Ariel. Kuules ulvontaa!Prospero. Hätyytä hyvin heitä!
Myrsky.
Läsnäolevat herrat tekivät tilaa ja osoittivat sangen suurta uteliaisuutta nähdäksensä tuota airuetta, jonka kapinalliset lüttichiläiset olivat uskaltaneet lähettää ylpeän, heille silmittömästi suuttuneen Burgundin herttuan puheille. Pitää näet muistaa, että siihen aikaan ainoastaan itsenäisillä hallitsijoilla oli tapana juhlallisissa tiloissa lähettää varsinaisia airueita toinen toisensa luo; aatelisherrat käyttivät vain poursuivant'eja, oppilaita tässä ammatissa. Huomattakoon myös, että Ludvig XI, joka ylimalkaan ylenkatsoi kaikkea sitä, josta ei ollut todellista voimaa tai hyötyä, peittämättä pilkkasi airueita sekä vaakunatiedettä, »noita punaisia, sinisiä, ja vihriäisiä viiruja ynnä muita koruja»; mutta hänen toisenluontoinen, ylpeä riitaveljensä, Kaarle sitä vastoin piti näitä menoja sangen suuressa arvossa.
Airut, joka nyt tuotiin molempien hallitsijain eteen, oli puettu tabard'iin eli takkiin, johon hänen herransa vaakuna oli ommeltu; eninten kaikesta pisti silmään metsäkarjun pää, vaakunatiedettä ymmärtävien mielestä kuitenkin pikemmin koreasti kuin säännönmukaisesti tehty. Muu puku — airueen puku oli muulloinkin luonnostaan kirjava — oli ylenmäärin koristettu pitseillä, tikkauksilla sekä kaikenlaisilla hetaleilla; ja sulkatupsu lakissa oli niin korkea, kuin olisi sen tarkoituksena ollut lakaista lakea. Sanalla sanoen, airueen puvun tavallinen loistava komeus oli tässä liioiteltu ja naurettavan koreaksi tehty. Metsäkarjun pää ei ollut kuvattu vain kaikkiin mahdollisiin kohtiin, mutta lakkikin oli metsäkarjun pään muotoinen, josta hurmeinen kieli ja veriset hampaat pistivät ulos. Airueen ulkomuoto ilmaisi osittain uhkarohkeutta ja pelkoa; hän näytti mieheltä, joka on käynyt vaaralliseen toimeen, ja tietää, ettei hän muun kuin rohkeuden avulla voi päästä siitä eheänä. Sama pelon ja julkeuden sekoitus ilmeni myös siinä tavassa, jolla hän tervehti, ja ylimalkaan oli koko hänen käytöksensä naurettavan kömpelöä, aivan vastoin airuitten tapaa, joilla niin usein oli tilaisuutta olla kruunupäisten hallitsijain puheilla.
»Kukas sinä olet, pirun nimeen?» näillä sanoilla tervehti Kaarle Rohkea tätä eriskummallista lähettilästä.
»Minä olen Rouge-Sanglier», vastasi airut, »airut Wilhelm de la Marck'in palveluksessa, joka Jumalan armon ja tuomiokapitulin vaalin nojalla on nyt tullut Lüttich'in hallitsevaksi piispaksi.»
»Haa!» huusi Kaarle. Mutta hilliten nousevaa vihaansa hän käski airueen jatkaa.
»Ja puolisonsa, korkea-arvoisen kreivitär Hameline de Croyen perintöoikeuden nojalla Croyen kreivi ja Bracquemont'in herra.»
Hämmästyen sitä uhkarohkeutta, jolla näitä arvonimiähänenkuullessaan lausuttiin, Kaarle herttua kävi aivan mykäksi. Ja airut, joka epäilemättä luuli näiden komeiden sanojen julistamisella tehneensä hyvän vaikutuksen, alkoi nyt ilmoittaa asiaansa.
»Annuncio vobis gaudium magnum (ilmoitan teille suuren ilon)», lausui hän. »Herrani puolesta teen teille, Kaarle, Burgundin herttua ja Flanderin kreivi, tiedoksi, että hän pian toivoo saavansa Pyhältä Isältämme Roomassa lupakirjan, jonka nojalla hän aikoo, valittuaan itselleen jonkun sopivan apulaisen ad sacra (hengellisiä asioita varten), samalla toimia hallitsevana piispana sekä Croyen kreivinä.»
Burgundin herttuan suusta, joka kerta kun airut pysähtyi, pääsi vain joku huudahdus, mutta ei muuta vastausta; ja näiden huudahdusten ääni ilmaisi, että vaikka hän olikin hämmästynyt ja suuttunut, hän kuitenkin tahtoi kuulla kaikki, ennenkuin uskalsi vastata. Ja vieläpä suureksi ihmeeksi kaikille läsnäoleville, hän hillitsi tavalliset äkilliset, väkivaltaiset liikkeensäkin, istuen vain hiljaa, peukalon kynsi puristettuna hampaita vasten — siten hän kernaasti teki kuunnellessaan tarkasti — ja silmät maahan luotuna, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut näyttää niissä kenties hehkuvaa vihan tulta.
Lähettiläs jatkoi siis rohkeasti ja häpeämättä sanottavaansa. —»Lüttich'in hallitsevan piispan, Croyen kreivin nimessä vaadin siis, että te, Kaarle herttua, luovutte kaikista vaatimuksistanne vapaaseen, keisarilliseen Lüttich'in kaupunkiin nähden ja sekaantumisiin sen asioihin, joihin te tätä ennen, Ludvig Bourbon vainajan, entisen kelvottoman piispan avulla olitte ryhtynyt.»
»Haa!» huudahti taas herttua.
»Myöskin vaadin, että annatte pois ne liput, kolmekymmentäkuusi luvultansa, jotka te väkisin olette ryöstänyt mainitulta kaupungilta — että te korjaatte ne muurinrikot sekä uudelleen rakennatte ne vallitukset, jotka te tyrannin tavoin olette hävittänyt — ja että te myönnätte herralleni Wilhelm de la Marck'ille hallitsevan piispan arvon, koska hän on siksi laillisesti valittu vapaassa kanunkien kokouksessa, josta tässä saatte nähdä pöytäkirjan.»
»Joko puheesi loppui?» kysyi herttua.
»Ei vielä», vastasi lähettiläs. »Minun tulee vielä, saman korkeasukuisen, korkea-arvoisen hallitsevan piispan ja kreivin puolesta vaatia, että te paikalla poistatte väkenne Bracquemont'in linnasta sekä muista Croyen kreivikuntaan kuuluvista linnoitetuista paikoista, olkoon väki asetettu niihin neiti Isabellan nimessä, joka nimittää itseänsä Croyen kreivinnaksi, tai omassanne, tai kenenkä muun nimessä hyvänsä — ja näin pysyköön asia, kunnes keisarilliset valtiopäivät ovat saaneet kysymyksen ratkaistuksi, eikö mainittu läänitysmaa, jus emphyteusis nimisen oikeuden mukaan, ole pikemmin tuleva kreivi vainajan sisarelle, armolliselle neiti Hamelinelle, kuin sanotun kreivin tyttärelle.»
»Sinun herrasi on perinoppinut mies», sanoi herttua.
»Mutta», jatkoi airut, »minun pyhänarvoinen ja korkeastivapaasukuinen herrani, piispa ja kreivi, tahtoo kuitenkin, sen jälkeen kun kaikki muut riidanaiheet Burgundin ja Lüttich'in välillä ovat sovitetut, määrätä neiti Isabellalle hänen arvonsamukaisen vuosirahan.»
»Hän on jalomielinen ja huoltapitävä», virkkoi herttua aina samalla äänellä.
»No, niin totta kuin narri parkakin on rehellinen mies!» kuiskasi Le Glorieux Crévecoeur'in kreivin korvaan, »mielemmin tahtoisin olla eläinruttoon kuolleeseen lehmän nahkaan puettuna, kuin tuon hupsun kirjavissa vaatteissa! Tekeehän mies rukka aivankuin humalainen, jonka silmät vain näkevät vereksiä pulloja, huomaamatta kuinka suuren numeron krouvari jo liidulla kirjoittaa tiskin takaiselle taululle.»
»Joko nyt pääsit loppuun?» kysyi herttua airueelta.
»Vielä yksi sana lisään», vastasi Rouge Sanglier, »yllämainitulta korkeastivapaasukuiselta ja pyhänarvoiselta herraltani hänen kunnianarvoisen ja luotettavan liittolaisensa, Kaikkein Kristillisimmän Ranskan kuninkaan suhteen —.»
»Haa!» huusi herttua tulisemmalla äänellä kuin tähän saakka ja kavahtaen ylös; mutta heti hän jälleen hillitsi itsensä ja istahti kuuntelemaan.
»Jonka Kaikkein Kristillisimmän kuninkaan korkean persoonan te, Burgundin Kaarle, niinkuin huhu kertoo, olette vanginnut aivan vastoin velvollisuuttanne Ranskan kruunun vasallina sekä kristillisten hallitsijain välillä tavallista sanan pyhänäpitämistä. Ja senvuoksi yllämainittu korkeastivapaasukuinen ja pyhänarvoinen herrani käskee teitä minun suuni kautta heti paikalla päästämään vapauteen hänen kuninkaallisen ja Kaikkein Kristillisimmän liittolaisensa, tai muussa tapauksessa hän lähettää teille sotaanvaatimuksen, jota minun tulee teille julistaa.»
»Joko nyt olet lopussa?» kysäsi herttua.
»Olen», vastasi airut, »ja odotan teidän vastaustanne, armollinen herttua, siinä toivossa, että saan semmoisen vastauksen, joka on kristittyjen verta säästävä.»
»Burgundin Pyhä Yrjänä auttakoon!» lausui herttua — mutta, ennenkuin hän enempää sai suustansa, kavahtikin Ludvig ylös ja sekaantui puheeseen niin majesteetillisellä, niin mahtavalla äänellä, ettei Kaarle voinut häntä keskeyttää.
»Älkää panko pahaksi, rakas burgundilais-serkkuni», virkkoi kuningas, »mutta me vaadimme tässä ensimäisenä suunvuoroa, kun tuolle hävyttömälle lurjukselle on vastattava. — Kuules, airut, vai mitä lajia sinä lienetkin, vie sellainen sana tuolle valapatolle ja murhamiehelle, Wilhelm de la Marck'ille, että Ranskan kuningas pian on saapuva Lüttich'in edustalle rakkaan sukulaisvainajansa, Ludvig Bourbon'in jumalatonta murhaajaa rankaisemaan, ja että hän aikoo hirtättää De la Marck'in elävältä sen vuoksi, että sinun herrasi on ollut siksi hävytön, että hän on nimittänyt meitä liittolaisekseen sekä saastuttanut meidän kuninkaallista nimeämme kelvottoman lähettiläänsä suulla.»
»Ja minun puolestani lisää kaikki sanat», virkkoi Kaarle, »joita hallitsijan ikänä sopii lähettää julkiselle rosvolle ja murhamiehelle. — Ja nyt pois täältä! — Vaan ei, viivy vielä. — Ei yksikään airut ole ikänä palannut Burgundin hovista, saamatta syytä huutaa: 'Oi sitä anteliaisuutta!' — Löylyttäkää hänen selkäänsä kunnes luut tulevat näkyviin!»
»Älkää pahaksi panko, armollinen herttua», muistuttivat Crévecoeur ja D'Hymbercourt yhdestä suusta, »mutta onhan mies airut ja siis ammattinsa etuoikeuksien suojan alainen.»
»Oletteko te, hyvät herrat, virkkoi herttua, »semmoisia pölkkypäitä, että teidän mielestänne puku tekee miehen siksi tai täksi? Näenhän minä tuon lurjuksen vaakunakuvista, ettei hän ole muuta kuin petturi. Astukoon Toison d'Or esiin ja tutkikoon häntä meidän kuullen.»
Vaikka luonnostaan hävytön, kalpeni nyt kuitenkin Ardennien vuoriston Metsäkarjun lähettiläs, ja hänen vaalenemisensa näkyi, vaikka hän olikin poskiaan hiukan maalannut. Toison d'Or, joka, niinkuin ennen mainittu, oli herttuan ylimäinen airut, astui esiin juhlallisen näköisenä, niinkuin mies, joka pitää virkaansa arvossa, ja kysyi virkaveljeltänsä, missä opistossa hän oli tietonsa saanut?
»Olen saanut kasvatukseni poursuivant'ina Regensburg'in vaakunatieteellisessä opistossa», vastasi Rouge Sanglier, »ja olen saanut Ehrenhold'in diplomikirjan samaiselta oppineelta veljeskunnalta.»
»Paremmasta lähteestä ette olisikaan voinut saada oppianne», virkkoi Toison d'Or, kumartaen vielä syvemmin; »ja jos, totellen armollisen herttuani käskyä, olen niin rohkea ja rupean keskustelemaan teidän kanssanne meidän jalon tieteemme salaisuuksista, niin en toivokaan voivani antaa, vaan ainoastaan saada tietoja.»
»Asiaan vaan», käski herttua kärsimättömästi. »Jätä jo kursastelemiset ja tuo esiin joku kysymys, joka tutkii hänen taitoaan.»
»Häväistystä olisi, jos kunnianarvoisen Regensburg'in opiston oppilaalta kysyisin vaakunatieteen tavallisia termejä», virkkoi Toison d'Or; »mutta voinpahan loukkaamatta pyytää Rouge Sanglier'iä virkkamaan, tunteeko hän tieteemme vähemmän tunnettuja, salaisia sanoja, joilla oppineemmat kuvannollisesti ja ikäänkuin vertausten välityksellä ilmaisevat toisillensa, mitä muille ihmisille annetaan tiedoksi vain tavallisella kielellä, jota vaakunatieteen ensimäisiä alkeita oppiessa käytetään.»
»Ymmärrän minä toista vaakunatieteen lajia yhtä hyvin kuin toistakin», vastasi Rouge Sanglier rohkeasti; »mutta saattaa olla, ettei meillä Saksassa käytetä samoja termejä kuin teillä Flanderissa.»
»Voi kummaa, kun te näin puhutte!» sanoi Toison d'Or. »Onhan meidän jalo tieteemme, itse aatelisuuden kunnia ja jalomielisyyden kukka, aivan sama yli koko kristikunnan, sekä saraseenit että maurilaiset sen tuntevat ja pitävät arvossa. Pyytäisin siis teitä kuvaamaan mitä vaakunaa hyvänsä taivaallisen kuosin mukaan, se on kiertotähtiä myöten.»
»Kuvatkaa se itse kuinka ikänä tahdotte», vastasi Rouge Sanglier. »En minä viitsi tuommoisia narrinkonsteja tehdä käskyn mukaan, niinkuin apina, jota käsketään kiipeämään.»
»Näytä hänelle joku vaakuna ja selittäköön hän sen omalla tavallansa», käski herttua, »ja jollei hän sitä osaa, niin lupaan, että hän saa koko selkänsä täyteen kelta-sini-mustia vaakunaviiruja.»
»Katsokaa tässä», lausui Burgundin airut ottaen taskustansa esiin pergamenttikäärön, »on pergamentti, johon olen oman puuttuvaisen tietoni mukaan, noudattaen muutamia mielestäni oikeita sääntöjä, kuvannut vanhanaikuisen vaakunan. Olkoon nyt virkaveljeni, jos hän todella on saanut oppinsa kuuluisassa Regensburg'in opistossa, niin hyvä ja selittäköön sen asianmukaisilla sanoilla.»
Le Glorieux, jota tämä keskustelu suuresti näytti huvittavan, oli nyt tunkeutunut aivan airuiden lähelle. »Annas kun autan sinua, veli veikkoseni» virkkoi hän Rouge Sanglier'lle, joka toivottomana tuijotti pergamenttiin. »Tämä tässä, hyvät herrat ja ritarit, merkitsee kissaa, joka tirkistää ulos maitokamarin ikkunasta.»
Tämä kokkapuhe nostatti naurun, joka tavallansa oli Rouge Sanglier'lle eduksi, sillä se saattoi Toison d'Or'in, joka tuosta piirroksensa pilkkaamisesta suuttui, selittämään, että se oli vaakuna, jonka Ranskan kuningas Childebert otti omakseen vangittuaan Burgundin kuninkaan Gandemar'in; siinä nimittäin näkyi vangitun hallitsijan vaakunakuva, tiikerikissa, rautaristikon takana.
»Vannonpa narrinkeppini kautta», tokaisi Le Glorieux, »että jos kissa kuvaa Burgundia, niin se tällä hetkellä on rautaristikon edessä eikä takana.»
»Se kyllä on totta, veitikka veikkoseni», nauroi Ludvig, kun muut läsnäolijat, itsepä Kaarlekin, näyttivät olevan hämillään tästä liian suorasta leikkipuheesta. »Kas tässä kultakolikko siitä, että tämän alkuaan niin surullisen vakavalta näyttävän asian käännät iloiseksi leikiksi, jommoisena se, toivon minä, nyt onkin pysyvä.»
»Pidä suusi, Le Glorieux», käski herttua, »ja sinä Toison d'Or, joka olet liian perinoppinut, jotta puhettasi voisi ymmärtää, käypäs vähän syrjemmäksi — ja tuokaa tuo konna vähän likemmäksi. — Kuules, sinä lurjus», tiuskasi hän nyt tylyimmällä äänellänsä, »tiedätkö kullan ja hopean erotuksen muutenkin paitsi kun ne kolikkoina astuvat silmiesi eteen?»
»Jumalan tähden, arvollinen herttua, armahtakaa minua! — Jalo Ludvig kuningas, puhukaa puolestani!»
»Puhu vain sinä itse puolestasi», käski herttua. — »Sanalla sanoen, oletko airut vai etkö?»
»Vain tällä kertaa», tunnusti ilmisaatu petturi.
»No, pyhä Yrjänä auttakoon!» lausui herttua, luoden karsaasti silmänsä Ludvigin puoleen. »Enpä tunne yhtään kuningasta — yhtään aatelisherraakaan — paitsiyhtä— joka näin olisi häväissyt tätä jaloa tiedettä, kuninkuuden ja aatelisuuden kulmakiveä! — paitsi kuningasta, joka lähetti Englannin Edvard'in luo passarin airueen valepuvussa.»
»Semmoinen vehke», sanoi Ludvig nauraen tai ainakin ollen nauravinaan, »oli ainoastaan semmoisessa hovissa luvallinen, missä ei siihen aikaan käytetty mitään airuita, ja semmoisessa tilaisuudessa, milloin hätä käski. Mutta vaikka sellainen teko saattoi käydä laatuun tuolle typerälle, paksupäiselle saarelaiselle, niin ei kukaan, jolla on hiukankin viisaammat aivot kilin metsäkarjulla, olisi yrittänyt tuommoista kepposta tässä sivistyneessä Burgundin hovissa.»
»Olkoonpa hän tullut vaikka mistä», ärjyi herttua kiivaana, »täältä hän ei eheänä palaa takaisin. — Kuulkaa! — Viekää hänet torille! — löylyttäkää häntä hevossuitsilla ja koirapiiskoilla, kunnes takki repaleina roikehtii. — Punaisen Metsäkarjun[1] kimppuun! — hei, hei! — halloo, halloo!«
[1] Rouge-Sanglier merkitsee punaista metsäkarjua.
Neljä, viisi suurta metsäkoiraa, semmoista, joita Rubens ja Schneiders yhteisissä metsästyskuvissaan ovat maalanneet, kuulivat heille tutut herttuan loppuhuudot ja rupesivat haukkumaan sekä ulvomaan, aivan kuin olisi joku metsäkarju juuri saatu makuusijaltaan liikkeelle.
»Pyhä risti!» huudahti Ludvig, joka oli kerkeä yhtymään tähän vaaralliseen serkkunsa mielijohteeseen. Koska tuo aasi on metsäkarjun taljaan pukeutunut, niin tekisi mieleni usuttaa koirat hänen kimppuunsa, kunnes hän pujahtaisi jälleen ulos tuosta valenahastaan.»
»Oikein! Oikein!» huudahti Kaarle herttua, jonka hetkellisen mielialan mukainen tämä mielijohde oli — »niin tehdäänkin! — Päästäkää koirat irti! — Hei Talbot! Hei Beaumont! — Juoksuttakaamme häntä linnan ovelta itäportille asti!»
»Tottahan te, armollinen herttua, kuitenkin kohtelette minua niinkuin muitakin metsänotuksia», virkkoi mies, »ja suotte minulle kohtuullisen ennakkomatkan?»
»Sinä olet vain käärmeen sukua», sanoi herttua, »ei siis metsästyslait sinuun koske, puustaavin mukaan lukien. Mutta sittenkin saat kuusikymmentä kyynärää ennakkomatkaa, jollei muun niin verrattoman hävyttömyytesi vuoksi. — Ylös, ylös, hyvät herrat! — Lähdetään katsomaan sitä pyyntiä!» — Ja neuvottelukokous hajosi, kaikki riensivät, molemmat hallitsijat etumaisena, katsomaan Ludvig kuninkaan ehdottamaa armotonta huvitusta.
Rouge Sanglier oli oivallinen metsänotus; pelon lentimet apunaan, kintuillaan kymmenkunta julmaa metsäkarjukoiraa, jotka torvien torahtelemisista sekä metsästäjien hoilauksista kiihtyivät vielä julmemmiksi, hän kiiti nopeana kuin tuuli, ja olisipa hän, jollei pitkä airueentakki — pahin mahdollinen vaate juoksijalla — olisi ollut hänelle haitaksi, kenties jättänytkin koirat jälkeensä. Kerran tai kaksi hän teki myös polvia, joita katsojat kehuivat hyvin taitaviksi. Ei muuten näyttänyt yksikään, ei edes Kaarlekaan, olevan niin mielissään tästä pyyntihuvista, kuin Ludvig kuningas, osaksi valtiollisista syistä, osaksi myös senvuoksi, että kaiken inhimillisen piinan näkeminen, jos se ilmaantui naurettavassa muodossa, oli hänelle varsin suureksi huviksi. Hän nauroi, niin että vedet silmistä pursuivat, ja ihastuksensa innossa hän tarttui kiinni herttuan takkiin, ikäänkuin hakien siitä tukea. Herttua puolestaan, jota asia yhtä paljon huvitti, laski toisen käsivartensa kuninkaan kaulan ympärille; ja näin he nyt tässä seisoivat sovinnollista yksimielisyyttä ja likeistä ystävyyttä ilmaisevassa asennossa, joka oli aivan perinvastainen heidän äskeiselle välilleen.
Vihdoinpa viimein nopsuuskaan ei enää voinut pelastaa vale-airutta takaa-ajavien koirien kynsistä; ne saavuttivat hänet, tempasivat maahan ja olisivat luultavasti kuristaneet hänet kuoliaaksi, jollei herttua nyt olisi huutanut: »Lyökää koiria ja vetäkää hännästä! lyökää ja vetäkää hännästä! — Ottakaa pois koirat! — Hän on juossut aika miehen lailla, ja vaikkei hän lopulla olekaan huvittanut meitä tappelullaan koiria vastaan, niin en tahdo nähdä häntä surmattavan.»
Useat metsänvartijat riensivät siis koiria poistempaisemaan; pian olivat he jo saaneetkin muutamat niistä vitjoihin ja ajoivat vielä takaa toisia, jotka juoksivat katuja pitkin, ilolla ja voitonriemulla heilutellen hampaissaan värjätyn ja ommellun veran repaleita, jotka olivat repeytyneet siitä airueentakista, johon tuo onneton raukka kovaksi onneksensa oli pukeutunut.
Juuri tällä hetkellä, kun herttuan mieli oli yhä kiintyneenä siihen, mitä hän edessään näki, niin ettei hän ollenkaan huomannut mitä hänen takanaan puhuttiin, kuiskasi Olivier le Daim, hiivittyään kuninkaan luo, hänen korvaansa: »Se on mustalainen, Hairaddin Maugrabin — ei olisi hyvä, jos hän pääsisi herttuan puheille.»
»Hänen tulee kuolla», kuiskasi Ludvig vastaan; »kuolleet eivät kieli.»
Heti sen jälkeen Tristan Erakko, jolle Olivier oli saattanut sanan, astui kuninkaan ja herttuan eteen, ja virkkoi tavallisella jyrkällä puhetavallaan: »Älkää panko pahaksi, kuninkaallinen majesteetti ja armollinen herttua, mutta onpa tuo otus tuossa minun omani ja minä vaatisin sitä — se on merkitty minun merkkiraudallani — liljakukka on poltettu hänen olkapäähänsä, niinkuin kaikki voivat nähdä. — Hän on tuttu konna, on murhannut kuninkaan alamaisia, ryöstänyt kirkkoja, häväissyt neitosia, ampunut metsäkauriita kuninkaan metsässä — — —.»
»Jo välttää, jo välttää», keskeytti hänet Kaarle herttua, »onpa hän kun onkin minun kuninkaallisen serkkuni omaisuutta monestakin hyvästä syystä. Mitä te, kuninkaallinen majesteetti, aiotte hänelle tehdä?»
»Jos hän jätetään minun valtaani», vastasi kuningas, »aion saada hänet oppimaan ainakin yhden vaakunatieteen säännön, jossa taidossa hän on niin oppimaton aion hänelle käytännöllisesti opettaa, mitä vaakunoissaristikkäin pantu puumerkitsee, josta solmunuora roikkuu.»
»Ja se vaakuna ei tule hänessä riippumaan, vaan hän vaakunassa — niin, antakaa hänet vain Tristan kumminne oppiin — hänhän on perinoppinut professori semmoisissa salatieteissä.»
Näin vastasi herttua, purskahtaen pahanääniseen nauruun oman kokkapuheensa johdosta, ja Ludvig yhtyi nauruun niin hartaasti, ettei hänen riitaveljensä voinut olla ystävällisesti häneen katsahtamatta ja virkkamatta:
»Voi Ludvig, Ludvig! Jospa kuitenkin olisit yhtä uskollinen kuningas kuin iloinen seurakumppani! Johtuupa minulle kun johtuukin aina välistä mieleen nuo iloiset päivät, joita me olemme yhdessä viettäneet.»
»Kyllä ne päivät saadaan uudestaan koittamaan, kunhan te vain tahdotte», virkkoi Ludvig. »Kyllä minä suostun kaikkiin kohtuullisiin ehtoihin, joita te tässä nykyisessä tilassa ollessani suinkin kehtaatte minulta vaatia, saattamatta itseänne koko kristikunnan suuhun. Ja että lupaukseni myös aion pitää, vannon tämän pyhän jäännöksen kautta, jota minulle on suotu armo aina kantaa kaulassani, nimittäin Vapahtajan oikean ristinpuun palasen kautta.»
Näin sanoen hän otti esille pienen kultaisen rasian, joka kultaisilla vitjoilla oli ripustettu hänen kaulaansa paidan päälle, ja suudeltuaan sitä hartaasti hän jatkoi: »Ei ole koskaan mikään väärä vala tullut vannotuksi tämän perinpyhän jäännöksen kautta, josta ei olisi seurannut kostoa ennen vuoden loppua.»
»Ja kuitenkin», muistutti herttua, »juuri tuon saman esineen kautta te vannoitte minulle ystävyyttä Burgundista lähtiessänne, ja sittenkin te pian sen jälkeen lähetitte Rubempré'n bastardin minua murhaamaan tai väkisin ryöstämään.»
»No, no, serkku kulta, johan te uudestaan lämmitätte vanhoja riidanaiheita», sanoi kuningas; »mutta siinä asiassa, sen vakuutan teille, olette ihan harhatiellä. — Sitäpaitsi en silloin vannonutkaantämänpyhän jäännöksen kautta, vaan oli minulla toinen palanen oikeasta ristinpuusta, Turkin sultaanilta saatu, jonka voima luultavasti oli heikontunut pitkällisen olonsa kautta uskottomien käsissä. Ja eikö Yhteisen Edun liittokunta juuri sinä vuonna nostanut sotaa minua vastaan? Ja eikö burgundilais-armeija, johon kaikki Ranskan kruunun suuret vasallit olivat liittäytyneet, majaillut St. Denis'ssä? Ja eikö minua pakotettu antamaan Normandiaa läänitysmaaksi veljelleni? — Voi Herra Jumala, varjele meitä valan rikkomisesta, kun se näin kalliin pantin kautta on vannottu!»
»Hyvä on, serkku», vastasi herttua. »Kylläpä uskon, että te silloin saitte kokea, kuinka tarpeellista on pitää sanansa. — Ja nyt kerrassaan: sanokaa viekkaudetta ja mutkittelematta — tahdotteko pitää lupauksenne ja tulla kanssani rankaisemaan tuota murhamiestä De la Marck'ia sekä lüttichiläisiä?»
»Minä aion marssia heitä vastaan Ranskan armeijan ja nostoväenkin kanssa, Oriflamme-lipun liehuessa.»
»Ei, ei», epäsi herttua, »se olisi enemmän kuin tarvitsen tai kuin edes uskallan sallia. Kun vaan tuotte skotlantilaiset henkivartijanne sekä parisataa peistä lisäksi, niin ne näyttävät kyllin, että te omasta vapaasta tahdostanne olette mukana. Suuri armeija voisi — — —»
»Todella tehdä minut vapaaksi, niinhän te tarkoitatte, serkku kulta?» keskeytti häntä kuningas. »No, hyvä on, määrätkää te vain seuralaisteni luku.»
»Ja jotta tuo toinen kaunoinen eripuraisuuden aihe väliltämme katoaisi, te suostutte kreivitär Isabella de Croyen avioliittoon Orleans'in herttuan kanssa?»
»Serkku kulta», vastasi kuningas, »te koettelette, kuinka pitkälle minun kohteliaisuuteni ulottuu. Herttua on minun tyttäreni Johannan kihlattu sulhanen. Olkaa jalomielinen — luopukaa siitä vaatimuksesta, ja puhutaan mielemmin kaupungeista Sommejoen varrella.»
»Niistä saavat minun valtaneuvokseni keskustella teidän kanssanne, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Kaarle; »minä itse huolin vähemmän rajojeni laajennuksesta kuin tehtyjen vääryyksien hyvittämisestä. Te olette sekaantunut minun ja vasallieni välisiin asioihin, ja teidän mielenne, armollinen kuningas, teki muka määrätä, kenellekä yksi Burgundin hoitotytär oli tuleva. Teidän tulee nyt antaa tämän tytön käsi eräälle teidän omista sukulaisistanne, koska te siihen asiaan olette sekaantunut — muuten meidän keskustelumme on lopussa.»
»Jos sanoisin sen kernaasti tekeväni», vastasi kuningas, »niin ei sitä kukaan uskoisi. Arvatkaa siis tästä, serkku kulta, miten kernaasti haluan olla teille mieliksi, kun minä, joskin varsin vastahakoisesti, sanon, että minun oma vastenmielisyyteni ei ole oleva esteenä tuolle ehdottamallenne avioliitolle siinä tapauksessa että molemmat asianomaiset ovat siihen taipuvaiset ja että paavilta saadaan lupa entisen kihlauksen rikkomiseen.»
»Kaikki muu tulee helposti sovitetuksi meidän ministeriemme kautta», virkkoi herttua, »ja me tulemme jälleen rakkaiksi serkuksiksi ja hyviksi ystävyksiksi.»
»Kiitos Jumalalle!» lausui Ludvig, »joka, pitäen hallitsijain sydämiä kädessänsä, armollisesti taivuttaa ne armoon ja laupeuteen, niin että ihmisveren vuodatus estyy. — Olivier», lisäsi hän salaa korvaan suosikillensa, joka aina liikkui lähellä häntä, niinkuin palvelushaltija noidan ympärillä, »kuule — käske Tristan'in joutuun lopettaa tuo mustalaiskarkuri.»
Ma vien sun lehtoon vihantaan, joss' itse valita saat puun.
Vanha laulu.
»No kiitos, kunnia Jumalalle, joka soi minulle nauramisen sekä toisten naurattamisen lahjan, ja häpeä sille tyhmälle pässinpäälle, joka pitää hovinarrin virkaa halpana! Tämä leikki tässä, vaikkei juuri kaikkein sukkelimpia — käyneepä se kuitenkin laatuun, koska se on kahta kruunupäätä hallitsijaa huvittanut — tämä leikki, sanon, on tehnyt enemmän Ranskan ja Burgundin välisen sodan estämiseksi, kuin sata valtiollista syytä.»
Näin puhui Le Glorieux, kun viime luvussa kerrotun sovinnon johdosta burgundilaiset vartijat käskettiin pois Peronnen linnasta, kuningas muutettiin pahanmaineisesta kreivi Herbert'in tornista toiseen asuntoon, ja sekä ranskalaisten että burgundilaisten suureksi iloksi Kaarle herttuan ja hänen läänitysherransa väli jälleen ainakin päältä päin nähden oli muuttunut luottamukselliseksi ja ystävälliseksi. Sittenkin jälkimäinen selvästi huomasi vielä olevansa epäluulonalainen, vaikka tosin häntä kohdeltiin juhlallisella kunnioituksella; mutta viisaasti kyllä hän ei ollut siitä tietävinään, tekeytyen aivan huolettomaksi.
Sillä välin, niinkuin useinkin tapahtuu tämmöisissä tilaisuuksissa, kun asianomaiset pääriitaveljekset ovat sovittaneet riitansa, sai yksi heidän vehkeihinsä osallinen alempi käskyläinen kipeästi kokea, kuinka tosi valtiollinen lauselma on, että suuret herrat monasti käyttävät kunnottomia apulaisia, mutta, niinpian kun eivät enää tarvitse niitä, sovittavat syynsä ihmiskuntaa vastaan jättämällä nuo apulaisensa surman suuhun.
Tällä tarkotan Hairaddin Maugrabin'ia, jonka herttuan väki oli antanut kuninkaan yliprovossin haltuun ja jonka tämä nyt uskoi molempien luotettavien apulaistensa, Trois-Eschelles'n ja Petit-André'n käsiin, mitä pikimmin lopetettavaksi. Yksi näistä pyöveleistä astui kummallakin puolella tuomittua — toinen laulaen hänelle ilo-, toinen surunuottia — jäljestä seurasivat muutamat vartijoiksi määrätyt sotamiehet sekä suuri roistoväen joukko — tämmöisen saattojoukon kera Hairaddin kulki läheiseen metsään. Siellä aikoivat ne, joiden käsissä hänen kohtalonsa nyt oli, hirttää hänet ensimäiseen tarpeeksi vahvaan puuhun, säästääksensä siten itseltään hirsipuun hankkimisen vaivat ja mutkat.
Pitkältä ei mennytkään aikaa, ennenkuin he löysivät tammen, joka, käyttääksemme Petit-André'n kokkapuhetta, oli »sovelias tämmöistä terhoa kantamaan; he istuttivat siis kurjan pahantekijän penkille, asettivat muutamia vartijoita hänen ympärilleen ja rupesivat sitten hät'hätää valmistamaan kaikkea, mikä lopulliseen surmatapaukseen kuului. Tällä hetkellä Hairaddin, luodessaan katseensa kansanjoukkoon, huomasi Durward'in joka oli alkanut tunnustella tuota ilmisaatua petturia entiseksi petolliseksi oppaakseen ja senvuoksi seurannut joukon mukana katsellakseen hirttämistä ja saadakseen selville, oliko se todella sama mies.
Kun pyövelit ilmoittivat, että kaikki oli valmiina, pyysi Hairaddin sangen rauhallisella mielellä heiltä pientä armoa.
»Vaikka mitä, poikaseni, kunhan se soveltuu meidän virkavelvollisuuteemme», virkkoi Trois-Eschelles.
»Se merkitsee tietysti», virkkoi Hairaddin, »vaikka mitä, paitsi että saisin jäädä elämään.»
»Aivan oikein», vastasi Trois-Eschelles, »vieläpä hiukkasen enemmänkin. Sillä koska näen, että olet päättänyt olla kunniaksi meidän ammatillemme ja kuolla miehen tavalla, suutasi väärään vetämättä — niin enpä, vaikka meitä onkin käsketty kiirehtimään, paljon välitä, vaikka soisinkin sinulle vielä kymmenen minuuttia ikää lisään.»
»Te olette liiankin armolliset», sanoi Hairaddin.
»Voimmehan me, totta kyllä, joutua moitteenalaisiksi sen johdosta», virkkoi Petit-André; »mutta mitäs siitä? — Antaisinpa melkein henkenikin tuommoisen lystin kuperikeikanheittäjän, tuommoisen sukkelan, vikkelän ja pelkäämättömän pojan tähden, joka tahtoo sievästi keikahtaa ylhäältä alas, niinkuin kunnon miehen sopii.»
»Niin että jos haluat pappia» — lisäsi Trois-Eschelles.
»Tai pullollisen viiniä», sanoi hänen iloinen kumppaninsa.
»Tai virren veisata», virkkoi surunaama.
»Tai laulun laulaa», virkkoi ilonaama.
»En huoli kummastakaan, hyvät, lempeät ja nopsat ystäväni», vastasi mustalainen. »Pyytäisin vain saada puhutella muutamia minuutteja tuota jousimiestä, joka kuuluu Ranskan kuninkaan henkivartijoihin.»
Pyövelit tuumivat hetken aikaa; mutta Trois-Eschelles muisti, että Durward'in, useammista syistä päättäen, luultiin olevan herransa, Ludvig kuninkaan suuressa suosiossa, Ja senvuoksi he päättivät suostua pyyntöön.
Qventin, kun hän heidän kutsumuksestaan läheni tuomittua pahantekijää, ei voinut olla surkuttelematta hänen ulkomuotoansa, niin täydesti ansaittu kuin olikin hänen osakseen tuleva kohtalo. Naurattavat ja samalla surkeat nähdä olivat airueenpuvun koristeet, tähteet, joita osaksi koirien hampaat, osaksi niiden kaksijalkaisten kynnet, jotka pelastivat hänet koirien vimmasta viedäksensä hänet hirsipuuhun, olivat repineet repaleiksi. Kasvoissa näkyi vielä siellä täällä maalin jälkiä sekä valeparran tähteitä, jolla hän oli peittänyt muotoansa; poskilla ja huulilla oli jo kalman väri. Mutta sittenkin osoitti Hairaddin, niinkuin hänen kansalaisensa tavallisesti, kärsiväistä miehuutta, ja hänen välkähtelevät, ympärilleen vilkkuilevat silmänsä samoin kuin väkinäinen hymy suun pielissä näyttivät ilmaisevan, että hän uhalla odotti kuolemaansa.
Durward'in sydän tunsi osaksi kauhistusta, osaksi surkuttelua, hänen lähestyessään tuota kurjaa olentoa; ja nämät tunteet ilmenivät luultavasti myös hänen käytöksestään, sillä Petit-André huusi: »Tepastelkaa hiukan vikkelämmin, pulskea jousimies — tämä herra ei jouda odottaa teitä, jos te noin astutte, ikäänkuin kivet maassa olisivat munia, joita te pelkäisitte tallaavanne rikki.»
»Minun pitää saada puhua hänen kanssaan kahden kesken», virkkoi pahantekijä, ja toivottomuus hänen näin puhuessaan näytti sortaneen hänen äänensä.
»Sepä tuskin soveltuu meidän virkavelvollisuuteemme, lystikäs puunkiipijäni», epäili Petit-André; »me tiedämme vanhastaan, että sinä olet liukas ankerias.»
»Olenhan minä sidottu teidän hevostenne satulavöillä käsistä sekä jaloista», virkkoi pahantekijä; »ja voittehan te vartioidakin minua, seisoen ympärilläni, vaikkei niin likellä että kuulisitte — ja onhan tuo jousimies teidän oman kuninkaanne palvelija — minä lupaan teille kymmenen gulden'ia.»
»Jos siitä summasta messuja luetettaisiin, voisi se olla hyödyksi hänen sieluraukalleen», virkkoi Trois-Eschelles. »Jos sillä summalla viiniä tai viinaa ostettaisiin, tulisi siitä hyvä virvoitus minun ruumis-raukalleni», vastasi Petit-André. »Vieritäpä ne siis tänne, sievä nuoranpingoittajani.»
»Maksakaa rahat noille verikoirille», sanoi Hairaddin Durward'ille. »Minulta varastettiin viimeinen ropo, kun he koppasivat minut kiinni — niistä rahoista tulee teille paljon hyötyä.»
Durward maksoi pyöveleille heidän saatavansa, ja he, niinkuin sanansa pitävät miehet ainakin, väistyivät syrjemmäksi, niin etteivät voineet mitään kuulla — pitäen kuitenkin pahantekijän kaikkia liikkeitä tarkasti silmällä. Durward odotti hetken aikaa, että onneton mies jotain sanoisi; vaan kun ei mitään kuulunut, kääntyi hän viimein itse hänen puoleensa näillä sanoilla: »Vai tähän tämmöiseen loppuun sinä nyt vihdoinkin olet joutunut?»
»Niin olen», vastasi Hairaddin; »senhän tiesi ennakolta tähdistä lukematta tai kädestä povaamatta, tai muitta ennustuskonsteitta, että menisin samaa tietä kuin muutkin heimolaiseni.»
»Ja tähän aikaiseen loppuun on sinut saattanut pitkällinen rikosten ja petosten jakso»! virkkoi skotlantilainen.
»Eikä, sen vannon kirkkaan Aldeboran-tähden sekä kaikkien hänen välkkyvien veljiensä kautta!» vastasi mustalainen. »Minut on saattanut tänne oma hupsuuteni, kun uskoin, että frankkilaisten verenhimoista julmuutta voisi edes hillitä se, mitä he itse ovat pitävinään kaikkein pyhimpänä. Papinkaan messupaita ei olisi ollut minulle suuremmaksi suojaksi kuin tämä airueentakki, vaikka te hartaasti aina pidätte puheita jumalisuudestanne ja ritarillisuudestanne.»
»Ilmisaadulla petturilla ei ole mitään oikeutta toivoa suojelusta väärinkäytetystä valepuvustaan», sanoi Durward.
»Vai ilmisaadulla!» virkkoi mustalainen. »Minun loruni oli aivan yhtä hyvä kuin tuon vanhan airuthupsunkin — mutta olkoonpa menneeksi — yhtähyvin nyt kuin hiukkasen myöhemmin.»
»Sinä kulutat aikasi turhaan», muistutti Durward. »Jos sinulla todella on jotain sanomista minulle, niin virka se joutuun ja pidä sitten huoli sielusi autuudesta.»
»Sieluniko?» vastasi mustalainen ilkeällä naurulla. »Luuletteko te, että kahdenkymmenen-vuotinen spitaalitauti näin yhdessä silmänräpäyksessä paranee? — Jos minussa jotain sielun tapaista lienee, niin on se hamasta siitä kun olin kymmenen vuoden vanha ja kauemminkin ollut semmoisilla teillä, että minulta menisi koko kuukausi kaikkia rikoksiani muistellessa, toinen jollekulle niitä kertoessa. — Ja jos minulle suotaisiinkin näin pitkä viivytysaika, niin lyön vetoa viidestä yhtä vastaan, että se aika tulisi aivan toisiin asioihin käytetyksi.»
»Paatunut heittiö, älä pilkkaa Jumalaa! Virka minulle sanottavasi, ja sitten jätän sinut kohtaloasi kärsimään», sanoi Durward, jonka sydämessä kauhistus ja sääli taistelivat.
»Minulla olisi jotain pyydettävää teiltä»; sanoi Hairaddin. — »Mutta ensin ostan teidän suostumuksenne siihen; sillä teidän heimokuntanne, vaikka se aina puhuukin laupeudesta, ei anna koskaan mitään ilmaiseksi.»
»Tekisipä melkein mieleni sanoa: sinun lahjasi menkööt hiiteen sinun kanssasi», vastasi Durward, »jollet nyt olisi tässä juuri iankaikkisuuden rajalla. — Pyydä pyydettäväsi — pidä itse vastalahjasi — siitä ei voi tulla minulle mitään hyvää — muistan kyllin entisetkin ystävyydentyösi.»
»Katsokaas, minulla oli rakkautta teitä kohtaan», virkkoi Hairaddin, »tuon tapahtuman vuoksi Cher-joen rannalla, ja olisinpa mielelläni hankkinut teille rikkaan rouvan. Te kannoitte hänen lahjoittamaansa olkavyötä — se saattoi minut osaksi väärään luuloon. Ja muuten minä arvelin, että Hameline kukkarossa kannettavan rikkautensa kera sopi teille paremmin, kuin tuo toinen naarasvarpunen ja hänen vanha pesärähjänsä Bracquemont'issa, johon Kaarle herttua on iskenyt kyntensä ja joka kyllä on hänen kynsissään edelleenkin pysyvä.»
»Älä nyt jaarittele joutavia, kurja raukka», muistutti Durward; »nuo herrat tuolla alkavat jo käydä maltittomiksi.»
»Antakaa heille sitten kymmenen gulden'ia vielä kymmenestä minuutista», pyysi rikollinen, jonka mielessä, niinkuin hänen tilassaan tavallisesti, lujuuden ohella kuitenkin oli halua viivyttää loppua; »minä lupaan teille, että teille on tuleva siitä etua.»
»Käytä siten ostettu hetki hyvin», sanoi Durward ja sai helposti taas uuden kaupan tehdyksi provossin miesten kanssa.
Hairaddin jatkoi taas: »Niin, sen vakuutan teille, kyllä minä hyvää tarkoitin, ja Hamelinesta olisi tullut nöyrä, taipuvainen puoliso. Onpahan hän jo nyt Ardennien Metsäkarjuunkin talttunut, vaikka olihan tämän herran kosimistapa kovinta laatua, ja nyt Hameline istuu emäntänä hänen lätissään, aivankuin olisi hän kaiken ikänsä elänyt herneenpalkosilla ja tammenterhoilla.»
»Lakkaa jo noista raa'oista, sopimattomista leikkipuheistasi», käski Durward, »tai, sen sanon sinulle vielä kerran, jätän sinut paikalla surman omaksi.»
»Te olette oikeassa», sanoi Hairaddin, hetkisen aikaa vaiti oltuansa; »mitä ei voi välttää, siihen täytyy käydä. — No, kuulkaa sitten — minä tulin tänne tässä kirotussa valepuvussa siitä syystä, että olin saanut suuren palkan De la Marck'ilta ja että vielä suurempaa toivoin saavani Ludvig kuninkaalta — sillä asiani ei ollut ainoastaan tuon sodanjulistuksen tuominen, josta kenties olette kuullut, vaan myös lisäksi tärkeän salasanoman saattaminen kuninkaan korviin.»
»Se oli pelottavan vaarallinen asia», virkkoi Durward.
»Vaarallisen työn mukaisen palkan minä siitä sain ja vaaralliseksi työksi sen olenkin nyt saanut kokea», vastasi mustalainen. »De la Marck on jo kerta ennenkin koettanut saattaa Ludvig kuninkaalle salasanomaa Marthon'in mukana; mutta näyttää siltä kuin ei se tyttö olisikaan päässyt itse kuninkaan, vaan ainoastaan hänen tähtienennustajansa puheille. Hänelle hän kertoi kaikki mitä matkalla ja Schönwald'issa oli tapahtunut; mutta tuskinpa ne tiedot ikänä pääsevät Ludvigin korviin muuten kuin jonkun profetian muodossa. Vaan kuulkaas nyt minun salaisuuttani, joka on paljoa tärkeämpi kaikkea, mitä tuo tyttö olisi tietänyt kertoa: Wilhelm de la Marck on koonnut lukuisan ja vahvan sotavoiman Lüttich'in kaupunkiin, ja päivä päivältä hän sitä lisää pappi-äijän kolikkojen avulla. Mutta hän ei uskalla kuitenkaan astua tantereelle tappeluun Burgundin ritaristoa vastaan, vielä vähemmän koettaa kestää piiritystä kaupungissa, jonka muurit ovat rikkonaiset. Tämän keinon hän siis on keksinyt — hän aikoo antaa tuittupäisen Kaarlen asettua vastarinnatta leiriin kaupungin edustalle; mutta seuraavana yönä hän aikoo koko voimallaan karata leirin kimppuun. Hänen joukossaan tulee olemaan monta ranskalaisten tavoin puettua miestä, joiden hän käskee huutaa 'Ranska!' 'Pyhä Ludvig!' ja 'Denis Montjoye!' jotta luultaisiin suuren ranskalaisen apujoukon olevan kaupungissa. Siitä tietysti on nouseva perinjuurinen hämmästys burgundilaisten joukossa; ja jos sitten Ludvig kuningas henkivartijoineen, seuralaisineen sekä muiden hänellä kenties käsillä olevien sotamiesten kanssa käy avuksi, niin toivoo Ardennien Metsäkarju lujasti saavansa koko Burgundin armeijan teloitetuksi. — Semmoinen on minun salaisuuteni ja minä jätän sen teille perinnöksi. Auttakaa tai estäkää sitä hanketta — myökää se tieto Ludvig kuninkaalle tai Kaarle herttualle, pelastakaa tai saattakaa surmaan kumpi tahansa — minulle ykskaikki. Minä puolestani olen vain siitä pahoillani, etten voi itse pistää siihen tulta, niinkuin ruutimiinaan, joka olisi heidät kaikki räjähdyttänyt ilmaan.»
»Tämä on todellakin tärkeä salaisuus», virkkoi Durward, joka kohta älysi, kuinka helposti kansallisviha saattoi syttyä leirissä, jossa ranskalaisia ja burgundilaisia majaili yhdessä.
»Niin on», sanoi Hairaddin, »ja nyt, kun te sen olette saanut kuulla, te muka tahtoisitte rientää pois ja jättää minut kuulemattakaan sitä pyyntöä, josta jo ennakolta olen maksanut.»
»Virka minulle pyyntösi», sanoi Durward, »niin täytän sen, jos suinkin voin.»
»No, eipä se juuri mikään kovin suuri pyyntö olekaan — se koskee vain Klepper parkaa, minun hevoskoniani, ainoata elävää olentoa, joka minua saattanee kaivata. — Noin virstan tai parin päässä eteläänpäin tapaatte sen nurmikolta aution sysimiehen mökin luota. Viheltäkää sille näin» — hän vihelsi omituisella tavalla — »ja huutakaa sen nimeä, niin se tulee teidän luoksenne. Täällä on sen suitset nuttuni alla — hyvä, etteivät ne konnat niitäkin vieneet minulta, sillä ei Klepper tottele toisia suitsia. Ottakaa hevonen ja pitäkää sitä hyvin — en uskalla sanoa: entisen omistajan tähden — mutta ainakin senvuoksi, että teidän käsiinne olen antanut vallan päättää suuren sodan kallistumisesta toiselle tai toiselle puolelle. Klepper ei ole koskaan pettävä teitä pulassa — olkoon yö tai päivä, kova tai pehmeä, kaunis tai paha ilma, lämmin talli tai talvinen taivas katoksena, kaikki on sille yhdentekevää. Jospa vain olisin päässyt ulos Peronnen portista siihen paikkaan saakka, mihin Klepper'in olin jättänyt, niin enpä nyt olisikaan tässä pulassa. — Lupaatteko olla hyvä Klepper'ille?»
»Minä vannon täyttäväni sinun pyyntösi», vastasi Durward, liikutettuna tästä muuten niin paatuneen sydämen hellyyden vilahduksesta.
»Hyvästi nyt sitten!» virkkoi pahantekijä. »Mutta malttakaas vielä — malttakaas — en tahtoisi toki kuolla epäkohteliaana, laiminlyöden naisen antamaa asiaa. — Tämä kirje tässä on Ardennien Metsäkarjun kaikkein armollisimmalta ja kaikkein hupsuimmalta puolisolta hänen mustasilmäiselle veljentyttärelleen — ahaa! näenpä jo teidän silmistänne, että olen sangen taipuvaisen sanansaattajan valinnut. — Ja nyt vielä yksi sana lisäksi — en muistanutkaan sanoa, että satulani sisään olen kätkenyt kukkaron täpötäynnä kultakolikoita; niiden tähden juuri suostuin tähän vaaralliseen yritykseen, josta saan nyt näin kalliin hinnan maksaa. Ottakaa te ne, niin saatte sadoin verroin takaisin noille verenhimoisille orjille antamanne gulden'it. — Te saatte olla minun perilliseni.»
»Ne voin kuluttaa messuihin ja rukouksiin sielusi puolesta», sanoiDurward.
»Älkää tuota sanaa uudestaan mainitko», sanoi Hairaddin, jonka muoto muuttui kauhistavaksi, »semmoista ei ole — ei voi olla — ei saa olla olemassa! — Se on vain viekkaitten pappien tyhjää lorua!»
»Kurja — perinkurja mies! Käänny parempiin ajatuksiin! — Anna minun rientää pappia noutamaan — kyllähän nämät miehet suostunevat vielä hiukan odottamaan — minä maksan heille siitä», sanoi Durward. »Mikä sinulle tulee osaksi, kun tämmöisellä mielellä katumattomana kuolet?»
»Minä sulan elementteihin», virkkoi paatunut uskoton, painaen sidotut käsivartensa vasten rintaansa. »Minun toivoni ja luottamukseni on se, että ihmisruumiin ihmeellinen rakenne on jälleen sulava luonnon yleiseen kokonaisuuteen, valettavaksi uusiksi luomiksi, joita luonto jokapäivä luopi jokapäivä katoavien sijaan — sulat aineet muuttuvat sateeksi ja virroiksi, multamaiset aineet tulevat heidän emonsa maan lisäksi, ilmamaiset aineet haihtuvat tuuleen, ja tulenkaltaiset enentävät Aldebora-tähden sekä sen veljien loistoa. — Tässä uskossa olen elänyt, siinä myös tahdon kuolla! — Mene nyt pois, mene tiehesi! — Älä häiritse minua kauemmin! — Nyt olen jo puhunut viimeiset sanani, jotka ovat kuuluvat kuolevaisen olennon korviin!»
Vaikka Durward olikin syvästi liikutettu miehen kauhistavasta tilasta, näki hän kuitenkin, että olisi ollut aivan turha yrittää herättää häntä tilansa tuntoon. Hän sanoi siis mustalaiselle jäähyväiset, joihin tuomittu vastasi vain pienellä, jörömäisellä päännyökkäyksellä, niinkuin mietteisiinsä vaipunut ihminen sanoo jäähyväiset niille, jotka häntä häiritsevät. Durward astui nyt metsään päin ja löysi helposti sen paikan, missä Klepper oli ruohoa syömässä. Hevonen riensikin hänen luokseen heti kun se kuuli vihellyksen, mutta ei tahtonutkaan ensin antaa itseään kiinni, vaan kuorskahti ja hypähti syrjään, kun outo sitä lähestyi. Mutta Qventin oli ylimalkain tottunut hevosten luonnonlaatuun ja kenties hän erittäinkin tunsi Klepper'in tavat, sillä hän oli Hairaddin'in kanssa matkatessansa usein ihaillut tätä ratsua; siten hän kuitenkin lopulta sai kuolevalta mustalaiselta saamansa perinnön haltuunsa. Aikaa ennen kuin Durward palasi takaisin Peronneen, oli jo Hairaddin mennyt sinne, missä hän sai havaita kauhistuttavan uskonsa tyhjäksi — pelottava havainto ihmiselle, joka ei koskaan ollut katunut mennyttä aikaa eikä pelännyt tulevaista!
Kaunottarelle onneks on, kun hän omaksi parhaan miekkamiehen joutuu.
Pfaltzkreivi.
Durward'in palatessa takaisin Peronneen, pidettiin siellä par'aikaa neuvottelua, jonka päätös, lähemmin kuin mitä hän tiesi arvatakaan, koski häntä, ja joka erinomaisella tavalla vaikutti hänen vastaiseen kohtaloonsa, joskin neuvottelun pitäjät olivat niin korkeita arvoltansa, ettei olisi helposti uskonut hänen kaltaisellaan voivan olla mitään yhteistä heidän kanssaan.
Ludvig kuningas oli, De la Marck'in lähettilään käynnin jälkeen, käyttänyt jokaista mahdollista tilaisuutta voittaakseen vielä enemmän puolellensa herttuan suosiota, joka tuon mainitun seikan syystä taas oli alkanut hänen puoleensa taipua. Hän pyysi herttualta neuvoa tai, pikemmin sanoen, kuulusteli hänen tahtoansa, kuinka paljon ja mitä sotajoukkoja hänen tulisi herttuan liittolaisena viedä mukanaan Lüttich'iä vastaan aiotulle yhteiselle retkelle. Hän näki aivan selvästi, että Kaarle tahtoi leiriinsä ainoastaan luvultaan pienen, mutta säädyltään valitun ranskalais-joukon, joka tulisi olemaan hänelle pikemmin liiton panttina kuin apulaisena. Mutta, muistaen Des Comines'n neuvon, myöntyi kuningas näihin herttuan ehdotuksiin niin helposti, kuin olisivat ne syntyneet hänen oman vapaan tahtonsa vaatimuksesta.
Tämän myöntyväisyyden harmin Ludvig lievitti kuitenkin sillä, että hän hellitti kostonhimonsa ohjat kardinaali Balue'ta vastaan, jonka neuvosta hän oli päättänyt osoittaa Burgundin herttualle näin ylen suurta luottamusta. Tristan, joka läksi Ranskaan käskettyä apuväkeä noutamaan, oli samalla myös saanut käskyn viedä kardinaali Balue Loches'n linnaan ja siellä sulkea hänet yhteen noista rautahäkeistä, joiden sanottiin olevan tämän herran keksimät.
»Koettakoon hän nyt omaa keksintöään», ilkkui kuningas; »hän on pyhän kirkon palvelija — me emme saa hänen vertaan vuodattaa. Mutta hänen hiippakunnallansa — Pasques-Dieu! — on tulevana kymmenenä vuotena oleva valloittamaton muuri ympärillään korvaukseksi siitä, että rajat tulevat olemaan hiukan ahtaat! — Ja pidä huoli, että käsketty sotaväki heti joutuu tänne.»
Kukaties Ludvig toivoi tällä alttiilla myöntymisellään voivansa väistää toisen, hänelle vastahakoisen ehdon, jonka herttua sovittajaisiksi oli vaatinut. Mutta jos hänellä oli se toivo, niin oli hän vallan väärin käsittänyt serkkunsa mielenlaadun; sillä ei ikänä ole ollut miestä maailmassa, joka olisi ollut itsepintaisempi päätöksissään, ja kaikkein vähimmin hän oli taipuvainen hellittämään mitään, mitä hän vihan vimmassaan tai hänelle mielestään tehdyn vääryyden sovitukseksi oli kerran vaatinut.
Heti siis, kun tarpeelliset sanansaattajat oli Ranskaan lähetetty noutamaan apuväeksi määrättyjä sotajoukkoja, kutsui Kaarle Ludvigin luoksensa julkisesti antamaan suostumuksensa Orleans'in herttuan ja Isabella de Croyen avioliittoon. Kuningas noudatti kutsua raskaalla huokauksella, ja pyysi vain, että ensiksi pidettäisiin kuulustelu, koska toki oli tarpeellista tietää, mitä mieltä Orleans'in herttuan itse oli tässä asiassa.
»Sitä ei olekaan laiminlyöty», vastasi Burgundin herttua; »Crévecoeur on puhutellut Orleans'in herttuaa ja on havainnut — ihme kyllä! — hänen olevan kylmäkiskoisen sille kunnialle, että hän voisi saada kuninkaallisen morsiamen, vieläpä niin peräti kylmäkiskoisen, että hän on väittänyt hänelle tarjotun avioliiton Croyen kreivittären kanssa kaikkein ystävällisimmäksi tarjoumukseksi, minkä hän ikänä jonkun isän suusta olisi voinut kuulla.»
»Sitten hän on varsin epäkohtelias ja kiittämätön, virkkoi Ludvig; »mutta käyköön asia kokonaan teidän tahtonne mukaan, kunhan vain saatte itse asianomaiset siihen suostumaan.»
»Siitä ei huolta», sanoi herttua.
Muutamia minuutteja sen jälkeen kun siten oli sovittu, käskettiin siis Orleans'in herttua sekä Croyen krevitär, jolla jälkimäisellä oli tässäkin tilaisuudessa, niinkuin edellisessä, Crévecoeur'in kreivinna ja Ursulalais-luostarin päänunna seurakumppaneinaan, molempien hallitsijain eteen. Kaarle herttua ilmoitti sitten heille, että molemmat hallitsijat — Ludvig istui vastaansanomatta, äänetönnä, yrmeänä arvonsa alennuksesta — olivat viisaudessaan päättäneet yhdistää Orleans'in herttuan ja Croyen kreivittären kädet, vahvistukseksi sille iänikuiselle sovinnolle, joka tästä lähtien oli pysyvä Ranskan ja Burgundin välillä.
Orleans'in herttuan oli sangen vaikea hillitä iloansa kuullessaan tämän ehdotuksen, ja kuitenkin arkatuntoisuus sanoi hänelle, ettei sitä iloa ollut sopiva näyttää Ludvigin nähden. Ainoastaan tottumuksen kautta tavaksi tullut kuninkaan pelko tekikin sen hänelle mahdolliseksi, niin ettei hän vastannut muuta kuin velvollisuuden vaativan häntä tyytymään hallitsijansa vaaliin.
»Rakas serkkuni, Orleans'in herttua», virkkoi Ludvig yrmeän vakavasti, »koska minun tässä minulle niin vastenmielisessä tilaisuudessa täytyy puhua, ei minun tarvitse teille muistuttaa, että teidän ansionne tähden olin tarjonnut teille puolison omasta suvustani. Mutta koska minun serkkuni, Burgundin herttua, katsoo teidän kätenne määräämisen toiselle varmimmaksi pantiksi vastaisesta ystävyydestä hänen maansa ja minun maani välillä, niin on näiden molempien onni minulle siksi rakas, etten voi niiden hyväksi olla uhraamatta omaa tahtoani ja toivoani.»,
Orleans'in herttua heittäytyi polvilleen ja suuteli — tällä kertaa varmaankin totisella rakkaudella — kättä, jonka kuningas, kääntäen silmänsä pois, ojensi hänelle. Hän, niinkuin useimmat läsnäolevat, luuli tämän teeskentelijämestarin antaessa väkinäisen suostumuksensa, kuninkaan luopuvan mielitoivostaan ja uhraavan isän sydämentunteet valtiollisen pakon ja kotimaan edun vuoksi — juuri semmoista luuloa synnyttääkseen olikin Ludvig sallinut vastahakoisuutensa päästä näkyviin: Burgundin herttua oli myös liikutettu, ja Orleans'in herttua tunsi sydämessään omantunnonvaivoja sen johdosta, että hän ehdottomasti oli riemastunut päästessään vapaaksi Johanna prinsessan kihloista. Mutta jos hän olisi arvannut, kuinka katkerasti kuningas häntä salaa sydämessään kiroili ja mitä vastaisen koston mietteitä siinä samassa sydämessä kuohui, niin eipä ole luultavaa, että hänen sydämensä tässä tilaisuudessa olisi ollut niin ylen arkatuntoinen.
Kaarle kääntyi nyt nuoren krevittären puoleen ja ilmoitti aiotun avioliiton hänelle lyhyillä sanoilla, niinkuin asian, jossa ei voinut olla mitään puhetta viivyttelemisestä eikä epäröimisestä, ja lisäsi vielä sen olevan kovinkin edullisen seurauksen kreivittären taipumattomuudesta eräässä edellisessä tilaisuudessa.
»Minun herrani ja herttuani», vastasi Isabella, tehden mielensä niin lujaksi kuin mahdollista, »minä olen kuullut teidän käskynne ja tyydyn niihin.»
»Hyvä on, hyvä on», keskeytti hänet herttua, »kyllä me kaikista muista asioista pidämme huolta. — Te olette, kuninkaallinen majesteetti», jatkoi hän Ludvigin puoleen kääntyen, »tänä aamuna saanut nähdä metsäkarjun ajoa, mitäpä te arvelisitte siitä, jos nyt iltapuolella panisimme suden liikkeelle?»
Nuori kreivitär huomasi, että ratkaisevan sanan ilmipuhuminen oli välttämätöntä.
»Te käsititte sanani väärin», virkkoi Isabella ujosti puhuen, mutta kuitenkin niin kovalla, selvällä äänellä, että herttua, vaikka hän jonkun sisällisen aavistuksen vuoksi mielellään olisi ollut kuuntelematta, ei voinut olla kääntämättä huomiotansa tytön puoleen. »Minun suostumukseni», jatkoi kreivitär, »ei tarkoittanut muuta kuin noita läänityksiä ja tiluksia, jotka teidän esi-isänne, armollinen herttua, antoivat minun esi-isilleni, ja jotka nyt luovutan teille takaisin, jos minun läänitysherrani arvelee, että tottelemattomuuteni tässä asiassa on tehnyt minut kelvottomaksi niitä kauemmin pitämään.»
»Haa! Pyhä Yrjänä auttakoon!» huusi herttua polkien vimmoissaan jalkansa maahan. »Tietääkö tuo hupsu kenenkä edessä hän seisoo tässä — kenelle hän puhuu?»
»Minun herrani», vastasi neito yhä vielä säikähtymättä, »minä seison minun valtiaani, ja, niin toivon, oikeutta noudattavan valtiaan edessä. Jos otatte minulta tilukseni pois, niin otatte takaisin kaikki, mitä teidän esi-isänne ovat antaneet, ja te rikotte sillä ainoan siteen meidän välillämme. Te ette ole antanut minulle tätä takaa-ajettua, mitätöntä ruumistani, vielä vähemmän olette antanut hengen, joka minussa asuu. — Ja ne molemmat olen päättänyt omistaa Jumalani palvelukseen Ursulalais-luostarissa tässä kaupungissa, tämän pyhän äidin, abbedissan johdon alla.»
Herttuan vimmaa ja hämmästystä tuskin voimme oikein käsittää, jollemme kuvaile mielessämme, miten haukka hämmästyisi, jos kyyhkynen uhkaavasti kohottaisi siipensä sitä vastaan. »Tokkohan pyhä äiti ottaisikaan perin tyhjää tyttöä luostariinsa?» kysyi hän ylenkatseellisella äänellä.
»Jos hän ensi aluksi tekisikin luostarillensa sen vahingon», vastasi Isabella, »niin lienee toki, toivon minä, sukuni jaloilla ystävillä sen verran armeliaisuutta, että he keräävät kokoon jonkun summan Croyen kreivin orvon avuksi.»
»Se on valhe!» ärjäsi herttua. »Se on kelvoton tekosyy, keksitty peitteeksi salaiselle, hänen arvoaan häpäisevälle rakkaudelle. — Herra Orleans'in herttua, teidän omaksenne hänen tähtyy tulla, vaikkapa täytyisi minun omin käsin raastaa hänet alttarin eteen!»
Crévecoeur'in kreivinna, peloton ja puolisonsa suuriin ansioihin sekä korkeaan asemaan herttuan suosiossa luottava nainen, ei malttanut enää pysyä ääneti. — »Herra herttua», sanoi hän, »vimmassanne olette te villiytynyt teidän arvollenne aivan sopimattomiin sanoihin. — Ei ketään aatelisnaista viedä väkisin vihille.»
»Ja myöskin on vastoin kristityn hallitsijan velvollisuutta», lisäsi päänunna, »estää jumalista sielua, joka murtuneena tämän maailman huolista ja vainoomisista haluaa päästä Taivaan morsiameksi.»
»Eikä minun serkulleni, Orleans'in herttualle, sovi myöskään», sanoi Dunois, »kunnialla suostua tarjottuun avioliittoon, johon tämä neito julkisesti on ilmoittanut olevansa vastahakoinen.»
»Jospa minun olisi sallittu», virkkoi Orleans'in herttua, jonka herkkään sydämeen Isabellan kauneus oli tehnyt syvän vaikutuksen, »vähän aikaa koettaa, enkö saisi pyyntöni kreivittären silmissä näyttämään mieluisemmalta.»
»Herra herttua», lausui Isabella, jonka lujuus oli nyt vielä vahvistunut saatuaan niin monelta haaralta puolustusta, »se olisi turhaa — olen lujasti päättänyt olla tähän avioliittoon suostumatta, vaikka se onkin paljoa korkeampi kuin mitä ansaitsen.»
»Eikä minulla myöskään ole aikaa», sanoi herttua keskeyttäen hänet, »odottaa kunnes tämän neitosen oikut ovat ennättäneet muuttua ensi kuunvaihteen mukana. — Herra Orleans'in herttua, tämä tyttönen on heti paikalla näkevä, että tässä on pakko totella.»
»Ei ainakaan minun tähteni, armollinen herttua», virkkoi Orleans'in herttua, joka huomasi, ettei hänen, jos hän piti kunniastaan lukua, sopinut käyttää herttuan itsepäisyyttä eduksensa. »Minulle on julkisesti ja selvin sanoin annettu rukkaset, siinä on kyllin ranskalaiselle, kuninkaalliselle prinssille. Hän ei voi jatkaa kosimistansa.»
Kaarle iski vimmaisen silmäyksen Orleans'in herttuaan, toisen kuninkaaseen, ja nähtyänsä Ludvigin katsannossa, vaikka tämä kaikin voimin kokikin peittää tunteitansa, salaista riemua, hän puhkesi häväistyksiin.
»Kirjoita», ärjäsi hän sihteerilleen, »että tuomitsen tämän tottelemattoman, hävyttömän tyttö-letukan tiluksensa menettämään ja sitä paitsi vankeuteen. Hän on suljettava kurituslaitokseen seuraksi niille, jotka elämällään ovat osoittaneet olevansa hänen vertaisiansa hävyttömyydessä!»
Tästä nousi yleinen nurina.
»Herrani ja herttuani», lausui Crévecoeur'in kreivi puhjeten sanoiksi kaikkien puolesta; »tätä teidän pitäisi tarkemmin miettiä. Me, teidän uskolliset vasallinne, emme voi sallia, että tämmöinen häväistys kohtaa Burgundin aatelistoa ja ritaristoa. Jos Isabella kreivitär on tehnyt pahoin, niin saakoon hän rangaistuksensa — mutta tavalla, joka on sopiva hänen arvolleen ja myös meidän arvollemme, jotka veren ja sukulaisuuden siteillä olemme yhdistetyt hänen sukuunsa.»
Herttua oli hetkisen aikaa ääneti ja katsoa tuijotti neuvonantajaansa niinkuin härkä, joka, kun paimen häntä ajaa pois tieltä, mihin sen mieli tekee, arvelee, ajattelee, ruvenneeko tottelemaan, vai karanneeko ajajan päälle ja viskannee hänet ilmaan.
Varovaisuus voitti tässä kuitenkin vimman. Kaarle huomasi, että sama mielipide oli yleinen hänen neuvoskunnassaan; hän pelkäsi Ludvigin käyttävän edukseen tätä erimielisyyttä Burgundin vasallien parissa; ja luultavasti myöskin — sillä hän oli pikemmin raaka ja väkivaltainen kuin häijy luonteeltansa — häntä itseäänkin jo hävetti hänen epäkunniallinen päätöksensä.
»Oletpa oikeassa, Crévecoeur», virkkoi hän viimein, »ja minun suustani oli päässyt ajattelematon sana. Tämän tytön kohtalo on päätettävä ritarillisuuden sääntöjä noudattamalla. Hänen pakonsa Lüttich'iin on aiheuttanut piispan murhan. Se, joka paraiten kostaa sen ilkityön, tuoden meille Ardennien vuoriston Metsäkarjun pään, saa vaatia meiltä Isabella de Croyen kättä. Ja jos tyttö silloinkin on vastahakoinen, me ainakin voimme antaa voittajalle Croyen läänitysmaat palkinnoksi, jättäen hänen oman jalomielisyytensä päätettäväksi, kuinka suuren summan pääsörahaksi luostariin hän tahtoo tytölle antaa.»
»Herra herttua!» vastusti kreivitär, »muistakaa, että minä olen Reinhold kreivin — teidän isänne vanhan, urhoollisen ja uskollisen palvelijan tytär! Voitteko te määrätä minut palkinnoksi taitavimmalle miekanheiluttajalle?»
»Olihan yksi teidän esivanhemmistanne», virkkoi herttua, »voittona eräissä turnajaisissa — teidän kädestänne toki tulee taisteltavaksi todellisessa kahakassa. Sen vain vielä lisään Reinhold kreivin tähden, että voittajan tulee olla aatelissukua, ilman moitetta sukunsa ja oman käytöksensä puolesta. Mutta jos hän niin on, vaikka hän olisi köyhin kaikista, jotka ikänä ovat pujottaneet miekkavyönkielen soljen läpi, on hänellä sittenkin oikeus pyytää teidän kättänne. Sen vannon pyhän Yrjänän, herttuaallisen kruununi ja tämän ritarimerkkini kautta! — Haa, jalot herrat», lisäsi hän, kääntyen läsnäolevien ritarien puoleen, »tämä päätös toki luullakseni on ritarisääntöjen mukainen?»
Isabellan vastustus haihtui kuulumattomaksi yleiseen, riemulliseen hyväksymishuutoon, ja yli kaikkien muiden kuului vanhan lordi Crawford'in ääni, joka valitti, että niskaa rasittava ikävuosien paino esti häntä näin kauniin voiton tähden miekkaansa sivaltamasta. Herttua ihastui tästä yleisestä suostumuksesta, ja hänen mielensä asettui jälleen hiljaisemmaksi, niinkuin paisunut virta, joka on laskeutunut luonnollisten äyräittensä tasalle.
»Tuleeko meidän, joille onni jo on suonut aviokumppanimme», kysyi Crévecoeur, »vain katselijoina ottaa osaa tähän hauskaan leikkiin? Se paikka ei sovi minun kunniani kanssa yhteen, sillä minulla on itsellänikin vannottu vala täytettävänä tuon torahampaisen, pörhöharjaisen pedon, De la Marck'in suhteen.»
»Hakkaa päälle vain miehen lailla, Crévecoeur», sanoi herttua. »Jos saat voiton, niin sopiihan sinun, koska et saa tyttöä omaksesi, antaa hänet kenelle vain tahdot — Tapani kreiville, veljenpojallesi esimerkiksi.»
»Suurkiitos, armollinen herra!» kiitti Crévecoeur. »Koetanpa kun koetankin parastani siinä tappelussa; ja jos minulle sattuisi se onni, että pääsisin muiden edelle, niin saa Tapani koettaa, eikö hän kauniilla puheillaan saattaisi voittaa abbedissaa.»
»Toivonpa», virkkoi Dunois, »ettei Ranskankaan ritaristo ole erotettu tästä loistavasta kiistasta?»
»Jumala varjelkoon, kunnon Dunois!» vastasi herttua, »jollei muusta syystä, niin ainakin siitä, että saisimme nähdä teidän koettavan kaikkia voimianne. Mutta», lisäsi hän, »jollei olekaan mitään, mikä estäisi Isabella neitoa tulemasta jonkun ranskalaisen puolisoksi, niin lieneepä kuitenkin välttämätön asia, että Croyen kreivi tulee Burgundin alamaiseksi.»
»Kyllin, kyllin puhuttu» sanoi Dunois; »sitten ei minun vaakunani poikkiviiva koskaan saa Croyen krevikruunua yläpuolellensa — minä aion elää ja kuolla ranskalaisena. Mutta kuitenkin, vaikken voikaan noita tiluksia saada, aion itse neidon voittamiseksi käydä miekanmittelyyn.»
Le Balafré ei uskaltanut ääneensä puhua näin korkeitten herrojen kuullen; mutta hän mutisi kuitenkin itsekseen: »Kas nyt, Santeri Souplejav, pidä nyt puoliasi! — Sinähän aina ennustit, että meidän sukumme pääsisi onnen kukkuloille avioliiton kautta, ja nythän, jos koskaan, olisi tilaisuus saada sinun sanasi toteumaan.»
»Eipä minua kukaan muista», ilveili Le Glorieux, »vaikka olen varma, että vien kun vienkin voiton teidän kaikkien nenän editse!»
»Niin oikein, viisas ystäväni», sanoi Ludvig; »sillä missä naisella on sananvalta, siellä aina suurin narri on ylimmässä suosiossa.»
Sillä aikaa kun hallitsijat ja korkeat herrat tällä tavoin laskivat leikkiä Isabellan kohtalosta, koettivat abbedissa sekä Crévecoeur'in kreivinna turhaan lohdutella häntä, joka heidän kanssansa jo oli poistunut neuvottelusalista. Edellinen lohduttaja vakuutti, että pyhä Neitsyt vihastuksella oli häätävä jokaista, joka yrittäisi tempaista pois harrasta nunnaksi pyrkijää pyhän Ursulan arkun palveluksesta. Crévecoeur'in kreivinna puolestaan kuiskaili maallisempia lohdutuksia vakuuttaen, ettei yksikään oikea ritari, joka sattuisi saamaan voiton tuossa aiotussa kiistassa, vastoin Isabellan oma tahtoa vaatisi itselleen herttuan lupaamaa palkintoa; ja saattoihan kenties onni sattua semmoisellekin kiistaveljelle, johon Isabella voisi mieltyä, niin ettei herttuan totteleminen kävisikään vaikeaksi. Rakkaus, samoinkuin epätoivo, tarttuu oljenkorteenkin; vaikka tämän hänelle osoitetun mahdollisuuden herättävä toivo oli sangen heikko ja epätietoinen, alkoivat kuitenkin Isabella neidon kyyneleet hänen sitä ajatellessaan valua vähemmän katkerina.