"Määrätyllä ajalla menee hän taas etelään, mutta ei käy niin kuin edellisessä tai jälkimäisessä maahan hyökkäämisessä kävi" (engl. k.). Napoleonin hyökkäyksellä Egyptiin ei ollut samat seuraukset kuin sillä, joka tehtiin Kleopatran päivinä tai hänen jälkeläisensä, kuningatar Zenobian päivinä. Vaikka Napoleonilla olikin menestystä sotapäällikkönä Egyptissä, ei hän voittanut sellaisia voittoja kuin hänen edeltäjänsä voittivat; syy tähän kerrotaan seuraavassa värssyssä: "SilläKittimin [Douayn mukaan roomalaisten] laivoja tulee häntä vastaan. Englannin laivasto hätyytti häntä ja esti hänen vallotustaan. Koska Englanti samoinkuin Ranskakin, olivat olleet osia vanhasta Rooman valtakunnasta, ja koska Ranska oli sodassa tämän valtakunnan toisien osien kanssa ja koetti vallottaa niitä, näemme olevan oikeuden mukaista, että näitä laivoja kutsutaan roomalaisiksi. Ja hän [Napoleon] peljästyy ja palajaa ja kiukustuupyhää liittoa vastaan; ja toimii (ruots. k. onnistuu)."
Palaamisensa jälkeen Egyptistä jätti Napoleon entisen väkivaltaisen vastustus-politiikkansa paavikuntaa vastaan ja allekirjoittikonkordaatineli sopimuksen paavin kanssa, jonka kautta roomalais-katolinen uskonto jälleen otettiin käytäntöön Ranskassa. Tämä oli totuudenvastainenteko; mutta hän näytti huomanneen, että hän tämän politiikan kautta parhaiten voisi onnistua kukistamaan tasavallan ja asettamaan itsensä valtaan keisarina. Ja hän "toimi" [onnistui]. Mutta tätä politiikkaa ei kestänyt kauan sen jälkeen, kun hän kerran oli saavuttanut keisarillisen vallan; hän alkoi pian taas työskennellä sitä järjestelmää vastaan, jota nimitetään "Synnin ihmiseksi", kuten profetta kuvaa seuraavin sanoin: "Ja hän [Napoleon] palajaa [muuttaa mieltään] ja suostuu niihin, jotka hylkäävät pyhän liiton"; s.o. hän alkoi tehdä ja panna toimeen suunnitelmia Rooman luopunutta kirkkoa vastaan. Tässä hän onnistui myöskin.
Tällä tavoin seuraa Danielin yhdestoista luku selvästi maailman historiaa esittämällä etevimpiä henkilöitä aina Persian valtakunnasta paavikunnan kukistumiseen asti. Vaikka se käsittää tuon pitkän kahdentuhannen neljänsadan vuoden ajanjakson, täyttää se kumminkin tarkotuksensa osottamalla selvästi juuri sen vuoden, jolloin lopun aika alkoi — 1799. Tämä vuosi oli paavikunnan sortovallan 1260 vuoden loppuraja, ja silloin alkoi Lopun aika. Ei tule jättää huomioonottamatta, että tämä myöskin oli viimeinen vuosi paavikunnan tuhatvuotiskaudesta eli tuhatvuotisesta hallituksesta, mikä alkoi, kuten edellisessä osassa on näytetty, vuonna 800. Mutta 1799 oli ainoastaan sen ajanjakson alku, joka on tunnettu "lopun ajan" nimellä, jonka aikana jokainen jälkikin tästä järjestelmästä on häviävä.
Huomaa, kuinka 34 ja 35 värssyjen muutamilla sanoilla kuvataan uskonpuhdistuksen taantuminen ja syy siihen. Rakkaus maailmaan sekä vallan, vaikutuksen ja mukavuuden halu olivat ansoja, jotka ensin viettelivät seurakuntaa ja synnyttivät paavikunnan; ja samat halut ja pyrkimykset keskeyttivät uskonpuhdistuksenkin. Luther tovereineen tuomitsi alussa rohkeasti, toisten paavillisten eksytysten mukaan myöskin kirkon ja valtion yhteyden; mutta kun, muutamien vuosien uljaan puolustuksen jälkeen ankaraa vastustusta vastaan, uskonpuhdistus alkoi saada hiukan vaikutusvaltaa kannattajiensa luvun perustuksella ja kun kuninkaat ja ruhtinaat alkoivat mielistellä uskonpuhdistajia, ja tiet kunnallisiin ja valtiollisiin ylennyksiin avautuivat heille, hävisi heidän näkyvistänsä valtion ja kirkon yhtymisestä johtuva paha, jonka he aikaisemmin näkivät paavikirkossa, ja jota vastaan he olivat taistelleet. Reformeeratut seurakunnat Saksassa, Sveitsissä j.n.e. astuivat aivan Rooman jäljissä ja olivat valmiit yhtymään ja suosimaan mitä valtiollista puoluetta tai ketä ruhtinasta tai hallitusta tahansa, joka oli halukas tuntemaan ja tunnustamaan heidät. Sillä tavalla kaatuivat muutamat ymmärtäväisistä ja oltuaan uskonpuhdistuksen johtajia, tuli heistä nyt johtajia kiusaukseen. Siten tuli uskonpuhdistusliike, jolla oli hyvä alku, melkoisessa määrin ehkäistyksi.
Mutta tämä kaikki ei saattanut tehdä tyhjäksi Jumalan suunnitelmaa. Hänen viisautensa johti kaikki parhain päin. Se sai olla samoin kuin paavilainenkin eksytys oli ollut, vieläkin koettelemassa totisia pyhiä, tutkistelemassa, olivatko nämä todellisuudessa ihmisten tai Jumalan seuraajia. Se on palvellut tätä tarkotusta koko matkan siitä ajasta tähän asti — "koetellakseen heitä, puhdistaakseen ja tehdäkseen heidät valkeiksi."
Jos olemme oikeassa, asettaissamme lopun ajan v. 1799, voimme odottaa, että eksytykseen lankeaminen, mikäli se koskee kirkon ja valtion yhtymistä, melkoisemmassa määrässä alkaisi lakata, vaikka saattanee mennä vuosikausia täydelliseen ennalleenasettamiseen tästä perkeleen ansasta. Katsoen taaksepäin, huomaamme, että tosiseikat ovat täydellisessä sopusoinnussa tämän kanssa. Tästä vuosiluvusta alkaen on tapahtunut eroamisia valtion ja kirkkojen välillä, mutta uusia yhtymisiä ei ole tapahtunut. Itse asiassa osottaa tämä vuosiluku uutta uskonpuhdistusta kestävämmällä perustuksella. Paavikunnan vaikutusvalta Euroopan valtioissa oli ennen ollut niin suuri, että kansa pelkäsi sen kirouksia kuin hävittävää ruttoa, ja sen siunauksia haluttiin kansallisen menestymisen hyväksi. Kun protestantit erosivat paavikunnasta, olivat he maailman silmissä ainoastaan vähän turmeltunut paavikunnan sijainen, ja heidän suosiotaan, neuvojaan tahi vahvistustaan etsittiin usein aivan samanlaisella tavalla. Mutta kun Napoleon ei välittänyt paavikunnan siunauksista enemmän kuin sen kirouksistakaan ja hänellä kumminkin oli ihmeteltävä menestys, heikonsi se melkoisessa määrässä ei ainoastaan paavillista vaikutusvaltaa maallisiin hallituksiin nähden, vaan heikonsi se myöskin erilaisten protestanttisten järjestelmien vaikutusvaltaa yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa asioissa, vaikutusvaltaa, joka oli suuresti vahvistunut kahden ja puolen vuosisadan aikana.
Uudella reformationilla, joka alkoi Napoleonin päivinä, oli yhtä syvälle käypä vaikutus kuin Lutherin ja hänen virkaveljiensä aikaansaamalla reformationilla, vaikkei se ollutkaan mikään uskonnollinen liike, tai millään tavalla hengellisen harrastuksen elähyttämä; eivätkä toimivat henkilöt olleet tietoisia siitä, että he toimittivat tehtävää, joka oli viitotettu heille ennustuksessa vuosisatoja aikaisemmin. Napoleon ja hänen apulaisensa olivat jumalattomia miehiä, oman kunnianhalunsa elähyttäminä; mutta Jumala johti, heidän tietämättään, heidän kulkunsa, ja antoi heidän työskennellä hänen suunnitelmiensa hyväksi, minkä he tekivätkin. Jos se reformationi, jonka Jumala aikaisemmin oli pannut liikkeelle seurakunnassa itsessään, olisi jatkunut, jos uskonpuhdistajat ja heidän jälkeläisensä olisivat olleet uskollisia totuudelle, olisivat kenties hänen suuret suunnitelmansa tulleet suoritetuiksi heidän kauttaan, hänen kunnioitettuina aseinaan. Mutta kun he eivät voineet kestää maailman mairitteluja, näytti Jumala, että hänellä oli toisia tapoja ja keinoja toimeenpannakseen päätöksensä.
Napoleonin työ, yhdessä Ranskan vallankumouksen kanssa, mursi uskonnollisen taikauskon lumouksen, lannisti itsensä korottaneiden hengellisten herrain ylpeyden, herätti maailman suurempaan tietoisuuteen ihmisten voimista ja oikeuksista, mursi paavinvallan, jolle uskonnollinen reformatiooni oli antanut kuolemaniskun, jonka kumminkin sen myöhempi kulku sittemmin paransi. Ilm. 13: 3. Se ajanjakso, joka päättyy vuonna 1799, ja joka osotettiin Napoleonin sotaretken kautta Egyptiin, vahvisti ja määräsi paavillisen vallanrajan kansain yli. Silloin päättyi määrätty aika (vallan 1260 vuotta) jonka jälkeen tätä valtaa vastaan alkoi ennustettu tuomio, jonka lopultakin tuli "lopettaa ja peräti hävittää se." Dan. 7: 26.
Tämä vuosiluku osottaa myöskin selvästi alun ajatusvapauden ja henkilökohtaisten oikeuksien ja etujen huomaamisen ajanjaksolle, ja on se jo tehnyt itsensä huomatuksi nopean edistymisensä kautta sen työn täydellistä toimittamista varten, joka edeltäpäin on määrätty tätä lopun aikaa varten. Valaistukseksi yksi ainoa esimerkki, nim. eri raamattuseurojen synty ja toiminta — "turmiota tuottavat Raamattuseurat", kuten Rooma niitä nimittää, vaikk'ei se saatakaan niitä nyt enää estää. Ja pyhä kirja, jonka se kerran kahlehti, piti kuolleiden kielien avulla kätkössä ja kielsi lumotut alamaisensa lukemasta, on nyt levinnyt miljoonittain jokaisen kansan keskuuteen ja jokaisella kielellä. Englannin ja ulkomaan Raamattuseura perustettiin vuonna 1803, New-Yorkin Raamattuseura vuonna 1804; Berlinin ja Preussin Raamattuseura 1805; Filadelfian Raamattuseura vuonna 1808 ja Amerikan Raamattuseura vuonna 1817. Sen työn laajakantoisuus, minkä nämä seurat ovat tehneet vuosisadan kuluessa, on ihmeteltävä. Raamatuita painetaan vuosittain miljoonittain ja myydään halpoihin hintoihin, sekä lahjotetaan tuhansittain köyhille. On vaikeaa laskea tämän työn laajalle ulottuvaa vaikutusta. Vaikkakin epäilemättä paljon menee hukkaan, on tuloksena ylipäänsä valtiollisen ja kirkollisen orjuuden ja taikauskon kahleiden murtaminen. Raamatun äänetön opetus —- että paavien, pappien ja maallikkojen, samoin kuin kuninkaitten, sotapäällikköjen ja kerjäläisten on kaikkien tehtävä tili samalle Herralle — on parhain keino yhteiskunnan tasottamiselle ja tasa-arvoisuudelle.
Vaikka uskonnollinen reformationiliike kaikkialla Euroopassa ankarasti tärisytti paavikunnan vaikutusta, olivat reformeeratut kirkot kumminkin niin uskollisesti matkineet sen politiikkaa valtioviisauteen ja valtiotaitoon nähden, sen yhtymistä maallisiin valtakuntiin, ja sen vaatimusta pitää kansaa papillisen hallituksen alaisena (nim. että "papisto" muodostaa erityisen, Jumalan määräämän hallitusvallan maailmassa), että tämän reformatioonin vaikutus melkoisessa määrässä tuli miedonnetuksi ja että kansa ja siviilivirkamiehet suurimmaksi osaksi jäivät yhä edelleen taikauskoiseen pelkoon ja alamaisuuteen kaiken kirkollisen hallituksen suhteen. Uskonpuhdistus jätti eri lahkoihin paljon sitä taikauskoista ja epäterveellistä kunnioitusta, joka ennen oli kohdistunut yksin paavikuntaan. Mutta se valtiollinen reformi [uudistus], jonka yhdeksästoista vuosisata näki, ja joka on erityisesti vuodelta 1799, "lopun aika", on, vaikkakin aivan erilainen kuin entinen, sittenkinreformatiooni. Amerikkalaisten siirtomaiden riippumattomuusselitys, — menestyksellisen tasavallan onnellinen pystyttäminen, kansallinen hallitus kansan hyväksi, ilman kuninkaiden tai pappien sekaantumista — oli asettanut uuden opetuksen heräävän kansan silmäin eteen, joka oli uinaillut monet vuosisadat tietämättömänä Jumalan lahjottamista oikeuksista, ajatellen, että Jumala oli määrännyt kirkon korkeimmaksi hallitusvallaksi maan päällä, ja että he olivat pakotetut tottelemaan niitä kuninkaita ja keisareita jotka kirkko oli vahvistanut välittämättä siitä kuinka epäoikeutettuja heidän vaatimuksensa sitte olivatkaan, sentähden että kirkko oli selittänyt heidätJumalan määräämiksikirkon kautta.
Pitkällisen sorron alaiselle ja pappien hallitsemalle kansalle tuli Ameriikka ihmettelyn lähteeksi. Se oli todellakin "maailmaa valaiseva vapaus". Lopulta, pappisvallan, kuninkaallisen tuhlaavaisuuden, y.m. sortamana minkä lisäksi tuli katovuosi toisensa jälkeen, köyhdyttäen ja vieden sen melkein nälänhätään, nousi Ranskan kansa epätoivossa ja pani toimeen mitä kauhistuttavimman vallankumouksen, jota kesti neljätoista vuotta, 1789—1804.
Niin kauheita kuin sen laittomuuden ja väkivallan näytelmät olivatkin, olivat ne ainoastaan oikeuden mukainen hedelmä, luonnollinen vastavaikutus kauvan sorrettuna olleen kansan heräämisestä näkemään häpeänsä ja alennuksensa. Täten saivat porvari- ja uskonnolliset mahdit niittää myrskyn siitä, että Jumalan ja totuudennimessäolivat, korottaakseen itseään, sokeuttaneet ja sitoneet ihmisiä, joiden puolesta Kristus on kuollut.
Luonnollisesti tulisi tällainen vastavaikutus tällaisista syistä johtamaan uskottomuuteen. Ranskan valtasi äkkiä kokonaan uskottomuus Voltairen ja hänen kaltaistensa vaikutuksesta. Heidän kirjansa tulvivat yli koko maan, syytäen ylenkatsetta ja ivaa uskontoa vastaan, tahi oikeammin sanoen Rooman luopunutta kirkkoa kohtaan, joka oli ainoa kristillisyys, minkä Ranskan kansa tunsi. He osottivat sen vilpillisyydet, sen mahdottomuudet, sen ulkokultaisuudet, sen epäsiveellisyyden, sen julmuudet ja kaiken sen pahuuden, kunnes Ranskan kansa alkoi yhtä palavalla innolla hävittää katolilaisuutta ja kaikkea uskontoa kuin se ennen oli kannattanut sitä. Ja surkuteltava, lumottu Ranska, joka tuhannen vuoden aikana oli kokonaan ollut paavikunnan vaikutuksen alaisena, huusi, ajatellen todellisen Kristuksen, eikä Antikristuksen olleen sen halpamaisena herrana. Voltairen sanoilla: "Alas tuo katala." Ja sen ponnistukset inhottavan Antikristuksen kukistamiseksi johtivat ranskalaisen vallankumouksen kaikkiin kauhuihin — ihmeellinen esimerkki kostavasta oikeudesta, kun sitä katsotaan vertaamalla julmia verilöylyjä Pärttylinyönä ja toisissa tilaisuuksissa, joita paavikunta oli pannut toimeen ja joista se oli riemuinnut. Uskottomuuden elähdyttämä Ranska nousi äkkiä koko voimassaan, hävitti Bastiljin, julisti selityksensä ihmisen oikeuksista, mestasi kuninkaan ja kuningattaren, sekä julisti sodan kaikkia kuninkaita vastaan ja myötätuntoansa kaikkia vallankumouksellisia kohtaan kaikkialla. Maailman hallitsijat pelkäsivät nyt henkeään pidätellen että vallankumoustartunta mahdollisesti saattaisi puhjeta heidänkin alamaistensa keskuudessa, ja, peläten koko maailmaa koskevaa anarkiaa tekivät he keskenään liiton suojaksi alamaisiaan vastaan, jotka todella tuskin olivat hillittävissä. Ranskalaiset luopuivat kristinuskosta, ja peräyttivät valtiolle kaikki roomalaiskatolisen kirkon äärettömän suuret omaisuudet ja tulot ja samoin kuninkaan ja aatelisten tilat. Veri vuosi jälleen Pariisin kaduilla, mutta nyt vuosi pappien ja aatelisten ja heidän kannattajainsa veri protestanttien veren sijasta. Mestattujen luku lasketaan 1,022,000. Nämä tapettiin sadoilla tilaisuutta varten keksityillä tavoilla. Pappeja takaa ajettaessa ja teurastettaessa pilkattiin heitä muistuttamalla paavilaisten samanlaisesta käytöksestä protestantteja kohtaan ja heidän omasta opistaan — "tarkotus pyhittää keinot". Vallankumoukselliset vakuuttivat aijotuntarkotuksenolevan inhimillisen vapauden sekä valtiollisen että uskonnollisen; ja että niiden kuolema, jotka vastustivat tätä, oli tarpeellinen ainoana varmana keinona.
Sellaisenaan oli Ranskan vallankumous hyvin paha, ja aiheutti miljoonille ihmisille paljon hätää: mutta samalla kertaa autti se, kuten monet muut tapaukset, osittaiseen korjaantumiseen suurista epäkohdista; ja kuten monen muun asian, käänsi Jumala tämänkin hyväksi, tiedon lisäämiseksi ja hänen suunnitelmiensa edistämiseksi, kuten ennustuksessa huomautetaan. Me liitämme tähän huomautuksen, että Ranskan vallankumous osotetaan erityisellä tavalla Ilmestyskirjassa, mikä osottaa selvästi, että tämä hirmuvalta esikuvasi sitä lopullista hätää mikä kohtaa kaikkia "kristikansoja". Se laittomuuden ja uskottomuuden ruttotartunta, joka levisi Ranskasta ympäri koko maailman eli ja kasvoi vääristä, raamatunvastaisista "kristikunnan" opeista ja tavoista eikä tätä edustanut ainoastaan paavikunta, vaan puhdasoppisuuskin yleensä. Nimikristillisyys ei ole parantanut tätä tautia ja on kykenemätön torjumaan sen seuraavaakaan purkausta, joka, kuten Raamattu ennustaa tulee olemaan suurin hätä, mikä maan päällä koskaan on ollut.
Ranskalaisten vapaa-ajattelijain vaikutus levisi ympäri Eurooppaa Napoleonin sotajoukkojen kautta, ja heikonsi suuresti sekä kuninkaiden, että pappien vaikutusvaltaa. Mutta se kovakourainen kohtelu, jota paavikunta sai kokea Napoleonilta, joka esiintyi uskottoman Ranskan päänä ja edustajana, täydensi työn ja autti enemmän kuin mikään muu katkomaan niitä taikauskoisen kunnioituksen kahleita, joilla "pappisluokka" oli pitänyt "yleistä kansaa" alamaisuudessa. Mutta kun pelkäämätön Napoleon ei ainoastaan uhmaillut Pius VI kirkonkirouksia (pannajulistuksia), vaan määräsi hänelle sakkoja hänen rikkomuksistaan hänen (Napoleonin) määräyksiä vastaan ja pakotti hänet loppujen lopuksi luovuttamaan takaisin Ranskalle paavilliset alueet, jotka Kaarlo Suuri tuhatta vuotta aikaisemmin oli lahjottanut (Napoleon väitti olevansa Kaarlo Suuren seuraaja), avasi tämä kansan sekä Euroopan hallitsijain silmät näkemään vilpillisyyden paavikunnan vaatimuksessa saada hallita. Suuri muutos yleisessä mielipiteessä sinä aikana paavilliseen valtaan nähden, nähdään siinä, että Napoleon, kun hän otti nimekseen ja antoi julistaa itsensä Rooman keisariksi Kaarlo Suuren seuraajana [suurilla eurooppalaisilla sodillaan koetti Napoleon ainoastaan jälleen yhdistää roomalaisen valtakunnan samanlaiseksi kuin se oli Kaarle Suuren aikoina], ei mennyt Roomaan antaakseen paavin kruunata itseään, kuten Kaarlo Suuri ja monet muut olivat tehneet, vaan käski paavin tulla Ranskaan olemaan läsnä hänen kruunauksessaan. Eikä edes silloinkaan tuo voitollinen ruhtinas, joka enemmän kuin kerran oli ryöstänyt, köyhdyttänyt ja nöyryyttänyt paavikuntaa, suostunut paavin kruunattavaksi ja siten ottamaan vastaan keisarin arvoa tunnustamalla minkäänlaista paavillista valtaa, vaan antoi paavin (Pius VII) ainoastaan olla läsnä antamassa vahvistuksensa ja tunnustuksensa toimitukselle, ja siunaamassa kruunun, jonka Napoleon otti alttarilta ja pani itse päähänsä. Historiankirjottaja sanoo: "Hän asetti sen jälkeen otsakoristeen keisarinnansa päähän, ikäänkuin näyttääkseen, ettähänen valtansaoli hänen omien tekojensa lapsi" — tulos hänen omista menestyksistään siviili- ja sotilasalalla. Eikä paavia tämän jälkeen koskaan ole pyydettykään antamaan kellenkään Rooman valtakunnan kruunua. Muudan roomalaiskatolinen kirjailija [Chair of. St. Peter, siv. 433] sanoo tästä kruunauksesta:
"Tehden eritavalla kuin Kaarlo Suuri ja toiset hallitsijat, jotka olivat saapuneet Roomaan sellaisissa tilaisuuksissa,vaatihän (Napoleon)julkeudessaan, että pyhä isä tulisi Pariisiin kruunaamaan hänet. Paavi tunsiääretöntä vastahakoisuuttapoiketa siten vanhasta tavasta. Niin, pitipä hän sitäkorkean virkansa halventamisena."
Mitä tulee niihin nöyryytyksiin, joita Napoleon kokosi paavikunnalle, sanoo historia [Campaigns of Napoleon, siv. 89, 90]:
"Tehtiin [23 p. kesäk. 1796] paavin [Pius VI] kanssa aselepo, jonka ehdot olivat kylliksi nöyryyttävät kirkon päälle, joka kerran oli Euroopan mahtavin yksinvaltias. — Paavi, joka kerran polki kuninkaat jalkoihinsa, asetti virkaan ja pani pois viralta yksinvaltiaita, hallitsi valtioita ja valtakuntia, ja pystytti, ikäänkuin olisi Kaikkivaltiaan suuri ylimäinen pappi ja sijainen maan päällä, hallituksen, ollen muka korkein herra ja hallitsi siten toisia yksinvaltiaita, oli pakotettu juomaan pohjasakkaa myöten nöyryytyksen maljan. Jos juoma olikin katkera, oli se kumminkin ainoastaan samanlainen kuin se, jota hänen edeltäjänsä niin runsain määrin olivat lahjottaneet muille. Hän pakotettiin avaamaan satamansa ranskalaisille laivoille ja sulkemaan ne kaikkien muiden kansakuntien lipuilta, jotka olivat sodassa Ranskan tasavallan kanssa; hänen tuli antaa Ranskan sotajoukon edelleenkin omistaa Bolognan ja Ferraran lahjoitusmaat, ja luopua Anconan linnoituksesta sekä antaa ranskalaisille 100 maalausta, veistokuvia, vaaseja eli kuvapatsaita, joita Pariisista Roomaan lähetetyt lähettiläät valitsisivat; niinikään oli annettava 500 (vanhaa ja arvokasta) käsikirjotusta, valittavaksi samalla tavalla; ja sovittaakseen kaiken oli hänen pyhyytensä maksettava tasavallalle 21,000,000 ranskalaista livreä [noin 21,000,000 Smk.], mistä määrästä suurimman osan tulisi olla helkkyvää rahaa tai kulta- ja hopea-tankoja."
Siinä tapauksessa, ettei näitä sakkoja maksettu täsmällisesti lisättiin rahasakot 50,000,000 livreen [noin 50,000,000 Smk.] ja eräät paavin alueet oli luovutettava Ranskalle; ja lopulta paavi vietiin vankina Ranskaan, missä hän kuoli.
Pius VII:nneltäkin, joka oli jälleen asetettu paavinarvoon ja joka vuonna 1804oli läsnäNapoleonin kruunauksessa, riistettiin sittemmin Napoleonin käskykirjeen kautta (1808—1809) joka maallisen vallan hitunenkin, ja Rooman kuvapatsaat ja taideteokset otettiin Ranskan suojelukseen. Napoleonin käyttämä kieli kuului: "se maa-alueiden lahjotus, jonka suuri edeltäjämme Kaarle Suuri teki pyhälle istuimelle… Urbino, Ancona, Macerata, yhdistetään ainaiseksi Italian valtakuntaan."
Tämän käskyn merkityksen lausuu eräs roomalaiskatolilainen kirjailija seuraavalla tavalla [Chair of. St. Peter, siv. 439, 440]:
"Tähän lisättiin, että paavin tuli edelleenkin olla Rooman piispana ja toimittaa hengelliset tehtävänsä niinkuin hänen edeltäjänsä olivat tehneet aikaisempina aikoina Kaarle Suuren hallitukseen asti. Seuraavana vuonna, rohkaistuneena aseittensa menestyksestä, päätti keisari, että paavilta oli riistettävä hänen tätä nykyä ainoastaan nimellinen yksinvaltansa — maallisen vallan varjokin, joka hänellä vielä oli jälelläpääkaupungissaanja lähinnä olevissa maakunnissa. [Nämä oli paavikunta omistanut vuosikausia ennen Kaarlo Suuren lahjaa — vuodesta 539 j.K.]. Hän antoi siis uuden käskykirjeen Itävallan Caesarin linnasta, että nim. Rooma olisi keisarillinen vapaakaupunki; että neuvoskunta, jonka keisari silloin nimitti, tulisi johtamaan sen kunnallista hallitusta; että sen kuvapatsaat ja taideaarteet otettaisiin Ranskan suojelukseen, ja että, koska paavi oli lakannut hallitsemasta, hänen pyhyydellensä määrättäisiin palkka."
Tämän jälkeen julisti Pius VII Napoleonin pannaan, minkä johdosta hän vietiin vankina Ranskaan, jossa lopulta allekirjoitti kirkkosuostumuksen Fontainebleaussa, päivätty 25 p. tammikuuta 1813, minkä kautta jätti Napoleonille vallan nimittää piispoja ja arkkipiispoja ja kumosi itse asiassa omankin valtansa saada panna vastalause sellaisia nimityksiä vastaan. Siten hän oikeastaan antoi Napoleonille paavin valtuudet, mitä Napoleon juuri kauvan oli halunnutkin.
Roomalais-katolilaisetkin ovat panneet merkille niiden tapahtumain tärkeyden, jolla 19:s vuosisata alkoi. He eivät ainoastaan myönnä niitä vahinkoja ja solvauksia, joita ovat kärsineet, kuten ylempänä on mainittu, vaan he väittävät vielä, että paavikunnan tuhatvuotishallitus (ne tuhatta vuotta, jotka olivat kuluneet siitä ajasta kuin Kaarlo suuri lahjoitti edellä mainitut valtiot paavikunnalle — v. 800 j.K.) päättyi silloin, kun Napoleon otti pois nämä lahjamaat; mistä ajasta alkain sen valta ei ole ollut muuta kuin varjo. Paavikunta väittää Kristuksen valtakuntana muka täyttäneensä ennustetun kansain hallitsemisen, mistä mainitaan Ilm. 20: 1—4 ja että nykyinen vaikea ajanjakso heidän järjestelmälleen, on se "vähä aika", jolloin Saatana on irti laskettu, mistä mainitaan 7:ssä ja 9:ssä värssyssä. Ainoastaan ne, jotka paavikunnassa näkevät Saatanan mukailun totisesta Kristuksesta ja jotka ovat saaneet silmänsä auki näkemään oikean seurakunnan ja oikean hallituksen, saattavat täydelleen käsittää, mitä tämä on.
Olemme luullaksemme jo esittäneet tarpeeksi saadaksemme lukijan vakuutetuksi, että Ranskan vallankumous ja Napoleonin hallituskausi muodostavat paljon merkitsevän ajanjakson paavikunnan historiassa; ja sitä paavin vaikutusvaltaa, joka silloin murtui, ei ole milloinkaan saatu takaisin. Vaikkakin joskus muutamia suosion etuja sallittiin, olivat ne lyhytaikaisia, ja niitä seurasi uudistetut kunnianloukkaukset, kunnes v. 1870 paavien koko maallinen valta jälleen lakkasi, eikä se, kuten luulemme, enää milloinkaan tule virkoamaan. On muistettava myös, että juuri Napoleonin sotilaat mursivat auki inkvisitioni-vankilat ja tekivät lopun julkisista rääkkäyksistä ja mestauksista uskonnollisen vakaumuksen tähden.
Pappisvallan ja taikauskon osittainen murtuminen on, samalla kuin siitä on seurannut julkisempi uskottomuus ja taikauskoisen ihmiskunnioituksen hälveneminen, johtanut Jumalan vihkiytynyttä kansaa järjellisempään ajattelemiseen — heitä, joista monet ennen tuskin uskalsivat ajatella tai tutkia Raamattua omin päin. Siten, edistämällä Raamatun lukemista, oli tämä vallankumous suotuisa totuuden ja oikean kristillisyyden kehittymiselle. Se vei todellakin sitä hyvää työtä eteenpäin, joka olialotettuuskonpuhdistuksessa Lutherin aikana, mutta joka keskeytyi joukkojen tietämättömyyden ja orjamaisuuden tähden, sekä "pappiskunnan" vallan-, arvon-, mahtavuuden- ja mukavuuden-rakkauden tähden. Olemme siten osottaneet, että vuonna 1799 alkoi ajanjakso, jota nimitetään "lopun ajaksi", että tämän ajan kuluessa paavikunta tulee hävitettäväksi pala palalta; ja että Napoleon otti pois ei ainoastaan Kaarlo Suuren lahjoittamat maat (tuhatta vuotta sen jälkeen kuin ne olivat annetut), vaan otti myös sittemmin pois paavikunnan maallisen tuomio-oikeuden Rooman kaupungissa, mikä olinimellisestitunnustettu vuodesta 553 j.K. Justinianuksen julistaman käskykirjeen kautta, mutta todellisuudessa jo itägoottilaisen monarkian kukistamisesta asti, vuonna 539 j.K. — täsmälleen 1260 vuotta ennen 1799. Tämä oli sen vallan määrätty raja, joka piti kestämän ajan ja ajat ja puolen aikaa, kuten se kerta kerran jälkeen määrätään ennustuksessa. Ja vaikkakin paavikunta sen jälkeen jälleen on vaatinut maallista eli siviili-valtaa, ei sillä kumminkaan tänä päivänä ole jälkeäkään sellaisesta; se on tullut kokonaan "hävitetyksi". Synnin ihminen, maallista valtaa vailla, istuu valtaistuimella ja kerskuu vielä; mutta, maallisessa suhteessa voimattomana, on sen täydellinen hävittäminen odotettavissa raivoavien kansanjoukkojen kautta (jotka tietämättään ovat Jumalan aseita), niinkuin Ilmestyskirjassa selvästi osotetaan.
Tämä lopun aika eli Jehovanvalmistuksenpäivä, joka alkoi vuonna 1799 ja päättyy vuonna 1914, tulee kumminkin, vaikkakin sen tuntomerkkinä on suuri tiedon lisäys, joka on aivan kuulumaton entisaikoihin nähden, päättymään suurimpaan hädän aikaan kuin maailma koskaan on tuntenut; mutta siitä huolimatta valmistaa se ja johtaa alkamaan kauvan luvatun ja siunatun ajan, jolloin JumalantosivaltakuntatosiKristuksen johdolla on täydellisesti pystyttävä hallituksen, joka laatuunsa nähden on Antikristuksen valtakunnan suora vastakohta. Koska tämä ajanjakso valmistaa ja johtaa Valtakuntaan, johtaa se myös suureen yhteentörmäykseen vanhan ja uuden järjestyksen välillä, minkä kautta uusi tulee alkamaan. Ja vaikka vanhan järjestyksen täytyy hukkua, ja uuden astua sen sijalle, tulee vaihdos aiheuttamaan kiivasta vastarintaa niiden puolelta, joilla on etua nykyisestä järjestyksestä. Vallankumous, maailmanlaajuinen, tulee olemaan lopputulos, ja tulee se johtamaan vanhan järjestyksen lopulliseen ja täydelliseen tyhjäksitekemiseen ja uuden järjestyksen alkamiseen ja pystyttämiseen.
Kaikki löydöt, keksinnöt ja edut, jotka tekevät meidän aikamme kaikkia muita aikoja etevämmäksi, ovat kaikki, niin monta kun niitä on, alkeita, jotka vaikuttavat yhteisesti tänä alkavana Tuhatvuotiskauden valmistuksen päivänä, jolloin oikea ja järjellinen parannus ja todellinen ja nopea edistyminen joka suuntaan tulee olemaan järjestyksenä, kaikille ja kaikkialla.
* * * * *
Kautta taistonKäydä tahdonJoukkoon voittajani.Siksi juoksenMaalin luokse,Katsoin kruunuain.Ken nyt voisi istahtaa,Sanassaan kun kuulla saa:Loppuun astiKenpä kesti,Kohta kruunataan.
Kun sain kutsun,Eespäin astunEteen istuimen.Siksi ennän. —Ell'en riennäJään mä jälkehen.Jos vaan juoksee huonosti,Kruunun silloin menetti.Siksi eespäin!Kaikki jääköön!Taakse katso en.
Jeesus ohjaa,Katseen johtaaMääränpäähän vaan.Myös mun kantaa,Voimaa antaa,Uupumaan kun saan.Maailman riemut tyhjää on.Herran rakkaus verraton.Armo HerranJoka kerranEsteet raivaa pois.
Herra kanna,Voimaa anna.Sit' nyt tarvitsen.Jos se puuttuu,Sielu uupuu.Siks' myös rukoilen:"Anna sanas' loistaa vain,Henkes' täyttää syömmein ain'."Silloin kerranLuona HerranKiitän ainiaan.
VALTAKUNNAN ODOTUKSEN PÄIVÄT. Danielin XII luku.
Yhteenveto valtakunnan työstä. — Odotusajan tunnusmerkkinä tulee olemaan suuri tiedon lisäys ja kulkuneuvojen nopeus. — Sir Isak Newton'nin ennustus rautateistä. — 1260 päivää. — Virta lohikäärmeen suusta. — 1290 päivää osottavat näyn osittaisen ymmärtämisen levenemisen. — Pettymys, koettelemus ja seuraukset. — 1335 päivää. — Siunaus silloin uskollisille "odottajille". — Herran viittaus odotuksen päiviin vertauksessa kymmenestä neitseestä.
Kun "lopun aika" on tullut osotetuksi yhdennessätoista luvussa, osottaa kahdestoista luku valtakuntaa ja puhuu odotuksesta, j.n.e., joka kävisi pystyttämisen edellä, "lipun aikana". Kolme ensimäistä värssyä lausuvat muutamin sanoin Jumalan suunnitelman suuremmoisen lopputuloksen.
"Siihen aikaan nousee Mikael, se suuri ruhtinas, joka seisoo sinun kansasi lasten puolesta. Ja se on oleva ahdistuksen aika, jommoista ei ole ollut siitä saakka, kun ihmiset rupesivat olemaan, aina tähän asti. Ja sillä ajalla pelastetaan sinun kansasi, jokainen, joka löydetään kirjaan kirjoitetuksi. Ja useat, jotka maan tomussa makaavat, heräävät, toiset ijankaikkiseen elämään, toiset ijankaikkiseen pilkkaan ja häpeään. [Sanat: 'toiset ijankaikkiseen pilkkaan ja häpiään' on otettu vanhemmasta Raamatun käännöksestä. Koska ne uudemmassa on käännetty väärin: häpeäksi ja ijankaikkiseksi vaivaksi S. h.] Ja ymmärtäväiset loistavat niinkuin taivaan avaruuden loiste, [aurinko — Matt. 13: 43] ja ne, jotka monta vanhurskauteen saattavat, niinkuin tähdet ijankaikkisesta ijankaikkiseen."
Jos katsaus maailman historian 2300 vuoden aikaan viidennessätoista luvussa oli lyhykäisesti ja asiallisesti, mutta kumminkin selvästi käsitelty, niin on kuvaus Messiaksen tuhatvuotisesta valtakunnasta käsitelty kolmessa värssyssä vielä selvemmin. Ja kumminkin on siinä kaikki mainittu. Mikael (joka merkitsee "niinkuin Jumala" eli Jumalan edustaja) on nimi, jota tässä käytetään suuresta Lunastajastamme, joka todellakin on suuri ruhtinas, jonka Jumala on määrännyt esiintymään ja pelastamaan Danielin kansan, Jumalan kansan — kaikki, jotka rakastavat Jumalaa totuudessa ja vilpittömästi — oikeat israeliitat. (Room. 9: 6, 25, 26; Gal. 6: 16.) Hän tulee pelastamaan heidät synnistä, tietämättömyydestä, tuskasta ja kuolemasta sekä kaikista Saatanan sokeain palvelijain vainoista ja ahdistuksista, jotka entisaikoina olivat heille melkein ylivoimaisia. Kaikki, jotka ovat kirjotetut Karitsan elämänkirjaan, tulevat ijankaikkisiksi ajoiksi pelastettaviksi kaikista vihollisistaan; ne, jotka ovat kirjotetut arvollisina juutalaisen ja patriarkkain aikana, niinhyvin kuin nekin, jotka ovat kirjotetut evankelikautena, ja ne, jotka tulevat kirjotettaviksi tuhatvuotiskautena. Vaikkakin kaikki Jumalan kansa (kaikki, jotka saatuansa tiedon hänestä rakastavat ja tottelevat häntä) tulevat pelastettaviksi, erottaa kumminkin selvästi ne kunnian asteet, mitkä annetaan muutamille — voittajille: samoin myös huomaa, että muutamat entisajan suurista — Aleksander, Nero, Napoleon, Rooman keisarit, paavit, j.n.e., jotka ovat väärinkäyttäneet leiviskänsä sortaen maailmaa samalla häikäisten sitä, tulevat näkymään oikeassa luonteessaan ja tulevat tuhatvuotiskautena pilkan ja häpeän esineiksi. Ei myöskään tämä pieni katsaus Kristuksen hallituksesta jätä mainitsematta sitä suurta hädän aikaa, minkä kautta se saatetaan voimaan — hädän aikaa, johon ei mitään entistä vallankumousta saata verrata — hätää, jonka rinnalla Ranskan vallankumous tulee olemaan pieni, hädän aikaa, jommoista ei ole ollut siitä saakka kuin ihmiset rupesivat olemaan, eikä koskaan tule olemaan; sillä tämä suuri Ruhtinas, Mikael, ei ainoastaan tule voittamaan koko maailmaa, vaan hänen valtansa tulee olemaan ijankaikkinen valta. Oikeus on hänen valtaistuimensa perustuksena, ja kun ihmiskunta kerran on saanut maistaa hänen hallituksensa etuja, ei suuri enemmistö koskaan tule suostumaan mihinkään muuhun hallitukseen, sillä hänen valtakuntansa tulee olemaan "kaikkien pakanain toivo" (engl. k.). Tässä päättyy tämän ennustuksen lanka juostuaan koko pituutensa, ja luvun jälellä olevilla värssyillä on tarkotuksena antaa (ei Danielille ja kanssapalvelijoille hänen ajallansa, vaan Jumalan lapsille, "lopun aikana" eläville Danielin kanssapalvelijoille) muutamia ajanjaksoja, joita vastaavat 1260, 1290 ja 1335 esikuvallista päivää, joiden kautta me, kun aika on tullut, tulemme vakuutetuiksi ajasta, jossa elämme, että se todella on evankeliajan elonkorjuu eli "loppu."
Daniel, joka oli kuullut pitkän kertomuksen taisteluista tämän maailman valtakuntien kesken ja nyt lopulta Jumalan valtakunnan voitosta Mikaelin, suuren Ruhtinaan kautta, oli halukas tietämäänmilloinse tulisi pelastamaan Herran kansan. Mutta hänelle sanotaan (4:ssä värssyssä): "Mutta sinä, Daniel, sulje nämä sanat ja lukitse sinetillä tämä kirja lopun ajaksi; monet matkustavat (silloin) edestakaisin ja tieto karttuu (engl. k.)."
Ei siinä kyllin, että yleinen tiedon karttuminen, jonka olemme huomanneet, todistaa mitä Daniel XI luvussa opettaa, nim., että lopun aika alkoi vuonna 1799, vaan ennustettu liikkuminen edes ja takaisin — hyvin nopea matkustaminen — todistaa sen myös. Tämä kaikki kuuluu lopun aikaan. Ensimäinen höyrylaiva kulki vuonna 1807, ensimäinen höyryvaunu 1831; ensimäinen sähkölennätin toimi 1844; mutta tänään kuljettavat jättiläismäiset junat ja höyrylaivat suuria joukkoja sinne ja tänne, "edes ja takaisin".
Sir Isak Newton, kuuluisa tähtitieteilijä kuudennellatoista vuosisadalla, piti tätä Danielin ennustusta hyvin mieltäkiinnittävänä ja selitti uskovansa, että kun se toteutuisi, tulisi tieto karttumaan siinä määrin, että ihmiset mahdollisesti tulisivat matkustamaan viidenkymmenen (engl.) peninkulman nopeudella tunnissa.
Voltaire, tunnettu ranskalainen vapaa-ajattelija, sai tietoonsa tämän lausunnon ja huomautti pilkallisesti: —
"Katsokaahan vain nerokasta Newtonia, suurta luonnontutkijaa, joka keksi painolain: tultuaan vanhaksi ja uudelleen lapseksi, alkoi hän tutkia kirjaa, jota sanotaan Raamatuksi, ja, kunnioittaakseen sen järjettömiä taruja, tahtoo hän uskotella meille, että ihmiskunnan tieto tulee karttumaan vielä niin suuresti, että me piakkoin voimme matkustaa viisikymmentä peninkulmaa tunnissa! Vanha narri raukka."
Molemmat nämä miehet kuolivat aikoja ennen kuin lopun aika oli tuonut mukanaan ihmeellisen tiedon lisäyksen, joka runsaasti toteuttaa kristillisen luonnontutkijan jumalallisen ilmestyksen perustuksella lausutun ennustuksen.
Ei Danielille, vaan lopun aikana eläville Jumalan lapsille, oli keskustelu y.m. aijottu, josta kerrotaan 5—7 värssyissä: "Ja minä, Daniel, näin, ja katso, siellä seisoi kaksi muuta, yksi tällä virran rannalla ja toinen tuolla virran rannalla. Ja hän (yksi engl. k.) sanoi liinavaatteeseen puetulle miehelle, joka oli virran vetten yläpuolella: 'milloin näitten ihmeellisten asiain loppu tulee?' Ja minä kuulin liinaiseen puettua miestä, joka oli virran vetten yläpuolella, ja hän nosti oikean kätensä, ja vasemman kätensä taivaasen päin ja vannoi sen kautta, joka ijankaikkisesti elää, että se on oleva ajan ja kaksi aikaa ja puolen aikaa."
Danielin kysymys koski erityisesti "hävityksen kauhistusta" 11 luvun 31—33 värssyissä, jonka Daniel täydellä syyllä asetti yhteyteen sen kauhean luonteen kanssa, jonka hän oli nähnyt entisissä näyissään, jotka ovat kirjotetut 7: 8—11, 21, 24—26 ja 8: 10—12, 24—26.
Se aika, ajat ja puoli aikaa, eli kolme ja puoli aikaa eli vuotta (360 x 3 1/2 = 1260 päivän esikuvallinen aika — 1260 kirjaimellista vuotta), joka tässä mainitaan, osotetaan toisissa paikoissa olevan paavikunnan vallan aika. Vertaa Dan. 7: 25; 12: 7 ja Ilm. 12: 14, Ilm. 12: 6 ja 13: 5 kanssa. "Virta" jossa eli jonka aikana nämä 1260 paavin vallan vuotta päättyivät — niinkuin enkeli, joka seisoo virran yläpuolella, näyttää, ilmottaessaan aikojen loppurajan — oli vertauskuva asiaintilasta Ranskan vallankumouksen aikana, jota jo on kosketeltu. Tämä on sama "virta" joka mainitaan Ilm. 12: 15, 16, jossa se esitetään täydellisemmin käärmeen eli lohikäärmeen suusta tulevana, ja jossa sen todellinen tarkotus, Saatanan näkökannalta katsottuna, osotetaan olevan "vaimon" (Jumalan seurakunnan) valtaaminen, kun sen (seurakunnan) kolme ja puoli aikaa (1260 vuotta), kätkössä olemisen aika korvessa, olivat päättymäisillänsä, ja kun se astui esille "nojaten ystäväänsä" [hänen käsivarteensa] — Jumalan sanaan. — Salomon Korkea Veisu 8: 5.
Vertauksellisessa kielessä merkitsee vesi ylipäänsätotuutta; ja vertauskuvassa säilyy tarkotus, vaikkakin totuuden sanotaan lähtevän lohikäärmeen eli käärmeen suusta. Ajatus, joka tämän vertauskuvan kautta ilmoitetaan, on se, ettätotuudenpiti virrata esille pahojen välikappalten kautta ja pahaa tarkottaen. Ja tämän me huomaammekin: Ranskan vallankumouksen voima oli nim. juuri siinä, että sitä kiihottivat monet järkähtämättömättotuudetmikäli ne koskivat pappis- ja kuningasvaltaa ja kaikkien yksityisten oikeuksia ja vapautta, "IHMISEN OIKEUDET" oli todella tämän kapinaliikkeen tunnussana yhteiskunnallista ja kirkollista sortoa vastaan. Inhimillisiä oikeuksia koskeva totuus huomattiin ja lausuttiin siinä, mikä kummastuttaa meitä, kun ajattelemme silloin vallitsevaa tietämättömyyttä, taikauskoa ja orjamaisuutta, joissa joukot kauvan olivat olleet. Monet niistätotuuksista, jotka silloin "virran" lailla vyöryivät Ranskan yli ja saivat veren siellä tulvailemaan, ovat nyt aivan yleisesti tunnustettuja kaikkien sivistyskansojen keskuudessa, mutta ne olivat liian voimakkaita ja liian rutosti esitettyjä silloiseen aikaan nähden.
Todella, ennustus osottaa selvästi, ettei käärme, Saatana, tarkottanut sitä, mitä Jumalan kaitselmuksen kautta on ollut seurauksena, vaan tarkotti hän aivan päinvastaista. Tässä hän ampui yli maalin, niinkuin hän on tehnyt muissakin tilaisuuksissa. Saatana ei milloinkaan lähetä totuuden vettä siunaamaan ja virkistämään sekä vapauttamaan orjuudesta; päinvastoin ovat hänen ahkeroimisensa kaiken aikaa tarkottaneet ihmiskunnan sokeuttamista ja sitomista kiinteästi tietämättömyyteen ja taikauskoon; ja tämä äkillinen veden (totuuden) tulva oli tarkotettu vaikuttamaan oksennuslääkkeen tavoin, jotta tulisi ylenannetuksi sevapaudenravinto, jota kansa jo uskonpuhdistuksen tuloksen kautta oli saanut Raamatusta, ja jotta siten pakotettaisiin hallitusmiehet ja opettajat vastustamaan totuutta anarkiian pelosta.
Saatanan tarkotus Ranskan vallankumouksen nostattamisella oli rauhattomuuden herättäminen koko Europassa, erittäinkin vaikutusvaltaisen luokan keskuudessa, joka ei suosinut vapautta; ja valaista Ranskassa oppia siitä, että jos Rooman taikauskot kumottaisiin, ja vapaus saavuttaisi esteettömän jalansijan, niin silloin lakkaisi laki ja järjestys pian. Tämä oli mestarijuoni, keksijänsä arvoinen, ja aijottu niinkuin ennustus osottaa, valtaamaan vaimon (reformeeratun seurakunnan), ja ajamaan kaikki vanhoilliset ja rauhanystävät — hallitsevat ja hallitut — takaisin yhteyteen ja sopusointuun paavikunnan kanssa. Suunnitelman epäonnistuminen ei riippunut alottajansa puuttuvasta kekseliäisyydestä, vaan Jumalan kaikkivaltiaasta voimasta, jonka kautta hän antaa kaiken vaikuttaa parhaaksi.
Tässä tapauksessa saattaa selvästi huomata Jumalan suunnitelman "vaimon" (seurakunnan) suojelemiseksi Saatanan juonia vastaan antamalla tarkotetun pahan vaikuttaa hyvää, jotta toteutuisi täydellisesti ennustus, joka tehtiin seitsemäntoista sataa vuotta aikaisemmin, nim.: "Mutta maa auttoi vaimoa: maa avasi suunsa ja särpäsi virran, jonka lohikäärme oli purskauttanut suustaan." Niinkuin jo on selitetty, merkitsee maa vertauskuvallisessa kielessä yhteiskuntaa — järjestystä rakastavia ihmisiä; ja historiallinen tosiasiahan on, että sen totuuden virran, joka levisi Ranskan yli — syyttäen paavikuntaa, ja sen papistoa, yksinvaltaa ja sen loistoylimystöä suurimmalta osalta syypääksi kansan tietämättömyyteen, köyhyyteen ja taikauskoon — sen nielivät eli särpivät ylipäänsä Euroopan kansat (roomalainen "maa"). Siihen määrin kävi näin, että vaikka paavikunta ja kuninkaallinen ylimystö perin pohjin hämmästyivät, tulivat he myös perin pohjin erotetuiksi toisistaan, paavillisen vaikutusvallan kukistumisen, sekä Napoleonin sotajoukkojen kautta. Ja kun "kohtalon-mies" vihdoin muserrettiin, ja Euroopan hallitsijat muodostivat niin kutsutun "pyhän allianssin" kansan vapauksien tukahuttamiseksi ja omien valta-istuimiensa turvaamiseksi tulevaisuudessa, oli jo liian myöhäistä kahlehtia kansaa: sillä kun se oli juonut vesivirran, niin ei se enää tahtonut alistua. Liian myöhäistä oli myöskin ajatella paavikunnan uudelleen pystyttämistä, koska se oli tullut niin kauheasti nöyryytetyksi, ja koska sen pannajulistukset vapautta ja ranskalaisia kohtaan olivat niin kääntäneet vaikutuksensa sitä itseään kohtaan. Niinpäeipaaviaedes kutsuttuyhtymään "pyhään allianssiin", jonka itseoikeutettu pää hän ennen olisi ollut. Siten tuli "vaimo" Jumalan uudistettu [reformeerattu] ja edistyvä seurakunta autetuksi ja suojelluksi valtaamiselta; ja vapaus ja totuus edistyivät huomattavasti ihmisten keskuudessa; ja siitä ajasta alkaen ovat vapaudenhenki ja Jumalan sana johtaneet yhä suurempaan valoon ja totuuteen kaikkia niitä, jotka ovat olleet halukkaita seuraamaan sitä.
Tässä siis oli se "virta", joka osotti sekä paavinvallan lopun että Herran "valmistuksen päivän eli lopun ajan" alkamisen. Tämän virran päällä seisoi Herran lähettiläs profetallisessa näyssä ilmoittaakseen ajan, aikojen ja puolen ajan lopun. Ja tämä ilmotus annettiin vastaukseksi kysymykseen: "Milloin näitten ihmeellisten asiain loppu tulee?" Tarkotetut "ihmeelliset asiat" eli "ihmeet" eivät olleet niitä, jotka mainitaan 12: 1—3, jotka tarkottavat Jumalan valtakuntaa. Nämä eivät olleet ihmeellisiä, vaan odotettuja. "Ihmeelliset asiat" olivat väliintulevat vaikeudet, vainot ja koettelemukset Jumalan kansalle,erityisesti, seurauksena tuon omituisen vallan eli "sarven", paavikunnan, ylivallasta, josta Daniel erityisesti oli kysynyt aikasemmin (Dan. 7: 19—22). Kysymys kuului: Kuinka kauvan on Jumala salliva näitä ihmeellisiä totuuden vääntelemisiä, tätä hänen lastensa ja kansojen ihmeellistä pettämistä? Vastaus, joka annetaan, mittaa paavinvallan ja ilmottaa varmalla tavalla ajan sen päättymiselle, sekä lisää: "ja kun pyhän kansan voiman hajottaminen (engl. k.) on [tällä tavoin] loppunut, täytetään nämä kaikki [ihmeelliset asiat]."
5:ssä värssyssä näytetään Danielille virran kummallakin rannalla henkilö, jotka yhdessä kysyvät, milloin nämä ihmeelliset asiat päättyisivät. Tämä näyttää merkitsevän, että senkin jälestä, kun paavinvalta oli päättynyt, tulisivat ihmiset olemaan epätietoisia siitä, oliko sen valta vainota ja musertaa päättynyt tahi ei. Eikä ihme, kun muistamme, että tämä "sarvi" senkin jälkeen kun sen valta on murrettu, "senhallituson otettu pois", ja silloinkin kun se oli häviämäisillään niin äskettäin kuin vuonna 1870, lausui suuria sanoja erehtymättömyydestänsä. Daniel, joka edustaa pyhiä, sanoo (Dan. 7: 11): "Minä katselin silloin [sen jälkeen kun sen valta oli hävinnyt, ja se oli tullut kykenemättömäksi tuhoamaan kauvemmin totuutta, pyhän kansan voimaa] niiden suurten sanain äänentähden, jotka se sarvi puhui, minä katselin, [se ei saanut valtaa pyhän kansan ja totuuden yli, vaan oli niillä toinen vaikutus] siksi kun peto tapettiin ja sen ruumis hävitettiin ja heitettiin palavaan tuleen" — yleiseen anarkiaan. Tällä tavalla osotetaan vanhan Rooman valtakunnan jälellä olevien hallitusten hävitys, minkä aiheuttaa paavikunnan yhä jatkuva röyhkeiden sanain kautta eksyttävä vaikutus senkin jälkeen kun sen valta on hävinnyt.
Koska ei ainoastaan paavikunnan vallan aikojen loppu ole täten selvästi vahvistettu tapahtuvaksi Ranskan vallankumouksen aikana, vaan myöskin tapahtumain kautta 11:nnessä luvussa 40—44 värss., jotka ilmaisevat itse vuodenkin 1799, saatamme helposti laskea taaksepäin 1260 vuotta nähdäksemme, alkoiko paavinvalta silloin. Jos me huomaamme niin olleen, on meillä niin selvä ja luja todistus kuin usko saattaa vaatia. Todistelkaamme nyt siis:
Laskemalla taaksepäin 1260 vuotta vuodesta 1799, tulemme vuoteen 539 j.K., jolloin näytämme paavikunnan alkaneen. Mutta paavijärjestelmä on ollut sellainen sekotus valtiotaidosta ja pappistaidosta ja sillä oli niin pieni ja asteettain tapahtuva alku samoin kuin asteettain tapahtuva loppukin, että monet erilaiset ajatukset sen alkamisesta ja loppumisesta ovat sekä järjellisiä että mahdollisia, kunnes saamme Jumalan määrätyn vuosiluvun sen nousemiselle ja lankeemiselle ja näemme kuinka perin oikeat ne ovat. Paavikunta vaati ylivaltaa kirkollisissa ja valtiollisissa asioissa ja sekaantui politiikkaan, ennenkuin vastustajat tunnustivat sen; samoin kuin se on koettanut harjottaa yhteiskunnallista valtaa ja selittänyt päänsä olevan erehtymättömän sen jälkeen kun ennustus osottaa sen vallan murtuneen ja sen hävittämisen alkaneen. Mutta Italian kansa Romagnan maakunnassa ei ole tunnustanut paavikuntaa sen jälkeen kun Ranskan vallankumous mursi tietämättömyyden ja taikauskoisen kunnioituksen lumouksen. Vaikka paavi ajottain, vallankumouksien väliaikoina, on istunut nimellisenä hallitsijana paavivaltioissa, on se vain ollut vieraana anastajana, Itävallan ja Ranskan edustajana, joiden sotajoukot vuorotellen ovat suojelleet häntä hänen harjottaessaan virkatointansa. Nyt, kun tiedämme, että tuo 1260 vuoden jakso alkoi vuonna 539, saatamme huomata sen, mitä ennen emme olisi voineet nähdä. Paavilaiset itse ovat hyvin taipuvaisia laskemaan valtansa alkamisen joko siitä kun Konstantin kääntyi ja Rooman valtakunta omisti nimellisesti kristillisyyden vuonna 328, taikka siitä kun Kaarle Suuri lahjotti paavivaltiot kirkolle vuonna 800. Se asianhaara on kumminkin varma, että Konstantin ei millään tavalla tunnustanut yhteiskunnallista valtaa seurakunnalle kuuluvana oikeutena tai omaisuutena; päinvastoin, vaikka hän suosi kristinuskoa, niin teki pikemmin seurakunta keisarin ainakinpäänsävertaiseksi niin, että keisari kutsui kokoon kirkolliskokouksia ja sekautui kirkollisiin asioihin, vaikkei seurakunnan sallittu sekaantua yhteiskunnallisiin asioihin. Vuosiluku 539 j.K., jonka profetallinen 1260 vuoden mittapuu ilmaisee, on melkein puolivälissä kirkon ja valtion yhtymistä, joka tapahtui vuonna 328, ja Kaarle Suuren kirkolle antamaa täyttä ja täydellistä tunnustusta sen olemisesta kaiken hallituksen päänä — yhteiskunnallisen ja kirkollisen hallituksen harjottajana — vuonna 800 j.K.
Konstantinin ajoista alkain oli Rooman piispoilla ollut erittäin huomattava asema maailman edessä, eikä kestänyt kauan ennenkuin he alkoivat vaatia valtaa kaikkien muiden yli — kirkossa niinkuin maailmassakin — vaatien että jokuyksityinenhenkilö tunnustettaisiin valtiaaksi eli seurakunnan pääksi, ja että Rooman piispa olisi tämä yksi. He sanoivat sekä Pietarin että Paavalin asuneen Roomassa, ja Rooman tulleen siten ikäänkuin määrätyksi apostolisen hallituksen paikaksi, kuten myöskin, että kaupunki jo itsessäänkin, kun se kauvan oli ollut caesarien ja yhteiskunnallisen hallituksen istuin, oli kansan käsityksen mukaan hallituspaikka.
Näitä ylivallan vaatimuksia ei kumminkaan niinkään helposti otettu kuuleviin korviin. Kilpailun henki alkoi nostaa päätänsä, ja toiset piispat toisissa suurissa kaupungeissa alkoivat myöskin vaatia ylivaltaa, mikä milläkin perustuksella. Vasta vuonna 533 Justinianus I tunnusti Rooman piispan arvokkaammuuden. Tämä tapahtui yhteydessä innokkaan uskonnollisen keskustelun kanssa, jossa keisari puolusti Rooman piispaa tunnustaen Neitsyt Maarian palvomisen arvoiseksi, ja taisteli eutykianien ja nestorianien kanssa Herramme Jeesuksen luonteiden eroavaisuuksista ja sekotuksista. Keisari pelkäsi, että tämä erimielisyys saattaisi hajottaa kirkon ja siten valtakunnankin, mitkä hän kumminkin tahtoi kaikin mokomin liittää lujemmin yhteen; sillä jo silloin, niin aikaiseen, olivat nimiseurakunta ja valtio yhtä — "kristikunta". Ja kun hän halusi korkeampaa oikeutta riitojen ratkaisijaksi ja määrääjäksi kansalle, mitä sen tulisi uskoa, mitä ei, ja kun hän huomasi Rooman piispan jo olevan kuuluisimman niistä, jotka vaativat pääpiispan (paavin eli päällysmiehen) virkaa, sekä myöskin "oikeaoppisimman", joka lähinnä eri kysymyksissä oli samaa mieltä keisarin omien mielipiteitten kanssa, niin ei Justinianus ainoastaan kirjallisissa kynäelmissä tuominnut eutykianien ja nestorianien oppeja, vaan puhutteli Rooman piispaa kaikkien pyhien seurakuntien ja kaikkien Jumalan pyhien pappienpäänä, jonka kautta hän tunnusti hänet ja halusi auttaa häntä kerettiläisten masentamisessa ja kirkon yhteyden lujittamisessa.
Tämän käskykirjeen yhteydessä puhutteli keisari paavi Johannesta,Rooman patriarkkaa, tällä tavoin:
["Victor Justinanus, pius, felix, inclytus, triumphator, semper Augustus, Joanni sanctissimo Archiepiscopo almae Urbis Romae et Patriarchae. — Reddentes honorem apostolicae sedi, et vestrae sanctitati (quod semper nobis in voto et fuit et est), et ut decet patrem honorantes vestram beatitudinem, omnia quae ad ecclesiarum statum pertinent festinavimus ad notitiam deferre vestrae sanctitatis; quoniam semper nobis fuit magnum studium, unitatem vestrae apostolicae sedis, et statum sanctarum Dei ecclesiarum custodire, qui hactenus obtinet, et in commote permanet, nulla intercedente contrarietate. Ideoque omnes sacerdotes universi Orientalis tractus et subjicere et unire sedi vestrae sanctitatis properavimus, in praesenti ergo quae commota sunt (quamvis manifesta et indubitata sint et secundum apostolicae vestrae sedis doctrinam ab omnibus semper sacerdotibus firme custodita et predicata) neccessarium duximus, ut ad notitiam vestrae sanctitatis perveniant. Nec enim patimur quicquam, quod ad ecclesiarum statum pertinet, quamvis manifestum et indubitatum sit, quod movetur ut non etiam vestrae innotescat sancritati quae caput est omnium sanctarum ecclesiarum. Per omnia enim (ut dictum est) properamus honorem et auctoritatem crescere vestrae sedis."]
"Voitollinen Justinianus, hurskas, onnellinen, kuuluisa, riemuitseva, alituisesti korotettu, Johannekselle, kaikkein pyhimmälle arkkipiispalle ja kukoistavan Rooman kaupungin patriarkalle. — Esiintuoden apostoliselle istuimelle ja Teidän Pyhyydellenne (niinkuin halumme aina on ollut ja on) tulevan kunnian ja Teidän Autuudellenne, niinkuin isälle kuuluu, olemme kiiruhtaneet tuomaan Teidän Pyhyytenne tietoon kaiken sen, mikä koskee seurakuntien tilaa, koska hartain toivomme aina on ollut valvoa Teidän apostolisen istuimenne yhteyttä ja Jumalan pyhien seurakuntien tilaa, joka tähän asti on säilynyt ja järkähtämättä jatkuu ilman väliin tulevaa vastoinkäymistä. Ja niin ollen olemmekin kiirehtineet asettamaan johtonne alaisiksi ja yhdistämään Teidän Pyhyytenne istuimeen koko Itämaan kaikki papit. Nykyhetkellä siis pidämme tarpeellisena tuoda Teidän Pyhyytenne tietoon ne kohdat, jotka ovat tulleet erimielisyyden esineiksi, kuinka selvät ja epäilemättömät ne ovatkaan ja kuinka kovasti kaikki papit ovatkaan niitä aina valvoneet ja saarnanneet Teidän apostolisen istuimenne opin mukaan. Sillä emme voi sallia minkään kysymyksen, joka koskee seurakuntain tilaa, kuinka selvä ja eittämätön se sitte lieneekään, jäädä tulematta Teidän pyhyytenne, kaikkien pyhien seurakuntien pään tietoon. Sillä kaikissa kohdissa riennämme (niinkuin jo on mainittu) kartuttamaan Teidän istuimenne kunniaa ja valtaa."
Kirje koskettelee senjälkeen eräitä kerettiläisiksi leimattuja mielipiteitä, jotka aiheuttivat erimielisyyden, ja ilmaisee keisarin uskon olleen yhtäpitävän Rooman seurakunnan uskon kanssa. Se päättyy seuraavasti:
["Suscipimus autem sancta quatuor concilia: id est, trecentorum decem et octo sanctorum patrum qui in Nicaena urbe congregati sunt: et centum quinquaginta sanctorum patrum qui in hac regia urbe convenerunt: et sanctorum patrum qui in Epheso primo congregati sunt: et sanctorum patrum qui in Chalcedone convenerunt: sicut vestra apostolica sedis docet atque praedicat. Omnes ergo sacerdotes seguentes doctrinam apostolicae sedes vestrae ita credunt et praedicant."
"Unde properavimus hoc ad notitiam deferre vestrae sanctiatis per Hypatium et Demetrium, beatissimos episcopos, ut nec vestram sanctitatem lateat quae et a quibusdam paucis monachis male et Judaicesecundum Nestorii perfidiam denegata sunt. Petimus ergo vestrum paternum affectum; ut vestris ad nos destinatis literis, et ad sanctissimum episcopum hujus almae urbis, et patriarcham vestram (quoniam et ipse per eosdem scripsit ad vestram sanctitatem, festinans in omnibus sedem sequi apostolicam beatitudinis vestrae), manifestum nobis faciatis, quod omnes qui praedicta recte confitentur, suscipit vestra sanctitas, et eorum qui Judaice aussi sin rectam denegare fidem, condemnar perfidiam. Pius enim ita circa vos omnium amor, et vestrae sedis crescet auctoritas; et quae ad vos est unitas sanctarum ecclesiarum inturbata servabitur, quando per vos didicerint omnes beatissimi episcopi eorum quae ad vos relata sunt sinceram vestrae sanctitatis doctrinam. Petimus autem vestram beatitudinem orare pro nobis, et Dei nobis adquirere provindentiam."]
"Me tunnustamme neljä pyhää kirkolliskokousta (päteviksi): sen, johon kokoontui 318 pyhää isää Nicaen kaupungissa [Nicaen kirkolliskokous]; ja sitte sen, johon kokoontui sata neljäkymmentä pyhää isää tässä kuninkaallisessa kaupungissa [Konstantinopolin kirkolliskokous]; ja sitte sen, johon pyhät isät kokoontuivat Efesossa ensikerran [Efeson kirkolliskokous] ja vielä sen johon pyhät isät kokoontuivat Kalcedon'issa [Kalcedon'in kirkolliskokous]; niinkuin Teidän apostolinen istuimenne juuri opettaa ja saarnaa. Kaikki papit siis, jotka seuraavat Teidän apostolisen istuimenne oppia, uskovat, tunnustavat ja saarnaavat sillä lailla. Sentähden olemme rientäneet saattamaan tämän Teidän pyhyytenne tietoon kaikkein autuaimpain piispain Hypatiaksen ja Demetriuksen kautta, jottei Teidän Pyhyydeltänne olisi salassa, mitä oppeja muutamat harvat munkit ovat väärin juutalaisen tavan mukaan kieltäneet nojaten Nestorin vilpillisiin oppeihin. Me käännymme siis Teidän isällisen armahtavaisuutenne nuoleen [pyynnöllä], että Te meille ja tämän suloisen kaupungin kaikkein pyhimmille piispoille, ja patriarkalle, Teidän veljellenne [koska hän itsekin on kirjottanut Teidän Pyhyydellenne samojen henkilöiden kautta, kiireimmiten tahtovansa kaikissa seurata Teidän pyhyytenne apostolista istuinta], osotetulla kirjeellä tekisitte tiettäväksi, että Teidän Pyhyytenne ottaa vastaan kaikki, jotka oikein tunnustavat mitä on säädetty, ja tuomitsee niiden uskottomuuden, jotka juutalaisten tavoin ovat uskaltaneet kieltää oikean uskon. Sillä siten on kaikkien rakkaus Teihin ja Teidän istuimenne valtaan kasvava, ja pyhien seurakuntien yhteys Teidän kanssanne häiritsemättä säilyvä, kun kaikki ylen autuaat piispat Teidän kauttanne saavat oppia tuntemaan Teidän istuimenne oikean opin mikäli se koskee niitä kohtia, joita Teille on tässä esitetty. Ja me pyydämme, että Teidän Autuutenne rukoilisi meidän puolestamme ja rukoilisi meille Jumalan suojelusta."
Paavi Johannes vastasi yllämainittuun 24 p. maaliskuuta 534:
[Me esitämme seuraavaa hänen vastauksestaan:
"Gloriosissimo et elementissimo filio Justiano Augusto, JohannesEpiscopus Urbis Romae."
"Inter claras sapientiae ac mansuetudinis vestrae laudes, Christianissime principum, puriore luce tamquam aliquod sydus irradiat, quod amore fidei, quod charitatis studio edocti ecclesiasticeis disiplinis, Romanae sedis reverentiam conservatis et ei cuncta subjicitis, et ad ejus deducitis unitatem, ad cujus auctorem, hoc est apostolorum primum, Domino loquente praeceptum est,Pasce oves meas: Quam esse omnium vere ecclesiarum caput, et patrum regulae et principum statuta declarant, et pietatis vestrae reverendissimi testantur affatus. Proinde serenenitatis vestrae apices, per Hypatium atque Demetrium, sanctissimos viros, fratres et coepiscopos meos, reverentia consueta suscepimus: quorum etiam relatione comperimus, quod fidelibus populis proposuistis edictum amore fidei pro submovenda haereticorum intentione, secundum apostolicum doctrinam, fratrum et coepiscoporum nostrorum interveniente consensu. Quod, quia apostolicae doctrinae convenit, nostra auctoritate confirmamus."]
Samassa tilaisuudessa kirjotti keisari Konstantinopolin patriarkalle.Tämän kirjeen ensimäinen pykälä kuuluu seuraavasti:
[Epifanio sanctissimo et beatissimo Archiepiscopo Regiae hujus Urbis etOecumenioo Patriarchaae.
"Cognoscere volentes tuam sanctitatem ea omnia quae ad ecclesiasticum spectant statum: necessarium duximus, hisce ad eam uti divinis compendiis, ac per ea manifesta eidem facere, quae jam moveri coepta sunt, quamquam et illa candem cognoscere sumus persuasi. Cum itaque comperissemus quosdam alienos a sancta, catholica, et apostolica ecclesia, imperiorum Nestorii et Eutychetis sequutos deceptionem, divinum antehac promulgavimus edictum (quod et tua novit sanctitas) per quod haereticorum furores reprehendimus, ita ut nullo quovis omnino modo immutverimus, immutemus aut praetergressi simus cum, qvi nunc usque, coadjuvante Deo, servatus est, ecclesiasticum statum (quemadmodum et tua novit sanctitas) sed in omnibus servato statu unitatis sanctissimarum ecclesiarum cum ipso S.S. Papa veteris Romae, ad quem similia hisce perscripsimus. Nec enim patimur ut quiquam eorum, quae ad ecclesiasticum spectant statum, non etiam ac ejusdem referatur beatudinem: quum ea sit caput omnium sanctissimorum Dei sacerdotum; vel eo maxime quod, quoties in eis locis haeretici pullularunt et sententia et recto judicio illius venerabilis sedis coerciti sunt."]
"Epifaneelle, tämän pääkaupungin kaikkein pyhimmälle ja autuaallisimmalle arkkipiispalle ja ekumeniselle patriarkalle: — Koska me haluamme että Teidän Pyhyytenne tulee olla selvillä kaikesta siitä, mikä koskee kirkollista tilaa, olemme huomanneet tarpeelliseksi laatia hengelliset oppiyhdistelmät, ja niiden kautta antaa ilmotuksia liikkeistä, joita on aljettu harrastaa, vaikka olemmekin vakuutetut siitä, että Teidän Pyhyytenne jo tuntee tämän asian. Ja koska olemme huomanneet, että eräät henkilöt, jotka ovat vieraita pyhälle, katoliselle ja apostoliselle seurakunnalle, ovat seuranneet jumalattoman Nestorin ja Eutykeksen kerettiläisyyttä, olemme tätä ennen julaisseet hengellisen käskykirjeen (jonka Teidän Pyhyytennekin tietää), jossa olemme moittineet kerettiläisten hullutuksia. Emme ole ollenkaan millään tavalla muuttuneet, emme liioin tule muuttumaan, emmekä ole rikkoneet seurakuntain asemaa, joka vielä tähän asti Jumalan avulla on säilynyt (niinkuin Teidän Pyhyytennekin tietää); vaan kaikissa asioissa onkaikkein pyhimpäin seurakuntain yhteysja VANHAN ROOMAN KORKEA PYHYYS, PAAVI, jolle olemme lähettäneet samanlaisen kirjelmän, varjeltuneet. Sillä emme salli, että mitään siitä, joka tarkottaa kirkon tilaa jätetään esittämättä myöskin HÄNEN AUTUUDELLENSA,koska hän on kaikkien Jumalan kaikkein pyhimpäin seurakuntain pää; etenkin siitä syystä että usein paikkakunnilla, joissa kerettiläisiä on esiintynyt, ne ovat tulleet hävitetyiksi [sananmukaisesti poiskarsituiksi kuin vesat puusta] tämän kunnianarvoisan istuimen viisauden ja oikean tuomion kautta."
Kirjeet, joista tässä olemme julaisseet ylläolevat otteet, löytyvät täydellisessä kunnossa, samoin kuin Justinianuksen käskykirjekin, jonka ohimennen mainitsemme, Volume of the Civil Law'issa (Siviililakikirjassa). — Codicis lib. I tit. 1.
[Ote tästä käskykirjeestä kuuluu seuraavasti:
"Imp. Justinian. A. Constantinopolitis.
"Cum Salvatorem et Dominum omnium Jesum Christum verum Deum nostrum colamus per omnia, studemus etiam (quatenus datum est humanae menti assequi) imitari ejus condescensionem seu demissionem. Etenim cum quosdam invereniamus morbo atque insania detentos impiorum Nestorii et Eutychetis, Dei et sanctae catholicae et apostolicae ecclesiae hostium, nempe qui detectrabant sanctam gloriosam semper virginem Mariam Theotocon sive Dei param appellare proprie et secundum veritatem: illos festinavimus quae sit recta Christianorum fides edocere. Nam hi incurabiles cum sint, selantes errorem suum passim circumeunt (sicut didicimus) et simpliciorum animos exturbant et scandalizant, ea astruentes, quae sunt sanctae catholicae ecclesiae contrana. Necessarium igitur esse putavimus, tam haereticorum vaniloquia et mendacia dissipare, quam omnibus insinuare, quomodo aut sentiat sancta Dei et catholica et apostolica ecclesia, aut praedicent sanctissimi ejus sacerdotes; quos et nos sequuti, manifesta contituimus ea quae fidei nostrae sunt: non quidem inn vantes fidem (quod absit) sed coarguantes eorum insanium qui eadem cum impiis haereticis sentiunt. Quod quidem et nos in nostri imperii primordiis pridem satagentes cunctis fecimus manifestum."]
Tämän, paavikunnan vaatimuksen ensimäisen tunnustuksen, julistivat sitten Fokus ja seuraavat keisairit yhä selvemmin ja selvemmin sanoin.
Mutta senkin jälkeen kun paavi oli tunnustettu hallitsijaksi, papilliseksi keisariksi, ei siitä silloin ollut mitään erityistä etua paavikunnalle, paitsi tyhjä nimi; sillä Justinianus pääkaupunkeineen oli kaukana Roomasta, Konstantinopolissa. Rooma, ja Italia ylipäänsä, olivat toisen valtakunnan — itägoottilaisen — vallan alaisina, jotka eivät tunnustaneet Rooman piispaa korkeimmaksi ylimäiseksi papiksi; sillä he olivat pääasiallisesti uskoltaan areiolaisia. Paavikunta tuli sentähden keisarin tunnustuksen kautta korotetuksi ja edistetyksi ainoastaan nimellisesti, kunnes Itägoottien valtakunta kukistui, jolloin sen korotus oli todellinen. Ja aivan kuin edeltäkäsin tehdystä sopimuksesta lähetti keisari heti (vuonna 534 j.K.) Belisariuksen sotajoukkoineen Italiaan, ja kuusi vuotta senjälkeen kun keisari tunnusti paavin, oli itägoottilaisten valta kukistettu, ja heidän kuninkaansa Vitiges ja heidän sotajoukkonsa paras osa laskettu muiden voitonmerkkien kanssa Justinianuksen jalkain juureen. Tämä tapahtui vuonna 539, mikä sentähden on aika, josta meidän on laskettava "hävityksen kauhistuspystytetyksi". Siinä oli paavikunnan pieni alku. Siinä alkoi Danielin ennustuksessa (Dan. 7: 8, 11, 20—22, 25) mainittu omituinen "sarvi" kohottautua roomalaisesta pedosta. Se oli alkanut muodostautua tai juurtua kaksi vuosisataa aikaisemmin, ja kaksi vuosisataa sen vähäpätöisestä esiintymisestä oli se "muodoltansa vertaisiaan suurempi" — suurempi kuin toiset sarvet, hallitukset ja vallat vanhan valtakunnan alueella — ja sen silmät, ja sen suu, joka puhui suuria röyhkeitä sanoja, alkoi kehittyä; ja se kohottautui toisten sarvien yli väittäen itsellään olevan jumalallisen oikeuden siihen.
Profetta oli sanonut että kolme sarvea tulisi revittäväksi pois tahi hävitettäväksi, jotta tulisi tilaa eli valmistuisi tie tälle omituiselle vallalle eli "sarvelle". Niin näemme olevankin; Konstantin rakensi Konstantinopolin ja muutti pääkaupunkinsa sinne; tämä, vaikka olikin suotuisa paavikunnan kehittymiselle caesarien istuimelle, oli epäsuotuisaa valtakunnalle; ja pian huomattiin sopivaksi jakaa valtakunta, ja Italia oli senjälkeen tunnettu läntisen valtakunnan nimellä, jonka istuin tai pääkaupunki oli Ravenna. Tämä oli yksi "sarvista"; sen kukistivat vuonna 476 j.K. herulit, toinen "sarvi", joka pystytti valtansa sen raunioille. Sitä seurasi itägoottien kuningaskunta, kolmas "sarvi", joka kukisti herulit ja asetti itsensä Italian hallitsijaksi, vuonna 489 j.K. Ja niinkuin juuri olemme nähneet, tunnusti Justinianus juuri tämän "sarven" (kolmannen, jonka tuli valmistaa tilaa paavilliselle sarvelle) paavillisen ylivallan; ja hänen käskystänsä ja hänen sotapäällikkönsä ja hänen sotajoukkonsa kautta revittiin se (kolmas sarvi) pois. Ja niinkuin olemme nähneet, oli sen poisrepiminen tarpeellinen paavikunnan edistymiseksi vallassa omituisena sekotuksena valtiollisesta ja uskonnollisesta vallasta — tuo omituinen "sarvi", erilainen kuin toverinsa. Niin, näyttääpä todennäköiseltä, että paavikunta salaisesti suosi kunkin näiden "sarvien" tai valtojen kukistumista siinä toivossa, että tie tällä tavalla avautuisi sen omalle korottamiselle, aivan niinkuin lopulta kävikin.
Itägoottien valtakunnan kukistumisen jälkeen tunnustettiin Itä-Rooman keisari joksikin aikaa Italian hallitsijaksi eksarkien edustamana; mutta koska näillä oli pääkaupunkinsa Ravennassa eikä Roomassa, ja koska he olivat tulleet tunnustaneeksi paavikunnan sillä tavalla kuin yllä on osotettu, seuraa siitä, että vuodesta 539 j.K. paavikunta oli tunnustettu korkeimmaksi vallaksi Rooman kaupungissa; ja että se siitä ajasta, (jolloin se "pystytettiin") alkoi kasvaa ja paisua "sarvena" elivaltanamuitten "sarvien" eli valtojen joukossa, jotka edustivat Rooman yhdistettyä valtaa. Se seikka, että Italiassa, ja erityisesti Roomassa tänä aikana oli hyvin rauhatonta, kun se oli altis pohjoisesta päin anastajien ryöstöille, ja sitäpaitse pakotettu maksamaan melkoisia veroja sille herralle, joka kulloinkin oli lähinnä, vaikutti, että valtiollinen uskollisuus keisarin valtaa kohtaan Konstantinopolissa rikkoutui; joten kirkolliset hallitusmiehet, jotka aina olivat kansan luona ja puhuivat heidän kieltään ja jakoivat heidän kanssaan voitot ja tappiot, vaikeudetta hyväksyttiin Rooman kaupungin ja sen ympäristön neuvonantajiksi, suojelijoiksi ja hallitusmiehiksi.
Epäilemättä oli Justinianuksen tarkotuksena, tunnustaessaan Rooman piispan ylivallan vaatimus toisten yli, osaksi myöskin voittaa hänen myötävaikutuksensa siinä sodassa, jonka hän oli aikeessa alkaa itägoottilaisia vastaan voittaakseen takaisin Italian, joka oli osa Itä-Rooman valtakunnasta; sillä paavin ja kirkon vaikutus oli jo silloinkin melkoisen suuri ja kun sai sen puolelleen, oli voitto puoleksi varma jo alunpitäen.
Vaikka goottilaiset tekivätkin kapinan keisarikuntaa vastaan ja ryöstivät Rooman kaupungin, eivät he kumminkaan pystyttäneet valtaansa uudelleen, ja Rooman ainoana hallituksena oli kirkko. Ja vaikka longobardien kuningaskunta pian esiintyi näyttämöllä ja pystytti valtansa suurimmassa osassa Italiaa, kukistaen Itä-Rooman valtakunnan vallan, jonka Justinianus oli pystyttänyt ja jättänyt eksarkien käsiin, huomattakoon kumminkin tarkasti, että longobardit tunnustivat paavikunnan vallan Roomassa. Vasta tämän valtakunnan loppuaikoina, kahdeksannella vuosisadalla, tehtiin muutamia vakavia hyökkäyksiä paavin hallitusta vastaan; ja kertomus siitä on vaan omiaan vahvistamaan sen tosiasian että paavit, kukin järjestään olivat Rooman todelliset hallitsijat, luulotellut "caesarien seuraajat" — "hengelliset caesarit" — vaikka he käyttivät hyväkseen Konstantinopolin hallituksensuojelustaniin kauvan kuin heillä oli etua siitä. Kun longobardit lopultakin aikoivat ottaa haltuunsa Rooman, kääntyi paavi Ranskan kuninkaan puoleen pyytäen häntä suojelemaan kirkkoa (paavikuntaa) ja auttamaan sitä säilyttämään itselleen n.k. Pyhän Pietarin perinnön, jota se kauvan häiritsemättä oli hallinnut, ja jonka Konstantinin väitettiin lahjottaneen kirkolle. [Sen, että nämä vaatimukset olivat perää vailla, ja perustuivat väärennyksiin — "väärennettyihin käskykirjeisiin" — myöntävät nykyään kernaasti jo roomalaiskatolilaisetkin. Konstantin ei tehnyt mitään sellaista lahjotusta; paavikunta kasvoi voimaansa ja valtaansa Roomassa, niinkuin yllä olemme kertoneet.]
Ranskalaiset kuninkaat Pipin ja Kaarle Suuri veivät kumpikin vuorostaan sotajoukkonsa paavikunnan vallan suojaksi ja kukistivat longobardit. Juuri jälkimäinen näistä lahjoitti vuonna 800 j.K. paavikunnalle nimenomaan useita valtioita — jotka sittemmin ovat tunnetut "paavivaltioitten" nimellä, ja jotka jo on mainittu — sekä Rooman kaupungin esikaupunkeineen, jonka paavikunta itse asiassa oli omistanut jo vuodesta 539 j.K. Siis ei longobardien kuningaskunta tai "sarvi" estänyt tai täyttänyt paavikunnan sarven tilaa, niinkuin muutamat ovat otaksuneet, vaikkakin se joskus ahdisti sitä. Tästä longobardien hyökkäyksestä Roomaa vastaan sanoo Gibbon:
"Muistamista ansaitsevan esimerkin katuvaisuudesta ja hurskaudesta osotti Lutiprand, longobardien kuningas. Aseissa vatikanin portilla, kuunteli voittaja Gregorius I ääntä, veti sotajoukkonsa takasin, luopui vailotuksestaan, kävi kunnioittavasti Pyhän Pietarin kirkossa ja laski, toimitettuansa hartautensa, miekkansa, tikarinsa, haarniskansa, viittansa, hopearistinsä ja kultakruununsa uhriksi apostolin haudalle". Mutta "hänen seuraajansa, Aistulf, selitti olevansa yhtä paljon keisarin kuin paavinkin vihollinen;… Roomaa vaadittiin tunnustamaan voittava longobardi lailliseksi hallitsijakseen… Roomalaiset empivät; he rukoilivat; he valittivat; ja uhkaavat barbaarit saatiin hillityksi aseilla ja neuvotteluilla,kunnes paavitolivat hankkineet itselleen ystäväksi liittolaisen ja kostajan tuolla puolen alppien."
Paavi (Tapani III) kävi Ranskassa ja onnistui saamaan tarvittavan avun, ja palasi, sanoo Gibbon, voittajana ranskalaisen sotajoukon etunenässä, jota kuningas (Pipin) henkilökohtaisesti johti. Longobardit saivat heikon vastustuksen jälkeen häpeällisen rauhan ja vannoivat luovuttavansa takasin Rooman kirkon omaisuuden ja pitävänsä arvossa sen pyhyyttä.
Esimerkkinä paavien asettamista vaatimuksista ja siitä vallasta jonka kautta he pyrkivät hallitsemaan ja millä tavoin he sitä harjottivat, esitämme jälleen Gibbonin mukaan Tapani III kirjeen, tällä kertaa Ranskan kuninkaalle. Longobardit olivat jälleen hyökänneet Roomaan, kohta sen jälkeen kuin ranskalainen armeija oli vetäytynyt takasin, ja paavi halusi uudelleen apua. Hän kirjotti apostoli Pietarin nimessä, sanoen: —
"Apostoli vakuuttaa ottolapsillensa, Ranskan kuninkaalle, papistolle ja ylimyksille, että hän, vaikka onkin kuollut lihassa, vielä on elävänä hengessä; että he nyt kuulevat ja heidänon toteltavaRooman kirkon perustajan ja suojelus vartijan ääntä; että pyhä neitsyt, enkelit, pyhimykset, martyyrit ja koko taivaan sotajoukko yksimielisesti vaativat noudattamaan hänen pyyntöänsä javelvottavatkinsiihen; että rikkaus, voitto ja paratiisi tulee olemaan heidän hurskaan esiintymisensä palkintona ja ettäijankaikkinen kadotustulee olemaan rangaistuksena heidän laiminlyönnistään, jos he sallivat että hänen hautansa, hänen temppelinsä ja hänen kansansa joutuvat kavalien longobardien käsiin." Ja Gibbon lisää: "Pipinin toinen sotaretki ei ollut vähemmän nopea ja onnellinen kuin ensimäinenkään: Pyhä Pietari oli tyydytetty; Rooma uudestaan pelastettu."
Koska tämä paavikunnanhallituksenalku on ollut hämärä ja koska kumminkin on tärkeää nähdä se selvästi, on meistä näyttänyt, tarpeelliselta esittää asia huolellisesti, niinkuin ylempänä on tehtykin. Ja päättäessämme todistelun siitä, että vuosi 539 j.K. oli ennustuksessa osotettu vuosiluku, esitämme seuraavassa vahvistukseksi todistuksia roomalaiskatolisista kirjotuksista: —
"Länsi-Rooman valtakunnan häviön jälkeen tuli paavien valtiollinen vaikutus Italiassa vielä tärkeämmäksi, syystä että paavien oli otettava suojeluksensa alaiseksi tuo onneton maa, mutta erityisesti Rooma ja sen ympäristöt, jotka niin usein vaihtoivat isäntiä ja alituisesti saivat kärsiä törkeiden ja raakojen voittajien hyökkäyksistä. Pyhän Pietarin jälkeläisten toimeliaasti harrastaessa Italian asukasten parasta, laiminlöivät Itä-Rooman keisarit heidät tykkänään, vaikkavaativatkinyhä edelleen maata hallittavakseen. Senkään jälkeen kun Justinianus I oli vallottanut takasin osan Italiaa [539 j.K.] ja muuttanut sen kreikkalaiseksi maakunnaksi, ei asukasten tila parantunut; sillä bysanttilaiset keisarit eivät tainneet muuta kuin veroilla uuvuttaa alamaisiaan Ravennan eksarkaatissa, voimatta kumminkaan millään tavalla antaa sille tarpeellista suojaa."
"Näiden asianhaarain vallitessa tapahtui niin, että he… keisarit… kadottivat kaikentodellisen vallanja olivat ainoastaannimeksihallituksen herroja kun paavit sen sijaan, hetken vaatimuksen pakottaminatulivat varsinaisesti omistaneeksi tämän ylivallan roomalaisella alueella…Tämäitsestään kehittynyt ylevien ponnistusten tulos tunnustettiin seuraavina aikoinalaillisesti saavutetuksi[sen tekivät Pipin ja Kaarle Suuri]… Pipinantoivallotetun alueen, kuten senaikuiset kirjailijat lausuvat siitä, takaisin apostoliselle istuimelle. Tämän Pipinin lahjotuksen tahitakaisin annonvahvisti ja laajensi hänen poikansa Kaarle Suuri, joka vuonna 774 hävitti longobardien vallan Italiassa.Tällä oikeutetulla tavallatulipaavien maallinen valta ja ylivaltaJumalan kaitselmuksen kauttavähitellenvahvistetuksi."
Yllämainitut otteet ovat teol. toht. H. Brucck'in "The History of the Oatholic Churchista" (katolisen kirkon historiasta) I osa, siv. 250, 251. Koska tämä on katolilaisten kesken tunnustettu mallikelpoiseksi teokseksi, jota käytetään heidän oppilaitoksissaan ja seminaareissaan ja on paavin esipappien hyväksymä, on sen todistus arvokas mikäli se koskee paavikunnan maallisen vallanasteettaistakohoamista, jaaikaa, jolloin olosuhteet olivat suotuisat sen alkamiselle. Tämä todistaa itägoottilaisen valtakunnan kukistumisen vuonna 539 j.K. olleen, niinkuin profetallinen määrä (1260 vuotta) selvästi ilmaisee, tuon täsmällisen ajan, jolloin hävityksen ja Jumalan silmissä kauhistuksen järjestelmäasetettiin.