"Sinä olet koko ajan ollut niin iloinen."
"Ei, ei! Ei se ole mitään kuin nyt … nyt, oi nyt! Vaan miten se voi olla?
"No, tiedätkös mitä?" alkoi Dora, "minua oikein haittaa Rauhanen, hän tulee aikaisin ja myöhään ja…"
"Vai niin, oletko todella?"
"Niin, todella."
"Mutta jos…"
"No ei, älä nyt alota sinun historijoinesi."
"Mutta minä sanonjos."
"Vaan minä sanonmutta."
"Mitä?"
"Mutta, sanon minä, jos hän kosii, niinkuin sinä luulet, niin olen minä ylen viisas."
"Viisas?"
"Niin, viisas. Jäisikö mamma yksinänsä? Voipiko apulaispappi ruokkia vaimoa ja hänen äitiänsä?"
"Ei, se näyttää liian tukalasta."
"No, ja siis?"
"Siis sanot sinä luonnollisesti ei, se on ymmärrettävä," sanoi Annette ilkullisesti nauraen; "sillä viisas tyttö laskee aina näin: minä tarvitsen neljä leiviskää voita, viisitoista markkaa leiviskästä, neljä kertaa viisitoista on kuusikymmentä; siis kuusikymmentä."
"Ole nyt vaiti, Annette kulta."
"Kuusi tynnyriä rukiita, viisikolmatta markkaa tynnyri tekee sata viisikymmentä, yhteensä kaksisataa kymmenen. Kahvia ja sokuria…"
"Ei, hiljaa nyt."
"Ei — ei, viisas tyttö ajattelee vielä: mamma tarvitsee kahvia aamulla, kupillinen kymmenenpenniä, ja jälkeen puolenpäivän, kymmenenpenniä, ja pikku lisätippa, puolitoista kupillista, niukasti laskettu…"
"Mutta mihin se menee?"
"Niin, Dora kulta, se todistaa että viisas tyttö opetteleikseqvatuor speciesja sitten laskee kaikki hyvin tarkasti, ja saatuaan numerot järjestykseen kääntyy hän rakastettunsa puoleen ja kysyy: onko sinulla kolmesataa viisiseitsemättä riksiä pankossa, sillä vähemmällä määrällä ei käy laatuun; ja jos hän vastaakolmesataa, antaa viisas tyttö hänelle rukkaset, siitä kun puuttuu viisiseitsemättä riksiä."
"Minä olen kuullut koko saarnan, enkä taida huomata muuta kuin että se on aivan viisaasti ettei tee itseänsä … ei, se voi olla sama, mutta äitiänsä onnettomaksi."
"Mutta, Dora kulta, sinä rakastat papiksi aikovaa?"
"Sinun kanssasi ei voi puhua vakavasti, muutoin olisi minulla jotain sanottavaa."
"No, puhu!"
"Niin, näetkös, hän on kosinut."
"Siinä sen näet!"
"Niin, mutta minä harmistuin."
"Miksi siis?"
"Herra Jumala," toisti Dora, ja suuret, kirkkaat kyyneleet välkkyivät silmissä. "Herra Jumala, minä suosin tuota alhaista ihmistä, mutta hän ei voi ottaa mammaa kanssansa apupapin palkalle eli kappalaispapin virkataloon … me laskimme, me."
"Mutta sinä et miettinyt pientä pää-omaa, jonka suljit pois laskuistasi," sanoi Annette vakaasti ja hellästi, "kuules, Dora kulta, miten paljon luulet Jumalan siunauksen tekevän huoneessa?"
Dora katsoi ylös, se ikäänkuin kummastutti häntä, ettei hän aavistanut noita varoja.
"Jumalan siunaus… Sinä sanot jotain, mamma voi siis meitä seurata. Neljätoista tynnyriä jyviä, vähäinen virkatalo … ja Jumalan siunaus, kyllä se riittää; niin, nyt minä sen käsitän."
"No se on hyvä, Jumala siunatkoon sinua, Dora, Jumala auttakoon teitä molempia! Mutta mitä sanoo äitisi?"
"Se käy laatuun, hän on yhtä paljon ihastunut Rauhaseen kuin sinun äitisi asessoriin. Miehillä on kuitenkin kyky miellyttää mammoja, niin että jos me tytöt emme ajattelisi itseämme kävisi ehkä nurinpäin."
"Niin, siltä se näyttää," huokasi Annette.
"Tiedätkös mitä minä olen aina huomannut?"
"Niin, huomaatkos, kun mammat hankkivat naimista, menee se aina takaperin; ne arvelevat kuin avioliitto olisi arpajaiset ja joka koettaa laskea numeroja, petaa itsensä köyhäksi; sillä eihän siinä ole muu kuin mammojen kokemus, joka pilaa kaikki."
"Sinä saatat olla oikeassa."
"Kuules nyt, kokemus ei ole mitään muuta kuin kokemuksesta solmittuja pätkiä … koko elämän yhteen solmittuja tutkaimia … ja sitten tahtovat sovittaa vanhaa uuteen kankaasen, hienoa kuin silkkiharja, ja niin repeää se jokaisesta solmusta, jotka mamma liitti muinoin. Aikansa tulee jokaiselle laittaa kaikki katkenneet langat kuntoon, solmita itse tutkaimensa."
"Onko äitisi tullut kokemuksilla?"
"Onpa niinkin vähän, hän on ihastunut Rauhaseen, mutta arvelee että hänen pitäisi hakea itsensä kaupunkiin."
"Miksikä niin. Se oli…"
"Ihmeellinen aate, eikö todella? Niin, huomaas nyt, kun pappa vainaja hävisi maanviljelyksessä, se tahtoo sanoa maalla, niin pitäisi kaikkein ihmisten asua kaupungissa, sillä siellä olisi papalle käynyt paremmin."
"Mutta miten sitten kävisi talonpoikain kanssa? Niiden on jotenkin hankala…"
"Asua kaupungissa, aivan oikein, samaten minäkin sanoin, mutta, katsos, mammalla on kokemuksensa ja sen kanssa ei kukaan tule toimeen."
"Mutta enempää hän ei tahdo lyödä kankaan sisään?"
"Ei, ei. Mamma on kehoittanut minun ottamaan mainitun henkilön, vaikka hän maallakin asuisi; ja tiedätkös, tahtoisin saada hänen, kun vaan olisin selvillä ettei huonosti kävisi."
"Mutta sinä nyt tiedät pääoman," sanoi Annette; "kaikki käy hyvin, sillä raamattu sanoo: Herran siunaus rakentaa puoli huonetta."
"Niinpä, niin!… Ahaa, näetkös, tuolla hän istuu mamman luona ikkunan vieressä, nyt saat hänen nähdä."
Dora nyökkäsi ja ikäänkuin esitti ystävänsä, ja rakastaja kumarsi syvästi ja näytti sydämellisesti iloiselta, sillä Doran rukkaskori oli varmaan niin huonosti palmikoittu, että rakkaus pilkisti jokaisen silmukan lävitse.
* * * * *
Teljessä syntyi hälinä, kun kamreerin rouvan viheriäksi kieratut vaunut vierivät pitkin katua ja pysähtyivät koulun luokse.
"Tuo vaunu ei ole reivin."
"On, hän on ostanut itsellensä uudet."
"Vai niin, mutta tuo vanha rouva ei ollut reivinna.
"Oli, hän oli sama."
"Ja minäkö en tuntisi reivinnaa, jonka olen nähnyt ja puhunut hänen kanssansa tuhansia kertoja?"
Tällaiseen jankkaukseen rouvien kesken antoivat kamreerin rouvan vaunut johtoa.
Koulumestari, maisteri Lindner istui kohtuullisessa päivällispöydässänsä, vaunujen seisahtuessa oven eteen. Se oli suuri pöytä, sillä hänellä itsellään oli yhdeksän lasta ja siihen lisäksi kaksi kasvatus-koululaista, jotka oppivat kohtuullisuutta samalla kuin latinaa ja kreikkaa. Siinä oli siis suurehko pöytä.
Kamreerin rouva astui sisälle. Hän ei ollut sitä perhettä nähnyt milloinkaan ennen; mutta hän kohtasi pulskea-näköisen, keski-ikäisen miehen. Hänen aikaisin harmaantuneet hiuksensa lepäsivät järjestyksessä ja somasti, hänen kulunut koulutakkinsa näytti mukavalta, vaikka se oli hiuki kulunut, ja erittäin valkoinen kaulaliina täytti puvun. Sama siisteys ja somuus näkyi lapsissa ja kasvatus-oppilaissa. Ei ainoakaan kengännauha ollut pilalla, ei yksikään käsi likainen, ei leivän murenaista pöytäliinalla, joka lumen valkoisena lepäsi pöydälle levitettynä ja jonka reijät — sillä muutamia näkyi sellaisia — olivat huolellisesti vatien olkimatoilla peitettyinä.
Perheen isäntä ja rouvansa nousi ylös; mutta koko lapsilauma raappasi jalallansa ja istui sitten pitkittämään ateriaansa.
Herra Lindner vei vieraansa sisimmäiseen huoneesen, joka piti kuvaileman kaikkein pyhintä, sillä se oli varustettu lukuisilla tauluilla, jotka somasti ladotuilla paperikehyksillä hienojen kultareunuksien kanssa kaunistivat seiniä.
Hän katseli vierastansa kysyvästi ja osoitti pienelle sohvalle.
"Minun nimeni on Miller," sanoi kamreerin rouva. "Te tunnette nimeni?"
"Tunnen," sanoi Lindner; "tervetuloa! Tämä on minun vaimoni ja tuolla näitte lapseni; ne tulevat pian sisälle."
"Minä tulin tänne…"
"Kuulemaan jos minä ryhdyn käräjöimään teitä vastaan; ei, sitä en tahdo tehdä."
"Hyvä herra Lindner, tässä on teidän sovintokirjeenne takaisin, minä teen teidän jälleen vapaaksi."
Lindner katseli paperia.
"Niin, sen minä olen kirjoittanut."
"Mutta teillä on, minä olen saanut kuulla sittemmin, enempi oikeuksia."
"Voi olla mahdollista, mutta minä olen kirjoittanut sen tieten taiten enkä peräytä sanojani. Se olisi vahinko," lisäsi hän, "jos joukko henkilöitä, jotka ennallaan ovat rikkaat, jakaisivat varallisuuden. Köyhien kanssa on toisin asian laita. Paitsi sitä tulee jako-osuus vähäpätöiseksi, sillä niitä on miten kuullut olen lähes kolmesataa sukulaista vaimoin ja lasten kanssa. Tuskin nyt on enää ketään, joka ei olisi sukua Sidenkronan heimon kanssa."
"Mutta onhan niillä lailliset oikeudet."
"Ei, rouvani, lailliset oikeudet ovat minun oikeuteni; mutta siinä ei löydy mitään siveellistä oikeusperustetta, miksi minun pitäisi saada paremmin ne rahat kuin Kiinan keisarin. Minulla ei ollut käsitystä Sidenkronista, ennenkuin minulle selitettiin että äitini äitin isän nimi oli Sidenkrona päärynä silmikolla, joka nyt on merkillisin kohta missä oikeus riippuu."
"Mutta…"
"Niin muodoin olen minä … sillä minulle on lähetetty täydellinen sukuluettelo … niin muodoin olen minä lähimmäinen, mutta se ei mitään merkitse, voitte olla rauhassa minulta. Kymmentuhat-riksiin olen minä tyytyväinen, kun minä ne saan lahjaksi; enkä minä ole milloinkaan aikonut vihata miestänne, sillä hän voi yhtä vähän siihen, ettei ollut suorasti etenevää sukua, kuin minä ollessani nyt niin sattumalta."
"Mutta," alkoi kamreerin rouva, "kun itse katsotte rahain jakamisen vääräksi, niin tulee teidän auttaa minua käyttämään oikeutta sen äärettömän perijäjoukon välillä, joka on kaikilta suunnilta kokoon käsketty."
"Niinkuin on sanottu, niillä ei ole oikeutta saada mitään," sanoi herra Lindner; "mutta minä hävittäisin teidän, jos ottaisin luopumukseni takaisin."
"Hävittäisin?" Ei, herra Lindner, minulla on säästettyjä korkoja, jotka riittävät minulle ja tyttärelleni."
"Koko asia on ilkeä; sillä todellakin on inhoittava nähdä miten sukulais joukko kuin nälkäiset korpit heittäytyvät kullan ylitse, kun joku toinen, heille aivan tuntematon ja väliäpitämätön henkilö, on sen koonnut kokonaan toista tarkoitusta varten, kuin heille antaaksensa."
"Ja teidän mielestänne on siis käräjöiminen lakkautettava?"
"Niin sanotulla sovinnolla, niin."
"Miten voitte te sovittaa minun lähes kolmen sadan henkilön kanssa, joista minä en yhtään tunne?"
"Sillä asialla on vastuksensa."
"Mutta nyt," alkoi rouva, "tunnen minä teidät, vaan en myönny teidän kieltäymykseenne. Teillä ei ole oikeus luopua laillisesta perinnöstänne, — mutta te voitte sen lahjoittaa."
"Minä?"
"Niin, juuri te, herra Lindner! Puhukaamme suorasti! Minä tahdon että te käytätte oikeuttanne."
"Erinomaista, rouvani; mutta kun niin tahdotte, perintö on minun," sanoi herra Lindner ja repi palasiksi luovuttamuskirjeen. "Nyt olen rikas, vaan mitä sitte teen?"
"Se johtuu teistä."
"Teidän käytöksenne on merkillinen, rouvani," toisti herra Lindner, "mutta minun näyttää teille kenties vielä merkillisemmältä, kenties se on väärin, mutta minä olen suuttunut niihin ihmisiin. Tiedättekö mitä, ne pelkäsivät enimmin että minä peruuttaisin luovutukseni, ja seuraus siitä pelosta oli, että minulle luvattiin yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista. Yksi osa tahtoi jakaa keskenänsä, toinen antaa toisellensa arvopapereita. Minulle on tarjottu virkoja — kunnioittavia toimia — ja esitetty kunniamerkkejä, kun vaan antaisin kieltäymykseni pysyä. Se on alentavaa, tahi mitä?"
"Niin, ei se ole suora tie."
"Ei, rouvani, ei laisinkaan suora tie, vaan koreasti mutkallinen."
"Te päästätte siis minun käräjöimästä korkoja?"
Herra Lindner nauroi lempeästi ja sydämellisesti; näkyi selvästi että tuo soma mies nauroi mielellänsä.
"Niin, katsokaamme, rouvani, jos voimme sopia, koettakaamme. Se on kuitenkin erinomaista," lisäsi hän vakavammin, "että juuri rikkaat, jotka eivät tarvitse saalista, ovat näyttäytyneet huolellisimmaksi ettei se menisi pois käsistä; mutta köyhät ovat kirjoittaneet … luonnollisesti joukko roskaväkeä pois luettuna … ovat anoneet vaan laillista oikeuttansa. Tässä näette kirjeen."
Herra Lindner otti eräästä laatikosta suuren joukon säännöllisesti kirjainjärjestykseen pantuja kirjeitä.
"Tässä esimerkiksi erään köyhän komministerin Norrlannista. Siitä minä pidän. Kuulkaapas:
"Herrani!
"Minua on kehoitettu lisäämään erästä palkintosummaa teille, ettette sekaantumisellanne leskirouva Milleriä vastaan riitaan pannussa perintö-asiassa riistäisi meiltä oikeuksiamme. Mutta se on kuitenkin selvä, että jos teillä on yksinänne oikeus perintöön, niin meillä ei ole mitään — ja sillä se on lopussa. Siis en minä anna yhtään apua. Koko asia on minulle vastenmielinen, ja jos ei se olisi poikani tähden, en olisi laisinkaan siihen sekaantunut. Kuitenkin, kun hän nyt on täysi-ikäinen, saa hän kotiin tultuansa ja saatuaan nähdä asiakirjat itse määrätä. Hän päättää luultavasti samoin kuin minä, ettei Herran palvelijan ole sopiva antaa lahjoja.
NöyrimmästiSakarias Rauhanen,"
"Sitä voi nimittää sanoiksi eikä virsiksi; näkyy selkeästi että hän katsoo minun herättäneen palkinto-ehdotuksen. Sitä miestä minä suosin. Onko teillä velkakirjoja ja sellaisia kanssanne?" kysyi herra Lindner; "tahi tahdotteko että minä haastan teitä, saadaksi asian selvälle tolalle … se olisi kenties paras."
"Kenties."
"No hyvä, pitää tapahtuman. Mutta sitten ovat rahat minun ja teidän yhteisesti, ja niin … tiedättekö mitä minä tahdoin sanoa?"
"Minä arvaan … ja sitten teemme me…"
"Niin, teemme hyvää tavaroilla niin paljon kuin ymmärrämme, ja jätämme vähimmin itsellemme."
"Te olette jalo mies."
"Ei, pyydän anteeksi, minä olen vaan koulumestari Teljessä. Olemme siis suostuneet?"
"Olemme."
"Te, rouvani, olette käyttäytyneet oikein, ette enemmän kuin oikein; mutta te olisitte voinut ja voitte vielä, jos tahdotte, saada asian vanhalle kannalle … ja venyttää käräjöimistä ikuisiin aikoihin, niin se on kietoontunut, vaikka niillä on kirjain puolellansa; mutta kirjain kuolettaa ja henki tekee eläväksi."
"Minä tiedän sen, minulle on se keino uskoteltu, mutta minä en tahdo, minä en voi. Minä alentaisin mies-vainajani muistoa, jos kulkisin jotain muuta tietä kuin mitä tuntoni hyväksyy."
"Minä näin sen jo teidän ensimäisestä kirjeestänne," sanoi herra Lindner ja suuteli jotenkin tavanmukaisella kohteliaisuudella vanhan rouvan kättä. "Me olemme pari erinomaisia ihmisiä, hyvä rouva Miller, jotka sovimme asiasta, mikä tavallisissa tapauksissa olisi herättänyt ikuisen vihamielisyyden. Mutta meidän pitää toimia niin, ettemme tarvitse punastua… Se on oikein, vaimoni, sinä ajattelet pidemmälle kuin minä," virkkoi mies, kun vaimo kertoi että päivällinen on salissa. "Kyllä sitä tarvitaan, hyvä rouva Miller; sata-tuhansittain riksiä on vierinnyt läpi käsiemme … se on väsyttävää."
Nyt esitettiin koko lapsijoukko, joka yhtä suurella hämmästyksellä kuin arvonannolla katseli vierasta rouvaa, jolle pappa ja mamma osoitti niin suurta kunnioitusta.
Voitiin huomata että rikas perintö oli perheessä tietymätön — ja niin olikin. Herra Lindner ei ollut maininnut siitä lasten kuullen sanaakaan, ja ne eivät siis tulleet siihen lapsille tavallisesti viattomaan ajatukseen, että ollaan rikkaita. Kaikki kävi yhtä kohtuullisesti huoneessa, ei ainoata sokuripalaista ollut enempi kuin ennen; oli vaan yksi piika ja rouvan täytyi siis toimia kyökissä, ja herra Lindnerin nuttu oli sama puhdistettu vaate, jota hän oli jo monta vuotta käyttänyt. Sellainen olo vaienti kielittelemisen siinä pienessä kaupungissa, sillä oltiin vakuutetut että äkkinäisellä rikkaudella mahtaa olla hänen oireensa, niinkuin jokaisella muullakin kohdanneella vammalla; mutta sellaista ei huomattu ja — mitä piti uskottaman?
"Ne eivät varmaankaan alota ennenkuin jouluksi, he tahtovat kerrassaan hämmästyttää kaupunkia turhan mammonan saamisella", virkkoi muuan.
"Aivan oikein, nythän tuota väki poloista voi kohdata niin suuri onni, niinkuin sanotaan, tulematta kopeamieliseksi".
"Mutta se on erinomaista", sanoi kolmas.
"Saamme nähdä jouluna", tuumaili vihdoin ensimäinen puhuja, ja kaikki suostuivat siihen, ettei joulua kauemmaksi voirittanut salata itseään.
Mutta joulu tuli, piikoja lähetettiin useammalta suunnalta saamaan selkoa, jos herra Lindner ei ostanut jonkinlaista saalia vaimollensa, tahi jos hän ei miettinyt silkkihametta "tuolle ihmisraukalle", mutta ei mitään sellaista tavattu. Lindnerillä paloi tavallisuuden mukaan kolmihaarainen kynttilä lasten pöydällä, jo joululahjat olivat tavalliset, kirjoja ja joitakuita vähäisiä leikkikaluja, joita herra Lindner oli itse sorvannut. Ei mitään muuta.
Aika kului yhtäläisesti eteenpäin, ja kaduttiin nyt, kun parin kuukauden ajalla oli Lindnerin herrasväelle osoitettu tavallista enemmän kunnioitusta ja kutsuttu niitä koko lapsijoukon kanssa illallisille — miehellä ei ollut mitään eikä muutoin ollut mikään, sillä lapsien opettaminen on, niinkuin muuan kirjailija aivan oikein sanoo, kiittämättömin kaikista. Koulumestari voi olla suvaittu; mutta se on kuitenkin myönnyttäminen, ettei hän ole mikään ylhäinen, eikä kenenkään mieleen milloinkaan juolahda suositella sellaista mainiona. Hän on kansan unhotuksen ja yksityisten ikuisen kiitollisuuden alainen henkilö.
Herra Lindneriä ei kuitenkaan näkynyt liikuttavan yleisön unhotus, vaan hän hoiti virkaansa halulla ja ilolla, ja huoli vähät siitä mitä maailma sanoi. Sellainen oli mies, johon kamreerin rouva luottautui ja joka verrattomalla suoruudella lausui käsityksensä kaikista sattuvista asioista.
Hän oli seudullansa, se tahtoo sanoa niin kaukana kuin hän tunnettiin, katsottu haaveksijaksi; enemmän viisastelijat, tietäjät ja joilla oli kameoli-sormus paksussa etusormessa, nimittivät häntä aivan yksinkertaiseksi narriksi. Naiset arvelivat että hänen kanssansa on oikein hauska puhua, vaikka hänen aatteensa olivat erinomaisempia; mutta lapset eivät pitäneet häntä haaveellisena eikä erinomaisena. Mitä hän sanoi oli niin puhdasta ja hyvää, että jokainen taisi sen käsittää, jos nimittäin oli tavallinen ihmis-ymmärrys; mutta tavallinen ihmis-ymmärrys on oivallinen lahja, vaikka se on kaikkein tavallisin. Niinkuin hiiliä tavataan kaikkialta, mutta timantti, sen oikea puhdas muoto, on kallis arvoinen, samoin on ymmärrys yleinen, mutta selkeä ymmärrys sitä vastaan niin oivallinen, että sen näyttäytyttyä luullaan ettei se ole ymmärrys, vaikka jälkimaailma käsittää sen ja lausuu yhdestä ja toisesta kalleudesta, jonka aikalaisensa polkivat katuun.
Rouva puhui itsestänsä, miehestänsä, tyttärestänsä herra Lindnerille, joka oli hyvin halukas kuulemaan kaikkia kertomuksia, mikä usein todisti hyvää sydäntä, mutta samalla usein heikkoa aloituskykyä.
Kun rouva lähti jälkeen puolenpäivän takaisin, seurasi herra Lindner häntä vaunuille ja näyttäytyi niin kohteliaaksi, ettei kukaan kaupungin rouvista ollut milloinkaan nähnyt tuota erinomaista miestä niin nöyränä ketään ihmistä kohtaan.
"Minä tavoitin," sanoi asessori astuissaan ovesta sisälle ja kiiruhtaissaan kuin tavallisesti suutelemaan kamreerin rouvan kättä, "minä tavoitin eilen illalla hyvää mammaani, mutta kaikki ovet olivat kiinni; täällä oli niinkuin haudassa. Onko hyvä mammami ollut poissa?"
"Olen".
"Missä, jos minä uskallan kysyä?"
"Lindnerillä."
"Vai niin! Se oli aivan viisaasti, mamma itse tietää paraiten miten tässä pitää toimia, mamman käsitys asioissa on paljon etevämpi kuin minun," virkkoi asessori vaaleten vihasta.
"Minä olen ratkaissut asian hänen kanssansa. Päästäkseni vähemmän oikeutettujen sukulaisteni suuresta joukosta, päästäkseni loppumattomasta oikeuden käynnistä, niin…"
"Vai niin, nyt ymmärrän miten mamma on näön vuoksi ratkaissut hänen kanssansa ja antaa hänelle velkakirjat."
"Niin, luonnollisesti."
"Mutta saadaanko hänen vaste-velkakirjansa summan runsaasta osasta takaisin. Sittehän on koko asia hyvällä kannalla."
"Ei, minä jätän hänelle vakuutus-asiakirjani ja hän saa kaikki mitä hänelle laillisesti kuuluu. Minä pidän ainoastaan sen, mikä minun on — minun säästöni."
Asessori vaaleni.
"Mutta, mutta," sanoi hän vapisevin, kalmankarvaisin huulin, "minun hyvä, jalo mammani … hm, teidän olisi toki, suokaa anteeksi, rakas mamma … mutta olisi ollut syy kysyä minulta, neuvotella minun kanssani, joka katson olevani Annetten tuki ja apu. Hänen pyhiä oikeuksiansa testamentin mukaan ei saa rikkoa."
"Mutta olettehan te itse sanoneet, ettei minulla ole perinnön oikeutta, ja silloin on Annettella sitä vähempi. Annette on hyvä, jalo tyttö: hän ei kaipaa yltäkylläisyyttä, jossa olemme eläneet. Luultavasti minä kärsin siitä enemmin, mutta ei mitään minulle tiettyä vääryyttä saa painaa Millerin rintaa hänen herätessään Jumalan tuomiolle … ei, niin ei saa tapahtua."
"Mamma on siis itse tehnyt itsensä köyhäksi."
"Ei, en köyhäksi, mutta minä en ole enää rikas."
"Mutta te olisitte voineet lämpimällä kädellä … lämpimällä kädellä, mamma kulta … lahjoittaa Annettelle vähän varallisuuden, ennenkuin tulee tietyksi miten paljon on perintöä jälillä."
"Ei, sitä en minä voi, ja paitsi sitä en minä tahdo niin."
"Vai niin, mamma ei voi eikä tahdo. Oi, mamma, teidän jalomielisyytenne on vienyt teidät liian kauaksi, te olette syösseet itsenne, rakastetun Annetteni ja minun kurjuuden kitaan."
Kamreerin rouva, vaikka ei taipuvainen pilkkaamaan, ei kuitenkaan voinut olla sanomatta: "Mitä teihin kuuluu, ei kurjuutenne ole tullut suuremmaksi, kuin se on; te ette tule rikkaammaksi, mutta ette myös köyhemmäksi."
"Minun hyvä mammani, jos ei näin olisi tapahtunut, olisin minä voinut tarjota Annettelle suuren, komean asunnon ja tuhansia huveja, joita hänen nyt täytyy olla vailla … se on minun ajatukseni."
"Mitä on tehty, se on tehty, eikä voida muuttaa."
"Olisiko hänellä," mutisi asessori lähdettyään, "olisiko hänellä yksikin sukulainen, jonka minä tuntisin, ja jos ei tuo kirottu testamentti, jonka varomattomuudessani muodostin, sulkisi pois niitä kaikkia, niin olisi tuo hyvä mamma holhojan … niin, holhojan alainen, sillä hän on tosiaankin mielipuoli."
"Tässä ei ole mitään muuta tehtävänä," alkoi hän huoneesensa palattua, "kuin saada äkkiä selko hänen suvustansa, laittaa niin asiat, että ne pyytävät hänen holhun alaiseksi ja valitsevat minun holhoojaksi; sitten olen minä, joka johdan käräjöimistä — ei kukaan muu kuin minä — ja kun niin saadaan koko joukko perillisiä molemmin puolin ja asetetaan osittaisiin sopimuksiin, jotka taas alituisesti rikkuvat, on helpompi sitä alituisesti pitkittää — niin, oikeastaan, se on ainoa keino, sillä hän on hullu.
"Tuo omatunto tekee ihmiset välistä suorastaan mielettömäksi.
"Nyt on vaan ukko vainaja ja ukko vainajan autuus, jota hän ajattelee.No no, sellaisia ovat kaikki naiset, esimerkiksi morsiameni.
"Pahin on," alkoi hän taas hetken vaitiolon perästä, "etten minä voi purkaa kihlausta. Mitä hänen ylhäisyytensä H. sanoisi, hän, joka on niin uskonnollinen, jos hän tajuaisi että minä peräytyisin ainoastaan rahain tähden? Hän kysyi minulta puhuttuani asiasta: Mutta, ystäväni, eihän se ole vaan tytön rahain tähden; hän taitaa olla rikas, niin olen kuullut. Minä vannoin luonnollisesti…
"Ja nyt menee tuo mieletön ihminen ja suorastaan hurvittelee rahat yhtä hullulle koulumestarille, haaveilijalle, joka tyytyi kymmeneen tuhanteen riksiin ja joka olisi, jos minä olisin saanut häntä hallita, antanut muutamalla sadalla riksillä ja vähän mairittelulla asettaa asian oikein järjestykseen."
Asessori oli perinpohjin raivostunut ja käveli melkeen koko yön edestakaisin laattialla.
* * * * *
"Mutta, mamma, ettehän ole puhuneet mitään matkastanne?" sanoi Annette.
"Minä tahdon ensin miettiä asiata. Kuules nyt, Annette, omistamamme varallisuus ei kuulukaan meille; minä olen nyt saanut sen tietää."
"Mitä?"
"Ei, lapseni! Mutta sitä ei tietänyt Miller vainaja, hän jätti asian lakimiehen käsiin, sillä hän itse ei sitä ymmärtänyt. Hän voitti riidan ja luuli olevansa kaikkein niiden rahain oikia omistaja, jotka vanha kenraali jätti jälkeensä. Viimeisinä aikoina hän sai syytä epäillä, mutta ei voinut milloinkaan tutkia asian kohtia; mutta nyt on todellakin selitetty, että siinä on tapahtunut sekaannus kahden aatelisen, samanimisen suvun välillä, mutta eri sukukunnasta, perintö täytyy siis mennä niille, eikä meille, ja me emme ole läheskään rikkaita."
"Oi, mamma, saanko suudella teitä!" huudahti Annette ja suuteli äitiänsä otsaan. "Jumalan kiitos, me emme … ole likimaillekaan rikkaita, sanoi mamma. Oi, mamma, te olette melkein rikas, mutta minä olen köyhä; testamentti kumoutuu, niinkö?"
"Niin, lapsi."
"Jumalan olkoon kiitoa, nyt olen minä köyhä … köyhä, kuin hän! Juopa, syvä ylipääsemätön juopa on sulkeuntunut, usko on palannut."
"Mutta, lapsi, älä nyt tule niin iloiseksi, sinä et voi peruuttaa asessorin kanssa?"
Annette pysähtyi äkkiä ja sanoi: "Asessori … mutta, mamma, hän mahtaa tehdä takaperot minun kanssani?"
"Sitä hän ei näytä tosiaankaan tahtovan."
"Ja sen minä pidin varmana, ihan varmana."
"Mutta sitä minä epäilen. Hän mahtaa sinua kuitenkin rakastaa."
"Ei, mamma, hänen litteässä rinnassansa ei rakkaus saa sijaa, siinä on joku muu syy."
"Niin, Annette, minä olen paljon oppinut… Asessori…"
"No, mamma, onko hän vielä yhtä jalo kuin ennen?"
"Ei, minä epäilen sitä; minä luulen heränneeni unesta, hän on ilmaissut itsensä."
"Vai niin, vihdoinkin. Tietääkös, mamma, hänen kanssansa on samoin kuin suuren vesikäärmeen, sadat ovat sen nähneet, mutta ei kukaan tahdo uskoa. Niin on minunkin laita; minä olen nähnyt hänen sydämensä kauan, kauan — ainoastaan vaistomaisesti, mamma, mutta se on välistä varma, varmempi kuin järki. Minä olen kauhistunut sitä ihmistä."
"Ja kuitenkin, — kuitenkin kihlasit itsesi hänelle?"
"Niin, minä olin hurja, ei ainoastaan hullumainen, minä olin epätoivoinen, en tietänyt mitä tein… Kylläksi siitä, mamma kulta, jos ei minua Jumala auta, niin, niin … mutta sen hän tekee, siitä olen varma. Hän on antanut minulle Hjalmarin takaisin kuin ihanteeni, hän on täyttänyt kuilun välillämme, ja kyllä hän voi vielä tehdä ihmeen asessori Svaningin kanssa."
"Jumala antakoon niin tapahtua! Suo minulle anteeksi, Annette; se olen minä, joka alusta aikain olen syyllinen kaikkeen."
"Oi, mamma; Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, ainoastaan se, että olette rakastaneet minua ylen paljon … sen antakoon Jumala teille anteeksi … mutta minä tulin siten tytöksi sisällisettä armotta, minä tulin turhamaiseksi, pintapuoliseksi ihmiseksi, joka tyydyin ulkonaiseen loistoon, ainoastaan varjovaloon, mikä kerran valheellisella häpeällä särki oman sieluni rauhan. Sanalla sanoen, se oli rakkautenne minuun, vikojeni kärsiminen, se oli se epäjumaloitseminen, jonka esineeksi minä tulin, joka vaikutti etten tahtonut olla se mikä olin, en tahtonut olla puulusikka, vaan välttämättömästi hopealusikka, niinkun veljeni sanoi. Oi, hänellä oli oikeus: minulla on ollut lyijy sydämessä koko ajan, näkyäkseni siksi mikä en ollut. Nyt on lyijy poissa, mamma," lisäsi hän ja ojensi kätensä äitillensä, "nyt on lyijy poissa."
"Jumala olkoon kiitetty, Annette kulta, kun olet taas onnellinen!"
"Sen on minulle Dora opettanut; sillä minä, samoin kuin se, en ole aiottu olemaan kaunis nukke, vaan ihmislapsi, joka ei pidä itseään ylen hyvänä tekemään työtä ja joka tyytyy vähään. Sellainen olen nyt, Jumalan kiitos!"
Kirje reivi Konrad M:ltä luutnantti Hjalmarille.
Tukholmissa tammikuulla.
Kunnon ystävä!
Eilispäivän valtaneuvostossa nimitettiin ensimäinen luutnantti N:n rykmentissä Kustaa Hjalmar katteiniksi. Toivotan onnea korkeimmasti, varsinkin kun minä luulen että sinä otat pohjoismetsän komppanian, tullaksesi Joutsenveden läheisyyteen, tahi miksi nimitetään se suolätäkkö, jonka sinä kerroit niin erinomaiseksi pienen harmaan tupansa kanssa rannalla.
Välistä on tosiaankin vastus olla hyvänluotoinen ihminen; useasti tullaan samaan asemaan kuin silloin, kun
Moovitsi sai kaikki laittaa,Tuoda lamput, leivät taittaa,Käydä ruumiin edellä.
Kun sinä, kunnon ystävä, olit luonani, huomasin minä sinusta että oli joku koukku, joka ei tahtonut päästää. Vieläpä sisareni häissäkin teit ikäväksi ympäristösi, ja sittemmin en tiedä mitä sinulle on tapahtunut. Mutta sinä muistat hyvin kun ilo kuohui korkeimallaan katossa ja tanssimusiiki kaikui kautta kerroksien ja lasia kilistettiin — silloin sinä olit kadonnut. Minä etsin sinua, ja sinä olit vetäytynyt hyljättyyn kamariin, jossa, muutamain saalien, jotka riippuivat tuoleilla, ja mamman rakkikoiran seurassa, joka oli ottanut siellä sijansa sohvalla, istuit ja mietiskelit. Minun tultuani tahdoit välttää silmäyksiäni, ja minä luulen että herra silloinen luutnantti itki. Minä en mitään sanonut, mutta minä aloin huomata syyn. Jos sinä olisit istunut linnankanslian perähuoneessa ja näyttäytynyt kuin pyhä Magdaleena, niin olisin minä ymmärtänyt sinun olleesi jonkinlaisessa vaarassa karhuin seassa; jos sinä olisit ollut jossain hautajaisissa ja itkenyt, olisi se ollut säädyllistä ja tilaisuuteen sopivata; mutta häissä itkeminen todistaa minulle selkeästi että silloinen luutnantti, nykyään katteini Pohjoismetsän komppaniassa, oli kärsinyt häviön pyhän avioliiton asiassa, ja nyt minulla on selvite. Odotas vaan, ajattelin minä, kyllä minä sen asian selvitän; sillä minä tiedän esineen; olinhan itse koettanut mitä voin, tehdäkseni sinulle vähän harmia.
Totisesti, veli Hjalmar, minä nuhtelin omaatuntoani ja ajattelin: oletkos nyt, ajattelematon ihminen tunkeutunut puun ja kuoren väliin — sillä taisihan olla mahdollista että tyttö rakastui minuun — sen mahdat sinä kernaasti tunnustaa? Minä vaivasin niin paljon itseäni, ettei ainakaan ollut minun vikani, ettei niin tapahtunut. Niin hurjia on ennenkin nähty.
Mistä nyt alkaisin?
Niin, tällä tavalla.
Tultuani tänne kävin kamreerin rouvaa tervehtimässä. Siellä on kaikki muuttunut, huone on myyty ja molemmilla naisilla, rouvalla ja lemmikilläsi, on ainoastaan kolme kamaria, yksi piika eikä yhtään palvelijaa.
Se mahtoi olla lemmon juttu, joka teki ne köyhäksi; vähävaraiselta siellä näytti, vaikka somalta ja mukavalta.
Annette on näköisensä — ei, ei aivan niin, hän on ihanampi kuin ennen. Tiedätkös, nyt ei minulla ollut rohkeutta hyväillä tuota tyttöä, sillä nyt minä häntä kunnioitan ja katson hänen ylen hyväksi olemaan minun leikkinukkenani. Niin ei ollut ennen mutta se oli, totta puhuen, hänen oma vikansa. Älä sitä pahaksu, sillä hän on nyt toinen ihminen, kokonaan toinen. Koettamatta millään lailla pitäytyä välimatkalla, joka on tapa, eikä suinkaan vähin, keimailemisen suuressa tieteessä, pitäytyin minä matkan päässä; se tahtoo sanoa, minä tunsin itsessäni ettei ole sovelias lörpötellä entisiä tyhmyyksiä hänelle, ja mahdat uskoa, minä puhuin vaan järkeä.
Mutta, veljeni — hän kantaa kihlasormusta ja on kihloissa — asessoriSvaningin kanssa.
Minä en ymmärrä ihmistä, Svaningia nimittäin, mitä hän huolii tytöstä sittekuin hänellä ei ole rahaa; sillä ei hän voi rakastaa niinkuin me toiset älyttömät ihmiset. Eikä hän näytä enemmän kuin Annettekaan pitävän mitään kiirutta, ja kun he kohtaavat toisiansa — hän tuli sinne minun siellä ollessani — ei taida huomata muuta kuin että he ovat helkkarin haitaksi toisillensa.
Minä olen varma ettei siitä tule mitään.
No, niin se tervehdys oli lopussa.
Neljäntoista päivän perästä olin minä taas siellä, sillä rouva pyysi minun tulemaan. Silloin istui siellä muuan sievä tyttö, joka esitettiin minulle mamseli Bernhardin nimellä. Iloinen ihminen, mutta ei enkeli, sellainen kuin sinun lemmittysi, entinen, piti sanomani. Tuo manseli rupesi yhtäkkiä puhumaan sinusta. Annette punastui.
Hyvä, ajattelin minä.
Hän, nimittäin vieras, kysyi missä sinä olet, miten voit, oletko kihloissa, nainut, kuollut eli haudattu. Viimeiseen kysymykseen vastasin minä luonnollisesti jaa, kun olet hautautunut Lapinmaahan ja näytät kuolleeksi: mutta kysymykseen kihlauksesta y.m. kaikuiei.
Annette koetti keskeyttää keskustelua toisilla aineilla; mutta tuo pieni nykeränenänen ystävä ei tahtonut kuulla sillä korvalla, vaan pitkitti. Minä puhuin että sinun piti ylenemän katteiniksi.
"Vai niin," sanoi nykänenä, "sitten hän ei tarvitse olla velassa vaimollensa eikä voida epäillä kosivan rahoja, jos hän ilmoittautuu tytön luona, jolla on ainoastaan vähän varoja."
Annette kääntyi pois — se naula veti.
Pikku tylppänenä näytti päättäneen ottaakseen kerrassaan selkoa sinusta ja pitkitti kauan keskustelua, niin että minä arvelin synniksi sinun tytöstäsi — entisestä nimittäin.
Lakkaamaton sinua tutkimisensa mahtoi kuitenkin vihdoin saattaa Annetten pelkäämään, että noin hyväntahtoinen ihminen uskoisi minulle koko rakkaushistorian — miten se on koossa — sillä kerrassaan heittäytyi hän keskusteluun ja löi ales sulkulaudan näin nenäkkäällä kysymyksellä:
"Dora kulta, onko sulhasesi tullut?"
Dora joutui hämille että näin, kun hänen tarkoituksensa oli varmasti jälleen yhdistää kaksi rakastavaa (aivan sama asia, jonka minä olen ottanut tässä kirjeessä ajaakseni), täytyi ryhtyä omiin asioihinsa.
Tapahtui samoin kuin tuolle, hyvänluontoiselle R:lle, joka oli auttavainen, vaikka omat varansa eivät läheskään olleet loistavat. Kun hän muuanna päivänä, hankkiakseen eräälle ystävällensä lainaa, mielellänsä kulki pitkin katuja, tavatakseen jotakuta laupiasta samaritania, kohtasi häntä paraassa vauhdissa ilmoitus omasta velasta. Se on harmillista kun niin käy, tahtoessa toiselle olla avullinen.
No, enemmän.
Niin, Dora masentui paikalla ja kertoi ettei Rauhanen luultavasti tule isoon aikaan, että hän rakensi ja sisusti, ja niin edespäin.
Annette ymmärsi pitää ystävänsä aineesen kiintyneenä, ja niin sain minä tietää että Rauhanen, joka on pappismies, asuu naapurissasi siellä ylhäällä Norrlannissa, joka kuitenkaan ei estä häntä asumasta neljä- eli viisikymmentä penikulmaa sinusta kaukana. Siinä hauskassa maassa häviää kaikki välimatkat.
No niin, me saimme tietää että siniset tapetit tulevat vierashuoneesen ja viheriäiset sänkykamariin, ja että Rauhanen itse maalaa ja on kaikissa apuna; että siellä ovat kaksinkertaiset multahirret, ja, jos oikein muistan, tuohia ja savitäytettä välissä; sillä Doran päästyä aineesensa saimme tietää koko joukon asioita.
Vaan kylläksi siitä asiasta. Mitä minun piti sanoman sinulle on että Annette rakastaa vielä sinua, ja jos oikein ymmärrän hartaammin, sydämellisemmin kuin ennen — ettei hänellä ole, Jumal' armahda, "yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista," mutta on myös menettänyt kaikki ne eljeet, jotka hän omisti saadessaan aina tahtonsa esille ja ollessaan rikas ja kaunis — nyt ei hän ole kaunis, vaan ihana — kaunis merkitsee ainoastaan muodon täydellisyyttä, mutta ihana tahtoo sanoa että jotain jumalallista hohtaa lävitse. Vielä on kerrottavana ettei hän voi kärsiä sulhaistansa ja että hän näyttää harmilliselta koko kihlauksesta — se tahtoo sanoa, kunnia pitänee heitä yhdessä. He ovat, niinpä niin, kummin puolin ylen tarkkaluontoisia, etteivät asianmukaisesti tee toisiaan onnettomaksi. Nyt voit itse nähdä mitä sinun on tehtävänä. Kaksintaistelu asessorin kanssa ja hänen tappamisensa ei ole urhoollista eikä varsinkaan saata onnelliseen loppuun; sillä laki on kyllä tyhmä kieltämään kansan surmaamasta kilpakosijatansa, mikä vanhaan hyvään aikaan oli aivan oivallinen keino, jos ei vaan osunut joutua itse murhatuksi.
Mutta tule tänne; puhu tytön kanssa ja juttele järkeä, niin että hän aivan mutkattomasti purkaa naimatuumansa; ja minä puolestani tekeyn tutuksi tuon kunnioitettavan sulhaisen kanssa ja saan hänen lopettamaan itsensä epätoivosta. Minä olen hänen nähnyt useasti hänen ylhäisyytensä setäni luona, jossa hän on uskollinen kunnia-tervehtäjä. Ukko antaa arvon hänelle, niin paljon minä tiedän, sillä mies pitäisi oleman aivan kunnollinen ja arvon ansaitseva. Mutta, huomaathan, jos se on sadan pankkoseteli tahi lappu halpaa harmaata paperia, mikä joutuu pianon kieliin, niin sorisee se yhtä kauhistavasti.
Anna nyt tieto itsestäsi ja puhu totta. Annette on kipeä, kovasti kipeä — eikä kukaan muu kuin hän. Minä, joka saatoin toin sinulle mielipahaa, tahdon sovittaa erhetykseni, vaikka tunto on puhdas — minä en ole sinua pois ahdistanut.
Tämä tunnustus osoittaa ystävyyteni jalouden.
Minä olen varova kenraali — siksi tulen luultavasti ajalle ja täydyn harjoitella itseäni, silla kenraalien pitää olla myös tarvittaissa valtaviisaita. Minä sanon sinulle kaikki mitä voin saada tietää, ja toimitan asiasi niin hyvin, jos ei paremmin kuin sinä itse.
Sinun Konrad M.
Tukholmissa Helmikuulla.
Voidaan silloin sanoa: kun rakennus on kauan sisästä palanut, valkea syöksyy ulos yht'aikaa kaikista ikkunoista.
Katsos nyt! Enkö minä sitä tietänyt? Vai niin, sinä olet tosiaankin onnettomin kaikista ihmisistä. Se on siis onnettomuus kun pääsee komppanian päälliköksi ja saa kauniin virkatalon, sillä sotaneuvostossa kerrottiin että se rakettiin uudesta kolme vuotta sitten, tuo virkatalo, jonka nimi on (odotas, minä kirjoitin sen paperilappuun) jonka nimi on Honkala.
Se on erinomaista, sillä saman nimen mainitsi pikku nykänenä viisitoista kertaa, ja et sinä siis taidakkaan tulla viiden kymmenen penikulman päähän ystävästäsi Rauhasesta, pappismiehestä, joka itse maalaa huoneensa, vaikka sinä luonnollisesi et mitään puhunut siitä asiasta.
Nyt on siis puhe vaan asessorista.
Minä olen varmasti vakuutettu että asessorimme oikeasta kosi saadaksensa rahoja; nyt ei ole siellä mitään saatavana, sillä muuan köyhä raukka, joka lienee koulumestari, on saanut muka enimmät, mutta antanut pois suurimman osan ja perustan apurahastoja Upsalassa ja Lundissa, ja niin edespäin — sillä siitä asiasta ei ole minulla oikeata selkoa.
Siinä on kyllä että Annette ei ole rikas, vaan tyttö, joka on varallinen komppanian päällikön kosittavaksi, tarvitsematta hänen tahi jonkun muun uskoa että se on tapahtunut rahain tähden. Se on sellaista, jota minä pidän tärkeänä, koska tuo pieni ihminen puhui jollain pontevuudella siitä onnesta, kun miehellä on niin paljon ja tytöllä niin vähän, ettei voi epäillä itsekkäitä laskuja. Sellainen side lienee ollut herrasväen välillä.
Kun minä kuitenkin olen vakuutettu, ettei rakkaus vaan mietintö sitonut liittoa asessorin ja Annetten välille (vaikk'en minä voi käsittää häntä), vaan katson sen hänen entisen elämänsä kaunistukseksi, niin teen minä kokeen.
Minä pitkitän huomenna.
Päivä sen jälkeen.
Eilen illalla olin minä hänen ylhäisyytensä enoni luona. Minä tapasin ukon yksinänsä.
Oi! hän on rakastettava ukko, vaikka vanhan maailman, ja ihminen, joka kauhean mielellänsä tahtoisi hypistellä ajan osoitinta pari sataa vuotta takaisin. Hän on historioitsia, ja kaikki historian sisällys paistaa vanhukselle hurmaavassa valossa, joka vaikuttaa että hän näkee vanhan ajan hyvät puolet, mutta ei huonoja. Silloin oli kansa uskonnollinen, jalo, voimakas, sanoo hän, mutta mikä se nyt on? Minä olen väitellyt hänen kanssansa, sillä minä luulen että se on oikein hyvä tähän aikaan.
Mutta kylliksi jo vanhasta enosta Kalle Abraham, niinkuin hän sanotaan suvussa. Tuo Kalle Abraham on sama, joka on pikku asessorista pitänyt murhetta, on turvannut häntä ja auttanut häntä niin pitkälle onnen radalla, että tuo ihmis-raukka näyttää nyt kuin vanha pergamentti; sillä sinä voit uskoa, onnen löytäminen kustantaa kirjoitusmiehen ruumista; jos hän voi säilyttää ruoansulatuksen ja taitaa maata, niin hänellä on rautaluonne. No niin, minä tiedän että enoa mies miellyttää.
"Minä olen nähnyt asessori Svaningin morsiamen."
"Vai niin, hän lienee sangen arvossa pidettävä tyttö," sanoi eno.
Arvossa pidettävä? Olisi eläminen jossain toisessa vuosisadassa, että käyttäisi tyynni kuivunutta laatusanaa.
"Niin, hän on herttainen, kunnioitettava tyttö; mutta köyhä."
"Oikein, minä olen kuullut Svaningin kertovan, että äiti jonkun varomattomuuden kautta hävitti suuren osan."
"On sääli Svaningia," sanoin minä ja sitä en valhetellut; "sillä jos saa tytön, joka on toiseen rakastunut, ei ole paljon parempi onnettomuutta."
"Miten niin?"
"Niin," aloin minä, "tietysti hän toivoi saavansa rahoja, mutta siinä hän pettyi. Hän olisi kyllä peruuttanut tuon onnettoman yhdistyksen, jos ei kunniansa häntä estäisi."
"Siinä tekee hän oikein," sanoi eno Kalle Abraham, "sillä katsos, hän on vanhasta maailmasta."
"Ei näyttänyt olevan mitään sydämellistä yhteyttä heidän välillänsä. Sekä hän että tyttö nähtävästi katuivat kihlausta, mutta siihen sitoutaan molemmin puolin."
"Jos et sinä olisi kihloissa," hymyili ukko, "ja kun minä näen liiaksi ihastuneesi, niin näyttää kuin sinulla itselläsi olisi tuumia."
Minä punastuin, sillä minulla oli tosiaankin tuuma, vaikka ei itseäni varten.
"Kuitenkin," toisti ukko, "tahdon puhua Svaningin kanssa; ja jos se on selvä että he tekevät toisensa onnettomaksi, ja varsinkin jos hänen asiansa kärsisi — sillä siten voi hänen virkatiensä sulkeutua — niin tarvitsee niiden suostua ystävällisesti tekemään takaperoiset."
Näetkös nyt, enkö minä ole valtavälittäjä? Saadaan nähdä miten se selviää.
"Minä en käsitä Svaningia," sanoi eno keskustelun ajalla; "minä en käsitä häntä; mutta hän ei ole ollut tähän aikaan itsensä lainen ja on silloin tällöin näyttänyt nuoruuden ajattelemattomuuksia — nyt minä muistan sen — puhunut kihlauksista, niinkuin kummin puolinen mietintö on muodostanut, mutta järki ei hyväksy, ja niin edespäin."
"Kaiken johdon mukaan huomaa hän olevansa sellaisessa tilassa," sanoin minä.
Nyt näet mitä minä olen tehnyt, mutta enempää en voi tehdä; sillä mennä naimiseen tytön kanssa, ainoa mikä näyttää olevan jälillä, minä en voi, koska, niinkuin tiedät, minä olen jo sitoutunut. Siis täytyy sinun tulla tänne ales, vaikka rakastetun näkö "lävistää" herra katteinin ja komppaniapäällikön hellän sydämen. Niin sinä itse sanot. Mutta, niinkuin sanottu on, sinä et hyväksynyt minun edellistä kirjettäni, ja tästä tulet kenties vallan neuvottomaksi; mutta siitä minä en pidä väliä, vaan tahdon suurimmalla mielihyvällä olla marssalkkina häissä.
Ystäväsi Konrad.
"Se on vastenmielinen tapaus, mutta todistaa että teidän tulevainen anoppinne rakasti hellästi miestänsä," sanoi hänen ylhäisyytensä v. R. ja liikahutti vähän tuoliansa. "Mutta mitä, eikö asiata voi auttaa?"
"Mahdollisesti. Se tulee kaikkein syiden mukaan pitkittymään, jos ei enemmän," virkkoi asessori Svaning.
"Miten siis? Minä en voi käsittää muuta teidän selityksistänne, kuin että asia on varma."
"Rouva Millerin sukulaiset tahtovat ruveta lainkäyntiin ja koettavat hänen saada holhun alaiseksi. Jos sen on onnistuminen, täytyy luonnollisesti sitä ennen saada todistetuksi ettei häntä ole ymmärrys johtanut toimissansa — vaikkapa hän onkin seurannut jalon sydämensä ääntä."
"Mutta en minä huomaa…"
"Teidän ylhäisyytenne suvaitsisi huomata, että sellaisilla varokeinoilla on aina seurauksena ikäänkuin tahdottaisiin väittää, että kaikki luovutus-asiakirjat ja velkakirjat olisivat tyhjän arvoiset — ja vielä ne nyt ovat anopillani enimmästi, sillä hän vaan määrätyillä ajoilla suorittaa maksuja — niin armollinen on hänen houkuttelijansa ollut."
"Miten te sen tiedätte … oletteko saaneet jotain tietoja siitä hankkeesta?"
"Olen … hm; minun täytyy tunnustaa että on … että on käännytty minun puoleeni ja tahdottu että minä, likisimpänä, rupeaisin holhoojaksi … jos nimittäin jotain sellaista taitaisi tulla kysymykseen."
"Siihen ei teidän sovi sekaantua, rakas Svaning, siitä tulee inhoittava juttu, ja luultaisiin että te oman voiton pyynnöstä…"
Svaning kumarsi, mutta pikainen punastus levisi hänen vaaleille kasvoillensa kun hän sanoi: "Teidän ylhäisyytenne olkoon vakuutettu että minä estäytyin siitä anomuksesta … mutta se on tietojeni vaikuttama. Minä en olisi milloinkaan voinut tyytyä itseeni, jos olisin loukannut rakastettavaa äitiä niin syvästi, kuin tässä olisi tapahtunut."
"Mutta," toisti hänen ylhäisyytensä, mietittyään muutamia silmänräpäyksiä miten alkaisi, "mutta, te tiedätte etten minä sekaannu toisten asioihin, vaan teidän onnenne…"
"Niinkuin teidän ylhäisyytenne on muodostanut," virkkoi asessori.
"Ei käy niin sanominen; mutta minua miellyttää kun kelvollinen mies saavuttaa menestystä virkatiellä. Meillä ei ole aikoinamme liiaksi kunnollisia virkamiehiä; sillä jos kaikki tahtovat olla kuninkaita, ei kenelläkään ole aikaa alamaiseksi. Kuitenkaan ette saa, rakas Svaning, luulla että minä millään tavalla tahtoisin ohjata teidän vakuutustanne, mutta kun morsiamenne ei tuo mitään mukanansa, ja niinkuin tiedämme teidän palkkanne on vähäinen ja riittämätön, niin tahdon minä ainoastaan huomauttaa teitä että voitte syöksyä vastuksiin, jotka kohtaavat sekä teitä että häntä, jota rakastatte."
"Teidän ylhäisyytenne … rakkauteni tyttöön on puhdas, itsekkyydestä vapaa; minun täytyy kunniani tähden yhdistyä hänen kanssansa."
"Siinä te olette oikeassa; minä hyväksyn teidän ajatustanne; on täydellisesti oikein ja sopii yhteen sen kanssa, mitä entuudestaan tunnen teidän rehellisyydestänne. Mutta saattaahan olla mahdollista että ainoastaan yksi taipumus teitä yhdistää … ettette voi täyttää mitä hän odottaa vaimona mieheltä, joka on jo nuorena ennättänyt niin kauaksi. Hänen toivomuksensa ulkonaisiin etuisuuksiin, vaikkapa edellytän että hän on oivallinen nainen, voivat olla teidän pieniä sisääntulojanne suuremmat. Sanalla sanoen, teidän on miettiminen eikä hätäisesti astua varomatonta askelta juuri tärkeimmässä asiassa mitä teillä on; sillä naiminen päättää useasti, jos ei aina, ihmisen koko tulevaisuuden."
"Teidän ylhäisyytenne puhuu nyt ajatuksen, jota, minä en voi sitä kieltää, on väikkynyt usein mielessäni, vaikk'en minä milloinkaan uskaltanut antaa sille muotoa tahi perinpohjin tutkia ainetta."
"Mutta tutkikaa se."
"Teidän ylhäisyytenne on nyt, niinkuin tavallisesti, älykkäällä ajatuksellansa tunkeutunut läpi aineen; teidän ylhäisyytenne sanat ovat antaneet minulle valoa tosiaankin tukalassa tilassani. Jos ei se olisi niin usein kerrottu, ettei sillä enää voi olla muu kuin tavan arvo, niin tahtoisin minä koettaa selittää sen kiitollisuuden…"
"Ei, ei, ystäväni, ette tarvitse kiittää; vaan miten tehdä aiotte?"
"Minä en ole sitä todellakaan ajatellut. Teidän ylhäisyydellänne on kenties joku neuvo, joka sopii kunniallisen miehen seurattavaksi. Jos teidän ylhäisyytenne tahtoisi armossa että…"
"Niin, minä luulen että rehellisin on puhua suorasti syyt teidän mietinnöihinne, sanoa, niinkuin totuus on, että te rakastatte tyttöä ylen paljon vetääksenne häntä piiriin, jossa hän kenties tuntisi itsensä onnettomaksi; että te… Sanalla sanoin, te voitte viivyttää asiata ja jättää tyttö vapauteensa niin kauan, sillä kenties hän voi saada etuisan naimisen, jos te ette estä. Jos hän rakastaa teitä, josta minä olen vakuutettu, niin tulee siitä kaksinkertainen ilo, kun te toiveittenne mahdollisesti selittyä tarjoatte hänelle kätenne."
"Teidän ylhäisyytenne hyvyys on osoittanut minulle tien pois sokkeloista, mutta kysymys miten todesti ja sydämellisesti on se tarkoitettu, on kuitenkin vaikea esittää, haavoittamatta tuon rakastettavan herkkäluuloista sielua. Minä huomaan velvollisuudeksi niin käyttäytyä, olkoon se miten tahansa vaikea; mutta tietoisuuteni vahvistaa minua, jos minä horjun."
Vanha ylhäisyys tarkoitti tosiaankin hyvää suosikillensa, sillä hän ei tahtonut onnettoman naimisen ja siitä johtuvan köyhyyden kautta nähdä poikkileikatuksi sitä rataa, jonka hän itse oli avannut ja tasoittanut.
Asessori puolestansa tunsi kuin kuorma olisi nostettu pois hänen rinnoiltansa; mutta hänellä oli nyt kaksi muuta murhetta, nimittäin että rouva Millerille jälleen lähettää ne rakkaat sukulaiset, jotka hän oli herättänyt vastarintaan, ja että soveliaalla tavalla, itse siinä näkymättä, purkaisi kihlauksen Annetten kanssa.
Ensimäinen murhe vaikutti että hän samana iltana lähetti koko tukun kirjeitä, sisältäen että asia on jo niin selinnyt, ettei mitään muutosta ollut toivottavana, ja että asessori oli saanut tietoonsa että Sidenkronat silmukalla olivat oikeita perillisiä; asia ei siis ollut mitenkään autettavissa.
Asessori ei ollut saanut mitään selkoa tapausten viimeisestä kehityksestä, mutta luuli tietävänsä kaikki, kun hän vanhan tavan mukaan arveli rouva Millerillä olevan suuren luottamuksen häneen, että paikalla sanoisi kaikki. Niin ei, kuten olemme nähneet, ollut kuitenkaan laita; sillä tuo hyvä mummo oli päin vastoin alkanut päättömästi epäillä entistä lemmikkiänsä, ettei hän enää uskaltanut hänelle mitään puhua.
"Kas niin, nyt on se asia ratkaistu," mutisi Svaning, kääri kokoon aukileikatut kirjeenpäällystät ja heitti ne paperikoriin; "nyt on toinen käsillä.
"Se toinen? No sillähän ei ole mitään hankaluuksia itsessänsä, mutta minä en voi sitä peräyttää. Siis en minä saa, kun mietin asiata, herättää kysymystä; että hän arvelematta antaa minun mennä, siitä ei ole epäilemistä. Hän oikeastaan vihaa minua, Jumalan kiitos … mutta hän on kavala … kavala kuin vaimot aina ovat. Hän käsittää minun tukalan tilani, oivaltaa että minä mahdollisesti … mutta hän tahtoo olla kuin pyhimys; hän tahtoo että minä panisin asian alkuun.
"No, saammepa nähdä, saammepa nähdä!" naurahteli tuo hyvä mies ja hykersi käsiänsä.
Muuan päivä sen jälkeen oli hän rouva Millerillä ja johti paikalla keskustelun kihlaukseensa.
"Rakas mammani," virkkoi hän, "ette kai ihmettele, kun minä en kauemmin voi viivyttää yhdistystäni Annetten kanssa."
"Mutta sen kanssa voidaan tosin viipyä."
"Ei, rakas mamma, ei kauemmin kuin kuukausi, silloin pitää olla kaikki päätetty. Annetten täytyy tehdä päätös, minun rakas mammani, hänen täytyy päättää… Sillä minun sydämeni on jo kauan ollut kiusattu yksinäisyyden kauhistavalla tunteella, jonka olen huomannut aina siitä ajasta asti kuin kohtasin esineen, minkä ympärillä kaikki ajatukseni kieppuvat."
"Mutta, hyvä Svaning, Annette ei ole varonut että te nyt niin pian vaatisitte hänen lupauksensa täyttämistä; te tiedätte myös minkä sisällisen taistelun se saattaa hänelle."
"Niin, mutta juuri tämä onneton taistelu täytyy kerran lopettaa. Hänen kylmyytensä ahdistaa minua, vaikka minä olen vakuutettu, että minun hellä uskollisuuteni sulattaa pian jääriitteen hänen sydämensä ympäriltä."
Rouva Miller oli tosiaankin pulassa, mutta rohkaisi itsensä ja sanoi:"Me annamme Annetten itse päättää."
Annette siis kutsuttiin, mutta kun Dora oli hänen luonansa, täytyi hänen seurata rouvaa.
Asessori ei suosinut todistajaa; hän aikoi viivyttää, mutta rouva ei huomannut sitä varovaisuutta.
"Sinun sulhaisesi, Annette, tahtoo että menette naimiseen kuukauden kululla."
Annette vaaleni ja rupesi vapisemaan.
"Niin, rakkaani, sinä et voi ihmetellä että minä palan ikävyydestä sulkea sinun rinnoilleni."
Annette astui takaperin ja kuiskasi: "Ei milloinkaan!"
"Ei milloinkaan? Kuulinko minä oikein?" virkkoi asessori ja meni vuorostaan askeleen takaisin; "hän on siis Annette, joka rikkoo, se on hän, mamma, en minä… Ei milloinkaan."
Annette vaipui tuolille ja piti kättänsä silmäinsä edessä, ikäänkuin välttääkseen sulhaisensa ilkeitä silmäyksiä.
"Annette," alkoi asessori hellästi, "minä kuulin ehkä väärin, sano! minä kuulin väärin? Sinä et taida, sinä et voi sysätä ihmistä luotasi, joka niin hiljaa, niin kärsivästi, niin uhraavasti rakastaa sinua kuin minä."
Annette, joka piti varmana että Svaning vaan oman voiton pyynnöstä rakasti häntä, alkoi sitä epäillä. Sehän oli selvä todistus että asessori rakasti häntä, todistus että hän loukkaisi häntä peruuttamisellansa syvästi.
"Ei," huokasi Annette, "minä en tahdo sanoa ei milloinkaan; mutta minä tunnustan, Svaning, että olisi ollut paras, jos emme koskaan olisi joutuneet kihloihin. Sinä tiedät paraiten minkälaisessa tilassa minä annoin suostumukseni."
"Tiedänpä niinkin, rakkaani, tarkoitus ei ollut kuitenkaan että ikuisesti olisimme ainoastaan kihloissa. Ja … ja sinä tiedät hyvin että minun täytyy tehdä päätös, ja nyt; se mahtaa menettää sinun rakkautesi ja kenties minun henkeni, mutta minä olen päättänyt että meidän pitää oleman naimisissa kuukauden kululla … tahi loppu asiasta."
"Mutta täti kulta," muistutti Dora, kenenkään häntä pyytämättä, "eihän täti voi pitää häitä ennen murhevuoden loppua?"
"Enpä niin teekään," sanoi kamreerin rouva päättömästi, "menköön asia miten tahansa."
"Murhevuosi, murhevuosi, hm, se on … vaan ei se vaikuta mitään asiaan. Mutta sama se, minä olen päättänyt, murhevuosi ei ole mikään laillinen este; minä tahdon Annetten vastauksen huomenna … minun kohtaloni on ratkaistu."
Näin sanoen otti hän hattunsa, suuteli rouvan ja Annetten kättä, heitti tutkivan silmäyksen Doraan, joka aivan viatonna istui siinä ja nosti töppänenänsä ilmaan, sekä meni ja sanoi:
"Huomenna odotan minä tuomiotani… Älä pidä minusta lukua … anna minun musertua, jos niin tahdot, Annette, sillä se on parempi kuin sieluntuskaan kuoleminen, jota kipua ei kukaan toinen, kuin hän joka on sen tuntenut, taida kuvailla itsellensä."
"Rakastaako hän tosiaankin minua itseni tähden," sanoi Annette hänen mentyänsä; "olisinko minä tehnyt väärin?"
"Väärin? Ei, Annette kulta, lähetä hänelle huomenna rukkaiset … parempaa hän ei pyydä; anna hänelle huomenna rukkaiset … ja niin se asia on lopussa."
"Mutta miten voit sinä uskoa…"
"En minä usko mitään, Annette kulta, mutta minä näen sen hänestä, hän tahtoo päätöstä, vaan ei itse peruuttaa, sen näin minä, sillä ilo loisti hänen silmistänsä, salainen riemu kuin sinä sanoitei milloinkaan. Ja kuin sinä peruutit sen sanan, ajattelin minä: annas olla että tuo hyvänluontoinen ihminen nyt sanoojaa… ja niin tulin minä suruvuoden kanssa."
"Siinä teki Dora aivan oikein," huomautti rouva, "sillä minä en myönny minkäänlaisilla ehdoilla häiden toimiin murhevuoden ajalla, ja puuttuu vielä kolme kuukautta."
"Mutta miten minä toimin väärin tekemättä?"
"Tutki itseäsi, tyttäreni, uskotko tulevasi onnelliseksi hänen kanssansa?"
Annette pudisti päätänsä.
"Luuletko sinä voivasi tehdä hänen onnelliseksi?"
"En, mamma, jos avioliiton onni on rakkaudessa ja sydämmellisessä luottamuksessa … en milloinkaan."
"Ei," muistutti Dora, "se on synnillistä, suorastaan synnillistä mennä naimiseen ihmisen kanssa, jota ei voi kärsiä. Voiko se milloinkaan olla velvollisuus?"
"Mutta, lapsi, kun on luvannut, niin…"
"Ei, hyvä täti; se tahtoo sanoa, jos tehdään tyhmyys, jonka voi auttaa, ollaanko velvollinen tekemään vielä auttamaton tyhmyys sen lisäksi? Minä en tahdo sanoa jos on käyttäitty väärin, mutta Annette on niin tehnyt antaessaan tuolle ihmiselle suostumuksensa."
"Dora on oikeassa, mamma, minä olen tehnyt kovasti väärin sanoessaniniin, mutta vielä pahempi olisi jos…"
"Sinä tahdot siis…"
"Jättää siksensä, hyvä mamma," keskeytti Annette naurahtaen sitä juhlallista tapaa, jolla keskustelua oli johdettu.
"Jätä vaan siksensä," sanoi Dora nauraen. "Oi, Jumalani, jos minä saisin kirjoittaa erokirjeen tuolle miehelle, sanoisin minä hänelle totuuden, niin että… Mutta nyt sinä söhrit hellän ja liikuttavan kirjeen ja itket, niin että sen tahrit vielä musteesen, ja on sydämellinen ja vilpitön sinun tavallasi. Mutta kirjoita kuitenkin 'jää hyvästi' näkyvästi."
"Dorakin antaa neuvojansa," virkkoi rouva.
"Niin, hyvää tarkoittavasti, täti kulta, sillä Annette kuolisi kuin kärpänen, jos tuo ihminen sulkisi hänen rinnoillensa … ja hengen pelastamiseksi saa tehdä mitä voi."
* * * * *
Aamu koitti ja Annette ei vielä ollut silmäänsä ummistanut. Hän oli kirjoittanut kirjeen toisensa perään, mutta ei saanut yhtään sopivata.
"Hänellä on oikeus saada vastaus," sanoi Annette kun aika lähestyi. "Minulla ei ole oikeutta viivyttää ja pidentää hänen piinaavaa tietämättömyyttänsä. Mamma on antanut minulle täyden vallan tehdä niinkuin sydämeni käskee. No hyvä, kahdeskymmenes kerta!"
Ja hän kirjoitti, luki kirjeen, pari kyyneltä putosi siihen ja muste läpäsi … tuli vaaleita länttejä, aivan kuin Dora ennusti… muttajää hyvästinäkyi selkeästi.
* * * * *
Asessorilla oli luonansa (hän tahtoi niin) sattumalta pari ystävää, joista "kaikkitietävä," oli kauimmin.
"Se on erinomaista miten Pierro näyttää tänään synkkä-muotoiselta, tosiaankin kuin kiristorstai pahan ilman ja myrskyn kanssa. Mikä sinua vaivaa?"
"Ei mikään, mutta nyt on tärkeä päivä, tärkeä päivä."
"Tärkeä päivä? Onko tämä määräpäivä, vaikk'ei tämä kysymys ole sovelias, sillä nyt on sunnuntai, ja tällä ei voi hävittää enemmän kuin tullessansa kirkkoon papin sanoessa amen. Mutta silloin on vika kirkkoon menemisessä, sillä olisihan voitu välttää se tappio."
"Mutta siinä on Gabriel oikeassa, että sinä näytät harmistuneelta, rakas Svaning. Koetappas näyttäytyä leppeämmältä."
"Herra Svaning on tosiaankin vähän levoton, mutta hän kuitenkin toivoo että kaikki käy hyvin."
"No, eikös häät tule rouva Millerillä?" kysyi kaikkitietävä. "Se oli lemmon tapaus rahain kanssa, Mummo on hullu."
"Minä pyydän, ei sellaisia sanoja minun läheisyydessäni," sanoiSvaning.
"No no, ethän mahda olla mammaankin rakastunut, niin että hänkin on enkeli pilvistä. En minä niin pahaa tarkoittanut. No, tulevatko häät pian?"
"Minä en tiedä." huokasi asessori.
"Sinä et tiedä, sepä pirua on, perustuuhan se sinusta."
"Mutta tila on sellainen etten minä tiedä," toisti asessori synkästi, kumartaen otsaansa, "ei … mutta kaikki voi muuttua." (Huokaus).
"Siinä se on! Vai niin, sinä epäilet, niin niin, sitä ei kukaan epäile, jos peruuttaisit sen asian; sillä se oli hirmuinen lasku."
"Älä puhu siitä. Jumala tietää että minä rakastin tyttöä. Mutta ne vaimot, ne vaimot!"
"Ahaa,hänkenties tahtoo purkaa? No, anna mennä; sinä voit saada kauniimpia ja mukavampia tyttöjä kuin hän. Ei siinä ole huokailemista."
"Oi, jos olisit vaiti juoruinesi … sinä et tiedä mikä on todellinen rakkaus," sanoi asessori.
"En, Jumalan kiitos; sillä se lienee tukala kipu, jonka näkee sinusta."
"Älä leikittele asessorin kanssa," sanoi toinen ystävä, "on vakaviakin asioita, Gabriel!"
Samassa tuokiossa avautui ovi ja piika jätti kirjeen. Svaning silmäili päällekirjoitusta, tunsi Annetten käsialan ja vapisi todellakin luonnollisesti; sillä hän ei tietänyt mitä piti uskomansa. Ajattele jos ansa olisi liivastunut, niin että hän itse olisi takertunut…
"Näetkös, miten vaaleaksi hän muuttuu," kuiskasi maltteellisempi ystävä kaikkitietävälle.
Svaning murti kuitenkin kirjeen, silmäili sitä ja pudotti sen laattialle, samalla näytti hän menehtyvän.
"Se on siis lopussa," jupisi hän ja pusersi käsiänsä, niin että sormet naskuivat.
"Sepä on lempoa, mitä nyt?" kysyi kaikkitietävä, joka huomasi asian liian miellyttäväksi kun ei saanut siitä selkoa, sillä aineet rupesivat puuttumaan ja yksi osa oli kulunut. "Mitä Jumalan nimessä nyt on? Tässä! juo lasi vettä… Onko se päättynyt, kunniallinen Pierro, onko se päättynyt? Miten se on lopussa?"
"Koko elämäni onni", sanoi Svaning, "on lopunnut."
"Millä tavalla, lempo vieköön?"
"Oi, älä minua kiusaa. Mutta te olette minun ystäviäni," toisti asessori pontevasti ja tukahutti tunteitansa; "te olette arvanneet kaikki; minä en taida salata itseäni… Niin, niin se on, morsiameni on peräytynyt minusta."