Mut hyvät, armaat ystävät, en teitä noin hurjaan kapinaan mä kiihtää tahdo.
Julius Caesar.
Eroitettuna kreivitär Isabellasta, jonka silmäykset niin monta päivää olivat olleet Qventinin johtotähtenä, hän tunsi sydämessään outoa tyhjyyttä ja ahdistusta, jommoista hän kaikissa elämänvaiheissaan ei tähän saakka vielä koskaan ollut tuntenut. Koska kreivitär oli päässyt turvalliseen olopaikkaan, täytyi tietysti tuon tuttavallisen ja välttämättömän seurustelun heidän välillänsä lakata; sillä minkä tekosyyn nojalla olisi kreivitär, vaikka sellainen sopimaton ajatus olisikin hänen mieleensä iskenyt, voinut alinomaa pitää luonansa kaunista nuorta knaappia, semmoista kuin Qventin'iä?
Vaikka tämä ero näytti välttämättömältä, tuntui se Qventin'istä kuitenkin katkeralta, ja hänen ylpeää sydäntänsä harmitti se ajatus, että hänet käskettäisiin pois niinkuin tavallisen postiljoonin tai oppaan, joka nyt oli tehtävänsä tehnyt; kyynel nousi salaa hänen silmäänsä, kun hän ajatteli niiden suloisten toiveiden sammumista, joita hän mielikuvituksessansa oli tuolla viehättävällä matkalla rakentanut. Hän koetti miehuullisesti, vaikka aluksi turhaan, voittaa tätä mielenmasennustaan; ja näiden tunteittensa vallassa, joita hän ei voinut kukistaa, hän kävi istumaan ikkunakomeroon Schönwaldin suuressa gotilaisessa salissa ja mietiskeli siinä kovaa kohtaloaan, joka ei ollut suonut hänelle niin paljon arvoa eikä rikkautta, että hän olisi voinut ryhtyä rohkeaan kosintaan. Vihdoin hän saavutti jälleen mielensä luonnollisen jäntevyyden, johon paljon vaikutti erään vanhan romaanin nimi, joka juuri äsken oli ilmestynyt Strassburgissa ja lepäsi hänen vieressään ikkunalaudalla. Nimilehdellä olivat sanat:
"Kuinka knaappi halpaa säätyäUnkarin kuninkaan lempi tytärtä."
Selvitellessään tämän hänen omaan tilaansa soveltuvan kertomuksen mustia kirjaimia keskeytyi hän siten, että joku kevyesti löi häntä olkapäälle, ja kun hän kääntyi, näki hän mustalaisen seisovan takanansa.
Hairaddin, jota Qventin ei koskaan ollut sietänyt, oli viimeisen petoksensa jälkeen saavuttanut suorastaan hänen vihansa, ja sentähden Qventin kysyi häneltä vakavalla äänellä, kuinka hän rohkeni koskea ylhäiseen ja kunnialliseen kristittyyn?
»Vain sen vuoksi», vastasi mustalainen, »että tahdoin tietää, oliko kristitty aatelismies kadottanut tuntonsa, samoinkuin silmänsä ja korvansa. Olen jo seisonut tässä viisi minuuttia ja puhutellut teitä, ja te olette aina vain tuiottanut tuohon keltaisesta permagentista tehtyyn lehteen, ikäänkuin se taikavoimallaan voisi muuttaa teidät kuvapatsaaksi, ja puoleksi se oli jo tehtävänsä tehnytkin.»
»No, mitä sinä tahdot? Sano ja mene tiehesi!»
»Minä tahdon sitä mitä kaikki ihmiset tahtovat, vaikka harvat siihen tyytyvät», lausui Hairaddin; »minä pyydän palkkaani, kymmenen kultakruunua siitä, että olen opastanut kreivittäret tänne.»
»Vieläkö tulet hävyttömin silmin pyytämään palkkaa sen lisäksi, että sait pitää kurjan henkesi?» tiuskasi Durward tulistuen; »tiedäthän, että aikomuksesi oli pettää heidät tällä matkalla.»
»Muttaenpäminä pettänytkään», sanoi Hairaddin. »Jos olisin pettänyt, niin en olisi vaatinut palkkaa heiltä enkä teiltäkään, vaan siltä, jolla olisi ollut etua siitä, että olisimme menneet joen poikki oikeanpuoliselle rannalle. Sen, jolle olen ollut hyödyksi, tulee maksaa palkkani.»
»Hiiteen sekä palkkasi että sinä itse kavaltaja!» huusi Qventin lukien rahat pöydälle. »Mene nyt Ardenni-vuorien Metsäkarjun tai pirun luoksi! Mutta pysy tästä lähtien poissa näkyvistäni, etten ennen aikojaan lähetä sinua sinne!»
»Ardenni-vuorien Metsäkarjun luoksi!» toisti mustalainen suuremmalla kummastuksella kuin mitä hän tavallisesti salli kasvojensa ilmaista; »ei siis sittenkään vain hämärä aavistus — ylimalkainen epäluulo — ollut syynä siihen, että te välttämättömästi tahdoitte poiketa matkasuunnitelmasta? — Olisiko mahdollista? — olisiko todellakin toisissa maissa ennustustaito vielä varmempi kuin meidän kuljeskelevan heimokuntamme parissa? Raitapuu, jonka juurella me keskustelimme, ei toki voinut salaisuuksiamme ilmaista. — Vaan niin — niin, niin — voi minua hupsua kuitenkin! — Jo nyt tiedän — jo nyt tiedän! — Tuo raita puron rannalla, luostarin lähellä — huomasinhan minä, että te vilkaisitte siihen sivukulkiessamme, noin virstan matkan päässä tuosta laiskiaispesästä — se tosiaankaan ei voinut ilmaista salaisuuksiamme, mutta kuitenkin olla piilopaikkana sille, jolla oli korvat kuulla! Tästä lähtien pidän keskusteluni aukean lakeuden keskellä; ei saa olla yhtään ohdakepehkoakaan likellä, mihin joku skotlantilainen voisi pujahtaa piiloon. Hahhaa! kas kun skotlantilais-veitikka vei mustalaiselta voiton hänen omilla hienoteräisillä aseillansa! Mutta kuules, Qventin Durward, oletpa tekemällä tyhjäksi minun hankkeeni samassa myös hukannut oman onnesi! — Niin, se onni, josta sinulle ennustin kämmenesi viivoja tarkasteltuani, olisi loistavimmalla tavalla tullut sinulle osaksi, jollet vain olisi ollut niin itsepäinen.»
»Pyhä Anterus auttakoon!» sanoi Durward; »sinun hävyttömyytesi naurattaa minua väkisenkin. — Kuinka ja missä suhteessa sinun kavaluutesi onnistuminen olisi ollut minulle hyödyksi? Kuulinhan tosin sinun panevan ehdoksi, että minun henkeni säästettäisiin, joka ehto piankin olisi ollut unhotettu, kunhan kerran olisi ruvettu miekkasille. Mutta mitä hyötyä siitä, että sinä olisit kreivittäret pettänyt, minulla olisi voinut olla, paitsi että olisin ollut surmalle tai vankeudelle alttiina, sitä seikkaa, ei mikään ihmisjärki taida arvata.»
»Ei huolita ajatella sitä sitten», sanoi Hairaddin, »mutta sittenkin aion ihmetyttää teitä kiitollisuudellani. Jos olisitte pidättänyt palkkani, niin olisin katsonut välimme kuitatuksi ja jättänyt teidät oman hupsun päänne huomaan. Mutta niinkuin nyt asian laita on, olen teille velassa tuon tapauksen johdosta Cher-joen rannalla.»
»Olenpa minä mielestäni sen jo täydesti kuitannut kiroilemalla ja haukkumalla sinua», virkkoi Durward.
»Kovat sanat ja hyvät sanat», virkkoi mustalainen, »ovat kaikki vain tuulen pieksemistä, joka ei vaa'assa paina mitään. Niin, jos uhkausten sijasta olisitte lyönyt minua» — — —
»Saattaisinpa kyllä silläkin lailla velkasi kuitata, jos kauemmin minua ärsyttelet.» — — —
»Siihen en kuitenkaan kehoittaisi», sanoi mustalainen; »semmoinen hätäisellä kädellä otettu maksu voisi olla liikaa, niin että teidän puolellenne jäisi velka, jota minä en olisi mies unhottamaan enkä anteeksiantamaan. Ja nyt hyvästi, vaikk'ei kovin kauaksi aikaa — minä menen Croyen neidoille sanomaan jäähyväiset.»
»Sinäkö?» kysyi Durward kummastuen, »sinäkömuka pääsisit kreivittärien puheille, ja täällä, missä he tavallaan ovat kuin luostarissa, piispan sisaren, korkeasukuisen abbedissan huostassa? Se on mahdotonta.»
»Marthon kuitenkin odottaa minua saattaaksensa minut heidän puheilleen», irvisti mustalainen; »ja senvuoksi minun täytyy, älkää pahaksi panko, hiukan äkisti erota teistä.»
Hän kääntyi pois ikäänkuin lähteäkseen, mutta palasi heti jälleen ja lausui syvällä, voimakkaalla vakavuudella: »Minä tiedän teidän toiveenne — ne ovat rohkeat, vaan eivät turhat, jos minä rupean teitä auttamaan. Minä tiedän teidän pelkonne, siitä teidän pitäsi oppia varovaiseksi, vaan ei pelkuriksi. Mies voi saada omakseen vaikka minkä naisen. Kreivinarvo on vain tuommoinen liikanimi, joka Qventin-nimeen sopii aivan yhtä hyvin kuin herttuan liikanimi Kaarlen tai kuninkaan liikanimi Ludvigin nimeen.»
Ennenkuin Durward kerkesi vastata, oli mustalainen jo salista lähtenyt. Durward riensi heti jäljessä; mutta Hairaddin tunsi paremmin kuin meidän skotlantilaisemme talon käytävät eikä ollut saavutettavissa; hän hyppäsi viimein alas pieniä syrjäisiä portaita ja katosi näkyvistä. Qventin seurasi sittenkin vielä perässä, vaikkei oikein tiennytkään mitä hän käynnillään tarkoitti. Portaitten alapäässä oli ovi, joka johti puutarhan lehtikujaan, ja siellä hän jälleen näki mustalaisen, joka juoksi polvittelevaa polkua pitkin.
Kahden puolen puutarhaa kohosivat palatsin huoneet — suunnattoman suuri vanha rakennus, osaksi linnan, osaksi luostarin tapainen; molemmilla toisilla laidoilla ympäröi puutarhaa korkea nastamuuri. Hairaddin riensi puutarhan poikki palatsin toisen kylkirakennuksen luo, missä pieni takaovi näkyi suuren, paksun murattikasveilla peitetyn patsaan takana. Siellä hän katsahti taakseen ja pilkallisesti heiluttaen kättään sanoi jäähyväiset takaa-ajajalleen, joka näki, kuinka Marthon todella aukaisi oven ja päästi mustalais-heittiön — muuta ei sopinut päättää — Croyen kreivittärien asuinhuoneisiin. Qventin vihastuksissaan puri huultansa ja moitti itseään ankarasti siitä, ettei hän ollut ilmaissut kreivittärille Hairaddin'in luonteen koko ilkeyttä eikä hänen salahankkeitansa heitä vastaan. Nuo ylpeät sanat, joilla mustalainen oli luvannut auttaa hänen toiveitansa, tekivät Qventin'in vihan ja inhon vielä katkerammaksi; hänestä tuntui kuin olisi neiti Isabellankin käsi saastutettu, jos se olisi semmoisella avulla saatavana. »Mutta se on vain kaikki petosta», arveli hän itsekseen, »hänen halveksittavia silmänkääntäjä-konstejansa. Hän on jonkun tekosyyn nojalla päässyt kreivitärten puheille ja jotakin pahaa hänellä on mielessä. Hyvä on, että nyt tiedän heidän asuntonsa. Voinpa pyytää tavata Marthon'ia ja pyrkiä heidän puheillensa, jollei muun vuoksi, niin varoittaakseni heitä. Ilkeää että minun täytyy turvata juoniin ja odottaa pitkät ajat, kun tuommoiset julkisesti ja epäluuloa herättämättä pääsevät heidän luokseen. Mutta he saavat kuitenkin kokea, että vaikka olenkin eroitettu heidän seurastaan, niin kaikella tavalla kuitenkin valvon Isabellan turvallisuutta.»
Nuoren rakastajan näitä miettiessänsä astui vanha, piispan palveluksessa oleva herra ulos samasta ovesta, josta Qventinkin oli tullut sisään ja huomautti — kohteliaalla tavalla — että tämä puutarha ei ollut julkinen, vaan ainoastaan itse piispan ja kaikkein korkeimpien vieraitten käytettävänä.
Kaksi kertaa vanhus sai uudistaa sanansa, ennenkuin Durward ne oikein ymmärsi; ja sitten nuori skotlantilainen, ikäänkuin unesta heräten, kumarsi ja riensi ulos puutarhasta. Piispan virkamies riensi jäljestä lausuen ylenpalttisia anteeksipyyntöjä sen johdosta, että hänen oli täytynyt täten täyttää velvollisuutensa. Koettipa hän niin hartaasti jälleen karkoittaa vihastusta, jonka hän luuli nousseen Durward'in sydämeen, että tarjoutui vieraalle seurakumppaniksi huvitellakseen häntä. Qventin puolestaan, joka salaa itsekseen kiroili tuota narrinpeliä, ei lopulta nähnyt muuta pelastuskeinoa, kuin että hän sanoi haluavansa käydä läheisessä kaupungissa, ja läksi sinnepäin astumaan niin kiireisin askelin, ettei hovimestarin tehnyt mieli seurata häntä kauemmas kuin laskusillalle asti. Muutamien minuuttien kuluttua Durward jo kulki Lüttichin kaupungin muurien sisäpuolella, kaupungissa, joka oli rikkain Flanderissa ja siihen aikaan siis koko maailmassa.
Alakuloisuus, eipä edes rakkauden synnyttämä alakuloisuus voi juurtua niin syvälle, ei ainakaan miehuulliseen, pontevaan luonteeseen, kuin sen rasituksesta masennuksissa olevat pehmeäsydämiset haaveksijat tahtoisivat uskoa. Sen voivat karkoittaa äkilliset voimakkaat mielenliikutukset, olopaikan muutokset, näyt, jotka nostattavat uusia ajatuksia, sekä ihmisten hyörimisen ja pyörimisen vaikutus. Tuskin oli muutamia minuutteja kulunut, niin Qventin'in mieli oli aivan täynnä monenlaisia vaikutteita, jotka kiireesti kulkivat hänen silmiensä sivuitse Lüttich'in vilkailla kaduilla, ikäänkuin ei mitään Isabella kreivitärtä eikä mustalaista olisi ollut olemassakaan.
Korkeat rakennukset — komeat, vaikka kapeat ja synkännäköiset kadut — loistava kalliitten tavarain sekä komeitten sotavarusten näyttely puodeissa ja kaupoissa — katukäytävillä toisiaan tunkevat, toimelliset porvarit, jotka kulkivat edestakaisin huolestuneen vakavina tai kiireisen puuhaavina näöltänsä — suunnattoman suuret vaunut, jotka kuljettivat sinne tänne vienti- sekä tuontitavaroita (edellisiä olivat: leveät verka- ja silkkikankaat, kaikenlaiset sota-aseet, naulat ynnä muut rautakalut ja jälkimäisiä: kaikenmuotoiset tarve- ja ylellisyystavarat, jotka olivat aiotut joko itse tässä rikkaassa kaupungissa kulutettaviksi tai vaihtokaupalla saadut ja muualle vietävät) — kaikki nämä muodostivat mielenkiintoisen rikkautta, liikettä ja loistoa uhkuvan kuvan, jollaista Qventin ei ollut vielä koskaan nähnyt. Hän ihaili myös noita monia kanavia ja vesi-ojia, jotka, ollen yhteydessä Maas-joen kanssa, kulkivat ristiin, rastiin yli koko kaupungin, niin että jokaiselle kortterille oli kauppaa helpoittava vesitie tarjona. Myöskin hän pistäysi messua kuullaksensa kunnioitusta herättävään, vanhaan pyhän Lambert'in kirkkoon, jonka sanotaan perustetun jo 8:nnella vuosisadalla.
Tästä jumalanhuoneesta astuessaan ulos alkoi Durward huomata, että hän, joka hillitsemättömällä uteliaisuudella tähän asti oli katsellut kaikkea ympärillään, oli nyt itse joutunut varakkaannäköisien porvarien tarkastuksen esineeksi. He näkyivät vartavasten kokoontuneen häntä katsellakseen, kun hän läksi ulos kirkosta, ja heidän parissaan nousi kuiskeen suhina, joka levisi parvesta parveen. Katselijain joukko eneni enenemistään, ja jokaisen vereksen tulijan katse kääntyi aina hartaasti Durward'in puoleen ilmaisten suurta mieltymystä ja uteliaisuutta ja samalla myös jommoistakin kunnioitusta.
Viimein Durward näki olevansa suuren ihmisjoukon keskipisteenä; tämä joukko väistyi hänen tieltään sitä myöten kuin hän astui, ja perässä tai rinnalla kulkijat varoivat huolellisesti, etteivät he tunkeutuneet liian lähelle eivätkä haitanneet hänen liikkeitään. Sittenkin tämä tämmöinen tila oli siksi tukala, ettei sitä olisi kauan voinut kärsiä yrittämättä vapautua siitä tai vaatimatta jotain selitystä.
Qventin katsahti ympärilleen ja iski silmänsä iloiseen, hartevaan, arvokkaannäköiseen mieheen, jonka hän samettinutun ja kultavitjojen nojalla päätti olevan etevän porvarin, kenties raatimiehen. Tältä hän kysyi: »Onkohan minussa mitään outoa, joka näin tavattomasti vetää ihmisten huomion puoleeni? Vai onko lüttichiläisten tapana aina näin tungeksia kaikkien muukalaisten ympärillä, jotka sattuvat käymään heidän kaupungissaan?»
»Eipä suinkaan, hyvä herra», vastasi porvari, »eivät lüttichiläiset ole niin turhamaisen uteliaita, että he sen tekisivät, eikä teidän ulkomuodossanne eikä vaatteissanne ole myöskään mitään semmoista, mikä ei meidän kaupungissamme olisi erittäin tervetullutta ja meidän miehiemme parissa nostattaisi iloa sekä kunnianosoittamisen halua.»
»Teidän sananne ovat sangen kohteliaat, arvoisa herra», virkkoi Qventin; »mutta pyhän Anteruksen ristin kautta vannon, etten voi arvatakaan mitä tarkoitatte.»
»Teidän valanne, herra», vastasi lüttichiläinen, »samoinkuin teidän murteennekin vahvistaa vain minun luuloani.»
»No suojeluspyhäni St. Qventin auttakoon!» huudahti Durward —»käsitänpä teidän ajatuksianne nyt vielä entistäkin vähemmän.»
»Kas siinä taas», virkkoi lüttichiläinen iskien silmää hyvin veitikkamaisesti, vaikka samassa kohteliaasti tietäjän ja ymmärtäjän tavalla. »Tietysti ei meidän sopisi olla näkevinämme sitä mitä te, kunnioitettava herra, tahdotte salata. Mutta miksi te vannotte pyhän Qventin'in kautta, jollette tahdo sallia minun sen mukaan selittää ajatuksianne? — Tiedämmehän me, että kunnon pyhän Paul'in kreivi, joka mainitussa paikassa nyt majailee, pitää meidän puoltamme.»
»Niin totta kuin elän», sanoi Qventin, »te olette erehtyneet — en minä tiedä mitään pyhästä Paul'ista.»
»No, emmehän me tutkistelekaan teitä», virkkoi porvari, »mutta kuulkaas — sallikaa minun kuiskata teidän korvaanne — minun nimeni on Pavillon.»
»Mitä se asia minuun kuuluu, herra Pavillon?» kysyi Qventin.
»No, eihän muuta — vain luulisin siinäkin olevan teille vakuutuksen, että olen luotettava mies. — Ja täällä on virkaveljeni Rouslaer myöskin.»
Rouslaer lähestyi — lihava raatimies, jonka pulska vatsa, aivankuin »muuripässi»[1] järkähdytti väentungoksen edestänsä. Tämä sanoi nyt, kuiskaten varottavia sanoja naapurinsa korvaan, moittivalla äänellä: »Unohdatpa, virkaveli kulta, että tämä on kovin julkinen paikka — herra tulee kyllä sinun taloosi tai minun luokseni ja juopi lasillisen Reininviiniä sokerin kera, jonka jälkeen saamme sitten kuulla enemmän hyvästä ystävästämme ja liittolaisestamme, jota me rehellisten flanderilais-sydämiemme pohjasta rakastamme.»
[1] Sotakone, jolla vihollisten muureja rikottiin.
»Ei minulla ole mitään sanomia kummallekaan teistä», sanoi Qventin maltittomasti; »enkä huoli juoda mitään Reininviiniä. Ainoa asia, jota teiltä, joilla on valtaa ja arvoa, pyytäisin, on se, että hajottaisitte tämän joutilasjoukon ja sallisitte vieraan lähteä kaupungistanne yhtä rauhallisesti kuin hän tänne tulikin.»
»No mutta, hyvä herra», kysyi Rouslaer, »jos te niin väkisen tahdotte pysyä tuntemattomana meidänkin parissamme, jotka olemme luotettavia miehiä, niin sallikaa minun toki suoraan kysyä, miksi on teillä hatussanne komppanianne merkki, jollette tahdo että teitä Lüttich'issä tunnettaisiin?»
»Mikä merkki ja mikä komppania?» virkkoi Qventin. »Te näytätte arvokkailta miehiltä ja vakavilta porvareilta, mutta — sieluni kautta — joko te olette hulluja tai tahdotte minut saattaa hulluksi.»
»Sapperment!» kirosi toinen porvareista. »Saattaisipa tämä nuorukainen itse pyhän Lambertin kiroilemaan! Kelläs sitten olisi lakissaan pyhän Anteruksen risti ja liljakukka, jollei Ludvig kuninkaan henkivartijaväen skotlantilaisella komppanialle?»
»Ja entäs jos olisinkin skotlantilaisiin henkivartijoihin kuuluva jousimies, niin miksi te näin ihmettelette, että minun lakissani oli komppaniani merkki?» kysäisi Qventin närkästyneenä.
»Hän on sen myöntänyt, hän on sen myöntänyt!» huusivat Rouslaer ja Pavillon kääntyen riemastuneina kokoontuneen ihmisjoukon puoleen, heilutellen käsiänsä kämmenet harallaan, pyöreät, lihavat kasvot ilosta loistaen.
»Hän on myöntänyt olevansa Ludvigin henkivartijoihin kuuluva jousimies— Ludvigin, joka on Lüttich'in vapauden suojelija!»
Väkijoukosta kohosi nyt huutoa ja melua, josta kuuluivat sekaisin sanat: »Eläköön Ludvig, Ranskan kuningas! Eläkööt skotlantilaiset henkivartijat! Eläköön tämä uljas jousimies! Vapautta, vapautta tai kuolemaa! Ei mitään veroja! Eläköön uljas Ardenni-vuoriston Metsäkarju! Surma Burgundin Kaarlelle! Surma Bourbon'ille jä hänen hiipalleen!»
Qventin oli melkein pyörryksissä tästä melusta, joka alkoi yhä uudestaan toisella haaralla, kun se toisella oli lakannut, nousten ja laskien niinkuin meren aallot, ja johon yhtyivät vielä tuhannet äänet, jotka karjuivat joukoittain etäisemmillä kaduilla sekä toreilla; meidän skotlantilaisellamme ei ollut tässä sekamelskeessä vielä ollut aikaa arvata kapinan oikeaa tarkoitusta eikä päättää miten itse käyttäytyä.
Hän oli unohtanut, että joku hänen kumppaneistaan, Orleans'in herttuan ja Dunois'n kanssa olleen kahakan jälkeen, oli lordi Crawford'in käskystä antanut hänelle Dunois'n miekan halkaiseman kypärän sijasta teräksellä päärmätyn lakin, jommoiset kuuluivat skotlantilaisten henkivartijain yleisesti tunnettuun pukuun. Nyt oli yksi noita, henkivartijoita, jotka aina olivat Ludvigin persoonan ympärillä, ilmestynyt tämän kaupungin kaduille, jonka tyytymättömyyttä Ranskan kuninkaan salavehkeilijät aina olivat kiihdyttäneet; luonnollistahan oli, että lüttichiläiset tämän johdosta luulivat Ludvigin nyt tahtovan ruveta heitä julkisesti auttamaan. Ja huhu suurensi pian tämän yksinäisen jousimiehen ilmestymisen Ludvig kuninkaalta tulleeksi kiireellisen ja voimallisen avun lupaukseksi — kerrottiinpa, että ranskalainen apu-armeija jo oli pian tulossa kaupunkiin jostakin portista, vaikka ei kukaan osannut tarkkaan sanoa mistä.
Mahdotonta oli tätä näin yleistä luuloa saada kumotuksi, sen Qventin ymmärsi — ymmärsipä hän senkin että jokainen yritys saada tähän luuloon piintyneitä ihmisiä siitä luopumaan, syöksisi vain yrittäjän vaaraan, ja sellaiseen antautumista hän tässä tilaisuudessa piti aivan tarpeettomana. Hän teki siis kiireesti sen päätöksen, että hän koettaisi päästä pakoon niin hyvin ja pian kuin mahdollista. Tämä päätös kypsyi hänen mielessään sinä aikana kun häntä saatettiin raastupaan, johon kaupungin etevimmät porvarit par'aikaa kiiruhtivat kokoon kuullakseen niitä sanomia, jotka Qventin'in luultiin tuoneen mukanaan, ja pitääkseen hänelle sen jälkeen komeat juomingit.
Huolimatta hänen vastustelemisestaan; jota selitettiin ujoudeksi, ympäröi häntä nyt kansansuosion jokseenkin inhottava tulva kaikilta puolin. Hänen molemmat pormestari-ystävänsä olivat tarttuneet häntä käsivarsiin kiinni. Hänen edessään Nickel Block, teurastaja-ammattikunnan päämies, joka kiireesti oli kutsuttu tänne virkansa toimituksesta teurastushuoneesta, heilutteli surmakirvestänsä, joka vielä oli veressä sekä aivojen tahrassa, sillä rohkeudella ja sulavuudella, jonka viina yksin voi antaa. Hänen takanaan kulki pitkä, laiha roikale, hyvin humaltunut ja isänmaanrakkaudesta innostunut Klaus Hammerlein, rautaseppien ammattiesimies, vähintään tuhatmäärä pesemättömiä ammattilaisiansa perässään. Kankureita, naulaseppiä, köydenpunoojia, kaikenlaatuisia ja kaikenarvoisia käsityöläisiä tulvaili esiin joukon jatkoksi jokaiselta synkältä, soukalta sivukadulta. Poispääsö näkyi olevan vaarallinen ja mahdoton.
Tässä pulassaan Durward kääntyi Rouslaer'in puoleen, joka piteli häntä toisesta käsikynkästä, ja Pavillon'in puoleen, joka oli ottanut toisen käsivarren omakseen, ja jotka näin taluttivat häntä tuon juhlasaattojoukon etupäässä, jonka kunnioituksen esineeksi hän niin arvaamatta oli joutunut. Hän selitti heille kiireesti, että hän ajattelematta oli pannut päähänsä skotlantilaisten henkivartijain lakin, koska sille rautalakille, jossa hän aikoi matkustaa, oli tullut vahinko.
Hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, että hänen säätynsä ja matkansa tarkoitus tämän seikan kautta olivat tulleet yleisesti tiedoksi, lüttichiläiset kun olivat terävällä älyllään heti tehneet siitä luonnollisesti seuraavat johtopäätökset. Lisäksi hän vielä viittasi siihen, että hänen, jos hänet nyt vietäisiin raatihuoneeseen, nähtävästi ja valitettavasti olisi pakko ilmoittaa sinne kokoontuneille kaupungin vanhimmille joitakuita asioita, jotka kuningas oikeastaan oli käskenyt hänen säästää yksistään kuninkaallisen majesteetin kunnon ystävien, herrojen Rouslaer'in ja Pavillon'in korvia varten.
Tämä viimeinen viittaus vaikutti heti taikasanan tavoin molempiin pormestareihin, jotka olivat Lüttich'in kapinallisten porvarien etevimmät päälliköt, ja niinkuin kansanjohtajat ainakin, halusivat niin paljon kuin suinkin pitää asiain ohjat omissa käsissään. He tekivät siis heti sellaisen sopimuksen, että Durward poistuisi nyt vähäksi aikaa kaupungista ja vasta yöllä palaisi takaisin Rouslaer'in taloon, likelle Schönwald'in puolista kaupunginporttia, puhelemaan heidän kanssansa kolmen kesken. Durward kertoi heille tätä nykyä asuvansa piispan linnassa sillä tekosyyllä, että hän oli tuonut kirjeitä Ranskan hovista, mutta hänen oikea asiansa, niinkuin he olivat arvanneet, oli aiottu Lüttich'in porvareille; ja tämä monimutkainen asianajo samoin kuin myös tämmöiselle asialle lähetetyn sanantuojan sääty ja arvo olivat niin kokonaan Ludvigin tapojen mukaiset, ettei kumpikaan seikka herättänyt mitään epäilystä eikä kummastusta.
Melkein heti tämän selityksen jälkeen he saapuivat kansanvirran mukana Pavillon'in talon ovelle, jonka julkisivu antoi eräälle valtakadulle, mutta jonka takapuoli sekä taloon kuuluva puutarha ja nahkatehtaiden pitkä rivi oli Maas-joen puolella ulottuen aina sen rantaan saakka; tämä isänmaallinen porvari oli näet ammatiltaan nahkuri.
Luonnollista oli, että Pavillon'in teki mieli osoittaa vieraanvaraisuutta Ludvig kuninkaan otaksutulle lähettiläälle, ja pysähdys hänen talonsa kohdalla ei siis kummastuttanut kansaa; päinvastoin tervehdittiin herra Pavillon'ia kaikuvilla eläköön-huudoilla, kun hän talutti korkea-arvoisen vieraansa sisään. Durward riisui kiireesti päästään huomiota herättäneen päähineensä, vaihtaen sen nahkurin lakkiin, ja sai pitkän viitan muun pukunsa peitteeksi. Pavillon antoi hänelle vielä lisäksi passin, millä hän saattoi päästä kaupungin portista ulos ja tulla takaisin yöllä tai päivällä, miten hänelle parhaiten sopi. Ja viimein hän antoi Durward'ille oppaaksi oman tyttärensä, sievän, hymysuisen flanderilais-hempukan, neuvoen mitä tietä vieras olisi pois saatettava. Itse puolestaan hän riensi takaisin virkaveljensä luo, ja molemmat läksivät sitten raatihuoneelle, koettaen parhaansa mukaan keksiä estelyitä, joilla selittää ystävillensä Ludvig kuninkaan lähettilään katoamista. Emme tarkoin, käyttääksemme entisen kamaripalvelijan sanoja, muista minkälaisia valheita nämät johtopässit syöttivät laumalleen; mutta ei mikään olekaan niin helppoa kuin valheitten uskottelu kansanjoukolle, jonka kiivaat ennakkoluulot ovat jo suorittaneet enemmän kuin puolet työstä, ennenkuin valehtelija on sanaakaan virkkanut.
Tuskin oli tämä arvoisa porvari lähtenyt, kun hänen tylleröinen, palleroinen tyttärensä Trudchen, punastuen ja hämillään hymyillen, mikä sievästi soveltui hänen kirsikkahuuliinsa, iloisiin sinisilmiinsä ja läpikuultavan hienoon ihoonsa, saattoi pulskan vieraan nuorukaisen herra Pavillon'in puutarhan tiheitä lehtokujia myöten alas virran rantaan ja siellä piti huolta siitä, että hän saattoi jatkaa matkaansa veneessä, jonka kaksi vahvaa flanderilaista, leveissä roimahousuissaan, moninappisissa takeissaan, puuhkalakit päässä, laskivat vesille niin suurella kiireellä kuin heidän alankomaalais-luonteensa vain suinkin salli.
Soma Trudchen ei osannut mitään muuta paitsi Flanderin kieltä; — Durward'illa ei siis ollut muuta keinoa osoittaa kiitollisuuttansa kuin suihkata suukkonen noille mainituille kirsikkahuulille — sillä kuitenkaan millään tavalla rikkomatta uskollista rakkauttansa Croyen kreivitärtä kohtaan. Tämä suukkonen annettiin hyvin ritarillisesti ja vastaanotettiin nöyrällä kiitollisuudella; sillä meidän skotlantilaisen jousimiehen kaltaisia suutelijoita, niin hyvin kasvojen kauneuteen kuin vartalon solakkuuteenkin nähden, ei ollut juuri joka päivä tarjona Lüttich'in porvaritytöillä.
Sillä aikaa kun vene kulki Maas-joen hitaita vesiä myöten, oli Durward'illa kylliksi aikaa mietiskellä mitä hänen, Schönwald'in linnaan palattuaan, tulisi kertoa Lüttich'issä tapahtuneista seikoista. Hänestä oli yhtä vastahakoista ilmiantaa jotakuta noista miehistä, jotka, joskin vain erehdyksestä olivat uskoneet hänelle salaisuutensa, mutta toiselta puolen hän tahtoi myös salata piispalta, joka oli kohteliaasti ottanut hänet huoneeseensa, minkälaisessa kapinallisessa tilassa hippakunnan pääkaupunki oli. Hän päätti senvuoksi vain kertoa asian niin yleisin sanoin, että se kehoittaisi piispaa ryhtymään varokeinoihin, mutta ei kuitenkaan saattaisi ketään yksityistä henkilöä hänen kostonsa alaiseksi.
Vene saattoi hänet maalle noin virstan päähän linnasta, ja Durward antoi soutajilleen, heidän suureksi mielihyväkseen, yhden guldenin. Vaikka loppumatka linnaan oli näin lyhyt, niin oli jo linnan päivälliskello, hänen perille joutuessaan, soinut, ja Durward huomasi nyt sitäpaitsi lähestyneensä linnaa toiselta puolelta, niin että kiertäminen muurin ympäri valtaportille myöhästyttäisi häntä vielä enemmän. Hän astui siis suoraan lähimpää paikkaa kohti, missä hän näki nastallisen muurin — se ympäröi luultavasti jo ennenmainittua pientä puutarhaa — sekä pienen, linnankaivannolle päin antavan portin ja sen viereen sidotun veneen, jolla hän arveli, jotakuta tuojaa huutamalla, pääsevänsä yli. Samassa kun hän näine toiveineen lähestyi, aukeni takaportti, mies astui ulos, hyppäsi veneeseen, souti kaivannon poikki vähän syrjempänä hänestä, ja työnsi sitten pitkällä seipäällä veneen takaisin lähtöpaikkaansa. Vielä likemmäksi tultuaan Qventin tunsi tämän miehen mustalaiseksi, joka kuitenkin vältti häntä, mikä ei ollutkaan vaikeaa ja riensi toista tietä Lüttich'iin päin, kadoten pian näkyvistä.
Tässäpä oli taas uutta miettimisen aihetta. Oliko tuo pakana koko tämän ajan ollut Croyen neitien luona ja mitä varten lie olivat voineet pitää häntä näin kauan aikaa luonansa? Tämä ajatus oli niin kiusallinen, että Durward kahta kiivaammin halusi päästä heidän puheillensa saadakseen samalla ilmaista heille Hairaddin'in petoksen sekä myös sen vaaran, joka, Lüttich'in kaupungin kapinallisen tilan vuoksi, uhkasi heidän suojelijaansa, piispaa.
Tämän päätöksen tehtyänsä Durward meni linnaan valtaoven kautta ja tapasi ruokapöydässä sen osan talonväestä, joka aterioitsi isossa salissa, nimittäin piispan seurajoukkoon kuuluvat papit, hänen hovinsa virkamiehet sekä alempiin aateliston luokkiin kuuluvat vieraat. Paikka pöydän yläpäässä, piispan hovikappalaisen vieressä, oli kuitenkin vapaana, ja tämä tervehti tulijaa vanhalla koululeikkipuheella: Sero venientibus ossa (myöhään tulijalle luut), samassa kuitenkin kasaten hänen lautaselleen niin paljon herkkuja, ettei leikki millään muotoa voinut saada sitä tositeon leimaa, joka, niinkuin Skotlannissa on tapana sanoa, tekee ettei leikki olekaan leikkiä, tai korkeintaan on huono leikki.
Puolustaakseen itseään siitä luulosta, että hän oli ollut epäkohtelias, Durward kertoi lyhyesti mikä melu kaupungissa oli noussut, kun hänet oli tunnettu Ludvig kuninkaan palveluksessa olevaksi skotlantilaiseksi jousimieheksi, ja hän koetti antaa kertomukselleen lystillisen sävyn sillä, että hän sanoi töintuskin päässeensä sieltä pakoon erään lihavan Lüttich'in porvarin sekä hänen sievän tyttärensä avulla.
Mutta Durward'in kertomus huolestutti liiaksi koko seuraa, jotta he olisivat voineet nauraa hänen leikkipuheelleen. Koko syöntikin jäi Durward'in kertoessa kesken; ja kun hän oli lakannut puhumasta, vallitsi juhlallinen äänettömyyden hetki, jonka viimein hovimestari lopetti sillä, että hän puoliääneen ja synkkämielisesti sanoi: »Rukoilisinpa Jumalaa, että jo saisin nähdä nuo sata burgundilaista huovia!»
»Miksi te tuon asian painatte niin raskaasti mieleenne?» kysyi Durward. »Onhan teillä täällä koko joukko sotamiehiä, joiden ammattina on taistella; ja teidän vastustajanne ovat vain kapinallisen kaupungin roistoväkeä, joka on karkaava pakoon niin pian kuin sotalippu, huoviparven seuraamana, levitetään liehumaan.»
»Te ette tunne Lüttich'in miehiä», sanoi kappalainen, »joista voi sanoa, ottaen lukuun gentiläisetkin, että he ovat hurjimmat ja jäykimmät koko kristikunnassa. Kahdesti on herttua jo rangaissut heitä siitä syystä, että he alinomaa nostavat kapinan piispaansa vastaan; kahdesti on hän kukistanut heidät kovalla ankaruudella, vähentänyt heidän etuoikeuksiaan, riistänyt heiltä heidän sotalippunsa ja anastanut itselleen valtaa ja oikeuksia, jommoisten alainen ei ennen mikään keisarikunnan vapaa kaupunki ole ollut. Viime kerran hän voitti heidät suurella miestapolla likellä St. Tron'ia, missä lüttichiläiset kadottivat kuusituhatta miestä, osaksi miekan, osaksi hukkumisen kautta. Ja senjälkeen, tehdäksensä toisen kapinan mahdottomaksi, Kaarle herttua ei suostunut marssimaan kaupunkiin hänelle avattujen porttien kautta, vaan revitti maahan neljäkymmentä kyynärää heidän kaupunginmuuristansa ja ratsasti tästä aukosta kaupunkiin ritariensa etunenässä valloittajana, kypärin silmikko alaslaskettuna, peitsi ojennuksissa. Ankarastipa silloin varoitettiin lüttichiläisiä, että tämä Kaarle herttua, silloinen Charalois'n kreivi, olisi antanut koko kaupungin sotamiestensä ryöstettäväksi, ellei hänen isänsä, herttua Filip Hyvä, olisi heidän puolestaan puhunut. Ja kuitenkin, vaikka kaikki nuo asiat vielä ovat vereksessä muistissa, vaikka muurinaukot ovat korjaamatta ja varastohuoneet puoleksi tyhjät, kiihdyttää taas jousimiehen lakki heitä kapinaan. Jumala tämän kaiken parantakoon! Mutta pelkäänpä, että vielä nousee verinen leikki näin hurjan kansan ja huiman hallitsijan välillä; ja soisinpa mielemmin, että minun kunnollisella ja lempeällä herrallani piispalla, olisi vähemmänarvoinen, mutta turvallisempi hiippakunta, sillä hänen hiippansa ei ole kärpännahoilla päärmätty, vaan okailla. Tämän minä sanon teille, vieras herra, huomauttaakseni teille, että jollei asianne pidätä teitä Schönwald'issa, niin tämä on paikka, josta järkimiehen pitäisi lähteä niin kiireesti kuin mahdollista. Pelkäänpä teidän naistenne ajattelevan samaa; sillä toisen saattomiehistä, jotka heidän kanssaan tulivat, he ovat lähettäneet takaisin Ranskan hoviin kirjeitä viemään, joissa he epäilemättä ilmoittavat aikomuksensa lähteä hakemaan turvallisempaa suojapaikkaa.»
Rohkeutta! Onnesi on taattu, jos itse vain tahdot; jos et, niin ole iäti käskyläinen, palveliain toveri ja kelvoton koskettelemaan onnettaren sormenpäitä.
Loppiaisaatto.
Kun ateria oli loppunut, niin kappalainen, joka näytti mieltyneen Durward'in seuraan, tai kenties tahtoi onkia häneltä vielä lisätietoja aamullisesta tapauksesta, vei hänet sivukamariin, jonka ikkunat toiselta puolelta antoivat puutarhaan päin; ja nähtyään kumppaninsa silmän halukkaasti vilkaisevan sinne, hän ehdoitti Qventin'ille, että mentäisiin katsomaan niitä ihmeellisiä ulkomaalaisia pensaita, joilla piispa oli koristanut kukkastarhansa sarat.
Durward esteli, ei sanonut väkisin tahtovansa tunkeutua sinne, ja kertoi kuinka hänet aamulla oli sieltä karkoitettu. Kappalainen vastasi hymyillen, että oleskelu piispan yksityisessä puutarhassa vanhastaan oli tosin tavallansa kielletty. »Mutta se kielto», lisäsi hän, »on niiltä ajoilta, jolloin meidän arvoisa isämme oli nuori, tuskin kolmenkymmenenvuotias, prinssillinen kirkonylimys ja jolloin kauniita naisia tiheään kävi tässä linnassa hakemassa hengellistä lohdutusta. Ja pitihän toki», virkkoi kappalainen silmät maahan luotuina ja puoleksi yksinkertaisella, puoleksi veitikkamaisella hymyllä, »noilla tunnonvaivoja kärsivillä naisilla, jotka aina asuivat samoissa huoneissa, joissa tätä nykyä piispan jalosukuinen sisar, olla joku paikka, missä he saattoivat saada raitista ilmaa, maallikkojen häiritsemättä heitä. Mutta viime aikoina tämä kielto, vaikkei se ole tullut nimenomaan peruutetuksi, on joutunut kokonaan pois käytännöstä, ja on säilynyt vain tyhjänä taikaluulona ikivanhan palvelijan aivoissa. Jos teitä siis haluttaa», lopetti hän puheensa, »niin voimme heti mennä katsomaan, onko siellä kummituksia vai ei.»
Ei mikään tietysti olisi voinut olla Durward'ille sen hauskempaa kuin vapaa pääsö puutarhaan, jolla keinoin hän, jos onni yhä edelleen, niinkuin tähän asti, suosisi hänen rakkauttansa, hän toivoi saavansa puhutella armastaan tai ainakin vilahdukselta nähdä hänet jossakin tornin ikkunassa, parvekkeella tai jossakin muussa ulkonevassa rakennuksen osassa, samoinkuin Liljan ravintolassa lähellä Plessis'in linnaa, ja Dauphin'in tornissa itse Plessis'in linnassa. Näyttihän siltä kuin Isabellan, mihin ikänä hän tulikin asumaan, pitäisi aina olla tornineitona.
Kun Durward uuden ystävänsä kanssa oli astunut puutarhaan, olisi voinut luulla tätä maalliseksi filosofiksi, jonka mieli oli kokonaan kiintynyt maallisiin asioihin. Qventin'in silmät sitä vastoin, jolleivät ne lentäneetkään ympäri taivaita, kiitelivät kumminkin pitkin kaikkia ikkunoita, parvekkeita sekä varsinkin torneja, jotka ulkonivat vanhan linnanrakennuksen kaikista kulmista; hänen silmänsä koettelivat keksiä, mikä niistä voisi olla häntä opasteleva otava.
Näissä toimissansa ollen nuori rakastaja aivan välinpitämättömästi, jos ollenkaan, kuunteli arvoisan seuralaisensa selityksiä kaikista kukista, ruohoista sekä pensaista, joista monet olivat erinomaisen hyödyllisiä lääkkeenä, toiset vieläkin mainiompia siitä syystä, että ne antoivat ruualle hienon ma'un, ja jotkut kaikkein mainioimpia, vaikkei niillä ollutkaan muuta ansiota kuin että ne olivat erinomaisen harvinaisia. Kuitenkin oli välttämätöntä osoittaa edes jonkunmoista huomaavaisuutta; mutta se oli nuorukaiselle niin vaikeaa, että hän koko sydämestään toivoi hiiteen sekä tuon ylen kohteliaan luonnontutkijan että koko kasvikunnan päälle päätteeksi. Tästä pulasta pelasti hänet vihdoin kellon helähdys, joka kutsui kappalaisen johonkin virkatoimeen.
Arvoisa hengellinen herra pyysi tarpeettomasti anteeksi, kun hänen täytyi jättää uusi ystävänsä, ja vakuutti hänelle lopuksi, että hän saattaisi hyvin illalliseen saakka kävellä puistossa pelkäämättä mitään häiriötä.
»Tässä paikassa», sanoi hän, »minä aina mietin omia saarnojani, koska täällä saa parhaiten olla turvassa vieraitten käynneiltä. Olen juuri menossa saarnaamaan kappeliin, ja kenties teitä haluttaisi kunnioittaa minua läsnäolollanne. On sanottu että minulla on hiukan saarnalahjoja — mutta kunnia sille, jolle se on tuleva!»
Qventin pyysi anteeksi, ettei hän tänä iltana voinut tulla; hänellä oli muka kova päänsärky, jolle raitis ilma ulkona varmaankin olisi hyvänä lääkkeenä; ja vihdoin viimeinkin hyväntahtoinen pappi jätti hänet yksin.
Helppo on ymmärtää, että kun hänellä nyt oli paremmin aikaa tarkastella kaikkia puutarhaan päin antavia ikkunoita ja aukkoja, hän tarkasteli etupäässä niitä, jotka olivat lähinnä tuota pientä ovea, mistä hän oli nähnyt Marthon'in päästävän Hairaddin'in sisään silloin kun tämä sanoi olevansa kutsuttu kreivittärien huoneisiin. Mutta siellä ei liikahtanut eikä näkynyt mitään, joka olisi kumonnut tai vahvistanut mustalaisen väitettä. Näin tuli jo hämärä, ja Qventin alkoi pelätä tietämättä itsekään mistä syystä, että noin pitkällinen kuljeskeleminen puistossa saattaisi suututtaa tai nostaa epäluuloja.
Juuri kun hän oli päättänyt lähteä ja tämän päätöksensä mukaan viimeisen kerran kiersi vielä noiden ikkunoiden sivuitse, jotka niin suuresti vetivät häntä puoleensa, kuuli hän ylhäältä hiljaista, varovaista ääntä, niinkuin rykäisemällä olisi tahdottu herättää huomiota, vaikka samalla salata sitä muilta. Kun hän iloisen hämmästyksen vallassa katsahti ylös, aukeni ikkuna, ja naiskädestä putosi kirje seinän juurella kasvavaan rosmarinipensaaseen. Tämän kirjeen pudottaminen vaati yhtä suurta varovaisuutta ja salaisuutta kuin sen lukeminen. Puiston ympärillä oli, niinkuin jo kerrottu, kahden puolen palatsin rakennuksia, ja sinne saattoi siis nähdä monenkin huoneen ikkunoista; mutta siellä oli myös jonkunlainen kivistä kyhätty luola, jonka kappalainen suurella ihastuksella oli näyttänyt Durward'ille. Qventin sieppasi siis kirjeen käteensä, pisti sen povellensa ja riensi tuohon piilopaikkaan — se oli vain silmänräpäyksen työtä. Siellä hän aukaisi kalliin käärön ja siunasi samalla Aberbrothick'in munkkeja, joiden opetusta hän sai nyt kiittää siitä, että hän kykeni ottamaan selvää sen sisällyksestä.
Ensimäisellä rivillä oli kehoitus: »Lue tämä salaa!» — ja sitten seurasivat näin kuuluvat sanat: »Minkä sinun silmäsi ovat rohkeasti ilmoittaneet, sen minun silmäni ovat ehkä hyvinkin ajattelemattomasti ymmärtäneet. Mutta syytön vaino tekee uhrinsa rohkeiksi, ja minun olisi parempi antautua yhden miehen kiitollisuuden turviin, kuin edelleen olla niin monen pyydettävänä. Onnen valtaistuin on jyrkällä kalliolla; mutta urhokasta miestä ei peloita sinne kiipeäminen. Jos uskallat tehdä jotain naisen puolesta, joka paljon alttiiksi panee, niin tule aamun koittaessa huomenna tähän puistoon sinivalkoinen sulka lakissasi; mutta älä odota mitään muuta sanomaa. Tähdet taivaalla, niin sanotaan, ovat määränneet sinulle korkean arvon, ja tehneet luonteesi kiitollisuuteen taipuvaksi. — Hyvästi — ole uskollinen, valmis ja neuvokas, äläkä epäile hyvää onneasi.» Tämän kirjeen sisässä oli sormus, jonka kantakiveen Croyen kreivisuvun vanha vaakuna oli piirretty suippokaaren muotoon.
Qventin'in ensimäinen tunne tässä tilaisuudessa oli pelkkä ihastus — ylpeys ja riemu kohottivat hänen mielensä tähtien tasalle. Hän päätti lujasti täyttää tämän käskyn tai kuolla, ja sen vuoksi hän ylenkatsoi niitä tuhansia esteitä, jotka olivat hänen toivonsa ja hänen itsensä välillä.
Tämän ihastuneen mielialansa vallassa ja sallimatta minkään häiritä itseänsä, joka olisi voinut riistää hänen ajatuksensa, vaikkapa vain silmänräpäyksenkin ajaksi, niin hurmaavasta aineesta, Durward palasi linnaan ja vetosi jälleen entiseen estelyynsä, että muka hänen päätänsä kivisti, saadaksensa olla erillään piispan virkamiesten seurasta näiden syödessä illallista, sytytti kynttilänsä ja läksi hänelle määrättyyn makuukamariin, missä hän luki ja yhä uudelleen luki rakasta kirjettänsä, suudellen tuhat kertaa yhtä rakasta sormusta.
Mutta nämät kiihtyneet tunteet eivät voineet kauan pysytellä näin korkealla. Eräs ajatus masensi ne pian matalammalle, ajatus, jonka hän tosin koetti työntää luotaan kiittämättömyytenä, vieläpä rikoksena kaikkein pyhintä vastaan, — se nimittäin, että tämän tunnustuksen suoruus osoitti vähemmän kainouden määrää kuin mitä ylevä romanttinen rakkaus, joka hänessä tähän asti oli palanut Isabella neitiä kohtaan, olisi sallinut. Mutta tuskin oli tämä vastenmielinen ajatus iskenyt hänen päähänsä, niin hän kiireesti musersi sen ikäänkuin kähisevän, ilkeän kyykäärmeen, joka oli madellut hänen läheisyyteensä. Pitikö hänen, jolle onni oli tullut osaksi ja jonka tähden Isabella oli alentunut korkeudestaan, moittia sitä armollista tekoa, jota paitsi Durward ei koskaan olisi uskaltanut kohottaa silmiänsä niin korkealle? Eikö juuri Isabellan korkea sukuperä ja sääty antanut syytä kumota sitä tapaa, joka kieltää neitoa puhumasta, kunnes rakastaja on lausunut ensimäisen sanan? Näihin puolusteluihin, jotka hän rohkeasti laati järkkymättömiksi periaatteiksi ja tunnusti itsellensä, lisäsi kenties vielä itserakkaus yhden lisäksi, jota hän ei edes itselleen uskaltanut yhtä suoraan sanoiksi pukea — sen nimittäin, että rakastetun miehen etevyys kenties saattoi sallia, että neito hiukkasen poikkesi tavallisista säännöistä; ja olihan kaikissa tapauksissa, niinkuin Malvolion tarinasta voi nähdä, tämmöisiä esimerkkejä myös aikakirjoissa luettavana. Halpasäätyinen knaappi, josta hän nykyään oli lukenut, olihan sekin, niinkuin hän itse, maaton, mannuton nuorukainen, ja kuitenkin oli jalomielinen Unkarin prinsessa epäröimättä osoittanut hänelle paljon suurempaa rakkautta kuin tämä kirje, jonka Durward juuri oli saanut:
"Oi terve", hän virkkoi, "mun knaappisein, mun sieluni toivo, mun kaipauksein! Sä suukkosta kolme nyt multa saat viissataa kultaa ja kruununi maat."
Ja sitten samassa tarinassa Unkarin kuningaskin myönsi:
"Mont' olen ennenki knaappia nähnyt,joista on rakkaus prinssejä tehnyt."
Ja näin Qventin jalosti ja ylevämielisesti soi anteeksi kreivittären teon, josta hänellä oli niin paljon etua.
Mutta tämän epäilyksen perästä seurasi toinen, jota oli vaikeampi poistaa. Tuo kavaltaja Hairaddin oli ollut kreivittärien huoneissa, sen verran kuin Durward tiesi, neljä tuntia, ja kun otti huomioon ne puolinaiset sanat, joilla hän oli vakuuttanut voivansa Qventin'in sydäntä läheisesti koskevassa asiassa vaikuttaa hänen kohtaloonsa, niin kukapa voi ta'ata, ettei tämä ollut joku hänen virittämänsä paula? Ja jos niin oli, eikö ollut luultavaa, että tuo valheellinen kavaltaja oli keksinyt sen peittääkseen siten jonkun uuden kavaluuden — kenties hän tahtoi viekoitella Isabellan pois piispan turvista? Tämä oli tarkoin mietittävä seikka, sillä Qventin'in inho tuota miestä kohtaan oli yhtä suuri kuin hävyttömyys, jolla Hairaddin oli petollisuutensa tunnustanut; ja Qventinin oli mahdotonta toivoa, että mikään hanke, jossa tuolla konnalla olisi osansa, voisi päättyä kunniallisesti ja onnellisesti.
Nämät vaihtelevat mietteet vierivät Qventin'in mielessä sumupilvien tavoin, sekoittaen ja pimentäen sitä ihanaa kuvaa, jonka hänen mielikuvituksensa ensiksi oli luonut, ja sinä yönä uni ei tahtonut lähestyä hänen vuodettansa. Päivän koittaessa, jopa tuntia ennenkin, hän oli linnan puutarhassa, missä ei kukaan estänyt hänen pääsyään eikä oleskeluaan, ja lakissaan hänellä oli määräyksen mukaan niin loistava sinivalkoinen sulka kuin hän vain kiireessään oli voinut hankkia. Kahteen tuntiin ei kukaan näyttänyt huomaavan häntä; viimein hän kuuli harpun säveliä; heti sen jälkeen ikkuna avautui juuri sen pienen takaoven yläpuolella, josta Marthon oli päästänyt Hairaddin'in sisään, ja Isabella ilmaantui neitseellisessä ihanuudessaan, tervehti häntä puoleksi lempeästi, puoleksi ujosti, punastui, kun Durward vastasi tervehdykseen syvällä, merkitsevällä kumarruksella, sulki ikkunan ja katosi.
Valkeneva päivä ei tuonut sen enempää mukanaan. Kirjeen todellisuus oli kuitenkin nyt todistettu — nyt tuli vain odottaa mitä tämän jälkeen seuraisi; vaan siihen ei kaunis kirjoittaja ollut antanut minkäänlaista viittausta. Ei mikään vaara nyt kuitenkaan uhannut; kreivitär oli vahvassa linnassa, prinssin suojassa, jolla oli suuri maallinen valta sekä myös kunnioitusta herättävä hengellinen. Ihastuneella nuorella ritarilla ei nyt tällä kertaa ollut tilaisuutta tarjota apuaan; siinä kyllin, että hän oli valmiina täyttämään Isabellan käskyjä niin pian kun ne hänelle ilmoitettaisiin. Mutta kohtalo olikin päättänyt vaatia hänet tekoon pikemmin kuin hän aavistikaan.
Oli neljäs ilta sen jälkeen kun oli saavuttu Schönwald'iin, ja Qventin oli aamulla lähettänyt pois Ludvig kuninkaan hoviin toisenkin niistä miehistä, jotka olivat seuranneet heitä matkalla. Tämän lähettilään mukana hän oli lähettänyt kirjeitä enollensa sekä lordi Crawford'ille luopuen Ranskan palveluksesta, jota sekä kunnia että varovaisuus häneltä vaati, koska Hairaddin'ille annetut salakäskyt milt'ei olivat saattaneet hänet petollisiin pauloihin. Ja nyt kun hän taas meni levolle, liehuivat hänen ajatuksissaan kaikki ne ruusunpunaiset mielikuvitelmat, mitkä lähenevät nuorukaista, joka rakastaa hellästi ja luulee voittaneensa vastarakkautta.
Qventin'in unennäköihin alussa vaikuttivat samat onnelliset ajatukset, jotka nukahtaessa olivat olleet hänellä mielessä, mutta sitten ne saivat pelottavamman luonteen.
Hän oli kävelevinään Isabella kreivittären kanssa tyynen järven rannalla, semmoisen, jotka ovat Skotlannin laaksojen omituisimpia kaunistuksia. Hän puhui neidolle rakkaudestaan tietämättä mitään heidän välillään olevista esteistä. Isabella kuunnellessaan hymyili ja punastui — niinkuin Qventin'illä olikin syytä toivoa kirjeestä päättäen, joka sekä valvoessa että nukkuessa aina oli lähinnä hänen sydäntään. Mutta maisema äkkiä muuttui kesäisestä talviseksi, tyynestä myrskyiseksi; tuulet ja laineet kuohahtivat ja nousi semmoinen maininkien ja vihurien taistelu, ikäänkuin ilman ja veden haltijat kadehtien toisiansa olisivat ruvenneet kiistelemään pauhaavista valtakunnistaan. Paisuvat vedet näyttivät estävän heitä sekä eteenpäin että taaksepäin menemästä; yhä kiihtyvä rajuilma, joka heitteli heitä toisiaan vastaan, näytti myös tekevän paikalleen jäämisen mahdottomaksi; ja tästä uhkaavasta vaarasta nousseet rauhattomat tunteet herättivät hänet unesta.
Hän oli hereillä; mutta vaikka unennäkö oli haihtunut ja antanut sijaa todellisuudelle, niin melu, joka tuon unennäön luultavasti oli synnyttänyt, kuului yhä vielä Durward'in korvissa.
Ensi työkseen hän kavahti istualleen vuoteessaan ja kuunteli ihmetellen tuota pauhua, joka, jos se ilmaisi myrskyä, olisi voittanut hurjimmankin Grampian-vuoristossa ikänä raivonneen vihurin. Mutta hetken kuluttua olikin Durward jo käsittänyt, ettei tuo pauhu ollutkaan luonnonvoimien, vaan ihmisten vimman nostama.
Hän hyppäsi ylös vuoteeltaan ja katsahti ulos kamarinsa ikkunasta; mutta se antoi puutarhaan päin, ja sillä puolen oli kaikki rauhallista, vaikka ikkunan avattuaan hänen korviinsa kaikuvat huudot vielä selvemmin todistivat hänelle, että lukuisa ja rohkea vihollinen oli piirittänyt linnan ja yritti väkirynnäköllä päästä sisään. Kiireesti hän kokosi vaatteensa sekä aseensa ja puki ne ylleen niin joutuisasti kuin pimeys ja hämmästys vain suinkin sallivat. Juuri kun hän oli näissä toimissaan, herätti kolkutus kamarin ovelle hänen huomiotansa. Kun hän ei heti paikalla vastannut, temmattiin ovi, joka oli heikonlainen, väkisin auki, ja väkivallantekijä, jonka Durward murteestaan tunsi mustalaiseksi Hairaddin Maugrabin'iksi, riensi sisään. Pullosta, joka hänellä oli kädessä ja johon hän sytyttimellä koski, leimahti hämärä, punertava valkea; sen avulla hän sytytti lampun, minkä hän otti esiin poveltansa.
»Teidän tähdissä ennustettu kohtalonne», virkkoi hän painavalla äänellä Durward'ille tervehtimättä millään muulla tavalla, »riippuu nyt siitä, että te silmänräpäyksessä teette päätöksenne.»
»Koira!» vastasi Qventin. »Meidän ympärillämme riehuu kavaluus, ja missä kavaluutta on liikkeellä, siinä sinulla tietysti on osasi.»
»Te olette hullu!» sanoi Maugrabin. »Minä en koskaan ole pettänyt ketään muussa tarkoituksessa kuin hyötyäkseni siitä. Ja miksikä pettäisin teidät, koska teidän pelastuksenne on tuottava minulle enemmän etua kuin teidän surmanne? Kuunnelkaa toki silmänräpäyksen aika, jos se teille on mahdollista, järkisanaa, ennenkuin perikadon surmapasuna soittaa sen teidän korviinne. Lüttichiläiset ovat kapinassa — Wilhelm de la Marck joukkoineen johtaa heitä. — Jos täällä olisikin suojelusväkeä, niin he pääsisivät voitolle sekä ylivoimansa että vimmansa nojalla; mutta täällä ei ole suojelijoita juuri nimeksikään. Jos tahdotte pelastaa kreivittären sekä omat toiveenne, niin seuratkaa minua sen nimeen, joka lähetti teille kantasormuksen, johon kolme porttia oli piirretty!»
»Käy päälle!» sanoi Qventin kiireesti. »Hänen nimeensä uskallan heittäytyä vaikka mihin vaaraan!»
»Kunhan minä asian hoidan», sanoi mustalainen, »niin ei tässä tulekaan mitään vaaraa, jos vain te voitte pysytellä erillänne taistelusta, joka ei teitä liikuta. Sillä mitä se teihin koskee teurastaako piispa — siksihän häntä nimitetään — laumansa vai lauma paimenensa? — Hah, hah, hah! — Seuratkaa minua, mutta varovasti ja maltilla. Hillitkää rohkeuttanne ja luottakaa minun varovaisuuteeni — siten saan kiitollisuudenvelkani maksetuksi, ja te saatte kreivittären puolisoksenne. — Tulkaa jäljessäni!»
»Kyllä tulen», sanoi Qventin paljastaen miekkansa; »mutta samassa silmänräpäyksessä, kun huomaan vähimmänkin kavaluuden merkin, lentää pääsi kolmen kyynärän päähän rungostaan.»
Sanaakaan sen enempää virkkamatta mustalainen, nähdessään että Durward oli nyt täysissä aseissa ja varusteissa, juoksi portaita alas hänen edellään kierrellen kiireesti useampia syrjäkäytäviä myöten, kunnes he saapuivat pieneen puutarhaan. Tuskin mitään valoa näkyi sillä puolella, tuskin mitään melua kuului; mutta heti kun Qventin oli astunut ulos, niin pauhu linnan toisella puolella kiihtyi kymmenen vertaa kuuluvammaksi ja korvia särkevämmäksi, ja hän saattoi selittää eri sotahuudot: »Lüttich! Lüttich!» ja »Metsäkarju! Metsäkarju!» jotka kajahtivat ryntääjien suusta. Sitä vastoin ne piispan sotamiehet, jotka, vaikka rynnäkkö olikin niin äkkiarvaamaton ja vaikka heidän puolellaan oli niin vähän voimaa, olivat rientäneet suojelemaan muuria, huusivat: »Pyhä Neitsyt piispan avuksi!» Mutta heidän huutonsa oli paljoa heikompi ja heidän äänensä raukea, vapiseva.
Mutta vaikka Qventin olikin luonteeltaan sodanhaluinen, ei hän välittänyt nyt vähääkään taistelusta; hän ajatteli vain Isabella neidon kohtaloa, joka, niinkuin hänellä oli syytä pelätä, tulisi hirveäksi, jollei hänet saisi pelastetuksi tuon irstaan, armottoman rosvon käsistä, joka näytti nyt yrittävän murtaa linnan portteja. Durward taipui käyttämään mustalaisen apua samalla lailla kuin ihmiset toivottomassa sairaudessa eivät ylenkatso puoskarien ja poppamiesten määräämiä lääkkeitä. Hän seurasi Hairaddin'ia puutarhan läpi sillä päätöksellä, että hän käyttäisi häntä oppaanansa kunnes hän keksisi jonkun kavaluuden merkin, jolloin hän aikoi lävistää hänet miekallaan tai hakata häneltä pään poikki. Hairaddin näytti tietävän, että hänen henkensä riippui hiuskarvasta, sillä siitä hetkestä saakka, jolloin he olivat tulleet ulos, hän jätti kaikki totutut pila- ja kokkasanansa sikseen ja näytti vannoneen kerrankin käyttäytyvänsä nöyrästi, urhoollisesti ja toimekkaasti.
Heidän tultuaan sille ovelle, josta päästiin kreivittärien kamariin, antoi Hairaddin hiljaa merkin, ja silloin ilmaantui kaksi naista, päät käärittyinä sellaisiin mustiin silkkihuntuihin, joita Alankomaan naisilla silloin, niinkuin vielä nytkin, oli tapana käyttää. Qventin tarjosi käsivartensa toiselle heistä, joka tarttui siihen vapisevalla kiihkolla ja painoi sitä niin kovasti, että jos hän olisi ollut raskaampi, siitä olisi ollut haittaa paolle. Mustalainen, joka talutti toista naista, astui suoraan porttia kohti, josta päästiin linnankaivannolle, samalle paikalle mihin pieni ruuhi oli kiinnitetty, jolla Hairaddin kerran ennenkin oli Qventin'in nähden poistunut linnasta.
Heidän soutaessaan kaivannon poikki kuului rynnäkköjä riemuhuudoista, että linna juuri oli joutumaisillaan valloittajien käsiin; ja niin kamalalta tuntui tämä huuto Durward'in korvissa, että hän huusi: »Jollei kaikki vereni olisi auttamattomasti pyhitetty tämän nykyisen velvollisuuteni täyttämiseen, niin rientäisin takaisin muurille vieraanvaraista isäntäämme uskollisesti puolustamaan ja muutamien noiden roistojen ääntä vaientamaan, joiden kurkku soi kapinallisuutta ja rosvoamishalua!»
Neito, joka yhä piti kiinni hänen käsivarrestaan, painoi hänen näin puhuessaan sitä keveästi, ikäänkuin osoittaakseen, että hänellä oli suurempi oikeus hänen ritarilliseen apuunsa kuin Schönwald'in linnalla. Ja mustalainen mutisi niin kovaan että kyllä kuului: »No sepä vasta olisi kristityn hurjapäisyyttä, jos pyrkisi takaisin taisteluun, vaikka rakkaus ja onni molemmat vaativat pakoa. — Pois! pois! — niin kiireesti kuin suinkin! — Hevosia on meillä varalla tuossa pajukossa.»
»Eihän siellä ole enempää kuin kaksi hevosta», virkkoi Durward, joka näki ne kuun valossa.
»Ei ollut mahdollista hankkia useampia herättämättä epäluuloa — ja niissä on sitä paitsi kylliksi», vastasi mustalainen. »Ratsastakaa te Tongern'iin päin, ennenkuin tie käy vaaralliseksi. Marthon saa yhtyä meidän heimokuntamme naisten pariin, joiden kanssa hän on vanha tuttu. Hän onkin meidän kansan lapsi, ja oleskeli teidän kanssanne edistääksensä meidän etuamme, jos tilaisuutta siihen tarjoutuisi.»
»Marthon!» huudahti kreivitär katsahtaen toiseen huntupäiseen naiseen ja hämmästyksestä parahtaen; »eikö minun sukulaiseni olekaan mukana?»
»Ei kukaan muu kuin Marthon», virkkoi Hairaddin. »Suokaa tämä pieni petos anteeksi. En uskaltanut ryöstäämolempiaCroyen neitoja Ardenni-vuoriston Metsäkarjun kynsistä.»
»Konna!» sanoi Qventin vimmalla. »Mutta ei vielä ole — ei saa vielä olla liian myöhäistä — minä lähden takaisin neiti Hamelineä pelastamaan.»
»Hameline», kuiskasi neito rauhattomalla äänellä, »nojautuu tässä sinun käsivarteesi, kiittäen sinua pelastuksestaan.»
»Haa! Mitä tämä on?» huusi Qventin tempautuen irti neidon käsivarresta vähemmän kohteliaasti kuin mitä hän missä muussa tilaisuudessa tahansa olisi osoittanut halvimmallekaan naiselle. — »Onko Isabella neiti jätetty sinne! — Hyvästi sitten — hyvästi!»
Kun hän kääntyi rientääkseen takaisin linnaan, tarttui Hairaddin häneen. »Kuulkaa — kuulkaa toki — — te menette surman suuhun! Mitä varten, hiiden nimessä, te kannoitte sitten vanhemman neidon värejä hatussanne? En enää koskaan usko siniseen ja valkoiseen silkkiin. Mutta onhan tälläkin melkein yhtä suuri perintö — on kalliita kiviä sekä kultaa — onpa lisäksi jonkunlainen perintöoikeus kreivikuntaankin.»
Näin päästäen rinnastaan läähättäviä hajanaisia lauseita, mustalainen koetti pidättää Durward'ia, joka viimein tavoitti väkipuukkoansa päästäkseen irti.
»Vai on asian laita siten», sanoi Hairaddin päästäen hänet irti, »mene tiehesi sitten, ja piru — jos semmoista on olemassa — olkoon sinun seuralaisenasi!» Mutta skotlantilainen, niin pian kuin hän oli päässyt irti, kiiti tuulen nopeudella takaisin linnaan.
Hairaddin kääntyi sitten kreivitär Hamelinen puoleen, joka oli vaipunut maahan rauenneena häpeästä, pelosta sekä pettyneestä toivosta.
»Tässä on tapahtunut erehdys», sanoi mustalainen. »Nouskaa, korkeasukuinen neiti ja seuratkaa minua — kyllä minä teille ennen aamun koittoa hankin kohteliaamman aviomiehen kuin mitä tuo sileäleukainen poika on; ja jollei yksi riitä, niin saatte vaikka kaksikymmentä.»
Neiti Hameline oli yhtä tulinen tunteiltaan kuin turhamainen ja typerä älyltänsä. Niinkuin moni muukin ihminen suoriutui hän jokseenkin hyvin elämän tavallisista velvollisuuksista. Mutta tällaisena vaaran hetkenä hän oli kykenemätön ja saamaton; hän ei tehnyt mitään muuta kuin päästeli suustansa turhia valituksia ja haukkui Hairaddin'ia varkaaksi, orja-roistoksi, valehtelijaksi ja murhamieheksi.
»Sanokaa minua vain mustalaiseksi», mutisi hän närkästymättä, »ja sillä on kaikki kerrassaan sanottu.»
»Konna! Sanoithan, että tähdet olivat määränneet meidät aviopariksi, ja houkuttelit minua kirjoittamaan — voi minua kurjaa hullua!» huudahti onneton kreivitär.
»Ja tähdetolivatkinmääränneet teidät aviopariksi», sanoi Hairaddin, »jos molemmin puolin olisitte olleet suostuvaiset. Mutta luuletteko te, että autuaat tähtisikermät voivat pakoittaa ketään naimaan vastoin tahtoansa? — Nuo teidän riivatut, kristityt kohteliaisuutenne sekä hullut nauhojen ja lahjojen annot ovat saattaneet minut erehdykseen — mutta nuoren herran mielestä vasikka on lehmää makeampi — siinä koko juttu. — Nouskaa nyt vaan ja seuratkaa minua — ja huomatkaa yksi asia: minä en siedä mitään itkemistä enkä pyörtymistä.»
»Minä en liikahda paikaltani», sanoi krevitär itsepäisesti.
»Niin totta kuin tähtitaivas on päämme yläpuolella», huusi Hairaddin, »te liikahdatte sittenkin. Minä vannon teille kaiken sen kautta, jota hupsut koskaan ovat pyhänä pitäneet, että te täällä olette tekemisissä miehen kanssa, joka ei pitkältä ajattelisi, ennenkuin hän riisuisi teidät paljaaksi, sitoisi puuhun ja jättäisi teidät siten oman onnenne nojaan!»
»Ei», sanoi Marthon käyden väliin, »älä pane pahaksi, mutta tälle neidolle ei saa tapahtua mitään väkivaltaa. On minullakin puukko niinkuin sinulla, ja minäkin osaan sitä käyttää. Hän on hyvänluontoinen nainen, vaikka hupsu. — Ja, te armollinen neiti, nouskaa nyt ja seuratkaa minua. — Tässä on tapahtunut erehdys; mutta onhan sekin toki jotain, kun henkenne on pelastunut. On niitä montakin tuossa linnassa, jotka uhraisivat kaiken maailman rikkauden, jos voisivat olla täällä, missä me nyt seisomme.»
Marthon'in puhuessa toi tuuli Schönwald'in linnasta heidän korviinsa huudon, jossa voitonriemu kajahteli sekaisin pelon ja tuskanparahdusten kanssa.
»Kuulkaapas tuota, armollinen neito!» sanoi Hairaddin, »ja olkaa kiitollinen, ettei teidän tarvitse soittaa kimakkaa äänipilliänne noissa soittajaisissa. Uskokaa vain minua, kyllä minä rehellisesti pidän huolen teistä, ja tähdet kyllä täyttävät lupauksensa, niin että te saatte kelpo puolison.»
Niinkuin metsäneläin, joka pelosta ja uupumuksesta on tullut voimattomaksi, heittäytyi kreivitär Hameline nyt oppaittensa johdettavaksi, ja salli vastustelematta viedä itsensä mitä tietä he tahtoivat.
Ja niin kovin hämmentynyt oli hänen päänsä ja hänen voimansa niin peräti lopussa, että molemmat arvoisat seuralaiset, jotka puoleksi taluttivat, puoleksi kantoivat häntä, saattoivat aivan hänen ymmärtämättänsä puhella keskenään.
»Minä sanoin aina tätä sinun hankettasi hullutukseksi», sanoi Marthon. »Jos olisit saattanut molemmatnuoretyhteen, kas silloin he olisivat olleet kiitollisuudenvelassa meille ja meillä olisi ollut jalansijaa heidän linnassaan. Mutta mitä etua kauniilla nuorukaisella olisi ollut tämmöisen vanhan hupakon naimisesta?»
»Rizpah», sanoi Hairaddin, »sinä olet antanut nimittää itseäsi kristityllä nimellä ja asuskellut näiden hullujen ihmisten teltoissa, niin että itsekin olet taipunut heidän hullutuksiinsa. Kuinka saatoin aavistaa, että tuo poika pitäisi niin suurta väliä muutamista vuosista sinne tai tänne, koska tämän avioliiton edut olivat niin silmäänpistävät? Ja tiedäthän itse, ettei tuota kainoa tyttöstä ikänä olisi saatu lausumaan niin suoria sanoja kuin tämän taipuisan kreivittären, joka nyt riippuu käsivarsiemme nojassa yhtä raskaana kuin villasäkki. Olinpa mielistynyt tuohon poikaan ja aioin tehdä hänelle ystäväntyön. Jos hän tämän vanhanpiian naisi, niin olisi hän onnen reessä; jos olisimme hänet saattaneet Isabellan kanssa yhteen, niin olisimme ärsyttäneet hänen niskaansa De la Marck'in, Burgundin, Ranskan — kaikki, jotka vaativat itselleen oikeuden määrätä tämän tyttösen kohtalon. Ja koska tämän hupakon rikkaus pääasiallisesti on kultana ja kalleina kivinä, niin olisimme mekin siitä saaneet osamme. Mutta jousen jänne on katkennut ja nuoli ei ole sattunut. Viekäämme tämä tässä Vilhelm Partasuulle. Nyt kun hän tapansa mukaan lienee jo täydessä humalassa, ei hän niin tarkoin eroittane vanhaa tai nuorta krevitärtä. Lähdetään, Rizpah — älä anna mielesi masentua. Kirkas Aldeboran-tähti on yhä vielä myötäinen Erämaan lapsille!»