Enemmän kuin kaksi vuotta oli kulunut. Oli kevät. Puut eivät vielä viheriöineet, mutta vesat ja sirkkalehdet pistivät esiin, ja silmut paisuivat.
Selma istui yksin miehensä kirjoituspöydän ääressä tilikirja edessään ja laski yhteen. Hänellä oli selvä käsiala, ja hän ymmärsi hyvin liikeasioita. Siten hän oli vähitellen kohonnut yksityissihteerin arvoon, ja tapahtui usein, että mies vain makasi sohvalla ja saneli, Selman istuessa pöydän ääressä kirjoittamassa. Se oli hyvin mukavaa, ja sitäpaitsi se näytti tuottavan Selmalle iloa.
Tämä juuri antoi heidän elämälleen jonkunmoisen yhteisyyden leiman.
Tätä avioliittoa pitivät kaikki onnellisena. Ei vain heidän seurapiirinsä, vaan — mikä vieläkin enemmän —- heidän palvelusväkensä, joka ei koskaan kuullut heidän vaihtavan pahaa sanaa keskenään. Rouva oli ystävällinen miestään kohtaan, mikäli hänen jäykkä olentonsa salli, ja mies jumaloi häntä.
Heidän rikkautensa kasvoi kasvamistaan. Niin olisi käynyt, vaikka he eivät olisi sormeakaan liikuttaneet.
Patruuna oli paljon poissa. Asioita oli kuin tulvavettä: istuntoja, tilintarkastuksia, maanviljelyskokouksia, rautatiesuunnitteluja ja yhtiökokouksia loppumattomiin. Hänellä oli aina ollut taipumusta hyväin päiväin pitäjäksi, ja nyt hän saattoi seurata taipumustaan. Karjanhoitaja oli luotettava mies, joka ei koskaan laiminlyönyt velvollisuuksiaan, olipa sitten isäntä kotona tai poissa. Ja asianlaita oli sellainen, että patruuna Kristersonia pidettiin yhtä välttämättömänä komiteoissa kuin juhlapäivällisillä.
Avioliittonsa alkuaikoina oli Selma rajulla innolla ottanut osaa seudun seuraelämään. Hänen pukunsa olivat erikoisen hienot, hänen käytöksensä vallaton. Hän oli aina nuorten tyttöjen seurassa, kujeili ja nauroi kuten he ja tanssi innokkaammin kuin kukaan muu.
Toiselta puolen oli patruuna ylpeä nuoresta rouvastaan, joka seurassa oikein keikaili kiintymyksellään häneen, mutta toiselta puolen patruuna epäili häntä. Hän ei tiennyt miksi, sillä Selma ei näyttänyt olevan erikoisesti huvitettu herraseurasta. Mutta niin pian kuin Selma puheli jonkun nuoren miehen kanssa, valtasi patruunan kiusallinen levottomuus, ja jos Selma nauroi, tuntui se viiltävän häntä luihin ja ytimiin asti, sillä kotona hän nauroi harvoin. Ja sitten oli tanssi … tuo tanssi. Häntä vaivasi nähdä Selman tanssivan muiden kanssa. Hän varasi itselleen Selman tanssiohjelmasta niin monta tanssia kuin oli mahdollista joutumatta naurunalaiseksi, niin, välistä hän meni siinä määrin tämän rajan ylikin, että rouvat ja neidit nurkissa alkoivat naureskella. Selma tunsi sen ilmassa ja häpesi. Patruuna ei huomannut mitään: hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin Selmaa. Selma ehdotti, että hän jättäisi kokonaan tanssimisen, mutta sitä vastaan patruuna asettui jyrkästi. — Herra varjelkoon, sehän näyttäisi aivan siltä kuin hän olisi tyranni! Ei, Selman piti tanssia ja huvitella. Hän oli nuori.
Eräissä tanssiaisissa sai tämä seikka aikaan suuren kohtauksen, josta puhuttiin koko seudulla, — se oli tyhjentymättömänä ilon ja keskustelun aiheena "istuvan oikeuden" edessä. Patruuna oli pannut merkille, että Selma illan kuluessa oli tanssinut kaksi tanssia erään nuoren luutnantin kanssa, joka patruunan mielestä oli hävyttömän kaunis ulkomuodoltaan. Juuri ennen tanssiaisten loppua lähestyi luutnantti Selmaa uudelleen aikoen pyytää hänet tanssiin. Mutta juuri hänen kumartaessaan hyökkäsi patruuna esiin, kietoi käsivartensa vaimonsa vyötäisten ympärille ja läähätti raivoissaan:
"Minä tanssin itse vaimoni kanssa."
Se oli auttamattoman naurettavaa.
Luutnantti loukkaantui, patruuna käyttäytyi raa'asti, ja Selma häpesi miehensä puolesta.
Selmasta tuntui sanomattoman alentavalta, että patruuna oli täten paljastanut heikkoutensa vieraille, mutta pahimmalta häväistykseltä tuntui sittenkin se, että hän yhdessä ventovieraan miehen kanssa, jota kohtaan hän tunsi vain välinpitämättömyyttä, ja jolle hän itse ei merkinnyt mitään, sai ottaa vastaan patruunan mustasukkaisuuspuuskan. Oli niin hullunkurista kuulla tuon tanssikavaljeerin puhuvan hänestä ja puolustavan häntä, että se hänen mielestään tuntui häpeäpilkulta, jota hän ei koskaan voisi unohtaa. Vieläpä hän sai vastustamattoman vastenmielisyyden luutnanttiparkaakin kohtaan, joka ajoi hänen asiaansa niin ritarillisesti, että hän olisi toivonut näkevänsä hänen vajoavan lattian alle.
Siitä päivästä lähtien oli Selma aivan muuttunut. Hän oli jo liiaksi tottunut hillitsemään itseään, niin ettei hän päästänyt harmiaan miestään kohtaan puhkeamaan sanoiksi, eikä edes hänen käytöstapansa lämpömäärässä voinut huomata mitään äkillistä muutosta, mutta patruuna tunsi sittenkin aivan selvästi, miten se hitaasti mutta varmasti laskeutui. Se saattoi hänet epätoivoon. Hän huomasi tehneensä tyhmyyden ja paloi hyvityshalusta.
Kultaa ja lahjoja valui sateena Selmalle, mutta hän otti kaikki niin huolettoman välinpitämättömästi vastaan kuin hänellä aina olisi ollut aarrekammio tyhjennettävänään. Hän kiitti patruunaa aina ystävällisesti, mutta rauhallisesti, ikäänkuin hän kaksikymmentä vuotta olisi nähnyt hänet jalkojensa juuressa.
Patruuna tästä vain yltyi.
Hän ei koskaan mielestään päässyt kosintaa kauemmaksi tämän naisen suhteen, joka ei milloinkaan tullut ainoatakaan astetta lämpimämmäksi kuin mitä hän tavallisuudessa oli, ja joka tuntui sitä enemmän poissaolevalta, kuta kiihkeämmin hän painoi hänet rintaansa vasten.
Selma olisi voinut yhtä hyvin olla viisikymmenvuotias kuin seitsemäntoista.
Hänen huvitteluhalunsa oli kadonnut, ja milloin hänen kohteliaisuudesta piti olla mukana, lyöttäytyi hän aina rouvien seuraan. Näyttäen huvitetulta hän saattoi tuntikausia istua ja kuunnella, kun toiset laajasti kertoivat kaikkein jokapäiväisimmistä pikkuvammoista, moittivat huolimattomia palvelijoitansa tai uskoivat toisilleen pieniä juorujuttuja. "Ihmeellisen kehittyneet" lapset olivat parhaimpana keskusteluaiheena. Mutta sille, jolla ei ole vammoja eikä lapsia, voi kaikki tuollainen käydä yksitoikkoiseksi ajan pitkään. Siten Selmskin ajatteli — huolimatta huvitetusta ilmeestään — ja hän vetäytyi seuraelämästä erilleen niin paljon kuin mahdollista. Se pantiin merkille, loukkaannuttiin, eikä häntä kutsuttu kesteihin enää kuin harvoin.
Selma iloitsi siitä, eihän hänen tarvinnut sitten enää istua niin "siivona" ja suorana vierashuoneessa, ei kuunnella tanssimusiikkia, joka kuului salista aaltomaisena, katkonaisina sävelinä, eikä tuntea jaloissaan vastustamatonta halua päästä mukaan, siliä välin kuin hän puhui aivan rauhallisesti ja hiljaa, peläten muuten ilmaisevansa sydämensä kateellisen tykytyksen.
Paljon parempi oli istua kotona.
Niin hän tekikin. Patruuna sai lähteä yksin. Alussa hän kursaili ja surkutteli että Selman täytyi niin kauan olla ilman seuraa, mutta vähitellen se tuli tavaksi. Selmalle ne olivat aurinkoisia hetkiä. Hän tunsi itsensä niin ihmeellisen vapaaksi ja iloiseksi joka kerta kun vaunut vierivät pois. Väliin hän huusi ja lauloi ilosta suurissa tyhjissä huoneissa, saadessaan vain kuulla oman epämusikaalisen äänensä sointua ja nautti siitä, ettei ketään, ei ketään ollut lähettyvillä, — että hän oli yksin, aivan yksin! Niin, hän saattoi tanssia matoilla, ripustautua käsiensä varaan korkeihin ovenpieliin ja keksiä tuhat kepposta kuin vallaton lapsi. Ja sitten hän nauroi ääneen itselleen. Hän oli aivan hulluna ilosta… Oi!… Miten hän saattoikaan ikävöidä väliin ennenkuin patruuna pääsi lähtemään!
Vähitellen he tottuivat niin tähän elämään, että kaikki kävi kuin kellon mukaan. Kuukausi kului toisensa päästä ilman minkäänlaista muutosta.
Kaksi lahjaa patruuna oli antanut rouvalleen, joista tämä oli tullut oikein iloiseksi. Toinen oli ratsuhevonen, toinen ratsastusrata. Senjälkeen kuin hän oli saanut nämä molemmat, jäivät voimistelu-päähänpistot harvinaisiksi, ja hän antautui suurella innolla uuteen urheiluunsa. Patruuna antoi hänen mennä kaupunkiinkin ottamaan ratsastustunteja vanhan, naimisissa olevan ratsumestarin johdolla, jonka patruuna tunsi.
Selma oli tavattoman tarmokas, ja pian patruunalla oli syytä ylpeillä hänen ratsastustaidostaan. Patruuna antoi Selmalle nuoren hevosen, jota hän itse sai opettaa, ja hän ahmi kaikki hevoshoitoa käsittelevät sekä koti- että ulkomaiset teokset, jotka hänen onnistui saada käsiinsä.
Sellainen oli Selman elämä, ja nyt oli hän yhdeksäntoistavuotias.
Kirjoitettuaan viimeisen numeron Selma sulki kirjan. Hän nojasi leukansa käsiään vasten ja katseli puutarhaan. Koko talosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hän istui hiljaa ja ajatteli.
Hänen luonteensa epätasaisuudet olivat tasoittuneet. Hän oli rauhallisempi nyt kuin ennen. Mutta miten yksitoikkoista tämä elämä olikaan! Hän ajatteli eteenpäin — pitkän rivin vuosia. Ehkä hän voisi tulla kuudenkymmenen, seitsemänkymmenen vanhaksi, hän oli niin vahva terveydeltään.
Häntä tympäisi ajatellessaan näitä vuosia. Hän tunsi sekä kyllästymistä että tyhjyyttä. Miten köyhää, jokapäiväistä, kurjaa elämä onkaan! Niin toisellaista kuin miksi sitä nuoruudessaan kuvittelee.
Nuori? Eikö hän sitten ollut sitä enää?
Hän kohotti kulmakarvojaan, ja hänen kasvoilleen levisi alistuva ilme.
Kunpa edes jotakin tapahtuisi! Mitä hyvänsä, — vaikkapa onnettomuuskin! Mitä tahansa, kunhan ei vain tuota tukahduttavaa rauhaa.
Hän nousi mennäkseen talliin.
Samassa tuli palvelustyttö sisään ojentaen hänelle sähkösanoman. Hän luuli sen olevan miehelleen. Se koski kai jotakin liikeasiaa. Mutta se olikin hänelle itselleen. Hän avasi sen kovin hämmästyneenä.
"Isäsi sairastunut keuhkokuumeeseen. Haluaa nähdä sinua.Tule heti.
Rikhard."
Siinä oli kaikki. Mutta se pani Selman pään pyörälle.
Jos isä kuolisi!
Selma oli käynyt kalmankalpeaksi.
"Tuoja odottaa kuittia," sanoi palvelustyttö.
Selma kirjoitti sen kuin unessa. Ja sitten jäi hän yksin. Palvelustyttö loi mennessään pitkän uteliaan katseen häneen.
Mutta Selman sekavissa aivoissa työskenteli yksi ainoa ajatus: Isä kuolee. Hän oli toivonut onnettomuutta, ja nyt se jo tuli. Jumala — hän, joka rankaisee kun ei häneen usko — hän oli kuullut hänen rukouksensa ja antoi sen täyttyä. Siten Hän kosti.
Äkkiä Selma heräsi huumauksestaan. Hänenhän piti matkustaa. Oli kiire, jos tahtoi ehtiä junalle.
Silmänräpäyksen aikaa hän seisoi liikahtamatta painaen yhteenpuristettuja käsiään kasvojaan vasten. Sitten hän kiiruhti alas antaakseen käskyn valjastaa. Viidessä minuutissa hän järjesti matkalaukkunsa eikä sitten ollut enää muuta tehtävää kuin kirjoittaa miehelle.
Selma ilmoitti hänelle lyhyesti matkansa syyn ja liitti sähkösanoman kirjekuoreen.
Nyt oli kaikki selvää, ja hän lähti matkalle.
Isän kodista asemalle oli vain kahdenkymmenen minuutin kävelymatka. Mutta hän ei ollut koskaan kulkenut sitä niin nopeasti, eikä se koskaan ollut tuntunut niin pitkältä.
Kun Selma tuli perille, ryntäsi hän huonoja puuportaita ylös keittiöön. Siellä hääräili vanha palvelijatar. Selma olisi tahtonut kysyä häneltä, mutta hän oli niin liikutettu ja hengästynyt, ettei saanut sanaa suustaan.
Vanha Mätta aivan kauhistui.
"Hyvänen aika, rouva, ei se ole niin vaarallista," sanoi palvelija kiskoen kyökkiesiliinan edestään, "rauhoittukaa, pikku rouva, ei se ole niin vaarallista." Ja hän taputti häntä lohduttavasti olkapäälle.
Selma puhkesi kyyneliin.
"Ei, ei," vastusti Mätta, ja hänen vanhat kasvonsa vääntyivät, "älkää itkekö, rouva rakas. Minä juoksen sisään ilmoittamaan kandidaatille."
"Ei, minä menen itse."
Selma kulki rappeutuneiden huoneiden lävitse, joiden ovet narisivat veltosti ja kuivasti. Isä asui talon toisessa päässä, missä hänellä oli erikoinen sisäänkäytävänsä, mutta Selma ei ollut uskaltanut mennä sitä tietä, sillä hän oli varmasti vakuutettu näkevänsä hänet kuolleena.
Suuressa salissa isän huoneen ulkopuolella seisoi Rikhard yksin uunin ääressä, missä takkavalkea loimusi.
"Oi Rikhard, Rikhard," sanoi Selma edes ajattelemattakaan ojentaa hänelle kättään, "luuletko, että hän kuolee?"
"Ei, sitä minä en luule, mutta ei koskaan voi olla aivan varma."
Selman koko ruumis vapisi, ja hän painoi nenäliinan kasvojaan vastaan.
"No niin, riisu nyt päältäsi," sanoi serkku ja lähestyi auttaakseenSelmalta päällystakin, jonka hän ripusti naulaan.
Selma heitti käsineet ja hatun tuolille ja kiiruhti ovelle.
"Ei, lämmittele ensin hiukan, sillä ilma on raaka," sanoi serkku.
"Minä en voi odottaa."
Rikhard asettui oven eteen.
"Sinä et saa mennä sisään, ennenkuin olet rauhoittunut," sanoi hän äreästi. Hän ei inhonnut mitään niinkuin kyyneliä.
Selma ei vastannut, vaan koetti mennä hänen ohitseen.
"Kun olet rauhoittunut," uudisti Rikhard työntäen hänet syrjään.
"Minätahdonnähdä hänet!" huudahti Selma kiivaasti ja aikoi tunkeutua sisään. Silloin Rikhard suuttui.
"Kun sinäkuulet, ettet saa!" kuiskasi hän sähisevällä äänellä, ja tarttuen häntä käsivarteen hän työnsi häntä niin väkivaltaisesti, että Selma olisi kaatunut, ellei hän olisi ollut niin notkea. Mutta nyt hänen vartalonsa vain taipui kuin pajunoksa kovan iskun pakottamana. Ja kun Rikhard veti kätensä takaisin, seisoi Selma jo aivan suorana.
Hän katseli Rikhardia yhtäkkiä rauhallisemmin. Tämän kasvot olivat vääntyneet hurjasta vihasta, ja hänen otsaansa kuumotti, suonet olivat paisuksissa. Samassa Selman kasvot kirkastuivat, ja hän hymyili, salaperäisen veitikkamaisesti, ikäänkuin hän jälleen olisi tavannut vanhan ystävän, mutta ei olisi tahtonut antaa itseään ilmi. Sitten hän kääntyi selin aivan hiljaisesti, yhä salaperäisesti hymyillen — meni sohvan luokse ja seisoi hetken aikaa selin Rikhardiin, painaen nenäliinaa kasvojaan vasten. Mutta hänen silmissään ei näkynyt enää kyyneleitä. Hän tahtoi vain peittää iloaan.
Selma nautti Rikhardin raakuudesta.
Hän oli ikäänkuin saanut takaisin sen, minkä hän oli kadottanut: kuluneet vuodet, entisen itsensä, — kaikki!
Hän — kaikkivaltias omassa kodissaan — hän, tuo ikävystynyt, veltostunut nainen, hän, joka yhdellä hyväilyllä saattoi ostaa kaiken, mitä rahalla oli saatavissa, hän, jota hänen ympäristönsä totteli rahan edestä, hän nautti nyt kun häntä kohdeltiin kuin koiraa; niin suuri on uutuuden viehätys. Mutta ei se ollut ainoastaan uutuutta, siinä oli jotakin vielä enemmän: siinä oli myöskin vanhaa. Siinä olivat muistot, — sellaiset, joita hän katkerasti oli kaivannut — siinä oli nuoruus, elämä, vapaus: — kaikki tuo, jonka hän oli vaihtanut rahaan, kaikki se mitä hän ei voi tekemällä tehdä ja laskemalla saada, vaan mikä tulee itsestään. Miten virkistävää oli tuntea toisen tahdon asettuvan itseään vastaan, ei alistua pakosta, vaan vapaasta tahdosta. Hän ei ollut nyt rikas rouva, jota oli toteltu siksi, että hän maksoi, eikä myöskään nuori nainen, joka sai vaatia siksi, että hän osasi myös antaa. Hän ei ollut mitään muuta kuin serkku, jonka täytyi alistua tai taistella oikeuksiensa puolesta — aivan kuin ennen maailmassa.
Hän olisi voinut ääneensä riemuita — ja kuitenkin makasi isä huoneessaan sairaana! Mutta hänestä tuntui nyt turvalliselta: olihan Rikhard läsnä. Hänen oma vanha jörö poikansa! Hän olisi voinut itkeä ilosta. Hänessä ei ollut tilaa muille tunteille.
Rikhard seisoi katsellen häntä. Selma nojautui vasemmalla kädellään sohvan reunaa vasten, niin että ruumis kaareutui sivulle, ja olkapää kohosi hiukan ylös. Selkä oli taaksepäin taivutettu, joten vyötäisten notkeus pisti silmään, ja lanteiden kiinteitä muotoja kohotti tummanruskea villaleninki. Hänen vartalonsa viivat olivat niin puhtaat, että ne väkisinkin vetivät huomion puoleensa.
Nuori lääkäri katseli häntä myöskin ihaillen, mutta vain fakkimiehen silmillä. Hän ajatteli miten terveeltä ja vahvalta tämä naisenruumis näyttikään. Ja verratessaan sitä, tietämättä itsekään minkätähden, niihin moniin eläviin ja kuolleisiin, joita hän oli nähnyt, hupenivat ne kaikki hänen mielikuvituksessaan yhdeksi ainoaksi vähäveriseksi, kuristetuksi tyypiksi.
"Sinä olet aivan oikeassa," sanoi Selma kääntyen Rikhardiin, "minä en mene isän luo, ennenkuin itse annat minulle luvan."
Tämä alistuminen oli aivan vapaaehtoista; näkyi selvästi, että se tuotti hänelle iloa.
Rikhardin kasvot kirkastuivat äkkiä, ja hän kävi istumaan sohvalleSelman viereen.
"Sinä pääset kohta sisään," sanoi hän aivan muuttuneella äänellä, "minä vain valmistan setää siihen, että olet tullut."
Selma nyökäytti vain päätään merkiksi että hän suostui siihen.
"Minun mielestäni minun velvollisuuteni oli ilmoittaa sinulle, vaikkei sedän tila näytäkään kovin vaaralliselta," sanoi Rikhard, "ja sitäpaitsi on hän rauhallisempi, kun sinä olet täällä, yksinsekinon jo yhtä hyvää kuin lääke."
"Se on selvää, että sinun piti ilmoittaa," vastasi Selma. He olivat päässeet vanhaan äänilajiinsa. Ja nyt vasta jutellessa heillä oli aikaa katsella toisiaan. Rikhard oli isänsä näköinen, mutta jokainen viiva oli selväpiirteisempi, ja se mikä isässä piili papin varovaisuuden alla, astui hänessä päivänvaloon. Koko hänen olemuksensa ilmaisi vastustushalua.
Että hän oli ruma, siitä ei voinut olla eri mieltä. Nämä kasvot eivät edes kauemmin katsellessa voittaneet, mutta niissä oli jotakin persoonallista. Kerrankin nähtyä ei niitä voinut unohtaa.
Otsa oli leveä; tukka tumma, lyhyeksi leikattu, kiharainen ja ylöspäinseisova. Silmät olivat syvällä ja liian lähellä toisiaan, mikä teki katseen teräväksi; nenä oli ohut ja terävä; suu suuri, huulet ohuet ja yhteenpuristetut. Kun hän ei puhunut, piiloutuivat ne parran alle, joka — pehmeänä ja kiharana — peitti puolet kasvoista. Parta oli komea ja kaunisti häntä.
"Selma, kuulehan, minä kerron sinulle jotakin," sanoi Rikhard äkkiä.
"Mitä sitten?"
Rikhard koetti olla välinpitämättömän näköinen, mutta se ei oikein onnistunut; hän hymyili kuitenkin iloisesti kuin auringonpaiste. Hänen synkät kasvonsa väliin kirkastuivat siinä määrin, ettei niitä ollut tuntea.
"Minä olen kihloissa," sanoi Rikhard hiukan hämillään, mutta samalla tarkastaen Selmaa nähdäkseen minkä vaikutuksen nuo sanat häneen tekivät.
"Oletko todellakin, Dick, oletkos," huudahti Selma iloisen yllätyksen vallassa, "tunnenko minä hänet?"
"Et, mutta tässä on hänen kuvansa." Rikhard otti valokuvan lompakostaan ja ojensi sen Selmalle.
Selma katseli sitä kauan ääneti.
"Miksi sinä tulit niin iloiseksi siitä?" kysyi Rikhard ja aikoi riistää kuvan takaisin.
"Ei, minä tahdon katsella sitä vielä," sanoi Selma ja työnsi kyynärpäällään pois Rikhardin käden.
"No, miksi sinä tulit niin iloiseksi?"
"Niin, kun olet kihloissa, saat kai luopua saivarteluistasi."
Rikhard leimahti tulipunaiseksi. "Olenko minä saivarrellut sinun kanssasi?" kysyi hän.
"Olet, aina," vastasi Selma aivan levollisesti, "mutta sinun morsiamesi tekee sinusta toivottavasti ihmisen, hän näyttää todellakin herttaiselta. Kiitos!"
Selma antoi valokuvan takaisin.
"Vaalea kaunotar," sanoi Rikhard ja katseli vertaillen Selman kähertämätöntä otsatukkaa.
Selma heitti päätään saadakseen kuvan pois silmistään. Tuollainen tapa oli hänellä tyttöajoilta asti. Rikhard huomasi sen, ja hänen täytyi pidättää hymyilyänsä.
"Mikä on hänen nimensä?" kysyi Selma.
"Elvira Kruse."
"Hän on kai aivan nuori."
"Yhtä vanha kuin sinä."
"Hän näyttää valokuvassa nuoremmalta."
"Todellisuudessa myös, mutta se johtuu siitä, että hän on pieni ja hento."
"Oletko tuntenut hänet kauan?"
"Suunnilleen yhtä kauan kuin me olemme olleet kihloissa."
"Ihastuitko sinä häneen heti?"
"Silmänräpäyksessä," vastasi Rikhard ylpeydellä.
"Kuinka se kävi?"
Rikhard nauroi.
"Niin, se kävi siten, että minä olin sulhaspoikana häissä. Hän oli morsiustyttönä, ja parien valinta tapahtui arvalla, kuten niin useinkin muuten tässä elämässä. Hän joutui minun osalleni. Siinä koko juttu."
"Hyi!"
"No, jos se ei ole hyvä, niin täytyy minun kai koettaa kertoa toisella tapaa," sanoi Rikhard hymyillen. "Minä tulin onnettomuustovereineni huoneeseen, jossa morsiustytöt seisoivat rivissä ja odottivat. Minä näin pörröisen keltaisen tukan, vaalean kuin sinun, mutta se ei ollut yhtä karkea ja suora, vaan sileä kuin silkki ja aaltoileva aina otsaan asti, aina silmiin saakka; minä hätkähdin nähdessäni sen, ja keltaisen linnunpesän alla olivat somat pienet kasvot ja pehmeä suukkosuu… No, oletko nyt tyytyväinen?"
Selma katsoi helmaansa asettaen toisen käden toisen päälle ja vetäen sen jälleen pois, aivan kuin käsineitä käteen vetäessä.
"Niin, mutta minä en pidä siitä tavasta, millä sinä puhut. Avioliitto on vakava asia."
"Mutta ei aivan niin vakava kuin hirttäminen. — Sitä tietä meidän kaikkien pitää vaeltaa, sanoi akka laittaessaan niskat kukolta."
Selma ei vastannut mitään eikä katsonut ylös.
"Tahdotko mennä nyt sedän luo?" kysyi Rikhard.
"Tahdon."
"Minä menen ensin katsomaan," sanoi hän ja nousi lähteäkseen.
Kun Selma jäi yksin, nojautui hän taaksepäin jäykässä sohvassa ja katseli vanhaa huonetta, joka oli hänelle niin tuttu. Luultavasti se kerran oli ollut kaunis. Suuressa uunissa oli leveä friisi, joka varmaan oli tarkoitettu koristeita varten, ja nuo maisematapetit, jotka nyt kosteuden pilaamina riippuivat suurina riekaleina, olivat aikoinaan olleet kalliit. Kaikki tuo oli edeltäjän ajoilta.
Nyt siellä oli tuskin mitään huonekaluja, ja ne harvatkaan, jotka olivat, eivät kuuluneet yhteen. Huonetta ei oltu käytetty niin kauan kuin Selma muisti.
Hän istui ja kalusti sen nyt uudelleen odotellessaan serkkuaan.
Sitten Rikhard tuli, ja he astuivat pienen etehisen läpi, joka erotti sairashuoneen salista.
Isä makasi suuressa salissa, ja hengitys tuotti hänelle vaikeutta, mutta hän ei näyttänyt niin huonolta kuin mitä Selma oli kuvitellut. Hän asettui vuoteen viereen ja silitti hyväillen hänen harmaata pehmeää tukkaansa.
Kandidaatti seisoi kirjoituspöydän ääressä ja katseli pihalle; hän ei tahtonut häiritä heidän ensimäistä yhtymäänsä.
"Selma," sanoi Rikhard lopuksi.
Selma meni hänen luokseen. Rikhard antoi muutamia määräyksiä lääkkeistä.
Selma istuutui isän kirjoitustuoliin, jonka päällisen hän itse oli kirjaillut, ja he keskustelivat matalalla äänellä.
"Me olemme järjestäneet vierashuoneen sinua varten," sanoi Rikhard, "sillä minä arvasin kyllä, että sinä tulisit."
"Kiitos. Miten sinä sait tietää isän sairaudesta?"
"Mätta lähetti sanan voinkuljettajan kanssa, sitten matkustin heti tänne ja näin miten asian laita oli, sillä ukko ei osannut kunnolla tehdä mistään selvää. Päiväjunalla lähdin takaisin Lundiin neuvottelemaan professorin kanssa ja saamaan lääkettä, ja sitten palasin taas tänne."
"Miten kiltti sinä olitkaan! Kai sinä jäät tänne toistaiseksi? Se olisi niin turvallista."
"Sen teenkin, siksi otin kirjoja mukaani. Viime yön nukuin tässä nojatuolissa vaatteet yllä, mutta tänä yönä saat sinä valvoa."
Selma nyökäytti päätään.
"Ensimäistä kertaa minä silloin olin sairaanhoitajattarena," sanoi Rikhard hymyillen, "minun oli sääli vanhaa Mättaa; hän ei ollut saanut ummistaa silmiään edellisenä yönä. Mutta nyt minä myös ymmärrän, että hoitajattaret ovat aivan kahvihullut. Kun Mätta viiden aikaan tuli sisään kahvitarjottimineen, oli hän mielestäni oikea enkeli."
Selma nauroi hiljaa.
"Sitten aioin lämmityttää salia, jotta tarvittaessa olisin lähellä," jatkoi Rikhard; "arvaat kai miten surullisessa kunnossa uuni oli. Minun täytyi itse muurata sitä — olisitpa vain nähnyt minut! — mutta nyt se on erinomainen."
Selma oli näkevinään hänet aivan edessään; hän tunsi siksi hyvin hänen itsepäisen intonsa, ja hänen täytyi hymyillä hänen uudelle taidolleen.
"Miten hauska vihdoinkin saada tavata sinua!" sanoi Selma.
Rikhard ei vastannut mitään, mutta näytti siltä kuin hän olisi ajatellut samaa.
"Missä sinä nukut?" kysyi Selma.
"Ruokasalissa."
"Sehän on erinomaista, niin voimme syödä salissa."
"Aivan oikein."
He olivat nauramaisillaan taaskin: nämä järjestelyt tuntuivat niin mukavilta.
Huolimatta siitä, että Selman käynnin syy oli huolestuttavaa laatua, oli tämä aika hänelle ihana. Hän oli tasaisella hyvällä tuulella, ja kun isän sairaus ei saanut mitään vaikeampaa käännettä, niin ei ollut huolehtimisenkaan syytä.
Ainoana palvelijana oli vanha Mätta, joka yksin hallitsi keittiötä ja ruoka-aittoja, ja suuressa talossa oli niin hiljaista, että keskellä valoisaakin päivää saattoi kuulla rottien nakertelua. Selman mielestä tässä rappeutuneessa talossa oli jotakin puoleensavetävää. Hän tunsi samaa ihastusta kuin rikkaan miehen lapsi joutuessaan kalliiden leikkikalujensa äärestä vanhaan rihkamakauppaan, missä itse saa tehdä löytöjä ja etsiä kaikenlaista esiin unohduksesta ja pölystä. Huoleton rauha näytti vallitsevan yksin hämähäkinverkoissakin, jotka koristivat nurkkia, ja tapetinriekaleissa, jotka riippuivat seinillä.
"Eikö tämä olekin rakas vanha harakanpesä?" saattoi hän sanoa serkulleen. Ja Rikhard myönsi hänen olevan oikeassa. Koko talo teki mustalaismaisen vaikutuksen, mikä miellytti heitä molempia, koska se oli kerrassaan tavallisuudesta eroavaa. Heistä tuntui ikäänkuin maailma ja aika olisivat pysähtyneet. Molemmat iloitsivat siitä, että heidän vanha tuttavallisuutensa oli palannut takaisin, vaikkei yhtä paljon riitojen samentamana kuin ennen.
Joka toinen päivä Selma kirjoitti miehelleen, ja yhtä usein hän sai kirjeitä, — haaveellisia rakkauskirjeitä pitkine otteineen tunnettujen kirjailijoiden teoksista. Mutta yhtä asiaa ei Selma koskaan maininnut, nimittäin serkkuaan.
Niin kauan kuin sairas oli huonommillaan, valvoivat Selma ja Rikhard vuorotellen, ja se joka ei ollut vahdissa toi aamukahvin toiselle. Se juotiin aina salissa vastasytytetyn takkavalkean ääressä, ja antoi aihetta paljoon pilaan ja nauruun, sillä Rikhard yritti olla "taloudellinen" ja "arvokas," ja jotakin meni aina kuitenkin päin mäntyyn; tai ainakin Selma sitä väitti, ja siten syntyi pientä naurunsekaista kinaa, jota Rikhard höysti loogillisilla todisteilla ja Selma pienillä paradokseilla. Tarjoilu oli kaikkea muuta kuin hienoa: karkeaa maalaisporsliinia, tinalusikoita ja pieni kiiltävä kahvipannu, jota kutsuttiin aivan tuttavallisesti "Petteriksi". Mutta kahvi oli hyvää ja höyryävää, takkavalkea räiskyi iloisesti, ja ilmassa oli jotain aamuvirkkua ja raikasta. Oivallinen toveruus vallitsi heidän kesken, ja Selma nimitti sitä nuorenmiehen elämäksi, mutta Rikhard sanoi nauraen: "Kyllä kai! Kuvittele sinä sellaista vain mielessäsi."
Kun Rikhard ei lukenut, koettivat he ensi aikoina yhdessä sisustaa salia tuomalla sinne kaikki liiat tavarat toisista huoneista. Se tuotti heille suurta huvia; he asettelivat ja muuttivat alituisesti, ja heidän täytyi nauraa lapsellisuudelleen, mutta hauskuus ei silti vähentynyt. Lopuksi he saavuttivat sen tuloksen, että sali oli nyt "läpeensä tyylikäs". Se ainakin oli totta, että he viihtyivät siellä, ja että se nyt näytti asutulta.
Kandidaatti kirjoitti usein morsiamelleen.
Eräänä iltana, kun Selma tuli sairashuoneesta, näytti Rikhard hänelle kolmea täyteen kirjoitettua arkkia.
"Katso miten pitkä," sanoi hän nauraen, "nyt olen kuvaillut tarkasti koko harakanpesän sekä sinutkin."
"Varjele, mitä kummaa sinä olet voinut keksiä, saadaksesi kokoon noin monta liuskaa?"
"Tahdotko lukea?"
"Et sinä sitä halua?"
"Kyllä. Miksikä en?"
"Sellaisia kirjeitä en koskaan luullut näytettävän toisille," vastasi Selma hiukan ujosti. Rikhardin tarjous loukkasi häntä sekä morsiamen että Rikhardin itsensä tähden.
"Tietysti sinusta ja Elvirasta tulee hyvät ystävät, ja siksi voit mielelläsi lukea kirjeeni ja itse lisätä siihen tervehdyksen. Olen jo maininnut, että sinä sen tekisit. Olet jo esitetty kirjeessä. Kas niin."
Rikhard seisoi kirjoituspöydän luona toisessa nurkassa, jossa lamppu paloi. Kaikki uutimet olivat alaslasketut, suuri, hämärä huone näytti kodikkaalta vanhanaikuisine, mutkikkaine huonekaluineen, ja ainoa valo, mikä huoneessa oli, laskeutui hänen tummille kasvoilleen, mustille lyhyille hiuksilleen ja leveille hartioilleen.
Hän avasi kirjeen ja katseli Selmaa, tämä lähestyi häntä, mutta näytti yhä epäilevän.
"Minä voin vannoa, että sinä yhtä mielelläsi haluat lukea sen kuin tahdot ruokaa, sillä naiset ovat aina uteliaat, mutta siitä huolimatta he tahtovat näyttää niin harmillisen häveliäiltä, että…"
Rikhard nousi pystyyn ja iski kirjesalkkunsa pöytää vasten, niin että pamahti.
Selma vain nauroi hänen mielenpurkaukselleen.
"Niin, niinkuin tässä yhtenäkin päivänä," jatkoi Rikhard hillittömällä kiihkolla, "kun sattumalta tulit avanneeksi tuon anatomian kirjan. Herra varjelkoon! — nuori rouva sekä punastui että kalpeni ja sulki kirjan kauhistuneena. Näin sen kyllä, vaikka vaikenin. Ja sinä melkein harmittelit, että minä luin sitä. Lääkäri! — olisin voinut nauraa aivan katketakseni, ellen olisi ollut niin vihainen, että olin vähällä pakahtua. Onko nyt laitaa hullutella tuolla tavalla vain tieteellisen teoksen takia! Ne ovat sitä paitsi asioita, joista jokaisen naisen pitäisi olla selvillä. Jos kysymyksessä olisi ollut joku muu kuinsinä, en koskaan olisi sanonut sanaakaan. Mutta nyt … uh, siitä voi tulla aivan sairaaksi! Pitääkösinunkintässä teeskennellä? Olet aivan kuin Elvira."
Rikhard vaikeni.
"Miten vähästä sinä voit kiivastua," huomautti Selma hyvin rauhallisesti.
"Vähästä?" toisti Rikhard harmistuneena ja ojensi kätensä niin kiivaalla liikkeellä, että olkapäät kohosivat ylös. "Olisipa ollut kysymyksessä jokin huono romaani, jotain siveetöntä roskaa, niin en koskaan olisi siitä puhunut, mutta puhtaasti tieteellinen teos…"
Selma vain nauroi, helisevän raikkaasti. Hän oli niin tottunut kaikkeen tällaiseen jo entisinä aikoina, että se melkein tuotti hänelle iloa.
"Niin, kuinka ihmiskunta voisi parantua," jatkoi Rikhard samaan tapaan, "kun naiset itsepäisesti vetäytyvät kuoreensa, niin ettei heidän kanssaan saa keskustella kuten ihmisten kanssa. Kaikkein yksinkertaisin asia on sopimaton. He vaativat itsepintaisesti, että heitä on pidettävä idiootteina."
Selma katseli häntä rauhallisesti hymyillen. Hän vain odotti, että myrsky tyyntyisi. Niin kauan kuin se riehui, ei kuitenkaan kannattanut lausua sanaakaan, sen hän tiesi.
"Niin sinä naurat," sanoi Rikhard jo rauhallisemmin, "mutta se on todella vakava asia. Miten paljon riippuukaan tuleva polvi teistä naisista! Ja siinä missä uudistuksia tarvitaan niin hyvin toisessa kuin toisessa asiassa, voisitte te olla meidän parhaita liittolaisiamme. Mutta — Jumala varjelkoon — niin pian kuin ei enää ole kysymys salonkikeskustelusta, täytyy pidellä korviaan ja tekeytyä aivan tietämättömiksi. Teitä ei saa opettaa hoitamaan ruumistanne eikä lapsianne, sillä on aivan sopimatonta edes puhua sellaisesta. Niin, seiso sinä siinä ja punastu siksi, että puhun lapsista! — ja kuitenkin sinä olet naimisissa. Voi, siitä voisi…"
Rikhard teki epätoivoisen liikkeen, aivan kuin hän olisi tahtonut torjua jotakin luotaan.
"Mutta Rikhard, minkä vuoksi sinä meluat! Olenko koskaan kieltäytynyt kuuntelemasta mitä sinulla on minulle sanottavaa?"
"Kieltäytynyt, kieltäytynyt?" toisti hän. "Pitäisipä koettaa! Etkö sinä seiso siinä ja kiemurtele kuin ankerias, kun on vain kysymys kirjeenkin lukemisesta, jonka olen morsiamelleni kirjoittanut. Aivan kuin siinä voisi olla jotakin, mikä saattaisi hänen armonsa hämilleen tai aivan kuin en minä itse tietäisi mitä olen Elviralle velkaa tai en."
"Saisit hävetä," huudahti Selma rohkeasti, "moititko sinä minua tässä siksi, että hienotunteisuudesta vastustin."
"Mutta minä en välitä sinun hienotunteisuudestasi! Ei ole mitään maailmassa, jota inhoaisin niinkuin juuri sitä."
"Hyi, millainen tuittupää! Minun pitäisi lähteä suoraa päätä luotasi, mutta nyt minun tekeekin mieleni lukea kirjeesi."
"Tehdäksesi minulle palveluksen, ilahduttaaksesi minua — ihanaa! Se on aivan sinun tapaistasi. Ei kiitos; minä en ota vastaan tuollaisia — armopaloja."
Rikhardin suu vetäytyi vihaiseen hymyyn, joka nosti hänen toisen suupielensä ylöspäin.
"Mutta Rikhard!" Äänen sävy oli pyytävä, se oikein rukoili, ja hymyily muuttui surumieliseksi.
Rikhard ei vastannut mitään, istuutui vain entiselle paikalleen nyrpeänä ja ääneti.
"No?" kysyi Selma sitten.
"Tuossa se on," — hän osoitti kirjettä, "mutta nyt se muutoin on aivan yhdentekevää."
Selma ei sanonut enää mitään, vaan laski toisen käsivartensa pöydälle, toisen Rikhardin olkapäälle, kumartuessaan lukemaan. Rikhard oli yhä vielä jörö, mutta Selma ei ollut huomaavinaan sitä. Hänen käsivartensa nojasi varmasti ja lujasti Rikhardin olkapäähän, — kylmästi aivan kuin tämä olisi ollut kuollut kapine. Rikhard huomasi sen, ja se ilahdutti häntä. Tuo luja ote ilmaisi yhtä vähän arastelua kuin mielistelyä. Selmalle hän saattoi mielellään olla puukappale ja hänestä tuntui naurettavalta, että hänen mielestäänsiinäsaattoi olla jotain miellyttävää.
Hänen olisi tehnyt mielensä sanoa, että Selma tuntui hänestä ikäänkuin sisarelta — mutta se olisi ollut typerää, ja siksi hän vaikeni.
Selma osoitti sormellaan kirjeen alkua. "Rakas Elvira," seisoi siinä.
"Kirjoitatko aina näin?" kysyi hän.
"Aina. Miksi sitä kysyt?"
"Vain uteliaisuudesta," vastasi Selma, mutta punastui. Hänen mielestään se kuului yksinkertaiselta ja kauniilta. Ja sitten se, että hän aina kirjoitti samalla tapaa! Siksi, että juuri se oli totta… Patruuna vaihteli tavallisesti päällekirjoitusta aivan loppumattomiin: "Armas kultani" tai "Kallis puolisoni" tai "Armas rakastettuni". Siinä ei ollut mitään mihin tarttua, ei mitään todellista. Ja sitten hän kirjoitti aina alle: "Sinun rakastettu Pålisi". Se oli sekä naurettavaa että harmillista. Oliko Selma koskaan sanonut rakastavansa häntä! Se oli sana, jota hän ei koskaan käyttänyt. Niin, tosiaankin, vihkimäkaavakkeessa se kyllä seisoi. Mutta silloin hän oli toistanut sen sieluttomasti kuin papukaija.
Selma silmäsi allekirjoitusta. "Sinun Rikhardisi," seisoi siinä. Ei mitään muuta.
Rikhard nauroi, sillä nyt hän oli jo leppynyt, ja he lukivat molemmat, päät vierekkäin. Oli selvää, että kirje huvitti Selmaa.
"Minä en koskaan ole tiennyt, että sinulla on niin oivallinen tyyli," sanoi hän kääntäessään lehteä.
"Minun täytyy kai panna parastani, minusta kun tulee kirjailija," vastasi Rikhard.
"Sinusta!" Selma työnsi häntä käsivarrellaan.
"Niin, omalla alallani — tietysti. Päästyäni sairashuoneista eroon ja kaikesta muusta sellaisesta sekä käytyäni ulkomailla rupean pitämään kansantajuisia luentoja. On niin monta kysymystä, joihin tahtoisin saada yleisön innostumaan."
"No, sepä on hauska, niin minäkin saan lukea mitä kirjoitat. Luuletko että minä voin ymmärtää niitä?"
"Luonnollisesti."
Selma hymyili ja näytti hyvin tyytyväiseltä; sitten hän jatkoi lukemista. Koko kirje käsitteli vanhaa taloa, häntä itseään, jota Rikhard kuvaili kovin vilkkaasti, ja heidän elämäänsä maalla. Hänen tyylissään oli voimaa, joka vaikutti Selmaan. Mutta ei sanaakaan rakkautta tai sellaista.
"Hm," sanoi Selma hymähtäen, kun hän oli päässyt loppuun, ja suoristi itseään.
"Eikö se miellyttänyt?" Rikhard katseli häntä hieman veitikkamaisesti, aivan kuin hän olisi aavistanut hänen ajatuksensa.
"Kyllä se oli erinomaisen hauska. Mutta kirjoitatko aina näin?"
"Miten?"
"Näin," — Selma hapuili sanoja — "näin järkevästi."
He nauroivat; siksi että oli niin vaikea saada sanotuksi sitä mitä hän tarkoitti, mutta niin helppo sitä sittenkin ymmärtää.
"Kyllä," sanoi Rikhard.
"Puheletteko myös samaan tapaan, kun olette yhdessä?"
Rikhardin syvät silmät välähtelivät, kun hän katsoi ylös.
"Luuletko että minä olen niin kesy?" sanoi hän hymyillen, niin että Selman täytyi punastua. "Ei kuules, osaan minä toistakin kieltä. Mutta mitä varten toisin sitä esiin kirjeessä! Ei, kirje on kirje, ja suutelo on suutelo. Minä otan kaiken sellaisena kuin se on."
Hänen sanansa koskivat Selmaan kuin tukahduttava tuska, jota hän ei voinut selittää itselleenkään.
Syntyi hiljaisuus. Selma hypisteli hajamielisesti pöydällä olevia papereita.
"Rikhard. Sinä pidät kai oikein paljon morsiamestasi?" kysyi Selma hyvin hiljaa ja katsomatta häneen.
"Mitä sinä sillä tarkoitat?"
"Minä tarkoitan vaan, että olisi oikein synti…" hän keskeytti äkkiä puheensa.
"Mikä olisi synti?"
"Mennä naimisiin tyttö paran kanssa ja sitten heittää hänet tuuliajoille, välittämättä hänestä ollenkaan." Selma puhui nopeasti ja arasti.
Rikhard käänsi kokoon kirjeensä. Selman hillityssä äänensävyssä oli jotakin, joka iski häneen, joka ahdisti ja puristi häntä, — ilman minkäänlaista syytä ja tarkoitusta, aivankuin tunturiasukkaan koti-ikävä, kun hänessä muistot heräävät. Hän ei olisi mistään hinnasta juuri sillä hetkellä tahtonut katsoa ylös.
"Minä pidän paljon Elvirasta," sanoi Rikhard, "en tahtoisi kadottaa häntä mistään hinnasta. Selma, olen niin rakastunut, että olen aivan villi väliin. Olen mustasukkainenkin. Voitko sinä kuvitellasitä?" Hän puhui aivan matalalla äänellä. Hän ikäänkuin häpesi tunnustustaan, mutta samalla hän ikäänkuin myös puolusti itseään vastaväitettä vastaan.
"Sen kyllä uskon," vastasi Selma.
Syntyi hetken äänettömyys. Rikhard hypisteli yhä kirjettään, ja Selma näytti tarkasti katselevan vanhaa kirjekuorta.
"Jos joku avioliittovoitulla onnelliseksi, niin ainakin meidän," sanoi Rikhard nopeasti, muuttuneella äänellä. "Elvira on niin kehittymätön vielä, niin taipuisa ja lapsellinen, minä voin kasvattaa häntä aivan mieleni mukaan. Täytyyhän hänen silloin oppia ymmärtämään minua, ja meidän suhteemme on muodostuva täysin sopusointuiseksi."
Selma ei sanonut mitään, seisoi ja silitti vain sormellaan kirjoituspöydän reunaa, vaipuneena ajatuksiinsa.
"Omituista ajatella, että hän on yhtä vanha kuin sinä," lisäsi Rikhard.
"Yhdeksäntoista vuotta ei ole mikään ikä," vastasi Selma surumielisesti hymyillen.
"Ei, se on totta, mutta sinua luulisi vanhemmaksi."
Selman isä parani päivä päivältä, ja patruuna alkoi kirjeissään jo sanoa aikovansa noutaa Selman kotiin. Oli sumuinen kevätpäivä, leuto ja alakuloinen; suuria kyyneleitä riippui räystäistä, ja kaikki oli kietoutuneena kosteaan harsoon. Selma istui isänsä luona, joka oli jo niin terve, että saattoi maaten lukea sanomalehteään. Isän parta oli juuri ajettu, ja ohut hieno tukka peitti sileäksikammattuna hänen kaunismuotoista päätään. Selma oli antanut työn vaipua syliinsä ja nojasi päätään tuolin korkeaa selustaa vasten. Hän näytti väsyneeltä ja sulki silmänsä.
"Nyt on lapsi valvonut liiaksi minun tähteni," sanoi isä ohuella, hyväilevällä äänellään, jonka sairaus oli heikontanut.
"Älä luule," vastasi Selma hymyillen ja katsahti ylös, "mutta minä olen vain sellainen indiaaniluonne, etten siedä paikallaan istumista; minun täytyy saada raikasta ilmaa ja liikuntoa. Älä huolehdi, isäukkoseni, kun tulet terveeksi, korvaan minä vahingon."
Isä heitti pitkän huolestuneen katseen häneen ja otti jälleen sanomalehtensä.
Selma sulki taaskin silmänsä. Hän istui ja ajatteli vanhoja aikoja ja sedän menettelyä. Huulien viivat muuttuivat suoriksi ja koviksi, yhteenpusertunut suu teki leuan yhä terävämmäksi, silmäkulmat vetäytyivät tuskallisesti yhteen, ja kasvoihin tuli jotain kokoonpuristunutta.
Nyt hän ymmärsi sedän vaikuttimet. Oman luonteensa mukaan oli tämä muodostanut ihannekuvan onnesta, ja sen hän oli tahtonut antaa hänellekin. Mutta vaikka pohjalla olikin ollut hyvä tarkoitus, niin ei Selma kuitenkaan koskaan voinut antaa sitä hänelle anteeksi. Ei koskaan! Eikä setää voinut syyttää vain siitä vahingosta, jonka hän oli tehnyt: hän oli myös pettänyt hänet. Selma palautti mieleensä erään kohtauksen, jolloin hän sedän huoneessa oli pyytänyt saada lukea isänsä kirjettä, ja setä oli kieltänyt. Miten tyhmä hän olikaan ollut kun oli uskonut hänen sanojaan! Hän oli ollut läpeensä yksinkertainen. Se johtui hänen rehellisyydestään. Oliko tyhmää olla rehellinen? Ehkä. Oli kuitenkin vaikea uskoa, että se mikä oli oikein, olisi tyhmää. Ja valhe … sen täytyi olla väärää. — Mutta umpimieliseksi hän oli tullut. Hän ei ollut koskaan enää avomielinen, ei koskaan edes isällekään. Hän ei voinut enää, ei edes hänelle. Se oli vain pieni idylli, kaunis lapsuudenidylli, johon hän oli kiintynyt. — Ei mitään muuta. — Oikeastaan hän oli aina ollut suljettu luonteeltaan, niin pian kuin hänen ajatuksistaan oli ollut kysymys. Hän ihmetteli tiesikö setä, että hän … niin hän ei tahtonut sanoa vihaavansa häntä, sillä tuo sana tuntui liioittelulta, mutta hänen sydämessään oli joka tapauksessa vihankaunaa, joka ei koskaan voinut kadota.
Setä olisi toiminut aivan samalla tavalla, jos Selma olisi ollut hänen tyttärensä. Entä sitten? Oliko hän velvollinen pitämään hänestä sen vuoksi?
Mutta olihan turha sureksia kohtaloaan, turha murehtia menneitä.
Hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen. Hänen täytyi hymyillä. Näytti aivan siltä kuin toinen huonekalu olisi toistaan huutanut, tummat värit napisseet ja räikeät kiroilleet. Oi, miten kummallista! Tällaisessa ympäristössä isä saattoi viihtyä! Hän ei tahtonut kadottaa pienintäkään esinettä, ja yhä uusia elementtejä oli tullut lisään. Siten Selma tarkasteli kaikkea.
Vanha helmenvärinen vuode, josta isä ei mistään hinnasta tahtonut luopua, soti kerrassaan nykyaikaista korituolia vastaan, joka seisoi kirjoituspöydän luona, ja korkeaselkäisen kiikkutuolin ruskea petsaus näytti isoisän aikuiselta iloisin värein kirjaellun sänkymaton rinnalla. Mutta kaikki nuo kertoivat Selmasta ja hänen ensimäisistä kömpelöistä piirustusyrityksistään, kehyksistä alkaen, jotka olivat kotoisin vinneiltä ja roskakomeroista, hänen suureen valokuvaansa saakka veisteltyine puitteineen. Oven pielessä riippuivat hänen viralta pannut luistimensa, vuoteen yläpuolella oli kellotyyny, jonka hän oli ommellut pensionissa, ja nurkassa vanha jakkara, jolla hänen lapsena oli tapana istua.
Miten ihana oli elämä! Hän hymyili ja sulki silmänsä, mutta samalla pyöritteli päätään edestakaisin tuolinselkää vasten, sillä sitä särki.
Varpuset pitivät kamalata meteliä pihalla risukasalla. Muutoin oli kaikki hiljaista. Kahlekoira juoksi ulos tynnyristään, veti rämisten ketjun sen reunan yli ja ravisteli itseään, niin että renkaat kalisivat. Kaiken sen Selma kuuli. Ja hän nautti siitä. Ei tehnyt mitään että päätä särki.
Sitten tuli Rikhard sisään.
Selma tunsi hänen askeleensa, hänen ei tarvinnut edes katsoa ylös tietääkseen että se oli hän.
"Mitä! Luulenpa että rouva on sairastavinaan?" sanoi hän iloisesti.
"Niin, ajatteleppas! Minulla on päänsärkyä," vastasi Selma iloisesti.
"Sen minä kyllä uskon! Tämä ei sovisinulle, sinähän et käy koskaan ulkona."
"Niin, tiedän kyllä. Sitä en kestä. Mutta minä käyn pilkakseni hetkiseksi, niin kipu menee ohi," sanoi hän nousten seisoalleen.
"Mene salin sohvalle vähäksi aikaa," vastasi Rikhard; ja he lähtivät huoneesta.
"Minä haen sinulle peitteen," sanoi Rikhard.
"Kiitos."
Rikhard palasi pian takaisin, asetti tyynyn paikoilleen ja piti peitettä varalla.
Selma kävi pitkäkseen.
"Jos tahdot nukkua, menen tieheni, muuten istun juttelemassa luonasi," sanoi Rikhard levittäen peitteen hänen ylitseen.
"Ei, istu luonani, minä en varmaankaan voi nukkua. — Ah, miten hyvältä tuntuu!" lisäsi Selma ja painoi otsansa kylmää tyynyä vasten.
Rikhard veti tuolinsa lähemmäksi ja istuutui hänen pääpuoleensa.
"Sinä, Rikhard," sanoi Selma hetken kuluttua, "tulin ajatelleeksi erästä asiaa: sinä varmaankin olet nähnyt minun äitini."
"Kyllä, olen, mutta töin tuskin muistan häntä; minähän olin vain viiden vuoden vanha kun sinä synnyit."
"Minä tahtoisin vain mielelläni tietää jotakin hänestä. Isältä en koskaan ole voinut kysyä: hän alkaa heti itkeä."
"Tiedätkös, en muista hänestä muuta kuin suuren vaalean tukan ja hyvin suuret kädet, jotka pitivät minusta kiinni, kun hän otti minut polvelleen."
Selma katseli häntä ikäänkuin hän olisi odottanut saavansa nähdä jotakin hyvin ihmeellistä. Rikhard huomasi sen ja hymyili hyväntahtoisesti, mutta ei sanonut mitään.
"Kun minä nyt kuljen näissä huoneissa ja liikuttelen kaikkia vanhoja huonekaluja ja esineitä," jatkoi Selma, "tulen niin uteliaaksi. Minusta tuntuu kuin tahtoisin kysyä jotakin kaikilta näiltä kaapeilta ja laatikoilta, ja minä tutkin kaikkea, mikä joutuu käsiini, aivan kuin utelias lapsi. Sitä en koskaan saisi tehdä, jos isä näkisi; hän tulisi aivan sairaaksi."
"No?" sanoi Rikhard hymyillen.
"Niin, — siitä ei minulla ole mitään iloa. Kaikki äidin oma näyttää niin vieraalta, ikäänkuin sekin olisi ollut kuollutta ja haudattua useita vuosia. Ja minusta tuntuu niin tyhjältä, — aivan kuin minulla ei äitiä olisi ollutkaan."
"Niin, tiedätkös mitä, ne joilla ei ole äitiä, kuvittelevat aina mielessään, että siinä olisi jotakin niin ihanaa, mutta sitä se ei lainkaan ole. Se on vain opittua — hm — romantiikkaa."
"Luuletko niin?" kysyi Selma viivytellen.
"Niin, siitä olen varma, ainakin monessa tapauksessa. Verisiteet eivät ole läheskään niin voimakkaita kuin otaksutaan. On niin paljon muuta, joka on voimakkaampaa. Mitä muuta esimerkiksi on äidin ja minun välillä, kuin että äiti on hemmotellut minua, niin että minulla on ollut enemmän vaivaa itsekasvatuksestani, kuin muuten olisi ollut. En minä voi hänen kanssaan keskustella siitä mikä minua huvittaa. Ei hän minua ymmärtäisi."
Selma näytti ajattelevalta.
"Niin kylmä kuin isä onkin, tunnen kuitenkin enemmän vetovoimaa häneen," jatkoi Rikhard, "äidillä on ollut hyvin vähän osaa minun henkiseen kehitykseeni."
"Voi olla, että se soveltuu poikiin," myönsi Selma, "mutta ei tyttöihin."
"Et suinkaan sinä kuvittele surevasi äitiäsi, jota et koskaan ole nähnyt? Minä luulin sinusta parempaa."
Rikhardin harmaisiin silmiin iski pieni ivallinen ilme, ja Selma kavahti tulipunaiseksi, sillä hän tiesi hänen inhoavan kaikkia unelmia ja kuvitelmia.
"Minä en tarkoita sitä," sanoi Selma hieman hämillään, "mutta minun mielestäni nuori tyttö, jolla ei ole ollut mitään naisellista … niin, se on, mitään äitiä, hän ei tule sellaiseksi kuin muut tytöt."
"Kuinka niin?"
"Minä olin niin … niin…"
Hän hymyili ja hypisteli peitettä toisella kädellään katsomatta ylös.
"Kas niin, nyt sinä olet turhan kaino taaskin!" sanoi Rikhard.
"En, mutta minä en löydä oikeita sanoja. Katsos, näin ujo ja nurinkurinen olen juuri siksi, että minulla ei ole ollut äitiä."
Rikhard purskahti nauruun.
"Ei, nyt sinä todella olet liian naivi!"
"Niin, minä tiedän sen ja olen aina sitä ollut. Siinä juuri onnettomuus onkin."
Rikhard tuli yhtäkkiä totiseksi.
"Niin,siinäsinä voit olla oikeassa," sanoi Rikhard, "mutta asianlaita olisi voinut olla sama, vaikka äitisi olisi ollut elossa. Pensionissa opit kai kuitenkin yhtä ja toista?"
"Minä? En."
"Kyllä, tovereilta. Se on tavallista."
"Oi, ei siinä pensionissa," sanoi Selma vilkkaasti. "Olisitpa vain nähnyt rouva Stålin! Minä olen usein ajatellut häntä tultuani vanhemmaksi. Hän oli eronnut miehestään ja perustanut pensionin voidakseen itse kasvattaa tyttärensä. Hän ei koskaan ottanut vastaan yhdeksää vuotta vanhempia tyttöjä, mutta nämä saivat olla hänen hoidossaan niin kauan kuin vanhemmat halusivat. Hän vasta osasi pelottaa toisen ajatukset karkuun! Hän istutti meihin kauhun kaikkea sopimatonta kohtaan, niin että emme edes toverien kesken uskaltaneet lausua ainoatakaan sanaa, jota rouva Stål olisi voinut tuomita. Ilkeä hän ei ollut, mutta emme me myöskään pitäneet hänestä. Koko hänen olennossaan oli jotakin omituisen kylmää ja luonnotonta, jopa omaa tytärtäänkin kohtaan. Tuntui aina siltä kuin olisi nähnyt hänen suuret ruskeat silmänsä silloinkin kun hän ei ollut läsnä. Minä en koskaan ole nähnyt niin teräviä silmiä; tunsi olevansa aivan kuin ikkunalasia, ja tiedän, että jos joskus ajattelin jotakin … jotakin viatonta roskaa, rakkautta tai sellaista, mitä tytöt usein ajattelevat, niin punastuin korvia myöten, vaikka olisin ollut ypöyksin, niin, vaikkapa olisi ollut pimeää kuin säkissä."
Rikhard viivytteli hetken vastausta; hän oli asettanut toisen jalkansa polvelleen ja piti sitä kiinni, huolellisesti tarkastaen saapastaan, aivan kuin siinä olisi ollut jotakin erikoista.
"Sepä oli omituista," sanoi hän viimein, laskien jalkansa maahan, "sitä en koskaan olisi uskonut."
"Ei, nyt minustakin se tuntuu uskomattomalta. Ja sitten sinun pitää muistaa, että rouva Stål asui maalaiskylässä; me emme saaneet mennä puutarhaa kauemmaksi, emmekä koskaan tavanneet ketään. Me vietimme täydellistä luostarielämää. Mitenkä voit siis vaatia, että tietäisin jotain maailmasta ja ihmisluonteesta?"
"Hm. Isän mielestä oli tuo pensioni erinomainen. Siksi piti sinun sinne."
"Sitä se olikin monessa suhteessa. Minä vain tarkoitan, ettei siellä voinut tulla muiden ihmisten kaltaiseksi."
"Ehkei siitä ollut vahinkoakaan tavallansa," sanoi Rikhard hitaasti, "mutta missään tapauksessa ei mielestäni lapsia pidä sillä tavalla kasvattaa. Sitä minä enimmin inhoan, että naiset tahtovat tekeytyä niin tietämättömiksi — että äidit pitävät velvollisuutenaan opettaa tuollaista narripeliä tyttärilleen, ja että tyttäret arasti painavat katseensa maahan ja punastuvat kaikesta tai — mikä vielä monta vertaa pahempaa — punastuvat, hihittävät ja kääntävät pois päänsä, jos joku päästää yhden ainoankin sanan, joka … joka ei ollenkaan ole naurettava. Minä raivostun niin, että voisin lyödä heitä."
Selma ei voinut pidättää hymyilyään.
"Niin, etkö sinäkin ole samaa mieltä? — eikö voi keskustella maltillisesti ja vakavasti, vaikkakin toinen olisi mies ja toinen nainen?"
"Tietysti."
"Sitä minä olen sanonut Elviralle niin monta kertaa, mutta hänen äitinsä on varmaan istuttanut sen häneen. Koska meidän kuitenkin joskus on määrä mennä naimisiin, niin minun mielestäni pitäisi minun voida keskustella hänen kanssaan kuin toverin ainakin. Sitähän hän on luvannut olla minulle koko elämänsä ajan, mitä komediaa se sitten on, että minun pitäisi puhella hänen kanssaan ikäänkuin me aina olisimme jossain illallisilla? On niin paljon todella vakavia asioita, joista tahtoisin vaihtaa ajatuksia hänen kanssaan, mutta se ei käy päinsä. Ja siten voi olla yhdessä päiväkausia oppimatta tuntemaan toisiaan. Minun pitää vain olla jonkunlainen ihaileva kavaljeeri, siinä kaikki. Onkosejärkevää?"
Selma oli vaiti. Hän ei näyttänyt tahtovan keskustella tästä asiasta. Rikhard oli odottanut, että hän olisi myöntänyt oikeaksi hänen sanansa, ja siksi hän nyt oli tyytymätön, pettynyt.
"Kuules, mitä setä sanoo kihlauksestasi?" kysyi Selma yhtäkkiä.
"Hän ei sano mitään; hän tietää, ettei se vaikuttaisi kuitenkaan mitään. Mitä minä tahdon, sen minä tahdon."
"Mutta sinä olet tietysti selvillä siitä mitä hän toivoisi?"
"Niin, että menisin naimisiin rikkaan tytön kanssa."
"Onko Elvira köyhä?"
"Hänellä ei ainakaan ole mitään erikoista omaisuutta. Äidillä on eläke, niin että he tulevat toimeen. Mutta Elvira on paljon mukana, ja se maksaa rahaa. Minä luulen, että tulot ja menot menevät juuri yhteen."
"No, olipa se sitten hyvä, ettet ajatellut rahoja," sanoi Selma sydämellisesti.
Rikhard nauroi.
"Sitä minäkin ajattelen, mutta siitä huolimatta olen sangen epäilevällä kannalla niin sanotun rakkauden suhteen."
Rikhard lausui viimeisen sanan väärällä painolla, mikä teki siitä vain irvikuvan.
"Sinä!? Joka itse…" Selma näytti kauhistuneelta.
"Niin. Minä olen rakastunut, niin," sanoi hän kuivasti, "mutta sitä minä olen ollut ennenkin, mutta se on mennyt ohi."
"Niin, mutta et suinkaan yhtä paljon kuin nyt?"
"Olen kyllä. Vain lapsellisemmin kuin nyt; minä taistelin sitä vastaan ja kuitenkin…"
Selma katseli häntä suurella mielenkiinnolla, saattoi melkein sanoa osanotolla, mutta koska Rikhard oli vaiti, niin hän ei kysynyt mitään.
"Minä olin rakastunutsinuun," sanoi Rikhard yhtäkkiä, katsomatta häneen.
"Voi, mitä sinä juttelet!" huudahti Selma suuttuneena; hän oli varmasti odottanut jotakin aivan muuta.
"No, no, kas niin, älä pidä tätä minään rakkaudentunnustuksena," sanoi Rikhard vihaisesti, "se on mennyt ohi jo kauan sitten, ja siksi siitä voi puhua kaikessa rauhassa. Vai mitä?"
"Tietysti."
"Etkö sinä tiennyt sitä?"
"Kuinka minä olisin!"
"Ei, — minä ajattelin vain…"
Rikhard vaikeni yhtäkkiä, ja vasta hetken kuluttua hän jatkoi ilmeettömästi, katkonaisesti.
"Se oli pääsiäisen aikaan. Kun palasin kotiin Lundista. Muistathan? Emme olleet tavanneet toisiamme kesän jälkeen. Sinä tulit meille vasta jouluna. Sinä olit mielestäni niin muuttunut."
"Minä olin ruma kuin kummitus."
"Niin olitkin. En ymmärrä itsekään mistä se johtui. Kyllä — minä ymmärrän sittenkin. Mutta se on käsittämätöntä, että se saattoi kestää niin kauan. Kesällä koko ajan kun olin kotona… Minä olin itse siitä harmissani."
"Sen minä voin hyvin uskoa."
"Hm. Tiedätkös, siihen aikaan olin hyvin skeptillinen — vaikka en ollut kuin yhdenkolmatta vanha."
"Kyllä, sen uskon kyllä."
"Mutta se ei auttanut. Katsos, romantiikka riippuu ihmisessä kiinni. Sen on imenyt itseensä jo lapsuudesta saakka. Sen voi järkeillä pois, mutta se palaa uudelleen sadannenkin kerran. Vieläkin minussa on siitä jätteitä. Ne tarttuvat kiinni kuin synti. Etkö usko, että tässä keskustelussammekin on hitunen romantiikkaa?"
"Mutta sillä tavallahan olisi kaikki…"
"Niin, sitä se onkin — enimmäkseen. Joutuu aivan ymmälleen. Kaikkea pitää nimittää toisella nimellä kuin mitä se on, kullata ja uudistaa. — Kaikki kääntyy ylösalaisin."
"Nyt sinä näet kaiken taas mustana," sanoi Selma hiljaa.
"Näenkö minä mustana! Ei, sitä minä en tee. Jos sinä vain tahtoisit seurata ajatuksenjuoksuani, niin myöntäisit minun olevan oikeassa. Mutta sitä sinä tietenkään et tahdo."
"Kas niin, tohtori, olkaa nyt järkevä," sanoi Selma hymyillen ja laski kätensä hänen käsivarrelleen. "Älä kiihoitu, vaan ole rauhallinen; minä kuuntelen kaikkea, mitä sinulla on sanomista."
Rikhard vaikeni hetkeksi, yrittäen seurata hänen kehoitustaan.
"Muuten olen nykyään aina rauhallinen," sanoi Rikhard. "En tiedä mistä se voi johtua, että aina kiihoitun, kun puhun sinun kanssasi. Se johtuu kai siitä, että sinä näytät … niin, sinussa on jotakin niin kylmää ja niin … ikäänkuin et ikimaailmassa voisi menettää malttiasi, et koskaan kiivastua tai muuta sellaista. Sinä olet — niin, minä en tiedä mitä! — aivan kuin keskustelisi veräjätolpan kanssa ja täytyisi ponnistella aivan viimeiseen asti saadakseen esille hiukankin eloa. Sitä ponnistelee ja kiihoittuu vähitellen. Mikään muu ei ole mahdollista: sinä annat toisen jatkamistaan vain jatkaa."
Selma hymyili jälleen.
"Mutta jos nyt olisi eloa veräjäntolpassa, mitä silloin tahtoisit sanoa?"
"Niin, ja siinä se juuri onkin," jatkoi Rikhard itsepäisesti, "että olet niin rauhallinen ja kylmä, niin erilainen kuin kaikki muut naiset; luulisi että sinun kanssasi voisi puhua kaikesta ja että olisi mielenkiintoista kuulla sinun mielipidettäsi monesta asiasta, mutta sitten…"
"Niin, mitä sitten?"
"Niin, kun sitten alkaa puhua, niin äkkiä jokin sanoo: 'älä tule liian lähelle' — ja se tuntuu niin kiusalliselta siksi, että se on aivan turhaa."
"Mutta Rikhard, kuinka sinä voit suuttua aivan syyttä? Minun päähäni ei koskaan ole pälkähtänytkään, että pitäisin sinua välimatkan päässä."
"Ei, sehän on mahdollista, että et tee sitä tahallisesti, mutta asianlaita on sittenkin niin, ja se kiusaa minua. Se ei juolahtaisi mieleenikään, jos olisit poika tai mitä muuta hyvänsä, mutta se piilee juuri sinun omassa äänensävyssäsi. Kuten nyt juuri. Itse sävyyn tulee jotakin, jotakin arkaa, peräytyvää. Sinä puhut matalalla äänellä, jäykästi, aivan kuin sinä tahtoisit painaa koko keskustelun jäätymispisteeseen — ei, se ei ole sitä! — mutta se on jotakin luonnotonta. Sinulla on vahva alttoääni, joka puhuu reippaasti ja selvästi, mutta silloin siihen tulee jotakin sumuista,werhottua; sitä minä en voi sietää. Sinä ikäänkuin tahdot sanoa: 'varo itseäsi, sinä puhut naisen kanssa.' Ja sitten sitä on katseessasikin. Sinä joka muuten katsot kaikkia suoraan silmiin, sinä katsot maahan tai sivulle … kaiken tulee olla niin rauhallista ja välinpitämätöntä. — Oi, se on niin naisten tapaista! Mitä siitä on hyötyä? minun silmissäni olet ihminen aivan yksinkertaisesti, etkä hituistakaan muuta; mitä hyötyä tuosta sitten on?"
"Mutta Rikhard. Juuri se että sinä olet niin hirveän kiivas ja epäluuloinen saa minut niin araksi."
Rikhard astui kerran lattian poikki ennenkuin vastasi.
Selma piteli kädellään otsaansa; sitä särki kovasti.
"Niin nyt päänsärkysi yltyy," sanoi Rikhard hermostuneesti, "ja se on minun syytäni."
Selma nauroi.
"No niin, istu nyt vaan."
"Tahdotko etikkakääreen?"
"En, sitä en tahdo. Mutta minä tahdon kerta kaikkiaan tehdä lopun tästä pelistä."
Rikhard heittäytyi tuolilleen.
"Kas niin, Dick," sanoi Selma ja otti hänen toisen kätensä — suuren laihan käden, jossa suonet kohosivat korkealle luiden yläpuolelle, "nyt minä tiedän miksi sinä koko tänä pitkänä aikana olet ollut niin toisellainen minua kohtaan, mutta tästälähin olemme ystävät kuten ennenkin. Et voi uskoa miten sinun epäystävällisyytesi on koskenut minuun. Minullahan ei koskaan ole ollut kuin sinut ja isä."
Rikhard veti kätensä pois vastaamatta.
"Niin, se on kyllä hyvä," sanoi hän vihdoinkin, "mutta sittenkin pitää olla niin arkatuntoinen kaikessa, enkä juuri sitä voi sietää. Se on vain hullutusta. Miksikä minä esimerkiksi en voisi puhua siitä, että minä olen ollut rakastunut sinuun, ilman että sinä heti saat tuon merkillisen äänensävyn? Nythän se on ohi, siksi siitä kai täytyy voida puhua."
"Niin, jos se ei sinua häiritse, niin ei minuakaan," sanoi Selma hiukan kiihkeästi.
Rikhard naurahti lyhyeen pilkalliseen tapaansa.
"Ja mihin sinä esimerkiksi luulet, että minä olin ihastunut? Sinuun itseesikö? — sieluusiko ehkä! Ei, nahkaan se oli, siksi että sitä olisi ollut niin pehmeätä silitellä aivan kuin silkkisamettia, se oli viileä väriltään, mutta lämmin kuitenkin, houkuttelevan kiilloton kuin kuorittu banaani. Sieluunko? — kyllä kai! Ei, tukkaan se oli, siksi että se oli erilainen kuin kenenkään muun; ei punaisenkeltainen eikä kullankeltainen, vaan — niin minä en tiedä millainen, mutta niin yksinkertainen, niin väärentämätön, niin — niin ettei kukaan muu kuin minä voinut pitää sitä kauniina, niin minusta tuntui. Ja juuri siinä se olikin: ei kukaan muu kuin minä! Kukapa sitäpaitsi olisi voinut keksiä sellaista? — ihailla palmikkoa, joka roikkui selässä, ja otsatukkaa, joka riippui suortuvina silmillä ja jota nykäisten oli pudistettava syrjään. Sitä ei kukaan olisi voinut väittää kauniiksi, mutta se oli luonnollista kuin eläimen turkki — ja minä olin rakastunut."
"Rikhard!"
"Niin, — ja vartaloon, siksi että se oli niin nuori ja reipas, vielä niin kylmä ja taipuva; kukaan ei vielä ollut nähnyt sitä täyteläisenä, mutta saattoi selvästi huomata, että se tulisi vielä sellaiseksi, ja sitten olit sinä niin hoikka, että tuskin olisi tarvittu muuta kuin kietoa käsivartensa ympärillesi oikein lujasti, niin sinä olisit taittunut keskeltä kahtia kuin paperiliuska."