Hän kuuli miten mies touhuili mennäkseen nukkumaan, hän huomasi miten tämä siirsi toisen kynttilän omalle yöpöydälleen ja toisen Selman omalle. Patruuna oli vielä kohtelias. Kaikki jäisi siis ennalleen; hän ei koskaan mainitsisi tästä keskustelusta, ja he tekeytyisivät niinkuin mitään ei olisi sanottu.
Selma tunsi itsensä niin sidotuksi, ettei hän voinut poistua huoneesta, sillä ulkona yön pimeydessä avasi köyhyys ja yksinäisyys kitansa. Hänellä ei ollut äyriäkään, jota hän omakseen olisi voinut sanoa — ei mitään työllä ansaittua.
Jos patruuna olisi lähestynyt häntä sinä hetkenä, olisi Selma voinut kuristaa hänet kuoliaaksi, sillä hän tunsi hänen olevan oikeassa: kukaan ei elä rankaisematta seitsemän vuotta rikkaan miehen kodissa.
Mutta patruuna oli sangviininen luonne, hän iloitsi voitostaan, ei tahtonut jännittää jousta liian kireälle; hän toivoi parasta huomispäivästä.
Kun hän oli saanut kaikki järjestykseen, riisuutui hän ja painautui vuoteeseensa.
Ennenkuin hän veti peitteen korvilleen, loi hän viimeisen katseen vaimoonsa. Tämä seisoi liikkumattomana entisellä paikallaan, pää alas painuneena, ja hän näki käärmeen briljanttisilmien säkenöivän valossa, rinnan kohotessa ja laskiessa raskain hengähdyksin.
Hän näki että Selma oli liikutettu, mutta se menisi kyllä ohi huomiseksi.
Ja sitten hän sammutti kynttilän.
Selma jäi seisomaan ikkunan ääreen ajatuksiin vaipuneena. Kynttilä, joka paloi hänen pöydällään, valaisi niin heikosti, että huoneen kaukaisimmat osat jäivät hämäriksi.
Valtimo löi kiivaasti, ristiriitaiset ajatukset liitivät hänen päässään kuin ohirientävän soihtukulkueen ihmeelliset varjot.
Totuutta hän oli etsinyt sekä ulkopuoleltaan että sisästään, kuten ainoastaan se etsii, joka tietää pahan ja hyvän riippuvan vain siitä, että löytää oman vakaumuksensa — sellaisen jonka puolesta voi sekä elää että kuolla.
Hän oli lukenut sellaisia kirjoitelmia, joissa väitettiin, ettei sisällyksetön yhdyselämä ollut mitään avioliittoa, vaikkakin vihkiminen sitä suojelee. Ja hän oli lukenut teräviä hyökkäyksiä niiden puolelta, jotka asettavat muodon yläpuolelle kaikkea muuta, kunhan sitä vain pidetään kunniassa.
Ne olivat vain teorioja. Eivätkä ne yksin hänelle riittäneet. Hänen täytyi löytää jotakin niin kouraantuntuvaa, että hän saattoi tarttua siihen kiinni ja sanoa: tämä on minun.Uskoahän pyysi, ei sellaista uskoa, joka myöntyy kaikkeen, vaan sellaista, joka elää. Hän oli luullut omaavansa sellaisen uskon, mutta se ei ollut hänen, vaan kirjojen. Siksi se nyt petti.
Hänen mielensä valtasi katkeruus.
On helppo seisoa huoneessaan, ravistaa toista olkapäästä ja sanoa: sinä olet eksynyt harhateille. Ja sitten kun tämä luo kysyvän katseensa sinuun, viitata yöhön ja huutaa: tuolla käy sinun tiesi! — Mutta millä tavalla … miten voi löytää oikean tien, kun kaikkialla on yhtä pimeää.
Niin olivat periaatteet vastanneet, kun hän oli kerjännyt niiltä turvaa. Ja nyt hän tiesi, että elämä yksin saattoi sen antaa, että kaikki muu on vain osviittaa, ettei kukaan voi elää toisen periaatteilla, vaan ainoastaan oman uskonsa mukaan.
Juuri sille, mikä hänen mielestään oli häntä eniten lämmittänyt, juuri sille, mikä hänestä oli näyttänyt kaikkein järkkymättömimmältä, juuri sille ei tarvittu tehdä muuta kuin sovelluttaa se kylmään todellisuuteen tai jättää kriitillisen katseen arvosteltavaksi, niin se oli kadonnut ja muuttunut olemattomaksi.
Olemattomaksi?… Oliko sitten mahdollista, että hän kaiken tämän jälkeen saattoi myöntää, että tällä miehellä olisi yhä omistusoikeus hänen persoonaansa?
Hetken aikaa itsemurhan ajatus sai hänessä vallan. Mutta koko terveen luonteen vastenmielisyys kuolemaa kohtaan nousi sitä vastustamaan.Sehänoli aina jäljellä, kun kaikki muu oli osoittautunut turhaksi. Merkitsikö siis rikkaus kaikkea, kaikkea hänelle? Oliko hän hituistakaan parempi kuin nuo almuja anovat olennot, joiden ahneutta hän oli oppinut halveksimaan? Vai oliko muita siteitä kuin raha, jotka sitoivat hänet tuohon mieheen?
Sepä saataisiin nähdä.
Ehkäpä mies itse työntäisi hänet luotaan, kun hän ei ollut enää hänen tahdoton omaisuutensa, — sieluton vuoka. Sen hän saisi kernaasti tehdä. Kernaastiko? Voi, Selmahan tunsi hänet. Ei siinä voinut olla kysymystäkään muusta kuin yhdestä ratkaisusta.
Selma tyhjensi pöydän, jolla illallinen vielä seisoi, ja siirsi kirjoitusneuvot sijaan.
Ensimäinen innostus oli hälvennyt, kun patruuna huomautuksellaan oli manannut kummituksen esille: köyhyyden. Mutta jäljellä oli vielä rauhallinen, kylmä päätös.
Hän istuutui ja kirjoitti:
"Rikhard!
Hanki minulle paikka jossakin voimistelulaitoksessa Etelä-Saksassa, ja kirjoita heti kun olet saanut selkoa sellaisesta. Meidän ei tarvitse tavata toisiamme, voimme yhtä hyvin järjestää asian kirjeellisesti. Sinä tunnet sekä opintojeni suunnan että tarmoni; sinä tiedät, että ne ovat liiaksi yksipuolisen teoreettiset, mutta sitä voi auttaa. Enempää ei minun tarvitse sanoa.
Loput ymmärrät.
Serkkusi
Selma."
Hän osoitti kirjeen Elviralle ja käski tämän kirjoittaa osoitteen.Sitten hän pani sen tyynynsä alle. Huomenna hän lähettäisi sen.
Jännitys oli rauennut. Nyt hän oli rauhallinen, sillä nyt hän tiesi mitä tahtoi.
Hän katsahti huoneen toiseen päähän, missä patruuna nukkui sikeästi pää seinään päin kääntyneenä, eikä Selman mielessä enää ollut hituistakaan katkeruutta. Vain se tunne, että hän taisteli ylivoimaa vasten, oli hetkeksi sytyttänyt hänen vihansa.
Silmät loistivat elämänhalua, sillä nyt oli askel otettu, nyt sai seurata mitä hyvänsä. Ja koko hänen olemuksensa valtasi nuoruuden voimakas itsekkyys huutaen: "tilaa, minun täytyy elää!"
Sitten Selma kumartui pöydän yli ja sammutti kynttilän, sillä hän tahtoi riisuutua pimeässä.