Käske vain mun juosta, niin mahdottomiakin vastaan ryntään, ja voitan ne. — — — — — —
Siis vain liikkehelle, sua seuraan, sydämessä uusi into, mihinkä, sit' en tiedä.
Julius Caesar.
Vaikka sydän oli täynnä sekaisin riehuvia ilon ja pelon, epäilyksen sekä huolen tunteita, niin edellisen päivän uuvuttavat vaivat vaivuttivat kuitenkin nuoren skotlantilaisen syvään, raskaaseen uneen, josta hän ei herännyt ennenkuin myöhään seuraavana aamuna. Herättäjänä oli talon isäntä, joka astui sisään synkkä huoli otsallansa.
Hän kävi istumaan vieraansa vuoteen reunalle ja rupesi pitkälti, monimutkaisesti puhumaan naineen miehen kotivelvollisuuksista, erittäinkin siitä ankarasta ylivallasta ja isännänoikeudesta, jota naineen miehen aina muka tulee pitää voimassa, jos hän sattuu olemaan jostain erimieltä vaimonsa kanssa. Qventin kuunteli tätä saarnaa tarkkaavaisin mielin. Hän tiesi, että naineet miehet, samoin kuin muutkin sotaa käyvät vallat, usein laulavat voitonvirttä pikemmin salatakseen tappiota kuin viettääkseen voittoa. Hän ryhtyi siis kiireesti tyystemmin asiata tutkimaan ja sanoi toivovansa, ettei heidän tulonsa ollut tuottanut vastusta talon kunnon emännälle.
»Vastusta! — ei suinkaan!» vastasi pormestari. »Ei ole toista vaimoa, joka olisi aina niin hyvin varustunut kuin Mabel muori — hän on aina iloinen kuin vieraita tulee taloon — hänellä on aina vieraan varalta puhdas vuode ja kelpo ateria, niin kauan kuin Jumala siunaa meidän taloamme ja pöytäämme — toista vieraille kohteliaampaa vaimoa ei olekaan — paha vain, että hänellä joskus on pienet oikkunsa.»
»Meidän olomme täällä, sanalla sanoen, on siis hänelle vastenmielinen?» virkkoi Durward kavahtaen ylös vuoteeltaan ja ruveten joutuisasti panemaan päällensä. »Jos vain varmaan tietäisin, että Isabella neiti viime yön kauhujen jälkeen jaksaa matkustaa, niin en suinkaan pahoittaisi emännän mieltä viipymällä hetkeäkään kauemmin.»
»No niin», sanoi Pavillon, »samaa juuri nuori neito itsekin virkkoi Mabel muorille; ja tosiaankin soisin, että olisitte nähnyt miten puna lensi hänen poskillensa, kun hän sen sanoi — maitotyttö, joka on luistellut jäistä tuulta vastaan puolen peninkulman matkan kaupunkiin, olisi kuin lilja häneen verraten — enpä kummeksi tosiaankaan, että Mabel muori rukka on hiukan mustasukkainen.»
»Onko Isabella neiti jo tullut ulos kamaristaan?» kysyi nuorukainen jatkaen pukeutumistaan vielä suuremmalla kiireellä.
»On», vastasi Pavillon, »ja hän ikävöitsee teitä hartaasti, jotta tulisi päätetyksi mitä tietä te jatkatte matkaanne — koska teidän molempien mieli tekee lähteä. — Mutta tottahan te, toivoakseni, ensin kuitenkin haukkaatte aamiaispalan?»
»Miksi ette tätä minulle ennen virkkanut?» kysyi Durward närkästyen.
»Hiljaa — hiljaa», vastasi pormestari; »olenpa luullakseni virkkanut teille tämän asian liiankin aikaisin, koska te siitä näin tulistutte. Olisipa minulla vielä muutakin teidän korvillenne aiottua, jos teillä vain olisi tarpeeksi malttia kuunnella.»
»Virkkakaa, arvoisa mestari, niin pian ja niin joutuun kuin vain voitte — minä kuuntelen hartaasti.»
»No hyvä», jatkoi pormestari. »Minulla on vain yksi sana lisättävänä, se nimittäin, että Trudchen, jota ero tästä sievästä aatelisneidosta surettaa, aivan kuin hän olisi hänen oma sisarensa, käskee teitä pukeutumaan toiseen pukuun. Huhu näet on kaupungilla liikkeellä, että Croyen kreivittäret matkustavat meidän maillamme toivioretkeläispuvussa, Ranskan kuninkaan henkivartijaväkeen kuuluva skotlantilainen jousimies seurassaan. Kerrotaanpa myöskin, että eräs mustalainen viime yönä oli tuonut toisen heistä Schönwald'iin, sen jälkeen kun me sieltä olimme lähteneet. Ja kerrotaanpa vielä lisäksi tämän saman mustalaisen vakuuttaneen Wilhelm de la Marck'ille, ettei teitä olekaan lähetetty tänne lähettiläänä De la Marck'in eikä Lüttich'in kunnon miesten puheille, vaan että te olette omin luvin ryöstäneet nuoren krevittären ja kuljeksitte pitkin maata hänen rakastajanaan. Ja kaikki nämät sanomat ovat tulleet tänne Schönwald'ista tänä aamuna. Ne ovat tulleet minun sekä muidenkin kaupungin raatimiesten korviin, enkä oikein tiedä mikä neuvo olisi parhaiksi. Sillä vaikka omasta mielestäni Wilhelm de la Marck on liian väkivaltaisesti kohdellut niin hyvin piispaa kuin meitäkin, niin on kuitenkin yleisenä mielipiteenä se, että hän sydämensä pohjasta on hyvänluontoinen mies — selväpäisenä tietysti — ja että hän on ainoa herra, joka sopii meidän johtajaksemme sodassa Burgundin herttuaa vastaan — ja, totta puhuen, niinkuin nyt on asian laita, on osaksi minunkin mielipiteeni semmoinen että meidän täytyy pysyä hyvässä sovussa hänen kanssansa, sillä me olemme jo menneet liian kauas voidaksemme enää peräytyä.»
»Teidän tyttärenne neuvo on hyvä», virkkoi Durward, joka ei ryhtynytkään mihinkään moittimisiin eikä kehoittelemisiin, jotka, sen hän kyllä näki, eivät voisi enää järkyttää kunnon pormestarin päätöstä, sillä siten tehdessään Pavillon totteli niin hyvin puolueensa mielipiteitä kuin myös vaimonsakin tahtoa. »Teidän tyttärenne neuvo on hyvä — meidän pitää lähteä täältä valepuvussa ja heti paikalla. Voimmehan toki, toivon minä, luottaa siihen, että te pidätte asian salassa ja autatte meidät pakoon?»
»Aivan mielelläni — aivan mielelläni sen teen!» sanoi kunnon porvari, joka ei ollut tyytyväinen omaan käytökseensä ja senvuoksi halukkaasti tarttui tähän tilaisuuteen voidakseen sitä jollakin lailla hyvittää. »En voi unohtaa, että te viime yönä pelastitte henkeni niin hyvin sillä, että päästitte auki riivatun teräshaarniskani, kuin myös pelastamalla minut toisesta vielä paljoa pahemmasta pulasta: sillä Metsäkarju ja hänen poikueensa ovat enemmän pirujen kuin ihmisten sukua. Senvuoksi olen teille uskollinen niinkuin miekan terä kahvalleen — sehän on meidän miekkaseppien sananparsi, ja he ovat laatuaan parhaita koko maailmassa. No, nyt kun olette valmis, tulkaa tätä tietä — ja saattepa nähdä kuinka suuresti minä luotan teihin.»
Pormestari vei Durward'in makuukamarista omaan huoneeseensa, jossa hän toimitti asioitansa; ja pantuansa oven telkkeeseen ja luotuansa terävän, varovaisen silmäyksen ympärilleen, hän aukaisi salaisen holvikomeron seinäverhon takana, jossa seisoi monta monituistakin rauta-arkkua. Hän avasi yhden niistä, joka oli täynnä gulden-kolikoita, ja pyysi Qventin'iä ottamaan siitä niin suuren summan kuin hän luuli tarvittavan heidän matkakulunkejansa varten.
Plessis'n linnasta lähtiessä saatu summa oli jo melkein loppuun kulunut, jonka vuoksi Durward nyt vastaanpanematta otti kaksisataa guldenia; ja näin tehdessään hän vieritti raskaan kuorman Pavillon'in sydämeltä, sillä kunnon pormestarin mielestä tämä epätietoinen laina, jonka hän vapaaehtoisesti antoi, hyvitti vieraanvaraisuuden lain rikkomisen, johon kaikenlaiset muut seikat suureksi osaksi olivat hänet pakoittaneet.
Huolellisesti lukittuaan aarrekätkönsä saattoi rikas flanderilainen vieraansa vieraskamariin, ja siellä Durward tapasi Croyen kreivittären jälleen täysissä ruumiin sekä hengen voimissa, vaikka vielä kalpeana edellisen yön hirmuista. Isabella oli puettu flanderilaiseksi porvaritytöksi. Muita ei ollut läsnä paitsi Trudchen, joka toimessaan järjesteli kreivittären pukua ja neuvoi miten hänen tulisi käyttäytyä. Isabella ojensi kätensä Durward'ille ja sanoi nuorukaisen suudeltua sitä kunnioittavasti: »Herra Qventin, meidän täytyy erota näistä hyvistä ihmisistä, etteivät hekin joutuisi siitä onnettomuudesta osallisiksi, joka minua on vainonnut aina isäni kuolemasta asti. Teidän pitää nyt muuttaa pukua ja tulla kanssani, jollette liene tekin kyllästynyt seuraamasta näin onnetonta olentoa.»
»Minäkö! — minäkö voisin kyllästyä teitä seuraamasta! Viimeiseen maailman ääreen asti minä seuraan teitä suojelijananne! Mutta te — te itse — jaksatteko te vain kestää tätä matkaa? — Jaksatteko te viime yön hirmujen jälkeen — — —»
»Älkää muistuttako niitä mieleeni», vastasi kreivitär; »kaikki pyörii nyt päässäni kuin ilkeä unennäkö. — Onko hyvä piispa pelastunut?»
»Toivoakseni hän on vapaa», virkkoi Durward viitaten Pavillon'ia vaikenemaan, sillä pormestari näytti juuri aikovan alottaa hirvittävää kertomusta.
»Olisiko meidän mahdollista päästä hänen luoksensa? — Onko hän saanut sotavoiman kokoon?» kysyi Isabella.
»Hänen ainoa toivonsa on taivaassa», vastasi nuori skotlantilainen; »mutta minnekä päätättekin lähteä, seuraan minä rinnallanne rohkeana oppaana ja suojelijana.»
»Miettikäämme», sanoi Isabella; ja hetkisen aikaa vaiti oltuansa hän lisäsi: »Luostariin minä mieluinten menisin, jollen vain pelkäisi, ettei se olisi tarpeeksi vahva muuri vainoojiani vastaan.»
»Hm, hm», sanoi pormestari; »enpä tahtoisi neuvoa teitä yrittämään mihinkään luostariin Lüttich'in hiippakunnassa; sillä Ardenni-vuoriston Metsäkarjulla, vaikka hän muuten on kelpo sotapäällikkö, luotettava liittolainen ja meidän kaupunkimme ystävä, on kuitenkin joskus häijytkin puuskansa, eikä hän, oikein puhuen, pidä suurta lukua luostareista, nunnalupauksista eikä muista sellaisista. Kerrotaanhan kokonaisen parven nunnia — se on entisiä nunnia — aina seuraavan hänen komppaniansa marssien mukana.»
»Laittautukaa joutuisasti valmiiksi, herra Durward», virkkoi Isabella keskeyttäen tämän liikoihin menevän kertomuksen, »koska teidän uskollisuutenne on ainoa turvani.»
Tuskin olivat pormestari ja Durward lähteneet kamarista, niin Isabella rupesi kyselemään Trudchen'ilta kaikenlaista teitten ynnä muun johdosta, osoittaen niin suurta mielenmalttia ja neuvokkaisuutta, että flanderilaistyttö ei voinut olla huudahtamatta: »Armollinen neito, oikeinpa minä ihmettelen teitä! — Olen kyllä kuullut miesten mielenlujuudesta, mutta teillä näyttää olevan enemmänkin kuin inhimillistä lujuutta.»
»Hätä», vastasi kreivitär, »hätä, ystävä kulta, tekee mielen lujaksi, samoinkuin se neuvonkin keksii. Jonkun aikaa takaperin olisin pyörtynyt, jos olisin nähnyt yhdenkin veripisaran tipahtavan mitättömästä haavasta — nyt olen niin sanoakseni nähnyt ympärilläni sydänverien virtaavan tulvinaan, ja kuitenkin olen pysynyt pyörtymättä, mieleltäni hämmentymättä — Älä luule, että se oli helppoa», lisäsi hän nojaten Trudchen'in käsivarteen vapisevan kätensä, vaikka ääni yhä vielä kuulosti lujalta, »minun sydämeni on kuin tuhansien vihollisten piirittämä linna, joita ainoastaan järkähtämättömin mielenlujuus voi estää joka haaralta ja joka hetki tekemästä rynnäkköä. Jos tilani olisi hiukankin vähemmän vaarallinen kuin se on — jollen selvään näkisi ainoan pelastukseni kuolemaakin kauheammasta kohtalosta olevan siinä, että jaksan pitää pääni pystyssä ja mieleni hämmentymättä — niin, Trudchen, tällä hetkellä heittäytyisin sinun rintaasi vasten ja huojentaisin ahdistunutta sydäntäni semmoisella kyyneltulvalla ja semmoisella pelon nyyhkytyksellä, ettei koskaan ole voinut sen tuskallisempaa syöksähtää särkymäisillään olevasta sydämestä!»
»Älkää toki, armollinen neito!» kehoitti surkutteleva Flanderin tyttö. »Rohkaiskaa mielenne, lukekaa rukouksenne ja heittäytykää Jumalan turviin; ja tosiaankin, jos Jumala ikänä on lähettänyt hätään hukkumaisillaan olevalle pelastajan, niin tuo rohkea, uljas nuori herra epäilemättä on aiottu teidän pelastajaksenne. On minullakin ystävä», lisäsi hän kiihkeästi punastuen, »johon voin hiukan vaikuttaa. Älkää virkkako siitä mitään isälleni; mutta olenpa käskenyt sulhaseni Hans Hanskurin odottaa teitä itäportin kohdalla, eikä hän saa ikipäivinä enää nähdä silmiäni, jollei hän tuo minulle sitä sanomaa, että hän on saattanut teidät täydessä turvassa rajan yli.»
Hellä suutelo oli ainoa keino, jolla nuori kreivitär saattoi ilmaista kiitollisuuttansa tälle rehelliselle, hyväsydämiselle porvaritytölle, ja hän vastasi lempeästi suuteloon lisäten hymyillen: »No, jollei kaksi neitoa ja heidän rakastetut sulhasensa saa aikaan valepukua ja pakoretkeä, niin mahtaapa maailma olla aivan muuttunut siitä, miksi sitä aina on minulle kuvailtu.»
Eräs kohta tässä puheessa lennätti jälleen punan kreivittären kalpeille poskille, eikä se puna suinkaan vähentynyt sen johdosta, että Qventin astui nyt äkkiä sisään. Hän oli puettu varakkaan Flanderin työmiehen, Peterkin'in pyhävaatteisiin. Miten suuresti pormestarin apulainen oli mieltynyt nuoreen skotlantilaiseen, kävi ilmi siitä auliudesta, jolla hän antoi pukunsa hänelle, samalla vannoen, että vaikka häntä peitottaisiin ja hangattaisiin pahemmin kuin härän nahkaa, ei hänestä saataisi irti sanaakaan, joka voisi saattaa ilmi tämän nuoren herrasväen salaisuuden. Kaksi vahvaa hevosta oli hankittu Mabel muorin toimesta, joka todenteolla ei suonut mitään pahaa kreivittärelle eikä hänen seuralaiselleen, kunhan hän vain sai oman talonsa ja perheensä erilleen kaikista vaaroista, jotka saattoivat koitua näiden vieraitten suojelemisesta. Suurella ilolla hän katseli kuinka he hevosen selkään noustuaan läksivät matkaan, ja huusi heille, että heidän olisi sangen helppo osata itäportille, jos vain pitäisivät Peterkin'iä silmällä; sillä tämän piti koko ajan käydä edellä oppaana, joskin salaten kuuluvansa yhteen seuraan heidän kanssansa. Kohta kun vieraat olivat lähteneet, käytti Mabel muori kuitenkin tilaisuutta hyväkseen ja piti Trudchen'ille pitkän saarnan siitä, kuinka pahaa balladien lukeminen on; sillä sen kauttahan nuo koreilevat hovineitoset tulevat niin rohkeiksi ja seikkailuhaluisiksi, että he, sen sijaan että perehtyisivät johonkuhun kunnolliseen kotiaskareeseen, lähtevät muka vaeltavina neitosina ratsastelemaan pitkin maita, mantereita ilman mitään parempaa seuralaista kuin joku knaappi rahjus, hovipoika hulivili tai muukalainen jousimies hirtehinen, suureksi vaaraksi terveydelleen, tuhlaukseksi varoilleen sekä auttamattomaksi vahingoksi hyvälle maineellensa.
Kaikkea tätä Trudchen kuulteli ääneti, sanaakaan vastaamatta; mutta jos oikein käsitämme hänen mielenlaatunsa, niin on suuresti epäiltävää, ottiko hän siitä sen käytännöllisen opin, jota äiti tahtoi hänen päähänsä panna.
Sillä välin matkalaiset saapuivat kaupungin itäportille, kulkien ihmisjoukkojen läpi, joiden mieli hyväksi onneksi oli niin täynnä päivän valtiollisia tapauksia ja huhuja, ettei tämä pariskunta, jonka ulkomuodossa ei ollut mitään merkillistä, vetänyt huomiota puoleensa. He pääsivät vartijain sivuitse lupakirjan avulla, jonka Pavillon oli hankkinut, mutta johon hänen virkaveljensä Rouslaer oli kirjoittanut nimensä, ja he erosivat Peterkin Geislaer'ista vaihdettuansa keskenään ystävälliset, vaikka lyhyet jäähyväiset. Kohta sen jälkeen yhtyi heidän seuraansa vankkavartaloinen nuori mies hyvän harmaan hevosen selässä, ja ilmoitti olevansa Hans Hanskuri, Trudchen Pavillon'in sulhanen. Tällä nuorella miehellä oli rehelliset flanderilaiskasvot — vaikka ne tosin eivät olleet mielevintä laatua, vaan ilmaisivat pikemmin iloisuutta ja hyvänsävyisyyttä kuin älyä; eikä kreivitär voinut olla arvelematta, ettei tämä nuorukainen ollut täysin arvokas sulhanen jalomieliselle Trudchen'ille. Hans näytti sittenkin olevan halukas auttamaan morsiamensa hankkeita matkalaisten hyväksi; tervehtien kunnioittavasti hän kysyi kreivittäreltä flanderin kielellä, minne päin hän tahtoi tulla opastetuksi.»
»Viekää meidät», vastasi Isabella, »lähimpään kaupunkiin Brabantin rajan taakse.»
»Te olette siis päättänyt minne matkamme on suuntautuva?» kysyi Durward lähestyen häntä ja puhuen ranskaa, jota kieltä opas ei ymmärtänyt.
»Tietysti», vastasi nuori kreivitär; »sillä nykyisessä tilassani olisi matkani pitkittäminen minulle suureksi haitaksi, vaikkei perille tultuani olisikaan minulla muuta tarjona kuin ankaraa vankeutta.»
»Vankeutta!» huudahti Durward.
»Niin, ystäväni, vankeutta; mutta aionpa pitää huolta siitä, ettei ainakaan sama kohtalo teitäkin kohtaa.»
»Älkää puhuko mitään minusta — älkää huoliko minusta», sanoi Durward. »Jos vain näkisin teidät hyvässä turvassa, niin ei minusta olisi paljon lukua.»
»Älkää näin kovaa puhuko», sanoi Isabella neiti, »te herätätte oppaamme huomiota — katsokaa kuinka hän jo on ratsastanut edemmäksi.» Hyvänluontoinen flanderilainen, joka kohteli muita, niinkuin hän olisi suonut samanlaisessa tilaisuudessa itseäänkin kohdeltavan, oli todella Durwardin lähestyttyä kreivitärtä poistunut, jottei hän liikana henkilönä olisi heille vastuksena. — »Niin», jatkoi Isabella huomattuansa ettei kukaan heitä tarkannut, »teille, ystäväni, suojelijani, — miksi minä kainostelisin enkä nimittäisi teitä siksi, miksi Jumala teidät on minulle suonut — teille on minun velvollisuuteni ilmoittaa, että olen päättänyt palata kotimaahani ja antautua Burgundin herttuan armoille. Hairauttava, vaikka hyvääsuova neuvo saattoi minut pakenemaan hänen turvistaan ja etsimään suojaa Ranskan viekkaan, kavalan Ludvigin luota.»
»Ja te olette siis päättänyt suostua kreivi Campobasson, Kaarle herttuan häijymielisen suosikin puolisoksi?»
Näin puhui Durward, ja hänen äänensä ilmaisi, miten salainen sydämentuska sekä yritys osoittaa välinpitämättömyyttä taistelevat hänessä keskenänsä; aivan kuin kuolemaan tuomittu pahantekijä parka teeskennellyllä mielenlujuudella, jota ei kuitenkaan hänessä lainkaan ole, kysyy, onko tuomiopäätös jo saapunut.
»Ei, Durward, ei», vastasi Isabella kohottautuen satulassaan, »siihen inhottavaan paikkaan ei koko Burgundin valtakaan ole pakottava neitoa, joka on Croyen suvun tyttäriä. Burgundin herttua anastakoon minun maani ja läänini, hän sulkekoon minut vangiksi luostariin — mutta se onkin pahinta, mitä minulle voi tapahtua, ja pahempaakin vielä kärsisin, ennenkuin antaisin käteni Campobassolle.»
»Pahempaako!» virkkoi Durward; »ja mikä voisi olla ryöstöä ja vangitsemista vieläkin pahempaa? — Oi, ajatelkaa toki vielä asiaa, niin kauan kuin teillä on Jumalan raitis ilma ympärillänne ja mies läheisyydessänne, joka panisi henkensä alttiiksi saattaaksensa teidät Englantiin, Saksanmaalle, vaikkapa Skotlantiinkin, joissa kaikissa maissa te varmaan löytäisitte jalomielisiä suojelijoita — oi, niin kauan kun vielä näin on laita, älkää kovin ajattelemattomasti luopuko vapaudestanne, Jumalan parhaasta lahjasta! — Kauniistipa todella eräs minun maani runoilijoista laulaa:
Oi kallein aarre, vapaus! Sinutt' ei maistais huvitus: vapaana vaan voi viihtyä, vapaana hausk' on elämä. Ja köyhyys, murhe, kaikki kurjuus, ne mainitset kun sanot: orjuus.
Isabella kuunteli surullisella hymyllä seuralaisensa vapauden ylistysvirttä, ja vähäisen ajan perästä hän vastasi: »Vapaus on luotu miehiä varten, mutta — naisen täytyy aina hakea jotakin suojelijaa, koska hän on semmoiseksi luotu, ettei hän itse voi itseään suojella. Ja kukapa suojelijakseni suostuisi? — irstainenko Englannin Edward? — vai tuo juomari Saksan Wenzeslausko? — vai joku Skotlannissako? — Voi, Durward, jospa olisin teidän siskonne, ja jos te voisitte luvata minulle, että jossakin noista vuorilaaksoista, joista te niin mielellänne kerrotte, voisin saada suojapaikan armeliaisuudesta tai muutamien minulle säilyneitten kalleuksien hinnalla, niin tahtoisin siellä elää rauhassa ja unohtaa säädyn, mihin syntymäni kautta olin aiottu. — Jos te voisitte luvata minulle, että saisin siellä turvapaikan jonkun arvoisan aatelisrouvan luona — jonkun paroonin luona, jonka sydän olisi yhtä luotettava kuin hänen miekkansa terä — niin se olisi todellakin tulevaisuudentoivo, jonka saavuttamiseksi maksaisi vaivaa alistua yhä uudistuvien moitteitten alaiseksi matkustamalla yhä edemmäksi!»
Tämän myönnytyksen hän teki vapisevalla, heltyneellä äänellä, joka täytti Qventin'in sydämen ilolla, mutta samalla myös koski siihen kipeästi. Hän epäröi hetken aikaa ennenkuin hän vastasi, kiireesti miettien mielessänsä, olisiko hänellä mitään mahdollisuutta hankkia Isabellalle suojaa Skotlannissa. Mutta se surettava totuus voitti väkisinkin muut ajatukset, että olisi kunnoton ja armoton teko, jos hän neuvoisi Croyen kreivitärtä lähtemään maahan, missä hänellä ei ollut vähintäkään keinoa eikä mahdollisuutta hankkia hänelle turvapaikkaa. »Armollinen neiti», lausui hän viimein, »rikkoisinpa häijyllä tavalla kunniani sekä ritarivalani vaatimuksia vastaan, jos sallisin teidän perustaa päätöksenne siihen luuloon, että minulla muka Skotlannissa olisi voimaa hankkia teille muuta suojaa paitsi sitä, jota mitättömällä kädelläni voin tarjota teille tässä teidän rinnallanne. Tuskinpa tiedän virranneeko vielä minun sukuni verta yhden ainoankaan ihmisen suonissa, joka elää minun kotimaassani. Innerquharityn ritari valloitti meidän linnamme sydänyön aikana ja tappoi kaikki, jotka kantoivat minun sukunimeäni. Jos nyt taas olisinkin Skotlannissa, niin ovat minun perintöviholliseni lukuisat ja mahtavat, minä yksinäinen ja voimaton; ja jos itse kuningas tahtoisi suoda minulle oikeutta, niin eipä hänkään uskaltaisi yhden yksinäisen raukan asiaa puolustaakseen suututtaa päällikköä, joka ratsastaa viidensadan huovin seurassa.»
»Voi!» sanoi kreivitär, »ei ole siis ainoatakaan nurkkaa maailmassa, missä ei olisi sortoa, koska se yhtä rajusti raivoo teidän autioilla vuorillannekin, jotka tarjoavat niin vähän tyydytystä ahneudelle, kuin meidän rikkaissa viljavissa Alankomaissamme!»
»Se on surkea totuus, jota en uskalla kieltää», virkkoi skotlantilainen, »että meidän keskenään eripuraiset clan'imme (heimokunnat) teloittavat toinen toisiaan ilman mitään sanottavaa muuta syytä paitsi koston himoa ja verenvuodatuksen huvia. Ja Ogilviet sekä heidän kaltaisensa tekevät Skotlannissa juuri samanlaisia tekoja kuin De la Marck rosvoineen tästä maassa.»
»Ei enempää puhetta Skotlannista siis», sanoi Isabella kylmäkiskoisella äänellä, lieneekö se sitten ollut luonnollinen vai teeskennelty, »ei enempää puhetta Skotlannista — jonka mainitsinkin vain leikillä nähdäkseni, uskaltaisitteko te todella neuvoa minulle turvapaikaksi kristikunnan rauhattominta maata. Tahdoin vain koettaa teidän totuudenrakkauttanne, ja ilokseni olen nähnyt, että voin siihen luottaa, vaikka asia olisikin teille miten läheinen hyvänsä. Vielä kerran sanon siis, etten tahdo ajatellakaan muuta turvaa kuin sitä, minkä voin saada ensimäiseltä vastaantulevalta, kunnialliselta Kaarle herttuan vasalliherralta, ja hänen vangikseen aion antautua.»
»Miksi ette pikemmin lähde omaan kreivikuntaanne ja omaan vahvaan linnaanne, niinkuin teillä Tours'ista lähtiessä oli aikomus?» kysyi Durward. »Miksi ette tahdo kutsua kokoon isänne vasalleja ja ruveta sovittelukeskusteluihin herttuan kanssa, pikemmin kuin että antaudutte ehdottomasti hänen armoilleen? Totta varmaanhan pitäisi olla montakin uljasta sydäntä, jotka nousisivat teidän asiatanne puolustamaan; tunnen yhden kumminkin, joka mielellään uhraisi henkensä muille esimerkiksi.»
»Voi!» sanoi kreivitär. »Se tuuma, jota kavala Ludvig neuvoi, tarkoitti, samoinkuin kaikki muutkin hänen neuvonsa, enemmän hänen omaa etuaan kuin minun onneani, ja sitä paitsi on se nyt mahdotonta senvuoksi, että nuo petturit Zamet ja Hairaddin ilmaisivat sen Burgundin herttualle. Minun sukulaiseni vangittiin, ja minun linnaani asetettiin Burgundin väkeä. Jokainen yritys minun puoleltani saattaisi vain minun lääniläiseni Kaarle herttuan koston alaisiksi; ja miksi aiheuttaisin vielä enempää verenvuodatusta kuin mitä näin mitättömän olennon tähden jo on ollut? Ei, minä aion totella hallitsijaani, niinkuin uskollisen vasallin sopii, kaikessa mikä ei koske sydämeni vapaata valitsemisoikeutta, varsinkin koska luulen, että sukulaiseni, Hameline kreivitär, joka kaikkein ensin neuvoi, vieläpä yllytti minua pakoon, on jo varmaankin turvautunut tähän samaan viisaaseen ja kunnialliseen neuvoon.»
»Teidän sukulaisenne!» toisti Durward, jonka mieleen tämä nimi johdatti nyt asian, mistä nuorella kreivittärellä ei vielä ollut mitään tietoa, ja joka näissä joutuisasti peräkkäin sattuvissa, vaarallisissa, kaikkia tunteita liikkeelle nostattavissa ja häntä lähemmin koskevissa tapauksissa oli kokonaan haihtunut hänen muististaan.
»Niin — minun tätini — kreivitär Hameline de Croye — tiedättekö mitään hänestä?» kysyi Isabella. »Tottahan hän nyt lienee Burgundin lipun suojassa. Te olette ääneti. Tiedättekö mitään hänestä?»
Tämä viimeinen kysymys, joka ilmaisi mitä tuskallisinta levottomuutta, pakoitti Durward'in kertomaan mitä hän krevittären kohtalosta tiesi. Hän mainitsi, että hänet oli kutsuttu auttamaan neiti Hamelinen pakoa Schönwald'ista, jossa yrityksessä hän tietysti luuli neiti Isabellankin olevan mukana — hän mainitsi miten hän, heidän tultuaan metsään, oli havainnut, ettei niin ollutkaan laita — ja lopulla hän kertoi millä tavalla hän oli tullut takaisin linnaan ja missä tilassa hän sen silloin oli tavannut. Mutta hän ei virkkanut mitään niistä toiveista, jotka nähtävästi häilyivät Hamelinen mielessä Schönwald'ista lähtiessänsä eikä myös mitään siitä huhusta, että neiti Hameline olisi joutunut Wilhelm de la Marck'in käsiin. Arkatuntoisuus esti häntä edes puolellakaan sanalla viittaamasta edelliseen seikkaan, ja pelko miten se saattaisi Isabellaan vaikuttaa tällä hetkellä, kun tarvittiin voimaa ja lujuutta, aiheutti sen, ettei hän maininnut toistakaan asiaa, varsinkin koska se vain huhuna oli tullut hänen tietoonsa.
Tämä kertomus, vaikka nuo tärkeät seikat jäivätkin mainitsematta, teki syvän vaikutuksen Isabella kreivittäreen, joka, ratsastettuaan jonkun aikaa ääneti, virkkoi kylmää mielipahaa ilmaisevalla äänellä: »Ja niin te siis hylkäsitte onnettoman sukulaiseni autioon metsään, kunnottoman mustalaisen ja petollisen palvelustytön armoille? — Täti parka, sinähän aina ylistelit tämän nuoren herran uskollisuutta!»
»Jollen olisi näin tehnyt, korkeasukuinen neiti», virkkoi Durward, joka syystä pahastui sitä, että hänen ritarillinen apunsa tulkittiin siten rikokseksi, »niin mikä olisi sen neidon kohtaloksi tullut, jota auttamaan velvollisuuteni vielä hartaammasti pakoitti minua? Jos minäenolisi jättänyt kreivitär Hamelinea niiden ihmisten huostaan, jotka hän itse oli neuvonantajikseen valinnut, niin olisipa kreivitär Isabella nyt jo aikoja sitten Wilhelm de la Marck'in, Ardennien hurjan Metsäkarjun puolisona.»
»Te olette oikeassa», sanoi Isabella taas tavallisella äänellään; »ja minä, jolle teidän horjumaton ystävyytenne on ollut eduksi, olen häijysti ja kiittämättömästi tehnyt teille vääryyttä. Mutta voi onnetonta tätiäni! Ja voi kunnotonta Marthon'ia, joka niin kokonaan oli voittanut tätini luottamuksen ja joka sitä niin vähän ansaitsi! — Marthonhan toi tätini luo nuo konnat Zamet'in ja Hairaddin'in, jotka valheellisella ennustamisen ja tähtien selittämisen taidollaan saivat hänet valtoihinsa. Marthon myös, vahvistaakseen heidän ennustuksiansa, kiihoitti tädin — kuinka sanoisinkaan — avioliitto- ja sulhastoiveita, jotka tätini iällä jo olivat melkein turhat ja häpeälliset. Nyt näen selvästi, että Ranskan kuningas Ludvig alusta alkaen viritti kaikki nämät paulat ympärillemme siksi, että hän saisi meidät pakenemaan turviinsa tai, oikeammin sanoen, antautumaan hänen valtaansa. Ja kuinka sopimattomasti, epäkuninkaallisesti, epäritarillisesti, kunniattomasti hän käyttäytyi meitä kohtaan, sen jälkeen kuin me olimme tehneet tuon hullutuksen, sen te voitte itse, Durward, todistaa. Mutta voi, voi minun tätiäni! — Mikä luulette on tullut hänen kohtalokseen?»
Koettaen ylläpitää toivoa, jota ei hänellä itsellään kuitenkaan ollut sydämessään, vastasi Durward rahanahneuden olevan mustalaisissa kaikkia muita himoja voimallisemman; hänen lähtiessään sitä paitsi Marthon suojeli Croyen kreivitärtä; ja olihan lopulta vaikea ajatella, mitä etua näillä roistoilla voisi olla kreivittären pahoinpitämisestä tai murhaamisesta, kun heillä sitä vastoin saattoi olla paljonkin voittoa, jos he kohtelisivat häntä hyvin ja vaatisivat hänestä lunnaita.
Johtaaksensa Isabellan ajatukset tästä surullisesta aineesta, kertoi Durward sitten peittelemättä senkin Hairaddin'in kavaluuden, jonka hän oli keksinyt yömajassa likellä Namur'iä ja josta kuningas ja Wilhelm de la Marck näyttivät sopineen keskenään. Isabella säpsähti kauhistuksesta ja toinnuttuansa sanoi sitten: »Hävettääpä tosiaankin minua ja synniksi luen sen itselleni, että sydämessäni siihen määrin olen epäillyt pyhimysten suojelusta ja että silmänräpäyksenkin aikaa olen pelännyt näin hirveästi armottoman, kunnottoman ja häpeällisen vehkeen onnistumista mahdolliseksi, niin kauan kuin taivaassa on sääliviä silmiä, jotka seuraavat ihmisten kurjuutta. Tämmöistä asiaa ei sovi pelolla eikä kauhulla ajatella, vaan se on kokonaan mielestä poistettava mahdottomana kavaluuden ja ilkeyden tekona, niin että vain se, joka ei Jumalaan usko, voisi luulla sen menestyksen mahdolliseksi. Mutta nyt näenkin myös selvään miksi tuo ulkokullattu Marthon niin usein koetti yllyttää vähintäkin kateuden tai mielipahan itua minun ja täti parkani välillä, aina imarrellen läsnäolevaa ja lisäten puheisiinsa sellaista, mikä saattoi nostattaa nurjaa mieltä poissaolevaa kohtaan. Mutta ei minulle koskaan unissanikaan olisi voinut mieleen juolahtaa hänen saattavan olla niin ilkeän, että olisi houkutellut tätini, joka minulle ennen oli ollut niin hellä, jättämään minut Schönwald'iin vaarojen keskelle, yrittäessään itse paeta!»
»Eikö neiti Hameline», kysyi Durward, »puhunut mitään aiotusta paostansa?»
»Ei mitään», vastasi kreivitär, »vain hämärin sanoin hän puhui jostakin tiedonannosta, jonka Marthon oli minulle antava. Totta puhuakseni, Hairaddin konnan salaperäiset lorut olivat saattaneet täti parkani pään aivan pyörälle, sillä hänellä oli ollut samana päivänä pitkä, salainen keskustelu hänen kanssaan, ja hän päästi suustansa niin paljon kummallisia, hämäriä sanoja, että — että — sanalla sanoen, minä en viitsinyt, niin kauan kuin hän oli siinä mielentilassa, vaatia häneltä mitään selitystä. Mutta armotonta se oli, että hän jätti minut sinne.»
»Voinpa kuitenkin puhdistaa neiti Hamelinen semmoisen armottomuuden syytöksestä», sanoi Durward; »sillä yö oli pimeä, ja neiti Hameline niin säikähdyksissään, että hän mahtoi luulla veljentyttärensä olevan mukana, samoin kuin Marthon'in puku ja käytös minutkin petti, jotta luulin molempien Croyen kreivittärien olevan seurassani, erittäinkin toisen heistä», lisäsi hän hiljaisella, vaan kuitenkin selvällä äänellä, »sillä jollen olisi luulluthänenolevan mukana, niin en olisi kaiken maailman tavaran hinnasta poistunut Schönwald'ista.»
Isabellan pää painui alemmaksi, eikä hän ollut huomaavinaankaan sitä intoa, jolla Durward oli puhunut. Mutta hän käänsi jälleen kasvonsa nuoreen herraan päin, kun tämä rupesi puhumaan Ludvigin vehkeistä. Ja liittäen yhteen molemminpuoliset tietonsa ei heidän ollut vaikea päästä selville, että mustalaisveljekset sekä heidän apulaisensa Marthon olivat toimineet kavalan Ranskan kuninkaan välikappaleina, vaikka vanhempi heistä, Zamet, kansallensa ominaisella petturimaisuudella, oli yrittänyt pelata kaksinaista peliä ja saanut siitä ansaitun rangaistuksen. Näin tietojansa keskenään vaihdellen ja näissä puheissaan unohtaen sekä suhteensa outouden että myös matkan vaarat, he jatkoivat kulkuansa useampia tunteja, vain levähdyttäen joskus hevosiansa jossakin syrjäisessä kylässä, seuraten Hans Hanskurin neuvoja, joka kaikissa muissakin suhteissa, eikä vain siinä, että hän antoi heidän enimmäkseen häiritsemättä puhella keskenään, käyttäytyi kuin älykäs, hienotunteinen ihminen ainakin.
Se välimuuri, jonka eroava säätyarvo oli rakentanut rakastavan parin välille — rakastavaksi pariksihan heitä jo sopinee mainita — näytti nyt nykyinen tilanne murtaneen; sillä vaikka neito olikin korkeampaa säätyä sekä perinnön kautta verrattain paljoa rikkaampi kuin nuorukainen, jonka ainoana tulolähteenä oli hänen miekkansa, niin oli kuitenkin lukuunotettava, että Isabella tätä nykyä oli aivan yhtä köyhä kuin Durward ja että hänen turvallisuutensa, henkensä sekä kunniansa olivat kokonaan nuoren skotlantilaisen neuvokkaisuuden, urhouden ja uskollisuuden varassa. He tosin eivätpuhuneetsanaakaan rakkaudesta; sillä vaikka nuori kreivitär, jonka sydän oli täynnä kiitollisuutta ja luottamusta, olisi saattanut paheksumatta kuunnella semmoista tunnustusta, niin olisi kuitenkin Durward, jonka kieltä luonnollinen ujous sekä ritarillinen arkatuntoisuus hillitsi, pitänyt sitä kunnottomana nykyisen tilanteen väärinkäyttönä, jos hän olisi sanonut sanankin, josta olisi voinut olettaa hänen tahtovan käyttää hyväkseen tämän tilanteen tarjoamia etuja. He eivät siispuhuneetrakkaudesta, mutta että heillä kummallakin oli rakkaus mielessä, sitä he eivät voineet auttaa. Ja niinpä heidän keskinäinen välinsä oli nyt semmoinen, jolloin molemmin puolin aavistetaan toinen toisensa tunteiden laadun, vaikkei niitä sanoin ilmaista — heidän välinsä oli semmoinen, joka, sallien rohkeampaa lähenemistä, mutta samalla kuitenkin pitäen sydämen epäilysten vallassa, luo ihmiselämän suloisimmat hetket, mutta joita sangen usein seuraa toisenkinlaiset hetket, joita synkistyttävät kaikki ne tuskat, mitkä sydämen häilyväisyys, pettynyt toivo ja vastarakkautta vailla oleva rakkaus synnyttävät.
Kello oli kaksi päivällä, kun opas, kasvoiltaan aivan kalpeana ja täynnä kauhua, toi matkalaisille sen peloittavan sanoman, että parvi De la Marck'in Mustia ratsumiehiä ajoi heitä takaa. Nämät sotamiehet tai, paremmin sanoen, rosvot olivat Saksanmaan alaisista piirikunnista pestattua väkeä ja muuten kaikin puolin lanzknecht'ien kaltaisia, paitsi että heitä käytettiin kepeänä ratsuväkenä. Pitääkseen Mustien ratsumiesten nimen voimassa ja vieläkin enemmän peloittaakseen vihollisiansa, he ratsastivat tavallisesti mustien hevosten selässä ja voitelivat rautavarustuksensa sekä nahkavaatteensa mustalla voiteella, josta kaunistuksesta kädet ja kasvotkin usein saivat osansa. Tapojensa vallattomuudessa ja sydämensä armottomuudessa nämät mustat ratsumiehetkin kilpailivat jalkamies-veljiensä kanssa.
Durward, katsahtaessansa taaksepäin pitkää, tasaista maantietä pitkin, jota myöten he kulkivat, huomasi lähestyvän tomupilven sekä pari hurjaa vauhtia ajavaa ratsumiestä sen edellä. Sen nähtyään hän virkkoi matkakumppanilleen: »Isabella kulta, minulla ei ole nyt muuta asetta kuin miekkani; mutta koska en siis teidän puolestanne voi taistella, pakenen teidän kanssanne. Jos vain ennättäisimme tuohon metsään, joka on edessämme, ennenkuin he saavuttavat meidät, niin keksisimme kyllä helposti jonkun pelastuskeinon.»
»Koettakaamme, ainoa ystäväni», virkkoi Isabella kiihdyttäen hevostansa nelistämään. »Ja sinä, hyvä mies», jatkoi hän kääntyen Hans Hanskurin puoleen, »mene sinä toista tietä, äläkä jää meidän seuraamme, jotta meidän kova onnemme ja uhkaava vaaramme ei syöksyisi sinutkin turmioon.»
Mutta kunnon flanderilainen pudisti päätänsä ja vastasi jalomieliseen kehoitukseen: »Ei, ei, se ei käy laatuun!» — ja jatkoi yhä vain kulkuaan heidän seurassansa. Kaikki kolme ajoivat nyt turvaa lupaavaan metsään päin niin kovaa vauhtia kuin vain suinkin heidän uupuneet hevosensa jaksoivat; ja Mustat ratsumiehet, nähtyään että he aikoivat paeta, ratsastivat myös suuremmalla kiireellä jäljestä. Vaikka pakolaisten hevoset olivat uuvuksissa, jättivät he kuitenkin takaa-ajajat hyvinkin pian jotenkin kauaksi taaksensa, sillä raskaat rautavarustukset eivät heitä rasittaneet ja he pääsivät siis kepeämmin liikkumaan; ei heillä ollut enää puoltakaan virstaa metsän reunaan jäljellä, kun he huomasivat toisen huovijoukon, jonka etupäässä ritarin lippu liehui, tulevan ulos tiheiköstä, ikäänkuin sulkeaksensa heiltä tien.
»Heillä on kirkkaat haarniskat», sanoi Isabella, »he ovat luultavasti burgundilaisia. Mutta olkoot keitä tahansa, niin pitää meidän antautua heille pikemmin kuin meitä takaa-ajavien laittomien rosvojen käsiin.»
Ja vielä silmänräpäyksen kuluttua hän, katsahdettuansa lippuun, huudahti: »Minä näen lipussa halkinaisen sydämen! Se on Crévecoeur'in kreivin, jalon Burgundin ritarin lippu — hänelle tahdon antautua.»
Qventin Durward huokasi — mutta mikä muu saattoi olla neuvoksi? Eikö hän vielä silmänräpäystä aikaisemmin olisi ollut onnellinen, jos hän olisi ollut varma Isabellan pelastuksesta pahemmillakin ehdoilla? — Pian saapuivat he Crévecoeur'in joukon likelle, ja Isabella pyysi päästä päällikön puheille, joka oli seisahduttanut väkensä katsoaksensa mitä Mustat ratsumiehet tekisivät; ja kun kreivi loi neitoon epäröivän silmäyksen, lausui Isabella hänelle: »Jalo kreivi, Isabella de Croye, teidän entisen sotakumppalinne, Reinhold de Croyen tytär, antautuu teille ja pyytää teidän urhollisuudeltanne suojaa itselleen sekä seuralleen.»
»Sen saatte kyllä, kaunis sukulaiseni, vaikkapa koko armeijaa vastaan — lukuunottamatta tietysti läänitysherraani, Burgundin herttuaa. Mutta nyt ei ole aikaa puheisiin. Nuo nokiset pirut ovat seisahtuneet ikäänkuin aikoisivat ruveta vastaanpanemaan. — No, Burgundin pyhä Yrjänä auttakoon! — ovatpa ne niinkin julkeat, että lähtevät rynnäkölle Crévecoeur'in lippua vastaan! — Mitä! — Eivätkö nuo roistot tiedä huutia! — Damian, anna tänne peitseni — peitset ojennuksiin! — Crévecoeur apuun!»
Tämän sotahuutonsa päästettyään hän ratsujoukkonsa kanssa läksi täyttä nelistä ajamaan Mustia ratsumiehiä vastaan.
Apua tulkoon taikka ei, ma vangiks, ritari, antaun. Te mulle tehkää, min jalo mielenne vaan käskenee — mut' muistakaa, ett' onnen vaihe kerran teidätkin tähän sijaan saattaa voi, luettelohon vankein surullisten.
Nimetön.
Kahakka Mustien ratsumiesten ja Burgundin huovien välillä kesti tuskin viittä minuuttiakaan, niin joutuisaan jälkimäiset pääsivät voitolle parempien aseittensa, vahvempien hevostensa sekä tarkemman sotakurinsa avulla. Ei ollut vielä viittä minuuttiakaan kulunut, niin Crévecoeur'in kreivi jo palasi metsän reunaan, mihin Isabella oli jäänyt katselemaan taistelua, ja pyyhkäisi verisen miekkansa hevosensa harjaan, ennenkuin hän sen jälleen pisti tuppeen. Osa hänen väestäänkin tuli samassa pois, toinen osa vielä vähän matkaa jatkoi pakenevan vihollisen takaa-ajoa maantietä myöten.
»Häpeä», virkkoi kreivi, »että ritarin ja aatelismiehen täytyy tahrata miekkansa tuommoisten sikamaisten luontokappalten verellä.»
Näin sanoen hän pisti miekan takaisin tuppeensa ja lisäsi sitten: »Nämät ovat hiukan kolkot tervetuliaiset kotiintulijalle, kaunis serkkuseni, mutta vaeltavat prinsessat eivät saa muuta toivoakaan. Ja hyvissä ajoinpa minä jouduinkin tänne, sillä sen voin vakuuttaa teille, että Mustat ratsumiehet eivät pidä kreivittären kruunua pyhempänä kuin talonpoikais-tytönkään huivia, ja teidän seuralaisistanne luullakseni ei olisi ollut kovin paljon apua heitä vastaan.»
»Herra kreivi», sanoi Isabella, »pitemmittä puheitta antakaa minulle tiedoksi, olenko vanki ja minnekä te aiotte viedä minut?»
»Tiedättehän, hurja tyttöseni», vastasi kreivi, »mitä siihen vastaisin, jos asia vain riippuisi omasta tahdostani. Mutta te ja teidän hupsu naimishaluinen, miestä takaa-ajava tätinne olette viime aikoina niin hurjalla tavalla käyttäneet siipiänne, että teidän, pelkään minä, on pakko nyt vähän aikaa pitää ne kokoonpantuna häkissä. Minun tehtäväni — se ei ole niinkään hauskaa — on lopussa, kun olen saattanut teidät herttuan hoviin, Peronneen. Sen vuoksi täytyy minun jättää tiedustelujoukon päällikkyys veljenpojalleni, kreivi Tapanille, ja itse palata teidän kanssanne sinne takaisin, sillä arvelen että te tarvitsette puolustajan. — Toivonpa että tämä nuori tuittupää on viisaasti toimittava virkansa.»
»Älkää panko pahaksi, hyvä setä», virkkoi Tapani kreivi, »mutta jos epäilette taitoani huovien johtamisessa, niin jääkää itse heidän päällikökseen ja sallikaa minun seurata Croyen kreivitärtä, Isabellaa hänen palvelijanaan ja suojelijanaan.»
»Kylläpä maar', veljenpoikaseni», vastasi setä, »tämä olisi aika hyvä parannus tuumalleni, mutta luulenpa että minulle kuitenkin on parhaiten mieleen siten kuin itse olen asian ajatellut. Ole siis hyvä ja muista, että sinun virkanasi täällä ei ole näiden mustien sikojen teurastaminen, johon toimeen juuri ikään osoitit aivan erinomaista taipumusta, vaan tulee sinun hankkia ja tuoda minulle tosisanomia tapahtumista Lüttich'in seudulla, joista niin hulluja huhuja kuuluu. Kymmenkunta peistä saa seurata minua; muut jääköt tänne minun lippuni kanssa sinun johtosi alle.»
»Vielä hetkinen vain, serkku Crévecoeur», sanoi kreivitär Isabella, »ja sallikaa minun antautuessani teille tehdä ehtoja niiden hyväksi, jotka minulle kovassa onnessani ovat olleet apuna. Antakaa tämän kunnon miehen, minun luotettavan oppaani, vahingoittamatta palata takaisin kotikaupunkiinsa Lüttich'iin.»
»Veljenpoikani», sanoi Crévecoeur tuikeasti katsahdettuansa Hans Hanskurin rehelliseen, leveään naamaan, »vieköön tämän kunnon miehen, josta ei todella liene mitään pelkoa, suojassaan niin likelle kaupunkia kuin hän itse pääsee, ja päästäköön sitten hänet vapaaksi.»
»Älkää unohtako viedä terveisiäni hyvälle Trudchen'ille», virkkoi kreivitär oppaalle ja lisäsi vielä, ottaen helminauhan esille huntunsa alta, »ja pyytäkää, että hän olisi hyvä ja pitäisi tätä onnettoman ystävänsä muistona.»
Kunnon Hans otti helminauhan ja suuteli talonpoikaisella kömpelyydellä, mutta vilpittömällä hartaudella, sitä kaunista kättä, joka näin hienotunteisella tavalla palkitsi hänen oman vaivansa ja vaaransa.
»Hm! merkkejä ja muistolahjoja!» virkkoi kreivi. »Onko teillä vielä mitään käskemistä, ihana serkkuni! — Meidän olisi jo aika lähteä matkalle.»
»Se vain», sanoi kreivitär, ja sanat eivät tahtoneet päästä hänen huuliensa yli, »että te olisitte niin hyvä ja ottaisitte suosioonne tämän — tämän nuoren herran.»
»Hm!» sanoi Crévecoeur luoden taas samanlaisen tuikean katsahduksen Qventin'iin kuin taannoin Hans'iin, mutta tällä kertaa silmännähtävästi vähemmällä mielihyvällä. »Hm!» sanoi hän matkien kreivittären hämillistä puhetta. — »Vai niin! — tämä on toisenlaisesta raudasta tehty miekka. — Ja mitä, olkaa niin hyvä ja selittäkää, kaunis serkku, mitä tämä — tämähyvinnuori herra on tehnyt, koska hän on ansainnut tämmöisen puolustuspuheen teiltä?»
»Hän on pelastanut minun henkeni ja kunniani», sanoi Isabella punastuen häpeästä ja harmista.
Qventin punastui myös harmista, mutta hyvin viisaasti tuumi mielessänsä, että harmin osoittaminen pahentaisi vain asiaa.
»Vai henkenne ja kunnianne? — Hm!» sanoi taas Crévecoeur'in kreivi. »Näyttääpä minusta, serkkuseni, että olisi ollut parempi, jollette olisi saattanut itseänne siihen tilanteeseen, missä oli pakko joutua tämmöiseen kiitollisuudenvelkaan tälle hyvin nuorelle herralle. — Mutta olkoon menneeksi. Tämä nuori herra kulkekoon vain meidän seurassamme, jos hänen säätyarvonsa on senlaatuinen, ja kyllä minä pidän huolta siitä, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu. — Mutta tästä lähin otan teidän henkenne ja kunnianne suojelemisen omaksi virakseni, ja keksin kenties hänelle soveliaamman viran kuin kuljeksimisen vaeltavien prinsessain knaappina.»
»Herra kreivi», virkkoi Durward, joka ei enää malttanut olla ääneti, »jotta ette tuntemattomasta miehestä puhuisi halveksivammalla tavalla kuin mitä perästäpäin itse arvelisitte olleen sopivata, pyytäisin saada ilmoittaa teille, että olen Qventin Durward, skotlantilaisen henkivartijakomppanian jousimies, jonka mynsträyskirjoihin, niinkuin kyllä tiedätte, eivät muut kuin aatelisherrat ja kunnianmiehet pääse.»
»Suurkiitos ilmoituksestanne, paljon kiitoksia, herra jousimies», jatkoi Crévecoeur samalla pilkallisella tavalla. »Mutta olkaa nyt hyvä ja ratsastakaa minun kanssani joukkomme etupäähän.»
Qventin lähtiessänsä liikkeelle kreivin käskystä, jolla nyt oli valta, joskaan ei oikeus, käskeä häntä, huomasi että neiti Isabellan silmät seurasivat häntä huolestuneella, joskin ujolla osanotolla, melkeinpä hellyydellä, ja tämä näky nostatti vedet hänen silmiinsä. Mutta hän muisti kuitenkin, että hänen täytyi esiintyä miehenä Crévecoeur'in kreivin edessä, joka kenties vähimmin kaikista Ranskan ja Burgundin ritareista oli taipuvainen muuhun kuin nauruun kuullessaan puhuttavan lemmentuskasta. Hän päätti siis itse nyt ruveta puhuttelemaan kreiviä odottamatta että tämä hänelle jotain virkkaisi. Ja puhuessaan hänellä oli aikomus selvään osoittaa, että hän vaati parempaa kohtelua sekä suurempaa kunnioitusta; sillä kreivi, joka oli pahastunut siitä, että näin paljon alhaisempiarvoinen henkilö oli voittanut hänen korkeasukuisen ja rikkaan serkkunsa luottamuksen, ei näyttänyt tahtovan kohdella häntä arvon mukaan.
»Herra Crévecoeur'in kreivi», sanoi Durward tyynellä, mutta lujalla äänellä, »saisinko luvan, ennenkuin keskustelumme jatkuu, kysyä teiltä, olenko vapaa vai täytyykö minun pitää itseäni vankina?»
»Se on sukkela kysymys», vastasi kreivi, »johon tätä nykyä en voi vastata muuten kuin toisella kysymyksellä. — Mitä te luulette, onko Ranskan ja Burgundin välillä nyt sota vaiko rauha?»
»Se», vastasi skotlantilainen, »tulisi teidän, herra kreivi, tietää paremmin kuin minun. Minä olen ollut kaukana Ranskan hovista, enkä ole saanut sieltä mitään kuulumisia.»
»Katsokaas», virkkoi kreivi, »huomaatteko nyt, että on paljon helpompi kysyä kuin vastata. Enpä minä itsekään, vaikka olen ollut Peronnessa herttuan seurassa tämän viikon ja kauemmankin aikaa, voi ratkaista sitä arvoitusta paremmin kuin te; ja kuitenkin, herra knaappi, sen kysymyksen vastauksesta juuri riippuu se seikka, oletteko te sotavanki vai vapaa mies. Ensi aluksi tulee minun pitää teitä edellisenä. — Mutta, jos te todella rehellisesti olette ollut minun sukulaiseni apuna, ja jos te vastaatte suoraan niihin kysymyksiin, jotka nyt aion teille esittää, niin on se oleva teille eduksi.»
»Croyen kreivitär», vastasi Durward, »voi parhaiten sanoa olenko ollut hänelle miksikään avuksi, ja hänen päätettäväkseen jätän sen asian. Vastauksistani saatte itse päättää, kunhan ensin olette kysymyksenne esittänyt.»
»Hm — ylpeydestä ei puutetta!» mutisi Crévecoeur'in kreivi; »niinhän tulee ollakin sen, jolla on neidon antama suosiolahja hatussaan ja joka mielestään on velvollinen päästämään suuria sanoja suustansa tuon kalliin silkkirievun ja hopearipsakkeen kunniaksi. — No, arvoisa herra, enpä luule kuitenkaan siitä olevan mitään alennusta arvollenne, jos vastaatte minulle, kuinka kauan aikaa olette ollut neiti Isabella de Croyen seuralaisena?»
»Kreivi Crévecoeur», sanoi Durward, »jos vastaan tähän kysymykseen, joka esitetään melkein loukkaavalla äänellä, niin teen sen ainoastaan siksi, ettei vaitioloni antaisi aihetta vielä loukkaavampiin johtopäätöksiin neidosta, jolle ei meidän kumpaisenkaan ole lupa tehdä vääryyttä. Olen ollut Isabella neidon saattomiehenä siitä saakka, kun hän Ranskasta läksi tänne Flanderiin.»
»Hoh, hoo!» sanoi kreivi; »siitä saakka siis, kun hän pakeni Plessis-les-Tours'ista? — Te, skotlantilaisen henkivartijakomppanian jousimies läksitte tietysti Ludvig kuninkaan nimenomaisesta käskystä häntä saattamaan?»
Durward ei arvellut olevansa suuressakaan kiitollisuudenvelassa Ranskan kuninkaalle, joka, suunnitellessansa sitä vehkettä, että Wilhelm de la Marck väkisin ryöstäisi Isabellan, arvattavasti oli pitänyt nuoren skotlantilaisen kaatumista puolustustaistelussa luultavana; mutta hänellä ei mielestään kuitenkaan ollut oikeutta pettää Ludvigin todellista tai teeskenneltyäkään luottamusta, ja hän vastasi siis Crévecoeur'ille, että hänellä oli ollut kyllin siinä, että hänen päällikkönsä oli antanut hänelle semmoisen käskyn, jonka vuoksi hän ei ollut kysynytkään mitään muuta.
»Se vastaus onkin aivan riittävä», virkkoi kreivi. »Tiedämmehän me, ettei kuningas sallisi upseeriensa lähettää hänen henkivartijoitaan vanhan ajan sankarien tavoin keikailemaan ja vaeltavien prinsessain hevosia suitsista taluttamaan, jollei hänellä olisi ollut valtiollisiakin vehkeitä mielessään. Vaikeaksipa tulee Ludvig kuninkaan tästä lähtien vielä niin rohkeasti kieltää, ettei hän muka tiennyt mitään Croyen neitojen pakenemisesta Ranskasta, koska nyt näemme yhden hänen omista henkivartijoistaan olleen heidän saattomiehenään. — Ja minnekä, herra jousimies, teidän matkanne oli määrätty?»
»Lüttich'iin, korkeasukuinen herra», vastasi Durward, »missä kreivittäret toivoivat suojaa piispa vainajalta.»
»Piispavainajaltako!» huudahti Crévecoeur'in kreivi. »Onko sitten Ludvig Bourbon kuollut? — Eipä ole sanaakaan edes hänen sairastumisestansakaan tullut herttuan korviin! — Mihin tautiin hän kuoli?»
»Hän lepää verisessä haudassa, korkeasukuinen herra — se on, jos hänen murhaajansa edes hautaakaan ovat suoneet hänen luilleen.»
»Murhattu!» huudahti Crévecoeur'in kreivi taas. »Pyhä Jumalan äiti!— Nuori mies, se ei ole mahdollista!»
»Minä näin sen murhan omin silmin, ja monta muuta hirmutyötä sitä paitsi.»
»Te näitte sen! Ja ette rientänyt hyvän piispan avuksi!» huudahti kreivi; »ettekö nostanut linnanväkeä murhamiehiä vastaan? — Ettekö tiedä, nuori mies, että paljas läsnäolokin tämmöistä tekoa tehtäessä ja sitä vastustamatta, on häijy rikos kirkkoa vastaan?»
»Lyhyesti kertoakseni asian», sanoi Durward, »oli piispan linna väkirynnäköllä joutunut verenhimoisen Wilhelm de la Marck'in ja kapinallisten Lüttich'in porvarien käsiin, ennenkuin se työ tehtiinkään.»
»Minusta tuntuu kuin olisi ukkosen nuoli iskenyt minuun!» virkkoi Crévecoeur. »Lüttich ilmikapinassa! — Schönwald väkirynnäköllä valloitettu! — Piispa murhattu! — Sinä surusanomain saattaja, ei ole koskaan yksi mies tuonut näin paljon pahoja kuulumisia yhtä aikaa! — Puhukaa — tiesittekö ennakolta tästä rynnäköstä — tästä kapinasta — tästä murhasta? — Puhukaa — te kuulutte jousimieskomppaniaan, johon Ludvig enimmin luottaa, ja hänen jousestaan tämä nuoli on lähtenyt lentoon. — Puhukaa taikka revitän teidät palasiksi hurjilla hevosilla!»
»Ja vaikka te näinrevittäisittekinminut, korkeasukuinen herra, ei minun sydämestäni kuitenkaan revittäisi mitään ilmi, joka ei kunnialliselle skotlantilaiselle aatelismiehelle olisi sopivaa. Minä en tiedä noista konnan töistä enempää kuin tekään — minä olin niin kaukana kaikesta osanotosta niihin, että olisin niitä kaikilla voimillani vastustanut, jos vain voimani, edes kymmenenneksi osaksi, olisi ollut haluni vertainen. Mutta mitä minä voin tehdä? — Heitä oli satoja, minä yksin. Ainoana huolena oli siis minulla vain saada kreivitär Isabella pelastetuksi, ja se — Jumalan kiitos! — toki minulta onnistui. Jos olisin ollut tarpeeksi lähellä silloin kun vanha mies niin rosvomaisella tavalla surmattiin, olisin yrittänyt suojella hänen harmaata tukkaansa, tai ainakin hänen puolestaan kostanut. Ja niinkin kuin asian laita oli, lausuin inhoni kyllin kuuluvilla sanoilla ilmi, niin että ne edes estivät toisia hirmutöitä.»
»Minä uskon sanoihinne, nuori mies», virkkoi kreivi; »ei ole teidän ikänne eikä luonteenne sitä laatua, että teistä olisi tuommoisten veritöitten alkuunpanijaksi, vaikka kyllä mahdatte kelvata neitosten kavaljeeriksi. Mutta voi sitä hyvää, jalomielistä piispaa, joka murhattiin saman pöydän ääressä, missä hän niin usein oli osoittanut vieraanvaraisuutta kristityllä armeliaisuudella ja ruhtinaallisella anteliaisuudella. — Ja hänen murhaajansa, tuo konna, tuo hirmupeto — tuo rujokas, jonka sydämessä ei ole mitään muuta paitsi verenhimoa ja julmuutta — hän oli kasvanut siinä samassa salissa, missä hän tahrasi kätensä hyväntekijänsä verellä! — Mutta Burgundin Kaarle ei olisi Burgundin Kaarle — ei, itse Jumalakaan ei olisi vanhurskas Jumala, jollei tästä seuraisi yhtä ankara ja joutuisa kosto kuin tuo murhatyökin on ollut verraton julmuudessaan. Ja jollei nousisi ketään muuta kostajaa murhamiestä vastaan, niin» — tähän hän pysähtyi, tarttui miekan kahvaansa, heitti sitten suitset valloilleen, löi molemmat rautakintaiset kätensä rintaansa, niin että haarniska kilahti, ja viimein kohotti ne taivaaseen päin, ennenkuin hän taas juhlallisesti jatkoi — »niin minä — minä Filip Crévecoeur, Cordés'n herra, vannon Jumalalle, Pyhälle Lambert'ille sekä Köln'in Kolmelle Tietäjälle, etten ole huoliva muista maallisista hankkeista, ennenkuin täysin määrin olen saanut kostetuksi hyvän Ludvig Bourbon'in murhamiehille, yhdentekevä tapaanko heidät metsässä vai pelloilla, kaupungissa vai maaseudulla, vuorilla vai tasamailla, kuninkaan hovissa vai Jumalan kirkossa! Ja siitä panen pantiksi maani ja mantuni, sukuni ja seuralaiseni, henkeni ja kunniani! Niin auttakoon minua Jumala ja Lüttich'in Pyhä Lambert ja Köln'in Kolme pyhää Tietäjää!»
Kun tämä vala oli vannottu näytti siltä ikäänkuin Crévecoeur'in kreivin mieli olisi keventynyt siitä surun ja hämmästyksen kuormasta, joka ensiksi, kun hän sai kuulla Schönwald'issa tapahtuneesta surkeasta tapahtumasta, oli saattanut sen masennuksiin. Hän rupesi nyt Durward'ilta vielä tarkemmin tiedustelemaan tätä asiaa, ja nuori skotlantilainen, joka ei millään muotoa ollut halukas hillitsemään kreivissä palavaa kostonhimoa Wilhelm de la Marck'ia vastaan, kertoikin hänelle kaikki pienimpiä yksityiskohtia myöten.
»Mutta voi noita silmittömiä, häilyväisiä, uskottomia, epäluotettavia lüttichiläis-luontokappaleita!» sanoi kreivi; »hekin kun liittäytyivät yhteen tuon armottoman rosvon ja murhamiehen kanssa, surmatakseen laillisen hallitsijansa!»
Durward ilmoitti tämän johdosta vimmastuneelle burgundilaiselle, että lüttichiläiset, ainakin parempi osa heistä, joskin hekin hurjapäisinä olivat nousseet kapinaan piispaa vastaan, eivät toki olleet aikoneet ottaa osaa De la Marck'in inhottavaan ilkityöhön — ei ainakaan sen verran kuin hän oli saattanut nähdä. Päinvastoin olisivat he, jos vain olisivat voineet, estäneet sen, ja olivat aivan kauhistuksissaan sen nähtyään.
»Älkää puhuko tuosta uskottomasta, häilyväisestä, halpamielisestä roistoväestä!» — sanoi Crévecoeur. »Noustessaan kapinaan hallitsijaa vastaan, jolla ei ollut muuta vikaa, paitsi että hän oli ylen hyvä ja lempeä tuommoisten kiittämättömien orjien joukkiolle herraksi — noustessaan kapinaan ja väkirynnäköllä murtaessaan hänen rauhaisan asuntonsa ovet, mikä muu saattoi heillä olla mielessä, jollei murha? — Kun he yhtyivät liittoon Ardennien hurjan Metsäkarjun kanssa, joka on pahin murhamies Flanderin alankomailla, mikä muu tarkoitus heillä saattoi olla, jollei murha, joka on hänen elatuksensa ja ammattinsa? Ja vielä, eikö juuri yksi heidän omasta kunnottomasta roskaväestään ollut teon toimeenpanijana, niinkuin te itse kerroitte? — Ei, toivonpa vielä saavani nähdä heidän katuojansa tulvillaan verta heidän lekkuvien huoneittensa valossa! Voi sitä hyvänsävyistä, jaloa, ylevämielistä herraa, jonka he ovat surmanneet! — Muualla vasallit nostavat kapinoita raskaitten verojen ja rahanpuutteen tähden: mutta Lüttich'in miehet sen tekivät ylpeillessään ylellisistä rikkauksistaan.» — Ja taas hän, heittäen suitset valloilleen, katkerasti väänsi käsiänsä, vaikka ne rautakintaissaan eivät voineet taipua. Durward helposti näki, että entinen ystävyys ja seurustelu vainajan kanssa teki kreivin surun kahta katkerammaksi; hän oli siis vaiti, kunnioittaen murhetta, jota hän ei tahtonut kiihdyttää eikä myöskään nähnyt mahdolliseksi lievittää.
Mutta kreivi palautui yhä uudelleen ja uudelleen samaan aineeseen tiedustellen häneltä mitättömimpiäkin seikkoja, jotka saattoivat koskea Schönwald'in valloitusta sekä piispan kuolemaa. Ja viimein hän, ikäänkuin hänelle äkkiä olisi johtunut mieleen jotain, mikä siihen asti ali haihtunut hänen muistostaan, kysäisi, mihin neiti Hameline oli joutunut ja miksi hän ei ollut sukulaisensa seurassa? — »Ei siksi», lisäsi hän ylenkatseellisesti, »että pitäisin hänen poissaoloansa millään tavalla vahinkona Isabella krevittärelle; sillä vaikka hän onkin sukulainen ja ylimalkain hyvänluontoinen nainen, niin eipä ole koskaan Cocagnenkaan hovi synnyttänyt hänen vertaistansa houkkapäistä hupsua. Ja minä olen varma siitä, että juuri tuo hätäilevä, romaaneissa vain elävä, vanha, parittava ja itselleen paria hakeva hupsu viekoitteli veljentyttärensä tähän mielettömään hullutukseen, pakoon Burgundista Ranskaan; sillä Isabella neidon olen aina huomannut nöyräksi, siveäksi tytöksi.»
Nepä vasta olivat sanoja romanttisen rakastajan kuulla! Päälle päätteeksi kun hän vielä huomasi, että hän olisi saattanut itsensä naurunalaiseksi, jos hän olisi yrittänyt tehdä mitä hänessä ei olisi ollut miestä saamaan aikaan — nimittäin yrittänyt asevoimalla näyttää toteen kreiville, että hän teki suurta vääryyttä kreivittärelle sanoessaan häntä, joka oli niin verraton älyltään sekä kauneudeltaan, vain nöyräksi, siveäksi tytöksi. Sillä eihän semmoisia sanoja toki olisi sopinut käyttää muusta kuin päivettyneestä talonpojan tyttärestä, joka elätti henkeään härkien lihottamisella, samoinkuin isä astumalla auran perässä! Ja kreivi, joka vielä luuli hänen taipuvan hupsun, romaanien kautta pyöräpäiseksi tulleen tädin neuvoja ja ylimmäistä johtoa seuraamaan! — Tällainen soimaus olisi oikeastaan ollut syötettävä soimaajan omaan suuhun. Mutta Durward'in rohkeutta masensi Crévecoeur'in suora, joskin ankara ulkomuoto sekä myöskin se seikka, että kreivi näytti peräti ylenkatsovan nuorukaisen tulisia tunteita. Qventin ei olisi pelännyt kreivin sotataitomainetta — se vaara olisi vain kiihdyttänyt hänen haluansa kaksintaisteluun — mutta hän pelkäsi joutuvansa kreivin naurun alaiseksi, jota asetta kaikenlaatuiset innostelijat aina kaikkein enimmin pelkäävät, ja joka, tämmöisiin ihmisiin vaikuttaen, usein estää hullutuksia, mutta aivan yhtä usein myös tekee tyhjiksi jalot ajatukset.
Tämä pelko, että hän voisi nostattaa enemmän pilkkaa kuin vihastusta, vaikutti sen, että Durward vain epäselvästi kertoi Hameline neidon päässeen pakoon, ennenkuin Schönwald joutui ryntääjien käsiin. Hän ei olisikaan voinut asiaa selvemmin kertoa saattamatta Isabellan likeistä sukulaista, kukapaties itseänsäkin vielä lisäksi, naurunalaiseksi, koska hän juuri oli ollut tädin myöhäisen rakkauden esineenä. Hämilliseen kertomukseensa hän vielä lopuksi lisäsi kuulleensa sellaisen huhun, vaikka tosin epätietoisen, että muka Hameline neiti oli sittenkin joutunut Wilhelm de la Marck'in käsiin.
»Pyhä Lambert auttakoon, että tuo rosvo naisi hänet», sanoi Crévecoeur, »niinkuin kyllä on luultavaa tädin raha-arkkujen tähden; ja yhtä luultavaa on sekin, että De la Marck vääntää häneltä niskat nurin niinpian kun arkut ovat hyvässä turvassa hänen kynsissään, taikka myös tyhjennetyt.»
Kreivi rupesi nyt niin innolla kyselemään millä tavalla molemmat neidot olivat käyttäytyneet matkalla, kuinka likeiseen seurusteluun he olivat sallineet Durward'in päästä, ynnä muista kovin arkaluontoisista seikoista, jotta nuorukainen kiusautuneena, häveten ja närkästyneenä ei voinut salata hämilläoloansa terävä-älyiseltä hovilaiselta ja soturilta. Sitten kreivi yht'äkkiä sanoi hänelle jäähyväiset näillä sanoilla: »Hm! — onpa asia niinkuin olinkin arvannut, toiselta puolelta kumminkin; toivonpa vain, että tyttö on paremmin malttanut mielensä. — Hei nyt, herra knaappi, kannustakaa hevostanne ja rientäkää joukkomme etupäähän — minä puolestani jään vähän jäljemmäksi puhutellakseni Isabella neitoa. Olen nyt, luullakseni, teiltä saanut asiasta sen verran selkoa, että voin hänen kanssaan puhua noista ikävistä jutuista liiaksi loukkaamatta hänen arkatuntoisuuttaan, vaikka teitä olenkin hiukan kiusannut. — Mutta malttakaas, nuori kavaljeeri — vielä sananen, ennenkuin lähdette! Teillä on, sen voin arvata, ollut autuas matka pilventakaisissa maailmoissa — täynnä sankaritekoja, korkealle lentäviä toiveita ja hurjia runoilijan mielikuvitelmia, sellaisia, joita Morgana haltija (kangastus) näyttelee. — Unohtakaa nyt ne kaikki, nuori soturi», lisäsi kreivi taputtaen häntä olkapäälle; »muistelkaa tuota neitoa ainoastaan korkeasukuisena Croyen kreivittärenä — unohtakaa, että hän on ollut vaeltava, seikkaileva prinsessa! Sitten hänen ystävänsä — yhdestä ainakin minä voin ta'ata — myös puolestansa unohtavat kaiken muun kuin sen avun, jonka hän teiltä on saanut, unohtavat sen mielettömän palkinnontoivon, jolle te niin ylen rohkeasti olette suonut sijaa sydämessänne.»
Vimmastuksissaan siitä, ettei hän ollut saanut teräväsilmäiseltä kreiviltä salatuksi tunteitansa, joita Crévecoeur ei näyttänyt pitävän muuna kuin naurunalaisina, vastasi Durward närkästyneenä: »Herra kreivi, jos minä tarvitsen teidän neuvoanne, niin voin sitä pyytää; jos pyydän teidän apuanne, niin sitten on aika sitä suoda tai kieltää; jos näytän pitäväni teidän ajatustanne minusta jossakin erinomaisessa arvossa, niin silloin vielä ei ole myöhäistä sitä lausua ilmi.»
»Huihai!» sanoi kreivi. »Olenpa joutunut Amadis'in ja Orianan väliin, eihän tässä voine olla muu kuin kaksintaistelu tarjona!»
»Te puhutte ikäänkuin se olisi ihan mahdoton asia», sanoi Durward, —»mutta silloin kun katkaisin peitseni Orleans'in herttuan rintaa vasten, kuohui siinä rinnassa jalompi veri kuin Crévecoeur'ien — ja kun mittailin miekkoja Dunois'n kreivin kanssa, niin seisoi taitavampi soturi minun vastassa.»
»Jumala varjelkoon teidän järkeänne, poika kultaseni!» virkkoi Crévecoeur pilkaten ritarillista rakastajaa. »Jos totta puhutte, niin onpa teillä ollut aika hyvä onni maailmassa; ja tosiaankin, jos Jumala jo salli teille tämmöisiä kokeita, ennenkuin vielä karvanhöytälettäkään on kasvanut huuliinne, niin tulettepa varmaan ihan hulluksi ylpeydestä, ennenkuin kerkeätte mieheksi varttua. Mutta ettepä saakaan minua vihastumaan, vaan nauramaan. Uskokaa minua — jos Onnetar oikullisena hetkenä, jommoisia sille aina välistä sattuu, lieneekin sallinut teidän taistella prinssejä vastaan ja olla kreivittärien suojelusritarina, ette sillä kuitenkaan ole tullut niiden vertaiseksi, joiden satunnaisena taisteluveljenä tai vielä satunnaisempana seurakumppanina olette ollut. En tahdo paheksua sitä, että te, niinkuin nuorukainen ainakin, joka on kuunnellut romanssilauluja, kunnes luulee olevansa ritarisankari, olette vähän aikaa nähnyt koreita unelmia. Mutta älkää närkästykö hyvänsuovalle ystävälle, jos hän hiukkasen kovalla kädellä pudistaakin teitä, jotta noista unistanne heräisitte.»
»Herra Crévecoeur'in kreivi», sanoi Durward, »minun sukuni —»
«Ei, sukua yksin en tarkoittanutkaan», keskeytti hänet kreivi, »vaan säätyä, rikkautta, korkeata arvopaikkaa ja niin edespäin, jotka erottavat toisistaan eri luokissa ja eri asteilla olevat ihmiset. Mitä sukuperään tulee, polveudummehan me kaikki Aatamista ja Eevasta.»
»Herra kreivi», yritti taas Durward, »minun esi-isäni, Glen-houlakin'inDurward'it — — —»
»Seis!» keskeytti hänet taas kreivi, »jos ne ovat vielä aikaisempia esi-isiä kuin Aatami, niin silloin ei ole minulla enää mitään sanomista! Ja nyt hyvästi!»
Hän tempaisi hevosensa suitsia ja jättäytyi jäljelle puhutellakseen Isabellaa, ja tälle olivat hänen puolilla sanoilla esiintuodut neuvonsa vielä kiusallisemmat kuin Durward'ille, joka eteenpäin ratsastaessansa mutisi itsekseen: »Sinä kylmäsydäminen, röyhkeä, itserakas narri! — Soisinpa että ensimäinen skotlantilainen jousimies, joka tästä lähtien saa tilaisuuden ojentaa muskettinsa sinua vastaan, ei päästäisi sinua näin helpolla kuin minä!»
Illalla he saapuivat Charleroi'n kaupunkiin Sambre-joen varrella, mihin kreivi oli päättänyt jättää Isabellan; sillä edellisen päivän pelästykset ja vaivat sekä nyt vielä lisäksi seitsemän peninkulman ratsastus tästä aamusta alkaen ja tällä matkalla heränneet monenlaiset masentavat tunteet olivat olleet niin rasittavat, ettei hän terveyttänsä vahingoittamatta olisi voinut matkustaa edemmäksi. Kreivi jätti siis aivan uuvuksissa olevan neidon erään Cisterciolais-luostarin päänunnan huostaan, joka oli korkeaa sukua sekä Crévecoeur'ien että myös Croye'in heimolainen, ja jonka viisauteen ja lempeyteen saattoi luottaa.
Crévecoeur itse viivähti vain sen verran, että hän kerkesi kehoittaa kaupungissa majailevan pienen burgundilais-joukon päällikköä mitä suurimpaan varovaisuuteen, ja samassa myös käskeä hänen asettaa kunniavahdin luostarin edustalle siksi aikaa kuin Croyen kreivitär siellä oleskelisi — näön vuoksi tämä määräys oli tarkoittavinaan Isabellan turvaamista, mutta salaa sydämessään kreivi mahtoi ajatella, että kreivitär tällä keinoin tulisi estetyksi kaikista pakoyrityksistä. Syyksi kaupungin suojelusväelle antamaansa varoitukseen ilmoitti kreivi ainoastaan muutamia hämäriä huhuja Lüttich'in hiippakunnassa muka tapahtuneista häiriöistä. Hän oli näet päättänyt olla ensimäinen, joka saattaisi tuon hirmusanoman lüttichiläisten kapinasta sekä piispan murhasta kaikkine kauhistavine sivuseikkoineen, Kaarle herttuan korviin. Siksi hän hankki heti verekset hevoset itselleen sekä seurajoukolleen, ja läksi matkaan sillä päätöksellä, ettei levähdettäisi ennenkuin Peronnessa. Käskien Durward'inkin liittymään parveensa hän pyysi häneltä pilan vuoksi anteeksi sitä, että hän erotti hänet hauskasta seurasta, mutta sanoi kuitenkin toivovansa, että niin hartaalle naisten ritarille yöllinen matkustus kuun valossa olisi hauskempaa, kuin vuoteella venyminen muiden kuolevaisten vetelysten tavoin. Durward, joka jo muutenkin oli pahoillaan siitä, että hänen täytyi erota Isabellasta, olisi tähän kiusantekoon mielellään vastannut vihaisella kaksintaisteluvaatimuksella. Mutta kun hän tiesi, että kreivi vain nauraisi hänen vihastuksellensa ja ylenkatsoisi hänen vaatimustansa, niin päätti hän odottaa jotain vastaista tilaisuutta, jolloin hän voisi saada kostaa tälle ylpeälle herralle; sillä Crévecoeur'in kreiviä hän nyt monestakin syystä vihasi melkein yhtä paljon kuin Ardennien Metsäkarjua. Hän totteli siis kreivin käskyä niinkuin mies, jolla ei ole muuta ehtoa tarjona, ja he jatkoivat yhdessä niin nopeasti kuin suinkin tietään Peronneen päin.