On totuus miekka terävä. Se kaiken katkoaa,Mi väärää on ja vaihetta ja ylpeätä vaan.Se vuoret korkeet kohta vaan jo aivan, aivan tasottaa,Ja tomusta se korottaa nuo nöyrät lapset maan.
Ei toinen toistaan sortaa saa, ei vääryys kukoistaa;Ja luontokappaleetkin nuo nyt irti päästetään,Kun huokaukset niidenkin jo taivoon, taivoon kohoaa,Ja rauha kaikkein keskuuteen niin kauniist' säädetään.
Oi, armas aika autuas, kun Herra hallitsee!Kun sopusointu, rakkaus saa vallan päällä maan:Kun toinen toistaan palvelee ja helläst', helläst' hoitelee,Ja Herralle soi ylistys kautt' maailmoiden vaan!
"Babylonin" — "kristikunnan" tuomio. "Mene, mene, tekel, ufarsin."
Babylon. — Kristikunta. — Kaupunki. — Valtakunta. — Äiti. —Tyttäret. — Babylonin tuomio ja sen kauhistuttava merkitys.
"Ennustus Baabelista, jonka Jesaja… näki. Nostakaa lippu paljaalle kalliolle, huutakaa heille korkealla äänellä; viittokaa kädellä, että he ruhtinasten porteista tulisivat sisälle. Minä olen antanut käskyn pyhitetyilleni ja olen kutsunut vihani toimeen sankarini, jotka kerskaavat minun kunniastani. Kuule vuorilla on niinkuin suuren kansan kohina! Kuule kokoontuneitten kansakuntain kohinaa! Herra Sebaot on sotajoukkoa tarkastamassa. He ovat tulleet kaukaiselta maalta, taivaan ääristä Herra ja hänen vihansa aseet, koko maata hävittämään. Valittakaa, sillä Herran päivä on läsnä; se tulee kuin Kaikkivaltiaan hävitys. Sentähden kaikki käsivarret vaipuvat, ja kaikki ihmisten sydämet sulavat. Ja he kauhistuvat, tuskat ja kivut käsittävät heidät; niinkuin synnyttäjä he kimmurtelevat, hämmästyneinä he katsovat toinen toistansa, tulipunaisina ovat heidän kasvonsa. Katso, Herran päivä tulee kauheana, kiukulla ja vihan vimmalla, maata autioksi asettamaan ja sen syntisiä sieltä telottamaan. Sillä taivaan tähdet ja heidän tähtikehänsä eivät valollansa loista, aurinko pimenee noustessansa eikä kuu valollansa kumota. Minä kostan maan piirille pahuuden ja jumalattomille heidän rikoksensa; ja minä lakkautan röyhkeitten kopeuden ja hirmuvaltaisten ylpeyden minä nöyryytän. Minä teen miehen kultaa kalliimmaksi ja ihmisen Ofirin kultaa arvokkaammaksi. Sentähden minä liikutan taivaat ja maa vapisee paikaltansa Herran Sebaotin vihan tähden ja hänen hirmuisen vihansa päivän tähden." — Jes. 13: 1—13. Vertaa Ilm. 16: 14; Hebr. 12: 26—29.
"Ja minä panen oikeuden oikonuoraksi ja vanhurskauden vaakaksi. Ja rakeet karkottavat pois valheen turvan ja vedet huuhtovat pois suojan." — Jes. 28: 17.
Jesajan, Jeremian, Danielin ja Ilmestyskirjan ennustukset Babylonista ovat kaikki sopusoinnussa toistensa kanssa ja tarkottavat ilmeisesti samaa suurta kaupunkia. Kun kumminkin nämä ennustukset täyttyivät ainoastaan pieneksi osaksi tuohon vanhaan kirjaimelliseen Babylonin kaupunkiin nähden, ja kun Ilmestyskirja kirjotettiin vasta vuosisatoja sen jälkeen, kuu kirjaimellinen Babylon jo oli raunioina, niin on selvää, että mainitut ennustukset erityisesti tarkottavat jotakin, josta muinoinen, kirjaimellinen Babylon oli kuva. On myöskin selvää, että niin pitkälle kuin Jesajan ja Jeremian ennustukset sen kukistumisesta täyttyivät kirjaimelliseen kaupunkiin nähden, tuli se lankeemukseensa niinhyvin kuin luonteeseensakin nähden kuvaksi siitä suuresta kaupungista, josta Ilmestyskirjan tekijä puhuu (17 ja 18 luv.) vertauskuvallisella kielellä, ja jota toistenkin profettain ennustukset pääasiassa tarkottavat.
Niinkuin jo on osotettu, on meidän aikamme n.k. kristikunta vastakuva muinaisesta Babylonista eli Baabelista; Sen tähden ovat profettain vakavat varotukset ja ennustukset tästä Babylonista (kristikunnasta) mitä suuriarvoisimmasta merkityksestä nykyään elävälle suvulle. Oi, että ihmiset olisivat niin ymmärtäväisiä, että ottaisivat niistä vaarin!
Vaikka muutamia muitakin vertauskuvallisia nimiä, niinkuin esim. Edom, Efraim, Ariel j.n.e., käytetään Raaamatussa kristikunnasta, on kumminkin nimitystä "Babylon" eli "Babel" useimmin käytetty, ja sen merkitys —sekaannuselihämmennys— on erittäin sattuva. Apostoli Paavalikin puhuu nimeksi henkisestä Israelista nimeksi lihallisen Israelin vastakohtana. (Katso 1 Kor. 10: 18; Gal. 6: 16; Room. 9: 8.) Ja samaten on nimeksi henkinen Siion ja nimeksi lihallinen Siion. (Katso Jes. 33: 14; Aam. 6: 1.) Mutta tarkastakaamme muutamia niistä ihmeellisistä vastaavaisuuksista, joita on kristikunnan ja sen esikuvan, Babylonin, välillä, sekä Jumalan sanan suoranaisia todistuksia niinhyvin esikuvasta kuin vastakarvastakin. Sitten tahdomme tarkastaa kristikunnan nykyistä tilaa ja niitä merkkejä, jotka nyt ilmaisevat siitä ennustetun tuomion täyttymistä.
Ilmestyskirja osottaa, ettei olisi vaikeata huomata tuota suurta salaperäistä kaupunkia, sillä sen nimi on kirjotettu senotsaan; s.o. se on niin silmiinpistävä ja selvä, ettemme voi olla huomaamatta sitä vähemmällä kuin että suljemme silmämme ja kieltäydymme katsomasta: — "Jahänen otsaansaoli kirjotettuna nimi: Salaisuus: Suuri Babylon, maan porttojen ja kauhistusten äiti". (Ilm. 17: 5.) Mutta ennenkuin käymme tarkastamaan salaperäistä Babylonia, tarkastakaamme ensin vähän esikuvallista Babylonia. Kun siten olemme saaneet selville sen huomattavat piirteet, tahdomme ajatellen niitä tarkastaa vastakuvaa.
Ei ainoastaan Babylonin valtakunnan pääkaupungin vaan myöskin itse valtakunnan nimenä oli "Babylon". Pääkaupunki Babylon oli mitä komein ja todennäköisesti suurin muinaisista kaupungeista. Se oli rakennettu nelikulmion muotoiseksi Eufrat-joen kummallekin puolelle. Suojana hyökkäävää vihollista vastaan ympäröi sitä syvä ja vedellä täytetty saartokaivanto sekä sen sisäpuolella äärettömät kahdenkertaiset muurit, jotka olivat 32—85 jalkaa paksuja ja 75—300 jalkaa korkeita. Muureilla oli 250 matalaa tornia, jotka olivat rakennetut muurien ulko- ja sisäreunoille, toinen toistansa vastaan. Muureissa oli 100 kupariporttia, 25 joka puolella, vastaten katujen lukua, jotka leikkasivat toisensa suorissa kulmissa. Kaupunkia kaunistivat komeat palatsit ja temppelit sekä sotasaaliit.
Nebukadnessar oli Babylonin valtakunnan suuri yksinvaltias, ja hänen hallituksensa käsitti melkein puolet siitä ajasta, jolloin tämä valtakunta oli olemassa. Hänen ansiokseen laskettiin myöskin pääasiassa sen suuruus ja loisto. Kaupunki oli maineessa rikkaudestaan ja komeudestaan, josta johtui vastaava määrä tapainturmelusta, jota taas aina seuraa taantuminen ja lankeeminen. Se oli kokonaan epäjumalanpalveluksen vallassa ja täynnä vääryyttä. Asukkaat palvelivat Baalia, jolle he uhrasivat ihmisiä. Kuinka syvälle he olivat alentuneet epäjumalanpalveluksessaan, voimme ymmärtää, kun näemme, kuinka Jumala nuhteli Israelilaisia, kun nämä olivat saastuttaneet itsensä yhteyden kautta heidän kanssaan. — Katso Jer. 7: 9; 19: 5.
Nimi johtuu sen suuren tornisuunnitelman tyhjäksi tekemisestä, jota kutsuttiin Baabeliksi (hämmennykseksi, sekaannukseksi), koska Jumala siellä sekotti ihmisten kielen; mutta alunperin on tämä sana johdettu nimestä Baabil, joka ei ollenkaan muistuttanut Herran epäsuosiosta ja rangaistuksesta, vaan päinvastoin merkitsi "Jumalan porttia".
Babylonin kaupunki saavutti huomattavan aseman ja loiston suuren Baabelin valtakunnan pääkaupunkina ja kutsuttiin sitä "kultaiseksi kaupungiksi", "kuningaskuntain kaunistukseksi, kaldealaisten kopeuden koristukseksi". — Jes. 13: 19.
Nebukadnessarin jälkeen tuli hallitsijaksi hänen tyttärensä poika Belsassar, ja tämän hallituksen aikana tuli se lankeemus, joka aina seuraa ylpeyttä, ylellisyyttä ja turhuutta ja jota ne aina jouduttavat. Kun kansa, tietämättömänä uhkaavasta vaarasta ja seuraten kuninkaansa esimerkkiä, antautui alentaviin huveihin, hiipi Persian sotajoukko Kyyroksen johdolla huomaamatta sisään Eufratin jokiuomasta, josta se ensin oli johtanut veden pois, surmasi juomaveikot ja valtasi kaupungin. Sillä tavalla täyttyi se ennustus, jonka tuo ihmeellinen käsikirjotus seinällä sisälsi: "Mene, mene, tekel, ufarsin", jonka Daniel muutamia tuntia ennen oli selittänyt näin: "Jumala on lukenut valtakuntasi (päivät) ja on sen lopettanut. Sinä olet vaakalla punnittu ja liian keveäksi havaittu. Valtakuntasi on jaettu ja annettu meedialaisille ja persialaisille." Ja niin täydellinen oli tämän suuren kaupungin hävitys, että sen paikkakin oli unohtunut ja oli tietämätön pitkän aikaa.
Sellainen oli esikuvallinen kaupunki, ja mereen heitetyn suuren myllynkiven tavoin hukkui se monta sataa vuotta sitten ollakseen koskaan enää kohoutumatta. Muistokin siitä on tullut pilkaksi ja sananlaskuksi. Nyt tahdomme tarkastaa vastakuvaa, jolloin ensin panemme merkille, että Raamattu selvästi ja epäämättömästi viittaa siihen, ja sen jälkeen tahdomme ottaa huomioon tämän vertauskuvan sattuvaisuuden.
Vertauskuvallisissa ennustuksissa merkitsee "kaupunki" voiman ja vaikutusvallan tukemaa uskonnollista hallitusta. Siten on esim. "pyhä kaupunki, uusi Jerusalem" vertauskuva, jota käytetään esittämään perustettua Jumalan valtakuntaa, Evankeliseurakunnan voittajia, korotettuina ja kirkkaudessa hallitsevina. Seurakunta on myöskin — ja samassa yhteydessä — esitetty vaimona, "morsiamena, Karitsan vaimona", voimassa ja kirkkaudessa sekä miehensä, Kristuksen voiman ja vaikutuksen tukemana. "Ja yksi niistä seitsemästä enkelistä… tuli… sanoen: Tule tänne, minänäytän sinulle morsiamen, Karitsan vaimon. Ja hän…näytti minulle pyhän kaupungin Jerusalemin". — Ilm. 21: 9, 10.
Sama tulkitsemistapa sopii myöskin salaperäiseen Babyloniin, suureen kirkkovaltakuntaan, "suureen kaupunkiin" (Ilm. 17: 1, 6), jota on kuvailtu portoksi, langenneeksi naiseksi (luopuneeksi kirkoksi — sillä totinen seurakunta on neitsyt) korotettuna voimaan ja hallitsijavaltaan ollen huomattavassa määrin maan kuninkaitten, maailmallisten valtiomahtien tukemana, jotka kaikki ovat enemmän tahi vähemmän sen hengen ja oppien juovuttamia. Luopunut seurakunta kadotti neitseellisen puhtautensa. Sensijaan että kihlattuna ja puhtaana neitseenä olisi odottanut korotusta yhdessä taivaallisen Ylkänsä kanssa, ryhtyi se yhteyteen maan kuningasten kanssa ja antoi alttiiksi neitseellisen puhtautensa — sekä opin — että luonteenpuhtauden — ojentautuakseen maailman ajatustavan mukaan, ja korvaukseksi otti se vastaan ja harjottaa nyt jossain määrin herrautta, suureksi osaksi näiden kuningasten sekä välittömästi että välillisesti tukemana. Uskottomuus Herraa kohtaan, jonka nimeä hän vaatii itselleen, ja uskottomuus korkeaa etuoikeutta kohtaan saada olla Kristuksen kihlattuna "puhtaana neitseenä" on syynä vertauskuvalliseen "portto"-nimitykseen. Sen vaikutusta papillisena valtakuntana, täynnä epäjohdonmukaisuutta ja hämmennystä, esitetään vertauskuvallisesti nimellä Babylon, jonka laajemmassa merkityksessä, sellaisena kuin se vertaus-kuvattiin Babyloninvaltakunnassa, tunnemme "kristikunnan", kun taas sen rajotetummassa merkityksessä, sellaisena kuin se vertauskuvattiin muinaisessa Babyloninkaupungissatunnemme nimikristityn seurakunnan.
Se asianhaara, ettei nimikristikunta tahdo tunnustaa, että Raamatun nimitys "Babylon" ja sen merkitys (hämmennys, sekaannus) sopii siihen, ei ole mikään todistus siitä, ettei asianlaita ole niin. Ei muinainen Babylonkaan sovittanut itseensä nimeä — hämmennys, sekaannus — Raamatun merkityksessä. Muinainen Babylon väitti olevansa itse "Jumalan portti", mutta Jumala kutsui sensekaannukseksielihämmennykseksi(1 Moos. 11: 9) ja sama on vastakuvan laita meidän aikanamme. Se kutsuu itseään "kristikunnaksi", portiksi Jumalan tykö ja ijankailkkiseen elämään, kun Jumala sitävastoin kutsuu sitä Babyloniksi — hämmennykseksi.
Protestantit ovat hyvin yleisesti väittäneet — ja oikeudella —, että nimi Babylon ja profetallinen kuvaus siitä voidaan sovittaa paavikuntaan, vaikka viime aikoina on tultu haluttomiksi sovittamaan sitä niin. Sitävastoin tekevät protestanttiset lahkot nyt kaikkia mahdollisia ponnistuksia tullakseen sopusointuun Rooman kirkon kanssa ja jäljitelläkseen sitä sekä ollakseen yhteistyössä sen kanssa. Tekemällä näin tulevat he itse tämän kirkon varsinaiseksi osaksi senkautta, että hyväksyvät sen menettelytavan ja täyttävät sen vääryyden mitan, yhtä varmasti kuin kirjanoppineet ja fariseukset täyttivät isäinsä mitan, isäinsä, jotka tappoivat profetat. (Matt. 23: 31, 32.) Luonnollisesti protestantit yhtävähän kuin Paavilaisetkaan eivät myönnä kaikesta tästä mitään, sillä jos he tekisivät niin, tuomitsisivat he itsensä. Ja tästä asianhaarasta huomautetaan Ilmestyskirjassa, jossa osotetaan, että jokaisen, joka tahtoo saada todellisen ja selvän käsityksen Babylonista, täytyy hengessä asettua totisen Jumalan kansan keskuuteen "erämaahan", erotilaan maailmasta, sen ajatustavasta ja sen pelkästä jumalisuuden varjosta, ja täydellisen vihkiytymisen ja uskollisuuden ja riippuvaisuuden tilaan yksistään Jumalaan nähden. "Ja hän vei minut hengessä poiserämaahan.Siellä minä näin naisen… Babylon." — Ilm. 11: 1—5.
Kun nyt sivistyneen maailman valtakunnat ovat suostuneet siihen, että suurten kirkkojärjestelmäin ja erittäinkin paavikunnan vaikutus on hallinnut suureksi osaksi niitä sekä kun ne ovat näiltä vastaanottaneet nimityksen "kristityt valtakunnat", "kristikunta", opin hallitsijan jumalallisista oikeuksista j.n.e., niin sitovat ne myöskin itsensä yhteen suuren Babylonin kanssa ja tulevat siten osaksi siitä. Nimi Babylon, jota esikuvassa käytettiin ei ainoastaan tuosta suuresta kaupungista vaan myöskin koko valtakunnasta, voidaan siis myöskin vastakuvassa sovittaa ei ainoastaan noihin suuriin uskonnollisiin järjestelmiin, niinhyvin katolisiin kuin protestanttisiinkin, vaan myös laajemmassa merkityksessä koko "kristikuntaan".
Tuon salaperäisen Babylonin tuomiopäivä on sentähden myöskin kaikkien "kristittyjen" kansojen tuomiopäivä. Sen hävitys kohtaa koko yhteiskuntarakennusta — kaikkia sekä valtiollisia, yhteiskunnallisia että uskonnollisia laitoksia ja onnettomuudet kohtaavat yksityisiä henkilöitä samassa määrin kuin he ovat kiintyneitä yhteiskunnan eri järjestelmiin ja laitoksiin tai ovat riippuvaisia niistä.
Myöskin ne kansat, jotka eivät kuulu kristikuntaan, saavat tuntea koston raskaan käden painon, koska myöskin ne jossain määrin ovat liittyneet yhteen "kristittyjen" kansojen kanssa kauppasitoumusten ja samallaisten harrastusten kautta. Ja oikeudella saavat myöskin ne osansa rangaistuksesta, koska eivät ole ottaneet vastaan sitä valoa, jonka ovat nähneet, ja ovat rakastaneet pimeyttä enemmän kuin valoa, koska heidän tekonsa olivat pahoja. Niin tapahtuu, niinkuin Jumala profetan kautta sanoo: "Minun kiivauteni tulessa koko maa (yhteiskunta) kulutetaan" (Sef. 3: 8); mutta Babylonia eli "kristikuntaa" kohtaan palaa hänen vihansa tuli voimakkaammin, sen suuremman vastuun ja saatujen armoetujen väärinkäytön perustuksella. (Jer. 51: 49.) "Huudosta: Baabel on voitettu, vapisee maa (yhteiskunta), ja valitus kuuluu kansoissa." — Jer. 50: 46.
Babylon — äiti ja tyttäret.
Mutta monet rehelliset kristityt, jotka eivät vielä voi nähdä, että protestanttilaisuus on laskeutumassa, ja jotka eivät myöskään voi nähdä eri lahkojen ja kirkkokuntien läheistä sukulaisuutta paavilaisuuden kanssa, mutta jotka kumminkin voivat huomata sen rauhattomuuden ja kuohumisen, joka kaikissa uskonnollisissa järjestelmissä astuu voimaan opin kysymyksistä, esittänevät vielä tuskalla kysymyksen: Jos tuomio Babylonista kohtaa koko kristikuntaa, kuinka silloin käy protestanttilaisuuden, tuon suuren uskonpuhdistuksen tuloksen? Tämä on tärkeä kysymys. Mutta lukija ajatelkoon, että protestanttilaisuus, sellaisena kuin se on tänään, ei ole uskonpuhdistuksen tulos, vaan rappeutuminen siitä. Sitä elähdyttää suureksi osaksi sama taipumus ja luonne kuin Rooman kirkkoa, josta sen eri oksat puhkesivat. Eri protestanttiset lahkot (sanomme tämän kaikella arkatuntoisuudella niihinverrattainharvoihin totisiin, Jumalaa pelkääväisiin sieluihin nähden, joita löytyy näissä lahkoissa ja joita Herra kutsuu "vehnäksi" paljon lukuisamman "lusteen" vastakohtana) ovat tämän nimikristikunnan rappeutuneimman järjestelmän, paavikunnan, todellisia tyttäriä, paavikunnan, jota Ilmestyskirjassa kutsutaan "porttojen äidiksi". (Ilm. 17: 5.) Ja huomaa, että sekä roomalaiskatolilaiset että protestantit nyt avonaisesti tunnustavat tämän keskinäisen sukulaisuussuhteen äitinä ja tyttärinä, senkautta että edelliset lakkaamatta kutsuvat itseään pyhäksi emäkirkoksi ja jälkimäiset tyydytyksellä hyväksyvät tämän ajatuksen, niinkuin voi nähdä lukuisista julkisista protestanttisten pappien ja maallikoiden lausunnoista. He "ylisteleivät häpeästään", nähtävästi kaikki huolettomina siitä polttomerkistä, jonka siten ottavat vastaan Jumalan sanasta, joka kutsuu paavikuntaa "porttojen äidiksi". Paavikirkon vaatiessa itselleen äidin arvonimeä, ei se näytä koskaan epäilleenkään oikeuttaan tähän nimeen, eikä se näytä ajatelleenkaan, kuinka tämä nimi ei ollenkaan sovi yhteen sen tunnustuksen kanssa, että se (paavikirkko) on vielä ainoa totinen seurakunta, jota Raamattu kutsuu "neitseeksi" Kristuksen kanssa kihlatuksi. Tämä hänen äitiydenvaatimuksensa eli tunnustuksensa koituu sekä hänelle itselleen että hänen tyttärilleen ijankaikkiseksi häpeäksi. Totinen seurakunta, jonka Jumala tunnustaa, mutta jota maailma ei tunne, on yhä edelleen neitsyt, eikä hänen puhtaasta ja pyhästä tilastaan ole koskaan lähtenyt tytärjärjestelmää. Hän on vielä puhdas neitsyt, uskollinen Kristukselle ja rakas hänelle niinkuin hänen silmäteränsä. (Sak. 2: 8; Pe. 17: 6, 8.) Totiseen seurakuntaan ei voida missään osottaajoukkona(kirkkoyhdyskuntana, lahkona), josta kaikki lusteet ovat erotetut; mutta siihen kuuluu ainoastaan totinen "vehnä", ja Jumala tuntee kaikki sen jäsenet, olkoonpa että maailma tunnustaa heidät tai ei.
Tarkastakaamme nyt, kuinka protestanttiset kirkkojärjestelmät ylläpitävät sukulaisuussuhdettaan tyttärinä paavikirkkoon. Koska äiti ei ole yksityinen henkilö, vaan suuri uskonnollinen järjestelmä, paavikunta, niin tulee meidän, tarkastaessamme vertauskuvaa, odottaa löytävämme toisia uskonnollisia samanlaatuisia järjestelmiä, jotka vastaavat tyttäriä vertauskuvassa — luonnollisesti ne eivät ole niin vanhoja, eivätkä niin turmeltuneita kuin paavikunta, mutta siitä huolimatta porttoja samassa merkityksessä; s.o. uskonnollisia järjestelmiä, jotka väittävät olevansa joko Kristuksen kanssa kihlattu neitsyt tai myöskin Kristuksen morsian, niiden kumminkin tavotellessa maailman suosiota ja antaessa sen ylläpitää ja tukea itseään, minkä kautta ne antavat alttiiksi uskollisuutensa Kristusta kohtaan.
Eri protestanttiset kirkkojärjestelmät vastaavat täydellisesti tätä kuvausta. Ne ovat suuria tytärjärjestelmiä.
Nämä tytärjärjestelmät syntyivät, mikä jo on esitetty, turmeltuneen äitikirkon uudistamisyrityksissä. Tytärjärjestelmät erosivat äidistään synnytystuskilla, ja kun ne syntyivät, olivat ne neitseitä. Kumminkaan ei niissä ollut ainoastaan todellisia uudistajia, vaan myöskin monia muita, jotka olivat vielä äitinsä hengen elähyttämiä, ja he perivät monta sen vääristä opeista. Ei viipynytkään kauvan, ennenkuin he lankesivat moniin sen pahoihin tekoihin ja osottivat, että heidän luonteensa vastasi sitä nimitystä, jolla ennustuksen sana merkitsi heidät, nim. "porttoja".
Meidän tulee kumminkin muistaa, että eri uskonpuhdisitusliikkeiden suorittaessa arvokkaan työn, joka oli "pyhäkön puhdistaminen", on kumminkin ainoastaan temppeli — eli pyhäkköluokka ollut totinen seurakunta Jumalan silmissä. Suuret inhimilliset järjestelmät, joita kutsutaan seurakunniksi eli kirkoiksi, eivät ole koskaan olleet Jumalan seurakuntia paitsinimeksi. Ne kuuluvat kaikki väärään järjestelmään, joka maailman silmissä edustaa väärin ja kätkee siltä totisen seurakunnan, jossa on pelkästään täydellisesti vihkiytyneitä ja uskollisia Jumalan lapsia, jotka luottavat ainoan suuren vikauhrin ansioon. Niitä löytyy siellä ja täällä hajallaan inhimillisissä järjestelmissä ja niistä vapaina, mutta kumminkin aina erossa niiden maailmallisesta hengestä. He muodostavat luokan, jota Herra vertauksessa kutsuu "vehnäksi", ja jonka hän selvästi asettaa "lusteen" vastakohdaksi. Kun he eivät ole selvästi ymmärtäneet näiden järjestelmien todellista laatua, ovat he yksityisinä vaeltaneet nöyrinä Jumalan kanssa ja ottaneet hänen sanansa neuvonantajakseen ja hänen henkensä johtajakseen. He eivät ole myöskään koskaan olleet oikein tyytyväisiä nimi-Siionissa, jossa heidän usein surulla on täytynyt nähdä, kuinka maailman henki, joka vaikuttaa "luste"-jäsenten kautta, on estänyt henkistä kasvamista. Nämä ovat "Siionin murheellisia, joista Jumala on määrännyt, että he saavat kauhistuksen tuhkan sijaan, iloöljyn surun sijaan". (Matt. 5:4; Jes. 61: 3.) Ainoastaan tänä "elonaikana" tapahtuu tämän luokan erottaminen "luste"-aineksista, sillä Herran aikomus oli antaa "molempain kasvaa yhdessä elonleikkuuseen asti" (aikaan, jossa nyt elämme). — Matt, 13: 30.
Sentähden herätetään nyt tämä luokka huomaamaan näiden häviööntuomittujen järjestelmien todellinen laatu. Niinkuin oli ennustettu (Dan. 11: 32—35), ja niinkuin on osotettu III osan 4 luvussa, houkuteltiin eri uskonpuhdistusliikkeet luopumukseen "liukkailla sanoilla" — voitettiin imartelulla. Jokainen niistä pysähtyi nopeasti, suoritettuaan jonkun puhdistamistyön, ja niin pitkälle kuin he huomasivat mahdolliseksi ja sopivaksi, seurasivat he Rooman kirkon esimerkkiä pyrkien saavuttamaan maailman suosiota ja vastaanottaen sitä hyveensä ja uskollisuutensa kustannuksella Kristusta, seurakunnan todellista päätä kohtaan. Kirkko ja valtio muodostivat taas jossain määrässä yhteyden ja yhdistivät osaksi maaailmalliset etunsa seurakunnan todellisen, henkisen hyvän kustannuksella, ja taas pysähtyi siten edistyminen ja puhdistustyö seurakunnassa. Itse asiassa alkoi taantuva liike, niin että monet protestanttiset seurakunnat nyt ovat paljon kauvempana uskon ja tekojen oikeasta mittapuusta kuin ne olivat asianomaisten perustajainsa aikana.
Muutamain protestanttisista kirkoista sallittiin päästä osallisiksi maallisten hallitsijain vallasta ja voimasta, niinkuin esim. oli Englannin kirkon ja Saksan lutherilaisen kirkon laita. Ja ne, jotka eivät ole saavuttaneet sellaista menestystä, ovat (niinkuin esim. Amerikassa) tehneet maailmalle monta sopimusehdotusta saavuttaakseen pienempiä suosionetuja. On myöskin totta, että kun maailman vallat ovat edistäneet uskottoman kirkon maailmallista kunnianhimoa, on kirkkokin avomielisesti päästänyt maailman seuraansa ja yhteyteensä, niin, tämä on tapahtunut niin avomielisesti, että kastetut maailman ihmiset ovat suurimpana osana kirkon jäsenistä ja pitävät hallussaan sen melkein jokaista tärkeämpää paikkaa ja hallitsevat sitä siten.
Tämä taipumus alensi seurakuntaa tämän aikakauden alussa ja aiheutti suuren luopumuksen (2 Tess. 2: 3, 1—10) ja kehitti asteettain, mutta nopeasti, paavijärjestelmän.
Tämä löyhä luonne, jonka eri uskonpuhdistusliikkeen oksat jo aikaisin omaksuivat, ja joka vähitellen kehitti lahkojärjestelmiä, on vielä voimassa tänä päivänä. Ja kuta enemmän nämä järjestelmät kasvavat rikkaudessa, henkilöluvussa ja vaikutuksessa, sitä enemmän luopuvat ne kristillisestä hyveestä ja täyttyvät äitinsä ylpeydellä. Muutamat harvat, vakavat kristityt eri lahkoissa huomaavat tämän jossakin määrin sekä tunnustavat sen ja valittavat sitä häpeällä ja surulla. He näkevät, että eri lahkojärjestelmät tekevät kaikkia mahdollisia ponnistuksia ollakseen maailmalle mieliksi ja voittaakseen sen suosion sekä taatakseen itselleen sen suojeluksen. Hienoja ja kalliita kirkkorakennuksia, korkeita torneja, soivia kelloja, suuremmoisia urkuja, hienoja kalustoja ja sisävarustuksia, taiteellisia laulukuoroja, hienostuneita puhujia, markkinoita, juhlia, konsertteja, huvituksia, myyjäisiä ja epäilyksenalaisia huveja ja ajanviettoja, kaikkia niitä tehdään ja järjestetään maailman suosion ja tuen voittamisen aikeessa. Kristuksen suuret ja terveelliset opit asetetaan taka-alalle, kun taas puhujalavan julistuksissa väärät opit ja mieltäkiihottavat aineet ottavat niiden sijan, totuus syrjäytetään ja unohdetaan ja sen henki kadotetaan. Kuinka ovatkaan tyttäret äitinsä kaltaisia näihin yksityiskohtiin nähden!
Monien esimerkkien joukosta siitä sydämellisyydestä, vieläpä ylpeydestä, jolla protestanttiset lahkot ja kirkot tunnustavat sukulaisuutensa paavikirkon kanssa, esitämme presbyteriläisen pappismiehen saarnasta seuraavan sanomalehdissä julkaistun lausunnon:
"Vääntele ja kääntele itseäsi, kuinka tahdot, niin täytyy sinun kumminkin myöntää, että tämä (katolinen kirkko) onemäkirkko. Sillä on katkeamaton historia, joka ulottuu apostolien aikaan saakka. (Niin, s.o. siihen aikaan saakka, jolloin luopumus alkoi. 2 Tess. 2: 7, 8.)Jokaisesta uskonnollisen totuuden murrososastakin, jonka oraistamme olemme velkaa sille, joka on säilyttänyt sen. Jos ei se voi väittää olevansa totinen kirkko, niin silloin olemmeäpäriä emmekä lapsia."
"Puhutaan lähetyssaarnaajain lähettämisestä työskentelemään katolilaisten keskuudessa! Voisin yhtä mielelläni ajatella lähetyssaarnaajain lähettämistä metodistien, episkopaalien, yhdistettyjen preshyteriläisten ja lutherilaisten luo heidän kääntämisekseen presbyteriläisiksi."
Niin, melkein kaikki ne opin eksytykset, joista protestantit pitävät kiinni niin itsepintaisesti, ovat he tuoneet mukanaan Roomasta, joskin jokainen uskonpuhdistusliike teki melkoisia edistyksiä paavikunnan karkeimmista eksytyksistä, sellaisista kuin messu-uhrista, pyhimysten, neitsyt Maarian ja kuvien rukoilemisesta, salaripistä, anteista j.n.e. Mutta oi! Nykyajan protestantit eivät ole ainoastaan halukkaita, vaan vieläpä innokkaita saadakseen aikaan minkälaisen sopimuksen hyvänsä, jos he vaan sen kautta voivat vakuuttautua vanhan "äidin" suosiosta ja avusta, jonka hirmuvallasta ja orjuudesta heidän isänsä pakenivat kolmesataa vuotta sitten. Vieläpä ne totuuden periaatteetkin, joille protestantit ensin perustautuivat, unohdetaan nyt vähitellen tahi hyljätään avonaisesti. Niin itse perusopinkin, opin "vanhurskauttamisesta uskon kautta" "jokapäiväiseen uhriin", tunkee nopeasti pois vanha paavilainen oppi vanhurskauttamisesta tekojen kautta ja oppi jumalattomasta messu-uhrista. [Jälkimäinen messusta, koskee episkopaaleja — "korkeakirkkoa" — Isossa Britanniassa ja Yhdysvalloissa.] Ja monet sekä saarnaajat että kuulijat selittävät nyt avonaisesti, etteivät he usko Kristuksen kalliin veren ansioon syntisten lunastushintana.
Muutamat protestanttiset papit esittävät melkein samalla julkeudella kuin paavilainen papistokin vaatimusta apostolisesta valtuutuksesta ja papiston vallasta. Ja yksityisen oikeutta arvostella itsekohtaisesti — juuri se periaate, joka oli paavikuntaa vastaan suunnatun protestin perustus, joka johti suureen uskonpuhdistukseen — vastustavat nyt protestantit melkein samalla innolla kuin katolilaisetkin. Siitä huolimatta ovat protestantit täysin tietoisia siitä, että juuri yksityisen harjottaman ajattelemisia tuomitsemisoikeuden kautta uskonpuhdistus alkoi ja edistyi jonkun aikaa, vaikka tunnustettujen johtajien julkea valta sittemmin sai edistymisen pyörän seisahtumaan, ja on senjälkeen pitänyt heidät tarkasti perimäsääntöjen rajalinjojen sisäpuolella sekä julistanut pannaan kaikki, jotka pelkäämättömästi ovat astuneet niiden ulkopuolelle.
Niinollen ei protestantismi enää ole protesti emäkirkkoa vastaan, niinkuin se oli alussa. Ja eräs kirjottaja teki äskettäin tästä sanomalehdissä seuraavan huomautuksen: "Ismion vielä jälellä, mutta mitä on tullutprotestista?" Protestantit näyttävät unohtaneen, mikä oli alkuperäisen protestin perustus, sillä he jättävät todellakin sen kokonaan huomioonottamatta, ja järjestelmänä katsoen ovat he nopeasti menemässä "pyhän (!) emäkirkon" avoimeen syliin ja tämä tarjoo ja vakuuttaa heille vapaasti sydämellisen vastaanoton.
Kiertokirjeessä vuodelta 1894, joka on osotettu "maan ruhtinaille ja kansoille", sanoo paavi Leo XIII protestanteille: "Me ojennamme teille rakkaudella kätemme ja kutsumme teitä siihen yhteyteen, joka ei ole koskaan rikkoutunut katolilaisessa kirkossa, ja joka ei koskaan voi rikkoutua. Kauvan on yhteinen äitimme kutsunut teitä rinnoilleen; kauvan ovat kaikki maailman katolilaiset odottaneet teitä veljenrakkauden kaipuulla… Sydämemme kutsuu teitä vielä enemmän kuin äänemme, rakkaat veljet, joilla viimeisen kolmen vuosisadan aikana on ollut toinen käsitys kristillisestä uskosta kuin meillä."
Kiertokirjeessä vuodelta 1895 Rooman kirkolle Amerikassa sanoo paavi Leo taas: "Ajatuksemme kääntyvät nyt niihin, joilla on erilainen käsitys kristinuskosta kuin meillä… Kuinka innostuneita me olemmekaan heidän pelastuksensa suhteen! Millä sielun lämmöllä toivommekaan, että he lopuksi palaisivat kirkon helmaan, joka on kaikkien yhteinen äiti!…. Meidän ei suinkaan pidä jättää heitä mielikuvituksiensa valtaan, vaan sävyisyydellä ja rakkaudella vetää heidät puoleemme, senkautta että käytämme jokaista kehotusvälinettä, saadaksemme heidät tarkkaan tutkimaan jokaisen katolisen opin osaa ja vapautumaan ennakolta omaksumistaan mielipiteistä."
"Apostolisessa kirjeessä Englannin kansalle" (1895) lausuu hän seuraavan rukouksen: "Oi siunattu neitsyt Maria, Jumalan äiti ja kaikkein lempein kuningattaremme ja äitimme, katso laupeudessasi Englannin puoleen… Oi, murheellinen äiti, rukoile luopuneiden veljiemme puolesta, että he yhdistyisivät meidän kanssamme ainoaan totiseen tarhaan ylipaimenen, sinun Poikasi sijaisen, kanssa" — s.o. hänen itsensä, paavin, kanssa.
Tämän suunnitelman toteuttamiseksi on alettu pitää "lähetyskokouksia protestanteille" "Paavalin isien" silmälläpidon alaisina. Näitä kokouksia on pidetty ja jatketaan yhä vielä suurissa kaupungeissa. Niiden tarkotuksena on sovittaminen ja selittäminen. Pyydetään kirjallisia kysymyksiä protestanteilta ja vastataan niihin julkisesti, ja protestanteille jaetaan traktaatteja ilmaiseksi. Protestantit antavat itse asiassa katolilaisille kannatusta ja ei heillä oikeastaan ole mitään vastausta heille. Ja jos joku voi ja tahtoo vastata ja nojautua tosiseikkoihin, niin pitävät sekä protestantit että katolilaiset häntä rauhanhäiritsijänä.
Jokainen ymmärtäväinen ihminen voi huomata, kuinka helposti protestantismi vangitaan tämän viekkaan juonen kautta, ja kuinka on selvää, että yleisen mielipiteen virta suuntautuu Rooman kirkon puolelle, joka nyt on muuttanut äänensä ja on myöskin muuttunut valtaansa nähden, mutta joka kumminkin on muuttumaton sydämeensä ja mielenlaatuunsa nähden. Vielä puolustaa ja kannattaa se inkvisitsionia ja muita pimeänä keskiaikana käyttämiään tapoja, sen kautta että se väittää omaavansaoikeudenmaan hallitsijana rangaista kerettiläisiä niinkuin sitä haluttaa.
On sentähden selvää, että vaikka monet uskolliset sielut, tietämättöminä asian todellisesta laidasta, ovat kunnioituksella ja pyhyydellä palvelleet Jumalaa näissä Baabelin järjestelmissä, niin ei tämä kumminkaan muuta sitä asianhaaraa, että ne kaikki ovat "portto"-järjestelmiä. Hämmennys vallitsee niissä kaikissa; ja nimi Babylon sopii täydellisesti koko perheeseen — äitiin, tyttäriin ja niiden kanssarikollisiin, n.k. kristittyihin kansoihin. — Ilm. 18: 7; 17: 2—6, 18.
Muistakaamme, että suuret kirkkovaltiolliset järjestelmät, joita ihmiset kutsuvat "kristikunnaksi", mutta joita Jumala kutsuu Babyloniksi, muodostavat ei ainoastaan nykyisen yhteiskuntajärjestyksen perustuksen vaan myös rakennuksen ja korkeimman huipun. Tätä tarkottaa yleisesti hyväksytty nimitys "kristikunta", jota viime aikoina on käytetty ei ainoastaan niistä kansakunnista, jotka kannattavat kristittyjä kirkkokuntia lakien ja verojen kautta, vaan myöskin sellaisista kansoista, jotka sietävät kristinuskoa kumminkaan sitä millään tavalla suosimatta tai tukematta — niinkuin esim. on Yhdysvaltojen laita.
Oppi "kuninkaitten jumalallisista oikeuksista", jota melkein kaikki kirkot ja lahkot opettavat ja tukevat, on vanhojen porvarijärjestelmien perustuksena ja on kauvan antanut Euroopan valtakunnille vaikutusvaltaa, arvokkaisuutta ja lujuutta. Ja oppi papiston jumalallisesta valitsemisesta ja vallasta on estänyt Jumalan lapsia edistymästä jumalallisissa asioissa ja on sitonut heidät taikauskon ja tietämättömyyden kahleilla kunnioittamaan ja ihailemaan erehtyväisiä kanssaihmisiä sekä heidän oppejaan, perimätietojaan ja Jumalan sanan selityksiään. Koko näiden olojen järjestelmä häviää suuren päivän taistelussa — olojen järjestelmä, joka vuosisatojen aikana on pitänyt kansat tottelevaisuudessa hallitsevien maailmallisten ja kirkollisten mahtien alamaisuudessa. Kaikki tämä on tapahtunut Jumalan sallimisen perusteella — eikä hänen määräyksensä ja suostumuksensa perusteella, kuten he väittävät. Mutta vaikka se itsessään onkin ollut paha, on se kumminkin aikanansa palvellut hyvää tarkotusta, nim. estänyt anarkiaa, joka olisi ollut äärettömän paljon pahempi, koska ihmiset eivät olisi kyenneet laatimaan itsellensä parempaa, ja koska Kristuksen tuhatvuotisen valtakunnan aika ei ollut vielä tullut. Sentähden salli Jumala eri petosten voittaa luottoa, jotta ihmiset sen kautta pidettäisiin ohjissa "lopun aikaan" — "pakanain aikain" loppuun saakka.
Babylonin tuomio.
Raamatun ennustuksista voimme selvästi lukea Babylonin, kristikunnan, tuomion, ja ajan merkit osottavat sen yhtä selvästi. Se, että sen hävitys tulee äkkiä, väkivaltaisesti ja täydellisesti, esitetään voimakkaasti näin: "Ja väkevä enkeli otti kiven, niinkuin suuren myllynkiven, ja heitti sen mereen, sanoen: Näin heitetään vauhdilla pois Babylon, se suuri kaupunki eikä sitä enää koskaan löydy." (Ilm. 18: 8, 21; Jer. 51: 63, 64, 42, 24—26.) Sen, että se kumminkin hävitettäisiin asteettain, osottaa Daniel (7: 26): "Mutta oikeus asettuu istumaan, ja hänen valtansa otetaan pois, ja se lopetetaan ja peräti hävitetään." Paavinherrausja paljon kansojen surkuteltavasta kunnioituksesta "hengellistä säätyä" (pappeja) kohtaan ylimalkaan murtui, niinkuin jo on osotettu [III osa, siv. 35 ja 36], "lopun ajan" alussa vuonna 1799, ja vaikka hävitys sen jälkeen on jatkunut hitaasti ja se välistä on huomattavasti osottanut ennalleenasettamisen merkkejä, jotka merkit eivät koskaan ole olleet loistavampia kuin nyt, on kumminkin vakuutus paavikunnan lopullisesta tyhjäksi tekemisestä varma, ja sen kuolinkamppailu on raju. Ensin täytyy sen kumminkin saavuttaa enemmän muinaisesta arvostaan, josta tulee osalliseksi myöskin suuri tytärjärjestelmien yhtymys. Yhdessä ne korotetaan, jotta ne myöskin yhdessä väkivaltaisesti kukistettaisiin.
Siitä, että Babylonin rangaistus tulee suureksi, olemme vakuutettuja. Profetallisesti on kirjotettu, että "se suuri Babylon tuli muistoon Jumalan edessä, että hän antaisi sille vihansa kiivastuksen viinimaljan". "Ja (hän) on kostanut hänelle palvelijainsa veren." "Sillä hänen syntinsä ulottuvat aina taivaaseen asti, ja Jumala on muistanut hänen rikoksensa. Kostakaa hänelle sen mukaan kuin hän on tehnyt ja antakaa hänelle kaksinkertaisesti hänen tekojensa mukaan; siihen maljaan, johon hän on kaatanut, kaatakaa te hänelle kaksinkertaisesti. Niinpaljon kuin hän on itselleen kunniaa ja hekumaa hankkinut, niinpaljon antakaa hänelle vaivaa ja surua, koska hän sanoo sydämessään: Minä istun kuningattarena enkä ole leski, ja surua en ole näkevä." (Ilm. 16: 19; 19: 2; 18: 5—7.) Vaikka tämä luonnollisesti ensi sijassa koskee paavikirkkoa, koskee se myöskin kaikkia muita, jotka jossain määrin ovat yhteydessä sen kanssa ja myötätuntoisia sille. Kaikki sellaiset saavat osansa sen vitsauksista, (Ilm. 18: 4.) Vaikka maan kuninkaat ovat vihanneet porttoa ja tehneet hänet paljaaksi ja alastomaksi (Ilm. 17: 16), sanoo hän kumminkin vielä: "Minä istun kuningattarena enkä ole leski", ja hän kerskuu äänekkäästi oikeudestaan hallita kansoja ja väittää, että hän pian saa takaisin muinaisen valtansa.
Esimerkkinä hänen kerskumisestaan ja uhkauksestaan voi olla seuraava lausunto eräässä katolilaisessa lehdessä:
"Paavikunta on voittava aineellisen (eli maailmallisen) herrautensa, koska se on hyödyllistä ja sopivaa kirkolle. Se antaa kirkon toimeenpanevalle päälle täydellisemmän vapauden ja suuremman vaikutuksen. Paavi ei saata kauvan olla minkään kuninkaan alamaisena. Ei ole sopusoinnussa Jumalan viran kanssa, että on niin. Se estää häntä ja vähentää hänen vaikutustaan hyvään päin. Europpa on tunnustanut tämän vaikutuksen ja tulee pakotetuksi taipumaan sen alle suurempina ahdingon aikoina kuin tämä. Yhteiskunnan järkkymiset ja anarkian punainen käsi kruunaavat vielä kerran Leon tai hänen jälkeläisensä todellisella vallalla, jota kolmas kehä vertauskuvaa, ja jonka kerran koko maailma tunnusti."
Niin, aina sitä mukaan kuin hädän päivä lähenee, koettaa papisto yhä enemmän ja enemmän käyttää valtaansa ja vaikutustaan turvatakseen oman hyvänsä valtiollisessa suhteessa, hankkimalla itselleen valvonnan yhteiskunnan levottomien ainesten yli; mutta siinä hädässä, joka lähestyy tulevaisuudessa, hylkää laiton yhteiskunta-aines halveksien kaiken vanhoillisen vaikutuksen ja repii rikki kaikki ohjakset; anarkian punainen käsi suorittaa hirvittävän työnsä ja yhteiskunnallinen, valtiollinen ja uskonnollinen Babylon, n.k. "kristikunta", kukistuu.
"Sentähden", sanoo henkeytetty kirjottaja, — s.o. koska hän tahtoo taistella väkivallalla elämän ja vallan puolesta — "hänen vitsauksensa tulevatyhtenä päivänä(yhtäkkiä): Kuolema ja suru ja nälkä, ja hän joutuu tulessa (vertauskuvallisessa tulessa — hävittävissä onnettomuuksissa) poltettavaksi, sillä väkevä on Herra Jumala, joka on hänet tuominnut." — Ilm. 18: 8.
"Näin sanoo Herra: Katso, minä herätän Baabelia vastaan ja minun vastustajieni keskellä asuvia vastaan (s.o. kaikkia niitä vastaan, jotka ovat sopusoinnussa Baabelin kanssa) hävittäjän hengen. Ja lähetän Baabelia vastaan muukalaisia, jotka sitä hajottelevat ja tyhjentävät sen maan; sillä yltympäri ne seisovat sitä vastaan onnettomuuden päivänä… Hävittäkää… koko hänen sotajoukkonsa." — Jer. 51: 1—3.
"Minä maksan Baabelille (erittäin paavikunnalle) ja kaikille Kaldean (eli Babylonin — kaikkien n.k. kristityn maailman kansojen) asukkaille kaiken heidän pahuutensa, jonka he tekivät Siionille teidän nähtenne, sanoo Herra." (Jer. 51: 24.) Kun muistamme kaiken sen pahuuden, jota Babylon on osottanut pitkällisen Korkeimman pyhien (totisen Siionin) sortamisen ja hävittämisen kautta, ja kuinka on kirjotettu, että Jumala toimittaa oikeuden valituilleen pian; että hän kostaa vihollisilleen heidän tekojensa jälkeen, että hän kostaa Babylonille (Luukk. 18 7, 8; Jes. 59: 18; Jer. 51: 6), niin alamme ymmärtää, että kauhistuttava onnettomuus odottaa sitä. Myöskin protestanttinen maailma saa sekaantumisliittonsa perustuksella paavikirkon kanssa osansa häpeästä ja tämän kauheiden tekojen palkasta, se kun on polttanut, teurastanut, ajanut maanpakoon vanginnut ja kaikilla mahdollisilla ajateltavissaolevilla tavoilla rääkännyt pyhiä; kaikesta tästä, jonka se valtansa päivinä valtion kädellä, jonka valtaa se vaati, ja jonka se sai, suoritti perkeleellisellä julmuudella, odottaa sitä oikeudenmukainen kosto täydessä mitassaan; sillä se saa "kaksinkertaisesti kaikkien syntiensä tähden". Ja niiden kansojen ("kristikunnan"), jotka ovat ottaneet osaa sen rikkomuksiin, täytyy myöskin juoda katkera malja viimeiseen tippaansa.
"Ja minä kostan Beelille Baabelissa (Baabelin jumalalle — paaville) ja otan hänen kurkustansa ulos sen, jonka hän on niellyt (hän peruuttaa äärimmäisessä hädässään 'suuret röykkeät sanansa' ja herjaavat arvonimensä, joita hän on pitkät aikaa käyttänyt itsestään, niinkuin esim. että hän on erehtymätön, 'Kristuksen sijainen', 'Jumala maan päällä' j.n.e.); ja kansat eivät enää tule virtailemalla hänen tykönsä. Baabelin muurikin (maailmalliset vallat, jotka ennen puolustivat sitä ja vielä jossain määrin tekevät niin) on kaatunut." "Näin sanoo Herra Sebaot: Baabelin muurit, ne leveät, maahan hajotetaan, ja hänen porttinsa ne korkiat, sytytetään tuleen (hävitetään). Ja niin tekivät kansat työtä hukkaan ja kansakunnat väsyttivät itsensä (pitämällä pystyssä ja pelastamalla Baabelin muureja) tulen hyväksi." (Jer 51: 44, 58.) Tämä osottaa kansojen sokeuden, ja kuinka Babylon on saanut lujasti heistä kiinni — niin että he vastoin omaa parastaan työskentelivät sen voimassapitämiseksi. Mutta huolimatta sen epätoivoisesta olemassaolon taistelusta ja taistelusta arvonsa ja vaikutuksensa säilyttämiseksi, hukkuu Babylon kumminkin suuren myllynkiven tavoin, joka heitetään mereen, eikä se nouse enää koskaan sieltä; "sillä väkevä on Herra Jumala, joka on hänet tuominnut". Vasta silloin ymmärtävät kansat ihmeellisen vapahduksensa ja että Jumalan käsi kukisti Babylonin. — Ilm. 19: 1, 2.
Sellainen on tuomio Babylonista, kristikunnasta, jonka Jesaja ja muut profetat näkivät edeltäpäin ja ennustivat. Ja koska Herralla sen aitojen sisällä on monta rakasta lastaan, on hän profettansa kautta (Jes. 13: 2, 3) antanut pyhilleen seuraavan käskyn: "Nostakaa lippu (evankeliumin totuuden ihana lippu, joka on vapahdettu vanhoista eksytyksistä, jotka kauvan ovat peittäneet sen) paljaalle kalliolle (niiden keskuuteen, jotka muodostavat Jumalan totisen valtakunnan sen kehittymättömässä tilassa), huutakaa heille korkealla äänellä (julistakaa vakavuudella laajalti ympäri tätä totuutta Herran lauman hämmentyneille lampaille, jotka vielä ovat jälellä Babylonissa); viittokaa kädellä (antakaa niiden myöskin nähdä totuuden voima, osottaen sitä niinhyvin elämällä kuin julistamisellakin), että he (halukkaat ja tottelevaiset, totiset lampaat) ruhtinasten porteista tulisivat sisälle (jotta he käsittäisivät ne siunaukset, jotka kuuluvat niille, jotka ovat tosi vihkiytyneitä ja taivaan valtakunnan perillisiä)."
Näin kuuluu varottava ääni niille, joilla on "korvat kuulla". Me elämme suuren sekä vehnää että lustetta sisältävän nimikristillisen kirkon viimeisessä ajanjaksossa — laodikealaisessa kaudessa. (Ilm. 3: 14—22.) Herra nuhtelee kirkkoa sen haaleudesta, ylpeydestä, henkisestä köyhyydestä, sokeudesta ja alastomuudesta sekä neuvoo sitä nopeasti jättämään pahat työnsä, ennenkun on myöhäistä. Mutta hän tiesi, että ainoastaan harvat kuuntelisivat varotusta ja kutsua; sentähden ei olekaan lupausta annettu kaikille niille, joille kutsu on annettu, vaan ainoastaan niille harvoille, joilla vielä on korvat kuulla totuutta, ja jotka voittavat Babylonin yleisen ajatustavan ja hengen: "Joka voittaa, sen minä annan istua kanssani valtaistuimellani, niinkuin minäkin olen voittanut ja istunut Isäni kanssa hänen valtaistuimelleen. Jolla on korva (mieli kuunnella ja ottaa varteen Herran sana), se kuulkoon mitä henki sanoo seurakunnille." Mutta niiden yli, joilla ei ole korvaa eli mieltä kuullakseen, vuodattaa Herra suuttumuksensa.
On ilmeistä sillekin, joka ainoastaan sattumalta tarkastaa asiaa, että koko nimikristittyä kirkkoa, harvoja yksilöitä lukuunottamatta, hallitsee ylpeyden, oman vanhurskauden ja itsetyytyväisyyden taipumus. Se sanoo vielä sydämessään: "Minä istun kuningattarena enkä ole leski, ja surua en ole näkevä". Vielä kerskaa se itsestään ja elää herkullisesti. Se sanoo: "Olen rikas, olen rikastunut enkä mitään tarvitse", ja niin ei se tiedä itsekään, että on "viheliäisin ja kurjin ja köyhä ja sokea ja alaston". Ja se ei seuraa Herran neuvoa eikä osta (itsensäuhraamisen kustannuksella) kultaa, tulessa puhdistettua (totisia, taivaallisia aarteita, jumalallista luontoa) ja valkeita vaatteita (Kristuksen laskettua vanhurskauden pukua, jonka niin monet nyt hylkäävät esiintyäkseen omassa vanhurskaudessaan Jumalan edessä) ja silmävoidetta voidellaksensa silmänsä (täydellistä vihkiytymistä ja antautumista Jumalan tahdolle, sellaisena kuin se on esitetty Raamatussa), jotta näkisi ja parantuisi. — Ilm. 3: 18.
Maailman henki on niin täydellisesti ottanut haltuunsa hallitsevat ja vallassaolevat kristikunnan papistosta, että järjestelmien uudistus on mahdoton, ja yksityiset henkilöt voivat välttää sen kohtalon vetäytymällä ajoissa pois siitä. Tuomion hetki on tullut, ja nytkin piirtää Jumalan kaitselmuksen käsi sen muureille salaperäiset sanat: "Mene, mene, tekel, ufarsin" —Jumala on lukenut valtakuntasi (päivät) ja on sen lopettanut. Sinä olet vaakalla punnittu ja liian keviäksi havaittu. Ja nyt puhuu profetta (Jes. 47) ja sanoo sille ivatessaan hänen puhtauden vaatimustaan:
"Astu alas, istu tomuun, sinä neitsyt, tytär Baabel, istu maahan ilman istuinta, kaldealaisten tytär, sillä ei sinua enää kutsuta hennoksi ja hempeäksi… Sinun häpeäsi paljastuu ja riettautesi tulee näkyviin, minä kostan, enkä pyydä apua ihmiseltä.
"… Istu äänettömänä ja mene pimeään loukkoon, sinä kaldealaisten tytär; sillä ei sinua enää kutsuta 'valtakuntien kuningattareksi'… Sinä sanoit: 'Ijankaikkisesti olen minä kuningatar', niin ettet enää tätä sydämelles laskenut, etkä sen loppua ajatellut.
"Ja nyt kuule tätä, sinä hempeä, joka istut surutonna ja sanot sydämessäs: 'Minä se olen, eikä kukaan muu, minä en ole leskenä istuva, enkä lapsettomuutta tunteva!' Nämä molemmat kohtaavat sinua äkkiä yhtenä päivänä: Lapsettomuus ja leskeys (vertaa Ilm. 18: 8); ne kohtaavat sinua täysin määrin, vaikka sinun velhoomises on suuri ja sinun lumoojias on sangen paljon. Sinä uskalsit pahuuteesi ja sanoit: 'ei ole sitä, joka minun näkee'. Sinun (maailmallinen) viisautesi ja tietosi veivät sinut väärälle, ja sinä sanoit sydämessäs: 'Minä se olen eikä kukaan muu'. Mutta onnettomuus kohtaa sinua, niin ettet tiedä sitä loihtimalla poistaa; ja perikato lankeaa sinun päällesi, niin ettet voi sitä sovittaa, ja hävitys tulee sinun päällesi niin äkkiä, ettet tiedäkään." — Vertaa 9 värss. ja Ilm. 18: 7.
Näin kuuluvat juhlalliset ja vakavat selitykset, jotka ovat suunnatut Babylonia vastaan. Hyvä niille jotka ottavat vaarin varottavasta äänestä ja Herran neuvosta kansalleen, joka vielä on sen aitauksien sisäpuolella, sillä: "Näin sanoo Herra:… Paetkaa Baabelista ja pelastakaa jokainen sielunsa, ettette hukkuisi hänen syntinsä tähden. Sillä tämä on Herran koston aika, hän on sille maksava, mitä se on ansainnut,… Äkisti kaatui Baabel ja musertui… Me paransimme Baabelia, mutta ei hän terveeksi tullut. Jättäkää hän… sillä hänen syynsä koskee taivaaseen ja ulottuu pilviin asti… Menkää pois hänen keskeltänsä, te minun oma kansani, ja pelastakaa jokainen sielunsa Herran vihan kiivaudesta." — Jer. 51: 1, 6, 8, 9, 45. Vertaa Ilm. 17: 3—6; 18: 1—5.
Niille, jotka tahtovat kuulla tätä käskyä ja lähteä ulos Babylonista, on ainoastaan yksi pakopaikka, ja se ei ole löydettävissä uudessa lahkossa eli orjuudessa vaan "korkeimman kätkössä"; se on täydellisen vihkiytymisen paikka eli tila, jota vertauskuvasi tabernakkelin ja temppelin kaikkein pyhin. (Ps. 91.) "Joka korkeimman kätkössä istuu, Kaikkivaltiaan varjossa pysyy — hän sanoo (tuon pahankin päivän kaikkien onnettomuuksien keskellä) Herralle: Minun turvani ja linnani, Jumalani, johonka minä turvaan."
Babylonista ulostuleminen ei voi merkitä, että kirjaimellisessa merkityksessä on matkustettava pois kristikunnan kansoista; sillä Herran kiivauden tuli (suuri hätä) kuluttaa ei ainoastaan kristikunnan vaan koko maan, vaikka hänen vihansa palaa enimmän kristikunnan valaistuja kansoja kohtaan, jotka tiesivät Herran tahdon, tai joilla ainakin oli runsaat tilaisuudet oppia tuntemaan se. Ajatus tässä käskyssä on se, että on erottauduttava kaikista kristikunnan sitovista ikeistä, niin ettei enää kauvemmin ole osallinen sen maailmallisista ja uskonnollisista järjestelmistä, ja näin sekä periaatteen ja viisaiden ja jumalallisten syiden tähden.
Niinpian kuin elonkorjuutotuuden kasvava valo on saanut valaista ymmärryksemme ja paljastaa meille eksytyksen inhottavuuden, täytyy meidän, menetelläksemme oikein, olla uskollisia valoa kohtaan ja hyljätä eksytys ottamalla siltä pois koko vaikutuksemme, niin ettemme enää kauvemmin tue ja kannata sitä. Tämä merkitsee, että meidän täytyy vetäytyä pois eri uskonnollisista järjestelmistä, joiden opit esittävät väärin Jumalan sanaa ja tekevät sen tyhjäksi. Se tekee meidät myöskin muukalaisiksi kaikkia nyt löytyviä maailman valtoja kohtaan; ei kumminkaan niitä vastustaviksi, vaan rauhallisiksi ja lainkuuliaisiksi muukalaisiksi, jotka antavat keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on — muukalaisiksi, joiden kansallisuus on taivaassa eikä maan päällä, ja jotka vaikutuksensa kautta aina suosivat oikeutta ja vanhurskautta, laupeutta ja rauhaa. Muutamissa tapauksissa pitäisi periaatteellisten syiden, toisissa tapauksissa viisauteen perustuvien syiden erottaa meidät eri yhteiskuntajärjestelmistä ja seuroista. Periaatteeseen nähden pitäisi sen tehdä vapaaksi kenen hyvänsä, joka on kietoutunut johonkin eri salaisten seurain valoihin ja sitoumuksiin; sillä te, jotka muinoin olitte pimeys, olette nyt Herran valo ja teidän tulee sentähden vaeltaa valon lapsina. "Älköönkä teillä olko mitään osallisuutta pimeyden hedelmättömiin tekoihin, vaan pikemminkin nuhdelkaa niistä." — Ef. 5: 6—17.
Mutta aina sitä mukaa kuin lähestymme suurta ratkaisukohtaa tänä "pahana päivänä", käy epäilemättä selväksi niille, jotka tarkastavat asemaa lujan profetallisen sanan kannalta, että myöskin niissä tapauksissa, jolloin ei voi toimia periaatteiden mukaan, voi olla viisasta vetäytyä pois eri yhteiskunta- ja rahajärjestelmien yhteydestä, joiden välttämättömästi täytyy sortua siinä hävityksessä, joka johtuu maailmanlaajuisista vallankumouksista ja anarkiasta. Sinä aikana (ja muista, että se todennäköisesti tulee hyvin pian) romahtavat kaikki rahalaitokset, niinkuin pankit, säästökassat, kaikenlaiset vakuutuslaitokset j.n.e. ja kaikki niihin talletetut "aarteet" osottautuvat arvottomiksi. Nämä "kallioitten luolat" ja "vuorien kolot" ( Jes. 2: 18—21) eivät voi antaa toivottua suojaa vihaa vastaan tuona pahana päivänä, jolloin tyytymättömyyden suuret aallot kuohuvat ja pauhaavat vuoria (valtakuntia eli hallituksia — Ilm. 6: 15—17; Ps. 46: 3, 4) vastaan; ja tulee aika, jolloin "he (ihmiset) heittävät hopeansa kaduille ja (heidän) kultansa on loaksi joutuva. Ja heidän hopeansa ja kultansa ei voi pelastaa heitä Herran kiivauden päivänä; ei he (huolimatta kaikesta rikkaudestaan) sillä saa sieluansa ravituksi eikä vatsaansa täytetyksi, sillä se oli viettelyksenä heidän synteihinsä". (Hes. 7: 19. Vertaa myöskin värssyjä 12—18, 21, 25—27.) Tällä tavalla tekee Herra ihmisen hengen hienoa kultaa kalliimmaksi, niin, Ofirin kultaa kalliimmaksi. — Jes. 13: 12.
Mutta niiden, jotka ovat tehneet Korkeimman pakopaikakseen, ei tarvitse pelätä, vaikka sellaiset ajat lähestyvät. Hän peittää heitä sulillansa, ja hänen siipeinsä alla saavat he nauttia turvaa; niin, hän osottaa heille pelastuksensa. Kun mitä rajuin sekamelska lähestyy, voivat he lohduttaa sydäntään sillä vakuutuksella, että "Jumala on meillä turvana ja väkenä, apuna hädissä, sangen koeteltuna", ja sanoa: "Sentähden emme pelkää, vaikka maa mullistuisi (vaikka nykyinen yhteiskuntajärjestys kokonaan häviäisi) ja vuoret (valtakunnat, hallitukset) meren pohjaan kaatuisivat (sortuisivat anarkiassa): Pauhatkoot, kuohukoot sen vedet, täriskööt vuoret sen pauhusta". Jumala on uskollisten pyhien keskellä, jotka ovat ottaneet hänet turvakseen, ja he eivät horju. Aikaisin Tuhatvuotispäivän aamunkoitossa auttaa Jumala Siionia; hän "katsotaan arvolliseksi pelastumaan tästä kaikesta, joka on tuleva maailman yli." — Ps. 46; Luukk. 21: 36.
Koston päivän välttämättömyys ja oikeus.
Tämän suvun yli, esikuva ja vastakuva. — Suuri hädän aika oikeudenmukainen seuraus edellätapahtuneista syistä. — "Kristikunnan" vastuu ja suhde siihen. — Porvarivallat, uskonnolliset johtajat, sivistyneiden maiden kansanjoukkojen eri luokat. — Pakanakansojen yhteys kristikunnan ja hädän kanssa. — Jumalan tuomio. — "Minun on kosto, minä olen kostava, sanoo herra."
"Totisesti sanon teille: Tämä kaikki on tuleva tämän sukupolven päälle." — Matt. 23: 34—36; Luukk. 11: 50, 51.
Niistä, jotka eivät ole tottuneet arvostelemaan periaatteita tarkan siveysfilosofian kannalta, näyttänee omituiselta, että ihmiskunnan yksi miespolvi saisi kärsiä rangaistuksen useimpien edellisten sukupolvien kasaantuneista rikoksista. Mutta kun Jumala, joka ei voi erehtyä, on määrännyt sellaisen tuomion, tulisi meidän odottaa, että vakava miettiminen ilmaisisi hänen lausuntonsa oikeuden. Yllälainatuilla sanoilla selitti Herra, että tapahtuisi niin sen lihallisen Israelin sukupolven kanssa, jolle hän puhui esikuvallisen Juutalaiskauden lopussa. Heiltä vaadittaisiin kaikki se vanhurskas veri, joka on vuodatettu maan päällä vanhurskaan Aabelin verestä Sakarian vereen saakka, joka tapettiin temppelin ja alttarin välillä. — Matt. 23: 35.
Tämä oli kauhea ennustus, mutta se lausuttiin kuuroille korville ja uskottomille sydämille. Kumminkin täyttyi se kirjaimellisesti noin 37 vuotta myöhemmin, kun keskinäinen taistelu ja vihollisarmeijat panivat täytäntöön hirvittävän koston. Me luemme, että juutalaiset olivat tähän aikaan kateudesta jakaantuneina moneen puolueeseen, jotka kävivät sotaa keskenänsä ja että keskinäinen epäluulo saavutti korkeimman huippunsa. Ystävät tulivat vieraiksi toisilleen, perhesiteet ratkesivat, ja jokainen epäili veljeään. Ryöstö, petos ja murha olivat vallalla, eikä yhdenkään ihmisen elämä ollut varma. Ei edes temppelikään ollut varma paikka. Ylimäinen pappi tapettiin toimittaessaan julkista virkaansa. Kesarean verilöylyn johdosta joutui kansa epätoivoon, ja kun he luulivat olevansa kaikkialla määrättyjä teurastettaviksi, yhdistyi koko kansa kapinaan. Juuda kapinoi siten avonaisesti Roomaa vastaan ja uhmaili koko sivistynyttä maailmaa.
Vespasianus ja Tiitus lähetettiin rankaisemaan heitä, ja kauhea oli heidän menettelynsä. Kaupunki toisensa perästä lakastiin pois, kunnes Tiitus lopulta piiritti Jerusalemin. Keväällä vuonna 70 ympäröi hän kaupungin, kun sen olivat ahdinkoon saakka täyttäneet joukot, jotka olivat tulleet pääsiäisjuhlalle Jerusalemiin. Ennen pitkää joutuivat piiritetyt asukkaat nälän, vihollisen miekan ja keskinäisen sodan uhriksi. Kun jonkun onnistui päästä ulos kaupungista, vangitsivat roomalaiset hänet ja ristiinnaulitsivat, ja niin kauhea oli nälänhätä, että vanhemmat tappoivat omia lapsiaan ja söivät niitä. Josefus mainitsee hukkuneiden luvun yli miljonaksi, ja kaupunki ja temppeli hajotettiin maan tasalle.
Niin täyttyi ennustus kapinallisesta lihallisesta Israelista heidän aikakautensa lopussa, jonka aikana he olivat nauttineet erityistä etua Jumalan valittuna kansana. Ja ennustuksen syvemmän merkityksen mukaan kohtaa Evankeliumikauden lopussa tämän hädän vastakuva nimellistä henkistä Israelia, joka laajemmassa merkityksessä on kristikunta. Tulee "ahdistuksen aika, jommoista ei ole ollut siitä saakka, kun ihmiset rupesivat olemaan", ja sentähden koituu se myöskin eräässä merkityksessä kauheammaksi kuin se hätä, joka kohtasi Juudaa ja Jerusalemia. Voimme tuskin kuvitella itsellemme kauheampaa hätää kuin se oli, jos ei juuri siinä merkityksessä, että se tulee yleisemmäksi ja laajemmalle ulottuvaisemmaksi, sekä hävittävämmäksi, niinkuin nykyiset sota-aseet selvästi antavat meidän ymmärtää. Sen sijaan, että se olisi rajotettu yhteen kansaan tai maakuntaan, kohtaa se koko maailmaa, erittäinkin sivistynyttä maailmaa, nimikristikuntaa, Babylonia.
Voimme sentähden pitää sen vihan vitsauksia, joka kohtasi lihallista Israelia, esikuvana vielä suuremmasta suuttumuksesta eli vihasta, joka tämän aikakauden lopussa vuodatetaan kristikunnan yli. Se, joka kiireessä on taipuvainen pitämään tätä Kaikkivaltiaan menettelytapaa tätä sukupolvea kohtaan vääränä, ei ole käsittänyt koston täydellistä lakia, joka varmasti, joskin usein hiljaa johtaa välttämättömään lopputulokseensa. Sen oikeus ja välttämättömyys, niin, sen viisauskin on ilmeinen kaikille ajatteleville ja nöyrille, jotka sensijaan, että syyttäisivät Jumalaa vääryydestä, sovittavat hänen sanansa opetuksen sydämiinsä.
Suuri hätä oikeudenmukainen seuraus edelläkäyneistä syistä.
Elämme nykyisin ajassa, jolla on käytettävänään aikakausien kokemuksen korkein kehitys, ja tämän pitäisi suuressa määrin koitua maailman eduksi, ja koituukin muutamissa suhteissa, erittäinkin sen maailman osan eduksi, joka välittömästi tai välillisesti on ollut Jumalan totuuden valon suosima, nim. kristikunta, Babylon. Sen vastuu tämän edun hoitamisesta on sentähden hyvin suuri. Jumala tekee ihmiset vastuunalaisiksi ei ainoastaan siitä, mitä he tietävät, vaan myöskin siitä, mitä he saattaisivat tietää, jos he tahtoisivat avata sydämensä sille opetukselle ja niille opeille, joita heidän omansa ja toisten kokemus on tarkotettu antamaan. Ja jolleivät ihmiset ota varteen näitä opetuksia tai jos he halveksien työntävät ne luotaan, niin täytyy heidän kärsiä seuraukset siitä. Kristikunnalla on edessään koko menneiden aikojen historia avoimena kirjana ja samaten Jumalan henkeyttämä ilmestys. Ja mitä opetuksia ne sisältävätkään! — kokemuksen, viisauden, tiedon, palkinnon ja varottavan esimerkin opetuksia. Ottamalla huomioon edellisten sukupolvien kokemukset eri suuntiin on maailma edistynyt melkoisesti aineellisessa suhteessa. Monet nykyajan sivistyksen mukavuuksista perustuvat suureksi osaksi kuolleen suvun huomioihin. Kirjapainotaito on tuonut opetukset siitä jokaisen ihmisen saataville. Jo tässä ainoassa kohdassa on nykyisellä sukupolvella kaikin tavoin paljon etusijaa: se omistaa, paitsi omaa tietoansa, koko menneiden aikojen kootun kokemuksen ja tiedon. Mutta suuret siveelliset opetukset, joita ihmisten myöskin olisi pitänyt oppia, on ylimalkaan jätetty huomioonottamatta, vieläpä silloinkin, kun yleinen huomio on ollut pakotettu kääntymään niihin. Historia on täynnä sellaisia opetuksia ajatteleville mielille, jotka etsivät vanhurskautta, ja meidän aikamme ihmisille on sellaisia opetuksia enemmän kuin millään edellisellä sukupolvella. Ajasta toiseen ovat ajattelevat ihmiset kiinnittäneet huomionsa siihen. Niinpä on professori Fisher esipuheessaan kuvaukseensa valtakuntien synnystä, kehityksestä ja lankeemuksesta, sattuvasti sanonut: "että inhimillisten tapahtumain seuraukseen nähden on vallassa hallitseva laki, jonka huomioonotetut asianhaarat vahvistavat. Asiat eivät tapahdu riippumatta edellisistä asianhaaroista, vaan muodostavat luonnollisen tuloksen menneistä ajoista. Aikaisemmat tapahtumat ovat ennen todistaneet tämän."
Tämä on hyvin totta. Lakia syystä ja seurauksesta ei ole missään esitetty selvemmin kuin historian lehdillä. Tämän lain mukaan, joka on Jumalan laki, täytyy kylvetyn viljan välttämättömästi itää ja kantaa hedelmää, ja leikkuu on sentähden kerran välttämätön. II osassa olemme jo osottaneet, että Evankeliumikauden elonkorjuu on jo tullut, että se alkoi vuonna 1874, jolloin elonkorjuun Herran läsnäolon aika oli tullut, ja että nyt, kun suuri elonkorjuu on jatkunut aina siitä saakka, lähestymme nopeasti elonkorjuun loppua, jolloin akanat poltetaan ja "maan viinipuun" kypsät tertut (väärän viinipuun, Babylonin kypsät hedelmät) täytyy koota ja sotkea. — Ilm. 14: 18—20.
Kristikunnan vastuu ja sen suhde siihen.
Babylonilla, kristikunnalla on ollut pitkä valta- ja koetusaika ja monta tilaisuutta sekä oppia vanhurskautta että käytännössä toteuttaa sitä, ja on se saanut monta varotusta tulevasta tuomiosta. Koko Evankelikauden aikana on Jumalan pyhiä, uskollisia, uhrautuvaisia, Kristuksen kaltaisia miehiä ja vaimoja, "maan suolaa", löytynyt sen keskuudessa. Se on kuullut pelastuksen sanoman heidän huuliltaan, nähnyt totuuden ja vanhurskauden periaatteet toteutettuina heidän elämässään ja kuullut heidän puhuvan vanhurskaudesta ja tulevasta tuomiosta. Mutta se on halveksinut näitä Jumalan eläviä kirjeitä. Eikä siinä kylliksi, vaan sen n.k. kristityt kansat ovat voitonhimossaan häväisseet kristityn nimen pakanain keskuudessa, sen kautta että ovat seuranneet lähetyssaarnaajain jäljissä inhottavine paloviinakauppoineen ja muine "sivistyksen paheineen". Ja sen vallan kautta on totinen, vielä kehittymätön taivaan valtakuuta, johon kuuluu ainoastaan ne pyhät, joiden nimet ovat kirjotetut taivaassa, kärsineet väkivaltaa. Niitä on se vihannut ja vainonnut aina kuolemaan saakka, niin että he tuhansittain vuosisatojen aikana ovat vahvistaneet todistuksensa verensä sinetillä, ja näin on tehty sen käskystä. Mestarinsa tavoin tulivat he vihatuiksi syyttä, vanhurskauden tähden hyljättiin heidät maan hylkyinä, ja heidän valonsa sammutettiin taas ja taas, jotta pimeys, jota pidettiin parempana, saisi tilaisuuden hallita ja harjottaa vääryyttä. Oi, kuinka synkkä onkaan nimikristikunnan historia! Äiti on "juovuksissa pyhien verestä ja Jeesuksen todistajain verestä", ja sen tyttäret ovat vielä sokeita ja valmiita vainoamaan ja mestaamaan (Ilm. 20: 4), vaikkakin hienommalla tavalla, kaikki, jotka ovat uskollisia Jumalalle ja hänen totuudelleen, ja jotka uskaltavat, vaikkapa ystävällisestikin selvästi esittää Herran sanaa, joka nuhtelee niitä.
Kristikunnan porvarivaltoja on usein varotettu, kun vallat ja valtakunnat taas ja taas ovat luhistuneet oman painonsa turmeluksen alla. Ja vielä tänä päivänä voisivat nämä vallat, jos he tahtoisivat kuunnella, kuulla Jumalan henkeyttämän profetan varotuksen, joka sanoo:
"Nyt, te kuninkaat, siis ymmärtäkää, ja te maan tuomarit, antakaa itseänne kurittaa. Palvelkaa Herraa pelvolla ja iloitkaa vavistuksella. Antakaa suuta Pojalle, ettei hän vihastuisi, ettekä hukkuisi tiellä; sillä hänen vihansa syttyy pian… Miksi pakanat pauhaavat ja kansat turhia aikovat? Maan kuninkaat nousevat (vastarintaan) ja päämiehet keskenänsä neuvoa pitävät, Herraa ja hänen voideltuansa vastaan (sanoen): Katkaiskaamme heidän siteensä ja heittäkäämme päältämme heidän köytensä." Mutta heidän vastarintansa ei ole mistään arvosta, sillä: "Joka taivaassa asuu, nauraa heitä; Herra pilkkaa heitä. Sitten (kun he itsepäisesti kieltäytyvät ottamasta huomioon hänen varotustaan) hän puhuu heille vihassansa, ja kiivaudessansa peljättää heitä." — Ps, 2: 10—12, 1—5.
Taas, niinkuin hänen pyhän lakinsa yksinkertainen ja nyt laajalti tunnettu periaate esittää: "Jumala seisoo Jumalan seurakunnassa (mahtavain keskuudessa), hän pitää tuomiota jumalien (hallitsijain) keskellä (sanoen): Kuinka kauvan te väärin tuomitsette, ja pidätte jumalattomien puolta? Hankkikaa oikeus halvalle ja orvolle ja julistakaa sorretut ja vaivaiset hurskaiksi (osottakaa niille oikeutta). Pelastakaa halpaa ja köyhää, ja päästäkää häntä jumalattomien käsistä." (Ps. 82: 1—4.) Siitä, että tämä neuvo on tärkeä ja hyvin sattuva sekä asianhaarain vaikutuksesta tunkeutuu vallassapitäjäin huomioon, siitä on sanomalehdistö alituisena todistuksena. Ja ajattelevat ihmiset, jotka näkevät vaaran siitä, että tämä neuvo yleisesti jätetään huomioonottamatta, kohottavat lukuisia varotushuutoja. Myöskin maailman ihmiset, jotka tarkastavat tulevaisuutta ainoastaan hyödyn kannalta, käsittävät profetan neuvon seuraamisen välttämättömyyden. Saksan keisari-vainaja Wilhelm I huomasi sen, mikä käy selville seuraavasta "Observatore Romanoksen" Berlinin kirjeenvaihtajan lausunnosta (vuodelta 1880):
"Kun keisari Wilhelm sai tiedon viimeisestä kauheasta murhayrityksestä Venäjän tsaaria vastaan, tuli hän hyvin vakavaksi, ja muutaman minutin hiljaisuuden vallittua sanoi hän surullisella äänellä, mutta jonkunlaisella pontevuudella: Jos emme muuta hallitustapaamme, jos emme ajattele vakavasti antaa nuorisolle tervettä kasvatusta, jos emme anna uskonnolle ensimäistä sijaa, ja jos me koetamme hallita ainoastaan satunnaisilla varoilla päivästä päivään, niin meidän valta-istuimemme tuhotaan ja yhteiskunta joutuu mitä kauheimpain tapahtumain uhriksi. Meillä ei ole enää aikaa kadotettavana, ja on suuri onnettomuus, jolleivät kaikki hallitukset voi yhdistyä tuohon yleishyödylliseen työhön, taisteluun pahaa vastaan."
Kirjassa nimeltäUudistus eli vallankumous, joka on julkaistu Saksassa, syyttää sen tekijä, herra von Massow, joka on vanhoillinen mies jaTyöntekijäin siirtolain keskusvaliokunnanpuheenjohtaja, maanmiehiään "strutsipolitiikasta", sanoen heidän sulkevan silmänsä vaaralta ja siten jäljittelevän linnun tapaa kätkeä päänsä santaan uskoen siten pelastuvansa. Hän kirjottaa:
"Me voimme syrjäyttää tosiseikat, mutta me emme voi muuttaa niitä. Ei ole epäilystäkään siitä, että seisomme vallankumouksen partaalla. Kaikkien, joilla on silmät nähdäkseen ja korvat kuullakseen, täytyy myöntää se. Ainoastaan sellainen yhteiskunta, joka on vaipunut itsekkäisyyteen, itsetyydytykseen ja nautintojen hakemiseen, voi kieltää sen. Ainoastaan sellainen yhteiskunta voi jatkaa tanssimista tulivuoren päällä, voi kieltäytyä näkemästä 'mene tekeliä' ja jatkaa luottamustaan pistimiin."
"Suurimmalla osalla sivistyneitä luokkia ei ole aavistustakaan siitä hirvittävästä vihasta, joka hehkuu kansan laajemmissa riveissä. Sosialidemokratista puoluetta pidetään valtiollisena puolueena muiden tavoin; mutta tämä puolue ei välitä ollenkaan valtiollisista oikeuksista, hallinnollisista uudistuksista tai uusista laeista. Tämä puolue perustuu alempain luokkain toivomukseen saada nauttia elämästä, haluun saada elää huveissa, joista niillä, joilla ei koskaan ole ollut sadan markan seteliä, on aivan väärä käsitys… Järjestys palautetaan luonnollisesti taas pian (sosialistisen mailin mukaan), mutta missä tilassa lieneekään maa! On lukemattomia määriä raajarikkoja, leskiä ja orpoja, julkiset ja yksityiset pankit ovat silloin ryöstetyt, rautatiet, sähkösanomatoimistot, tiet, sillat, palatsit, tehtaat ja muistomerkit, kaikki on hävitetty, eikä valtakunta, eivät yksityiset valtiot, eivätkä kunnat kykenisi hankkimaan niitä miljonia, jotka vaadittaisiin, jotta voitaisiin asettaa kuntoon edes osaakaan siitä mitä on turmeltu. On melkein uskomatonta, ettei tehdä mitään vaaran torjumiseksi. Hyväntekeväisyys ei ole se, mitä tarvitaan, vaan lämpimät sydämet, jotka ovat halukkaita osottamaan alemmille luokille ystävyyttä. Rakkaus, kaikkivoittava rakkaus yksin, voi voittaa paljon hehkuvasta vihasta. Monet mahdollisesti ovat eksyneet niin kauvaksi, ettei mikään voi saattaa heitä takaisin; mutta on myöskin miljonia, jotka vielä voidaan voittaa lain ja järjestyksen puolelle, jos he autettaisiin ihmiselle arvolliseen tilaan, jos osotettaisiin heille, ettei heidän, niinkuin nyt on asianlaita, tarvitsisi olla huonommin kuin eläinten, joilla ainakin on ravintoa ja katto päänsä päällä."
Mutta ottavatko vallassaolijat huomioonsa hetken varotukset ja syvät opetukset? Ei, vaan niinkuin profetta on sanonut heistä: "Ei heillä ole tuntoa (tietoa) eikä taitoa (ymmärrystä), pimeydessä he vaeltavat, sentähden kaikki maan perustukset (yhteiskunnan perustukset, tähän saakka voimassa olleet lain ja järjestyksen periaatteet) horjuvat", "järkkyvät" — järkkyvät niin, että häviävät. — Ps. 82: 5; Hebr. 12: 27; Jes. 2: 19.
Nykyinen Saksan keisari on aivan huoleton isoisänsä mainitsemasta pelosta. Kun hän ojensi ruhtinas Bismarckille komean miekan kultaisine tuppineen, sanoi hän:
"Näiden joukkojen silmäin edessä annan minä Teidän Korkeudellenne lahjan. En voinut löytää parempaa lahjaa kuin on miekka, saksalaisten paras ase, sen työn vertauskuva, jonka Teidän Korkeutenne isoisäni palveluksessa takoi, terotti ja myöskin heilutti, vertauskuva valtakunnan suuresta perustamisajasta, jolloin veri ja rauta olivat saviruukkina, lääkkeenä, joka ei koskaan erehdy, ja joka kuninkaitten ja ruhtinasten käsissä hätätilassa voi myöskin säilyttää isänmaan sisäisen yhteyden, aivan niinkuin sen käyttäminen ulkomailla johti tähän yhteyteen."
Lontoossa ilmestyvä "Spectator" lausuu seuraavaa keisarin puheen johdosta:
"Tämä antaa tosiaankin syytä sekä levottomuuteen että kummastukseen. Saksassa on vallalla kaksi selitystä siitä. Toinen on se, että esitys on suunnattu jonkun Saksan valtion vaatimusta vastaan irtautua valtioliitosta, ja toinen se, että se ilmaisi keisarin ja hänen liittolaistensa päätöksen hätätilassa taistella asevoimalla sosialisteja ja anarkisteja vastaan. Kummassakin tapauksessa oli tiedonanto tarpeeton ja hätäinen. Ei kukaan epäile, että Saksan valtakunta, joka tosiaankin perustettiin miekalla Langensalzan luona ja sodassa Ranskaa vastaan, päättäisi sotilasvoimalla miehittää sen valtion, joka tahtoisi tekeytyä itsenäiseksi. Mutta sotalakien käyttäminen puoluetta kohtaan, vaikkapa sosialistejakin kohtaan, heidän koettaessaan saada vaikutusta äänestyksellä, olisi itse asiassa perustuslain lakkauttaminen piiritystilan eduksi. Me arvelemme, ettei keisari tarkottanut kumpaakaan näistä, mutta hänen sanansa osattavat, että hän on ajatellut asemaa, että hän tuntee sosialistien vastarinnan ja on tullut tähän johtopäätökseen: 'No niin, minulla on vielä miekka, ja se on lääke, joka ei koskaan erehdy'. Monet kuninkaat ovat tulleet tähän johtopäätökseen ennen häntä, mutta harvat ovat tulleet niin pitkälle, että he ovat katsoneet viisaaksi lausua sen. Se sisältää itsessään uhkauksen, kuinka hyvänsä sitä tahdotaankin selittää, ja viisaat hallitsijat eivät uhkaa, ennenkuin toimimisen hetki on tullut, vielä vähemmän uhkaavat he asevoimalla lääkkeenä ja päällepäätteeksi sisällisten vaikeuksien lääkkeenä. 'Miekka' sisäisen pahan 'lääkkeenä, joka ei erehdy!' Yhtähyvin voisi kirurgin veitsi olla erehtymätön väline kuumetta vastaan. Ruhtinas Schwarzenberg on vastustamattoman armeijan etunenässä koettanut tätä keinoa suotuisampain olosuhteitten vallitessa, mutta on vuoden pitkän kokemuksen perustuksella tullut siihen johtopäätöksen, jonka hän on lausunut kaikkein viisaimmassa valtiollisessa sananlaskussa: 'Pistimillä voi tehdä mitä hyvänsä, kun ei vaan asettaudu niiden päälle.' Saksan keisari tekisi hyvin miettiessään sitä. Mitä olisi Rooman keisari voinut sanoa, joka oli vahvempi, kuin että 'miekka on väline, joka ei koskaan erehdy'. Sellaisessa lausunnossa on hirmuvaltiuden siemen, ja jos keisari lausui sen vakavan miettimisen jälkeen, niin ei hänessä ole Saksalle johtajaa, vaan senlaatuinen itsevaltias hallitsija, jonka uudempi historia näyttää vanhentuneeksi. Voi olla, että keisari pikaisuudessaan puhui puoleksi runollisesti oman personansa, liiotellun tunteen vaikutuksesta; mutta jos hänen puhettaan on pidettävä ilmotuksena kansalleen, voi ainoastaan sanoa: Mikä vahinko, mikä kaunis toivo onkaan kadonnut!"
Erään toisen maan nykyinen hallitsija selitti, että hän pitäisi voimassa yksinvaltiutta yhtä innokkaasti kuin hänen isävainajansakin. Tämä on toinen todistus siitä, ettei tämän suotuisan ajan ja Jumalan sanan vakavia varotuksia oteta varteen. Ja huomaa, kuinka kansa otti tämän selityksen vastaan huolimatta kaikista julkisista vapaan sanan sortamisen yrityksistä. Eräs "seura kansan oikeuksien puoltamiseksi" painatti julistuksen, jota levitettiin koko valtakunnassa. Julistuksella oli hallitsijalle osotetun kirjeen muoto ja oli se huomattava yksinkertaisen ja voimakkaan kielensä tähden. Moitittuaan ensin hallitsijaa hänen ponnistuksistaan yksinvallan säilyttämiseksi, selittää se:
"Kaikkein pitemmällemenevät pitäjäin kokoukset pyysivät ainoastaan rauhaa hallitsijan ja kansan välillä, lausuntovapautta ja lain turvaa mahtavampien omankädenoikeutta vastaan. Hovimiehet ja virkavaltaiset pettivät ja säikäyttivät teitä esityksensä kautta. Yhteiskunta ymmärtää hyvin, että juuri virkavalta, joka kateellisesti vartioitsee omaa valtaansa, puhui teidän kauttanne. Virkavalta, joka alkaa ministereistä ja loppuu pienimmän kylän poliisikonstaapeliin, vihaa kaikkea yhteiskunnallista tai henkilökohtaista kehitystä ja estää huolellisesti vapaan yhteyden hallitsijan ja hänen kansansa edustajain välillä, paitsi, jos he tulevat juhlapuvussa, esittäen onnentoivotuksia ja tuoden lahjoja. Teidän puheenne osotti, että jokainen koe esittää mitä suurimmassa alamaisuudessakin maan huutavia puutteita, saa osakseen ainoastaan karkean hylkäämisen. Yhteiskunta odotti teiltä kehotusta ja apua, mutta sai kuulla ainoastaan huomautuksen teidän kaikkivallastanne, joka antoi sen vaikutuksen, että hallitsija olisi täydellisesti vieras kansalleen. Sillä olette itse tappaneet oman kansansuosionne ja myöskin eristäytyneet siitä yhteiskunnan osasta, joka pyrkii rauhallisesti eteenpäin. Muutamat riemuitsevat teidän puheestanne, mutta te saatte pian oppia tuntemaan heidän voimattomuutensa. Yhdessä yhteiskunnan osassa on teidän puheenne haavottanut tunnetta ja aiheuttanut alakuloisuutta, jonka yhteiskunnan parhaat voimat kumminkin pian voittavat. Senjälkeen jatkamme rauhallista, mutta itsepintaista ja suunniteltua vapauden taistelua. Toisessa osassa taas teidän sananne kannustavat taistelemaan kaikin keinoin asiain nykyistä uhkaavaa tilaa vastaan. Te olette loihtineet taistelun esille, ennen pitkää sitä jatketaan."