The Project Gutenberg eBook ofPyhiinvaeltaja: Kuvitelmia KarjalastaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Pyhiinvaeltaja: Kuvitelmia KarjalastaAuthor: Eino RailoRelease date: February 10, 2018 [eBook #56533]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PYHIINVAELTAJA: KUVITELMIA KARJALASTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Pyhiinvaeltaja: Kuvitelmia KarjalastaAuthor: Eino RailoRelease date: February 10, 2018 [eBook #56533]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Pyhiinvaeltaja: Kuvitelmia Karjalasta
Author: Eino Railo
Author: Eino Railo
Release date: February 10, 2018 [eBook #56533]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PYHIINVAELTAJA: KUVITELMIA KARJALASTA ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kuvitelmia Karjalasta
Kirj.
OSMO IISALO [Eino Railo]
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1915.
I. Lähtö luonnon ja alkuperäisyyden maahan.II. Ontrei ja hänen hurskaat opetuksensa.III. Kaksi pyhiinvaeltaja-naista.IV. Outoja tapahtumia tshainajassa.V. Salaperäinen vieras.VI. Jatkoa tapahtumiin tshainajassa.VII. Salaperäinen vieras ja pyhiinvaeltaja-naiset.VIII. Pakoretkelle lähtö.IX. Ontrein tarina.X. Tulo Paadenen kylään. — Runoilija-opettajan vieraana.XI. Öinen juhlahetki.XII. Herääminen ja pako erämaahan.XIII. Unelmia Seesjärveltä.XIV. Koskemattoman luonnon ylevyys.XV. Mietteitä ja huomioita.XVI. Merkillinen kallio.XVII. Alakuloinen ilta.XVIII. Uskomatonta.XIX. Vanha urjadniekka.XX. Onto ja Tuonen lintu.XXI. Kesäinen hetki karjalaisessa kylässä. — Runolaulaja.XXII. Tulo Kemiin. — Pako onnistuu. — Tulo Solovetsiin.XXIII. Solovetsi ja Karjala.XXIV. Taistelu Karjalasta. — Grijp-ritarin tarina.XXV. Grijp-ritarin kuolema ja asemiehen kosto. — Hyvästi.XXVI. Uuteen elämään.
Vieri siitä virstan toisen,Pakeni palasen maataSalon synkimmän sisähän,Korven kolkon kainalohon.
Hän oli istunut huoneessaan. Ovi oli ollut auki. Ulkoa oli kuulunut siskojen ja heidän vieraittensa raikasta naurua. Tuomen kukkien tuoksua oli kantautunut sisään ja pääskysten liverrystä sekautunut silloin tällöin tyttöjen huolettomaan ilakointiin. Matti-renki oli istunut pirtin portailla paitahihasillaan, isä-rovasti oli ollut huoneessaan päivällislevollaan. Äiti oli jo leponsa katkaissut, koskapa hänen tasainen laulunhyrinänsä oli ruvennut kuulumaan. Kylän raitilta oli vielä silloin tällöin kaikunut pois ajavan kirkkoväen kärryjen ratinaa.
Hän oli nauttinut elämästään ja olemassa-olostaan. Ummistaen silmänsä kuvitteli hän tuon kaiken jälleen ilmieläväksi eteensä. Hän oli tuntenut terveyden ja elämänhalun suomaa hyvinvointia, sekä iloinnut jo edeltäpäin kaikesta siitä uudesta ja oudosta, jota pian tiesi tulevansa näkemään. Laukku tuossa lattialla, jonka viime solkia hän siinä kiinni solmeili, sekä vierellä pahkurasauva, ynnä vielä hänen pukunsakin osoittivat, että hän oli lähdössä matkalle, nähtävästi jalkamatkalle. Hyvin hoidettuaan asiansa oli hän päättänyt vielä kerran, ennenkuin lukunsa lopetettuaan ryhtyi vakinaiseen toimeen ja siten kenties kiinnittyi liiaksi, harhailla vapaana siellä, missä vielä tapasi luontoa ja kansaa, jota ei sivistys ollut muuttanut.
Niin oli hän matkustanut Sortavalaan ja siitä Koirinojaan. Täältä oli hän hiljalleen astuskellut läpi Suistamon Suojärvelle, josta eräästä rajakylästä sai matkatoverin, Ontrein. Siitä oli painuttu rajan poikki ja lähdetty kohti kuuluisaa Solovetsin luostaria. Sillä matkalla oli hän parhaillaan, ja oli hän jo nyt huomannut tulleensa siihen luonnon ja alkuperäisyyden, lapsen uskon ja hartauden maahan, josta oli uneksinut.
Lennin maille vierahille,Tulin tuntemattomille,Sinisen salon sisähän.
Hän oli solakka ja kaunis mies. Tummissa silmissä oli avomielinen katse, jolle tuuheat kulmakarvat antoivat jonkunmoista näennäistä tuimuutta. Päällä oli oma pysty asentonsa, joka osoitti pelotonta ja itsenäistäkin luonnetta. Kun hän silmäsi taakseen, siellä perässä pyrkivää toveriaan, kuvastui kasvoille malttamaton ilme, joka kuitenkin pian vaihtui hymyksi ja leikiksi; häntä nähtävästi huvitti toverinsa näkeminen.
Ontrei olikin hänen reippautensa suoranainen vastakohta. Toinen jalka oli muodostunut kömpelöksi kämpäjalaksi, jonka hän vaivoin aina sai toisen edelle sijoitetuksi; oikea käsi oli kuivanut koukkuun ja koko ruumis oli käynyt hiukan vinoksi. Tukka oli pellavaista, niskasta tasaiseksi leikattua, leuassa tutisi liuhuparta. Silmät olivat siniset, ja loisti niistä avoimesti lempeys ja hyvyys sekä lapsen mieli. Ja kuitenkin saattoi hänen kasvoilleen joskus välähtää voiman, toiminnan ja tarmon ilme, joka ikäänkuin hetkeksi muutti koko miehen. Vaivaloisesti kävi häneltä kulku ja raskaasti nojasi hän sauvaansa, mutta matkan kuluessa osoitti hän tavatonta sitkeyttä, joka pani terveenkin kovalle koetukselle.
He vaelsivat synkässä erämaassa ja oli heidät yllättänyt sade ja myrsky sekä niiden mukana hämärä, joka kuusikkometsässä tuntui kaamealta. Oli kuin olisivat nuo savenkarvaiset pilvet olleet tuossa puiden latvoissa, joita vihainen tuuli pudisteli. Tieaukon päältä vilahti vielä pilven lomasta iltatähti kuin hukkuvan avunhuuto, kunnes sekin katosi. Arkuus ja vilun tunne, turvattomuuden ja hämärän salaperäinen orpous valtasi mielen, joka halasi pois tästä epäystävällisestä säästä.
— Ylen — alotti Ontrei päästyään odottelevan toverinsa kuuluville — ylen on nyt, veliseni, ilma paha joutuin matkata. Sinähän kyllä nuorilla ja notkeilla jaloillasi menet saman tyynellä kuin tuulellakin, mutta minun vaivaisen on vaikeampi. Mutta saattaapa sinunkin vauhtisi hiljentyä, ennenkuin ollaan perillä…
Hän hymähti leikillisesti ja vilkaisi salavihkaa nuoreen toveriinsa.
— Sinä olet, Ontrei, — vastasi tämä — hidas, mutta sitkeä. Pitäisi joutua kylään levähtämään. Nälkäkin on. Onko vielä matkaa pitkästi?
— Viisi virstaa ainakin. Mutta astutaanhan hartaasti. Harvan matkanhan perille niin nopeasti päästään kuin mieli tekisi. Ja kuitenkin, — kun ollaan kuoleman kanssa vastatusten, niin jopa onkin mielestämme silloin liian joutuin maallinen vaelluksemme suoritettu…
Ontrei huokasi, teki ristinmerkin ja jatkoi:
— Ei vapahtajakaan kiireesti kulkenut apostolein kera vaeltaissaan ajallisessa haahmossaan. Ja kuinka sattuikaan pyhälle Sosimalle, kun hän hengen herättämänä läksi Äänisen rannalta astumaan halki erämaan pohjoista kohti…
Tällä kohdalla tukahdutti Ontrein tavallista äkeämpi tuulen puuska, joka sai hänet peräti hengästymään. Edessä oli suon salmeke, jonka toisella rannalla metsä mustana ja uhkaavana odotti kulkijoita. Nuoremman tottumattomia veriä hiukan värähdytti ja hän pysähdytti Ontrein.
Mikä se?
Edestä metsästä kuului valittavaa kitinää ja tuulen outoa kohinaa. Rusahteli ja rasahteli, pelkäävä korva kuvaili ja kuvitteli, silmä näki näkyjä. Suuri risti kohosi tiepuolessa ja joukko valkoisia riepuja liehui tuulessa. Kaikki lapsuuden muistot kalmasta ja murhapaikoista lennähtivät mieleen.
— Mikä se on tuo risti tuossa?
— Risti? Vain muistutus matkamiehelle, että anoisi siunausta retkelleen. Hurskas ja hyvä kristitty uhraa palasen liinaisestaan sivu mennessään, saaden niin Jumalan siunauksen matkalleen. Ka, sittenpä ei haltian ja pahan valta häneen pysty.
Ja hartaasti risti nyt Ontrei silmänsä, kumarteli ja anoi siunausta.
— Ano sinäkin, veliseni, etteivät rosvot meitä yllätä, kehoitti hän toveriaankin, taas päästen jatkamaan:
— Niin, kuinkapa sattuikaan hurskaalle Sosimalle, kun hän Jumalan käskystä läksi matkalleen. Ylen olisi tietenkin ollut pyhälle miehelle mieluinen autuas ja pikainen kuolema, että olisi hän päässyt siihen elämään, jota niin palavasti halasi, mutta eipä suvainnut Jumala hänen siinä asiassa kiirettä pitää. Pitkän elämän hän soi hänelle, esimerkiksi kaikille Karjalan pakanoille, ja lopuksi sijan pyhimystensä joukossa. Niin kun hän nyt nuorena munkkina matkasi halki Karjalan Vienan rannalle, läpi synkeän pakanamaan, tapasi hän kerran tieltänsä sairaan miehen. Auta minua, pyysi mies, kylään vie, sillä kovin olen minä sairas ja äijälti on vielä matkaa. Minulla on kiire, vastaa Sosima, Jumala kutsuu minua, en vielä tiedä, mihin; hoidan sinua tässä, kunnes paranet, mutta kylään en voi palata. Ka, jos Jumalaa kunnioitat, niin vie kylään, rukoili vieläkin mies; ei sinun kiireesi niin suuri ole, ettet hyvää työtä ehtisi tekemään; kun teet, niin saat sitä suuremman palkinnon. Sosima totteli miehen pyyntöä, hoiti hänet terveeksi ja saattoi ihmisten ilmoille petojen kynsistä, jälleen lähtien iloiten matkallensa. Konsa hän sitten havumajassansa Solovetsin saarella, myrskyssä ja kylmyydessä, julmain pakanain uhkaamana, talven ja pakkasen keskellä nälkään nääntymässä palavasti Herraa rukoili, niin ilmestyi hänelle mies, joka toi ruokaa ja virvoitti pyhimystä ruumiillisella ja hengellisellä lohdutuksella. Ja miehen tunsi Sosima samaksi, jonka oli metsästä pelastanut. Se oli itse Spoassu… Vapahtaja näet…
* * * * *
Selittämättömän outo tunne valtasi nuoren miehen. Siinä yön hämyssä hänelle melkein vieraan, mutta lapsellisessa, taikauskon sekaisessa hurskaudessaan sittenkin niin tutun ramman rinnalla vaeltaessaan oli hän mielestään kuin salaperäisessä keskiajan maassa. Tie milloin vaipui synkälle suolle sumuun ja väijyvien rimpien keskeen, jossa jalka peläten haparoi tukea ja jossa pieninkin taakka selässä tuntui syntikuormaa raskaammalta, milloin kohosi kumisevalle harjulle, jossa myrskyn ääni soi kuin ylevän soiton humina. Silloin taas nousi jalka keveämmin ja mieli reipastui, kuta korkeammalle tultiin. Niin vaellettiin yössä ja hämärässä, vuoroin vaipuen, vuoroin nousten, mieli askarrellen oudoissa ja omituisissa ajatuksissa. Kaukaa lapsuuden muistoista se haki esiin erikoisia, ammoin unohduksissa olleita mielikuvia kristityn kolkosta vaelluksesta kuoleman varjon laaksossa, jossa saatiin kestää kamalat taistelut väijyvää kiusaajaa vastaan. Ja tuosta siirtyi aatos laajemmalle upoten alakuloiseen näkyyn alati vaeltavasta ihmisjoukosta, joka levottomana rientää aina eteenpäin, itsekään todella tietämättä, minne…
Hän katseli taas salaa Ontreita, kun tämä siinä kompuroi liukasta polkua, nähtävästi syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen täytyi suorastaan ihmetellä sitä tarmoa ja voimaa, jota ukko osoitti. Toista kertaa oli hän nyt matkalla Karjalan kuuluun luostariin, ponnistellen kymmeniä peninkulmia läpi erämaiden. Ja kaiken tämän teki hän päästäkseen mielestään edes hiukan lähemmäksi sitä ihmeellistä päämäärää, joka hänen hengelleen kangasteli, saadakseen edes jotakin toivovaa varmuutta siitä, mitä hän sanoi sielunsa autuudeksi. Hartaasti ukon aatokset yleensä viipyivät pyhissä asioissa ja alati sai hän aiheita lapselliseen tapaansa ottaa esimerkkejä sanasta, jota hän vaikeasti selvitti Uudesta Testamentista. Siinä rinnalla sekoitteli hän uskomuksiinsa paljon vanhaa perittyä taikauskoaan ja loitsuhenkeä, joka oli hänellä verissä erottamattomana osana. Ja kaikessa tässä uskossaan ja varmuudessaan hänellä oli ehtymätön toivorikkauden, ilon ja elämänhalun lähde, niin että häntä saattoi väliin pitää aivan kadehdittavana henkilönä…
Nuorelle kulkijalle oli tässä ollut paljon uutta ja mielenkiintoista, jotain kehittymättömyydessään viehättävää luonnontilaa, joka oli tenhonnut hänet. Ääneti oli hän matkan varrella kuunnellut Ontrein hartaita jaarituksia pään nyökäyksellä hyväksyen hänen hurskaat arvelunsa siitä, mikä on ihmiselle tarpeellista taivaan valtakuntaan pääsemiseksi. Visusti oli hän varonut puolella sanallakaan heittämästä mitään varjoa tähän kirkkaasti pulppuavaan uskon, rauhan ja onnen lähteeseen…
— — — — —
Mietteistään havahtuen huomasi hän äkkiä astuvansa leveämpää ja raivatumpaa tietä. Ontrei laahusti väsyneenä hänen rinnallaan ilmoittaen kohta kylään päästävän, minkä kaukaa silloin tällöin kuuluva koirain haukunta todeksi vahvistikin. Lähestyttiin tiheämmin asuttuja seutuja, suurempia kyliä, joiden lävitse itää kohti vievä tie laajeni laajenemistaan, kunnes yhtyi Äänisen rannalta Vienan rannalle menevään valtamaantiehen. Sinne oli heidänkin mieli päästä, liittyä siihen pyhiinvaeltajain virtaan, joka sitä myöten joka vuosi näihin aikoihin vaelsi Valkean meren rannalle Sumaan, Solovetsin kuuluun ja pyhään luostariin sieltä päästäkseen. Ontrei oli sen niin tahtonut, sillä monet hurskaat miehet ovat silloin luostariin kulussa Venäjän kaikilta ääriltä, ja kalliita opetuksia kuuluivat he matkan varrella yksinkertaiselle kansalle jakavan.
Laantumatta ulvoi tuuli yhä, mutta sade oli lakannut ja pilvet olivat hajautumassa taivaalta. Kun metsä loppui ja kylän aukeama avautui eteen, vilahti taas taivaalta tuo äsken sinne hukkunut kesän kalpea tähti. Sen yläpuolelle kirkastui sininen, kuulakka öinen taivas, mutta alapuolella olivat synkkänä muurina vielä äskeiset myrskypilvet. Unen helmoissa uinuva aunukselainen kylä otti vaieten vastaan vieraat, antaen ainoastaan velvollisuudentuntoisen koiraparin kujalla ärhennellä. Mutta vaikenivat nekin, ja tyynesti avasi Ontrei parhaan talon pirtin oven ja painui sisään, nuoremman toverin seuratessa perässä. Oven suussa teki Ontrei hartaasti ristinmerkit, kumarsi nöyrästi ja anoi yösijaa matkamiehelle. Ja kun hän kysyttäessä ilmoitti "Solokoihin" mentävän, riennettiin vaeltajia palvelemaan ja yösijaa laittamaan.
Syötyään yksinkertaisen illallisen makasi hän kauan valveilla vuoteellaan Ontrein vierellä, miettien ja kuunnellen. Ontrei-parka luki iltarukouksiaan. Nöyrästi polvistuen sopotti hän puoliääneen ulkoa oppimiaan lukuja, tiheään ja yksitoikkoisesti, silmät raukeasti puoliummessa. Koko hänen sielunsa tuntui olevan mukana näissä sanoissa, joista hän tuskin kaikkia ymmärsi. Mutta hän tiesi, että ne olivat tehdyt ja kirjoitetut Jumalan kiitokseksi ja varjeluksen anomiseksi, ja se riitti hänelle. Ja kun ulkoa opitut rukoukset olivat loppuneet, puhui hän vielä kauan itsekseen, hiljaa liikutellen huuliaan. Silloin tällöin kuuluvasta sanasta saattoi ymmärtää hänen nyt rukoilevan kotia jääneiden, nuoren toverinsa ja kaikkien lähimmäisten puolesta…
Kuta lähemmäksi siinä uni hiipi nuorukaisen mielikuvitusta, sitä enemmän nautti hän olotilastaan. Kulttuurin veltostuttamat jäsenet olivat jo saaneet perinpohjaisen kohennuksen, väsymys ja lämmin raukaisi niitä suloisesti, ja levon tunne tuntui ihanalta. Olipa kuin olisi hän ollut muumio pyramiidissa, jonne maailman myrsky ei kuulu…
Hän vaipui uneen, mutta mielikuvitus jatkoi leikkivää työtänsä.
Hän oli olevinaan kaukana poissa, ei oikein tiennyt, missä, mutta ihanassa etelän maassa hän oli. Ontrein kanssa he nytkin vaelsivat, mutta Ontreilla oli nyt turbani päässä, ja yllään vain jonkunmoinen liinainen kauhtana. Jalat hänellä olivat paljaat, ja kädessä kuppi, johon armeliaat ihmiset antoivat almujansa. Niin he vaelsivat pitkin suoraa ja leveää tietä, joka vei yli upean tasangon, kaukana häipyen sinervään vuoristoon. Paljon kansaa kulki tätä tietä heidän mukanansa, ja he olivat Ontrein kanssa heidän vertaisiaan. He keskustelivat pyhistä asioista ja pohtivat autuuden oppia, väitellen siitä, mitä ihmisen olisi parasta ajallisen vaelluksensa aikana tehdä, ja väliin kiivaillenkin oikean tien puolesta. Ja kun hän juuri leikillä kuvaili Ontreille rauhan ja levon ihanuutta, kiivastui Ontrei kovin, huutaen jyrähtävällä äänellä: oikea lepo on Jumalassa! Ja samalla kosketti Ontrei, joka oli kasvanut oudon suureksi ja korkeaksi, häntä sauvallansa. Hän tunsi äkkiä keventyvänsä ja kutistuvansa, kunnes rupesi vaipumaan alaspäin. Hän vaipui, vaipui, tunsi äärettömän tyhjyyden ympärillään, tunsi olemattomuuden ihanan ja ijankaikkisen rauhan, saattaen kuitenkin sanomattomaksi vastakohtanautinnokseen verrata sitä olemisen kuvaamattomaan tuskaan. Tämä on varmaankin Buddhan "nirvana", aikoi hän juuri ihastuen lausua, kun hänen ajatuksensakin jo seisahtuivat ja hän vaipui todella raskaaseen, pitkällisen rasituksen ja miettimisen aiheuttamaan uneen.
Uneen oli jo vaipunut Ontreikin; liuhuparta vain silloin tällöin liikahti unimatin hänenkin mieleensä ennenkuvailemattomia autuuden iloja esitellessä.
Hyvän sait, hyvän tapasit,Hyvän luojasi lupasi,Hyvän antoi armollinen.
Vaeltava ritari ei saanut lannistua mistään vaivoista ja vaaroista, vaan oli hänen uhrattava elämänsä ja voimansa juuri sellaisten etsimiseksi, että ne kestettyinä koituisivat hänen nais-ihanteensa yhä suuremmaksi kunniaksi ja maineeksi. Niin voi hän joutua lumottuun metsään, jossa salaperäisessä hämyssä hänen aistinsa huumautuivat ja jossa hän saattoi sattua jopa hänellekin, itse sadun vaeltavalle ritarille, outoihin ja ihmeellisiin seikkailuihin. Houkuttelevimpana niistä on kaikkien aikojen vaeltaville ritareille mieleen kuvastunut seikkailu lemmen ihanalla vuorella, joka tuolta mielikuvitelmain lumometsästä alati tenhoavana viittaa. Väitetäänpä, että sinne juuri, lumotulle lemmen vuorelle, vetää kaikkia vaeltavia ritareita salainen ja sammumaton halu. Keskellä hartauden harjoituksia, keskellä taistelun tuoksinaa, keskellä elämän kiihkeintä kamppailua, kuuluu äkkiä salaperäinen kuiskaus sydämestä, vastustamaton vaatimus, käsky: tule! Ja käsi seisahtuu, kaiho valtaa mielen. Ritari vaipuu mietteisiinsä, lähtee vaeltamaan ja harhailee pian lumotussa metsässä loihtu-kaikujen leikkikaluna. Mitä hakea, mitä etsiä! Virvatultako, joka levottomana kuolleitten ritarien haudoilla väräjää, onneako, jota metsän utuiset hengettäret ilakoiden uskottelevat? Ei voi sanoin päämäärää nimittää, ei selittää, hakea ja etsiä on vain käsky, kulkea ijäti kysymys huulilla. Ihanana viittaa tuolta tuulentupa, uljaana kohoaa sieltä linna ja avosylin odottaa siellä sadun Paribanu, haltijattarista kiehtovin. Mutta lähelle tullen kuva vaihtuu, näky katoaa, ja ilkeä arki irvistää puun oksalta vastaan…
— Ontrei, sano minulle, oletko koskaan rakastanut?
He kulkivat hiottavassa helteessä leveätä maantietä pohjoiseen päin. Pehmeähiekkaiseen tiehen vaipui jalka nilkkoja myöten, joten astunta tuntui raskaalta; paarmapilvi seurasi heitä uskollisesti, koettaen saada väkisinkin tilaisuutta kiduttajan työhön hikisellä kaulalla. Kangas valkoisine jäkäläpeitteineen ja siinä kasvava hongikko tuntuivat aivan hehkuvan kuumuudesta.
Kysymys tuli Ontreille odottamatta. Hän pysähtyi, pyyhki hikeä otsaltaan ja kysyi vuorostaan puoleksi hymyilevä, puoleksi epäilevä, mutta samalla kuitenkin hiukan surumielinen ilme silmissään:
— Että mielitietyn taioissako?
— Niin.
— Olen.
Nyt oli ensimäisen kysyjän vuoro ällistyä. Hän oli odottanut kansanmiehen tapaista kiertelevää vastausta, leikiksi lyöntiä tai muuta sellaista, eikä ollut arvannut varautua tällaista vakaata suoruutta vastaan ottamaan. Hän oli vaiti, keskustelua jatkamatta.
Heidän edellään kulki kaksi naista. Toinen oli vanha mummo, jonka hän oli nähnyt äsken venäläisessä majalassa, mutta toista hän ei ollut siellä huomannut. Päättäen askeleista oli hän kuitenkin nuorempi, sillä kulku kävi keveämmin ja vartalo notkahti myöskin silloin tällöin nuorteasti. Vähitellen heidän välimatkansa lyheni, kunnes he pian kulkivat peräkkäin maantien reunaa. Häveliäästi hän sentään jättäysi naisista hiukan jälemmäksi, huomaten kuitenkin kuuntelevansa jännityksellä, minkä sointuisella äänellä nuorempi vanhemman kiivaaseen sopotukseen vastaisi. Mutta vastaus oli niin hiljainen, ettei ääntä juuri kuulunut, ja pettyneenä huomasi hän jälleen jäävänsä naista tarkastelemaan. Takaa kuuluvat jonkun venäläisen ajajan yksitoikkoiset huudot saivat naisen sitten vilkaisemaan taakseen, ja silloin vilahtivat kasvot hetkiseksi näkyviin. Samalla kosketti Ontrei toverinsa käsivarteen.
— Veliseni, sanoi hän nöyrästi, menemme naisten edelle ja jätämme heidät.
Hän ymmärsi kyllä Ontrein tarkoituksen, mutta ei ollut tietävinäänkään.
— Miksi niin? kysyi hän huolettomasti.
— Älä katso tätä kaunokaista neitoa, veliseni, lähde edelle ja unohdamme heidät. Ei sovi sinun nyt pyhällä matkalla, eikä sovi muutenkaan tämän nuoren naisen suosiota hakea.
Omituista oli, että hänen täytyi tunnustaa ukon ymmärtäneen hänet puolittain oikein. Heti nähtyään naisen nuoreksi, ja, kuten nyt tiesi, myös harvinaisen kauniiksi, oli aivan vaistomaisesti melkein itsetiedoton rakastumisen ja omaksi saamisen heräävä tunne hänet vallannut. Se ei ollut ajattelua eikä suunnittelua hänen puoleltaan, se oli vain salaista luontoa, veren ihanaa runoutta, joka kuuluu kuin hieno kuiske lumotusta metsästä. Mutta ukon herätyksestä hän huomasi mahdollisuuden tuon tunteen syntymiseen, pelkäsi sitä itsekin ja sanoi alistuen:
— Sinä olet, Ontrei, taaskin oikeassa. Lähdemme, menemme edelle.
Sivu mennessään ei hän kuitenkaan voinut olla naiseen katsomatta. Silmien eteen vedetyn huivin alta vilahti kaksi tähteä ja tumman ihon kauneutta lisäsi vielä läpikuultava punerrus, joka hitaasti levisi yli kasvojen. Otsa oli matala, kasvot kapeat, kulmakarvat korkeat ja kaarevat, nenä omituisen kauniisti ja sopusuhtaisesti kyömyllä, suu lämmin ja leuka sievästi pyöristynyt. Vaatemyttyä kantava käsi oli sangen kapea ja valkoinen, ollakseen, kuten hän otaksui, vain tavallisen työläisnaisen käsi…
— Kuule Ontrei…, yritti hän leikillä…
— Menemme, menemme, hoputti tämä. Vaieten olivat naiset väistyneet tien toiselle puolelle ja vaieten menivät toiset sivu. Vasta hetken päästä loihe Ontrei puhumaan. Hän lausuilihe sanojaan kuin säälillä ja lohdutellen, kuin ymmärtäen, että mahdollisesti pienenpieni katkeruuden pisara oli saattanut toisen sydämeen jäädä.
— Suunnattomat olivat kiusaukset — puhui hän taas hurskaasti — pyhällä Sosimalla yksinäisyydessään Solovetsin autiolla saarella. Lähti näet sieltä ensi talvena pyhä Hermanni mantereelle ruoan ja muiden tarpeitten hakuun jättäen Sosiman yksinäisyyteen. Ja alkoi pyhimykselle niin ankara kiusauksen aika, että ellei Jumala olisi häntä alituisesti vahvistanut, hän olisi kaiketi, ellei toisin ollut jo alusta määrätty, langennut johonkuhun noista moninaisista viettelyksistä. Niinpä saatana tässäkin erikoisesti käytti kauniin naisen haamua kiusauksen aseena. Yön pimeydessä, kun pyhä mies syntinsä tunnossa havumajassaan kovalla vuoteellaan vaikeroi, valkenee äkkiä maja ja hänen eteensä ilmestyy nainen ihanasti hymyillen ja käsiään ojennellen. Lähde pois saarelta tästä kurjuudesta, mene kauas etelän maille, siellä odottaa sinua suuri valta ja vaikutus sekä ihana elämän hekuma! Mitä täällä saarella teet paleltumassa, kelle on siitä hyötyä? Eihän voi olla Jumalan tahto, että hautaat itsesi tänne erämaahan! Ja kun meri jäätyy, tulevat karjalaiset eräretkelle ja tappavat sinut. Lähde pois, etelän mailla tulen luoksesi. Näin puhui kiusaaja, vietellen ojennellen käsiään ja koettaen herättää pyhimyksessä synnin himoa. Mutta hän taisteli kovasti vastaan, rukoillen voimaa Jumalalta, joka häntä auttoikin, vapauttaen hänet saatanan loihtunäyistä. Vältä kiusausta, vältä, se on paras, se paras, se, se-e-e…
Moneen kertaan vakuutteli tätä hurskas Ontrei, veisaavalla äänellä venytellen viime tavuaan. Nuorukainen hänen rinnallaan kuunteli häntä hymyillen, aikoen jo ruveta ukon kanssa tarkemmin pyhästä Sosimasta ja hänen elämänsä vaiheista keskustelemaan, kun jälestä kuuluva pieni kirkaisu sai heidät katsomaan taakseen.
Äsken heidän takaansa kuulunut ajaja oli saavuttanut naiset ja pysähtynyt heidän kohdalleen. Nuorempaa heistä näkyi tarantassissa istuva leikillisesti vetävän kädestä puoleensa. Siitä kirkaisu ja vanhemman naisen toruva ja äänekäs hätä.
Vilahduksessa ja huolimatta Ontrein rauhoittelusta oli nuorukainen troikan luona. Tummapartainen, naurava ja hyvännäköinen venäläinen piti tyttöä kädestä kiinni, iloisesti häntä puoleensa suostutellen ja leikkiä laskien. Nähdessään nuorukaisemme kiireesti lähestyvän, päästi hän neidon, antaen käskyn ajajalleen. Heti läksi troikka liikkeelle, ja herra troikassa vilkutti ystävällisesti nuorukaiselle kättään, ikäänkuin sanoakseen, ettei mitään pahaa oltu tarkoitettu. Tyttö ja mummokin olivat jo vironneet säikähdyksestään. Kooten kaiken venäjän kielen taitonsa kysyi nuorukainen hengästyneenä, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Nuorempi järjesti hiestyneenä huiviaan ja epäjärjestykseen joutunutta tukkaansa, vanhempi kiiruhti selittäen vastaamaan:
Ei ollut mitään erityistä tapahtunut. Tuo vallaton mies oli tarjonnut sijaa tarantassissa, ja kun siitä ei oltu huolittu, oli hän muka väkisin ajoneuvoihinsa vetänyt. Hyvä oli, kun sattui muita matkalaisia, ettei pitemmälle leikissään mennyt, vaikka ei hän tietysti mitään pahaa olisi lopuksikaan voinut, tuskinpa tahtonutkaan tehdä. Voi, voi, kuinka oli turvatonta kahden naisen näillä erämaan teillä vaeltaa, turvatonta, herra, kovin turvatonta!
Nuorempi nainen otti huivin päästään paljastaen kauniit kasvonsa kokonaan ja kääntyen nuorukaisen ihailevien silmien edestä punehtuen pois. Tämä näki nyt, ettei hän voinut olla mikään tavallinen sen seudun tyttö, sillä siksi hienostunut oli hänen kasvojensa ilme ja siksi säilynyt hänen kapea ja valkoinen kätensä.
— Miksi ette aja? kysyi nyt nuorukainen.
— Herrat vain ajavat, ei talonpojat, vastasi mummo hiukan salaperäisesti, lisäten sitten:
— Me menemme Solovetsin monasteriin.
— Sinnehän mekin, ilmoitti nuorukainen, ja ehdotti sitten aivan luonnollisena asiana:
— Yhdessä käykäämme, niin eivät enää tahdo ajoneuvoihinsa?
Mummo ei sanonut mitään, katsahti vain epäilevästi seuralaiseensa.Mutta kun tämä nyökkäsi päätään, rupesi hän suostumaan.
— Kuka sinä olet, herra? kysyi hän. Avomielisesti teki nuorukainen selkoa itsestään, esittelipä Ontreinkin, jonka nähdessään mummo hiukan hymähti. Mutta kun nuorukainen vuorostaan uteliaana kysyi, ketä he sitten olivat, ja mummo aikoi ruveta vastaamaan, estikin sen neito äkkiä supisten mummon korvaan jotakin.
— Menemme sitten, sanoi nyt mummo lyhyesti.
Nuorukainen ja neito kulkivat edellä, vaiti ollen ja vakavina, takana tulivat mummo ja Ontrei, edellinen hiukan vaivatun näköisenä. Ontrei asteli laahustaen, onnetonna muodoltaan, usein kuivaten hiestyvää otsaansa ja mietteissään huuliaan liikutellen, mummo kulki vihaisesti kättään tuiskien ja itsekseen nähtävästi äskeistä sattumaa sadatellen.
Tie kohosi nyt ylöspäin pitkin tuuheametsäisen harjun selkää. Kun päästiin harjun päälle ja metsä ei enää näköalaa peittänyt, avautuikin se laajana joka taholle. Maa oli kasautunut aikojen mullerruksessa kummuiksi, joiden rinteet peitti tuuhea metsä, miellyttävä vuoroin tummassa, vuoroin vaaleassa vihreydessään. Tuolla laaksossa harjun juurella kiemurteli pieni salojoki, hakien uraa, mistä pääsisi puikahtamaan pois tästä mäkien ja laaksojen sokkelosta, nähtävästi tuolta kaukaa välkkyvän järven helmaan. Vaarojen laelta siintivät kauas suuret koivut, järven rannalta kultaristinen kirkko ja tuolta kaukaa erotti silmä talon tapaista, kaivon vintin kaltaista, merkkiä kylästä ja ihmis-asunnosta. Mutta tuolta toisaalta, tummimman metsän keskeltä, kumpuili ilmaan hienoinen savupatsas; vaeltajan silmä huomasi sen kummastellen, ruveten kuvittelemaan kaikellaista, mutta rauhoittuen sitten tuohon järkevään otaksumaan, että siellä olikin niittymiesten aidankorjaustuli. Ilmassa väreili kesän lämmin auer, mielessä pääsi valtaan suloinen ja terve raukeus.
Nuori nainen istahti väsyneenä pitkän mäen noususta tien viereen kivelle, jääden katsomaan edessänsä avautuvaa maisemaa. Nuorukainen istahti hänen lähellensä, mutta mummo vielä lähemmäksi. Ontrei taas kyyssähti taammaksi, tylsän näköisenä ruohon kortta pureskellen.
* * * * *
Salon tuttua maisemaa vaieten katsellessa ja yksikantaan väsyneitä huomautuksia toisten kanssa vaihtaessa kantautui nuorukaisen sieluun muistoja kuin unelmia ja näkyjä menneiltä ajoilta. Lapsuuden kadonneesta maailmasta selvisi eteen kuva samallaisesta seudusta saloineen, järvineen, kirkkoineen ja kumpuilevine vaaroineen. Vaarain keskellä levisi järven selkä saarettomana ulappana ja kehyksenä kohosivat tummametsäiset kukkulat kaikkialla. Kaukaisena kohinana kuului järven toiselta puolen kosken pauhu, kun sydänmaan ruskeat vedet lähtivät purkautumaan kohti hautaansa, meren syliä. Mutta järven toiselta puolen siinti niemen nenästä kirkko, niin kaukaa, että se näytti puoleksi veteen uppoavan. Sinisten salojen takaa saapui vakaata kansaa kirkolle, josta kellojen kumina kantautui yli vetten hiljaisena kaikuna pienen pappilan kartanolle. Lähestyi kirkkoon menon aika, jolloin pastori astui huoneestaan, lähtien kulkemaan rantaan. Hänen seuraansa liittyi pian suntio, tuo kunnollinen, mutta hiukan leikkisä mies, joka pitkillä kinkerimatkoilla sopivasti osasi papillista ystäväänsä leikinlaskulla ja pienellä viattomalla kepposella huvittaa. Joukkoon liittyi vähitellen juurevia isäntämiehiä, jotka katsoivat jonkunmoiseksi kunniaksi päästä kirkkolahden poikki pastorin venheessä. Astuttiin hiljaisina, silloin tällöin huomauttaen jotakin ilmoista ja vuodentulon toiveista, kunnes saavuttiin rantaan. Siellä suntio vikkelästi lykkäsi venheen vesille, meni perään huoparimillaan venhettä vakauttamaan siksi kunnes pastori asettui paikalleen, jonka jälkeen muita tuli mukaan sen kuin venhe kantoi. Niin sitten lähdettiin, ja suntio ohjasi täysin lastattua alusta tyynesti kohti kirkkorantaa. Joka suunnalta nyt soutikin venheitä kuin vesilintuja, sillä laajat vedet halkoivat seutua. Mies oli jokaisessa perässä, naiset soutivat ja valkoiset paidanhihat vilkkuivat. Vasta aitasta otetuista vaatteista lemusi hauskasti hajuheinän tuoksu, naiset nauroivat ja siellä täällä viiletti pikku poika kaislan korrella veden pintaa. Jo tultiin kirkkorantaan. Korkeita ja kauniita koivuja kohosi kirkon ympärillä, piha oli kauniina nurmena ja koivikossa kasvoi runsaasti mustikoita. Pappi poistui sakastiin, mutta kansa jäi vielä kirkon edustalle siitä vähitellen sisään siirtyen. Siellä lukkari jo veisasi ankarasti hojottaen ja katsellen seurakuntaa tuolla alhaalla lasiensa alatse. Kun pastori, jonka laulannolliset taipumukset eivät olleet hänen intonsa tasalla, sattui vetämään messuansa väärään, antoi lukkari, joka tietenkin tahtoi olla mainittavan hyvä siinä suhteessa, hermostuneella ilmeellä pastorille merkin, että kyllä nyt kaikki on menossa hullusti, minkä johdosta vakaa pastori rupesi hämillään erikoisen tärkeästi kurkkuansa kakistelemaan. Mutta päästiin siitäkin, ja niin alkoi saarna, pitkä ja perinpohjainen, jota tuontuostakin sisään pyrkivä koira, itkevä lapsi tai ikävystyneenä ulos laahustava sarkapöksyinen seurakuntalainen keskeyttivät. Niin kestettiin sekin, kunnes se loppui ja päästiin taas veisaamaan. Silloin oli vikkelän suntion vuoro esiintyä. Kourassaan pitkävartinen kolehtihaavi, jonka pussi oli helmiompeleilla koristeltu, hän hiiviskeli pitkin käytäviä kuin varas yöllä pistäen pyydyksensä äkkiarvaamatta aina sinne, missä syntisen pää näytti raskaimmin alas nuokahtavan. Kilaus sieltä, kilaus täältä osoitti, että jotakin aina haaviinkin pudotettiin. Ja kun niin oli kirkonmenot saatu loppumaan ja luettu kuuluutukset, lähdettiin kiireesti lahden yli takaisin soutamaan. Mieliala oli nyt pirteämpi, sunnuntain pyhä tunnelma rupesi arkeutumaan, ja pastorikin salli itsensä mielihyvällä ajatella vaatimatonta päivällistään. Sielläpä se pieni ja pyöreä pastorska jo odottelikin ukkoaan pihalla pojat hameen helmoissa. Jos kirkko tuliaiset olivat olleet hyvät, saattoi vikkelä suntio saada päivälliskutsun, ja livahtipas joskus joku isännistäkin mukaan…
— — — — —
Hän heräsi mietteistään, jotka olivat kantautuneet kauas nykyhetkestä salon tutun näköisen maiseman harhauttamina. Aurinko oli jo sivu puolen päivän ja salon yllä väreili jo se kypsä ja tyydytetty valaistus, joka on niin erilainen kuin aamun virkeys ja aavisteleva toivorikkaus. Neidolla tuossa hänen vieressään oli huivi valahtanut niskaan; lämmin, päivettynyt ruskeus valaisi hänen kasvonsa ja hiussuortuvat pyrkivät vallattomina liehumaan tuulessa. Katseessa, joka syventyy kauas tuonne taivaan rantaan, on uneksiva ja ajatteleva, ehkä suruinenkin ilme…
Ontrei nousi vihdoin ja sitoi hitaasti reppunsa selkään.
— Ka, lähtekäämme, sanoi hän tyynesti ja teki ristinmerkin, alkaen astua somerista maantietä.
— Lähtekäämme, sanoivat toisetkin ja kulkivat hänen perässään vaiti ollen, nuorukainen ja neito rinnakkain, vanha mummo laahustaen perässä.
Aika oli jo lähteäkin, sillä kaukana oli vielä heidän päämääränsä.
Siinä kulkiessaan ajatteli hän, kuinka omituisesti joudutaan tovereiksi näillä yhteisillä poluilla vaellettaessa. Ketä olivat nämä naiset ja mikä oli heidän salaisuutensa? Miksi menivät he Solovetsiin ja mikä oli se asia, jonka täyttyminen olisi heille ollut mieluisin tapahtuma? Sitä aavistellen hän siinä kulki ja tunsi viihtymystä tuon ihanan naisen läheisyydestä.
Panen nyt maata maan luvalla,Maan luvalla, puun luvalla,Kaiken kartanon luvalla;Kiesus kilpi,Maaria miekka,Varani vakaa Jumala.
Yhä useampia Solovetsiin menijöitä kokoontui illan hämyssä kylään, hakien majapaikkaa stantsijasta eli kievarista, tai muualtakin. Oli siinä nuorta ja vanhaa, oli puolivaivaistakin, mutta kaikkia elähdytti sama into, halu ehtiä Pietron päiviksi tuohon kuuluun monasteriin siellä vihreältä välkkyvän Valkean meren helmassa, saarella merellisellä. Oli tuossa parvi tummaihoista kansaa, miehiä ja naisia, tulleita kaukaa Venäjän sydämestä. Halu nähdä pyhä luostari, rukoilla pyhillä paikoilla, hämärä into ansioitua hengellisen, mystillisen elämän alalla, oli saanut heidät tarttumaan matkasauvaan ja lähtemään kesken työn hyörinää tälle pitkälle matkalle. Heidän sielunelämänsä haaveellinen suunta, uneksimisen miettivä ilme, tuntui heidän tummasta katseestaankin, kun he tuossa nojaten pihan aitaan nauttivat alkulevähdystä matkansa jälkeen. Oli tuossa joukko karjalaisia, joiden eloisa puhetapa heidät pian heimolaiselle ilmoitti, ja joihin Ontrei heti tuttavallisesti liittyi. Vaieten viivähtivät pihalla mummo ja neito, ikäänkuin epätietoisina siitä, minne kääntyisivät.
Ilta tummeni yhä siksi omituiseksi kuulakkuudeksi, joka on pohjolan yölle erikoinen. Oltiin vielä siksi etelässä, ettei valo ollut riitelemättä vallalla, mutta kuitenkin siksi pohjoisessa, ettei yö juuri hämyä pimeämmäksi päässyt. Salaperäistä oli kylän pitkällä kujalla, jossa punamekkoiset naiset ja pitkätukkaiset miehet pujahtelivat. Nuorison kisakentältä kuului heidän leikkilaulunsa yksitoikkoinen loilotus, ja saunan ovesta sieltä täältä pullahti ilmoille löylyn pilvi ja punaiseksi vihdottu olento, joka huohottaen seisahtui edustalle, puhallellen ja hikeä hellittäen.
Pienessä tshainajassa, jonne he lopuksi päätyivät yösijaa hakemaan, oli sakeanaan tupakansavua ja väkeä, kaikilla väkevä mahorkkasavuke suupielessä. Hurskaampi ja hiljaisempi vaeltajakansa oli nähtävästi hakenut majaa muualta, ja ainoastaan suruton kansa, jonka mieli oli maallisissa ja joka ansaitsi leipäänsä monella muotoa, piti enemmän tällaisen paikan ilmapiiristä. Häntä hiukan kummastutti, että Ontrei oli vienyt hänet tänne, mutta kummastuvan siitä näytti Ontrei itsekin. Kaipa paikka oli ollut aikaisemmin, hänen edellisellä matkallaan, rauhallisempi. Väestö oli huoneessa sangen kirjava, alkaen lammasnahkalakkisesta tattarista aina erääseen komeaan, mustaviittaiseen kaukaasialaiseen saakka; jälkeenpäin sai hän tietää miehen olleen tänne poliittisista syistä etelästä karkoitettuja, joka kyllä sai olla vapaana, mutta ei saanut minnekään matkustaa ja oli pakotettu säännöllisesti urjadniekalle näyttäymään. Silmät tuikeat kuin sysipalat loistivat karvalakin reunan alta, kauniista, miehekkäistä kasvoista. Isäntä oli punakka ja pönäkkä isovenäläinen, jonka niska oli ajeltu sileäksi ja tukka leikattu tasaiseksi. Esiliina vyöllä hän siellä jakeli määräyksiään pitäen yhtämittaa vireillä keskustelua pöydän lähellä olevien kanssa. Seinällä hänen takanaan oli revolveri, mikä osoitti, että niitäkin elämän ilmiöitä, joissa tällaistakin asetta tarvittiin, saattoi näiden hirsiseinäin sisällä esiintyä. Revolverin nähdessään nuorukaisemme ajatteli hymähtäen sitä pienois-asetta samaa lajia, joka uinaili täydessä viattomuudessa hänen housujensa takataskussa, ja jolla oli korkeintaan jonkunmoinen periaatteellinen merkitys. "Mutta pyhiinvaeltajan aseena olkoonkin uskon kilpi ja hengen miekka", koetti hän lohduttaa itseään.
Hänen ja Ontrein tulo näytti herättävän melkoista huomiota. Puheen sorina lakkasi ja kaikki kääntyivät heitä katsomaan. Ontrei teki nöyrän hyvän illan, mutta nuorukainen ei saanut sanotuksi mitään, seisoipahan vain. Mutta vastaanotto olikin kaikin puolin hyvä. Nähtyään hänet puvusta tavallista matkalaista paremmaksi, riensi isäntä kohteliaasti pöytänsä takaa kyselemään, mitä haluttaisiin. Kuultuaan yösijaa haettavan, ilmoitti hän kohta, että sellaisen tietysti sai, mutta että, kuten näkyi, tupa oli aivan täysi. Kuitenkin lisäsi hän käsiään levitellen:
— Mutta jos kamarin tahdot…?
— Anna kamari sitten…
Puhe oli alkanut uudelleen heidän ympärillään, ja äänekkäämpänä kuin äsken. Jo tuli muuan heidän luokseen ja kysyi, minne oltiin matkalla.
— Solovetsiin…
— Ka, Jumala apuun matkamiehelle!
Käskettiin istumaan. Pöydän lähellä oleva seurue vietti erään tuttavansa läksiäisiä. Sumaan Valkean meren rannalle oli tarkoitus mennä ensin ja siitä monakkojen laivoilla Solovetsin kautta Arkangeliin, jossa veli oli kauppiaana. Paloviinaa oli ostettu ja juotiin sitä nyt runsaasti. Oli siinä tavallista puhdistettua viinaa, oli pihlajanmarja- ja muutakin makeata viinaa. Palanpainimeksi oli hankittu anjovista, mitä näyttiin pidettävän erittäin harvinaisena ja kallisarvoisena herkkuna. Väkijuomaa kaadettiin pesemättömyydestä harmaiksi käyneisiin juomalaseihin, melkein reunoja myöten, ja tyhjennettiin lasit sitten monien kaipausten sanojen ja vakuuttelujen sekä hellien hyvästelyjen ohella samalla keikauksella pohjaan saakka. Erittäinkin näytti eräs tummapartainen mies olevan väkijuoman ihailija. Kallistaessaan tulista nestettä suuhunsa taivutti hän vähitellen, sitä myöten kuin juoman suuhun valuttaminen teki sen tarpeelliseksi, koko ruumistaan taaksepäin, ja kun hän vihdoin oli päässyt määrättyyn kaarevuuteen, loi hän äkkiä tähän saakka ummessa olleet silmänsä hartaalla autuuden ilmeellä kohti kattoa, niin että vain valkuaiset näkyivät täällä alhaalla maan päällä oleskeleville. Näki, että hän piti viinasta ja nautti siitä. Puhuttiin äänekkäästi, poristiin, jopa vähän halattiinkin.
Nuorukainen katsoi tuota oudostuen. Hän oli ollut juomaseuroissa mukana paljonkin, mutta siellä oli tällainen avonainen viinanhimo visusti salattu. Hänellekin tarjottiin ystävällisesti, ja kun hän kiitti ja kielsi, tarjottiin uudelleen sokeroitua viinaa. Nyt täytyi hänen turvautua siihen hätävalheeseen, että hänen terveytensä ei sallinut hänen nauttia väkeviä juomia. Mutta sille vastaukselle naurettiin mahdottomasti, sillä tiesihän lapsikin, että viina juuri oli "lääkettä". Mutta hyvät kuomat oltiin silti, eikä häntä sen enempää häiritty.
Ontreillekin tarjottiin, mutta hänkin kieltäytyi maistamasta, sillä eihän sopinut pyhällä matkalla olevan viinaa nauttia. Eikö sopinut? Ontreillekin naurettiin, sillä Solovetsiinhan tässä olivat muutkin matkalla, mutta siitä huolimatta maistelivat. Ah! veliseni, ilot ovat pienet maailmassa. Niitä suurenna, älä halveksi hetkeä, jolloin voisit ne laajentaa.
Ja tuo mustapartainen Bacchuksen palvelija vaipui eräänlaiseen filosoofiseen mietiskelyyn viinan merkityksestä inhimillisen ilon lisääjänä ja elon taakan keventäjänä. Hän puhui hellästi, tietämättä enää, kelle, hän levitti käsivarsiansa sulkien väliin jonkun kuvittelemansa olennon rakkaaseen syleilyynsä, ja hän vienonsi äänensä niin sulavaksi ja hennoksi, ettei olisi voinut uskoa sen lähteneen siitä samasta kaulasta, josta äsken oli mennyt viinaa kuin vettä merenkurkusta. Tupakansavu pimensi tuvan puolipimeäksi, seurue pöydän ääressä sai kynttilänpätkän valokseen ryhmittyen sen ympärille eriskummalliseksi piiriksi, josta vapajavassa valossa näkyi milloin välkkyviä silmiä, milloin vaahtoisia suita, milloin rasvaisia naamoja ja punaisia sekä mustia täysipartoja. Tuvan muu osa painui pimeään, pitkin penkkejä ja lattiaa makasi nukkuvia matkalaisia huoletonna kuorsaten. Oven suussa istui käsiinsä nojaten kiiluvasilmäinen kaukaasialainen, joka koko illan oli vaiti ollen seurannut tuvan tapahtumia.
Nuorukaisesta tuntui kuin olisi hän joutunut johonkin sadun paikkaan, jossa tummat paholaiset viettivät tulensa ympärillä juhliaan. Outo huone, kieli, kansa, yleensä koko ympäristö, tuntui hänestä taas niin omituiselta ja ennen aavistamattomalta, ettei hän tahtonut voida aisteihinsa uskoa. Kun hän Ontrein havahduttamana kääntyi ovelle päin lähteäksensä, loi siinä istuva etelän poika häneen läpitunkevan katseen, niin terävän, että hän säpsähti ja kysäisi Ontreilta:
— Näitkö sen miehen siinä oven suussa?
— Näin. Koko illan siinä istui… taaskin.
— Kuinka niin?
— Hän on aina iltaisin tässä tshainajassa… Tuossa istuu samalla paikalla ja tuijottaa ihmisiin. Ei puhu mitään, ei ketään häiritse, on niin kuin jotakin odottaisi. Kolme vuotta kuuluu jo olleen tänne karkoitettuna kaukaa jostakin etelästä, mutta ei pääse vielä palaamaan. Helpotettu rangaistus kuuluu tämäkin olevan.
— Mitä hän on sitten tehnyt?
— Sitä ei tiedetä.
He hapuilivat pimeän etehisen toiselle puolelle, jossa tuo heille luvattu kamari oli. Sekin oli pimeä, sillä akkuna oli mennyt rikki ja oli peitetty jollain vaatteella. Nuorukainen heittäytyi täysissä pukimissaan vuoteelle, mutta Ontrei vaipui maata lattialle, pannen laukkunsa päänaluseksi.
— Joutaakin syntinen ruumis rääkkäytyä, hymähti hän.
Ontrein ääni oli melkein niinkuin alakuloinen. Hänen iltarukouksessaan ei ollut nyt sitä lapsellista luottamusta ja voimaa, joka aina oli ollut sen erikoisleimana, vaan särähteli hänen äänestään tuska. Pirtin ovi kuului aukenevan ja sieltä tulivat suurella rymäkällä erojaisten viettäjät. Valtava porina täytti pimeän etehisen, joku hapuili kamarin ovea, vetäisi sen auki ja huusi kovalla äänellä ja sorahtelevalla kielellä:
— Rauhallista yötä!
Ontrei katsoi parhaaksi vastata, mutta nuorukainen ei sanonut mitään. Kovalla paukauksella lyötiin sitten ovi kiinni ja mentiin ankaralla jytäkällä alas portaita. Kylän raitti kajahteli seurueen äänekkäästä keskustelusta. Matkalaiset käänsivät väsyneinä kylkeä ja odottelivat lepoa ja unta. Pian hiljenikin kaikki, Ontrei lakkasi rukouksistansa, ja kohta olivat molemmat unen helmoissa.
— — — — —
Miten ihania aikoja ne menneet nuoruuden päivät! Hän huomasi äkkiä seisovansa kotikaupunkinsa rantatorilla, niska kenossa katsomassa, kuinka tavattoman korkealle luokan vankin mies löi pallon lentämään. Tuolla se kiisi pienenä pilkkuna taivaalla, ja sekä poikain että tyttöjen sydäntä hiipaisi niin mukavasti. Vapaasti siinä sai juosta takaisin ulkolinnasta sisälinnaan ja päinvastoin. Hänenkin vuoronsa tuli lyödä, ja hän koetti iskeä hänkin lujasti, miehekkäästi muka salaten ponnistustansa, mutta eihän se pallo juuri kauas lentänyt — tuohon vain näppimälleen ulkolinnan rajalle. Juoksuun valmiit mutisivat kärsimättömästi, kun eivät uskaltaneet lähteä niin huonon heiton varaan, ja hän itsekin harmistuneena ihmetteli, että mikä siinä on, kun ei tuo pallo ota oikein lentääkseen…
Aurinko paistoi lämpimästi ja ilma oli niin täynnä kevään virkistävää henkeä, että mielet nuortuivat ja talven turtama nauru pääsi irti. Äitikin tuolla pihalla sai huoliensa keskelle hymyn huulilleen…
Hän oli sitten jo aivan kuin täysi mies, ja kulki pitkin kotikaupunkinsa katua, — joutilaana, ajan vietettä etsien. Silloin tuli äkkiä eräästä kadun kulmasta häneen eteensä Kaupin ukko sieltä ylimaasta, tunnettu polkupyörän ja ikiliikkujan keksijä. "Poika", sanoi ukko ankarasti, "äitisi sinua kouluutti ja toivoi papin tulevan, mutta näytäppäs todistustasi, häh!"
Hätääntyneenä rupesi hän etsimään todistuksiaan, mutta ei löytänytkään, ei vaikka olisi kuinka hakenut. Vihdoin putosi taskusta pitkä paperi, johon oli kirjoitettu: "Mitätön". "Siinä sen nyt näkee", ilkkui Kaupin ukko, "mitätön mies, jonka saa vaikka tappaa, ja annetaan vielä tapporahat". Ja puhjeten suureen nauruun karkasi ukko hänen päälleen, väittäen, että hänellä oli ollut paljoa suurempi oikeus koulunkäyntiin, ja kiristäen häntä ankarasti kauluksesta. Silloin kuului viereltä terävä ääni: "Mikä elämä täällä, — vai tahdotteko, että minun pitää hakea poliisi?" Kun hän katsahti sivulleen, seisoi siinä hänen entinen rehtorinsa, jonka nähdessään Kaupin ukko äkeällä vauhdilla katosi nurkan taa. Mutta rehtori nuhteli häntä vanhaan tapaansa ankarasti vallattomuudesta, hänen uskaltamatta sanoa sanaakaan puolustuksekseen. "Menisit johonkin oppiin, sinä tyhjäntoimittaja", huusi rehtori lopuksi.
Tämä oli hänestä erinomaisen merkillistä kaikki, ja kovasti näitä tapahtumia mielessään pohtien käveli hän rantatorille, himoiten taas päästä linnapallille. Siellä olikin leikki täydessä vauhdissa, mutta hän huomasikin, ettei hän voinutkaan siihen yhtyä. Hän oli niin mahdottoman suuri ja pitkä, ettei tori riittänytkään hänelle astuma-alaksi, ja oli polkea jaloissaan piipertävät lapset kuoliaaksi. Nämä vihastuivat vaatien kiivaalla äänellä häntä poistumaan. "Sinähän olet mies, mene pois, mitä täällä teet, mene miesten työhön, jos pystyt". Niin pilkkasivat pienet pojat, ja tytöt osoittelivat häntä sormellaan ja hihittivät: "öhö-öhö-öhöö-öö". Hän tuli taaskin tavattoman murheelliseksi, koska hän ei ymmärtänyt, mihin miesten työhön hänen tuli mennä, ja hän läksi vaeltamaan, alati tutkien mielessään, mitä hänen oikeastaan oli ruvettava tekemään. Niin kulki hän kulkemistaan, kunnes hän tuli aavalle ja lakealle seudulle. Kaukaa taivaan rannalta loisti kirkas tähti ja hän lähti vaeltamaan sitä kohti Nopeasti hän sitä lähestyikin, kunnes hän huomasikin, että se oli Pohjan neito, joka istui siinä kaarellansa. Hän otti hatun päästään ja pyysi kysyä neidolta nöyrimmin, mitähän hänenlaisensa olisi paras ruveta tekemään…? "Tekemäänkö? Laulamaan sinun pitää ruveta", vastasi neito, ja aikoi juuri…
— — — — —
Hänestä tuntui äkkiä, etteivät he enää olleet kahden Ontrein kanssa huoneessa, vaan että heidän läheisyydessään jossain tuossa pimeydessä, herkeämättä heihin tuijottaen, oli joku kolmas, joku olento, joka oli siihen salaa ja luvatta hiipinyt. "Ehkä tämäkin on unta", ajatteli hän, ja koetti nipistää itseään säärestä päästäkseen varmuuteen siitä, oliko hän hereillä vai ei. Mutta hän ei viitsinytkään nipistää niin kovasti, että hänen olisi tarvinnut siitä liikahtaa, ja niin jäi hän edelleen tuohon unen ja todellisuuden välimaille. Mutta sen tunsi hän varmasti, että huoneessa oli joku olento, joku tuntematon kolmas, joka seisoi tuossa vähän matkan päässä, kenties nurkassa, katsellen heitä pimeästä herkeämättä. Häntä värisytti ja kamala pelko karsi hänen ruumistaan… Hän suunnitteli siinä kaikellaisia keinoja, joilla hän tekisi tämän nähtävästi vihollismielisen voiman aikeet turhaksi, mutta yhtä nopeasti kuin hänen kiihottuneet aivonsa niitä suunnittelivat, tulivat ne myös hylätyiksi. Hän muisteli kaikkia niitä tähän verrattavia kohtauksia, joista hän oli lukenut, ja joista kylmäverisyydellä oli pelastuttu, mutta yksikään niissä käytetyistä keinoista ei nyt tuntunut sopivalta. Ja koko ajan hänestä tuntui kuin tuo olento tuossa hänen läheisyydessään tuijottaisi häneen pilkanhymy huulillaan, vuodattaen terävästä ja läpitunkevasta katseestaan jotakin salaista, magneetista voimaa, joka lamautti hänen tarmonsa ja vähitellen hänen ruumiinsakin, ettei hän saanut enää edes ääntä päästetyksi…
Hän tahtoi maata siinä tuli mitä tuli, olla hiljaa ja liikahtamatta, vain odottaen armoniskua. Hän muisti kertomuksen valkoisen naisen haamusta, joka lähestyi kuutamossa uhrinsa vuodetta koettaen iskeä häntä vuohensarvipäisellä suurella puukollaan, ja hän mietiskeli, voisiko hän niin nopeasti ponnahtaa syrjään ja välttää iskun kuin se mies siinä kertomuksessa. Teki mieli koettaakin, mutta kuinka olikaan, niin jäi sekin koetus tekemättä.
Ontrei lattialla rupesi liikkumaan ja vääntelehti unissaan.
Hän kuunteli henkeä pidättäen.
Taas oli hän kuulevinaan tasaista huohottamista ja kun hän oikein jännitti silmiään, oli hän näkevinään huoneen nurkassa jonkunlaisen haahmon.
Uudelleen valtasi hänet lamauttava pelko, joka kuitenkin pian vaihtui kiukuksi ja raivoksi. Viha antoi hänelle voimaa, ja niin sai hän äkkiä kohottautuneeksi istumaan ja kiljaisseeksi kovalla äänellä:
— Kuka siellä? Kukaan ei vastannut.
Hän otti revolverinsa hiljaa takataskustaan, napitti takkinsa ja rupesi uudelleen odottamaan. Hän tunsi nyt olevansa rauhallisempi ja alkoi tyynesti asemaansa miettiä. Ontrei ei ollut herännyt, eikä hän itsekään ollut varma, oliko hän hereillä. Toisekseen hänestä tuntui siltä, ettei hän välitäkään, vaikka joku huoneessa olisikin, vaikka itse paholainen… Hän muisti jossain nähneensä kuvan, jossa paholainen yön pimeimmällä hetkellä, kun munkki palavimmin rukoilee salaisten syntiensä anteeksiantamusta, pitkänä nauhana pujottautuu avaimen reiästä sisään, heti sisäpuolelle päästyään laajentuakseen kauhistuneen munkin edessä kamalasti ilkkuvaksi kiusaajaksi. Olisipa nyt huoneessa sellainen peijooni…, taitaisi sydän vähän oudosti pamppailla…, karvainen otus, silmissä viheriä lieska… Ontrei se on vahvasti vakuutettu siitä, että paholainen täällä oikein maa jalassa kulkee ihmisiä viettelemässä. Jos ajat olisivat vanhat, näkisi Ontrei paholaisen varmasti, olisi nähnyt jo monta kertaa…
Hänen täytyi hymähtää näille aatoksilleen. Uudelleen rupesi häntä nukuttamaan, ja hän painautui hiljaa vuoteelleen takaisin. Etehisessä kuului joku kulkevan, koskapahan ovi narisi niinkuin sitä olisi varovaisesti avattu ja säikähdetty sen narisemisesta. Hän ajatteli sitä samaa kuin illallakin, maata pannessa, että ovi olisi pitänyt saada lukkoon; mutta kun siinä ei ollut lukkoa… pahainen linkku vain!
Minne lienevät joutuneet yöksi venäläinen tyttö ja mummo? Oli paha, kun ei tullut otetuksi siitä selkoa; voivat lähteä aamulla yksinään ja häipyä näkyvistä kokonaan. Hän muisteli tytön näköä ja tutki itseään. Mikähän tyttö oikeastaan oli? Hienot, valkoiset kädet ja muukaan muoto eivät juuri todistaneet käsin työtätekevän lähtöä. Mene tiedä, — venäläisissä oloissa tapahtuu niin paljon kummallista ja meille käsittämätöntä, siellä on niin paljon alkuperäistä romantiikkaa, lapsen uskoa ja lupauksia, ettei mitään tarvitse pitää liian outona…
Tytöstä johtui hän ajattelemaan tuota ovensuussa istunutta kaukaasialaista, komeata ja synkkää miestä. Toivoneeko jonkun matkalaisen kotipuolestaan tapaavansa, vai muutenko halunnee outoja kasvoja nähdä? Sääli. Milloin päässee lähtemään? Jos hyvinkin lienee siellä nuori vaimo tai morsian odottamassa?
Taas kävivät ajatukset yhä hajanaisemmiksi ja hän vaipui raskaaseen uneen.
— — — — —
Hän heräsi siihen, että Ontrei kosketti hänen käsivarteensa.
— Varaja, veli, varaja, sanoi hän kuiskaten.
Oven takaa kuului hiipiviä askeleita. Hän hyppäsi ylös, kun samalla ovi äkkiä temmattiin auki ja pimeästä etehisestä syöksyi häneen käsiksi mies…
Vaan elä isoni itke,Eläkä emo valita,Viere vettä veion silmä,Sisaren sinä ikänä,Vielä päästän pääramuni,Heikon henkeni pelastan.
Vaiti ollen ja silmät maahan luotuina vaelsi tuo tshainajassa ollut kaukaasialainen pitkin hämyistä kujaa kohden asuntotaloansa tuossa kylän toisessa päässä, josta valtamaantie taas lähti leveänä sarkana halki hiekkaisen maan luikertelemaan. Vastaan tuleviin hän saattoi luoda uneksivan katseen tummista silmistään, mutta saattoipa tuijottaa sivukin kohti tyhjää avaruutta, sisälle päin suuntautuvalla aatos-ilmeellä. Raskaat olivat hänen askeleensa ja hänen vartalonsa köyristynyt, mutta ei voiman tai jäntevyyden puutteesta, vaan vallalle päässeestä epätoivoisesta välinpitämättömyydestä. Mikä mies, jos hän olisi tuossa vartalonsa oikaissut, mikä ilmi, jos hän olisi antanut salaman silmistään leimahtaa!
Mutta hän oli raukea ja haluton, ja pienet pojat uskalsivat näyttää hänelle kieltään hänen ohi mentyään. Neidot katsoivat haaveillen hänen jälkeensä, sillä hänen lempensä tuntui yhtä halajamisen arvoiselta kuin autuus. Peläten ajattelivat vaimot hänen kiehtovaa katsettaan ja hänen syleilynsä aavistettua hurmaa, ynseiksi sulhoilleen muuttuivat immet sitä samaa uneksiessaan, ja vihaa hehkuivat miesten silmät tuota muistaessaan.
Hänen lempensä ei kuitenkaan esinettä ja aihetta hakenut. Vaiti hän eli ja vaelsi, eikä kylä hänen sydäntänsä koskaan voinut ymmärtää. Hän oli yksin heidän keskellään, yksinäisempi kuin orpo kotka korkealla kalliopaadellaan. Hänen sydäntään jäyti alati sammumaton tuska, joka ei sallinut hänen sieluunsa minkään tunkeutua.
Hänellä oli ikävä kotia.
Kun hän aamulla noustessaan katsoi akkunasta eikä nähnytkään kotiseutunsa lumipeitteisiä vuoria, vaan yksitoikkoisen pohjolan maiseman vaaroineen, soineen ja kankaineen, tunsi hän sydämessään kipeän piston. Kun hän illoin ulkona kävellessään näki pohjolan kalpean kajastuksen mailla ja vesillä, mutta ei etelän tuttua tulta vuorien huipuilla, tunsi hän jälleen kipeän piston sydämessään. Ja niin satoja kertoja päivässä, työssä ja levolla, alati kalvava haava rinnassa, tunnossa tuska, joka kouristi sydäntä ja nosti katkeraa, tukahtuvaa tunnetta kurkkuun. Kun hän näki Karjalan vaalean neidon, muisti hän hurjalla kaipuulla sitä tummaa kaunokaista, joka oli siellä kaukana, äärettömän, tajuamattoman kaukana. Kun hän kisakentällä syrjästä katsoi nuorison yksitoikkoista leikkiä, muisti hän kotikylänsä nuorten tulisia hyppyjä etelän lauhkeassa illassa nuotion ympärillä, jonka valossa hopeakoristeinen ja punapukuinen neito keveästi nosti siroa jalkaa…
Ah! kuinka hän ikävöi. Hän kaipasi kotiinsa niin, että hän salaa itki kuin nainen suruansa. Väliin valtasi hänet raivo ja hän etsi esinettä, johon puuskansa purkaa, mutta ei voinut tunnustaa arvoistansa löytäneensä. Ja niin vaipui hän taas välinpitämättömyyteensä ja suruiseen uneliaisuuteensa. Kun tuo outo nuori mies tshainajassa äkkiä ilmestyi hänen eteensä ja hän kuuli hänen olevan kotoisin Suomesta, niin oli hänen uteliaisuutensa ja mielenkiintonsa herännyt. Noin siis astuu vapaa mies, pitää päätä pystössä, ei ketään kumarra! Ja hän katsoi nuorukaista koko illan herkeämättä ja monet mielikuvat ja mietteet välähtelivät hänen aivoissaan.
Usein oli hän miettinyt pakoa, mutta ei ollut koskaan saanut mitään päätöstä siitä kypsytetyksi. Mihin paeta ja mitä tietä? Oudot olivat kovin nämä seudut sekä etelään että muillekin ilmansuunnille päin, ja vaikea oli hänen Suomen tai Norjan kautta mihinkään pyrkiä, kun ei osannut kieliä eikä ollut rahaa. Varmaankaan ei tuo outo nuorukainen rupeaisi hänen kanssaan mihinkään tekemisiin, sillä siitähän voisi koitua hänelle ikävyyksiä ja vastuksia? Ja jos hän pääsisi pakoon, niin sittenhän hän ei voisi koskaan palata sinne, minne hän ikävöi, kotiin. Eikö hän ollut yhtä orpo missä muualla hyvänsä kuin täällä, vaikkapa maailman vapaimmassa paikassa? Kotona vain oli hänen hyvä olla, siellä hän voisi elää vaikka orjanakin, kunhan vain sinne pääsisi… Hän oli kuin lapsi, jolla oli ainoastaan yksi hehkuva mieliteko, mutta ei voimia eikä suunnittelukykyä sitä saavuttaakseen.
Hän jatkoi matkaansa ohi asuntonsa pitkin tietä, kohti vähän matkan päässä odottavaa männikköä. Hän ei ollut huomannut, että äsken hänen kujalla mennessään tukahdutettu naisen huudahdus oli kuulunut erään talon pihalta. Naisen kasvot olivat sieltä näkyneet. Nainen oli ollut kahden vaiheella, yrittänyt jälkeen, mutta siinä samassa taas peräytynyt, taas yrittänyt, mutta sitten päättäväisesti palannut sintsiin takaisin. Sieltä oli ilmestynyt toinen nainen katsomaan kaukaasialaisen jälkeen, katsomaan tarkkaan ja oikein silmiään varjostaen. Hänkin oli sitten mennyt sisään, eikä ollut enää näyttäytynyt. Mies, jota he olivat katsoneet, oli jatkanut matkaansa ja kadonnut metsän helmaan. Ja taas oli tiellä ollut hetkinen hiljaisuutta, joskin odottavaa ja aavistavaa…
Mutta pian oli mies palannut jälleen ja silloin oli tuo ensin mainittu nainen hiipinyt aidan taakse tien vierelle hänen tuloansa odottamaan. Ja kun mies oli tullut kohdalle, oli hän hiljaa ääntänyt erään nimen. Silloin oli mies seisahtanut ja tarttunut kädellään otsaansa, ikäänkuin suuren ja äkillisen voiman valtaamana, horjahtaen hiukan, seisahtuen ja ruveten hurjin silmin ympärilleen tarkastamaan. Ja kun hänen katseensa oli osunut pihamaalla jännittyneessä asennossa odottavaan naiseen, joka oli samalla kohauttanut huiviaan, näyttäen kasvonsa, ja pannut sormensa huulilleen, oli hän taas horjahtanut, tapaillut henkeään kuin hukkuva, ummistanut hetkiseksi silmänsä, mutta syöksähtänyt sitten äkkiä kartanolle. Mutta nainen oli paennut hänen edellään sintsiin, taaskin hiljaisuutta ja varovaisuutta vaatien. Ikäänkuin muina miehinään oli kaukaasialainenkin silloin, välinpitämättömästi ympärilleen katsahtaen, hänen peräänsä pujahtanut…
Jopa joutavan lähetti,Itse lemmon lennättikin,Kiusaksi kovien miesten,Vastukseksi vaivaisien.
Kun kaukaasialainen myöhällä jälleen ilmestyi kylän kujalle, oli hän kuin muuttunut. Hän vilkaisi tutkien ympärilleen ja lähti sitten kiireesti tshainajaan.
Kujalla tuli häntä vastaan meluava joukko, joka juuri oli sieltä jäähyväiskesteistä lähtenyt. Käsi kaulassa miehet kulkivat liepein silmin katsellen maata ja yllänsä kaareutuvaa taivaan lakea. Väliin antoivat he kuulua hihkaisun ja hellämielisen laulunpätkän. Häntä he nyt kaikin ryhtyivät puhuttelemaan. "Sinä suruinen veikko", sanoivat he, "ota sinä ja juo viinaa, niin virkistyt. Mitä näin allapäin aina olet, veliseni; palvelet aikasi nöyrästi, niin jopa pääset kotiin mutson luo. Vai onko sinulla mutsoa ollenkaan? Jos ei ole, niin älä hanki, älä veliveikkoseni hanki sitä ristiä ja vastusta itsellesi, jos sielusi autuus sinulle on rakas, älä, älä…"
Kaukaasialainen sysäsi miehet syrjään, mutta seisahtui, kun näki urjadniekan saapuvan paikalle:
— Lähden kalalle metsälammelle, sanoi hän. Älä kysele minua muutamaan päivään. Hyvät kukkokalat tuon.
— Mutta jos karata aiot, veli? kysyi urjadniekka, vanha harmaaparta vakavasti. Minä virkani siitä menetän.
— Et menetä, vaikka karkaisinkin, naurahti kaukaasialainen. Mutta ellen tule kolmeen päivään, niin lähetä katsomaan sieltä itäiseltä lammelta. Voinhan hukkuakin.
— Minä luotan sinuun, sanoi ukko. Olet ollut aina rehellinen. Ja jos karkaat, niin oma on vastattavasi.
— Menkää kotia miehet, sanoi hän sitten toisille, lähtien itse vakaasti astumaan pitkin kujaa.
Mutta kaukaasialainen lähti tshainajaan.
Kun hän pääsi sintsiin, kuului kamarista töminää ja jytinää, ikäänkuin olisi siellä ollut paras paini käymässä. Hän kiskaisi oven auki…
— — — — —
Hyökkäys, jonka kuvaaminen on ollut edellisen keskeyttämänä, oli tullut niin äkkiarvaamatta, että hän aluksi suorastaan herpautui ja kaatui takaisin vuoteelleen ahdistajansa alle. Mutta tuota herpautumista ei ollut kestänyt kuin muutama sekunti, kun hän jo tunsi tarmonsa ja voimansa monenkertaisina palaavan. Hänelle selvisi siinä kamppaillessa itsetiedottomasti, että nyt oli kerrankin kysymyksessä todellinen toiminta eikä mikään haaveilu, ja raivoisena hän äkkiä riuhtaisi kuristavat kädet kurkustaan, hyökäten vastustamattomalla voimalla ylös. Kovasti voivotteleva Ontrei osoitti sangen ravakkata toimeliaisuutta tarraten terveellä kädellään ahdistajaa sääreen ja vetäen häntä takaisin lattialle päin. Niin pääsi hän ylös hankalasta asennostaan, ja hänen ensimäinen yrityksensä oli saada pieni revolverinsa esiin, mutta sitä hän ei voinutkaan. Vastustaja tuntui aavistavan jotakin sellaista, ja tarttui tiukasti häntä ranteisiin, koettaen uudelleen saada hänet kaadetuksi. Mutta nyt se oli jo turhaa. Painin ja tappelun muistot poikuuden ajoilta virkosivat tuossa hetkessä nuoren miehen mieleen, ja töytäten miestä päällään rintaan, sai hän riuhtaistuksi irti vasemman kätensä. Kun vastustaja ei sitä enää kiinni tapaillutkaan, saattoi aavistaa hänen hapuilevan puukkoa vyöltään. Nuorukainen kokosi kaikki voimansa ja suuntasi vasemmalla kädellään, jota hän käytteli yhtä hyvin kuin oikeaakin, voimainsa takaa iskun vastustajansa sydänalaan. Mies horjahti, Ontrei heittäytyi samalla hänen jalkoihinsa ja jysähtäen kaatui mies lattiaan. Samassa oli myös nuorukainen, hänen päällään, mutta ponnahti heti ylös: lämmin verivirta ja kipeä tunne käsivarressa todistivat, että mies oli saanut puukkonsa esille. Ontreikin peräytyi ja nuorukainen tempasi revolverinsa himoten tyhjentää kaikki sen piiput tuohon roistoon, joka oli näin mullistanut hänen hurskaat ja rauhalliset ajatuksensa. Mutta ennenkuin hän kerkesi saada asettaan ampumakuntoon, ja taas ylös päässyt mies ehti uudelleen hyökätä heidän kimppuunsa, aukeni ovi ja sisään ryntäsi kaukaasialainen ja hänen perässään unenpöpperöinen, isovatsainen isäntä, kannatellen housujaan ja siunaillen venäjäksi tätä jumalatonta meteliä. Vilauksessa oli seinän viereen kyyristynyt rosvo, joka nyt liian myöhään katui tekoaan, köysissä, ja arveluttavan keveästi keikkui hän kaukaasialaisen käsissä, joka sieraimet ilmaa ahmien tuntui ikäänkuin ottelusta nauttivan. Mutta vaikea on kuvata isännän ällistystä hänen nähdessään, kuka oli köysiin joutunut. Aivan sanattomana jäi hän mieheen tuijottamaan, saaden vihdoin änkyttämällä esiin:
— Sinä… sinä… sinä koiran poika!
Illalla oli hän maksanut isännälle ottamansa ruoan ja yösijan kymmenen ruplan kultarahasta. Jo silloin oli hänestä ollut vastenmielistä näyttää niin isoa ja kirkasta rahaa, mutta kun ei ollut pienempää, niin täytyi. Maksaessaan oli hän vaistomaisesti vilkaissut ympärilleen ja huomannut silloin erään punapartaisen, likaiseen mekkopaitaan puetun miehen häntä uteliaasti tarkastelevan. Heti häneen katsottuaan oli mies säpsähtänyt ja katsonut toisaalle, mutta silti oli nuorukaiseen jäänyt jotakin vastenmielistä tunnelmaa. Tuo mies oli tshainajan poloinen renki, viinanjuoja kova, jonka oli rahan nähdessään vallannut ankara ahneus. Hän se oli todellakin ensin hiipimällä saapunut matkalaisten makuukamariin, toivossa, että he olisivat riisuutuneet ja hän saanut heidän vaatteensa rauhassa tarkastaa, mutta petyttyään siinä toiveessaan, oli hän käynyt välillä vahvistusta hakemassa ja silloin puolihumalassa koettanut tätä aivan summittaista ja suoranaista ryöväystä. Hän ei ollut tahtonut ketään tappaa, eikä ollut siksi varustautunut puukkoa heti käyttämään, mutta ei ollut muutakaan keinoa tiennyt kuin käydä kiinni, kun oli ymmärtänyt Ontrein jo ajoissa havahtuneen. Sanottiin, ettei hän ollut oikein viisas, eikä luihu ja vilkkuva katse tuuheain kulmain alta juuri tavallista järjen tilaa todistanutkaan, mutta mitään suoranaisia hulluuden kohtauksia ei hänelle tiedetty sattuneen, ellei tätä nyt ollut siksi luettava.
Mutta isännän ällistys muuttui pian vihaksi. Käyttäen kaikkia kielensä monilukuisia, taitavasti, häväisevästi ja purevasti tehtyjä haukkumasanoja ihmeteltävällä sujuvaisuudella ja vilkkaudella, ja säestäen niitä silloin tällöin hyvin suunnatulla potkulla ja korvapuustilla, antoi hän miesparan ymmärtää täysin selvästi, minkä suunnattoman vahingon hän teollaan oli hänelle ja hänen liikkeelleen aiheuttanut. Mitä nyt kannatti enää yrittääkään majatalon pitoa, kun oli tehty ryöstön ja murhan yritys hänen talossaan? Kukaan ei tietysti uskaltaisi astua sinne jalallaankaan, peläten, että se oli murhaluola. Ja isäntä repi tuon tuostakin tukkaansa yrittäen jopa kaksin käsin haroa haiveniaan, ellei housujen putoamisen uhka olisi saanut aina äkkiä hänen toista kättänsä tukasta liitinkiin. Niin torui tuo punanenäinen isovenäläinen, valitellen todellakin hyvästä sydämestään sitä harmillista ja surullista onnettomuutta, jonka täten oli hänen talossaan täytynyt arvoisille Suomen vierahille tapahtua.
Nuorukainen oli temmannut ikkunan peiton pois ja tarkasti haavaansa kädessään. Se oli mitätön ja nenäliinallaan sitoi hän sen kaukaasialaisen avulla helposti. Sen tehtyään tarttui hän pelastajansa käteen puristaen sitä lujasti ja kiittäen häntä sydämellisesti avusta. Nyt, ensimäisiä kertoja elämässään, tunsi hän todella elävää tarvetta olla kiitollinen, ja oli samalla ylpeä siitäkin, että oli miehen tavoin esiintynyt tuossa vaarallisessa kohtauksessa. Vaarassa onkin jotakin viehättävää, johtui hän itsekseen ajattelemaan, jotakin, joka panee toimimaan miehessä voimia, jotka tavallisissa oloissa eläen kokonaan uinuvat salattuina. Esteitä ja vastuksia voittaen kenties saavutetaan paljoa suurempi elämän nautinto kuin alituisessa rauhassa ja ruusuisessa onnen paisteessa eläen?
Mutta Ontrei oli aivan suunniltaan. Nurkassa höpisi hän lakkaamatta hospotiaan, aina lyöden otsaansa lattiaan ja vuodattaen runsaita kyyneliä. Nyt jälkeenpäin oli hänelle selvinnyt vaaran koko suuruus, jota hän ei äsken potrasti ja pelottomasti nuorempaansa auttaessaan ollut joutanut ajattelemaan. Mitä aikoi Jumala lähettäessään heille tällaisia koettelemuksia, mikä synti oli heidän sovitettava, kun sallittiin murhamiehen käydä heidän kimppuunsa? Säikähtäen huomasi ukko jo rupeavansa tässä Luojan töitä ja järkkymätöntä maailman johtoa arvostelemaan, ja sai siitä yhä uutta syytä huokailla ja pomiloida. Kohta kuitenkin rupesi hänen huomionsa kiintymään rosvoon ja hänen isäntäänsä.
Mies oli kerrassaan surkean näköinen. Sidotuilla käsillään koetti hän suojella itseään isännän korvapuusteilta, itkien ja anoen armoa. Hänen vaatteensa olivat repaleiset, tukka ja parta takkuiset ja auenneesta kaulantiestä näkyi laiha ja likainen rinta. Hartiat olivat köyryt, jalat laihat kuin tikut ja sormet paljasta luuta. Syvä sääli valtasi Ontrein. "Oi ristiveli", sanoi hän osanotolla, "mikä saattoi sinutkin niin syvälle synnin tielle vaipumaan, mikä sai unohtamaan ne opetukset, joita sinunkin osaksi on tullut? Onko köyhyytesi niin suuri, että olit pakotettu anastamaan toisen omaa?" Ja Ontrei nousi ja meni miestä lähempää katsomaan, estäen isännän lyönnit. Kuunneltuaan isännän valituksia hetkisen meni hän sitten matkatoverinsa luokse ruveten käsiään levitellen pyytävällä äänellä selittämään jotakin. Aluksi ei nuorukainen näyttänyt häntä kuulevan, sillä siksi suurella mielenkiinnolla seurasi hän kaukaasialaisen hiljaisella, mutta kiihkeällä äänellä tekemiä esityksiä, mutta sitten hän havahtui ja ymmärsi Ontrein asian. Ukko pyysi, ettei miestä jätettäisikään poliisille, vaan annettaisiin koko tapahtuman jäädä sikseen, kun ei siinä kuitenkaan ehtinyt mitään suurempaa onnettomuutta tapahtua. Siten säästettäisiin isännältäkin, joka oli asiaan aivan syytön, suuri vahinko. Mies ei voinut olla täysijärkinen, senhän näki selvään, vaan vähämielinen onneton, joka kaipasi jokaisen kristityn erikoista osanottoa. Ei tiedä, mitä Jumala tälläkin teolla on tarkoittanut? Ehkä aivan erikoisia ja elämällemme tärkeitä seikkoja? Armahtakaamme siis miespoloista.