Lintu lienee kuullut jotakin, koskapa se käännähti ulapalle päin ja seisahtui kuin kuuntelemaan, tarkkaavaisesti kurottaen kaulaansa. Silloin hän laski nuolensa viuhahtaen menemään.
Hän oli aivan kuulevinaan, kuinka se iski lintuun siihen kaulan ja hartioiden rajaan, ja tämän näkevinäänkin, vaikka ei linnun silmänräpäyksessä lentoon kohotessa ehtinytkään päästä aivan varmaksi, miten sattui ja mihin nuoli meni. Omituiselta hänestä tuntui, että se lähti lentoon niin vapaasti, vaikka hän aivan varmaan luuli ja uskoi siihen sittenkin osanneensa. Jousi kädessä hän jäi sen lentoa seuraamaan.
Omituista. Hän oli ennenkin nähnyt, että siipeen haavoitettu lintu, joka ei enää kyennyt lentimiänsä täysin hallitsemaan, kuolemantuskassaan umpimähkään lyöden saattoi joskus kohota suoraan ylöspäin, kunnes kuolema tapasi ja pudotti alas lähtöpaikkaan, mutta tällaista kohoajaa hän ei silti ollut koskaan nähnyt eikä mahdolliseksi aavistanut. Joutsen nousi nousemistaan kohtisuoraan yhä korkeammalle, kunnes siitä ei enää näkynyt muuta kuin pieni valkoinen pilkku. Ja siellä korkealla viileällä taivaalla sattuivat siihen auringon säteet vaaran takaa, kullaten sen ihmeellisen kirkkaaksi pisteeksi. Kuta kauemmin hän hämmästyksissään sen kulkua seurasi, katsoi niin, että silmät sumenivat, sitä kirkkaammalta se näytti loistavan; lopulta oli se kuin kiintonainen tulipilkku tuolla taivaalla. Niin, ellei olisi ollut niin valoisa, olisi hän ollut valmis uskomaan, että tuo autereen sinestä loistava nasta olikin kesän kaunis tähti, joka rauhallisessa yössä loisteli allensa inehmojen maailmaan.
Mutta tähti se ei tietenkään ollut, vaan se oli se joutsen, joka keski-yön auringossa kuvasteli silmään niin omituisesti. Ihmeellinen tapaus tämä olikin. Hän meni rantaan katsomaan nuoltansa, jonka oikisuunnassa, jos se ei lintuun sattunut, piti olla veden pohjaan kiinni tarttuneena, sillä niin matala siinä paikassa oli. Mutta ei siellä mitään ollut, ei vaikka kuinka olisi hakenut, ei edes höyhentä veden pinnalla kellumassa. Omituinen oli tämä tapaus, aivan erikoinen, ja hänestä tuntui kuin olisi hän sittenkin ollut kuin lumoissa. Hän palasi katsomaan saarta tarkemmin. Ei siellä ollut mitään nähtävää, ellei ota lukuun sileätä ruohokenttää sen keskellä, riippakoivut ympärillä kauniina aitauksena. Ruoholla kasvoi päivänkukkaa ja kissankelloa, ja koivujen alta tuntui kielon vieno tuoksu.
Kotiin hän läksi saaresta, mieli omituisesti vangittuna. Mitä lintua oli hän ampunut? Oliko jumalien lintuun nuolensa lähettänyt? Tai Tuonen?
Häntä värisytti. Miksi ammuinkin?
— — — — —
Niinkuin olisi äkillinen tuho kaiken elollisen näiltä seuduilta hävittänyt tästä salaperäisestä tapauksesta alkaen, niin olivat tyhjät sen jälkeen pyytömiehen ansat, satimet ja katiskat. Vaikka hän olisi pannut liikkeelle kaikki taitonsa ja virittänyt ritansa kaikkien sääntöjen mukaan, niin aina lensi lintu ohi ja saalis sivusi. Jos hän milloin lähetti nuolensa, niin vei sen syrjään joku pahansuopa oksa tai oli hän tullut ampuneeksi metsän naavapartaista pökkelöä. Ja mikä ihmeellisintä, hänen nuolensa katosivat aina, melkein joka ammunnalta, niin että olisi melkein luullut kademielen ne taiteensa hänelle kiusaksi noukkivan. Hänen täytyi vuolla yhä uusia ja hänen kärkensä rupesivat loppumaan. Pian hän ei uskaltanutkaan enää rautakärkisillä ampua, peläten kadottavansa ne kaikki, vaan koetti puukärkisillä itselleen ravintoa kolkata.
Ja sama oli asia vesillä. Vaikka hän olisi kuinka hyvältä näyttävään paikkaan katiskansa tehnyt, niin eipä kalan nimeä ansaitsevaa niihin juuri osunut; koko järvi näytti äkkiä käyneen kalattomaksi. Ja hänestä tuntui, että joka kerta kun hän yritti järvelle, nousi selällä niin oudostuttavan äkeä vihuri, että se usein oli heittää hänen vähäisen purtensa kumoon. Ja siellä missä aikaisemmin oli alati näkynyt narisevia ja juttelevia sorsia ja telkkiä, sieltä olivat nekin kuin pakoon lähtien kokonaan kadonneet. Sen kaiken oli hän huomaavinaan.
Ja muutenkin tuntui hänestä kuin olisi nykyisin aina ollut päivä pilvessä ja aurinko loistanut murheellisen valjusti, milloin se pääsi vähänkään näkyviin. Alakuloista hänestä kaikki oli ja hän olisikin muuttanut pois koko seudulta, sillä hän huomasi, ettei hän siellä voinut kauempaa olla, eipä edes elääkään, — ellei outo uteliaisuus, suorastaan himo päästä tuosta linnusta selville, olisi häntä siellä pidättänyt.
Alussa oli hänestä tuntunut tällä seudulla kaikki niin lupaavalta, eikä hän voinut ymmärtää, mistä äkkiä tällainen muutos oli aiheutunut. Mutta sitten hän kerran nälissään ja väsyneenä kotikoivunsa juurella levätessään ja järvelle tuijottaessaan tuli taas ajatelleeksi tuota kesällistä joutsenen ampumistaan ja silloin lennähti aavistus hänen mieleensä: ehkä kaikki johtuikin siitä! Ehkä hän teollaan oli saavuttanut kaikkien tämän seudun jumalien vihan, ehkä häntä vainosi haltiain leppymätön kostonhalu. Paljon oli sellaista tapahtunut hänenkin kuultensa, ja siksi juuri olikin niin tärkeätä uhreilla ja lepytyksillä hankkia itselleen kunkin paikan haltian suosio.
Hän mietti asiaa ja tunsi arkuutta ja pelkoa mielessään. Hänen olisi pitänyt runsailla uhreilla saada takaisin vihastuneen haltiaväen suosio, katua ja kaikin tavoin heille mieliksi elää. Luopua tutkimasta tuota salaisuutta, jättää outo uteliaisuutensa, ja heittää "kolmen puuttuvan sanan haku". Mutta samalla kuuli hän rinnastaan toisen äänen kehottavan uhmaan ja uppiniskaisuuteen:
— Älä alistu, vaan hae arvoituksen ratkaisu. Tuhoa se joutsen, sillä sen on tämä kaikki alkua. Se olikin Tuonelan lintu kesä-yön retkellään, ja on nyt liitossa kaiken haltiaväen kanssa sinut tuhotakseen. Älä anna jälkeen, vaan pidä puolesi. Hae vastaus sielusi aavistukselle, joka povessasi on syttynyt, niin pääset selville elämän arvoituksesta. Sinä voit sen tehdä, sillä olethan jo nähnyt Tuonelan joutsenen, jonka käsittäminen on kaikkien ongelmain ratkaisu.
Mies katsahti varoen ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan nämä salaiset kehotukset. Ääni hänen sydämessään jatkoi houkutteluaan. Ja hän tunsi äkkiä omituista riemua, uhman ja epätoivoisen päätöksen tuottamaa tyydytystä. Veneeseensä kantoi hän kaikki kapineensa ja vähät ruokavaransa, hijoi viimeiset nuolensa teräviksi, tarkasti jänteensä ja läksi vesille pienellä purrellaan. Hän tahtoi löytää tuon salaperäisen linnun, tuon tuntemattoman kademielen, joka oli riistänyt häneltä eräonnen. Kostaa hän tahtoi ja päästä selville, mikä oli tuo ihmeellinen ilmestys ollut. Hän käänsi kokkansa kohti virran suuntaa, sinne, jossa arvasi tällä suurella vedellä olevan laskutiensä ja jossa hän ei vielä ollut käynyt; ehkä se asuikin siellä jossain tuntemattomien vesien ja virtain vieremillä.
Ja hän tunsi samalla, kuinka outo tunne, kuin ikuisen yön hämäryys, olisi peittänyt hänen sielunsa. Soittona sieltä kaikui vain: Tuonelan joutsen!
Tämä olikin jo syksyisempää aikaa, jolloin illat nopeasti pitenivät ja järven aalto nousi synkeällä ja ärjähtävällä ilmeellä. Metsän suhinassa ei ollut enää kevään hilpeää sointua, vaan kumeaa kuoleman pelkoa. Raskaasti huokui se tuulen alla, väsyneenä syvään sen vihaisten puuskien edessä taipuen, ja sade lankesi kuin synnin rangaistuksena, vaan ei kevään virvoittavana kasteena. Alakuloista oli, yksinäistä suunnattomassa erämaassa, joka oli vielä vain ihmisten takamaina. Kun katsoi kauas pimenevälle ulapalle, jossa näytti käyvän vimmattu taistelu elämästä ja kuolemasta, karsi vilu ja turvattomuus ruumista.
Mutta tuo yksinäinen järvellä soutaja ei näyttänyt huomaavan syksyn tuloa, vaan matkasi alati pitkin ulapoita. Ei ollut enää sitä lahtea, sitä niemen kainaloa ja salaista poukamaa, jota hän ei ollut tutkinut ja mieleensä painanut. Hän kalasti ja metsästi vain niukimmaksi toimeen tulokseen, sillä tuon ihmeellisen arvoituksen selville saaminen oli hänellä nyt pää-asiana. Hän oli laihtunut ja kalvistunut, hänen sorea muotonsa oli riutunut ja hänen silmiinsä oli tullut outo kiilto. Hän oli ryhtynyt taisteluun suunnattoman mahtavia voimia vastaan, omia jumaliaan hän oli ryhtynyt uhmaamaan, ja oli syventynyt siihen taisteluun kokonaan. Ei hän enää vanhoja uhrejaankaan toimittanut, vaan alati vain himosi nähdä kesällisen näkynsä ihmeellistä lintua. Sitä hän alati ajatteli ja sen hakemiseen veti häntä sisäinen, salainen ja voittamaton halu. Usein hän näki unta linnusta, miten se kultaisena kavahti siivilleen ja lähti nousemaan; yhä ylemmäksi se taas kohosi, sinne ihanaan kirkkauteen, jossa auringon säteet siihen sattuivat; tuolla se jo oli kiiltävänä pisteenä ja sydän itki sen menoa, kunnes se näyttikin sinne paikalleen asettuvan. Ja kun sitä kauemmin katsoi, niin olikin se tuosta alakuloisesti suhisevan männyn oksien välistä tuikkiva öinen tähti, joka viittoi sieltä ijankaikkisuudesta tänne katoavaisuuteen. Täytyi nousta väristen havuvuoteelta taas ja lähteä kulkemaan, mennä jälleen vahtimaan, eikö vielä kerran ilmestyisi todella ihana näky.
Kerranpa oli hänen verensä jo jäähtyä ja hän luuli jo ratkaisun hetken tulleen. Se oli synkkänä iltana, jolloin taivas pimeni kuin jumalien vihasta. Kun hän siinä synkeydessä huopaili hiljaa pitkin hänelle outoa salmea, näytti hänen vaaniviin silmiinsä äkkiä kuvastavan tuosta edestä pimeän rajasta jotakin valkoista. Vihdoinkin. Hän huopaa lähemmäksi, varaa jousen saataville ja herkeämättä vartioitsee outoa näkyä. Se on joutsen. Se on tavattoman suuri joutsen, se on outo kerrassaan, ja vihaisesti tuntuvat sen silmät pimeästä vastaan välkähtävän. Hän tuntee verensä kihelmöivän suonissa, tuntee sydämessään outoa kouristusta, mutta ei pelkää. Jouseensa hän tarttuu ja varaa terävimmän nuolensa valmiiksi lähettääkseen sen oudon linnun niskaan.
Tuossa se tuleekin yhä lähemmäksi ja hän jo jännittää asettansa. Mutta silloin hän ikäänkuin kauhusta jäykistyy, sillä hän on huomaavinaan linnussa jotakin outoa: eikö näykin sen selästä ikäänkuin nuolen varsi? Se on hänen nuolensa, joka yhäkin siinä törröttää. Hänen lihaksensa herpoutuvat hetkeksi eikä hän saa joustaan nostetuksi. Silmissä pimenee, vene heilahtaa oudosti ja kun hän jälleen pääsee tasapainoon, on lintu kadonnut. Oliko se lentänyt pois, vai oliko uinut johonkin varjoon, sitä hän ei voinut sanoa. Aivan kiihkon vallassa palasi hän leiripaikalleen.
Tuli sitten se aika, jolloin linnut muuttavat pois etelän maille. Pitkin jokia ne alkavat hiljalleen laskeutua alas merta kohti, jossa sitten salaisissa parvipaikoissaan pitävät syyskäräjänsä ja lähtevät pitkälle matkalleen. Lintujen mukana lähti hänkin purrellaan alas virtaa solumaan. Ja silloin tapahtui taas se ihme, että hän näki tuon satulintunsa.
Se ilmestyi hänen eteensä siinä paikassa, jossa joki tekee äkillisen mutkan ja samalla kivan kosken. Vesi syöksyy hurjalla vauhdilla kohti kallioseinää, joka pystysuorana kohoaa mutkan perukasta sen eteen, kimpoaa siitä valtavana kuohuna takaisin ja jatkaa matkaansa kiukusta ärjyen. Juuri kun Onto saapui kosken niskalle, pilkisti kuu esiin pilven takaa valaisten koko erämaan oudolla ja kaamealla valollaan. Kun katsoi kosken niskasta alas, saattoi nähdä alhaalla aaltojen hypähtelevän kuin keijukaisten ja valkean vaahdon silloin tällöin kimallellen pärskähtävän ilmaan. Virta suoltui eteenpäin sileänä, mustana ja kiiltävänä kuin käärme, heijastaen pinnastaan ihanasti öisen valaistuksen. Rannoilla vartioitsi korpi kolkkona ja valittavat äänet keskustelivat öisellä hetkellä. Ei Onto tuntenut koskea eikä mutkaa siellä alempana, vaan viiletti purrellaan huolettomana. Ja juuri siinä, missä veden sileys ensi kertaa murtui putouksen vaahdoksi, ilmestyikin hänen eteensä kuutamoon se samainen ihmelintu. Se keinui siinä keveänä kuin vaahtokupla ja selvästi saattoi nähdä nuolen varren sen selässä; surullisina loistivat sen silmät ja oli kuin olisi jonkunmoinen lahopuun hehku sitä ympäröinyt.
Outo kiihko silloin taas valtasi hänen mielensä. Vapisten otti hän jousensa esille ja lähti viilettämään purttaan tuota lintua kohti. Väkevintä valtavettä se pitelikin, luistaen keveästi alas kosken jyrkännettä. Kuta vikevämpään vauhtiin Onto huopasi venostaan, sitä nopeammin kiiti eteenpäin myös lintu. Ja nyt huomasi Ontokin virran vauhdin ja suunnan, sekä ankaran, kalliosta toisaalle kimpoutuvan vuolteen. Mutta vielä hän ei siitä välittänyt, sillä hänen oli ensin ratkaistava taistelunsa.
Kuin ilkkuen keinui se tuossa hänen edellään. Väliin se oli jo niin lähellä, että hän osoitteli jousellaan, mutta silloin sen peitti joku hypähtävä aalto tai rannan varjo, ettei hän saanut mielestään kohti osumisen tuntoa käteensä ja hermoihinsa. Ja suoraan kalliota kohti mentiin aivan valtaisella vauhdilla, mentiin niin voimakkaasti, että hänen täytyi ruveta kääntämään enemmän huomiota purtensa ohjaamiseen.
Mutta se oli myöhäistä. Vaikka hän olisi kuinka huovannut, ei hän enää saanut venettä valtoihinsa, vaan vei sitä virta kallioon. Ja valkoinen olento tuossa välkehti keinuen hänen edessään. Nähdessään kaikki ponnistuksensa turhiksi jäi hän toimettomana sen leikkiä seuraamaan, kun se kuutamon loihtuvälkkeessä siinä aallolta aallolle hurmaavasti liukui. Muutaman sekunnin kuluttua, samalla kuin lintu katosi hänen silmistään, rysähti vene kallioon pirstaleiksi.
Tahdottomana painui hän veteen ja tunsi, kuinka voimakas virran vuolle lähti häntä viemään alaspäin. Pehmeät ja suloiset kädet kannattelivat häntä, hän näki ihmeellisiä näkyjä, joissa ihanat vedenneidot vallitsivat ja hän vaipui mieluiseen uneen. Kaukaa rupesi kuulumaan kaunista soittoa, joka tuntui lievittävän hänen surunsa ja tuskansa ijankaikkisesti ja tuovan hänelle sen rauhan, jota hän oli halunnut…
— — — — —
Kauhea vilu puistatti hänen ruumistaan, kun hän heräsi tainnoksistaan suvannon rannalla kosken alapuolella. Virran väkevyys ei ollut sallinut hänen upota, vaan oli vilauksessa vienyt hänet kosken alle, jossa voimakas kostevirta oli heittänyt hänet rannalle matalikolle. Ihmeissään pelastuksestaan uskoi hän nyt, ettei tuo outo olento hänen lopullista tuhoaan tahtonutkaan; oli vain halunnut häntä rangaista hänen ajattelemattomasta teostaan ja kehotti häntä alistumaan kohtaloonsa salattuja hakematta; se oli nähtävästi pyhä olento, tämän maan haltia, joka saattoi ottaa minkä kuvahisen hyvänsä. Tai saattoipa olla Aallotar itse, Vellamo, tai joku pieni veden neito. Hänen sydämensä valtasi rajaton kiitollisuus ja halu saada kiitollisuutensa esille tuoduksi. Elämänhalu palasi ja hän nousi varaamaan itselleen toimeentulon mahdollisuutta kaikilla niillä keinoilla, jotka taitavalle erämiehelle huonoimmassakin tilassa ovat tarjona. Elää hän tahtoi, vartioida tässä suvannon rannalla, sattuisiko hänelle vielä kerta se armo, että saisi kiittää ja palvoa tuntematonta haltiaa, joka näytti korvaavan pahan hyvällä. Jos tahdottiin, niin hän alistui, mutta ehkä armosta hänelle annettaisiin vastaus sielun etsivään tunnelmaan…
Metsämajan hän siihen itselleen rakensi ja rupesi viettämään pitkää talvea. Ja ihmeellistä: taas oli viljaa hänen polullaan, riistaa jaloa ylen äijä, ja helposti juoksi se hänen pyydyksiinsä. Hän huomasi metsänkin väen itselleen leppyneen ja oli siitä onnellinen, sillä anteeksi-saannin varmuus tuottaa aavistamattoman rauhan taistelleeseen sydämeen. Lepo sielun ja ruumiin jännityksen jälkeen teki hänelle hyvää ja hän tunsi taas palautuvansa entiselleen. Kuitenkin ainoastaan ruumiiltaan, sillä hänen sielunsa oli kokonaan toinen. Hän ei elänyt enää itselleen, vaan tuolle oudolle haaveelleen, jota hän piti toivonaan, päämääränään ja jumalanaan. Se täytti hänen mielensä kokonaan.
Ja sattui sitte kerta, että suuri Suvannon sulho matkasi pitkin jokea mahtavan seurueen kanssa sotaretkelle meren rannalle. Nähdessään metsäsaunan rannalla käski hän tarkastaa, mikä on asukas näillä inhoilla mailla. Ja hänen eteensä tuotiin Onto, taas solakkana ja voimakkaana, muoto sorja, silmissä ihmeellinen loiste.
— Mi olet sinä miehiäsi?
Ja Onto kertoi kohtalostaan, siitä, miten hän oli tuosta kesä-yöstä alkaen, jolloin hänellä oli ollut ihmeellinen näkynsä, taistellut tuon ainoan ajatuksen ja haaveen kanssa yötä päivää, miten hän oli koko elämänsä suunnannut ja uhrannut tuon arvoituksen ratkaisemiseen. Hän kuvasi, kuinka se joka hetki valtasi hänen sydämensä sanoin kuvaamattomalla tenholla ja ikävällä ja kuinka hänen koko elämänsä oli siitä riippuva. Hän olisi tahtonut saada tuon haaveensa silmin nähtäväksi, ikäänkuin ruumiillistutetuksi, sellaiseksi, että se ei enää olisi hänelle arvoitus, vaan ijäisen rauhan, onnen, kauneuden ja nautinnon lähde. Mutta hän ei ollut siinä ainakaan vielä onnistunut, ja luoja tiesi, onnistuisiko koskaan…
Oudostuen oli häntä kuunnellut ja katsonut mahtava tietäjä. Kaikki kuultuaan loihe hän lausumaan:
— Sinä olet Tuonelan joutsenen ampunut; kostoksi siitä on se pannut sydämeesi tämän omituisen kaihon, joka kalvaa sinua kuolemaan saakka. Sinä haet elämän ja kuoleman sanoja, mutta et niitä löydä. Kerran löysin ne Vipusen vatsasta… Ne on ne kolme sanaa…
Ja Suvannon sulho läksi joukkoineen eteenpäin; koko luonto iloitsi, kun hän laski laulellen vesiä, soiton raikuessa hänen lumokanteleestaan. Kauaksi jäi sitä Onto kuuntelemaan.
Salaperäisiltä tuntuivat hänestä mahtavan tietäjän sanat: "Sinä haet elämän ja kuoleman sanoja." Mitä ne olivat? Niitäkö hänen sydämensä etsi? Mistä löytäisi hän nämä sanat, joitta hän tiesi perikatoon joutuvansa? Mitä hänen piti tekemän? Hän muisti sankari Lemminkäisen kuolleen sen johdosta, ettei tiennyt umpiputken sanoja. Oliko hänenkin nyt kuoltava siksi, ettei löytänyt näitä elämän ja kuoleman sanoja?
Hän tuli kovin murheelliseksi ja kaatui sammalvuoteelleen sairaana, sieluntuskiensa runtelemana.
Loveen langenneen tavoin näki hän ihmeellisiä näkyjä horrostilassaan. Hän oli onnellinen ja kaikesta selvillä, ikäänkuin olisi hän nuo salaperäiset sanat löytänyt. Hän olikin niin kuin olisi hän ne tiennyt, vaikka ei saattanut sanoa, mitä ne olivat. Mutta kaukaa oli hän kuulevinaan äänen, joka häntä rohkaisten lohdutti ja kehotti. Luokseen se häntä kutsui.
Toivorikkaana astui hän majastaan taas taivasalle, kuulosti siinä ja läksi kulkemaan suvannon vartta koskelle päin, sen kallion laelle, jota vastaan hänen veneensä oli pirstoutunut.
Kevättä oli aika. Uupumattomana kaikui lintujen laulu taas kaikkialla, touhuisena puuhaili tuuli nuoren metsän kimpussa, joka jälleen leikillä antoi vetreätä tukkaansa hulmuuttaa. Ilmassa oli tuo virkistävä ja nuori tuntu, joka tekee kevään niin ihmeelliseksi. Suurin parvin matkasivat vesilinnut vanhoille pesimämailleen.
Hän kulkee, katse kiinnitettynä avaruuteen. Mitä hän siellä näkee? Se nostaa hymyn hänen huulilleen ja antaa loisteen hänen silmilleen. Hänen huulensa avautuvat kuin jotakin ihastellen puhutellakseen, kuin anoakseen tai kiittääkseen, ja hän kohottaa kätensä ikäänkuin kurottaen ottamaan jotakin. Se väistyy hänen edestään alati, hän ei saavuta sitä, vaikka kuinka huutaisi hän sitä odottamaan. Yhäti hän kulkee sen jälessä aina kalliolle saakka, eikä huomaa muuta. Tuolla väikkyy se taas hänen edessään tuo ihana näky, tuo arvoituksen ratkaisu, joka valtaa sydämen voimakkaalla intohimolla. Hänen täytyy saada se kiinni, täytyy päästä tietämään elämän ja kuoleman sanat, ja hän astuu edelleen haaveensa jälessä, katse omituisella ilmeellä kiinnitettynä avaruuteen. Huulet avautuvat taas kuin rukoukseen, silmissä loistaa kyynelöivän pyytävä katse, hän nostaa kätensä kohti korkeutta ja putoaa kohisevan kosken helmaan…
* * * * *
Ja nyt otti Aallotar Tuonen linnun hänelle lupaaman sulhasen, joka oli häntä vastaan niin paljon rikkonut, mutta joka oli sen kaiken sovittanut. Sillä järkähtämättömän uskollisesti oli hän koettanut etsiä selitystä sille oudolle kaipuulle, joka teon johdosta oli hänen sydämessään herätetty, tullen niin elämänsä pyhimmän aatteen uhriksi. Ja jumalat olivatkin hänelle suosiollisia, hänelle kuten kaikille hänen kaltaisilleen etsijöille: ne antoivat hänen lopulta löytää nuo salaiset sanat, vaikkakin vasta kuolemassa. Sillä selvään näki, kun Tuonen virta hetken kuluttua antoi ylös kuolleensa, vainajan onnellisesta ilmeestä, ettei hänelle enää ollut mitään salattua, vaan oli hän saavuttanut täydellisen vastauksen kysymyksiinsä, saanut ihanat sanat salasta ilmi. Ja monta etsivää oli tuleva hänen jälkeensä, niinkuin oli ollut häntä aikaisemminkin, sieluja, joiden kohtalona on alati pyytää ratkaisua ristiriitaisuuksilleen ja ongelmilleen. Mikäli he ovat itselleen ja päämäärälleen uskollisia, sikäli he onnistuvat ja saavat rauhan, ellei ennen, niin ainakin kuolemassa.
Mutta kerrotaan, ettei Kalevan kansa ikinä joutsenta ammu, sillä se on pyhän virran aavelintu, taivaisten unelmien vertauskuva.
Ohoh kullaista kyläistä,Maan parasta paikaistani!Nurmet alla, pellot päällä,Keskellä kylä välillä,Kylän alla armas ranta,Rannassa rakas vetonen.
He olivat jättäneet lännen puolelle Rukajärven suuren kylän, jossa sanottiin olevan sata taloa ja josta parhaat miehet ovat Piiterissä "torgovoimassa", Hiisjärven pienen kylän vanhauskolaisine asukkaineen, ja vielä Kompakan kokoliaan paikkakunnan. Lukemattomien vaivain ja vastusten läpi, joista pienin ei ollut pilvenä poutaisilla kankailla pörräävä paarmain ja soilla inisevä sääskien ynnä muun "tshakan" tuottama kiusa, olivat he niin vihdoin saapuneet Koivuniemen sievään kylään samannimisen hymyilevän järven länsirannalla. Ja oli heidän aikomuksensa nyt, kun ei enää nähtävästi tarvinnut mitään pelätä, viettää kylässä muutama lepopäivä ankaran matkan jälkeen. Kaukaasialaiset päätettiin ilmoittaa nuoriksi ruotseiksi, jotka eivät ellennä eivät livviä eivätkä lappia, ainoastaan venäjää jonkun sanan.
Varovaisuuden vuoksi pistäytyi kuitenkin nuorukainen aluksi yksin kylään, katsomaan parasta taloa, johon kulkijan on Karjalassa aina viisainta mennä. Vainiolla kylän laidassa työskentelevä vaimo neuvoi häntä silloin Titoffin taloon, jossa otettaisiin hyvin vastaan.
— Jos vielä "kodavävyksi" ottanee, kun sinä noin kaunis briha olet.
Näin tuo verevä nainen siinä jo leikkiäkin laski. Nuorukainen hymähti ja läksi käymään Titoffin talossa. Hämärässä skitsissä tuli vastaan erinomaisen terveen ja reippaan näköinen, täyteläinen ja varrelta sorja neito, joka lapsen tavoin heti iloisella hämmästyksellä ehätti kysymään:
— A mistä sie, velli, olet, a kuhun sie menet?
Ja samalla hän ikäänkuin varaten tarttui pirtin oven rivasta kiinni, että pian pääsisi puikahtamaan sisään, jos tuo vieras ja tumma nuorukainen aikoisi leikillä kiinni kaapata. Mutta kun tämä ei ruvennut vallattomaksi, vaikka tunsikin siihen aivan kiusallisen hyvää halua, vaan vakavana tiedusti asuntoa ja ruokaa, helähti tyttö nauramaan ja vastaamaan:
— A ei ole niin ketä koissa. Mie varajan ja taaton haen.
Hänen ruskeista silmistään loisti suloinen hyvyys ja iloisuus, ja hänen pukimistaan näki, että hän oli ainoa ja lemmikki. Keveästi ja sirosti, suloudella, jota harvoin näki samassa asemassa olevissa suomalaisissa maalaistytöissä, hypähti hän ulos. Nuorukainen meni perässä ja näki tytön vuonan vilkkaudella hilpaisevan pellolle, jossa tietenkin taatto ja maammo olivat työssä.
Ja kun hän sitten Ontrein ja muiden kanssa tuli kujaa pitkin takaisin, seisoikin jo pihalla pitkä ja mustapartainen mies, vaatimaton vaimo vähän taampana. Mutta sintsin ovelta katsoi hymyillen ja iloisena tuo äskeinen rakastettava tyttö, Houdi nimeltään joka olikin.
Hän oli jo kertonut asian ja kun tultiin lähemmäksi, levitti Titoff kätensä leveään, sydämelliseen, isälliseen tervetuloon. Hän veti päätänsä hiukan taaksepäin, hymy levisi hänen kasvoilleen, tumman parran välistä rupesivat loistamaan valkeat hampaat ja hän oli siinä hurstipaidassaan ja virsuissaan kuin miehuus ja hyväntahtoisuus.
— Terve, veli, sanoi hän. Terve, uudisti hän kaikille, pelkäävälle neidolle, suoraselkäiselle kaukaasialaiselle, nöyrälle Ontreille ja hänelle. Sisään hän vaati käymään, levähtämään ja tshaijua juomaan. Sanallakaan ei hän kysynyt, kuka ja mistä sekä millä asialla, sillä hän tiesi siitä kyllä tiedon saavansa sitten kun suu ensin on avattu ja kädet pesty.
Mutta Houdi jää hämillään katsomaan vierasta neitoa, jolla tosin on hänen maansa puku, mutta joka ei ymmärrä hänen kieltään. Molemmat unohtuvat he katsomaan toisiaan, kunnes naisellista läheisyyttä tuntien vaipuvat toistensa kaulaan tervehtimään. Muukalaisen neidon sydäntä virkistää tavata omaa sukupuoltaan ja varsinkin tätä vetreätä impeä, jonka näkö on kaikille ilonsanoma.
Vaitiollen ja hiljaisena käy Titoffin puoliso vieraitten jälkeen pirttiin, jonka ovi pian heidän jälkeensä sulkeutuu.
— — — — —
Kylä on, kuten sanottu, järvensä länsirannalla, melko aukealla, entisen hiekkaperäisen kangasmaan loivalla rantarinteellä, joka aikain kuluessa on ruvennut hiukan ruohottumaan. Talot ovat kaikki yhdessä rivissä, päädyt järvelle päin, joiden editse kulkee kylän tie. Sen toisella puolella rannassa ovat pienet saunat ja verkko- sekä nuottatalaat. Ja siitä aukeaa sitten laaja hietikko sekä aava ulappa. Se kimaltaa tuossa rasvatyynenä, paikoin kultana, paikoin harakansulkaan vivahtavana punasinervänä. Ja saunain ovesta pullahtelee rauhallisesti taivaalle makean löylyn hajuista savua, siellä täällä askartelee avokaulainen nainen ja pikkupoikain mekastusta kuuluu illan kirkkaassa ilmassa. Kaukaa kantautuu kisakentältä käsiharmonikan ääni. Onhan lauantai-ilta ja sen suloista tunnelmaa ja odotusta, lepoa ja rauhaa kaikki täysi.
Titoffin talo oli maan tavan mukaan rakennettu koiran kaulalle pyöreäksi kolotuista hirsistä. Ikkunat olivat pienet ja korkealla rivissä pitkin päätyseinää. Vuorilaudat olivat koristetut lohenpyrstömallilla ja muuten hyvin huolitellusti rakennellut, antaen edullisen käsityksen tekijänsä itsenäisesti ajattelevasta kauneus-aistista. Katto oli tavallinen malkokatto ja seinät päivän ruskeaksi paahtamat. Vasemmalla puolella päädystä katsoen on pieni ruohoinen piha, josta hauskoilla kapeilla pylväillä olevan katoksen alta noustaan pimeään sintsiin eli etehiseen. Siitä vei Titoffin talossa ovi oikealle pirttiin, vasemmalle pieneen kamariin ja toinen rehu- ja tarvevajaan. Sen alla, saman rakennuksen alakerrassa, on navetta, joten karjalaisella on koko elämisensä saman katon alla. Pirtin alustassa on säilytyshuoneita ja kellareita. Siitä myös johtuu, että päädyn ikkunarivi on niin oudostuttavan korkealla.
Kylä ei ole suuri, käsittäen vain muutaman kymmenkunnan taloa. Maanviljelys on kokonaan sivuasia ja enimmäkseen naisten hoidossa, vaikka miehet kesäisin kotona ollessaan heitä kyllä auttelevat. Miesten pääelinkeino on kauppa, mutta ei sanottavasti silti varsinainen repunkanto, joka kuuluu toisille paikkakunnille. He tekevät laajoja matkoja ostellen etupäässä nahkoja, joita he kulettavat joko Sunkuun tai Kuopion ja Joensuun markkinoille. Saapuvatpa taas jotkut niille sieltäkin nahkoja ostaakseen ja viedäkseen ne sitten yhä paremmille markkinoille. Marraskuusta helmikuulle harjoitetaan Valkealla merellä seitin kalastusta ja paljon miehiä matkustaa täältä sinnekin "purlakoitsemaan". Kesäksi kuitenkin ainakin lähimatkalaiset koettavat saapua kotiin.
Levoinen eli Titoff on myöskin kauppiaita, joka käy kauppamatkoillaan enimmäkseen Suomessa. Siellä hän on saavuttanut arvokkaita tuttavia, tiedemiehiä ja muita, joille hän tekee pieniä palveluksia. Niinpä hän kesäisin kokoilee eräälle kasvia, joita hän on oppinut kaikkien sääntöjen mukaan kuivaamaan ja säilyttämään. Joutessaan hän niitä haeskelee laajalti ja kehuu löytäneensä sellaisiakin, jotka sitten on mieluusti vastaanotettu. Hän tuntee paljon Suomen oloja ja pitää niitä arvossa, mutta rakastaa yli kaiken Karjalaansa. Ja hänen synnynnäisesti aatelinen luonteensa ei ole tuolla maailmalla kulkiessa vähääkään menettänyt yksinkertaisesta avomielisyydestään ja jalosta miehuudestaan, vaan on hän sama Levoinen, miksi hänet alusta parhaimmalla hetkellä on aiottu. Liikuttavalla tavalla tulee hänen luonteensa kauneus ilmi hänen suhteestaan vaimoonsa ja ainoaan tyttäreensä, joita hän kohtelee mitä hellimmällä rakkaudella.
Oikeaan taloon siis se nainen siinä pellolla kulkijamme neuvoikin.
Jo tuolla taloloissa kiiruhtaa väkeä saunaan, joista rupeaa aina oven auetessa kuulumaan pehmoista vastan roisketta, naurua ja iloa. Löyly pöllähtää ilmoille ja punainen olento ilmestyy sieltä täältä taivas-alle hikoilemaan. Poikasetkin muka käyvät saunassa, ovat siellä hetkisen vastalla ropsivinaan, kunnes vähän lämpiävät, niin että on kylliksi syytä päästä järveen vilvottelemaan. Kauas räiskyy vesi ja kuuluu ääni tästä heidän teostansa. Ja kylä on tuossa tyytyväinen lämpimässä kesäillassa kuin pehmeään vaippaan kääritty.
— — — — —
Mutta käymme mekin sisään.
Ovesta tullessamme on tuossa ikkunarivi edessämme ja heti huomaamme, että tupa on hyvin lämmin; se johtuu siitä, että siellä kesälläkin leivotaan ainakin kerta viikossa. Ovenpielessä vasemmalla puolella on pesu-astia ja pyyhinliina. Tuvan vasemmassa ovinurkassa on uuni, jonka edusta muodostaa jonkunmoisen keitto-astioiden pitopaikan. Huomiotamme herättävät erikoisesti monenkokoiset saviruukut; niitä käytetään maitoastioina ja on niiden nostelemista varten olemassa aivan erikoinen hanko. Näemme näitä maitoruukkuja hyllyillä oikealla seinällä ja kattoonkin kannattimien varaan asetetuilla laudoilla. Seinät ovat höylätyt hyvin sileiksi ja nurkat taitavasti pyöristetyt. Pitkin seiniä ovat lavitsat, näkyypä muutama tuolikin. Pöytä on ikkunain edessä, ei kovin suuri, ja sen molemmilla puolilla rahit. Oikeassa peränurkassa on jumalankuva ja sen alla pienellä hyllyllä pari ehtoollisleipää. Kaikkialla on kodikkuuden tunnelmaa ja erinomaisen siistiä. Lattia on niin puhtaan valkoinen kuin miksi se ainoastaan kuumalla vedellä ja hiekalla saadaan, penkit ovat puhtaat. Kukaan ei syleksi ja tupakanpolttoa pidetään koko kylässä häpeänä; ainoastaan yksi Suomen puolessa "purlakoitsemassa" ollut mies on tähän paheeseen langennut ja harjoittaa sitä ulkoilmassa muita kaihtaen, mutta hänetpä mainitaankin heti muukalaiselle poikkeuksena tavallisuudesta.
Mutta ukko Titoff istuu jo tuolla samovaarinsa takana ja pitää puhetta vireillä käytellen sekä livviä että venättä. Nuorukaisen avulla hän vilkkaasti selvittelee kylänsä elämää ja laskee aina yhä uutta teetä lasiin. Siihen kehottaa hän kaatamaan makeata, uunissa räydytettyä kermamaitoa, joka antaa juomalle entistäkin hienomman maun. Pitkin pöydän reunaa on pantu karkea, mutta puhdas liina käsien pyyhkimistä varten. Hymyillen kääntyy ukko aina puhuttelemaan kaunista neitoa, jonka näky häntä nähtävästi miellyttää, ja kyselee arvokkaasti kaukaasialaiselta jotakin, johon tämä, muka pahasti murtaen, "koettaa" venäjäksi vastata. Mutta nuorukainen on kääntynyt Houdiin, joka siinä ketteränä on lennähdellyt pöydän ja pankon väliä, ja rupeaa valoisin mielin hänen kanssaan keskusteluun. Tämän rakastettavan lapsen kanssa eksyy hän pian mitä herttaisimpaan leikinlaskuun, johon maammo ja taattokin toisaalta yhtyvät. Ja Houdi punastelee ja naureskelee, hypiskelee "peredniekkansa" helmaa ja taas päätään hiukan heittäen viskaa vastaan leikkisän vastauksen, mutta ei kertaakaan hämmenny, ei menetä hetkeksikään luonnollisuuttaan, vaan avoimesti ilmaisee joka eleellä ihastuksensa vieraisiin ja koko illan asioihin.
— Kylyyn käymme, kehottaa silloin pian taatto ja miesväki noudattaa käskyä.
Kaukaasialainen on hiukan epätietoinen, minne nyt lähdetään, mutta nuorukainen ja Ontrei ihastuvat ikihyväksi tästä tarjouksesta, joka oli heille pitkän korpimatkan jälkeen sangen tarpeellinen. Taatto käy edellä arvokkaana ja pystöpäisenä ohjaten vieraansa saunalleen, joka oli kuin mikäkin pöksä siinä rannan hietikolla. Se oli vanhuuttaan jo painumassa maan sisään, mutta vielä pitivät kuitenkin sen valtaiset seinähirret, joista se aikoinaan oli rakennettu. Ovi oli niin pieni, että piti kovasti kumartua, jos mieli päästä sisään, ja oven pielessä melkoinen röykkiö muruksi särkyneitä vesikiviä todisti sekin puolestaan tämän kansallisen puhdistuslaitoksen ikää.
Heitettiin vaatteet ruohikolle ja käytiin sisään.
Ensin siellä ei nähnyt mitään, sillä ainoaan valon lähteeseen, jona oli reikä seinässä, oli pistetty vasta. Mutta kun silmät tottuivat pimeään, näkikin sentään oven raoista ja luukun nurkista tulevassa vähäisessä valossa melko hyvin ympärilleen. Vasemmassa ovinurkassa oli musta kiuas, josta säteili kaikkialle valtainen lämpö. Koko sauna oli sisältä aivan kiiltävän musta, jollaiseksi karsta tulee, kun sitä kastellaan. Lauteille oli pantu koivun lehviä, vastat hautuivat vesisaavissa ja kiulu oli valmiina löylyn lyöntiä varten.
— Kylyyn käykää, hoputteli taatto edelleen, varotellen samalla koskemasta seiniin ja yleensä muihin paikkoihin kuin niihin, joissa oli lehviä peittona. Itse hän istahti kiukaan puolelle ja rupesi heittelemään varoen vettä kihiseville kiville. Pahaa sähinää ja kohinaa rupesi kuulumaan, kuuma höyry kohosi kattoon; tuli yhä kuumempi, ja kaukaasialaisen silmät alkoivat jo näyttää kummastuneilta. Hän katsahteli jo levottomasti miehestä toiseen, mutta rauhoittui vielä nähdessään näiden vain tyynesti vastojaan lekauttelevan. Mutta kun taatto yhä vain laitteli kuumempaa, kunnes miehet hampaat irvissä rupesivat vastalla selkäänsä hakkaamaan, astui hän alas neuvottoman näköisenä, silmiään kipristellen ja vaivaloisesti huohottaen. Ystävällisesti silloin taatto ojentaa hänelle kiulullisen kylmää vettä.
Mutta toiset kylpevät vahvasti heimonsa koko intohimolla ja vanhalla vauhdilla. Erittäinkin Ontrei käyttelee vastaa kauan ja perinpohjin; hän ähkii, hikoilee ja huohottaa, hankaa milloin sieltä milloin täältä, puhkaa taas ja levähtää välillä, yhä uudistaakseen saman tempun. Kauan hän niin kylpee, väliin hymyillen ja jotakin nöyrästi huomauttaen. Vihdoin on leikki lopussa ja astutaan ulos, jolloin nuorukainen menee suoraapäätä järveen sen vilpoisissa vesissä tulehtunutta ruumistaan raitistuttaakseen. Vakaina taas astutaan tupaan takaisin.
Mutta sieltä lähetetään nyt muukalainen neito Houdin ja emännän kanssa samaan paikkaan puhdistuksille, ja taatto kehottaa vaimoansa leveällä leikillä pesemään tytöt tarkkaan. Tämä lupaa ja pilaa tervehditään iloisella naurulla kaikkialta. Tupaan onkin kylyssä ollessamme kertynyt paljon saunapuhtaita ukkoja, jotka ovat tulleet katsomaan kaukamatkalaisia ja pyhään luostariin pyrkijöitä. Ja siitä kertyy vilkas, kova-ääninen ja hauska keskustelu.
Toimeentulosta ja ahtaista ajoista puhutaan, haastellaan sodasta ja poikain kohtalosta kaukaisessa idässä. Vaatimattomasti eräs vanhus tiedustelee, joko Helsinkiin mahtaa kuulua "japontsan" tykkien pauke, ja innostuen yltyy jo eräs mies kehumaan:
— A kun me täältä lähdemme, niin otsa tulee eteen japontsalle…
Vaimot istuvat vaitiollen. Juodaan teetä kovasti. Lasillinen toisensa jälkeen menee ihmeen nopeasti ja vallan mitättömän pienellä sokeripalalla. Tuossa jo eräs eukko juo kuudetta ja hiki helmeilee hänen nenänvarrellaan. Miesten puhetta on suomalaisen helppo ymmärtää, jos hän tuntee edes jonkun verran venäläisiä sanoja, mutta naisten puhe jää vilkkautensa vuoksi epäselvemmäksi. Usein puhuvat kaikki samalla kertaa ja koko tuvan täyttää ystävällinen porina. Taatto Titoff kokeneena miehenä selvittää ja haastaa korkealla ja vakuuttavalla äänellä.
Tiedustellaan kaikellaista. Vaikka he ovatkin köyhiä, rakastavat he kotikyläänsä. Kaukaisilta kauppamatkoiltaan he aina halajavat tänne takaisin.
— Ka, ylen on meillä tässä tuvat kaunihit asua ja eleä…
Taaskin voi tehdä sen huomion, että karjalainen heimo täällä, jossa se lienee säilynyt sangen puhtaana, on ulkomuodoltaan erittäin komeata. Miehet ovat pitkiä ja solakoita, soikea-kasvoisia ja avosilmäisiä, naiset rintavia ja kaunismuotoisia. Heidän vilkkaudestaan ja heidän luonnollista älyä osoittavasta keskustelustaan tulee ajatelleeksi, että Suomen heimon etevin osa lienee sittenkin jäänyt tänne niemen tyvelle…
Ilta yhä hämärtyy ja ulkona vallitsee jo yön omituinen kuulas valaistus. Siellä on jo kaikki hiljentynyt. Yöhön on vaipumassa pieni karjalaiskylä erämaan suuren järven rannalla. Tuvassa vain yhä istutaan, sillä mahtavasti on vaikuttanut heidän uteliaisuuteensa niin monen vieraan läsnä olo.
Puhutaan jo runoista. Nuorukainen se siihen hiljalleen on koettanut keskustelua kääntää. Ei niitä enää paljo muisteta, mutta isien kehutaan muistaneen ja taitaneen, vaikka aamut ja illat olisivat istuneet. Nuorukainen tiedustelee viisikielistä, ja hymyillen taatto Titoff silloin muistaa sellaisen hänelläkin olleen:
— Lieneekö ylisillä vai niissä lienee?
Ja samalla hän jo ilmoittaakin, ikkunasta katsahdettuaan:
— Mutta sokea Miihkali tuo vieläkin runoja taitanee. Tuolla hän näkyy tulevankin.
Sintsistä kuului hapuilevia ja varovaisia askeleita Kepillä siellä joku tuntui koettelevan oven edustaa, kunnes käsi rupesi hamuillen hakemaan ripaa. Jännitettyinä kaikki kääntyivät tulijaa katsomaan ja keskustelu vaikeni kokonaan. Tuntui salaperäiseltä siinä odottaessa tätä oven aukenemista, ikäänkuin olisi sen avauksesta voinut astua itse menneisyys sisään silmin nähtäväksi ja korvin kuultavaksi…
Raitis henkäys tuntui auenneesta ovesta vanhuksen astuessa sisään. Ensin tuli näkyviin keppi ja käsi. Se oli ruskea ja ryppyinen, ja jokainen sen suoni oli kohona korkealla sinisenä juovana. Jo näkyi hamppupaita, aukosta ruskealta vilahtava rinta, jo harmaa, tuuhea, rinnoille valuva parta, hopeinen tukka. Kumarassa tuli vanhus matalasta ovesta sisään, mutta kynnyksen yli päästyään ja ristinmerkin tehtyään hän vähitellen ja hitaasti oikaisihe…
Tuntui kuin olisi hän siinä hämärässä tuvassa suoristautuessaan kasvanut aivan jättiläiseksi. Hänen vartensa venyi kunnioitettavaan korkeuteen, hänen tukkansa ja partansa muodostuivat Homeros-maiseksi kehykseksi hänen korkealle ja kuperalle otsalleen. Ja hänen suuret silmänsä, joita molempia peitti valkoinen jää, tuijottivat ilmeettöminä, aavemaisina suoraan kohti avaruutta. Vaiti seisoi hän siinä kuunnellen herkästi…
Nuorukaista värisytti ja kaukaasialainen kumartui eteenpäin oikein tarkemmin tulijaa näkemään. Ontrei osoitti hämmästyksen ilmettä ja katsoi toveriinsa oudostuneen näköisenä. Tuo korkeavartinen ukko tuossa oli ilmestys muinaisajoilta, jonka koko olemus tuntui olevan, hänen tuossa seisoessaan, kuin sanatonta ihmishengen kääntymistä korkeuden puoleen, kuin ihmisyyden avunhuutoa maan tomusta Ukon ylijumalan ja sanan salaisten voimien puoleen.
Mutta taatto Titoff tervehti sokeaa ystävällisesti ja vei hänet perälle istumaan. Ja ukko tiedusteli vieraista ja sai kuulla heidän runojakin kyselleen. Vaiti painoi hän harmajan päänsä käsiinsä tuijottaen ilmeettömästi eteensä.
— Kerran kävi täällä mies, ruotsi, jolle talvisen päivän ja illan runoja lauloin. Siitä on jo kauan, hyvin kauan. Hiihtäen hän tuli, mistä, en tiedä, mutta heti tunsin minä hänet veljekseni. Kuollut jo lienee. Kovin hän halasi runoja kirjaan panna. Äijän lauloin, äijän muistin, enempi olisi isäni muistanut. Nykyinen kansa ei niin mitänä muista…
Hän puhui katkonaisesti, ikäänkuin omissa aatteissaan, panematta enää huomiota ympäristöönsä. Titoff kuiskasi:
— Vanha on, horajaa jo… Mutta runolaulaja jatkoi itsekseen:
— Eivät enää taattojen tavoin haastakaan. Eivät soita kantelehia. Räähkiä lauluja laulavat. Rumalla soitolla illat pilaavat. Pahoin myös puhuvat. Kuolla minunkin pitävi…
Tuntui kolkolta kuulla näitä vanhuksen valittavia syytöksiä. Vaiettiin.Katsottiin permantoon. Odotettiin.
Vanhuksen puhe kävi jo epäselväksi, niin ettei tahtonut voida kuulla hänen sanojaan. Mutta pian saattoi hämmästyksekseen ymmärtää, että hän siinä oli mumisten ruvennut hyräilemään jotakin runoa. Kuta pitemmälle hän pääsi, sitä kuuluvammaksi ja selvemmäksi tuli hänen äänensä, ja jo saattoi erottaa sanatkin.
Turhaan koetti nuorukainen odottaa siinä jotakin tuttua mytoloogista nimeä päästäkseen edes läheltä arvailemaan, mitä jaksoa ukko hyräili. Pian hän päinvastoin pääsi selville, ettei tässä ollut kysymyksessä mikään Kalevalan toisinto, vaan joku aiheeltaan aivan toiselle alalle kuuluva laulu, joka oli vanhuksen runollisen luomisvoiman viimeinen ilmaus. Uteliaana ja henkeään pidättäen kumartui hän yhä lähempää hyräilyä kuuntelemaan.
Mutta selvästi se jo kuuluikin. Kuta pitemmälle ukko laulussaan pääsi ja kuta syvemmälle hän unehtui omaan runolliseen maailmaansa, haltioituen yhä enemmän, sitä korkeammaksi kohosi hänen äänensä ja sitä suoremmaksi oikaisi hän taas kumaraan vaipuneen vartensa. Ääni, josta kuului vanhuuden värittömyys ja vapiseminen, tuntui kuitenkin kumpuavan jostain syvältä ja sisäinen innostus antoi sille salaperäisesti ja profeetallisesti vaikuttavaa hehkua. Kuka ja mikä oli tuo ukko? Mistä oli hänellä tämä runon kyky? Oliko hän joku Vipunen, joka oli säilynyt muinaisilta ajoilta todistukseksi keskellemme salaisista voimista ja kyvyistä?
Jännittyneenä olivat kaikki ruvenneet kuuntelemaan. Miihkali-ukko oli jo pitkät aikaa ollut omituinen ja puhellut asioita, joita ei ymmärretty. Mutta näin julkisesti ja mahtavasti ei hän vielä ollut esiintynyt ja siksi häntä nyt aivan erikoisella uteliaisuudella kuunneltiin. Mahdollista oli, että vieraiden tulo ja heidän tiedustelujensa johdosta heränneet vanhat muistot olivat vaikuttaneet mullistavasti ukon mielikuvitukseen ja saaneet hänet tänä hämärän hetkenä ikäänkuin loveen langeten haltioitumaan.
Vanhalla runon mitalla ja sävelellä hän kuvaili oman pienen kyläheimonsa elämää ja taistelua. Vaivaloista se oli aina ollut, alituista kamppailua nälän häätämiseksi. Mutta niin kauan kuin sitä oli tehty vanhan tiedon varassa, ahkeruudella ja jaloja tapoja noudattaen, oli sillä aina ollut luojan suosio keralla. Mutta ajat muuttuvat ja vieraat tavat sekä ymmärrykset tunkevat salollekin, työntäen tieltään syrjään esi-isäin menot ja uskomukset. Entisyys unohtuu ja joudutaan uralle, joka ei ole luontaisesti Kalevan kansalle aiottu, ja niin muututaan muuksi kansaksi itseään enää tuntematta. Niin kuolee henki ja sanan voima, joka on aina ennen ollut hädässä ja elämässä apuna. Kuusikkoon painuvat vanhat eivätkä nuoret heidän muistoansa kunnioita ja heidän opetuksiansa ota enää varteen.
Aivan haltioituen ja profeetallisella silmällä ukko siinä karussa yksinkertaisuudessa ikäänkuin laulaa heimonsa kuolinvirttä. Näkee selvään, ettei kuulijakunta häntä ymmärrä, ei osaa asettua sille muinaisen itsetunnon kannalle, joka vielä elää sokeassa laulajassa. Ja pian ukko vaipuu surumieliseen runolliseen haasteluun vanhan haltiamaailman kanssa, puhellen kuusikon rauhasta ja kotoisten asuinsijainsa kauneudesta. Jo siirtyy hän yhä utuisemmille maille, kulkien pitkin sinistä siltaa kohti Kiesuksen kartanoita, jossa itse vakainen luoja hänet vastaan ottaa, tervetulleeksi toivottaen. Siellä on hänellä rauha ja kaikkien syntyjen syvien selvitys, palkinto ja ijankaikkinen autuus.
Huomaa selvästi, että ukko on kristillisen hengen läpitunkema, vaikkakin monessa kohden runollisten luonnon-uskomuksien vallassa. Vaietaan ja kuunnellaan. Hämärä houkuttelee tunteita liikkeelle. Vihdoin on kaikki hiljaa. Ukko on lopettanut ja syvään on painunut pää hänen rinnalleen. Odotetaan vielä hetkinen, kunnes vihdoin yksitellen, äänessä pieni lämmin värähdys, lausutaan hyvästit ja mennään huoaten kotiin. Tupa tyhjentyy, kunnes on jälellä vain talon väki ja yhä paikallaan istuva ukko. Hänkin vihdoin vaieten havahtuu ja kiitellen lähtee kompuroimaan ovea kohti. Nuorukainen käy häntä kotia saattamaan.
Aikoja sitten on Houdi jo vienyt uuden ystävättärensä pieneen kamariin levolle. Yö on kylän yllä, taivas pohjaton salaperäisessä valossaan, järven selkä kuin rajaton kuvastin, jonka pinnalla leikkivät sumun harsokuvat. Kaukaa kuuluu melkein räikeänä ja kirkkaana ratshoin toimelias puhelu ja kesannolta kilahtaa silloin tällöin verkkaan päätään kääntävän ja märehtivän lehmän kello. Ukko astuu varoen ja vaivaloisesti, ja nuorukainen kulkee sanatonna hänen rinnallaan. Kotipihallaan ukko sitten seisahtuu ja vaistomaisesti kääntää päänsä sinne, missä heikosti läpi yönkin välkehtii päivän kirkkaus. Kauan hän tuijottaa sinne elottomilla suurilla silmillään, kunnes taas havahtuu ja nöyrästi kiittelee toveriansa tällaista vanhaa raukkaa saattamasta. Ja kun sintsin ovi on hänen peräänsä sulkeutunut, oli tuosta saattajasta kuin olisi kadonnut hänen näkyvistään todellakin kappale Karjalan muinaista suuruutta ja hengen voimaa.
Titofiin tuvassa uinui jo Ontrei olkivuoteellaan onnellisen näköisenä kuin lapsi, ja mieli tyvenenä vaipui hänen nuori toverinsa hänen vierelleen. Eikä ollut taistelua eikä onnettomuutta, vaan rauhan suuri aavistus sydämessä.
— — — — —
Kaukaa kuuli hän aivan selvästi kirkonkellojen juhlallisen äänen ja ilma oli niin kaunis kuin se voi olla vain sunnuntai-aamuna. Vähitellen rupesi soitto kuulumaan yhäkin lähempää, kunnes hän äkkiä heräten huomasi sen tulevan kylän pienestä rukoushuoneesta. Se ei enää ollutkaan mitään suurten kellojen juhlallista pauhua, vaan pikemmin pienen kellon ystävällistä kilinää, joka tuntui somalta siinä aamun ihanuudessa. Valtainen kirkkaus näkyi ulkoa, järvi kisaili virkeänä aallokkona ja ruohon vihreys tuntui silmälle mieluiselta.
Hän oli yksin tuvassa. Nopeasti nousi hän kiiruhtaen ulos rantaan peseytymään. Pihalla istuikin Houdi ystävättärensä kanssa, valmiina häntä kiusoittelemaan:
— Sinä pitkään makaat!
Hänellä oli hyvin koreat vaatteet: vaaleansininen hame, valkea, avorintainen pusero, ja keltainen, punakukkainen huivi, joka oli somasti valahtanut niskaan. Hänen nauraessaan muodostui poskeen kuoppa ja hän pyörähteli keveästi, nähtävästi mielihyvissään vaatteistaan. Ruhtinatar katseli häntä naurussa suin. Kaukaasialainen makasi ruohokossa hänkin huvitettuna tytön luonnollisesta pienestä turhamaisuudesta.
Nuorukainen katseli tyttöä mielihyvällä, uhaten sitte:
— Odotahan…
Mutta tyttö suikasi keveästi syrjään ja hän menikin rantaan enempää kiinni tavottamatta. Vesi syveni tasaisesti ja pohja oli mitä puhtainta hiekkaa. Hän kahlasi hitaasti syvemmälle nauttien voimiensa tunnosta ja hyvää tekevästä pienestä vilun väreestä. Raitis tuuli hiveli hänen ruumistaan. Nyt tuli tuossa syvän rinta eteen ja hän heittäytyi uimasilleen lähtien soutelemaan.
Rannalle oli tullut ukkoja katsomaan tätä heille outoa asiaa; karjalainen ei nimittäin enempää kuin suomalainenkaan ui muuta kuin lapsena. Uida hän ei tavallisesti osaakkaan, vaan on vesihädässä useimmiten aivan avuton. Ihmeissään he nyt katsoivat uijan menoa, ystävällisesti huudellen hänelle varottavia sanoja. Mitään vaaraahan tässä ei ollut, sillä hän oli lapsuudessa opitun tapansa mukaan veteen mennessään juhlallisesti heittänyt kädellään vettä rannalle ja sanonut:
— Näkki maalle ja minä veteen.
Se riittää. Vetehinen silloin menee maalle siksi aikaa, kun uija on vedessä, eikä siis vedä häntä sinne aaltojen alle asuntoonsa.
Hän kääntyi selälleen ja antoi aaltojen ajaa itseään hiljaa rantaa kohti. Tuntui niin erinomaisen viileälle ja intohimottomalle siinä raittiissa vedessä keinua. Vilahduksena taas kuluneet viikot kuvastuivat hänen mieleensä, outona, merkillisenä ajanjaksona…
Hän oli tullut rantaan ja kiiruhti ylös pukeutumaan. Kellonsoitto oli lakannut ja hän tunsi nyt äkkiä harvinaisen voimakasta nälkää. Nopeasti kiirehti hän tupaan, tavaten tiellä rukoushuoneelta palaavan isännän ja Ontrein, jotka häntä iloisesti tervehtivät.
— Eihän meillä ole täällä ei pappia eikä diakonia, vaan itse me laulamme ja luemme sen minkä osaamme. Kyllä se siitä yhtä suureksi Jumalan kunniaksi rodiutuu.
Taatto Titoff näin selitteli päivän jumalanpalveluksen suoritusta ja Ontrei hymyili ystävällisesti joukkoon. Mentiin tupaan, jossa Houdi jo malttamattomasti odotti. Pöydällä oli kalakukkoa, monellaisia piiraita, voita ja tuoretta maitoa sekä suolakalaa. Mielihyvin kävi isäntä vieraineen maukasta ateriaa nauttimaan.
Ja niin vietettiin kaunista sunnuntaita leikkien, iloiten ja levähdellen, ystävällisen ja vieraanvaraisen kylänväen keskuudessa. Valoisena muistona säilyvät ne hetket kautta elämän, ja aina, kun mieleen palaa kuva nauravasta karjalais-neidosta, rukoilee sydän hänelle onnea ja menestystä. Miten lienee elämäsi nyt, kaunis Houdi? Onnellinenko olet vai oliko kohtalolla raskas taival osallesi varattuna? Jää hyvästi ijäksi, ihana neito, kotisi, ja kaunis kotikyläsi syvällä Karjalan sydämessä!
Kohosi merestä saari,Saaresta sataiset kirkot,Katot kultaa kuumottivat;Rannalla venonen valmis,Tuuli myötäinen merellä.
Aamulla anivarahin, reippaina kuin kimalaiset, lähtivät matkalaisemme liikkeelle, ja oli heillä oppaana ja seuralaisena alussa itse taatto Titoff, joka mieli taas lähteä keräämään uusia kasveja suomalaisen tohtorinsa varalle. Liikuttavaa oli nähdä hänen helliä jäähyväisiänsä, joilla hän erosi vaimostansa ja Houdi-tyttärestänsä; liikuttavaa myös huomata, mikä lämmin ystävyys oli ehtinyt syntyä näiden kahden neidon välille. Vaikka he näin olivatkin varhaisia, kuului jo rantaluhdalta viikatteen hiomista ja haravaniekkain naisten punaiset hameet sieltä vilahtelivat.
Mitäpä tästä matkasta enempää, sillä erikoisempia ei tapahtunut. Kaukaasialaisen kiihko kasvoi sitä suuremmaksi kuta likemmäksi merta saavuttiin, niin että ellei hänen morsiantansa olisi ollut kulun kiivaudelle rajaa panemassa, Ontrein olisi ollut vaikea seurata mukana. Niin kulettiin siitä 25 virstaa Kevätjärven kylään, jossa oltiin yötä Levoisen tuttavan Trofim Filatoffin luona. Kylässä oli 45 taloa, ja oli se matalan, liejupohjaisen ja hyvin heinäisen järven rannalla. Siitä matkattiin vuoroin veneellä, vuoroin jalkaisin 10 virstaa Offenanniemeen, josta oli kulettava veneellä 10 virstaa. Saattajiksi saatiin kaksi reipasta tyttöä, nimittäin Tanja ja Marfa, Kun vielä oli astuttu virstoja 6, saavuttiin Voijärven kylään. Edessä oli nyt 37 virstan erämaantaipale Usmanan kylään, välillä vain kurja ja köyhä talopahanen. Siitä sitten jälleen 10 virstaa Kemiin…
— — — — —
Perinpohjin oli Kiesuksen henki voittanut lauluisessa Karjalassa. Ei vanhan Väinön sanainen valta, vaan kristinuskon käsitystapa oli karjalaisen elämänymmärryksen perustuksena. Ja minkälainen käsitystapa? Niinkuin keskiaikaisen uskovaisen, jonka tunne-elämä riutuu omituisen salaperäisyyden tenhoon, liikutukseen ja mielialaan, joka kenties on hyvinkin läheistä sukua taiteen herättämälle innoitukselle. Ei kanteleen loihtu, vaan Solovetsin kuuluisa luostari oli karjalaisen henkisen elämän ja ajattelun keskus. Mitä ihmeellistä maailmassa hänelle oli, sen saattoi nähdä sen muurien sisällä. Sinne oli vaellettava, siellä käynti oli oikeauskoisen ansiokkain teko.
Eikä kummakaan, sillä olihan juuri tämä luostari taitavalla politiikalla säilyttänyt Karjalan oikeauskoiselle kirkolle, ollut luultavasti ratkaisevana tekijänä siihen, ettei Suomen heimosta suurimmilla lahjoilla varustettu aikoinaan päässyt yhtymään sisariinsa Maanselän länsipuolella. Mikä katkera kohtalo Väinön kansalle, että se näin reväistiin rikki ja tietämättömyydessään joudutti vielä samoihin aikoihin verisillä veljessodilla kohtaloaan! Myöhäistä on uuden ajan lapsien hävinneen valtakunnan raunioilla itkeä, sillä pois on ijäksi mennyt tilaisuus, joka olisi yhdistänyt, jos olisi aikoinaan ymmärretty.
Tästä karjalaisen tunne-elämästä oli mielenkiintoisena todistuksena Ontrei. Kuta lähemmäksi saavuttiin Kemiä, sitä enemmän rupesi jälleen ukossa matkan uskonnollinen päämäärä vaikuttamaan. Hän vaipui hartaisiin mietiskelyihin ja puheli mielellään monasterin pyhistä miehistä, Sosimasta, Sauvatasta ja Hermannista. Tarkoin oli hän näiden pyhimysten elämään tutustunut ja painosti erikoisella mielihyvällä varsinkin sitä, että Sosima oli nähtävästi ollut karjalainen, koskapa oli kotoisin Äänisjärven rannalta, Toivojan kylästä läheltä Sunkua. Syyttäkö oli pyhä monasteri karjalaisen henkisen elämän keskus, kun oli kerran oman miehen perustama? Ja kuka oli vielä aivan uuteen aikaan ollut luostarin pyhin mies, jonka kirkko varmaan kerran korottaisi pyhimystensä joukkoon? Kuka muu kuin isä Nahum, joka oli karjalainen mies, kotoisin Kivijärven kylästä läheltä Suomen rajaa. Hänen hurskautensa oli ollut niin suuri, että hänet oli haudattu alttarin eteen pyhän Sosiman vierelle. Erittäinkin karjalaisten puolesta oli hän aina rukoillut ja polvillaan kiittänyt kerran Aunuksen piispaa siitä, että kansan sielunhoitajille oli yhteen aikaan koetettu antaa opetusta heidän omalla äidinkielellään. Karjala oli hänelle ollut aina yli kaiken rakas ja sen parasta oli hän voimainsa mukaan koettanut valvoa.
Heimon ja kodin rakkaus ei ollut hävinnyt. Rakkain oli Karjala Ontreillekin, joka liepein silmin näistä asioista vaatimattomasti haasteli, ja niille köyhille pyhiinvaeltajille, joita heidän joukkoonsa oli vähitellen Repolan, Tsirkkakemin ja Uhtuan puolilta Kemiä lähestyttäessä yhtynyt. Ja kertomuksiin näiden paikkojen muinaisesta merkityksestä ja karjalaisten isäntävallasta siellä annettiin se surumielisen naivi arvostelu, että "ylen sie veli kauniisti haastat".
Historiallisella tunnelmallaan nämä paikat valtasivat nuoren matkailijan. Valkean meren siintävä ulappa oli hänen romantisuuteen taipuvalle mielikuvitukselleen ennen muuta se vetinen pelto, joka oli nähnyt Suomen heimon muinaisen suuruuden ja mahtavuuden. Ja luostari taas oli hänelle se keskiaikainen valta, joka oli vetänyt Karjalan kansain taistelun esineeksi ja kylvänyt sinne sen mystillisyyden hengen, jonka vallassa karjalaisen tunne-elämä vielä nytkin on. Ja alimmaisena tässä kaikessa humisi hänelle salaperäinen kalevalainen soitto, lumous, alkuperäisyyden, koskemattomuuden ja luonnollisen kauneuden henki, joka oli ikäänkuin uudelleen synnyttänyt hänen sielunsa. Ja uusimpaan nykyisyyteen oli häntä yhdistämässä saatettavainsa pakolaisten harvinainen kohtalo, omituiset seikkailut tuolla synkissä erämaissa sekä nähty Karjalan nykyisen kansan köyhyys ja vilpitön sydän. Tämä kaikki oli tullut hänen osalleen niin äkkiä ja niin yllättävänä, ettei hän ollut kerennyt edes yrittääkään vastarintaa, vaan oli valtoimenaan heittäytynyt kaiken tämän vietäväksi ja pehmitettäväksi…
— — — — —
Kaukaasialainen morsiamineen tunsi yhä suurempaa jännitystä, kuta lähemmäksi saavuttiin Kemiä. Eihän ollut suinkaan mahdotonta, että hänet tunnettaisiin ja pantaisiin kiinni juuri silloin kun vapaus todellakin oli valkenemassa. Tosin rauhoitti häntä Ontrei sillä tiedolla, että näihin aikoihin kulki Kemin läpi heidän kaltaistansa kansaa niin paljon, ettei heihin joudettaisi suurempaa huomiota panemaan. Kukapa voisi aavistaa hänen kulkevan sellaisessa seurassa?
He kulkivat pitkin suoria katuja, joiden käytävät olivat laudoitetut, mutta keskusta kiveämättä. Valkeiksi maalatut uudemman-aikaiset ja yksinkertaiset karjalaistyyliset talot vaihtelivat somasti. Kauhallisen näköinen poliisi selitti Ontreille, että jos heidän mieli päästä ensi laivalla Solovetsiin, oli heidän kiireimmiten matkustettava höyryvenheellä kaupungin edustalla 7 virstan päässä olevalle sahalle, jonne yöllä luostariin menevä höyrylaiva saapuisi. Paljo oli sinne näinä päivinä "bohomoltseja" kokoontunut. Saha kuului olevan "nämtsien" omistama ja oli siellä paljon ulkolaisia laivoja.
Siitä välähti pelastuksen ajatus nuorukaisen mieleen. Hän päätteli, että pakolaisten oli paras seurata heitä edelleen sahalle, jäämättä kaupunkiin, sillä mahdollisesti joku noista ulkolaisista kapteeneista suostuisi ottamaan heidät piiloon laivalleen — ellei ihmisyyden, niin ainakin ahneuden pakottamana. Joka tapauksessa oli tämä keino, jota ei sopinut jättää koettamatta, ja joutuin lähtivät he satamaan. Siellä olikin pienoinen höyryvenhe valmiina lähtemään. Esteettä pääsivät he siihen ja huoahtivat helpotuksesta.
Kuullessaan heidän haastavan karjalaksi yhtyi puheeseen venheen kulettaja, joka näkyi olevan karjalainen. Hänen hyvää sydäntänsä oli vielä erikoisesti pehmittänyt viina, jota hän tuntui olevan ainakin puolillaan, vaikka ohjasikin purttansa sangen varmasti. Käyttäen tilaisuutta hyväkseen ryhtyi nuorukainen hänen kanssaan puheisiin antaen hänen vähitellen saada heistä ja heidän matkansa suunnasta kokonaan väärät tiedot. Kulettiin ensin laajempaa selkää ja sitten alkavia kapeampia saaristoväyliä, kunnes jo näkyikin sahan savupiippu tuolta etempää aavan meren laidasta. Rannat olivat kallioisia ja alastomia, saaret puuttomia, kaukaa siinti sinertäviä vuoria. Ilmassa tuntui voimakkaana meren suolainen kosteus, vesi aaltoili laajoina kupaina ja oudon valkeana, vihertävänä, hyvin läpikuultavana. Järvien rannoilla asuneesta se todellakin oli valkeata merta. Aurinko valaisi alakuloisesti koko seutua ja kalalokkien sekä tiirain kirkuna tuntui kaamealta ja vieraalta. Kauas oli jäänyt sisämaan kesän leppoisuus ja vehmaus, edessä oli Jäämeren rajamaiden valju ja karu alue.
Oli jo ilta. Aurinko painui yhä alemmaksi takana olevaa kaupunkia kohti. Maailman väri muuttui yhä enemmän väräjäväksi kullanhohteeksi, joka kuin utuna tuntui sulkevan itseensä kaikki. Taivas yleni aivan pohjattomaksi, kannettomaksi, paljastaen näkyviin sen ijäisyyden sinen, jonne halajamme. Sileäksi hijoutuneet kallioiden kielekkeet sukelsivat mereen liukkaina ja matalina, salavihkaa kuin oudot pedot, jotka asuvat tutkimattomissa syvyyksissä. Laaja maininki lähtee kohoamaan pitkin niiden selkää, kunnes huomaakin ne kallioiksi ja purkaa suuttumuksensa valkoiseksi vaahto-ärjähdykseksi. Äkkiä ilmestyy eloa ja leikkiä ihanan meren pinnalle: parvi delfiinejä rupeaa seuraamaan purtta heittäen iloisesti kuperkeikkaa viileissä vesissä. Niiden notkeat ruumiit soljuvat aallolta aallolle kuin niljakkaat käärmeet.
Miten surumielistä ja ilotonta! Tämä iltatunnelma, jolla oli loppuvan juhlan valaistus, tunkeutui hiljaa sieluun värittäen väkisinkin kaikki omaan sointuunsa. Kaikki inhimillisesti kallis ja halajamisen arvoinen kadottaa äkkiä merkityksensä ja sydämessä kaikuu vain isäimme ja sukumme ikuinen "vanitas vanitatum". Pahat aavistukset kohoavat sisimmästämme esiin kuin kummitukset saaden meidät kirkkaalla päivällä peläten tuijottamaan, ja jonkun uhkaavan onnettomuuden tunne vapisuttaa sydäntämme.
— — — — —
Saavutaan sahan laituriin. Ilmassa tuntuu mätänevän puun hapanta hajua ja tuossa korkealla suitsuaa tehtaan piipusta savua. Kolme ruotsalaista laivaa lastaa paraikaa lankkuja ja ulompana on useita muita aluksia ankkurissa. Astutaan maihin ja ruvetaan kyselemään laivaa, joka veisi Solovetsiin.
Ei ole tullut vielä, yöllä milloin tullee.
Poliisi katselee nuorukaista uteliaasti, huomatessaan hänen huonon venäjänkielen taitonsa, ja kysyy, mistä ollaan. Saatuaan vastauksen kuitenkin tyytyy ja hymyilee ystävällisesti, hyväsydäminen mies kun on. Ei utele enempää turhia.
Lähdetään katselemaan sahakylää, kaukaasialainen huolettoman näköisenä, neito arkana, ja Ontrei vaivautuneena, alinomaa tehden ristinmerkkejä ja höpisten rukouksiansa. Mutta nuorukainen siirrähti perästä likimmäisen ruotsalaisen laivan luo ja kysyi merimiesten silminnähtäväksi hämmästykseksi sujuvalla ruotsin kielellä kapteenia. Heti ilmestyikin kannelle kansansa tyypillinen edustaja, joka laulavalla lauseella pyysi vierasta luokseen selvittämään asiaansa. Pian siirtyivät he siitä kajuuttaan…
Kapteenilta kysyttiin siellä kylmästi ja tyynesti, haluaisiko hän ottaa mukaansa Englantiin, jonne lasti oli vietävä, kaksi matkustajaa?
Näki selvään, että kapteeni hätkähti.
— Onko passia?
Hän kysyi sitä hiukan viivytellen.
— Miehellä on, mutta vaimolla ei ole.
Ja hän ojensi kapteenille oman passinsa, johon moni stanovoi oli lyönyt leimansa.
— Sooo-o, suomalainen?
— Niin on, vaikka ei hän suomea tai ruotsia osaa, sillä hän ei ole asunut kotimaassaan. Vaimonsa onkin venäläinen. Ja maksu on hyvä.
Kapteeni epäröi, mutta kuinka siinä puhuttiin ja soviteltiin, suostui hän viimein. Hän olisi jo udellut enemmänkin, mutta nuorukainen oli silloin sanonut, että oli parempi hänelle olla mitään utelematta. Mitä ne asiat häneen kuuluivat, sillä olihan passi laillinen. Mutta tarpeetonta oli kenenkään nähdä heidän laivalle tuloaan ja siellä oloaan niin kauan kuin oltiin näillä vesillä.
Noustiin kannelle ja kapteeni sai nähdä matkustajansa, jotka seisoivat tuossa ulohtaalla. Nuorukainen meni maihin taas ja läksi uudelleen välinpitämättömän näköisenä kävelemään seuralaistensa kanssa, sopien heidän kanssaan siitä, miten he pääsisivät huomaamatta pujahtamaan laivalle.
He menivät laivan vierelle ja siinä ilmestyikin kapteeni avuksi. Hän rupesi juttelemaan nuorukaisen kanssa taaskin, jolloin nuorukainen kysyi, saisivatko nämä sydänmaan kollot tulla hänen laivaansa katsomaan. Tietysti, ja niin kiivettiin sinne, Ontrei viimeisenä, ihmisten ympärillä hymyillessä ja nuorukaisen selittäessä paikalle laiskasti saapuneelle poliisille, kuinka outo nähtävä tällainen tulilaiva sydänmaan asukkaalle on.
— Da da!
He painuivat kannen alle katsomaan suuria koneita ja lastiruumaa. Kauan he siellä viipyivät, eikä väki jaksanut odottaa heidän näkyviin ilmestymistään. Ja kun vihdoin pitkän ajan kuluttua nuorukainen ja Ontrei nousivat jälleen maihin, ei kukaan enää hoksannut kysellä, minne jäivät heidän seuralaisensa. Ja kuuluivatkokaan ne samaan seuraan? Jos lienevät jo aikaisemmin lähteneet ja asioilleen menneet? Laiva kätki salaisuutensa ja varustautui kiireesti lähtemään.
— — — — —
Laiva ei vaan saavu. Ontrei menee pienelle höyrypurrelle levähtämään ja haikeaa suruansa hautomaan. Oli kuin olisi isä hyvästellyt poikaansa ja tytärtänsä. Mutta nuorukainen kulkee pitkin sahankylää aikaansa kuluttaen ja mieltänsä hilliten, taistellen väsymystä vastaan. Yhä pitemmälle kuluu yö ja vihdoin hänkin lähtee tuolle höyrypurrelle, joka heidät oli lopuksi laivalle vievä. Ruotsalaiselta alukselta ei enää näy mitään elonmerkkiä…
Pursi on tukkunaan täynnä väkeä, enimmäkseen naisia, kaikki matkalla Solovetsiin. Sarafaanit korvissa, sikin sokin, poikkiteloin, päällekkäin he siinä nukkuvat ja uni näkyy maistuvan. Ontrei istuu keulassa ja viittaa hänelle ystävällisesti. Sinne hän meneekin ja vaipuu ukon vierelle istumaan, tuntien lohdutusta ja turvaa hänen läheisyydestään.
Tulee kaukaisen pohjolan aamu. Ilman tuntu vaihtuu äkkiä virkistäväksi ja eloisaksi, auringon valo kadottaa kalpeutensa tulvahtaen häikäisevän kirkkaana kaikkialle tuolta idän taivaalta, yli valkean meren, joka kimaltelee kuin sula hopea. Kaukana tanssivat valkoiset sumukuviot syvyyksien päällä ja niiden yllä välähtelevät lokkien ja tiirojen siivet häikäisevässä valossa kuin salamat. Mieli tuntuu äkkiä virkeämmältä ja elämä toivorikkaammalta. Kohta sukeltaa tuolta kimaltelevan sumun seasta näkyviin laiva, "Vienan ruhtinatar Eugenia", kumealla vihellyksellä tervehtien näkyä edessään. Pursi vastaa ja lähtee pahasti kallistellen viemään sille pyhiinvaeltaja-lastiaan.
Herkeämättä tuijottavat hän ja Ontrei ruotsalaiselle laivalle. Kun on päästy meren puolelle, ilmestyy sinne hytin suojaan kaksi olentoa, jotka liinaisella jättävät heille hyvästiä. Salavihkaa hekin vastaavat ja katsovat katsomistaan, kunnes pian matkan käänne peittää heidät näkyvistä.
Ja silloin tuntui kuin olisi joku sydämessä päässyt laukeamaan viikkoja kestäneestä jännityksestä, kuin olisi herätty ihmeellisestä unesta, joka nyt tuntui aivan uskomattomalta. On tapauksia, jotka kohtalo satuttaa niin yllättävästi eteemme, ettemme ehdi niitä vaipua pohtimaan, vaan tarvitsemme kaikki voimamme suorittaaksemme niissä osamme. Ja kun se on tehty, me ikäänkuin heräämme, hieraisemme silmiämme ja ihmettelemme, olemmeko nähneet unta keskellä päivää. Mutta untahan tämä ei ollut, sillä hymyilihän tuossa Ontrei vierellä tyytyväisenä, onnellisena siitä, että tuo tehtävä, jonka hän puolestaan oli käsittänyt pyhäksi, oli näin onnellisesti loppuun saatettu. Tapahtumat painuivat sinne hiljaiseen ja äänettömään menneisyyteen, josta ne heijastuivat mieleen kuin muisto kauniista, kerran nähdystä unesta. Ja mitä on ollut tunteita, ne on kätketty elämän lähteeksi ja aarteeksi, mitä on ollut taistelua, se on kestetty ainaiseksi onneksi.
— — — — —
Mutta Ontrein koko sielunelämä ja aatteet olivat jälleen kääntyneet alkuperäiselle uralle, pohtimaan uskonnollis-mystillisiä asioita ja autuuden oppia. Jos niissä oli jotakin muutosta tapahtunut, niin oli se kehitystä yhä haaveellisempaan ajattelutapaan. Pyhäin elämä tarjosi hänelle taaskin monenkaltaisia esimerkkejä jumalan omituisesta, ihmiselle käsittämättömästä tavasta ohjata kadotuksen tiellä vaeltavia Sionin lähteelle, ja näillä esimerkeillä lyhensi hän kostein silmin lyhyen matkan hetkiä. Ja kuta lähemmäksi saavuttiin kuuluisaa luostaria, sitä syvemmäksi kävi hänen hartautensa, kunnes hänen täytyi kokonaan vaieta, osaksi yli pursuavien tunteittensa, osaksi kuulijakunnan puutteen takia.
Tuolta kaukaa taivaan rannalta, aaltojen helmasta, kimaltaakin jo luostarin monikirkkoinen pyhättö. Hiljaa vierii sinikirkas Viena jumalansaaren rantaa vastaan ja sointuva kellojen soitto tervehtää jo loitolle matkalaista. Rantakalliolla, luostariin saakka länsipuolelta pistävän lahdelman tyvellä, on korkea puuristi osoittamassa sivupurjehtijoille Kiesuksen valtaa. Laiva pysähtyy lahdelman suulle ja matkalaiset viedään veneillä maihin. Ylen on nyt paljon kansaa liikkeessä, sillä onhan huomenna Karjalan apostolin, pyhän Iljan praasniekka. Kunnianarvoisa, harmajahapsi munkki ottaa kansan vastaan ja osoittaa kullekin olinpaikan säätynsä mukaan luostarin suurissa majataloissa.
Saavuttu on tähän Karjalan historiassa niin tärkeään paikkaan, keskiaikaisen maailman piiriin. Mielen valtaa omituinen historiallis-uskonnollinen tunnelma, ja uteliaisuus saada tietää ja tutkia outoja, aavistamattomia salaisuuksia. Auringon valo kimmeltelee kullatuissa risteissä ja sinertävissä sipulikupooleissa, sadoista kelloista kumisee huumaava kellonsoitto kutsuen jumalanpalvelukseen, ja korvia viiltää tuhatlukuisen, kaikkialla pesivän kalalokkiparven kileä kirkuna. Kuin ilmestys muinais-ajoilta on tuossa edessäsi itse vanhan luostarin monikulmainen, korkea ja ryhmyinen muuri, joka on kulmauksissaan muodostettu linnantorneiksi. Meren puolelta kohoaa se sangen korkeaksi ja uhkaavaksi, ja onkin ollut aikoinaan kunnioitettava varustus. Aika on kuitenkin sen uhmaa lieventänyt ja lempeästi katsoo tuolta korkealta muurin kolosta, edessään alituisesti tuikkiva lamppu, allensa maailmaan jumalan pyhä äiti.
Vanhan munkin tarkka silmä on huomannut hänet nuhraantuneesta puvusta huolimatta herrasmieheksi; hän tahtoo viedä hänet säätyläisten majalaan, mutta kuuleekin sen juhlan johdosta jo olevan täynnä. Nuorukainen tahtoo mennä Ontrein mukaan, mutta sitä ei vanhus taas jostain syystä salli. Mietittyään puoleen ja toiseen vie hän hänet omaksi vieraakseen säätyläisten majalaan, jossa hänellä matkailu-aikana on oma huone. Näkee, että hän on utelias kuulemaan, mikä on tämä jalan vaeltava herrasnuorukainen, eikä tämäkään ole asuntoonsa tyytymätön, sillä vanhan munkin kunnianarvoisa näkö vastasi täydelleen sitä mielikuvaa, joka hänelle oli aina syntynyt luostarista kuullessaan.
Mutta jälleen riennämme kirkkaaseen aamuun ja jumalanpalvelukseen. Lintujen kirkuna sekautuu kellojen soittoon ja ihmisten hartaisiin huudahduksiin, aava ulappa kimmeltää lepyttäen koleata ja meren myrskyjen pieksämää maisemaa, vanhat muurit hautovat sammaleisia kylkiään valon yltäkylläisyydessä, munkit liikkuvat mustina haamuina, rujot, rammat, sokeat, rikkaat ja köyhät terästelevät uskoaan rukoillakseen itselleen kaikkea mahdollista onnea, venäjä ja karjala sointuu sekalutta, — kaikki on omiaan luomaan eriskummallista tunnelmaa. Luostarin isokello kumisee lakkaamatta: riennä, riennä, aika on jumalaa rukoilla, suuret ovat meidän syntimme.
Mennään ylösnousemuksen kirkkoon. Luostarin portin holvikäytävässä tapaa hän uudelleen Ontrein, jonka silmät loistavat onnesta. Yhdessä astuvat he temppeliin. Kirkon ja erittäinkin ikonostaasin loisto on häikäisevä ja sen edessä liekehtii neljä tavattoman paksua kynttilää miehenkorkuisissa jaloissa. Pyhä savu tuntuu voimakkaana ja huumaavana. Laulu kajahtaa ja mustakaapuiset munkit kumartavat syvään pitkin seiniä asetetuissa rukoustuoleissaan; esipappi lukee juhlallisella äänellä litaniaa. Kampoja, puolisokeita, köyhiä, sivistyneitä ja sivistymättömiä, armonkerjäläisiä kaikenlaisia tungeskelee pian kirkko täynnänsä. Yhä hartaammin kaikuu laulu, sakeammin suitsuu pyhä savu ja yhä syvemmälle painuu rukoilevan Ontrein pää. Hän kumartaa ja tekee ristinmerkin, rukoilee ja painaa päänsä yhä nöyrempään kumarrukseen. Jumala armahda, armahda minua Jumala! Aivan maahan hän jo lankee ja lyö synnintunnossaan ja tuskassaan otsaansa lattiaan, lyö uudelleen, lyö kolmannen kerran, kunnes hän uskon hurmiossaan jo suutelee tomuista permantoa. Kaihoisa mollisävel tulee yhä liikuttavammaksi kaikuen hänen korvissaan yhä hellemmin ja kehoittavammin, kunnes se viimein uudelleen painaa hänet matona ja malkiona tomuun… Juhlallisesti aukeaa silloin kaikkein pyhimmän ovi ja pappiskulkueen etupäässä, puettuna kultaiseen mitraan ja kaapuun, kädessä jalokivistä välähtelevä paimensauva, astuu kirkkoon jumalanpalveluksen esimies. Koko meno käy sen johdosta entistä ikäänkuin kiihkeämmäksi. Pyhä savu suitsuaa ja esipapin syvä basso kajahtelee juhlallisesti korkeissa holveissa. Ympäri kirkkoa he kulkevat ja kansa tungeskelee kiihkeästi heidän ympärillään. Vihdoin ojentaa pappi ristinsä ja raamatun suudeltavaksi ja kilvan rientää kansa sitä tekemään. Vapisevin huulin ja polvilleen laskeutuen suorittaa Ontreikin tämän kunnioituksen teon. Ja silloin kajahtaa uudelleen laulu, mutta nyt se kohoaa riemuiten ja kiittäen, ja täyttää holvit juhlallisella kaiulla, helpottaen, vapauttaen ja toivoa antaen…