Kumarrun puoleesi ja pidän lamppua kädessäni tietäsi valaistakseni.
53
Haaveen pimentyviltä poluilta etsin lempeä, joka oli edellisessä elämässä minun.
Hänen talonsa oli aution kadun päässä.
Hänen pörröinen riikinkukkonsa torkkui illan tuulessa orrellaan ja kyyhkyset vaikenivat sopessaan.
Hän laski pois lamppunsa porttikäytävään ja seisoi edessäni.
Hän suuntasi suuret silmänsä kohti kasvojani ja kysyi hiljaa: "Voithan hyvin, ystäväni?"
Yritin vastata, mutta me olimme puhekykymme kadottaneet ja unohtaneet.
Minä ajattelin ja ajattelin: mutta meidän nimemme eivät mieleeni juolahtaneet.
Hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän ojensi oikean kätensä minulle. Minä tartuin siihen ja seisoin hiljaa.
Lamppumme liekki oli lepattanut illan tuulessa ja sammunut.
54
Vaeltaja, täytyykö sinun lähteä?
Yö on hiljainen ja pimeys lepää metsän yllä.
Lamppu loistaa parvekkeellamme, kukkaset ovat kaikki tuoreet, ja nuorekkaat silmät valvovat vielä.
Onko jäähyväishetkemme tullut?
Vaeltaja, täytyykö sinun lähteä?
Me emme ole sitoneet jalkojasi itsepintaisilla käsi- varsillamme.
Ovesi ovat auki. Ratsusi seisoo satuloituna portilla.
Jos olisimme koettaneet estää lähtöäsi, olisimme sen tehneet vain lauluillamme.
Jos koetimme joskus sinua pidättää, teimme sen vain silmillämme.
Vaeltaja, puutumme keinoja sinua täällä pidättää. Meillä on vain kyyneleemme.
Mikä sammumaton liekki palaa sinun silmissäsi?
Mikä rauhaton kuume kulkee suonissasi?
Mikä pimeyden viesti kutsuu sinua?
Minkä ilkeän taian olet taivaan tähdistä lukenut, mikä yön salainen, sinetillä suljettu sanoma on astunut outona ja hiljaisena sydämeesi?
Ellet välitä iloisista kohtauksista, jos sinun täytyy päästä lepoon, väsynyt sydän, sammutamme lamppumme ja harppumme kielet vaietkoot.
Oi vaeltaja, mikä uneton henki keskiyön sydämen syvyydestä on sinua koskettanut?
55
Kutsutko jälleen?
Ilta on tullut. Väsymys kietoo minua kuin itsepintaisen lemmen käsivarret.
Kutsutko minua?
Olen antanut kaikki päiväni sinulle, julma valtiatar, aiotko ryöstää myöskin yöni?
Jossakin on kaiken loppu ja jossakin voinee omata pimeyden yksinäisyyden.
Täytyykö sinun äänesi se puhkaista ja minua haavoittaa?
Eikö ehtoo soita mitään unen säveliä sinun portillasi?
Eivätkö tyynisiipiset tähdet lasken koskaan taivaalta sinun säälimättömän tornisi ylle?
Eivätkö kukkaset koskaan varise tomun suloiseen kuolemaan sinun tarhassasi?
Täytyykö sinun kutsua minua, sinä levoton joku?
Anna silloin lemmen suruisten silmien turhaan valvoa ja itkeä!
Anna lampun palaa autiossa talossa.
Anna lautan viedä uupuneet työmiehet koteihinsa.
Minä jätän taakseni unelmani ja riennän kohtaamaan sinua.
56
Vaikka ilta saapuu hitain askelin ja on ilmoittanut, että on laattava kaikkien lauleloiden; vaikka kaikki toverisi ovat käyneet lepoon ja sinä olet väsynyt; vaikka pelko vaanii pimeässä ja taivaan kasvot ovat hunnutetut; vielä, lintu, oi lintuni, kuuntele minua, älä sulje siipiäsi!
Se ei ole metsän lehtien välkyntää, meri se on, paisuva kuin pimeä, musta käärme.
Se ei ole kukkivien jasmiinien karkeloa, se on kuuhuen kimmellystä.
Ah, kussa on päivänvihreä ranta, missä sinun pesäsi?
Lintu, oi lintuni, kuuntele minua, älä sulje siipiäsi!
Yksinäinen yö saartaa polkuasi, aamunkoitto nukkuu varjoisten kumpujen takana.
Tähdet laskevat hetkiä henkeään pidättäen, heikko kuu ui yön syvyydessä.
Lintu, oi lintuni, kuuntele minua, älä sulje siipiäsi!
Ei ole mitään toivoa, ei vaaraa sinulle.
Ei sanaa, ei kuisketta, ei kyyneleitä.
Ei kotia, ei vuodetta, missä levätä.
On vain oma siipiparisi ja tietön taivas.
Lintu, oi lintuni, kuuntele minua, älä sulje siipiäsi!
57
Muistan erään lapsuuteni päivän. Uitin paperi purtta kanavassa.
Oli sateinen heinäkuun päivä; olin yksin ja leikissäni onnellinen.
Uitin paperipuittani kanavassa.
Äkkiä sakenivat myrskypilvet, tuulenpuuskat tulivat ja sade lankesi virtoina.
Mutaiset sadepurot kohisivat ja paisuttivat virran, niin että purteni upposi.
Ajattelin katkerasti sydämessäni, että myrsky oli tahallaan onneni hävittänyt; että kaikki sen pahanilkisyys oli suunnattu minua vastaan.
Pilvinen heinäkuun päivä on pitkä tänään, ja minä olen ajatellut kaikkia elon leikkejäni, joissa olen jäänyt häviölle.
Herjasin kohtaloani niiden monien tepposten vuoksi, joita se on tehnyt minulle, kun äkkiä muistin paperipurteni, joka oli uponnut kanavaan.
58
Päivä ei ole päättynyt, markkinat eivät ole vielä loppuneet, markkinat joen rannalla.
Pelkäsin, että aikani oli mennyt hukkaan ja että olin viimeisen pennini kadottanut.
Mutta ei, veljeni, minulla on vielä jotakin jäljellä.
Kohtaloni ei ole kaikessa vetänyt nenästä minua.
Myyminen ja ostaminen on ohitse.
Kaikki aartehistot ovat kasatut kokoon molemmin puolin, ja minun on aika mennä kotiin.
Mutta, ovenvartija, kysytkö tulliasi?
Älä pelkää, minulla on vielä jotakin jäljellä. Kohtaloni ei ole kaikessa vetänyt nenästä minua.
Tuulen tyyneys uhkaa myrskyä, eivätkä turmiokkaat pilvet lännessä ennusta hyvää.
Hiljainen vesi vartoo tuulispäätä.
Kiirehdin joen yli kulkemaan, ennenkuin yö minut yllättää.
Hoi, lauttamies, sinä odotat palkkaasi!
Kyllä, veljeni, minulla on vielä jotakin jäljellä. Kohtaloni ei ole kaikessa vetänyt nenästä minua.
Tien varrella, puun varjossa, istuu kerjäläinen. Ah, hän katsoo kasvoihini arasti toivoen!
Hän luulee, että olen rikas päivän säästöistäni.
Kyllä, veljeni, minulla on vielä jotakin jäljellä. Kohtaloni ei ole kaikessa vetänyt nenästä minua.
Yö pimenee ja katu yksinäistyy.
Tulenkipinät hiiluvat läpi lehtien.
Ken olet sinä, joka seuraat minua hiipivin, hiljaisin askelin?
Ah, tiedän, että toivosi on ryöstää kaikki säästöni. En tahdo tuottaa sinulle mielipahaa.
Sillä minulla on vielä jotakin jäljellä. Kohtaloni ei ole kaikessa vetänyt nenästä minua.
Tulen kotiin keskiyöksi. Käteni ovat tyhjät.
Odotat tuskaisin silmin ovellani, vaiti ja unetonna.
Kuin uupunut lintu lennät povelleni kiihkeässä rakkaudessa.
Oi, oi Jumalani, paljon on vielä jäljellä. Kohtaloni ei ole kaikessa vetänyt nenästä minua.
59
Et mitään loppumatonta hyvää anna, suvaitsevainen ja sumuinen äiti, tomu!
Kulutat voimasi täyttääksesi lastesi suut, mutta ravintosi on niukka.
Ilosi lahja, jonka suot meille, ei ole koskaan täydellinen.
Leikkikalut, joita laitat lapsillesi, ovat hauraita.
Et voi täyttää kaikkia nälkäisiä toiveitamme, mutta miksi sinut sen vuoksi hylkäisin?
Hymysi, tuskan varjostama, on suloinen nähdä silmilleni.
Rakkautesi, joka ei tunne täyttymystä, on kallis sydämelleni.
Povesi on ruokkinut meitä elämällä, mutta ei kuolemattomuudella; siksi valvovat silmäsi ainiaan.
Aikakausia olet värein ja lauluin työskennellyt, mutta vieläkään ei taivaasi ole valmis, ainoastaan sen heikko mielikuva.
Kyynelsumu on kauneusluomiesi yllä.
Tahdon tyhjentää lauluni mykkään sydämeesi ja lempeni sinun lempeesi.
Tahdon turvata sinut työllä.
Olen nähnyt vienot kasvosi ja rakastan murheellista tomuasi, Äiti Maa.
60
Maailman vastaanottosaleissa viihtyvät yksinkertaiset heinänkorret samalla nurmikolla päivänsäteiden ja keskiyön tähtien kanssa.
Niinpä jakavat lauluni tyyssijansa maailman sydämessä pilvien ja metsien sävelten kanssa.
Mutta, rikas mies, sinun hyvinvoinnillasi ei ole mitään osaa auringon iloisen kullan ja mietiskelevän, kimmeltävän kuun yksinkertaisesta suuruudesta.
Kaikkisyleilevän taivaan siunaus ei ole langennut sen yli.
Kun kuolema tulee, se kalpenee, kuihtuu ja hajoaa tomuksi.
61
Keskiyöllä sanoi askeetiksi aikovainen:
"Nyt on aikani jättää kotini ja etsiä Jumalaa. Ah, kuka on niin kauan pitänyt minua tässä harhaluulossa?"
Jumala kuiskasi: "Minä." Mutta miehen korvat olivat suljetut.
Nukkuva lapsonen rinnoillaan makasi hänen vaimonsa rauhallisessa levossaan vuoteen toisella puolen.
Mies sanoi: "Kuka olet sinä, joka olet minua niin kauan hulluttanut?"
Ääni sanoi jälleen: "Jumala." Mutta mies ei kuullut sitä.
Lapsi nyyhki unissaan ja puristautui lähemmä äitiään.
Jumala käski: "Seis, hullu, älä jätä kotiasi!" Mutta mies ei kuullut vieläkään.
Jumala huokasi valittaen: "Miksi vaeltaa palvelijani minua etsimään ja samalla jättää minut?"
62
Oli toukokuu. Tukahduttava iltapäivä tuntui äärettömän pitkältä. Kuiva maa ammotteli janoisena helteessään.
Silloin kuulin joelta äänen, joka sanoi: "Tule, armahaiseni!"
Suljin kirjani, avasin ikkunan ja katsoin ulos.
Näin suuren, suonvärisen puhvelin seisomassa joen rannalla tyynine, kärsivällisille silmineen; ja nuoren puhvelin polvistuvana vedessä ja pyytävänä sitä uimaan.
Hymyilin huvittuneena ja tunsin suloisen henkäyksen sydämessäni.
63
Miksi kuiskit niin hiljaa korviini, oi Kuolema, minun Kuolemani?
Kun kukkaset putoavat illan suussa ja karjat palajavat omettoihinsa, hiivit hiljaa minun vierelleni ja puhut sanoja, joita en tajua.
Näinkö sinun täytyy etsiä ja saavuttaa minut uneliaan muminan ja kylmien suuteloiden oopiumilla, oi Kuolema, minun Kuolemani?
Eikö häitämme seuraa mitkään komeat juhlamenot?
Etkö tahdo kiinnittää seppeltä ruskeihin, kihariin kutreihisi?
Eikö ole ketään, joka kantaisi lippua sinun edessäsi ja eikö yö ole punaisten soihtujen loimosta valaistuva, oi Kuolema, minun Kuolemani?
Tule rauskuvine raakunkuorinesi, tule unettomassa yössä!
Pue minut karmosiinipunaiseen vaippaan, tartu käteeni ja ota minut!
Valmista valjakkosi kärsimättömästä tömistelevine hevosineen oveni eteen!
Kohota huntuni Ja katso minua ylpeästi silmiin, oi Kuolema, minunKuolemani!
64
Tulemme leikkimään tänä yönä kuoleman leikkiä, morsiameni ja minä.
Yö on synkkä, pilvet taivaalla oikulliset ja aallot merellä raivokkaat.
Olemme jättäneet untemme vuoteen, sysänneet auki oven ja päässeet ulos, morsiameni ja minä.
Istumme keinussa, ja hurja myrskytuuli meitä takaa tuudittelee.
Morsiameni syöksyy ylös peläten ja riemuiten, värisee ja kietoutuu rintapieliini.
Kauan olen häntä hellästi säilyttänyt.
Laitoin hänelle kukkaisvuoteen ja suljin ovet estääkseni kiusallisen valon hänen silmiltään.
Suutelin häntä somasti suulle ja kuiskin armaita sanoja hänen korviinsa, siksi kun hän puoliksi taintui raukeaan riutumukseen.
Hän on haihtunut epämääräisen sulouden pohjattomaan terheneen.
Hän ei vastannut kosketukseeni, lauluni eivät voineet häntä herättää.
Yöllä on myrskytuulen viesti vierinyt meille.
Morsiameni värisi ja nousi, hän tarttui käteeni ja tuli ulos.
Hänen hapsensa lentävät tuulessa, hänen huntunsa hulmuaa, hänen kukkakiehkuransa kahisee hänen povellaan.
Kuoleman henkäys on kutsunut hänet elämään.
Me seisomme silmä silmää, sydän sydäntä vasten, morsiameni ja minä.
65
Viheliäisten ja keltaisten riisivainioiden yli luovat syksyn varjot pilviään, joita nopsa-askelinen päivä ajelee. Mehiläiset unohtavat imeä hunajaansa; valon juovuttamina ne liehuvat ja surisevat kuin hullut
Sorsat joen saarissa hälisevät ilosta tyhjän takia.
Älkää antako kenenkään palata kotiinsa tänä aamuna, veljet, ainoankaan ei työhön!
Valloittakaamme hyökkäyksellä sininen taivas ja työstäkäämme aarteet avaruuden!
Nauru kulkee ilmassa kuin vaahto virralla.
Veljet, tuhlatkaamme aamumme arvottomiin lauleloihin!
66
Ken olet, lukija, joka luet laulujani vuosisatoja tämän jälkeen?
En voi lähettää sinulle yksinäistä kukkaa tämän keväämme runsaudesta, en yksinäistä kultajuovaa pilvien korkeudesta.
Avaa ovesi ja katso ympärillesi!
Kokoa tuoksuvia muistoja kukkivasta tarhastasi, vuosisatoja sitten kuihtuneiden kukkien muistoja!
Tunteos sydämesi ilossa elävä riemu, joka lauloi eräänä kevään aamuna kaiuttaen hilpeät sävelensä halki vuosisatojen.