora hyvää hutilusta ja kunnioittivat hänen muistoansa, vaikka heidän tuttunsa kaikissa tilaisuuksissa vakuuttivat, että vainaja oli syössyt vaimonsa ja lapsensa viheliäisyyden mereen. Ei olla varsin tarkkoja muutamain riksituhansien kanssa, ei pidetä virheistäkään tarkkaa vaaria, kun vaan rakastetaan toistansa; silloin menee kaikki hyvästi, miten pahasti tahansa näyttäisi käyvän, ja silloin kasvaa rakkaus ja luottamus paremmin kukistuneen hyvinvoinnin raunioilla, niinkuin muratti ja orvokki menestyvät turpeimmin sortuneen rakennuksen sorassa.
Sunnuntain tultua oli heillä todellinen lepopäivä. Kaikki oli järjestyksessä, niin että se päivä kuluisi mahdollisimman vähällä työllä.
Päivän koittaissa kiiruhti Dora pieneen kyökkiinsä, joka väliverhollansa soveltui miksi sitä käytettiin, nimittäin sellaisten vierasten vastaanottohuoneeksi, jotka eivät olleet kylliksi tuttuja pääsemään työhuoneesen tahi tarpeeksi oikeutta menemään vierashuoneesen, se tahtoo sanoa siihen huoneesen, jonka ikkuna sijaitsi vastapäätä Annetten asumusta ja jossa kissalla ja kanarinlinnulla oli paikkansa, sentähden että molemmat suosivat auringonpaistetta, mitä ei ollut pihanpuolella.
Oli nimittäin kahvipäivä joka sunnuntai, ja sen vuoksi oli Dora aikaisin kyökissä. Ei kauan viipynyt ennenkuin hän avasi vierashuoneen oven hymyillen, ja kumarsi äitillensä ja sanoi:
"On jo valmis, mamma kulta!"
Molemmat työtelijäät ihmiset istuivat sohvapöydän ääressä niin onnellisina, kuin joku muu Tukholmissa, ja Dora käytti tilaisuutta katsoaksensa salavihkaa ikkuna-eteisen takaa kadulle, sillä hän ei hyväksynyt jos joku hänen näkisi, kaikista vähimmin kadun toisella puolen oleva tyttö, joka oli pöyhkeästi vaatetettu ja jonka sohva lepäsi aivan ikkunan kohdalla, niin että hän sai nähdä kaikki. Kahvin juotua, joka tapahtui jonkinlaisella juhlallisuudella — sillä se oli sunnuntai — valmistautuivat molemmat naiset menemään kirkkoon. Oi, miten Dora raukan kappa oli huonohko ja vanha, ja erosi silmiin pistävästi alhaisesta mutta kuitenkin sievästä hatusta, jota kaunisti kukka, jonka kanta ei ollut onnistunut ja sen vuoksi käytettiin kotona; mutta Dora ei edes ajatellut kulunutta päällystakkiansa, vaan meni sievästi ja vakavasti äitinsä vierellä, jonka kappa näytti paremmalta, vaikk'ei suinkaan loistavalta.
Niin viettivät he pääkaupungissa hiljaisesti säästävää elämää, ilman erityisittä suruitta, mutta paljon iloa nauttien; sillä jonkun kerran — ainoastaan joku kerta — menivät he sulkuin ulkopuolelle ja katselivat kaupungin varsinaista alaa. Dora sai nähdä kuninkaallisen perheen ulos matkustavan ja kumartaa kuningaattarelle, joka kumarsi melkeen suorastaan hänelle, niin että hän punehtui.
Muutaman kerran, vaikka kovin harvoin, joutuivat he sunnuntai-iltoina Eläintarhaan, kävelivät siellä käsi kädessä ja iloitsivat vilisevän kansan paljoudesta, soitannosta, joka kuului teaaterista ja useista upeoista vaunuista, mitkä vierivät monilla eri teillä.
Mutta heidän rauhallinen onnensa sai raskaan kohtauksen, äitin sairastuissa muuanna talvena. Kyllä hän alkoi parata, kun piirikunnan köyhäinlääkäri kävi häntä usein katsomassa ja antoi lääkkeitä, joita Dora jakoi hänelle. Mutta hän parani erittäin hitaasti ja mamman tyhjentymätön rahalaatikko tuli tyhjäksi, huolimatta Doran ahkeruudesta, valvomisesta ja rukouksista.
"Et sinä saa valvoa niin paljon", sanoi äiti, "sinä et saa polttaa niin kauan yöllä lamppua, sinä heikonnat silmäsi".
Dora valitti nyt ensi kerran köyhyyttä.
"Olisiko mulla oma huone, niin olisin saanut valvoa ja tehdä työtä; sillä muutoin ei meillä ole mitään ja mamma tarvitsee lihakeitosta".
Siellä lepäili suuri joukko kukkia valmiina, mutta ne jotka tavallisesti niitä ostivat, eivät huolineet, sillä eiväthän ne olleet näet mieleisiä. Toiset olivat tuottaneet maahan tukuttaisin niin nimitettyjä ranskan kukkia, Jumala tiesi missä valmistetut; ja ne menivät kaupaksi, sillä haluttiin niitä, vaikka huonompia kuin oman maan kukat. Doran kukilla oli aina se vika, että olivat kotona tehdyt, köyhän lapsen valmistamat, jolla oli kipeä äiti, eikä rikkaan kauppayhtiön toimittamat. Niin muodoin oli se arvoton pääoma.
Silloin juolahti Doran mieleen tarjota ensi kerralla itse teoksiansa kaupaksi, ja hän mietti raskaalla sydämellä mihin menisi. Hän ei tuntenut ketään, sillä köyhä perhe ei seurustellut kenenkään kanssa, paitsi erään vanhan rouvan, joka oli yhtä köyhä kuin he itse. Hän oli täti Printfell, muuan mummo, joka eli jollain pääomanlaisella, jonka korko ei tahtonut riittää ja jota paitsi sitä, niinkuin hän väitti, ei säännöllisesti maksanut hänen veljensä tyttären mies.
Täti Printfell istui pienessä kamarissansa, kun Dora sunnuntaina jälkeen puolenpäivän tuli vähäinen kori takkinsa alla hänen luoksensa.
"No, kas vaan pikku Dora … hm, minä istun täällä ja asettelen vähän korttia… Miten mamma jaksaa?"
"Jumalan kiitos, paremmin!"
"Niin, minä juuri ajattelin nähdäkseni miten käy hänen kanssansa; ja vaikka se meni huonosti alussa, kävi lopussa hyvästi, ja se menee aivan niinkuin olisi toimitettu… Katri! Katri! onko sulla mitään pannussa? Niin, istukaa, Dora kulta, ja pitäkää hyvänänne! Herra Jumala, Printfell vainajan eläessä tapahtui monasti että hänellä oli kotona koko kolme naulaa kahvia syysmarkkinoilta. Se riitti toisin kuin neljännesnaulaa silloin ja neljännes tällöin. Mutta tästä kaikesta on minun kiittäminen häntä, tuota ilkeää ihmistä; eikö hän asettainnut niin maireeksi … tuletkos, Katri? … eikö hän asettainnut maireeksi … ota parhaat kupit, Katri! … ja suudellut käsiäni ja sanonut: Hyvä, rakas täti, ja minä olin yksinkertainen… Mutta ken voi nähdä lähimmäistänsä hampaita kauemmaksi".
Vihdoin oli vanhan yksinpuhe lopussa, ja Dora alkoi:
"Täti kulta! Kotona ei voida hyvin!"
"Ohoo … hän sanoi että mamma on parempi, ja oikeastaan ei se ole muuta kuin sellainen kevät-ilman vaikutus ja ruusukuume, jonka usea ihminen saa nyt keväällä. Oli, maltappas, kolme vuotta sitten, kun minä lepäsin kolme viikkoa kipeänä ja hyvin huonona, ja lääkäri antoi minulle niin voimakkaita lääkkeitä, että ne ottivat värin sinisestä saalistani ja tekivät tulipunaisia pilkkuja, niin hirveän väkevää; niin, saattepa nähdä saalin… Katti, tuo sisälle villasaalini!… Se oli oikein polttavaa lääkettä; mutta, Jumalan kiitos, se kävi hyvin. Hän, ihminen, jonka näjin Päivälehdessä, oli ollut Tukholmissa, mutta tuliko hän tätinsä luokse, kyllä kai! Eikö mitä, hän asui 'Fredenissä' ja söi pirteitä merirapuja ja maksoi riksin suupalalasta ja antoi tätinsä maata kipeänä. Sellaisia ihmiset ovat; mutta heitä ei voi nähdä kauemmaksi kuin…"
Nyt tuli Katri kahvin kanssa ja sinisen villasaalin kaunistamana, jossa aivan oikein näkyi punaisia pilkkuja, joista Dora sai uuden, seikkaperäisemmän ja tarkemman selityksen.
"Ei suinkaan se ole hyvää kahvia; minä tiedän kuitenkin, Katri, ettet sinä anna pikku Doralle aivan huonoakaan".
"Ei, täti kulta, tämä on oikein hyvää. Mutta en minä sitä miettinyt, että mamman terveys olisi vaarassa, vaan rahavarat".
"Älkää puhuko minun kanssani rahavaroista", alkoi rouva Printfell.
"En, minä tahdon vaan koettaa hankkia rahaa". Ja nyt kertoi hän aikeensa kaupita itse kukkiansa.
"Hm, en tiedä kenen tykö menisitte. Ahaa, hiljaa! … hm, se ehkä käy päinsä' … kas niin, Millerin tytön luokse, tuon mamsellin, joka elää ilossa ja riemussa ja joka päivä herkullisesti, hän kyllä tarvitsee kukkia. Ihmeellistä tuon Millerin kanssa; Katri tietää koko historian sisältä ja ulkoa; sillä katsos, tyttö ei ole niiden oma tytär, vaan jonkun eläinkuljettajan tahi silmänkääntäjän tytär, joka söi palavia tappuroita ja kehräsi silkkinauhaa suustansa… Eikös se niin ollut, Katri?"
"Oli, rouva kulta".
"Hm, — se oli niinkuin sanoin, silmänkääntäjä. Mutta nyt on välttämätöntä että Dora menee sinne, ja näyttää kunnolliselta ja ottaa hyvän maksun".
Dora vapisi kuin haavanlehti; jotain selittämätöntä oli siinä kauhussa, jota hän tunsi tuota tyttöä kohtaan, häntä, jonka hän joka päivä näki kadun toisella puolella. Hän olisi mennyt mihin hyvänsä mielukkaammin, kuin sinne. Vaan mitä oli tehtävänä? Siitä hän oli varma, että hänen piti tavata naisia, ja hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin totella ja uskoa, vaikka täti Printfelliä.
Hän pääsi viimein vapaaksi tätin pitkästä kertomuksesta, ja meni alakuloisempana ja surullisempana kuin milloinkaan ennen, niin raskaaksi ei hän koskaan ollut tuntenut osaansa; mutta se oli välttämätöntä, sillä äitinsä täytyi saada apua, tuli se mistä hyvänsä.
Hiljaa hiipi hän matoilla peitettyjä rappuja ylöspäin kamreerin kerrokseen, kolmannessa kerroksessa; sillä toisessa asui hyyryläisiä, kuin kamreeri piti terveellisempänä asua ylempänä ja oli itse valinnut sen paikan.
Hän huokasi syvästi ja tunsi tuskan koko ruumistansa vapisuttavana; vihdoin naputti hän ovelle.
"Astukaa sisään!" kuului miehen ääni.
Hän vetäytyi takaisin; mutta ovi avautui ja palvelija seisoi hänen edessänsä, katsellen häntä nenäkkäällä ihmettelemisellä.
"Mitä mamselli tahtoo?"
"Minä tahtoisin puhua … mamseli Millerin kanssa."
"Sisällä on vieraita, mamseli ymmärtää; hän saa tulla huomenna".
Dora huokasi.
Samassa tuokiossa tuli muuan herra kiiruusti ylöspäin astuimia, meni tytön sivuitse, ja otettiin vastaan kohteliaalla hymyllä.
"Herra luutnanttia on kauan odotettu, kamreeri on kysynyt kaksi kertaa… Niin, hän saa mennä, mamseli, meillä ei ole nyt aikaa hänen kanssansa".
Nuori mies huomasi, eikä tarvinnut kuin kerta heittää tyttöön silmäyksen, nähdäkseen sen tuskan, mikä kuvautui hänen kasvoillansa.
"Kenen kanssa tahdotte puhua?" kysyi hän ystävällisesti.
Dora vaikeni ja tahtoi mennä.
"Vastatkaa," sanoi nuori mies, "kenen kanssa tahdotte puhua, minä ilmoitan teidän … jos tämä herra ei tahdo tehdä sitä", lisäsi hän nuhtelevalla silmäyksellä palvelijalle, joka kiiruhti huomauttamaan, että hänelle oli antanut herrasväki ankaran käskyn ettei…"
"Olla epäkohtelias kunniallisia ihmisiä kohtaan", keskeytti hänen luutnantti.
Dora ei tiennyt, mitä ajatteli, mutta rohkasi mielensä.
"Kas niin, mamseli, mikä on asianne?"
"Minä tahtoisin myydä kukkia mamseli Millerille."
"Niiden kanssa saatte tulla huomenna".
"Ei, ei, sitten en saa tulla ulos äitini tähden, joka on kipeänä… Oi, voi, hän ei tiedä että minä nyt olen ulkona kukkia myymässä, sitä ei hän milloinkaan suvaitsisi."
"Sitten teette väärin, kun ette tottele äitiänne."
"Mutta se on välttämätön; en minä voi nähdä kun äitini ei tule paremmaksi hyvän keitoksen puutteessa."
"Se on siis hänen tähtensä. Minä sanon mamseli Millerille. Mamseli voi istua eteisessä. Sinä seisot ovella ja odotat vieraita", lisäsi hän palvelijalle, joka kumarsi sanatonna. Muutaman silmänräpäyksen perästä tuli Annette ulos. Hän oli kuin tavallisesti loistavasti puettu, mutta silmäyksensä olivat vilkkaammat ja iloisemmat kuin milloinkaan.
"Mikä asia, onko teillä kukkia?"
"On, hyvä mamseli."
"Vai niin, antakaas nähdä!"
Ja Annette alkoi huiskin haiskin heitellä kukkia.
"No niin, menevät mukiin; mitä ne maksavat?"
Tyttö ilmoitti hinnan.
"Se on aivan suunnaton: Kuulen että äitinne on kipeänä … tässä on!"
Hän laski setelin Doran käteen.
"Ei niin, ei niin mamseli Miller … tätä en minä ole ansainnut" Ja kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä.
"Rakas lapsi, älkää asettauko näytelmäksi, vaikka minä en voi käyttää kukkianne," virkkoi Annette ja palasi vierasten joukkoon.
"Hän oli pikku naapurimme tuolla ylhäällä ikkunassa", sanoi Annette hymyillen. "Minä en voinut ostaa hänen kukkiansa".
Luutnantti Hjalmar ilmasi levottomuutta, mutta hän malttoi itsensä.
"Te kysyitte minulta jonakuna päivänä, jos minä voisin sanoa teille jotain aivan uutta pukua, joka olisi uusi presidentin luona pidoissa; nyt olen keksinyt yhden."
"Kiitoksia, hyvä luutnantti Hjalmar, kiitoksia! No, mitä sitten? Minä olen kyllästynyt paimentyttöihin, Skoonin talonpoikaistyttöihin ja taalalaisnaisiin, vaikkapa ei heidän korkeat korkonsakaan jalan keskustan alla olisi mahdottomat kävellessä käyttää".
"Te ette siis ole vielä löytäneet minä olla tahtoisitte?"
"Olenpa jo, linnaneitsyttä minä olen miettinyt; mutta en kuitenkaan tiedä miten saisin kokoon sellaisen vaatetuksen, tulematta kuin matammi Aleksandrini, konstiratsastajatar, joka kuvaili ritarillista naista niin hyvin … muistattehan?"
"Kyllä minä muistan sen."
"Turkkilaisnainen, kreikkalaisnainen, kaikki on vanhaa, ikävää, inhottavaa. Mutta teidän ehdotuksenne?"
"Minä esitän Jemtlannin morsiamen hänen ihailtavassa vaatetuksessansa."
Annette punastui.
"Vai niin, Jemtlannin morsian, miksi juuri se?"
"Miksikä niin, se on mielijohde; minä luulisin että se puku vaatettaisi teitä hyvin, ja olisi paitsi sitä jotain aivan uutta."
"Ei, hyvä herra luutnantti, siihen esitykseen en taida suostua."
"Suokaa siis anteeksi; minä olen muutoin aina arvellut että sellainen puku luonnistuu teille aivan hyvin vaatetushuvissa. Muutoin voitte te…"
"Vai niin, täällä ollaan hartaissa keskusteluissa", keskeytti kamreeri, joka lähestyi. "Niin, minä tiedän mistä kysymys; sillä Annette on puhunut mammalle, että te olette luvanneet auttaa häntä keksimään jotain ihan uutta".
"Mutta sitä ei hyväksytä," hymyili luutnantti.
"Pappa saa tietää että minun pitäisi esittelemän Jemtlannin morsianta, päässä leveän isoja kukkakimppuja".
"Vai niin, vai niin. Mutta mitä sanotte Florasta?… Flora, kukkajumalatar," virkkoi kamreeri; "sen minä olen miettinyt Annettelle."
"Aivan oikein," sanoi Hjalmar, "aivan oikein."
"Ja siitä tekin pidätte," muistutti Annette; "siis minulla on kahden laillis-ikäisen miehen takaus, ja minä hyväksyn ehdotuksen. Nyt tarvitsen tuon köyhän perheen kukat, sillä kynttilän valossa ei nähdä niin tarkkaan, vaikk'eivät olekaan ranskalaisia."
Palvelija lähetettiin, joka osti koko tuon pienen varaston.
"Siinä näet Jumalan sormen," virkkoi katteinin rouva heikosti nauraen. "Siinä näet, Dora, miten Jumala auttaa ihmeellisesti hädän suurimmallaan ollessa. Dora, sinä et saa itkeä… Nyt on taas kaikki hyvästi ja kassa uudestaan kunnossa; ennenkuin se loppuu, voimme tehdä työtä, ja sitten autamme Jumalaan turvaten itseämme."
Dora, joka tuskin taisi pidättää kyyneleitänsä, jotka pusersi se kylmyys, musertava halveksiminen, mikä ilmausi äänessä Annetten sanoessa: "minä en voi käyttää teidän kukkianne," pyyhki kyyneleensä ja hymyili.
"Niin, Jumala auttaa ihmeellisesti," sanoi hän. "Jumala siunatkoon kaikkia hyviä ihmisiä!"
"Uskottava on että joku on kertonut mamseli Millerille, tuolle rikkaalle, kauniille tytölle, meidän hätämme; ja kun hän, niin sanotaan, itse on köyhä ottolapsi, jolla ainoastaan on Jumalan hyvyys kiitettävänä onnestansa, niin ajattelee hän köyhiä. Terveeksi tultuani menen sinne ylös ja kiitän oikein sydämellisesti häntä."
"Ei, Jumalan tähden, mamma, Jumalan tähden, älkää sitä tehkö!" rukoiliDora. "Ei, ei, se ei ole hän … se ei ole hän."
"Mutta, Dora, nyt sinä olet kummallinen, palvelija tervehti nimenomaisesti häneltä, ja hänellä on oikeus, vieläpä vaatiakin, että häntä kiitämme."
"Ei, kiittäkää ainoastaan Jumalaa, mamma, ei ketään toisia, ei ketään toisia!"
"Mutta," alkoi äiti uudelleen vakaasti, "enhän toki tarvinne uskoa, että sinä kadehdit tuota kaunista tyttöä hänen ihanuutensa ja rikkautensa takia. Kateus, lapseni, ei synnytä yhtään onnea; sillä on, miten hyvänsä saisimmekin täällä maailmassa, aina useoita, jotka luulemme olevan onnellisempia kuin me itse olemme; ja jos me kadehdimme, olemme onnen helmassa onnettomia."
"Ei, mamma, se ei ole kateus … ei Jumalan nimessä, mamma; mutta ette saa mennä sinne, luvatkaa se minulle, ettehän mene sinne."
"No niin, saamme kyllä aikaa keskustellaksemme siitä asiasta; mutta minä en käsitä nyt sinua; sinä olet niin liikutettu, sinä olet entisestään aivan erilainen."
"Niin, mamma, minä olen erilainen. Mutta antakaa minun istua itsekseni vierashuoneessa, niin kaikki menee hyvin päin, kun saan miettiä yksistäni."
Dora meni vierashuoneesen.
Kynttilät olivat viritetyt kruunuissa rikkaan kamreerin asunnossa, ja valo loisti sieltä niin kirkkaasti, että Dora näki melkeen jokaisen esineen huoneessaan valaistuksi. Mutta ikkunainpeitteet laskettiin ales, ennenkuin hän siinä lainehtivassa joukossa taisi ketään tuntea.
"Eipä siinä ollutkaan hän," kuiskasi tyttö, "siinä oli sama herra, joka nuhteli palvelijaa, hän se oli. Jumala olkoon hänen apunsa ja turvansa, niin jalon ihmisen! Jumala palkitkoon häntä siitä, mitä hän silloin sanoi, ylevästi hän teki!"
Nyt näki hän varjon näyttäytyvän ohuilla, maalatuilla ikkunavaatteilla.
"Hän on tuo kopea, kovasydäminen tyttö, hän, joka, vaikka itse köyhänä syntynyt, pilkkaa köyhiä … niin, siitä olen varma, se on hän, minä tunnen hänen hoikasta vyötäisestä ja hiuspukimesta kutrit kaulan ympärillä, ja kukasta kuin otsaseppele. Nyt kääntäytyy hän … niin, hänpä se on."
Vielä yksi varjo näkyi … ja Dora luuli tuntevansa hänen, jonka hän piti hyväntekijänänsä.
Tuntui kuin tikarinpisto sydämessä, nähdessään ne molemmat varjot seisovan ikkunan luona, ikäänkuin ne olisivat vaipuneet innokkaasen keskusteluun.
"Miksikä? Miksi tuntuu se niin kipeältä?" kysyi hän itseksensä ja laski kätensä sydämellensä; "miksi? Hyi, Dora, sinua vaivaa kateus … aivan niinkuin mamma sanoi. Ei, ei, ei se kuitenkaan ole kateus… Ei, ei se ole kateus," kertoi hän toistamiseen, ikäänkuin vakuuttaakseen itseänsä, että hän oli selvällä tunteistansa siinä tuokiossa.
"Nyt olen taas itselaiseni, mamma kulta," hymyili Dora, kun hän ankaran itsetutkinnon jälkeen väkisin tukahutti sen kipinän, joka tahtoi päästä valloilleen hänen sielussansa. "Nyt on taas kaikki hyvästi."
"Jumala siunatkoon sinua siitä, lapseni; mutta muista, ettet milloinkaan vasta saa sellainen olla."
"Ei, ei, rakas mamma! suokaa anteeksi minulle ainoastaan tämä kerta."
"Mutta miltä näyttää nyt ylähällä Joutsenvedellä?"
Sakari oli heikko mies, tullut ennen aikaansa kivuloiseksi ja vanhaksi, jonka työ tekee kovassa ja tylyssä ilmanalassa.
Se ei ole ainoastaan ylhäisimpäin kansanluokkain siveellisempi kehitys köyhäin suhteen, joka tekee heidän vanhuutensa raittiimmaksi ja säilyttää heidän voimansa. Epäilemättä on hyvä lukea jalostetun sydämen ansioiksi kaikki ne etuisuudet, jotka johtuvat hyvästä pöydästä, pehmeästä sängystä ja terveellisistä asuinhuoneista; kaikki on siis mukavaa ja hyvää täällä maan päällä ja kallista saadakseen arvosija toisessa maailmassa; mutta oikein ei se ole. Minkäänlaista vertausastetta ei nimittäin ole niiden välillä, joilla on kaikki mitä elämä taitaa hyödyllisenä tarjota, ja niiden, joilla ei ole mitään siitä kaikesta. Yksi juoksee aivan luontevasti virran mukana, antaa tuudutella itseänsä eteenpäin sen köykäisillä laineilla; toisen täytyy uida vasten virtaa ja jokainen silmänräpäys kuluttaa voimiansa paikalta pääsemättä, välttääkseen ainoastaan takaperin viemistä. Mutta silloin istumme me toiset, joilla on ruoka ja juoma, lämpymät vaatteet ja lämmin, hauska koti ja niiden vaikutuksesta terveys ja pirteä vanhuus, ja luulemme että se on meidän sisällinen kykymme, tarmomme, joka teki kaikki niin keveäksi, ja että se on köyhäin voita kun tekee työtä turhaan… Silloin syytämme hänen säädyttömyyttänsä, siisteytensä ja puhtautensa puutetta, paloviinaansa … emmekä tahdo muistaa, ettei kapineita voi pitää kuivana ja somana itsekohtaisesti virrassa uidessa, vaikka se käy aivan hyvin laatuun, kun niinkuin meillä on kannellinen pursi … ettei ole helppo olla sievä ja korea, kun täytyy mudassa kahlata, ja että me olemme, jotka valmistamme viinaa ja voitamme siitä … ja sitten halveksimme niitä, jotka ostavat meidän tavaraamme.
Siis näemme, jos tahdomme, että työläinen paitsi kaikkia vikojansa, joita niin kernaasti heitetään hänen päällensä, vanhenee ennen aikaansa, että hän vaivaloisella elämällänsä ja kieltäymyksillänsä aikaisin taivutetaan … aikaisimmin kuin hyvillä päivillä ja yltäkylläisyydellä. Ylellisyydessä voidaan kuolla halvaukseen, mutta vanhaksi ei tulla ennen aikojansa.
Sakari oli siis ukko siinä iässä, jolloin "paremmilla" on terveys enimmittäin vakaantunut ja omaavat vielä runsaan jäännöksen paraista voimistansa. Antti oli ottanut huoneen ja hoiti sitä pientä taloutta. Peltopalstat olivat suuremmat; heillä oli kolme lehmää ja hevonen; he olivat siis uudisasukkaiksi varalliset.
He olivat tosin silloin tällöin jonkun kaupungissa kävijän kautta saaneet kuulla, että heidän Annansa voi hyvin, mutta ei enempää; sillä he eivät osanneet kirjoittaa eikä Anna kirjoittanut heille. Kun rouva oli erittäin arkatuntoinen siinä, että häntä pidettäisiin Annetten todellisena äitinä, hän ei tahtonut muistuttaa tyttöä hänen tuolla ylhäällä tunturilla asuvista vanhemmistansa; ja kamreeri lahjoitti hänelle taulun, ainoasti antaakseen esineen hänen koti-ikävällensä. Sillä vaikkei Annette tahtonut kuulla puhuttavan entisestä olostansa tahi vanhemmistansa, ahdisti häntä välistä selittämätön ikävä päästäkseen ulos jylhään, hiljaiseen pohjoisluonnon helmaan. Se oli kuitenkin aina metsä, jonka kuiskutuksia hän ei milloinkaan voinut unhottaa; se oli lapsensielussa heijastunut luonnon kuva, mikä houkutteli häntä ajatuksissa alituisesti palaamaan kieltämäänsä kotiin.
Viimein tuli ukko Sakari vuoteen omaksi ja … kuoli.
"Mutta," virkkoi Sakarin muori vähän aikaa jälkeen hautajaisten, "minä en voi milloinkaan olla ajattelematta Annaa, pientä tyttöäni. Tietysti hän on onnellinen, mutta totta kuitenkin hän muistaa vanhempiansa".
"Jumala tiesi, äiti; kyllä Anna on unhottanut meidät kaikki".
"Ei, Antti, se on mahdotonta … sitä hän ei voi; sillä ei Jumala ole niin löyhästi yhteen sitonut vanhempia ja lapsia, että he eivät muistaisi toisiansa. Tiedätkös, Antti, minä haluaisin häntä nähdä ennen kuolemaani. Herra Jumala, en voi ennen kuolla … niin paljon minä tunnen".
"Oi, mutta sinne on pitkä matka; ja ilman sitä ei äiti voi sinne yksin matkustaa".
"En, se on tietty; mutta saathan sinä hanttia sinne matkakuorman, ja sitten voin minä mukana seurata".
Antti nauroi.
"Minä luulen että äiti arvaa".
"Mitä pitäisi minun arvaaman?"
"Hm, minä aion naida".
"Jopa nyt jotakin! Aiotko sinä naida? Sinä olet vaan lapsi".
"Vaan lapsi, äiti? Olenhan jo kolmenkolmatta vuotinen," nauroi tuo reipas nuorukainen.
"No onko sen niin hirmuisen kiiru … etkö voi odottaa?"
"Mutta, äiti, jos minä nyt toimitan teille siveän pojan-vaimon, joka hoitaa mummoa vanhuudessansa ja olisi Annan sijassa, niin ei tarvitsisi matkustaa."
"Annaa en kuitenkaan saa milloinkaan takaisin … hän oli minun lapseni; ja miten olikaan … vaikka Jumala siunatkoon isää, jossa hän nyt lepää! … niin ei milloinkaan ollut hyvä välimme, sitten kuin hän antoi jäädä tytön sinne."
"Mutta sehän oli hänen onneksensa?"
"Niin, kuka sen tietää … vaikka niin isä luuli, hän teki sen hyvässä tarkoituksessa, hän; mutta Jumalan yhdistämiä eivät ihmiset saa eroittaa; ja jos joku on yhdistetty, niin ovat vanhemmat ja lapset, niin paljon minä tiedän, sillä sitä tyttöä en koskaan unhota."
"Niin mutta, äiti, se ei ole oikein."
"Sitä en tiedä, mutta sen tiedän että olen lapsen äiti, ja Jumala ei ole kieltänyt äitiä lastansa rakastamasta ja ikävöimästä; paitsi sitä antaa Jumala kasvaa ihmisien kuin yrtit maassa, eikä ole sovelias ympätä vierasta oksaa vanhaan puuhun, sen sanoin Sakarille monta monoista kertaa; ja vaikka hän sen aina piti tuulen tuomana, niin … kosketti se usein hänen sydäntänsä."
"Sitä minä en milloinkaan taitanut huomata."
"Mutta minä uskon sen, minä tiedän sen paremmin."
"Miten niin, äiti?"
"Niin, kuuleppas, yöllä ennen hänen kuolemaansa istuin minä takan ääressä pitääkseni valkeata vireillä. Minä luulin hänen makaavan; mutta silloin pyysi hän tulemaan minun luoksensa. Minä en saa laisinkaan lepoa, sanoi hän, jos sinä luulet minun tehneen väärin jättäissäni tytön pääkaupunkiin … kenties hän nyt ylpeydessä ja ylellisyydessä kadottaa iäisen autuutensa; mutta, äiti, sano minulle, luulethan ehkä sinäkin että minä tein aivan vointini mukaan? Mitä muuta piti puhumani, kuin lohdutuksen sanoja … niin, minä sanoin hänelle, että minä uskoin olevan sen Jumalan tahdon, muutoin ei olisi se niin tapahtunut. Mutta Jumala tietää, sen sanoin vaan lohduttaakseni ukkoani. Jos se oli väärin, niin ei hän sentähden saa ankaraa tuomita; sillä hän tarkoitti hyvää, ja Jumala ei katso seuraukseen, vaan tarkoitukseen."
"Ajattelemme sitä, äiti … ajattelemme sitä asiata; sillä niin ette saa sanoa, äiti, kuollessanne," virkkoi Antti ja taputti äitiänsä olkapäähän.
"Jumala siunatkoon sinua niistä sanoista, Antti! Jumala siunatkoon sinua … sinä olet kuitenkin sievä poika … ja hän on Tilta Mäntyjärvi-raivauksella, jota sinä mielit?"
"Niin on, äiti."
"No niin, hän on kyllä oivallinen; hänellä on viisikymmentä riksiä perintöä vanhan Topiaksen jälkeen tunturituvalla."
"Niin minäkin luulen; mutta se paras on, että hän on sievä ja ahkera tyttö."
"No, se on tietty; mutta ei rahojakaan ole halveksiminen; ja hänellä on kaksi lehmää ja vähän muutakin, niin että se kyllä auttaa."
Tuon hyvän katteinin rouvan toiveista huolimatta kävi parantuminen kovin hitaasti, ja kukkasista saatu säästö loppui. Sitten ei löytynyt mitään apua, ja Jumala ei näyttänyt millään uudella ihmeellä tahtovan auttaa köyhiä, unhotettuja olentoja.
"Mitä on meidän tekeminen, mamma?" kysyi Dora, joka mitä kauimmin viivytteli rahavarojen huonon, surkean tilan ilmoittamista äitillensä.
"Toivotaan Jumalaan," sanoi äiti. "Hädän suurimmallaan ollessa on apu lähinnä."
Mutta nyt ei se näyttänyt toteuntuvan.
Äiti ei toki milloinkaan joutunut neuvottomaksi; hän mietti miten tekisi, ja vaikka se tuntui vaikealta täytyi apu löytyä.
"Toiset, Dora kultani, panevat kalujaan pantiksi; sitä en minä, Jumalan kiitos, ole tarvinnut vielä tehdä… Nyt ehkä tarvitaan."
"Mitä veisimme pantiksi, mamma?" oli vastaus, ja tyttö katseli tutkivasti ympäri huonetta eikä huomannut yhtään kapinetta, joka olisi ollut panttitavaran arvoinen, sillä sen piti hänen käsityksensä mukaan olla hopeaa tahi kultaa … eikä mamma suinkaan tahtonut milloinkaan ajatella vihkisormuksensa panttaamista … ainoa kulta mikä hänellä oli. "Mitä siis, mamma?"
"Niin, lapseni, tietty on että sen panemme pantiksi, mitä vähimmin tarvitsemme, ja sitten…"
"Sitten välttämättömimpiä, kunnes mitään ei ole; mutta me tarvitsemme kaikki mitä meillä on."
"Ei, lapseni. Tiedäthän että sohvan takana vierashuoneessa tallitetaan jotain, jota emme tarvitse, kun emme voi sitä käyttää."
"Papan sapeli?"
"Niin, papan sapeli. Tiedätkös, minä luulen sillä kyllä olevan arvoa, sillä pappa sai sen kenraali v. Döbeln'iltä Suomen sodassa. Niin, lapseni, se on kuulunut niin mainiolle miehelle, ja ilman sitä on kahva siinä hopeata."
"Mutta ken lainaa rahaa sellaisesta kalusta? Se on kai vanhan aikuinen, niin luulen, sillä muoti muuttuu alinomaa."
"Ei, lapsi kulta, se on ihan turkkilainen sapeli, niin kertoi Bernhard vainaja monta kertaa, tamasko-miekka, joka koetetaan teräväksi hiottuna sillä tavalla, että hiljaa juoksevan veden päällä saa kellua säkillinen villoja, jonka vastassa pidetään sapelin terä. Jos se leikkaa säkin poikki, on se puhdas tamasko-sapeli."
"Mutta onko se mahdollista, hyvä mamma?" kysyi Dora; "sitä minä tuskin uskon."
"Mitä sinä nyt ajattelet? Luuletkos että isä vainajasi valehteli … hän itse kertoi minulle sen monta kertaa."
"Mutta mitä meidän on tekeminen?"
"Niin, katsos, minä olen miettinyt sinne tänne, ja niin muistin ukko Löfstedtin tuolla alhaalla, halonhakkaajan. Saatuaan muutaman lantin, menee hän ympäri ja koettaa lainata jonkun riksin sapelista."
"Mutta uskotaanko se olevan hänen omansa?"
"No kaikkia, sitä ei tarvitse kukaan uskoa … hän voi kernaasti sanoa totuuden, en minä häpeä köyhyyttäni ja sairauttani."
Dora huokasi, sillä hän piti sen melkeen kerjäämisenä; mutta hän oli ääneti, sillä kun äiti ei sitä siksi katsonut, olisi ollut väärin sen vastustaminen. Dora kutsui Löfstedtiä, joka oli portilla puita hakkaamassa, ja pian oli ukko ylhäällä.
"Oho … katsokaas vaan, katteinin rouva istuu," sanoi hän ja pyyhki mustanharmaalla paidanhihalla ryppyisiä kasvojansa; "pyydän anteeksi, tulen niinkuin olen, sillä mamseli kiiruhti minua, niin etten saanut mennä sisälle siivoamaan itseäni … hakkaan tänään oikeusneuvokselle, joka eilen osti koko kasan halkoja, jotka kuivuvat kesällä, sillä, katsokaas, oikeusneuvos polttaa aina vuoden vanhoja puita."
Sellainen oli johtopuhe, jonka jälkeen rouva esitti asiansa, ettäLöfstedt menisi koettamaan saada lainaksi sapelin panttaamalla.
"Se on hieno ja oivallinen miekka."
"Vai niin, vai niin (katsellen terää); tällähän voi, anteeksi, ratsastaa myllyn katolle… Tämäpä hauska, on väärä kuin vesuri."
"Mitä Löfstedt arvelee?"
"Noo, minä en arvele juuri mitään … tämä ei ole paljon arvoinen."
"Mutta kahva on hopeainen."
"No herranen aika, sitäpä en tiennyt; mutta katsokaas, tähän aikaan on vaikea tavata säädyllisiä ihmisiä. Eikä maksa vaivaa," sanoi hän ikäänkuin kysyen, "mennä jonkun koronkiskurin luokse, joita on kyllä, eikä panttilaina-laitoksiinkaan."
"Ei, ne jätämme mahdollisen kauimmaksi."
"Hm, hm, minä koetan, poikani juoksee sinne ja tänne, ja tuolla asuu koko joukko herroja, jotka kenties ottavat huviksensa sapelin tahi mikä tuo on; sillä välistä tapahtuu että ne tekevät hyvää huviksensa."
"Eikö mitä, rakas Löfstedt, ne tekevät hyvästä sydämestä."
"Mitä kanssa, lempo vieköön, antakaa anteeksi, rouva kulta; mutta minä muistan kun kerta olin Eläinpuistossa. Sinne tuli pikkuinen tyttö, laiha ja vaalea, käsivarrella kori, jossa oli Siirappinekkoja … rouva tietää, keitetyt siirapista ja pantu pieniin tuutteihin … ja sitten … hän oli pikkuinen, hän … hän meni herrojen luokse ja rukoili niiden ostamaan; mutta kukaan ei ostanut, vaan häristivät häntä kuin koiraa. No, mitä tapahtuikaan? Ei kukaan kuullut hänen valittavan. Silloin tuli sinne pari iloista veikkoa, hieman hiivassa, Sinisestä portista, ja niiden tykö hän meni. — Mitä pirua tahtoo kerjäläissikiö? — Myydä nekkoja. — Ha ha ha! Saakelin viisaasti, olemmehan jo nekattuja… Ei, mene hiiteen! — Ostakaa, hyvät herrat, nyt tulee jo myöhäinen, ja äitilläni ei kotona ole mitään syötävää, jos en saa myydyksi! — Mitä hittoa meillä on sen asian kanssa tekemistä? Ha ha ha! Mitä se haittaa jos yhdellä akalla on syötävää tahi ei! — Tyttö meni itkien, ja tietääkös rouva, vähältä piti etten minä mennyt ostamaan kaikki kaikkinensa rovoillani. Mutta silloin näkivät herrat poikajoukon leikkimässä. Huusivatpa takaisin tyttösen: Tänne nekkoinesi! Nyt pidämme hauskaa. Ja yksi herroista heitti hänelle setelin… Hän ei katsonut miten suuri se oli, mutta se oli kymmenen kertaa suurempi arvoinen, kuin nekat. — Kas niin, pojat! Tapelkaas kuka teistä saa useammat nekat! huusi hän ja kylvi tuutin sisällön poikajoukkoon. Ne juoksivat yhteen läjään ja tappelivat, herrat nauroivat, niin että tahtoivat turmeltua."
"Niin, ne ovat välistä kevytmielisiä, mutta samalla hyväsydämisiä."
"Ja niin, rouva kulta, tarvitsee meidän koettaa; voipi siellä olla joku herra, joka tahtoo huvittautua tällaisella sapelilla ja näyttää sitä toisille herroille."
Sanottu ja tehty, ja Löfstedt meni matkalle.
Toisena päivänä hän tuli muutaman riksin kanssa, mutta sapelikin oli mukana.
"En minä sitä ymmärrä," sanoi kunnon ukko Löfstedt, jolla yleensä ei ollut hyviä ajatuksia herrain hyväntekeväisyydestä. "En minä sitä ymmärrä, mutta oli muuan herra, joka, nähtyään sapelin ja nimen, antoi paikalla minulle tämän, mutta ei tahtonut panttia; hän luulee kuitenkin rouvan maksavan … niin, se on päivän totuus, enkä minä olisi sitä milloinkaan uskonut, jos en itse olisi siellä ollut ja mennyt hänen luoksensa … ajattelin: eihän käy pahemmin kuin että ajaa minun pois, ja se ei tee minua huonommaksi eikä paremmaksi … ja niin kiipesin sinne."
"Ken oli tuo jalo ihminen?" kysyi rouva.
"No niin, hän oli kai joku upsieri, niin luulen, vaikka hän silloin oli aamunutussa, mutta huuliparta hänellä oli ja näytti kauniilta mieheltä."
"Kenties hän tunsi meidät?"
"Eipä suinkaan, sitä en taida sanoa."
"Milloin lupasi Löfstedt sen takaisin maksettavaksi. Sanoitte kai kuukauden tahi kuuden viikon perästä? Sillä Jumala tiesi, jos ennen sitä…"
"Sitäpä en niin tarkoin muista, mutta sen hän kyllä käsitti, että hän saa odottaa, se on tietty."
Luutnantti Hjalmar oli siihen aikaan melkeen joka päivä kamreerin luona, vaikk'ei hän papan eikä mamman mielessä saanut samaa suosiota kuin asessori Svaning, joka ihan säännöllisesti kerta viikossa tervehti heitä, puhuakseen kamreerin kanssa Napoleosta ja rouvan kanssa hyveistä. Annette ei näyttänyt yhtään kiintyvän hänen kohteliaisuuksiinsa; luutnantti Hjalmarilla oli päättävästi etuoikeus tuon ihanan tytön sydämessä. Mutta se ei mitenkään häirinnyt asessori Svaningia, joka hyvin tiesi vanhan sananlaskun totuuden: "Ahkera voittaa," eikä tuokioksikaan jättänyt tuumaansa näkyvistänsä.
Kuitenkin oli, ei kukaan tiennyt miten, luutnantti Hjalmar tullut paremmin tutuksi, kuin itse lemmitty; sillä luonnon taipumus on tutustua ihmisiin, asia, jota ei ole helppo tutkia. Hjalmarilla oli sitä kykyä suuressa määrässä; sillä mahdoton oli voida pitää niin rehellistä, vilpitöntä ja kuitenkin kohteliasta luonnonlaatua pois itsestänsä; täytyi kohdata jo puoli matkalla, tahtoi tahi ei.
Hjalmar rakasti Annettea sangen vilpittömästi, mutta oli jo kauan sitten huomannut, että hän on pilaantunut lapsi, että hän tarvitsi kasvattaa uudestaan, jos hän piti itse tuleman onnelliseksi ja tehdä miehensä samoin; mutta rakkaus toivoo kaikki, miksi ei siis paljon … ja Hjalmar siis toivoi että asia olisi helposti tehty.
Mamman puolelta oli vartioiminen joksikin kireä; mutta se ei toki estä milloinkaan rakastavaa paria toisiansa puhuttelemasta. Sellainen äitillinen vartioiminen auttaa yhtä vähän kuin varokeinot tarttuvaa tautia vastaan; rakkaus on kulkutauti ja tarttuvainen, niinkuin tiedetään, ja hiipii yli saartolinjan.
Niin oli tässäkin tapahtunut, ja Hjalmar ja Annette puhuivat aivan vakaasti keskenänsä, saatuaan silmänräpäyksenkin loma-ajan … ja Hjalmar oli monta kertaa kysynyt, jos hän ei ilmoittaisi kaikkia vanhuksille; mutta siihen ei Annette suostunut.
"Se ei ole kuitenkaan oikein, rakas Annette; heidän on tietäminen välimme ja sanominen ajatuksensa. Minä luulen heitä pettäväni, jos viivytän kauemmin."
"Ei, hyvä rakas Kustaa," kuiskasi tyttö, "älä sitä vielä nyt te'e … he voivat hyljätä meidän rukouksemme, ja miten sitten kävisi?"
Vaikk'ei Hjalmar hyväksynyt tätä salaperäistä naimisliittoa, suostui hän kuitenkin siihen, sillä hän näki miten äärettömästi Annette rakasti; Annetten jokainen ajatus, jokainen sana, jokainen liikunto oli hänelle pyhä.
Annette ei ollut tutkinut sydämensä tilaa; mutta jos me, istuessaan muuanna iltana yksistään sohvalla, seuraamme hänen ajatusjuoksuansa, näemme sen laadun ja luonteen.
"Hjalmar tahtoo että kaikki tulisi tietyksi … oi! hän ei käsitä miten ihanaa on omistaa jotain verrattoman kallista, sitä kenenkään tietämättä."
"Paitsi sitä niin … paitsi sitä niin ovat pitkät kihlausajat kärsimättömiä; tullaan seura-elämään, koko maailma tietää että ollaan kihloissa; ollaan ikäänkuin pois sysätty heistä kaikista; ei olla rouva, ei istuta sohvalla, ei saa olla osallinen heidän viisaissa neuvoissansa eikä jonkun turvattoman olennon kaitsijana … mutta eipä olla tyttöjenkään piirissä sama kuin ennen … entinen luottamus on kadonnut, kateuskin on vaijennut, sillä kaikesta toivosta on luovuttu hänen suhteensa, jonka kanssa tuo raukka on kihlauksella yhdistynyt; ei olla kenenkään muun huomaavaisuuden esine kuin sen, jolle kapine on lahjoitettu … ollaan liikatavara, niinkuin sinne muutettu, ei kuulu sinne eikä kuulu kenellekään. Se on ikävää, tuskauttavaa!"
"Ei, juuri voittojen kulussa, kun puoli maailmaa lepää jalkain juuressa ja toinen puoli on kuolemaisillaan kateudesta … juuri kun seisotaan suuruutensa kukkulalla … ojennetaan kätensä onnelliselle, ja koko maailma on sanova: hän tuli onnelliseksi!
"Yhdenvoitollaon koko nuoruuden elämä loppuva — äkkinäinen kuolema saa tulla kukan elämälle; mutta kuihtua seura-elämästä, antaa voitto-aikakautensa kulua vuosia pitkällä hivutustaudilla, ennenkuin rouvana alkaa uutta loistavaa kulkua, se on tuskauttavaa … ei, ei!"
Sellainen oli hänen päättelynsä. Turhamielisyyden, tarpeen viimeisessä tuokiossa noukkia yleisön ihailemista säilytti hän itseänsä sillä edellyttämisellä, että rakkaus on sitä pyhempi, mitä enemmän se oli salattuna.
Tällainen väli oli kestänyt lähes vuoden, kun muuanna iltapäivänä vanhukset, Annette ja Hjalmar istuivat tavallisuuden mukaan seurusteluhuoneessa.
Oli pilvinen talvipäivä, taivas riippui harmaana ja raskaana yli pääkaupungin, jonka takanpiippujen päällä se näytti ikäänkuin lepäävän, niin raskas oli se ja niin alahalla pilvet ajelehtivat.
Seura oli synkkämielinen; sillä ei Annettekaan ollut tyytyväinen. Hjalmar oli nimittäin lujasti päättänyt ensi tilaisuudessa ilmoittaa kaikki vanhemmille, ja se oli Annetten mielestä enemmän kuin tottelemattomuus. Kamreeri rouvinensa olivat tavallisessa mielentilassa, joka ei ollut erinomaisen hauska, ja Hjalmar mietti miten asia oikeastaan onnistuisi; sillä epävakaista on valmistautua kosioimaan, uhalla että vanhemmat antavat rukkaiset. Ensi alussa ei hän pitänyt sitä mahdottomana.
Silloin tuli palvelia sisälle ja ilmoitti:
"Katteini Bernhardin rouva."
"Katteini Bernhardin rouva, kuka hän on?" kysyi kamreerin rouva; "katteini Bernhardin rouva?"
"Vaiti, odota!" virkkoi kamreeri; "ahaa, hän on varmaan leski tuonBernhard raukan, joka kuoli useampia vuosia sitten."
"Mitä hän voi tahtoa?" sanoivat molemmat. "Pyydä hän olemaan tervetullut."
Nyt tuli katteinin rouva sisälle.
On suuresti mieltä masentavaa astua huoneesen, jossa muutamat henkilöt ovat laskeutuneet aivan mukavasti istuimillensa ja heittävät hätäisiä silmäyksiä tulijaan. Niin tapahtui tässä. Rouva Bernhard sai astua esille, ennenkuin kukaan paitsi luutnantti Hjalmar oli hänen huomaavinansa.
"Minun ei ole kunnia," alkoi rouva Bernhard vanhan tavallisen käsikirjan mukaan, "minun ei ole kunnia olla tuttu täällä vaikka asun kadun toisella puolella."
"Vai niin, onko hän katteinin rouva; olkaa hyvä ja istukaa, rouva kulta," virkkoi rouva Miller, joka mieltyi tuon ihmisraukan ulkonäköön, vaikka se olikin vaalea ja laihtunut; "istukaa ales!"
"Asiani," pitkitti tullut, "on ainoasti kiittää mamseli Milleriä siitä hyvyydestä, jota hän osoitti meille viime kevännä, jolloin minä olin kovin kipeä."
"Minä? Minä en mitään tiedä."
"Niin, hyvä mamselini, jos te ette muista, niin kyllä minä muistan. Te ostitte meiltä jalomielisesti kaikki kukat… Te teitte sen meitä auttaaksenne; ja…"
"Ei, todellakin? Ahaa, kenties pukupitoihin; luutnantti Hjalmar muistaa varmaan Jemtlannin morsiamen?"
"Te olette jalo, kun ette tahdo muistaa hyvää tekoanne, mutta niin se on; te ette ole kopea, kuten useammat Jumalan avun saaneet… Te olette itse ollut köyhä lapsi… Mutta, Jumalan tähden, mikä teille tuli … te vaalenette."
Annette vaaleni tosiaankin ja hänen huulensa vapisivat liikutuksesta; hän tyhjensi äkkiä vesilasinsa.
"Kiitoksia, jalo mamseli Miller!"
"Mutta, Herran nähköön, Annette kultani, sinä varmaan pyörryt," virkkoi rouva Miller huolellisena; "tule, tyttöseni, ja mene huoneesesi."
Tuo hyvä mummo tarttui tytön käsivarteen ja meni.
"Mutta, hyvä katteinin rouva," alkoi kamreeri, "ilahuttava oli tutustua kanssanne, mutta kun Annette on tyttäremme … meidän oma tyttäremme, ja me tunnustamme hänen siksi, niin teidän vanhat historianne eivät oikeastaan kuulu tänne."
"Hyvä herra kamreeri!…"
"Niin, kun sanottu on, ne eivät kuulu tänne, koska ne täytyvät liikuttaa lastamme. Jos minä, esimerkiksi, tahtoisin muistuttaa teitä, rouva kulta…"
"Mistä, minä luulen etten minä mistään niin vaalenisi tahi pahaksuisi."
Säyseä kamreeri oli nyt vihastunut ja sanoi: "Jos minä esimerkiksi muistuttaisin teitä, hyvä rouva kulta, hra miesvainajastanne, jonka minä näin köyhyydessä ja kurjuudessa … hulttio toimissansa, huono puoliso…"