Hämmästys mykkä, pelko äänetön valtaavi mielen, koska silmähän huikaistuneesen kaukaa välkähtää salama, pilvijängät repäisevä.
Thomson'in kesä.
Edellinen luku, niinkuin sen nimestäkin saattoi huomata, oli aiottu katsahdukseksi taaksepäin, minkä avulla lukija saisi täydellisen käsityksen Ranskan kuninkaan ja Burgundin herttuan keskinäisestä välistä tällä hetkellä, jolloin edellinen oli pannut toimeen tuon hämmästyttävän päätöksensä ja uskonut henkensä tulisen, vimmatun vihollisensa käsiin. Usko tähtien ennustuksiin, jotka muka sanoivat tämmöisen teon tuottavan etuja, ja vielä enemmän luottamus omien hengenvoimiensa etevyyteen verrattuina Kaarlen hengenvoimiin, olivat saattaneet Ludvigin tähän päätökseen, jota ei minkään muun syyn nojalla voisi selittää. Sillä muuten tämä teko tuntui sitä ajattelemattomammalta ja käsittämättömämmältä, koska juuri tänä myrskyisenä aikana oli useammista esimerkeistä nähty, että turvallisuudenvakuutukset, vaikka ne olisivat miten pyhillä valoilla tahansa vahvistetut, eivät olleet miksikään suojaksi niille, joille ne olivat annetut. Herttuan isänisän murha Montereaun sillalla, Ludvigin isän läsnäollessa, kokouksessa, jota juhlallisesti oli sovittu pitää rauhan ja anteeksiannon aikaansaamiseksi, oli peloittavana esimerkkinä, jota herttua kenties oli taipuvainen seuraamaan.
Mutta Kaarle, vaikka hän oli raaka, tulinen, tuittupäinen ja myöntymätön, ei kuitenkaan, paitsi vihan hetkinä, ollut sanansasyöjä eikä mielenjaloutta vailla, sillä semmoiset teot ja puutteet ovat tavallisesti kuvaavia kylmäverisemmille ihmisille. Hän ei viitsinyt osoittaa kuninkaalle enempää kohteliaisuutta, kuin mitä hyvä tapa vaatii isännän vieraalleen osoittamaan; mutta hänellä ei ollut vähintäkään aikomusta rikkoa vieraanvaraisuuden pyhiä sääntöjä.
Kuninkaan tulon jälkeisenä aamuna pidettiin yleinen Burgundin herttuan sotaväen tarkastus; ja tämä sotavoima oli niin suuri ja niin erinomaisen hyvin varustettu, että herttua kenties ei paheksunutkaan tätä tilaisuutta, jolloin hän saattoi tuoda sen mahtavan kilpaveljensä silmien eteen. Ja kun hän kohteliaalla lauseella, niinkuin vasallin sopi kuningastaan puhutellessa, sanoi näiden sotajoukkojen olevan kuninkaan sotajoukkoja, eikä hänen omiansa, saattoikin hänen ylähuulensa röyhkeästä vääntymisestä sekä hänen silmiensä ylpeästä välkähdyksestä huomata hänen hyvinkin tietävän, että nämät sanat olivat tyhjää mielistelyä ja että tämä jalo armeija, seuraten kokonaan hänen omaa mieltänsä, olisi yhtä altis marssimaan Parisiakin vastaan kuin jonnekin muuanne. Ludvigille mahtoi sitä paitsi olla vieläkin suurempi kiusa siitä, kun hän sotarinnassa keksi useampien ranskalaisten aatelisherrojen lippuja, joiden omistajat eivät olleet vain Normandiasta ja Bretagnesta kotoisin, vaan toisistakin välittömästi kuninkaan vallanalaisista maakunnista ja jotka erilaisten tyytymättömyyden syitten tähden olivat yhtyneet Burgundin herttuan joukkoon.
Umpimielisenä niinkuin ainakin Ludvig ei ollut huomaavinaankaan näitä tyytymättömiä, vaikka hän todenteolla mielessänsä juuri mietiskeli kaikenlaisia keinoja, joilla hän kenties voisi saada heidät jälleen luovutetuiksi Burgundin lipusta ja palautetuiksi omaan palvelukseensa. Siksi hän päätti Olivier'in sekä toistenkin apulaistensa; kautta salaa kuulustella niiden mieltä, joita hän piti tähdellisimpinä.
Itse puolestansa hän ahkerasti, vaikka samalla varovaisesti, koetti taivuttaa puoleensa herttuan ylimpien virkamiesten ja neuvonantajien suosion, käyttäen tavallisia keinojansa, ystävällistä, tiheää puhuttelua, taitavaa mielistelyä ja runsaita lahjoja. Näillä hän ei suinkaan — niin hän yhä vakuutti — tahtonut luovuttaa heidän uskollisuuttansa heidän jalosta herrastaan, vaan ainoastaan saada heidän apuansa rauhan ylläpitämiseksi Ranskan ja Burgundin välillä, mikä tarkoitus itsessäänkin oli hyvä ja silminnähtävästi eduksi molemmille valtakunnille sekä niiden hallitsijoille.
Niin mainion ja viisaan kuninkaan puhuttelu yksistäänkin oli sangen houkutteleva; lupaukset vaikuttivat myös paljon, ja suorat lahjat, joita burgundilaiset herrat sen ajan tavan mukaan saivat omantunnonvaivoitta ottaa vastaan, vaikuttivat vielä enemmän. Metsäkarjunpyyntiretkellä, jolle nyt lähdettiin, herttua, joka aina kävi kiivaasti jokaiseen käsillä olevaan asiaan, oli se työtä tai huvitusta, antautui kokonaan metsästyshimonsa valtaan; täten Ludvig, koska hänen läsnäolostaan ei ollut mitään estettä, haki ja sai tilaisuutta puhutella kahden kesken ja salaa useampia niistä herroista, joilla sanottiin olevan suurimman vaikutusvallan Kaarleen. Niistä D'Hymbercourt ja Comines eivät myöskään jääneet unohduksiin; ja näille molemmille eteville miehille tehtyihin ehdoituksiinsa kuningas taitavasti sekoitti sopivia mielistelyjä, kehuen edellisen urhoutta sekä sotataitoa, ja jälkimäisen syvää viisautta ja kirjallisia avuja.
Tämä tällainen tilaisuus, jolloin kuningas sai persoonallisen keskustelun kautta puoleensa taivuttaa, tai, jos lukija pitää sitä sanaa sopivampana, lahjoa Kaarlen palveluksessa olevia herroja, olikin kenties hänen käyntinsä päätarkoituksena, ja suoranaisena etuna siinäkin tapauksessa, ettei hän saisikaan mielistelyllään itse herttuaa viihdytetyksi. Ranska ja Burgundi olivat niin likeisessä yhteydessä keskenään, että useimmilla Burgundin aatelisherroista oli jonkunlaisia toiveita tai jo voimassa olevia etuja Ranskassa, joita Ludvigin suosio saattoi edistää ja hänen epäsuosionsa haitata. Tämmöisiä, niinkuin kaikenlaisia muitakin vehkeitä varten, oli Ludvig aivankuin luotu; hän oli antelias, jopa tuhlaavainenkin, jos hänen tuumiensa toteuttaminen sitä vaati, ja hän oli taitava tekemään ehdoituksensa sekä lahjansa ihmisille mieluisiksi. Hän osasi taivuttaa ylpeät omaa hyötyänsä huomaamaan, ja niille, jotka todenteolla olivat isänmaansa ystäviä tai olivat sitä olevinaan, hän todisti asian edulliseksi niin hyvin Ranskalle kuin Burgundillekin; ja puhuteltujen oma erityinen etu, ikäänkuin joku salapyörä koneessa, vaikutti yhtä voimallisesti, vaikka sen vaikutusta ei voinut silmin nähdä. Jokaista miestä varten hänellä oli sopiva syötti sekä jokaiselle hän tarjosi syöttiä kullekin erikoisesti sopivalla tavalla. Hän pisti lahjansa hihaan niille, jotka olivat kovin ylpeät kättänsä ojentamaan; näin tehden hän luotti siihen, että hänen antimensa, vaikka se laskeutuikin maahan kuin taivaan kaste, melutta, kenenkään huomaamatta, kuitenkin oli oikealla ajallansa tuottava runsaan sadon, ainakin synnyttävä mielisuosiota antajaa kohtaan, ehkäpä myös hyvää apua. Sanalla sanoen, vaikka Ludvig jo kauan aikaa oli asiamiestensä kautta koettanut hankkia itsellensä hyviä ystäviä Burgundin hovissa, sai hän nyt omalla persoonallisella toimellaan, jossa tietysti aikaisemmin jo saadut tiedot olivat hänelle hyvänä ohjeena, nyt muutamissa tunneissa enemmän toimeen kuin käskyläistensä monivuotisten sovittelujen kautta.
Yhtä miestä vain kuningas kaipasi, jota hän olisi kaikista enimmin halunnut vetää puoleensa; se oli Crévecoeur'in kreivi, jonka luja käytös, hänen käydessään lähettiläänä Plessis'ssä, ei ollut lainkaan nostattanut kuninkaan vihaa, vaan päinvastoin muodostunut uudeksi syyksi, jonka vuoksi hän halusi, jos suinkin mahdollista, saada miehen omaksensa. Hän ei ollut lainkaan mielissänsä kuullessaan, että kreivi sadan huovin kanssa oli lähtenyt Brabantin rajoille, piispan avuksi, jos tämä sitä tarvitsisi Wilhelm de la Marck'ia sekä tyytymättömiä lüttichiläisiä vastaan. Mutta siitä oli kuitenkin myös samalla se lohdutus, että tämän sotajoukon tulo, sekä ne neuvot, jotka hän oli lähettänyt uskollisten sanansaattajain kera, estäisivät siellä kaikkia ajattomia rauhattomuuksia, jotka, sen hän näki, olisivat voineet saattaa hänen nykyisen tilanteensa sangen vaaralliseksi.
Keskipäivän aikana hovi, niinkuin suurilla metsästysretkillä oli tapana, söi päivällisensä metsässä; tämä seikka oli erittäin mieleen herttualle, joka halusi supistaa niitä juhlallisia ja monenlaisia kunnianosoituksia, joita hän muuten olisi ollut velvollinen Ludvig kuninkaalle osoittamaan. Ludvigin ihmisluonteen tuntemus oli näet tässä tärkeässä tilaisuudessa yhdessä suhteessa pettänyt. Hän oli luullut, että herttua olisi sanomattomasti iloinen tästä läänitysherran vieraskäynnin kautta hänelle osaksi tulevasta armon ja luottamuksen osoituksesta; mutta hän ei muistanut, että herttuakunnan vasallius Ranskan kruunun alla oli salaiseksi ja katkeraksi kiusaksi niin mahtavalle, niin rikkaalle ja niin ylpeälle ruhtinaalle kuin Kaarlelle, jolla varmaankin oli aikomus perustaa itsenäinen kuningaskunta. Kuninkaan käynti hänen hovissaan pakoitti Burgundin herttuaa esiintymään alamaisena vasallina, noudattamaan läänitysvelvollisuuksiin kuuluvia menoja sekä kunnioitusta osoittamaan, mikä niin ylpeälle miehelle kuin hänelle tuntui hänen omavaltaisuutensa alennukselta, sillä omavaltaisena hallitsijana hän niin paljon kuin suinkin koetti aina käyttäytyä.
Mutta vaikka monia juhlamenoja voitiin laiminlyödä ruohoisalla nurmikolla aterioidessa, missä metsätorvet soivat, pikarit täytettiin suoraan tynnyrien tappireijistä ja muutenkin elettiin kaikin puolin vapaasti, niinkuin metsässä ainakin, oli kuitenkin välttämätöntä, juuri siitäkin syystä kun tämä ateria oli ollut niin yksinkertainen, että illallinen oli sen sijaan varustettava tavattoman suurella juhlallisuudella.
Sitä varten oli herttua jo ennakolta antanut käskynsä, ja Peronneen palattuaan joutui Ludvig keskelle tuhlarimaisella komeudella ja loistolla varustettuja pitoja, niinkuin sopi vasallin hovissa, joka oli pelottavan rikas, sillä Kaarlen vallan alle kuului enin osa Alankomaita, jotka siihen aikaan olivat Euroopan rikkaimpia maita. Pitkä pöytä notkui kulta- ja hopea-astioitten painon alla, jotka olivat kukkuroilleen täytetyt kaikenlaisilla harvinaisilla herkuilla. Tämän pöydän päässä istui herttua, ja hänen oikealla puolellansa, istuimella, joka oli korkeampi Kaarlen omaa, oli kuninkaallinen vieras saanut sijansa. Hänen takanaan seisoi toisella puolella Geldern'in herttuan poika, Kaarlen hovipaistinleikkaaja, toisella Le Glorieux, hänen hovinarrinsa, joka seurasi melkein aina hänen muassaan; sillä, niinkuin useimmat hänen kaltaisensa kiivaat, raa'at herrat, oli Kaarle äärettömästi mieltynyt hovinarreihin, jommoisia silloin oli yleinen tapa pitää. Burgundin herttualle tuottivat heidän hullutuksensa ja heikkomielisyytensä samaa huvia kuin hänen terävämpiälyiselle, vaikkei suinkaan hellempisydämiselle kilpaveljelleen jalompien ihmisten heikkojen puolien tutkiminen, »urhojen pelästyksen, viisaitten miesten mielettömyyksien» pilkkaaminen. Ja todellakin, jos tuossa Brantomen kertomassa jutussa on perää, että nimittäin eräs hovinarri, joka oli kuullut Ludvigin jonakuna omantunnontuskan hetkenä tunnustavan olleensa osallinen veljensä Henrikin, Guyennen kreivin myrkyttämiseen, seuraavana päivänä kertoi sen aivan julkisesti päivällispöydässä koko hovin läsnäollessa, niin on kyllin syytä arvella, että Ranskan kuningas mahtoi siinä saada enemmänkin kuin kylliksi koko elinajakseen virallisten narrien leikkipuheista.
Tässä tilaisuudessa hän ei kuitenkaan laiminlyönyt puhutella herttuan suosittua narria eikä hänen puheitansa kehua. Ja hän teki sen sitä mielemmin, koska hän luuli huomaavansa, että Le Glorieux'n hulluuden alla, joskin se toisinaan ilmeni sangen kömpelöllä tavalla, piili enemmän sukkeluutta ja pilaa, kuin mitä hänen kaltaisissaan tavallisesti oli huomattavissa.
Tiel Wetzweiler, liikanimeltään Le Glorieux, ei todellakaan ollut tavallisten hovinarrien tapainen. Hän oli kaunis, pulska mies, taitava kaikenlaisissa ruumiinharjoituksissa, jotka tuskin näyttivät sopiutuvan mielenheikkouteen, koska sellainen taituriuden voittaminen vaati malttia ja tarkkuutta. Hovinarri oli aina metsästys- ja sotaretkilläkin herttuan seurassa; ja Montl'héryssä, kun Kaarle joutui sangen suureen hengenvaaraan, sai kurkkuunsa haavan ja oli joutumaisillaan erään ranskalaisen ritarin vangiksi, joka oli tarttunut hänen hevosensa suitsiin, Tiel Wetzweiler, peitsi tanassa, ryntäsi vihollisen kimppuun niin kovalla vauhdilla, että hän sysäsi ranskalaisen kumoon ja vapautti herransa. Kenties hän lienee sitten pelännyt, että tällaista tekoa pidettäisiin liiankin vakavana tosityönä hänen kaltaiselleen miehelle, ja että hänelle siitä voisi koitua vihaa ritarien ja aatelisherrain puolelta, jotka olivat jättäneet hallitsijansa yksinään hovinarrin turviin. Oli miten oli, Tiel piti parempana tulla nauretuksi kuin ylistetyksi urhotyönsä tähden, ja kehui niin ylenpalttisesti omaa ansiotaan tässä tappelussa, että useimmat ihmiset luulivat herttuan pelastuksenkin olevan hänen itsensä keksimän, niinkuin muutkin jutut; tässä tilaisuudessa saikin narri liikanimensä Le Glorieux (Kerskaaja), jolla häntä sitten aina nimitettiin.
Le Glorieux oli komeassa puvussa, mutta siihen kuului sangen harvoja hänen ammatillensa ominaisia tunnusmerkkejä, ja sekin, mitä oli, oli pikemmin vain kuvannollista. Hänen tukkansa ei ollut lyhyeksi keritty; päinvastoin oli hänellä pitkät kiharat, jotka valuivat alas lakin alta ja yhtyivät sileäksi kammatun, sievästi hoidetun parran kanssa; molemmat koristivat suuresti kasvoja, joita olisi voitu sanoa oikein kauniiksi, jollei silmistä joskus olisi välkähtänyt hurjaa tulta. Lakin halki kulki punasamettinen liuskare; se yksin kuvasi kukonharjaa, mikä muuten oli hovinarrin päähineen virallisena merkkinä. Hänen keppinsä oli tehty ebenpuusta ja sen päässä oli tavanmukainen narrinpää, jonka korvat olivat hopeiset, aasinkorvien muotoiset; mutta ne olivat niin pikkaraiset ja niin hienosti veistetyt, että tätä narrin keppiä, jollei sitä aivan likeltä tarkasteltu, olisi voinut luulla joksikin juhlallisemmaksi virkasauvaksi. Nämät olivatkin ainoat hänen ulkonaiset ammattimerkkinsä. Kaikissa muissa suhteissa oli hänen vaatetuksensa semmoinen, että hän saattoi vetää vertoja komeimmillekin hoviherroille. Lakissa kiilsi kultainen kunniaraha, samanlaiset vitjat riippuivat kaulasta; ja hänen koreitten vaatteittensa kuosi ei ollut sen oudompi kuin noiden nuorten keikarien, jotka aina puvussansa noudattavat muodin kaikkia äärimmäisiäkin liiallisuuksia.
Tämän miehen puoleen Kaarle, samoin kuin myös Ludvig, isännän esimerkkiä seuraten, usein kääntyi pitojen aikana; ja molemmat osoittivat sydämellisesti nauraen, miten suuresti Le Glorieux'n vastaukset heitä huvittivat.
»Ketähän varten lienevät nämät tyhjät sijat pöydässä varatut?» kysyiKaarle herttua narrilta.
»Yksi niistä ainakin olisi minulle tuleva perintöoikeuden mukaan, Kalle veikkoseni», vastasi Le Glorieux.
»Kuinkas niin, narri?» kysyi herttua vielä.
»Siitä syystä että ne olivat varatut herroille D'Hymbercourt ja Des Comines, jotka ovat menneet niin kauaksi haukkoinensa, että illallinen on heiltä unohtunut. Ne, jotka mielemmin katselevat ilmassa lentelevää haukkaa kuin vadissa makaavaa fasaania, ovat likeistä sukua narreille, ja siis minulla on perintöoikeus heidän tuoleihinsa, jotka kuuluvat heidän irtaimistoonsa.»
»Se on vanha ja kulunut leikkipuhe, Tiel ystäväni», virkkoi herttua; »mutta narreja tai viisaita, mitä lienevätkin, tässä nuo pahantekijät nyt ovat.»
Hänen näin puhuessaan Comines ja D'Hymbercourt astuivat saliin, kumarsivat molemmille hallitsijoille ja istahtivat ääneti heille varatuille tuoleille.
»Kuinkas, hyvät herrat!» huudahti herttua kääntyen heidän puoleensa; »onpa teidän pyyntiretkenne mahtanut onnistua erittäin hyvin tai myös erittäin huonosti, koska se teidät on saattanut niin kauas ja niin myöhään viivyttänyt. Filip Des Comines, sinä näytät niin alakuloiselta — onko D'Hymbercourt sinulta voittanut suuren vedon? — Olethan toki filosofi, eikä pitäisi sinun näin huolestua vastoinkäymisestä. — Mutta pyhä Yrjänä auttakoon! Onhan D'Hymbercourtkin yhtä synkännäköinen kuin sinä. — Mitä tämä tietää, hyvät herrat? Eikö teille ole mitään saalista sattunut? Vai ovatko haukkanne hukkaan menneet? Onko joku noita-akka tullut teitä vastaan? Oletteko Hurjan Metsämiehen[1] nähneet? Niin totta kuin olen kunnian mies, näytättepä te aivan siltä kuin olisitte hautajaisiin tulleet ettekä pitoihin.»
[1] Kummitus Saksan ja Ranskan kansantarinoissa.
Herttuan näin puhuessa olivat kaikki silmät kääntyneet D'Hymbercourt'in ja Des Comines'n puoleen; ja mielenahdistus ja synkkyys, jotka nyt kuvastuivat näiden miesten kasvoilla, joille tämmöinen raskas alakuloisuus ei suinkaan ollut luonteen-omaista, herätti suurta huomiota. Pitoseuran ilo ja nauru, jonka tiheät viinikulaukset olivat jo ylimmilleen kiihdyttäneet, vaikenivat vähitellen; ja vaikkei kukaan olisi voinut ilmaista mitään syytä tähän mielenmuutokseen, alkoivat miehet puhella kuiskaten keskenään niinkuin outoja, tärkeitä sanomia odotellessa ainakin.
»Mitä tämä äänettömyys tietää, hyvät herrat?» kysäisi herttua, korottaen ääntänsä, joka luonnostaan oli tyly. »Jos te ilopitoihimme tuotte tämmöisen oudon näön ja vielä oudomman äänettömyyden, niin saatatte meidät toivomaan, että olisitte jääneet soille ja rämeille haikaroita hakemaan, tai, vielä sopivammin, muljusilmäisten lehtokurppien ja tarhapöllöjen seuraan.»
»Armollinen herra», sanoi Comines, »juuri kun aloimme kääntyä kotimatkalle metsästä, tapasimme Crévecoeur'in kreivin.»
»Mitä!» huudahti kreivi. »Onko hän tullut jo takaisin Brabant'ista?— Mutta olihan siellä tietysti kaikki niinkuin ollakin piti?»
»Kreivi itse tulee kohta teille, armollinen herra, tuomaan uutisensa», virkkoi D'Hymbercourt; »me emme ole niistä täydellistä tietoa saaneet.»
»Kunniani kautta! Missä kreivi sitten on?» kysäisi herttua.
»Hän on pukuaan muuttamassa, voidaksensa astua teidän eteenne, armollinen herttua», vastasi D'Hymbercourt.
»Pukuansako? Saint-Bleu![1]» huudahti maltiton herttua. »Mitä minä hänen puvustansa huolin! Olettepa te, luullakseni tehneet keskenänne salasovinnon, saattaaksenne minut hulluksi!»
»Tai suoraan sanoen», jatkoi Des Comines, »hän tahtoisi ilmoittaa ilmoitettavansa kahdenkesken.»
»Teste-Dieu![1] herra kuningas», virkkoi Kaarle; »tällä lailla meidän neuvonantajamme aina palvelevat meitä. Jos he ovat saaneet tietoonsa jotakin, mitä he katsovat meille tärkeäksi, niin he vääntävät kasvonsa yhtä vakaviksi ja ovat kuormastansa yhtä ylpeät kuin aasi, joka on saanut uuden satulan. — Menköön joku käskemään Crévecoeur'iä heti tänne! — Hän tulee Lüttich'in rajoilta, jameillä(hän lausui sen sanan erinomaisella painolla) ei ole ainakaan niillä seuduin mitään salaisuuksia joita pelkäisimme, vaikka ne julistettaisiinkin koko maailman kuultaviksi!»
[1] Senaikuinen voimasana.
Kaikki näkivät herttuan juoneen niin paljon viiniä, että hänen luontainen itsepäisyytensä siitä oli ylenmäärin kiihtynyt. Moni olisi mielellään tahtonut huomauttaa, ettei tämä hetki ollut suinkaan sopiva neuvottelun pitämiseen eikä myöskään tärkeitten sanomien kuulemiseen; mutta kaikki tunsivat herttuan tuittupäisen luonteen liian hyvin, uskaltaaksensa sekaantua asiaan. Istuttiin siis vain ääneti, tuskallisin sydämin odotellen, jotta saataisiin kuulla mitä sanomia kreivi oli mahtanut tuoda.
Nyt seurasi lyhyt lomahetki, jonka aikana herttua piti kiinteästi silmänsä luotuna ovelle, ikäänkuin hillittömällä maltittomuudella, ja vieraat katselivat alas pöytään, ikäänkuin koettaen salata uteliaisuuttansa sekä mielensä tuskaa. Ludvig yksin pysyi ulkonaisesti aivan huoletonna ja jatkoi keskustelua vuoroin ylipaistinleikkaajan, vuoroin hovinarrin kanssa.
Vihdoinkin Crévecoeur astui sisään, ja heti lennätti herttua hänelle vastaan kiireisen kysymyksensä: »Mitä uutta Lüttich'istä ja Brabant'ista, herra kreivi? — Sanoma sinun tulostasi, Crévecoeur, on karkoittanut riemun meidän pitopöydästämme — toivonpa kuitenkin, että sinun todellinen tulosi on palauttava sen meille jälleen.»
»Hallitsijani ja herrani», vastasi kreivi lujalla, mutta surullisella äänellä, »minun tuomani sanomat sopivat paremmin neuvottelukamariin kuin juominkisaliin.»
»Anna kuulua vain mies, vaikkapa sanomat koskisivat itse Antikristusta!» huudahti herttua. »Mutta voinpa ne kenties itsekin arvata — lüttichiläiset ovat taas nostaneet kapinan.»
»Niin ovat, armollinen herra», myönsi Crévecoeur näyttäen vakavalta.
»Kas niin, mies», virkkoi herttua, »olenpa kerrassaan arvannutkin sen, minkä kertominen sinua pelotti — nuo houkkapäiset porvarit ovat taas tarttuneet aseisiin. Mutta eipä se olisi voinutkaan sattua otollisemmalla hetkellä, sillä meillä on nyt onni saada asiassa hyviä neuvoja omalta läänitysherraltamme» — hän kumarsi Ludvig kuninkaan puoleen, samassa kuitenkin iskien silmistänsä välkähdyksen, joka ilmaisi tulisinta, joskin vielä hillittyä vihastusta — »hän voi neuvoa meille mitä tuommoisille kapinannostajille tulee tehdä. — Mutta onko sinulla vielä enemmän sanomia postikoneissasi? Ulos kaikki kerrassaan, ja sitten vastaa puolestasi, miksi et mennyt edemmäksi piispan avuksi?»
»Armollinen herra, muita sanomiani minun on raskas ilmituoda ja teidän vaikea kuulla. — Ei minun apuni yhtä vähän kuin minkään muunkaan elävän ritarin olisi voinut olla hyödyksi meidän kunnon piispalle. Wilhelm de la Marck, yhdessä kapinallisten lüttichiläisten kanssa, on valloittanut Schönwald'in linnan ja murhannut piispan hänen omassa salissansa.»
»Murhannut hänet!» toisti herttua syvällä, matalalla äänellä, joka sittenkin kuului selvään toisesta salin päästä toiseen. »Sinulle vaan on syötetty jotain hurjaa huhua, Crévecoeur — se on mahdotonta!»
»Voi, armollinen herrani!» sanoi kreivi, »olenpa kun olenkin kuullut sen mieheltä, joka on teon omin silmin nähnyt, eräältä Ranskan kuninkaan henkivartijoihin kuuluvalta skotlantilaiselta, joka oli läsnä salissa, kun piispa Wilhelm de la Marck'in käskystä murhattiin.»
»Ja henkivartija varmaankin siinä hirveässä, jumalattomassa työssä oli mielin kielin auttajana!» huusi herttua, kavahtaen seisoalleen ja polkien jalkaansa niin vimmatusti, että hän särki pirstaleiksi hänen edessänsä seisovan jakkaran. »Lukitkaa salin ovet, hyvät herrat — pankaa kiinni ikkunat — älkää salliko yhdenkään muukalaisen kuoleman uhalla liikahtaa paikaltaan! — Hoviherrani, vetäkää miekkanne tupesta.» — Ja kääntyen Ludvigiin päin herttua hitaasti, mutta päättävästi vei kätensä miekkansa kahvaa kohti. Kuningas puolestaan ei osoittanut vähintäkään pelästystä eikä liikahuttanut sormeansakaan puolustuksekseen. Hän vain sanoi:
»Nämät sanomat, serkku kulta, ovat panneet teidän päänne pyörälle.»
»Ei!» vastasi herttua hirvittävällä äänellä; »mutta ne ovat herättäneet vihastuksen, johon minulla on ollut täysi syy, vaan jota olen tähän asti liiaksi hillinnyt siitä joutavasta pelosta, että tämä aika ja paikka täällä eivät muka olisi sopivia. Sinä veljenmurhaaja! — Sinä kapinoitsija omaa isääsi vastaan! — Sinä alamaistesi sortaja! — Sinä petturi-liittolainen! — Sinä valapattoinen kuningas! — Sinä kunniaton aatelismies! — Sinä olet nyt minun vallassani, ja siitä kiitän Jumalaa.»
»Kiitä pikemmin minun mielettömyyttäni», sanoi kuningas; »sillä kun tasavertaisin eduin seisoimme vastakkain Montl'héryn tantereella, olisit sinä, luulen minä, suonut olevasi kauempana minusta kuin mitä nyt olet täällä.»
Herttuan käsi oli yhä vielä kiinni miekan kahvassa, vaan hän ei kuitenkaan vetänyt sitä tupesta eikä kehdannut sivaltaa sillä vihollista, joka ei yrittänyt vähintäkään vastarintaa, mikä jollakin lailla olisi voinut antaa syytä väkivaltaan.
Sillä välin oli yleinen hurja melu noussut salissa. Ovien eteen oli pantu telkeet sekä vartijoita herttuan käskystä. Mutta useimmat ranskalaisista aatelisherroista olivat huolimatta pienestä lukumäärästänsä kavahtaneet ylös istuimiltaan ja valmistautuneet hallitsijaansa suojelemaan. Ludvig ei ollut puhunut sanaakaan Orleans'in herttualle eikä kreivi Dunois'lle sen jälkeen kun heidät oli Loches'n vankitornista päästetty vapauteen, jos sitä saattoikaan vapaudeksi sanoa, kun heitä kuljetettiin mukana kuninkaan seuran jatkona, silminnähtävästi enemmän epäluulonalaisina pahantekijöinä kuin kunnioitusta ja kohteliaisuutta ansaitsevina arvohenkilöinä. Mutta siitä huolimatta kajahti nyt Dunois'n ääni kaikkein ensiksi, kohoten kaiken melun yli hänen lausuessaan Burgundin herttualle: »Herra herttua, olettepa unohtanut, että olette Ranskan vasalli ja että me, teidän vieraanne, olemme ranskalaisia. Jos te yhden ainoankin sormen kohotatte meidän kuningastamme vastaan, niin olkaa varma siitä, että saatte kokea meidän vihamme vimmaa. Silloin me — uskokaa minua — vuodatamme Burgundin verta virtoina niinkuin tähän asti Burgundin viinejä. — Rohkeutta, Orleans'in herttua! — ja, te muut Ranskan herrat, käykää tänne Dunois'n taakse ja tehkää samoin kuin hän!»
Tällä hetkellä kuninkaalla oli tilaisuutta nähdä keneenkä hän saattoi lujasti luottaa. Ne harvat itsenäiset aatelisherrat ja ritarit, jotka olivat Ludvigin seurassa, vaikka useimmat heistä aina vain olivat saaneet osakseen vihaisia katseita ja epäsuosiota kuninkaaltaan, kokoontuivat kiireesti Dunois'n johdon alle, pelkäämättä silmien edessä olevaa, verrattoman paljon suurempaa burgundilaista ylivoimaa, pelkäämättä kuolemaa, joka oli aivan välttämätön, jos kahakka tässä kerran alkoi; Dunois etupäässä he alkoivat tunkeutua pöydän päätä kohti, missä molemmat hallitsijat istuivat.
Päinvastoin ne käskyläiset ja välikappaleet, jotka Ludvig oli heille luonnollisesti ja sopivasti tulevasta paikasta vetänyt esiin arvosijoille, joihin ei heillä olisi ollut mitään oikeutta, näyttivät nyt pelkuriutta ja kylmää sydäntä. He pysyivät liikahtamatta istuimillaan ja näkivät päättäneen, etteivät asiaan sekaantumalla panisi omaa persoonaansa vaaralle alttiiksi, miten ikänä kävisikin heidän hyväntekijänsä.
Etumaisimpia jalomielisten parvessa oli kunnianarvoinen lordi Crawford, joka nopeudella, jommoista ei niin vanhassa miehessä olisi voinut enää olettaa, raivasi tietä kaiken vastarinnan läpi — tämä vastarinta ei ollut kuitenkaan kovin kova, sillä useimmat eteensattuvista burgundilaisista väistyivät tieltä, koska kunniantunto kielsi heitä taistelemasta tai koska he itsekin salaa toivoivat kuninkaan pelastuvan uhkaavasta vaarasta. Näin Crawford pääsi siis perille ja asettui rohkeasti kuninkaan sekä herttuan väliin. Tässä hän työnsi nyt toiselle korvalleen lakkinsa, jonka alta hänen valkoiset hiuksensa liehahtivat esiin hajallisina suortuvina — hänen kalvakka poskensa ja lakastunut otsansa punastuivat, ja hänen vanhuudestaan jo tummentuneet silmänsä iskivät tulta aivankuin nuoren sankarin, kun hän yrittää käydä uskaliaaseen urhotyöhön. Hänen viittansa roikkui toiselta olkapäältä ja hän näytti olevan valmis käärimään sen vasemman käsivartensa ympärille; oikea käsi veti samassa miekan tupesta.
»Olen taistellut», ne sanat vain hän virkkoi, »hänen isänsä sekä isänisänsä puolesta, enkä — pyhä Anterus auttakoon! — aio tässäkään pulassa pettää häntä, olkoon loppu millainen hyvänsä.»
Nämät seikat, joiden kertomiseen oli mennyt hiukan aikaa, todenteolla olivat tapahtuneet salaman välähdyksen nopeudella. Sillä samassa kun herttua teki uhkaavan liikkeensä, oli Crawford jo työntäytynyt kostajan ja kostonalaisen väliin; ja muutkin ranskalaiset herrat, kokoontuen yhteen joukkoon niin joutuisasti kuin mahdollista, tunkeutuivat kaikki samaa paikkaa kohti.
Burgund'in herttuan käsi oli yhä vielä kiinni miekan kahvassa ja hän näytti juuri aikovan antaa käskyn yhteiseen kahakkaan, josta välttämättömästi olisi seurannut heikomman puolen teloitus. Mutta Crévecoeur riensi nyt esiin ja huusi äänellä, joka kajahti kovasti niinkuin torven torahdus: »Herrani ja hallitsijani, Burgundin herttua, kavahtakaa mitä aiotte tehdä! Tämä tässä onteidänsalinne — te olette tämän kuninkaan vasalli — älkää tahratko liettänne vieraanne verellä, älkää tahratko hänen verellään tätä valtaistuinta, jonka läänitysherraanne varten olette tänne tuottanut ja jolle hän, turvan lupaukseenne luottaen, on istahtanut! Sukunne kunnian tähden älkää yrittäkö kostaa hirvittävää murhaa toisella vieläkin hirvittävämmällä!»
»Pois tieltäni, Crévecoeur», vastasi herttua, »ja anna sijaa kostolleni! — Pois tieltäni! — hallitsijain vihaa tulee pelätä niinkuin Jumalankin vihaa!»
»Ainoastaan silloin kun se, samoin kuin Jumalan kosto, onoikea», vastasi Crévecoeur lujasti. »Sallikaa minun, armollinen herrani, rukoilla teitä hillitsemään vihanne vimmaa, vaikka teillä vihastukseen onkin kyllin syytä. — Ja te, hyvät Ranskan herrat, sallikaa minun, koska tässä vastarinnasta ei kuitenkaan olisi apua, kehoittaa teitä välttämään kaikkea, mikä voisi saattaa verenvuodatuksen.»
»Hän on oikeassa», virkkoi Ludvig, jonka luja mieli ei horjahtanut tälläkään pelottavalla hetkellä ja joka helposti älysi, että, jos kahakka kerran pääsisi alkuun, niin tulistunut veri antaisi uskallusta tekemään enemmän väkivaltaa, kuin mitä luultavasti tulisi tehdyksi, jos vain rauha säilyisi.»
»Serkkuni, Orleans'in herttua — Dunois ystäväni — ja te, luotettava Crawford'ini — älkää saattako aikaan verenvuodatusta ja perikatoa kovin kerkeällä pikastumisella. Meidän serkkumme herttua on vimmastunut läheisen, rakkaan ystävänsä, kunnianarvoisen Lüttich'in piispan kuoleman johdosta, jonka murha on meillekin yhtä suureksi suruksi kuin hänelle. Muinaiset ja valitettavasti myös vereksetkin eripuraisuudenaiheet ovat saattaneet hänet siihen luuloon, että me olemme olleet apuna tässä rikoksessa, joka meidän sydäntämme kammottaa. Jos tämän talon isäntä murhaa meidät tähän paikkaan — meidät, hänen kuninkaansa ja sukulaisensa, — siinä väärässä luulossa, että me muka olemme olleet osallisina tuossa onnettomassa seikassa, niin teidän sekaantumisenne ei kohtaloamme helpoittaisi, vaan päinvastoin sitä suuresti pahentaisi. — Peräydy siis, Crawford — jos olisikin tämä viimeinen sana, jonka puhun kuninkaana käskyläiselleni, vaatien kuuliaisuutta — peräydy ja, jos niin vaaditaan, anna pois miekkasi. Minä käsken niin tekemään ja sinun valasi velvoittaa sinua tottelemaan.»
»Se on totta, se on totta, kuninkaallinen herrani», virkkoi Crawford, astuen taakse ja pistäen tuppeen puoleksi jo paljastetun miekkansa, »kaikki tuo voi olla totta — mutta, niin totta kuin olen kunniallinen mies, jos olisi nyt takanani edes seitsemänkymmentä uljasta poikaani, sen sijaan että saman verran vuosia päätäni painaa, niin olisipa silloin mieleni tehnyt koettaa, enköhän toki voisi hiukan nöyryyttää noiden koreiden keikariherrojen niskoja, vaikkapa vain heillä on mokomat kultavitjat kaulassa ja päärmätyt, ripsakkeilla sekä vaakunakuvilla koristetut hatut.»
Herttua seisoi pitkän aikaa silmät maahan luotuina, ja lausui sitten katkeralla pilkalla: »Crévecoeur, sinä puhuit oikein. Meille on kunnianasia, että meidän velkamme tätä kuuluisaa kuningasta, meidän kunnianarvoisaa ja rakasta vierastamme kohtaan ei tule niin hätäisesti suoritetuksi, kuin vihan pikastuksessamme ensin aioimme. Me olemme nyt päättäneet menetellä niin, että koko kristikunta on myöntävä tekomme oikeaksi. — Hyvät Ranskan herrat, teidän tulee antaa aseenne minun sotapäällikköjeni käsiin! Teidän herranne on rikkonut rauhansovinnon, hänellä ei ole enää oikeutta vaatia suojaa. Jotta emme kuitenkaan loukkaisi teidän kunniantuntoanne, sekä kunnioituksesta sitä kruunua kohtaan, jonka hän on tahrannut, että sitä sukua kohtaan, josta hän on turmeltunut, me emme vaadi Ludvig serkkumme miekkaa.»
»Ei yksikään meistä», vastasi Dunois, »ole antava pois miekkaansa eikä lähtevä tästä salista, ennenkuin saamme sen vakuutuksen, ettei meidän kuninkaallemme, ainakaan hengen puolesta, ole mitään pahaa tapahtuva.»
»Eikä yksikään skotlantilaisista henkivartijoista», huudahti Crawford, »ole myöskään laskeva maahan aseitansa, muuta kuin Ranskan kuninkaan tai hänen yli-konnetablensa käskystä.»
»Urhoollinen Dunois», lausui Ludvig, »ja sinäkin, uskollinen Crawford, teidän intonne on minulle enemmän vahingoksi kuin hyödyksi. — Minä luotan», lisäsi hän arvokkaasti, »asiani oikeuteen enemmän kuin turhaan vastarintaan, joka vain saattaisi surmaan parhaat, urhokkaimmat mieheni. — Antakaa pois miekkanne — niillä jaloilla burgundilaisilla, joiden käsiin te nuo kunniapantit annatte, on suurempi voima kuin teillä suojella niin hyvin teitä kuin minuakin. — Antakaa pois miekkanne — minä käsken.»
Tällä tavoin Ludvig, tänä pelottavana vaaran hetkenä, osoitti ihmeellistä neuvokkaisuutta ja mielenmalttia, ja siinä olikin hänen henkensä ainoa mahdollinen pelastus. Hän näki selvään, että hän, kunnes ensimäinen, sivallus oli isketty, saattoi turvautua useimpien läsnäolevien aatelisherrojen apuun, jotka koettaisivat hillitä hallitsijansa vimmaa; mutta, jos käsikahakka kerran oli päässyt alkuun, niin hän itse vähälukuisten puolustajiensa kanssa heti paikalla saisi surmansa. Samassa kuitenkaan, sen hänen pahimmatkin vihollisensa myönsivät, ei hänen käytöksessään ollut vähintäkään halpamielisyyden eikä pelkuriuden jälkeä. Hän vältti kaikkea, mikä olisi saattanut kiihdyttää herttuan vihaa silmittömäksi vimmaksi; mutta hän ei ruvennut rukoilemaan armoa eikä näyttänyt myöskään pelkoa. Hän katsoi vain herttuaan sillä vakavalla, lujalla katseella, jolla peloton mies seuraa hullun ihmisen uhkaavia liikkeitä, tietäen, että hänen oma vakavuutensa ja lujuutensa huomaamatta, mutta silti voimallisesti, hillitsee hulluuden rajuutta.
Crawford, saatuaan kuninkaan käskyn, heitti miekkansa Crévecoeur'ille, sanoen: »Ota se sitten, ja suokoon sinulle paholainen siitä iloa! — Tämä ei ole häpeäksi oikealle omistajalle, joka sen pois antaa, sillä meillä ei tässä ole ollut vapaata valtaa.»
»Malttakaa, hyvät herrat», virkkoi herttua painuneella äänellä, niinkuin mies, joka vihan vimmassa tuskin saa sanaa suustansa, »pitäkää miekkanne; olkoon siinä kyllin, että lupaatte olla niitä käyttämättä. — Ja teidän, Ludvig Valois, tulee pysyä minun vankinani, kunnes voitte puhdistua tuosta syytöksestä, että olette ollut kirkonvarkaitten ja murhamiesten apuna. Viekää hänet linnaan — hänet kreivi Herbert'in torniin. Hän saakoon seurakseen kuusi herroistansa, jotka hän itse valitkoon. — Lordi Crawford, teidän vartijajoukkonne saa nyt lähteä pois linnasta; se on saava kunniallisen majapaikan muualla. — Ylös nyt jokainen laskusilta, alas joka portin rautaristikko — asetettakoon kaikille kaupunginporteille kolminkertaiset vartijat — laivasilta vedettäköön tämänpuoliseen joenrantaan. — Tuokaa linnaan minun Mustat Vallonilaiseni, ja asettakaa kolmet vartijat joka vahtipaikkaan! — Sinä, D'Hymbercourt, pidä huoli, että jalka- ja ratsuväkipatrulleja käy kaupungin katuja kiertämässä joka puoli tunti koko yökauden, ja joka tunti huomispäivänä — jos nimittäin semmoista vartioimista enää tarvitaan päivän koiton jälkeen, sillä saattaa olla että me suoritamme tämän asian äkkipikaa. — Pitäkää Ludvig-kuningasta tarkasti silmällä, jos oma henkenne on teille kallis!»
Hän läksi pöydän päästä tulisella, vihaisella kiiruulla, iski katseensa, joka ilmaisi verivihollisuutta, kuninkaaseen, ja karkasi ulos salista.
»Jalot herrat», lausui kuningas, arvokkaasti katsahtaen ympärilleen, »hänen liittolaisensa surman aiheuttama suru on saattanut teidän hallitsijanne raivoon. Toivonpa kuitenkin, että te tunnette ritari- ja aatelismiesvelvollisuutenne, ettekä rupea häntä auttamaan jossain maankavaluudentapaisessa väkivallassa hänen läänitysherransa persoonaa vastaan.»
Samassa kajahti kadulta rummutuksia ja torvien torahdusta, jotka kutsuivat sotamiehet kaikilla haaroilla määräpaikoilleen.
»Me olemme herttuan alamaisia», virkkoi Crévecoeur, joka tässä toimitti hovimestarin virkaa, »ja meidän täytyy tehdä se, mihin semmoisina olemme velvolliset. Kaikilla toiveillamme, rukouksillamme ja harrastuksillamme tahdomme kyllä koettaa palauttaa rauhan ja sovinnon teidän kuninkaallisen majesteettinne ja meidän läänitysherramme välille. Mutta tällä hetkellä meidän täytyy nyt totella hänen käskyjänsä. Nämät muut herrat ja ritarit katsovat kunniakseen tarjota mukavia majapaikkoja kuuluisalle Orleans'in herttualle, uljaalle Dunois'lle sekä rivakalle lordi Crawford'ille. Minun itseni tulee olla teidän kamariherranne, herra kuningas, ja saattaa teidät huoneisiinne toisella tavalla kuin mitä, Plessis'ssä saatua vieraanvaraisuutta muistellen, olisin suonut. Te saatte muuten itse valita seurakumppaninne, joiden lukumäärän, herttuan käsky on rajoittanut kuudeksi.»
»Siinä tapauksessa», virkkoi kuningas, katsahdettuaan ympärilleen ja mietittyään hetkisen aikaa, »tahtoisin seuraani Olivier le Daim'in, Le Balafré nimisen henkivartijani, joka saattaisi olla aseeton, jos niin tahdotte — Tristan Erakon ynnä kaksi hänen joukostansa — sekä uskollisen, luotettavan filosofini, Martius Galeottin.»
»Teidän käskynne tulee noudatettavaksi kaikin puolin, kuninkaallinen majesteetti», vakuutti kreivi Crévecoeur. »Galeotti», lisäsi hän, seuralaisiltaan asiaa kuulusteltuaan, «kuuluu par'aikaa olevan illallisella jonkun mielitiettynsä kanssa, mutta lähetän paikalla häntä noutamaan. Muut ovat nyt jo valmiit teidän käskyänne tottelemaan.»
»Matkaan siis uuteen majaan, jonka kohtelias serkkumme on meille varustanut», virkkoi kuningas. »Se on luja paikka, sen tiedän, ja soisinpa vain, että se olisi myös yhtä turvallinen.»
»Kuulitteko mitkä seuralaisistaan Ludvig kuningas valitsi?» kysyi Le Glorieux kuiskaamalla kreivi Crévecoeur'iltä, kun he saattoivat Ludvigin ulos salista.
»Se on tietty, iloinen kummini», vastasi kreivi. »Mitä sinulla siihen on vastaansanomista?»
»Eipä mitään, eipä juuri mitään — onpa siinä vain oikein mainio valiokunta! — Paritteleva parranajaja — Skotlannista palkattu puukkojunkkari — ylipyöveli kahden apulaisensa kera — ja varasteleva silmänkääntäjä. — Tulenpa kun tulenkin teidän kanssanne, Crévecoeur; minä tahtoisin oppia konnuuden kaikki eri lajit ja nähdä kuinka te osaatte niiden kanssa tulla toimeen. Piru itse tuskin olisi osannut paremmin kutsua kokoon mokomaa neuvoskuntaa, ja olisi tuskin saattanut olla sen sopivampi esimieheksikään.»
Ja sitten tuo narri, jolle kaikki oli sallittu, kaappasi kreiviä niinkuin vertaistansa käsivarresta ja alkoi marssia rinnan Crévecoeur'in kanssa, joka, tarkasti vartioiden, mutta mitään kunnioitusta laiminlyömättä, saattoi kuninkaan hänen uuteen majaansa.
Te halvat miekkoset, te levätkää!Levoton kruunun painama on pää.
Henrik IV. Toinen osa.
Neljäkymmentä sotamiestä, joka toisella miehellä paljastettu miekka, joka toisella palava tulisoihtu kädessä, seurasi saattojoukkona tai, paremmin sanoen, vahtina Ludvig kuningasta Peronnen kaupungin raatihuoneesta linnaan. Ja kun hän astui tämän vahvan paikan pimeävarjoisten, synkkien muurien sisäpuolelle, tuntui ikäänkuin joku ääni olisi hänen korvaansa kuiskannut sen varoituksen, jonka firenzeläinen runoniekka runoelmassaan on pannut Manalan portin otsakkeeksi: »Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.»
Sillä hetkellä kenties olisi joku pistos voinut tuntua kuninkaan omassatunnossa, jos hänen mieleensä olisivat muistuneet ne monet sadat, jopa tuhannetkin, jotka hän syyttä tai aivan mitättömän epäluulon tähden oli lähettänyt vankitorniensa syvyyksiin, missä he saivat kitua ilman vapauden toivoa, kiroten elämäänsäkin, johon kuitenkin eläimellinen vaisto heitä kiinnitti.
Tulisoihtujen kirkas loiste, joka kalpean kuunkin paisteen voitti — tämä oli näet hämärämpi kuin edellisenä yönä — ja punertava valo, minkä ne loivat noiden vanhojen rakennusten yli, teki paksun, kreivi Herbert'in torniksi nimitetyn tornin sitä synkemmän näköiseksi. Se oli sama torni, jota Ludvig edellisenä iltana oli pahoin aavistuksin katsellut ja johon hänen nyt täytyi asettua asumaan, sydän täynnä pelkoa, sillä näissä tyranniuden salaisissa lymypaikoissa saattoi hänen ylen mahtavaksi paisunut vasallinsa, kostonhimonsa villitsemänä, tehdä hänelle mitä väkivaltaa hyvänsä.
Ja yltyipä kuninkaan tuska vieläkin tukalammaksi, kun hän linnanpihan poikki astuessansa huomasi maassa pari ruumista, joiden yli hät'hätää oli heitetty sotamiehen viitta. Hän huomasi heti, että ne olivat hänen skotlantilaisen henkivartijakomppaniansa kaatuneita jousimiehiä. Ne eivät — niin kreivi Crévecoeur hänelle selitti — olleet totelleet heille annettua käskyä eivätkä lähteneet pois vartijapaikaltaan kuninkaan huoneitten edustalta; kahakka oli noussut heidän ja herttuan vallonilaisten henkivartijain välillä, ja ennenkun molemminpuoliset päälliköt sen olivat saaneet viihdytetyksi, olivat jo useat miehet saaneet surmansa.
»Minun uskolliset skotlantilaiseni!» virkkoi kuningas, kun hän näki tämän surullisen näyn; »jos teille olisi tullut mies miestä vastaan, niin ei koko Flanderista, eipä koko Burgundin valtakunnankaan alueelta olisi löydetty teille vertoja vetäviä urhoja.»
»Niin juuri, älkää pahaksi panko, kuninkaallinen majesteetti», sanoi Le Balafré, joka seurasi heti kuninkaan perästä. »Väen paljoudella niityt niitetään — harva mies kestää taistelussa useampaa kuin kahta vastaan kerrallaan. — Enpä itsekään juuri huolisi saada kolmea kerrallaan kimppuuni, paitsi virantoimituksessani, jolloin ei ole asia pysähtyä päitä laskemaan.»
»Oletko sinä täällä, vanha ystäväni?» sanoi kuningas, taaksensa katsahtaen. »Sitten on kumminkin yksi luotettava alamainen vielä seurassani.»
»Onpa täällä vielä toinenkin uskollinen palvelija, olkoon sitten puhe valtiollisista neuvotteluista tai teidän kuninkaallisen persoonanne palvelemisesta», kuiskasi Olivier le Daim.
»Me olemme kaikki uskollisia», lisäsi Tristan Erakko yrmeästi; »sillä jos he teidät, kuninkaallinen herramme, surmaavat, niin eipä ole meissä yhtäkään, jonka he sallisivat jäädä eloon teidän kuoltuanne, vaikka itse tahtoisimmekin.»
»Kas sitä voi sanoa lujaksi persoonalliseksi uskollisuuden takaukseksi», virkkoi Le Glorieux, joka, niinkuin jo mainittiin, heikkopäisten omituisella levottomuudella oli tunkeutunut heidän seuraansa.
Sillä aikaa äkkipäätä paikalle kutsuttu linnanvouti väänteli kaikin voimin, joskin turhaan sitä raskasta avainta, jonka tuli avata paksun gootilaistornin vastahakoisen oven, ja viimein hänen täytyi pyytää avukseen yhtä Crévecoeur'in sotamiehistä. Kun lukko lopulta oli saatu auki, astui kuusi miestä tulisoihtuineen sisään, näyttäen tietä ahdasta, mutkallista käytävää myöten, jossa tulijoita vastaan vähä väliä ammotti ampumareikiä paksujen muurien taakse tai sisään laitetuista holveista ja komeroista. Tämän käytävän päässä kohosi yhtä suunnattomat, suurista kallionlohkareista tehdyt portaat, jotka olivat erikorkuiset ja vain kömpelösti vasaralla hiukan tasoitetut. Kun oli päästy näiden portaitten yläpäähän, astuivat he raudoitetun oven kautta tornin muinaiseen isoon saliin, jossa valo päivälläkin oli hämärä (sillä valoa antavat lävet, jotka muurien suunnattoman paksuuden vuoksi tuntuivat pienemmiltä kuin mitä ne olivat, näyttivät pikemmin vain raoilta kuin ikkunoilta); ja nyt yöllä ilman tulisoihtujen paistetta, olisi täällä ollut pilkkosen pimeä. Kaksi, kolme yölepakkoa ynnä muuta pahanenteistä lentäjää, jotka tavaton valo oli herättänyt, pyrähti soihtuja vastaan, jotta vähällä olivat ne sammuttaa, linnanvouti kursaili ja pyysi anteeksi kuninkaalta, ettei isosali ollut oikeassa kunnossa, sillä vast'ikään hän oli saanut käskyn; ja hän lisäsi vielä, että tätä huonetta ei ollutkaan käytetty koko kahteenkymmeneen vuoteen, ani harvoinpa ennenkään, sen verran kuin hänen tietoonsa oli tullut, aina kuningas Kaarle Tyhmän ajoista saakka.
»Kuningas Kaarle Tyhmänkö!» toisti Ludvig. »Sittenhän minä tämän tornin historian tunnenkin. — Kaarle sai tässä surmansa uskottoman vasallinsa Herbert'in, Vermandois'n kreivin kädestä. — Niin meidän aikakirjat kertovat. Kylläpä minä tiesin muistojeni kätkössä olevan jotain Peronnen linnaa koskevaa, vaikkei itse tapaus johtunut minulle mieleen. — Tässä siis minun edeltäjäni sai surmansa!»
»Eipä juuri tässä, ei aivan tässä paikassa, älkää pahaksi panko, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi vanha linnanvouti, astuen kiireesti, niinkuin hänen ammattilaisensa ainakin, kun he näyttävät hoidettavansa paikan merkillisyyksiä. — »Ei juuri tässä, vaan tuossa sivukamarissa hiukan edempänä, minne päästään teidän makuukammiostanne, armollinen kuningas.»
Hän avasi kiireesti salin perällä olevan pienen oven, jonka kautta päästiin makuukamariin; se oli pieni, niinkuin vanhoissa rakennuksissa tavallisesti, mutta juuri siitä syystä hauskempi kuin tuo avara, autio sali, jonka läpi oli tultu. Tätä huonetta oli jollakin lailla hät'hätää varustettu kuningasta varten. Tapetteja oli ripustettu seinille, valkea viritetty takan ruostuneen rautaristikon taakse, missä sitä ei ollut moneen, monituiseen aikaan nähty, ja lava laitettu permannolle niitä seuralaisia varten, joiden, niinkuin siihen aikaan oli tapana, tuli maata samassa kamarissa herransa kanssa.
»Teidän muille seuralaisillenne, kuninkaallinen majesteetti, me laitamme vuoteita saliin», sanoi puhelias äijä, »mutta me saimme käskyn niin ylen äkkiä, älkää pahaksi panko, armollinen herra kuningas! — Ja jos te, kuninkaallinen majesteetti, sitten tahtoisitte olla niin hyvä ja katsella tätä pientä ovea tässä tapetin takana, niin siitä käy tie siihen pieneen, vanhaan kammioon muurin sisässä, jossa Kaarle kuningas murhattiin. Ja tuossa on alhaalta tänne ylös johtava salakäytävä, jota myöten hänen kimppuunsa hyökänneet miehet lähestyivät. Ja te, armollinen herra kuningas, jolla varmaankin on paremmat silmät kuin minulla, voitte vielä eroittaa veripilkut tammisessa lattiassa, vaikka siitä ilkityöstä jo on viisisataa vuotta kulunut.»
Näin puhellessaan hän kopeloi yhä sitä ovea, josta hän kertoi, yrittäen saada sitä auki, kunnes kuningas sanoi hänelle: »Anna olla, vanha mies — anna vaan olla vielä hiukkasen aikaa, kunnes kenties saat uudemman tarinan kertoaksesi ja vereksempiä veriä näyttääksesi. — Herra Crévecoeur, mitä te tähän sanotte?»
»Sen vain voin sanoa, herra kuningas, että nämät molemmat sisäkamarit tässä ovat yhtä paljon teidän vallassanne kuin huoneet teidän omassa Plessis'n linnassanne, ja että Crévecoeur, jonka sukunimeä ei koskaan vielä mikään kavaluus eikä murha ole tahrannut, vartioitsee tänne johtavia ulko-ovia.»
»Mutta tuo salakäytävä tuossa, joka vie kammioon, mistä tämä vanha mies puhuu?» Sen Ludvig kuningas sanoi matalalla, tuskallisella äänellä, pitäen toisella kädellään kiinni Crévecoeur'in käsivarresta ja toisella viitaten pikku oveen.
»Se mahtaa olla Mornayn mielikuvitelmia», vastasi Crévecoeur, »tai joku vanha, perätön tarina — mutta voihan sitä asiaa tutkia.»
Hän tarttui oveen, avatakseen sen, mutta Ludvig esti häntä: »Ei, Crévecoeur, ei — teidän kunnianne on minulle riittävä takuu. — Mutta mitähän herttua aikoo tehdä minulle? Eihän hän toki voi toivoa saavansa pitää minua kauan vankeudessa, ja — sanalla sanoen, virkkakaa minulle, mitä te siitä ajattelette, Crévecoeur.»
»Herrani ja kuninkaani», sanoi kreivi, »kuinka tulisesti Burgundin herttua on suuttunut hänen läheiselle sukulaiselleen ja liittolaiselleen osaksi tulleesta julmasta kohtalosta, sen te itsekin, kuninkaallinen majesteetti, ymmärtänette; ja onko perää hänen luulossaan, että teidän käskyläisenne ovat olleet siihen yllyttämässä, sen te, armollinen herra, yksin voitte tietää. Mutta minun herrani on jalo luonteeltaan, eikä silmittöminkään vimma voi saattaa häntä salavehkeihin ryhtymään. Mitä ikänä hän tehneekin, se tulee tehtäväksi päivän kirkkaassa valossa ja molempien kansojen silmien edessä. Ja sen vielä voin lisätä, että jokainen hänen neuvonantajistaan — yhtä kenties vain lukuunottamatta — on toivova, että hän tässä asiassa osoittaisi myös leppeyttä ja jalomielisyyttä yhtä hyvin kuin oikeutta.»
»Voi Crévecoeur!» virkkoi Ludvig, tarttuen häntä käteen, ikäänkuin joku synkkä muisto olisi rasittanut hänen mieltänsä, »kuinka onnellinen se hallitsija, jolla on ympärillään sellaisia neuvonantajia, joilla on voimaa varjella häntä hänen oman vihansa seurauksia vastaan! Heidän nimensä tulevat piirrettäviksi kultakirjaimin, silloin kun hänen hallituksensa historia kirjoitetaan. — Jalo Crévecoeur, jospa minulle olisi suotu nähdä teidän kaltaisianneminunkinympärilläni.»
»Siinä tapauksessa olisitte te, kuninkaallinen majesteetti, ollut varsin halukas pääsemään niistä niin pian kuin mahdollista», tokaisi Le Glorieux.
»Hei! Herra Viisaus, oletteko tekin täällä?» sanoi Ludvig, käännähtäen ympäri; samassa hän heti muutti tuntehikkaan äänensä, jolla hän Crévecoeur'iä oli puhutellut, tekeytyen ilman mitään vaikeutta iloisemmaksi. »Oletkosinäkinseurannut meitä tänne?»
»Olenpa, kun olenkin, herra kuningas», vastasi Le Glorieux. »Viisauden täytyy seurata kirjavassa puvussa jäljestä, kun hulluus, purppuraan puettuna, käy edeltä.»
»Kuinka se on ymmärrettävä, herra Salomon», kysyi Ludvig; »tahtoisitko vaihtaa asemaa minun kanssani?»
»En maar', niin totta kuin toivon autuaaksi pääseväni», vastasi Le Glorieux; »vaikkapa vielä antaisitte minulle viisikymmentä kruununkolikkoa väliin.»
»Ja miksikä niin, sanopas se? — Minä luullakseni olisin sangen tyytyväinen — siihen nähden minkälaiset tavallisesti hallitsijat ovat — jos saisin sinut kuninkaakseni.»
»Niin oikein, herra kuningas», vastasi narri. »Mutta tässäpä onkin kysymys siitä, eiköhän minulla, päättäen teidän älystänne, joka on saattanut teidät tähän majaan, olisi syytä hävetä niin pölkkypäistä narria.»
»Vaiti, mies!» käski kreivi Crévecoeur; »sinun kielesi jo liikkuu liian liukkaasti.»
»Antakaa sen vain liikkua», virkkoi kuningas. »Ei tietääkseni ole mitään sopivampaa pilkanaihetta, kuin ihminen, joka tekee hullutuksia, vaikka hänellä pitäisi olla enemmän älyä. — Kas tässä, älykäs ystäväni, ota tämä kukkarollinen kultaa ja lisäksi vielä se neuvo, ettet koskaan olisi niin suuri narri, että rupeaisit luulemaan itseäsi viisaammaksi muita ihmisiä. Teepäs vain minulle, ole niin hyvä, se ystäväntyö ja lähde tiedustelemaan tähtienennustajaani, Martius Galeottia, ja käske hänet heti tänne.»
»Sen teen, läänitysherrani, ilman mitään laiminlyöntiä», vastasi narri, »ja arvaanpa hyvin, että tapaan hänet Jan Dopplethur'in luona; sillä filosofitkin, yhtähyvin kuin narrit, osaavat kyllä saada selville siitä, missä parasta viiniä on kaupan.»
»Sallikaa tämän oppineen miehen vapaasti päästä vartijain läpi, herra kreivi Crévecoeur», anoi Ludvig.
»Sisään hän pääsee, siitä ei puhettakaan», vastasi kreivi; »mutta ikäväkseni minun, armollinen herra kuningas, täytyy lisätä, että minulle annetut käskyt eivät salli minun päästää ketään pois teidän huoneistanne. — Hyvää yötä, kuninkaallinen majesteetti», näin hän päätti puheensa, »heti paikalla annan varustaa kaikki ulkosalissa siten, että niillä herroilla, joiden tulee siellä asua, olisi mukava.»
»Älkää vaivatko heidän tähtensä itseänne, herra kreivi», sanoi kuningas; »he ovat tottuneet kovaa kärsimään; ja totta puhuakseni, lukuunottamatta sitä, että tahtoisin Galeottin puheilleni, olisi minulle hyvin mieleen, jos saisin ulkomaailman kanssa olla niin vähän tekemisissä kuin teille annetut käskyt vain suinkin sallivat.»
»Minun tulee», vastasi Crévecoeur, »jättää nämät huoneet teidän yksinomaiseen valtaanne, herra kuningas. Semmoinen on minun herrani käsky.»
»Teidän herranne, kreivi Crévecoeur», vastasi Ludvig, »jota minun nyt myös sopii sanoa herrakseni, on sangen armollinen herra. — Minun valtakuntani rajat», lisäsi hän, ovat kutistuneet hiukan ahtaiksi, nyt kun niiden sisäpuolelle ei enää mahdu muuta kuin vanha sali ja makuukamari. Mutta on siinä kuitenkin vielä tilaa kyllin koko sille alamaisjoukolle, jota tätä nykyä voin omakseni kehua.»
Crévecoeur'in kreivi sanoi nyt jäähyväiset, ja pian sen jälkeen kuulivat tornin asukkaat paikoilleen saapuvien vartioiden melun, päällikön komentosanat sekä poispääsevien vartijoiden jalankopinan. Sitten kaikki hiljeni, ja ainoa ääni, joka vielä kuului, oli hiljainen lorina Sommejoesta, joka syvänä ja mutaisena hiipi linnan muurien juuritse.
»Menkää saliin, hyvät kumppanini», sanoi Ludvig seuralaisilleen; »mutta älkää käykö nukkumaan. Olkaa valveilla ja valmiina, sillä meillä on vielä yksi tehtävä tänä yönä ja se on hyvin tärkeä.»
Olivier ja Tristan menivät siis saliin, johon Le Balafré sekä molemmat provossin apulaiset olivat jääneet, silloin kun muut astuivat kuninkaan makuuhuoneeseen. Ulostulijat näkivät, että salissa olijat olivat runsaasti viskanneet puita uuniin, niin että niistä yht'aikaa tuli tarpeeksi valoa sekä lämpöä, ja että he, päällysviittoihinsa kääriytyneinä kykkivät permannolla asemissa, jotka mikä milläkin tavalla ilmaisivat heidän mielensä synkkyyttä ja alakuloisuutta. Olivier ja Tristan eivät myöskään keksineet mitään parempaa neuvoa kuin seurata esimerkkiä. He eivät olleet koskaan erikoisen hyviä ystävyksiä hovionnensa aikoina, eivätkä nytkään, kun onni näin oudosti ja äkkiä oli keikahtanut nurin, he olleet taipuvaiset luottamaan toisiinsa. Koko seura istui siis synkässä äänettömyydessä.
Sillä aikaa heidän herransa oli yksinään kamarissaan kärsien kovia sydämentuskia, jotka täysin hyvittivät monet tuskat, joihin hänen käskynsä olivat saattaneet toiset ihmiset. Hän astui edestakaisin kamarissa lyhyin, epätasaisin askelin, usein pysähtyen ja laskien kätensä ristiin; sanalla sanoen, hän päästi valloilleen mielensä rauhattomuuden, jota hänellä, muiden ihmisten seurassa ollessaan, oli ollut voimaa täydellisesti hillitä. Viimein hän seisahtui, käsiänsä väännellen, sen pienen oven eteen, jota Mornay ukko oli näyttänyt ja jonka hän oli sanonut johtavan siihen kamariin, missä yksi kuninkaan edeltäjistä oli tullut murhatuksi. Ja täällä alkoivat nyt Ludvigin tunteet vähitellen puhjeita ilmi katkonaisin lausein, joita hän itsekseen lausui.
»Kaarle Tyhmä — Kaarle Tyhmä! — Minkähän liikanimen vastamaailma on keksivä Ludvig Yhdennelletoista, jonka veri luultavasti on verestävä sinun veripilkkusi? Ludvig Houkkapää — Ludvig Hätäkello — Ludvig Pyöräpää — ne nimet kaikki eivät vielä ole tarpeeksi voimallisia ilmaistaksensa minun perinpohjaista hulluuttani! Mitenkä saatoin uskoa, että nuo tuittupäiset lüttichiläiset, joille kapina on ikäänkuin jokapäiväistä leipää, pysyisivät alallaan? — Mitenkä saatoin uneksia, että tuo Ardennivuoriston hurja peto silmänräpäykseksikään saattaisi keskeyttää väkivaltaista ja petomaista verenjanoista juoksuansa? — Mitenkä saatoin olettaa, että järkipuheilla ja syitten esittämisellä voisin tulla toimeen Burgundin Kaarlen kanssa? Silloin vasta tuollainen usko olisi ollut paikallaan, jos minun ensin olisi onnistunut hillitä tämmöisillä keinoilla vimmaista härkää! — Voi minua hupsua ja perinhullua! Mutta eipä tuo ilkimys Martius Galeottikaan ole pääsevä tästä eheänä! — Hän on tämän verkon kutonut, hän ja tuo kunnoton pappismies, inhottava Balue. Jos vain pääsen tästä pulasta, niin repäisen kardinaalinhatun hänen päästänsä, vaikkapa kaikki hänen hiuksensa samassa irtaantuisivat! Mutta onpa kumminkin toinen niistä kavaltajista jo nyt käsissäni — vielä minulla on sen verran kuninkaan voimaa — vielä on minulla sen verran valtakuntaa tässä, jotta voin saada rangaistuksi tuon silmiälumoavan, mahtisanojansa kaupittelevan, tähtien puoleen kurkottelevan, valheita kutovan petturin, joka on saattanut minut sekä vangiksi että narriksi! — Tähtien keskinäinen asema — niin, keskinäinen asema muka — hän syötti minulle joutavia loruja, joihin kolmesti keitetty pässinpää tuskin olisi haukannut kiinni, mutta minun piti olla niin hupsun, että luulin käsittäväni nuo syvät sanat! Mutta saammepa heti nähdä mitä tuo tähtien asema todentodella on ennustanut. Mutta kaikkein ensiksi tulee minun suorittaa rukoukseni.»
Pienen oven yläpuolella, kenties muistomerkkinä sen takaisessa kamarissa tehdystä pahanteosta, oli kömpelösti uurrettu komero ja siinä kivestä hakattu ristiinnaulitun kuva. Tähän kuvaan kuningas loi silmänsä ja oli laskeutumaisillaan polvilleen, mutta epäröi, ikäänkuin hän olisi nähnyt tarpeelliseksi Vapahtajan kuvaankin nähden noudattaa maailmallisen viisauden ohjeita ja arvellut liian suureksi rohkeudeksi lähestyä sitä, ennenkuin oli saanut jonkun hänen oletetuista suosikeistaan puolestaan puhumaan. Hän kääntyi siis pois ristiinnaulitun kuvasta, niinkuin se, joka ei pidä itseänsä mahdollisena sitä katselemaan, ja valitsi niiden pyhien kuvien parista, joilla, niinkuin jo usein on kerrottu, hänen hattunsa oli reunustettu, Cleryn Neitsyt Maarian. Sen eteen hän kävi polvilleen ja luki nyt seuraavan eriskummallisen rukouksen, jossa, huomattakoon tämä seikka, hän raa'an taikauskoisuutensa vallassa jossakin määrin näytti eroittavan Cleryn pyhän Neitsyen Embrun'in Maariasta, hänelle myös sangen mieleisestä kuvasta, jolle hän usein teki toiviolupauksia.
»Suloinen Cleryn Neitsyt», huudahti hän laskien kätensä ristiin ja lyöden rintaansa puhuessansa, »autuas armon äiti! Sinä, jolla on kaikki valta Kaikkivaltiaan yli, armahda minua syntistä! Totta on, että olen hiukan laiminlyönyt sinua, ja enemmän suosinut sinun autuasta Embrun'in sisartasi; mutta minä olen kuningas, minun valtani on suuri, minun rikkauteni ääretön. Ja jollei niin olisikaan, määräisin mielemmin kaksinkertaisen suolaveron alamaisilleni kuin jättäisin suorittamatta sen, mitä olen teille molemmille velkaa. Avaa nämät rautaovet — täytä nämät hirvittävät vallihaudat — ohjaa minut, niinkuin äiti lastansa taluttaa, ulos tästä läheisestä ja uhkaavasta vaarasta! Jos olenkin sisarellesi lahjoittanut Boulognen krevikunnan iänikuiseksi läänitykseksi, niin eikö minulla olisi vielä varoja kyllin, jotta voisin sinullekin hartauttani osoittaa? Sinä saat avaran ja rikkaan Champagnen maakunnan; sen viinamäkien yltäkylläisyys on virtaava sinun luostariisi. Sen maakunnan olen luvannut veljelleni Kaarlelle; mutta hän, senhän tiedät, on kuollut — hänet on myrkyttänyt ilkeä St. Jean D'Angelyn abotti, jota, jos vain elämäni jatkuu, aion rangaista! — Sen lupasin jo sinulle kerran ennen, mutta tällä kertaa varmasti pidän sanani. — Ja jos minulla olikin hiukan tietoa siitä rikoksesta, niin usko minua, suojeluspyhäni armas, että siihen oli syynä se, etten keksinyt muuta keinoa valtakuntani rauhoittamiseksi. Voi, älä lue tuota vanhaa velkaa nykyiseen tilintekooni, vaan ole, niinkuin aina olet ollut, lempeä, leppeä ja rukouksille myöntyisä! Suloinen Neitsyt, puhu pojallesi, että hän minulle antaisi anteeksi kaikki entiset syntini, vieläpä yhden lisäksi — yhden pienoisen synnin, joka minun olisi tehtävä tänä yönä — ei, eipä se olekaan mikäänsynti, armas Cleryn Neitsyt — ei se ole mikään synti, ainoastaan salaa täytäntöön saatettava oikea rangaistus. Sillä rangaistava pahantekijä on pahin petturi, joka ikänä on valanut valheita jonkun hallitsijan korvaan, ja sitä paitsi hän kallistuu kreikkalaisten saastaisen vääräuskoisuuden puoleen. Hän ei ansaitse sinun suojaasi; heitä hänet minun huostaani ja katso hyväksi työksi, että vapautan maailman semmoisesta — sillä se mies on loitsija ja noita, joka ei ansaitse sinun huolenpitoasi ja murhettasi — hän on koira, jonka hengen sammuttamisen ei pitäisi sinun silmissäsi olla suurempi asia, kuin lampusta pirahtavan tai liedestä sirahtavan kipinän sammuttaminen. Älä huoli tuosta mitättömästä seikasta, leppein Neitsyt, vaan ajattele ainoastaan kuinka parhaiten saisit minut päästetyksi tästä pulasta! Ja tässä nyt sidon kuninkaallisen sinettini sinun kuvaasi merkiksi, että aion pitää lupaukseni Champagnen maakunnan suhteen, ja että nyt vihoviimeisen kerran kiusaan sinua veritöillä, koska tiedän kuinka lempeä ja rakastavainen ja helläsydäminen sinä olet.»
Tehtyänsä tämän eriskummallisen sovinnon palvelemansa pyhänkuvan kanssa, Ludvig luki ainakin ulkonaisella syvällä hartaudella kaikki seitsemän katumuspsalmia latinankielellä, sekä vielä lisäksi useampia Ave'ja ja muita erittäin pyhää Neitsyttä koskevia rukouksia. Sitten hän nousi, lujasti uskoen, että hän oli suosiolliseksi taivuttanut sen pyhimyksen mielen, jonka puoleen hän rukouksillaan oli kääntynyt. Tätä hän toivoi sitä varmemmin, koska — niin hän viekkaasti mietti mielessänsä — useimmat synnit, joiden tähden hän edellisissä tilaisuuksissa oli rukoillut pyhän Neitsyen puolustusta, olivat olleet ihan toista laatua; Cleryn Neitsyt ei siis yhtä helposti voinut luulla häntä paatuneeksi, alinomaiseksi verenvuodattajaksi kuin muut pyhimykset, joille häh useammin oli uskonut senlaatuisia rikoksiaan.
Näin puhdistettuaan omantuntonsa tai, pikemmin sanoen, valkaistuaan sen päältäpäin niinkuin haudan, josta raamattu puhuu, pisti kuningas päänsä ovesta saliin ja käski Le Balafrén kamariinsa. »Kunnon soturini», virkkoi hän, »sinä olet jo palvellut minua kauan, vaan et ole päässyt korkealle virka-arvossa. Me olemme tässä semmoisessa tilassa, josta minulle voi koitua yhtä hyvin kuolema kuin elämäkin; mutta en tahtoisi mielelläni kuolla kiittämättömänä miehenä; en tahtoisi, sen verran kuin vain pyhät miehet antanevat minulle siihen tilaisuutta, jättää yhtään ystävää enkä vihollista kostamatta. Ystävä, joka olisi vielä palkittava, olet juuri sinä — vihollinen, joka ansion mukaan olisi rangaistava, on tuo kelvoton, häijy kavaltaja, Martius Galeotti, joka petoksillaan sekä koreilla valhepuheillaan on houkutellut minut tänne veriviholliseni kynsiin, yhtä varmasti tarkoittaen minun kuolemaani kuin teurastaja tarkoittaa kuolemaa elukalle, jonka hän teräshuoneeseen viepi.»
»Kyllä minä vaadin hänet kaksintaisteluun sen johdosta, koska hänen sanotaan olevan miekkamiehen, vaikka hän näyttääkin jokseenkin kömpelöltä», sanoi Le Balafré. »Tottahan, tiedän minä, Burgundin herttua on sen verran miekkamiesten ystävä, että hän on suova meille jonkun tasaisen tantereen kohtuullisen matkan päässä. Ja jos teille, armollinen kuningas, on sen verran elämän jatkoa ja vapautta suotu, niin saatte nähdä minun taistelevan puolestanne ja antavan tuolle filosofille niin ankaran koston kuin teidän sydämenne suinkin vain haluaa.»
»Kiitoksia urhoudestasi ja uskollisuudestasi minun palveluksessani», lausui kuningas. »Mutta tuo häijy kavaltaja on vankka miekkamies, ja minä en mielelläni tahtoisi saattaa sinun henkeäsi vaaraan, kunnon soturini.»
»Enpä minä olisikaan kunnon soturi, älkää pahaksi panko, kuninkaallinen majesteetti», vastusteli Le Balafré, »jollen uskaltaisi käydä vankemmankin miehen kimppuun. Somaapa olisikin tosiaan, jos minä, joka en osaa lukea enkä kirjoittaa, pelkäisin tuommoista pönkkävatsaista lurjusta, joka koko elinaikansa tuskin on mitään muuta tehnyt!»
»Siitä huolimatta», virkkoi kuningas, »ei minun aikomukseni ole saattaa sinua vaaralle alttiiksi, Balafré. Tuo kavaltaja on käskystäni tuleva tänne. Tahtoisinpa, että silloin, niin pian kuin vain tilaisuutta saat siihen, astuisit aivan hänen lähelleen ja pistäisit häntä viidennen kylkiluun alapuolelle — ymmärrätkös?»
»Kyllä maar' ymmärrän», vastasi Le Balafré; »mutta, älkää pahaksi panko, kuninkaallinen majesteetti, tämä tämmöinen tehtävä ei ollenkaan kuulu minun virkaani. Minä en ottaisi surmatakssni koiraakaan muuten kuin tulisessa tappelussa, tai pakenevaa takaa-ajaessa, tai kun minua on ärsytetty tai muussa semmoisessa tapauksessa.»
»Mitä vielä, ethänsinätoki tahdo tekeytyä arkatuntoiseksi!» sanoi kuningas, »sinä, joka aina olet ollut etumaisia piirityksissä ja väkirynnäköissä, ja kiivaimpia, niin minulle ainakin on kerrottu, nauttimaan niitä etuja, joita tämmöisissä tilaisuuksissa tarjoutuu kovalle sydämelle ja veriselle kädelle?»
»Armollinen herra», vastasi Le Balafré, »en ole koskaan pelännyt enkä säästänyt teidän vihollisianne, kun niillä on ollut miekka kädessä. Ja väkirynnäkkö on hurjaa työtä, joka kuohuttaa ihmisen veren, niin että — pyhä Anterus auttakoon! — se ei tunnissa eikä kahdessakaan tahdo asettua, ja se, minun arveluni mukaan, on kohtuullinen ryöstöaika rynnäkön perästä. Ja Jumala armahtakoon meitä sotamiesparkoja, jotka ensin hurjistumme vaaran uhatessa, ja vielä enemmän hurjistumme voitosta. On minulle kerrottu, että taivaassa on kokonainen rykmentti pyhiä miehiä, ja minun luullakseni mahtaa niillä olla tarpeeksi työtä rukoillessa ja puhuessa muiden sotajoukkojen ja kaikkien niiden puolesta, joilla on sulka hatussa ja miekka kupeella, ja jotka käyvät rautaisissa rintapaidoissa ja nahkaisissa nutuissa. Mutta se työ, jota te, armollinen herra kuningas, ehdoitatte, ei kuulu niihin, mitä minulla on ollut tapa tehdä, vaikka en voikaan kieltää, että niidenkin piiri on ollut sangen avara. Mitä tuohon tähtienennustajaan tulee, niin, jos hän on ollut kavaltaja, kuolkoon hän myös kavaltajan lailla, minä en siihen huoli puuttua enkä sekaantua. Onhan teillä, armollinen herra, täällä provossinne, vieläpä kaksi hänen apulaistansa lisäksi, joille semmoinen tehtävä sopii paljoa paremmin kuin minun sukuiselleni ja arvoiselleni skotlantilaiselle aatelismiehelle.»
»Oikein puhut», virkkoi kuningas; »mutta kuitenkin kuuluu sinun virkavelvollisuuksiisi vartioida, ettei mikään estä minun oikean tuomioni täyttämistä.»
»Sen teen, vaikkapa koko Peronnen kaupunki ryntäisi tänne estämään», sanoi Le Balafré. »Älkää, kuninkaallinen majesteetti, epäilkö uskollisuuttani kaikessa, mikä sopii yhteen minun omantuntoni kanssa, ja sen, minun mukavuudekseni ja teidän hyväksi hyödyksenne, voin vannoa olevan sangen väljän — kumminkin olen teidän palveluksessanne, armollinen herra, tehnyt yhtä ja toista, jonka johdosta arvelen, että mielemmin olisin tahtonut niellä pari tuumaa omasta väkipuukostani, kuin tehdä ne teot jonkun muun puolesta.»
»Annetaan niiden asioiden olla», virkkoi kuningas, »ja kuules nyt vaan. — Kun Galeotti on tullut sisään ja ovi on hänen jälkeensä sulkeutunut, niin ota aseesi ja vartioitse ovea sisäpuolelta. Älä päästä ketään sisään — se on kaikki mitä vaadin. Mene nyt saliin ja lähetä yliprovossi luokseni.»
Le Balafré meni ulos, ja minuutin kuluttua astui Tristan Erakko salista makuukamariin.
»Tervetultuasi, kummi», sanoi kuningas; »mitäs arvelet tilastamme?»
»Että olemme samassa tilassa kuin kuolemaan tuomitut ainakin», vastasi yliprovossi, »ellei herttua lykkää tuomion täytäntöä toistaiseksi.»
»Lykättäköön se tai ei, mutta hänen, joka meidät on tähän satimeen viekoitellut, tulee ensiksi lähteä toiseen maailmaan meille majaa valmistamaan», sanoi kuningas julmalla, pelottavalla naurulla. »Tristan, sinä olet monta kelpo oikeudentyötä toimittanut, ja finis[1] — funis arvelinkin sanoa — coronat opus[1] — sinun tulee loppuun saakka olla apunani.»
[1] Sanaleikki; latinalaisen sananparren sijaan; finis coronat opus = loppu työn kruunaa, sopii sanoa; funis = nuora.
»Niin teen, kun teenkin, herrani ja kuninkaani», vastasi Tristan, »minä en ole mikään koreapuheinen mies, mutta kiitollinen olen. Olen valmis täyttämään velvollisuuteni niin hyvin näiden muurien sisäpuolella kuin muuallakin; ja niin kauan kuin minä elän, on teidän kuninkaallisesta suustanne lähtevä tuomio oleva yhtä voimallinen ja tuleva yhtä tyystin puustaavin mukaan täytetyksi kuin silloin, kun te istuitte omalla valtaistuimellanne. Seuraavassa silmänräpäyksessä tehtäköön minulle mitä tahansa — yhdentekevä minulle!»
»Sitäpä minä juuri toivoinkin sinulta, kummi kultani», sanoi Ludvig; »mutta onko sinulla tarpeeksi apua? — tuo kavaltaja on väkevä ja vahva ruumiiltaan, ja on epäilemättä huutava apua. Skotlantilainen ei lupaa mitään muuta kuin vartioida ovea, ja hyvä että hänet siihenkin olen mielistelylläni ja leikkipuheillani saanut. Olivier'ista ei ole muuksi kuin valehtelijaksi, imartelijaksi ja vaarallisten neuvojen antajaksi, ja — Ventre Saint Dieu![1] — pikemminpä hän joskus vielä saanee hirsinuoran omaan kaulaansa kuin auttaa toista hirttäessä. Onko sinulla, mitäs arvelet, kyllin väkeä ja välikappaleita tyystin ja tarkan työn aikaansaamiseksi?»
[1] Voimasana.
»On minulla täällä Trois-Eschelles ja Petit-André mukanani», vastasi Tristan, »virassaan niin vikkeliä molemmat, että he saisivat yhden miehen kolmesta hirtetyksi, ennenkuin molemmat toiset sen kerkiäisivät huomatakaan. Ja me olemme kaikki päättäneet viimeiseen asti olla teille, armollinen herra, uskolliset, sillä me tiedämme, että meillä teidän mentyänne tulee olemaan juuri yhtä vähän aikaa vetää henkeämme kuin kellä tahansa, joka on joutunut meidän kynsiimme. — Mutta kuka tässä nykyisessä tilassamme on otettava käsiteltäväksi, jos armollisesti tahtoisitte sen sanoa, kuninkaallinen majesteetti? Minä tahtoisin olla ihan varma miehestäni; sillä välistä, herrani ja kuninkaani, te muistutatte minua siitä, että toisinaan olen hiukan erehtynyt ja oikean pahantekijän sijasta pannut roikkumaan jonkun kunnon maanmoukan, joka ei ole teitä millään lailla pahoittanut.»
»Aivan oikein», virkkoi kuningas. »Olkoon siis sinulle tiedoksi, Tristan, että tuomittu mies on Martius Galeotti. — Sinä hämmästyt, mutta onpa kun onkin asia niinkuin sanon. Se ilkimys on houkutellut meidät kaikki tänne valheellisilla, petollisilla neuvoillansa, siksi että me aivan suojattomina joutuisimme Burgundin herttuan käsiin.»
»Mutta eipä toki kostamattomina!» sanoi Tristan. »Jospa se olisikin vihoviimeinen tekoni tässä elämässä, niin pistäisin häntä niinkuin kuolemaatekevä ampiainen, vaikka minut tallattaisiinkin heti sen jälkeen mäsäksi!»
»Kyllä minä sinun uskollisuutesi tunnen», sanoi kuningas, »ja tiedän myös kuinka suuri huvitus sinulla, niinkuin kunnon miehellä ainakin, on velvollisuutesi täyttämisestä; sillä hyvä teko, niinhän koulumiehet sanovat, on jo itsessäänkin oma palkkansa. Mutta lähde ja varusta uhripapit, sillä uhri on tulossa.»