Montague toi tuolit ja he istuutuivat akkunan ääreen, sillä odotus tuntui pitkältä.
"Kuinka saitte kokouksesta tiedon?" kyseli Montague.
"Ollaan hiljaa", kuiskasi toinen hänen korvaansa. "Ei saa olla mitään ääniä, että Rodney voi kuulla."
Montague näki, että nyöriä taas nyittiin. Bates tavasi kirjaimen kerrallaan.
"Waterman. Duval. Hän kertoo ketä siellä on. David Ward, Hegan, Prentice."
"Prentice!" kuiskasi Montague. "Mutta hänhän on Adirondackin vuoristossa!"
"Hän palasi tänään erikoisjunalla", kuiskasi toinen. "Ward sähkötti hänelle — siitä mekin pääsimme jälille. Henry Patterson. Hän on nykyisin Öljytrustin todellinen pää. Empire Bank'in Bascom. Hän on Watermanin mies."
"Siitä luettelosta voitte arvata, että siellä on suuria tekeillä", mutisi Bates; ja hän tavasi taas useitten pankkiirien nimet; kaikki Wall-kadun tärkeimpäin laitosten päämiehiä.
"Puhuvat Stewartista", sähkötti Rodney.
"Vanha juttu", mutisi Bates. "Hän on kuollut."
"Price", ilmoitti Rodney.
"Price!" huudahti Montague.
"Niin", sanoi toinen, "näin hänet eteisessä. Arvasin hänen tulevan."
"Neuvotteluun Watermanin kanssa!" huudahti Montague.
"Miksei?" kysyi Bates.
"Mutta hehän ovat verivihollisia."
"Ah", sanoi toinen, "ettehän luule minun uskovan tuollaisia juttuja."
"Mitä tarkotatte?" väitti Montague. "Ette kai kiellä heidän olevan vihollisia?"
"Kiellän vahvasti", sanoi Bates.
"Mutta, mies! Minä voin kertoa selviä tosiseikkoja todisteeksi, että he ovat."
"Jokaista teidän tosiseikkaanne vastaan", nauroi toinen, "voin minä tuoda puolen tusinaa vastatodistetta."
"Mutta sehän on ihan mieletöntä!" alkoi Montague.
"Hss", sanoi Bates, kun nyöri taas nykähteli.
"Jäätä", sähkötti Rodney.
"Se on Cummings — toinen vainaja", sanoi Bates. "Mutta kyllä ne sen korvensivat."
"Kuka?" kysyi Montague.
"Waterman", vastasi toinen. "Laivatrusti kilpaili hänen Uuden Englannin ratainsa kanssa ja on nyt uskottujen miesten hoidossa. Pian kuulette, että se on hänen kynsissään."
"Arvelette siis, että viime mylläkkä oli suunniteltu?"
"Suunniteltu! Hitto vie. Se oli suurin pikku kalain nuottaan ajo, mistä olen kuullut koko Wall-kadulla oloajallani!"
"Ja sen teki Waterman?"
"Yhdessä Öljytrustin kanssa. Stewartia ne pyydystivät. Hän sulki heidät ulos Montanasta ja heidän täytyi ostaa hänet pois kymmenellä miljoonalla dollarilla. Mutta hän oli kyllin tyhmä tullakseen New Yorkiin ja ruvetakseen pankkialalle; ja nyt ne ottivat hänen pankkinsa ja hyvän osan niistä kymmenestä miljoonastakin!"
"Tämä ihan raukasee", sanoi Montague.
"Säästäkää vain voimianne — tarvitsette niitä vielä tänä iltana", sanoi Bates kuivasti.
Toinen istui hetken mietteissään. "Puhuimme Pricestä", hän kuiskasi."Tarkotitteko John S. Priceä?"
"Tunnen vain yhden Pricen", oli vastaus.
"Ettekö usko hänen ja Watermanin olevan vihamiehiä?"
"Tahdon sanoa, että Price on vain Watermanin asiamies tämän suurissa yrityksissä."
"Mutta, mies! Eikö hän ole Missisippi Teräsyhtiön omistaja?"
"On, Watermanin puolesta", sanoi Bates.
"Mutta se on mahdotonta", huudahti Montague.
"Eikö Waterman ole Terästrustin mies? Ja eikö Missisippi Teräs-Yhtiö ole sen pääkilpailija?"
"Niin luullaan", sanoi toinen. "Mutta se juttu on vain sumua yleisön silmiin. Ei ole ollut todellista kilpailua niiden kesken neljään vuoteen, siitä pitäen kun Price otti sen osakkeet ja valtasi sen Watermanille."
Montague tuijotti ystäväänsä miltei mykkänä hämmästyksestä.
"Herra Bates", sanoi hän. "Olin juuri äskettäin hyvin läheisissä tekemisissä Pricen ja Missisippi Teräs-Yhtiön kanssa; ja tiedän ihan tarkkaan, että tuo juttunne ei ole tosi."
"Tuollaiseen väitteeseen on vaikea vastata", sanoi Bates. "Minun pitäisi tietää teidän tosiasianne. Mutta hyvin vakuuttavia niiden täytyy olla, jos mieli minuun vaikuttaa, sillä minä olen sen jutun tuiki tarkkaan tutkinut. Olen saanut tietoni sieltä sisältä päin ja yksityisseikkoja myöten. Sain Pricen naulituksi itse hänen omassa konttorissaan. Paha vain, että lehti ei painattanut juttua."
* * * * *
Vähään aikaan Montague ei puhunut mitään. Hän kävi läpi muistojaan koettaen käsittää Batesin tiedonantojen merkitystä.
"Mutta Price tappeli Watermania vastaan!" hän kuiskasi. "Koko joukko tappeli häntä vastaan! Se oli koko heidän tarkotuksensa. Muutenhan se olisi ollut mieletöntä."
"Oletteko varma?" kysyi toinen. "Ajatelkaa tarkkaan! Ehkäpä he vain olivat tappelevinaan?"
Taas vaiettiin.
"Huomatkaa" lisäsi Bates, "että minä puhun vain Pricestä itsestään.Hän on voinut niitä pettää — narrata ansaan —"
Ja äkkiä Montague tarttui tuolinsa kädennojiin. Hän tuijotti eteensä sen ajatuksen huumaamana, jonka toisen sanat olivat hänen aivoihinsa iskeneet.
"Jumalani" hän soperti; ja uudelleen, yhä uudelleen, "Jumalani!"
Ja asia avautui hänen eteensä, tapahtuma tapahtumalta. Price pettämässä Ryderiä! Johtamassa tämän Northern Missisippi rautatie-asiaan; saattaen tämän lainaamaan rahaa Missisippi Teräs-Yhtiön osakkeita vastaan, luvaten, ehkä, kannattaa niitä osakkeita markkinoilla, ja sitten ollen niitä alas lyömässä! Kiertäen Ryderin sormiensa ympäri ja sitten murskaten hänet — miksi? Niin, miksi?
Montaguen ajatus pysähtyi. Oli kuin ehkä olisi hän äkkiä joutunut pohjattoman syvänteen ääreen. Hän vetäytyi taapäin. Hän ei uskaltanut katsoa omaa ajatustaan silmiin. Waterman! Se oli Dan Waterman! Se oli hänen punomansa juoni! Se oli hänen uhkaamansa kosto! Hän oli koko tämän ajan sitä punonut, kiertänyt nuottansa Ryderin ympäri!
Se aatos oli niin hurja ja hirvittävä, että Montague halusi siitä päästä. Hän työnsi sen pois kerta kerran jälkeen. Ei, asia ei voinut olla niin.
Ja kuitenkin, miksei voinut? Hän oli aina itse ollut varma siitä, että se salapoliisi oli käynyt Watermanin asioilla. Tämä mies oli ottanut selville Lucyn asiat heti, kun ukko oli tähän silmänsä iskenyt. Ja äkkiä Montague muisti sen tulivuorivyöryn, joka oli suitsunut Watermanin silmistä "Brünhilde" jahdin kannella. "Te muistatte vielä minut", oli tuo vanha mies sanonut; ja nyt, kaikkien näiden hiljaisten kuukausien jälkeen — hän muisti hänet nyt!
Miksei? Miksi ei? Montague kyseli itseltään. Mitä hän itse asiassa tiesi Missisippi Teräs-Yhtiöstä? Mikä seikka todisti sen todella kilpailevan Trustin kanssa? Mitä oli hän kuullut muuta kuin Stanley Ryderin juttuja; ja selväähän oli, että Ryder vain matki Pricen sanoja.
Näiden ajatusten valtaamana oli Montague aivan unohtanut missä oli. Nyöri oli nytkähdellyt taas ja ilmoittanut lisää kaupungin herroja saapuneen, mutta hän ei ollut kuullut heidän nimiään. "Mitä tarkotusta olisi ollut" hän kysyi, "sillä, että salattiin totuus — se, että Price on Watermanin asiamies?"
"Tarkotusta!" huudahti Bates. "Herranen aika, onhan yleisö ihan villinä monopoleja vastaan, ja presidentti juuri niiden kimpussa! Jos tiedettäisiin, että Terästrusti on ottanut haltuunsa viimeisen suuren kilpailijansa, niin mitä täytyisi hallituksen tehdä?"
"Ymmärrän", sanoi Montague. "Ja kuinka kauan on tätä kestänyt?"
"Neljä vuotta", oli vastaus; "ja he ovat vain odottaneet tällaista tilaisuutta voidakseen saattaa yhtiön pulaan ja näytelläkseen hyväntekijän osaa ottaessaan sen haltuunsa."
"Ymmärrän", sanoi Montague taas.
"Kuunnellaanpas", sanoi Bates ja nojautui ulos akkunasta. Hän saattoi kuulla syvän äänen kaukaisen kaiun kokoushuoneesta.
"Waterman", nyki Rodney.
"Nyt kai ne alkavat", kuiskasi Bates.
"Sietämätön tilanne", tuli nyöriä myöden.
"Villikissapankkipeli lopetettava." [Villikissapankeiksi sanotaan Amerikassa epävarmoja huijauspankkeja; nimi johtuu eräästä Michiganin pankista, jonka leimassa oli pantterin kuva. Suoment. muist.]
"Se merkitsee vastarinnan loppua", selitti Bates.
"Duval hyväksyy", jatkoi Rodney.
Akkunan ääressä odottavat olivat äärimäisessä jännityksessä. Oli kiduttavaa odottaa useita minutteja saaden vain tuollaisia tiedonantoja.
"Pian ne pääsevät puheitten ohi", kuiskasi Bates; ja se oli totta.
Kaksi seuraavaa sanaa panivat Montaguen hypähtämään ja puristamaan tuolinsa kädensijaa.
"Gotham Trust!"
"Oh!" kuiskasi Bates. Montague ei äännähtänytkään.
"Ryder hakotiellä", tiedotti nyöri.
Bates tarttui toverinsa käsivarteen ja nojautui häntä kohti. "Herra Jumala!" hän kuiskasi henkeään pidättäen, "luulenpa, että ne murskaavat Gotham Trustin!"
"Eivät auta", ilmoitti Rodney; ja Montague tunsi Batesin käden värisevän. "Ne eivät suostu selvittämään Ryderin asioita", hän läähähti.
Montague ei puhunut; hän istui kuin kivettyneenä.
"Huomisaamuna", ilmoitti nyöri.
Bates tuskin pysyi paikoillaan.
"Ymmärrättekö?" hän kuiskasi. "Clearing-House heittää huomenna GothamTrustin ulos!"
"Ne tuhoovat sen!" suhisi toinen.
"Herra Jumala, ne ovat hulluja!" huudahti Bates. "Eivätkö ne ymmärrä, mitä se merkitsee? Siitä tulee paniikki, jonka vertaista New-York ei ole ennen nähnyt. Se kaataa jokaisen kaupunkimme pankin! Gotham Trust! Ajatelkaa! — Gotham Trust!"
"Prentice panee vastaan", oli Rodneyn seuraava tieto.
"Panee vastaan", kertasi Bates hierasten polveaan kiihkoa hillitäkseen. "Arvasinhan, että hän panee vastaan. Jos Gotham Trust menee kumoon, ei Republic Trustiyhtiö elä neljääkolmatta tuntia."
"Pelättävä on", ilmoitti nyöri. "Patterson vihanen."
"Hänellä on paljon menetettävää", mutisi Bates.
Montague hypähti ylös alkaen kiertää lattiaa. "Ah, tämä on kauheaa, kauheaa!" hän huudahti.
Kaikkien niiden tuhon ja kärsimysten kuvien läpi, jotka Batesin sanat esille loihtivat, tunkeutuivat hänen ajatuksensa siihen kalpeaan, huolten painamaan naisparkaan, joka istui yksin huoneissaan Riversidella. Hänen niskaansa kaikki tämä koitui. Hänenkö takiansa tämä peloittava näytelmä näyteltiin? Montague kuvitteli mieleensä sen julman, haukkakasvoisen vanhan miehen, joka istui tuolla neuvottelupöydän päässä lukien lakia Mailmankaupungin herroille. Ja tämänkin miehen aatokset ehkä lennähtivät Lucyyn — vain hänen ja Montaguen aatokset kaikkien niiden joukosta, jotka tappeluun osaa ottivat.
"Waterman ottaa Prenticen turviinsa", tiedotti Rodney.
"Vaatii Ryderin kukistusta. Kieltää rahat."
"Ei epäilystäkään", kuiskasi Bates; "he voivat tehdä hänestä lopun, jos haluavat. Mutta, Jumalani, mitä tapahtuu New-Yorkissa huomenna!"
"Ward turvaa lailliset pankit", oli seuraava tieto.
"Se veijari!" sähisi Bates. "Laillisilla pankeilla tarkottaa hän niitä, jotka ovat hänen syndikaattiensa takana. Se on hänen turvansa!"
Mutta sanomalehtimies tuli myös esille Batesista. "Mutta tästäpä tulee juttu", hän kuiskasi puristaen kätensä nyrkkiin ja takoen polviaan. "Oiva juttu!"
Montague muisti vain osan Rodneyn seuraavista tiedotuksista; hänen ajatustensa kuohu oli liian valtava. Mutta Bates selvitteli yhä sanomiaan; hän sai tietää kenraali Prenticen, yhden Gotham Trustin johtokunnan jäsenen, uhkaavan äänestää jokaista yritystä vastaan, joka tarkotti sulkea sen laitoksen ovet. Mutta kun kerran sitä pyydystivät, niin tekevät ne siitä lopun.
Kuului myös lause: "hyödyllinen paniikki, Roosevelt,katu-presidentti!" Ja hän kuuli Batesin kiihtyneet muistutukset:"Kuuletteko?" hän huudahti. "Waterman on liikkeellä! Se on rohkeata!Tänä iltana tehdään historiaa, hra Montague."
* * * * *
Noin puolen tunnin kuluttua huomasi Montague seisoessaan Batesin rinnalla, että tämän kättä temmattiin rajusti muutamia kertoja.
"Se merkitsee: vetäkää ylös!" hän huudahti. "Pian!"
Ja hän tarttui köyteen. "Käykää siihen koko painollanne", kuiskasi hän. "Se pitää."
He alkoivat vetää. Rodney auttoi tarttuen akkunan ylälautaan ja vetäen itseään ylöspäin. Oli ankaran jännityksen hetki ja Montague pidätti hengitystään; ja sitten taas köysi keveni. Rodney oli saanut polvensa ala-akkunan ylälaudalle.
Jonkun hetken kuluttua hänen sormensa tarttuivat akkunan reunaan. Hän ponnistautui ylös, Montague ja Bates tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja vetivät hänet huoneeseen.
Hän hoiperteli jonkun askeleen ja hetkisen kaikki vetivät henkeään.Sitten Rodney hyppäsi Batesin luo ja tarttui tätä hartioihin."Miekkonen!" hän huuti. "Me petimme ne. Me saimme jutun."
"Me saimme sen", nauroi toinen haltioissaan.
"Se oli tempaus", huuti Rodney. "Ei ole sen vertaa."
He olivat kuin koulupojat; he taputtivat toisiaan, nauroivat ja tanssivat. Mutta pian he kävivät vakaviksi taas. Montague sytytti valot ja sulki akkunan; ja Rodney seisoi siinä vaatteet epäjärjestyksessä, kasvot kiihkosta hohtaen ja puhui heille.
"Oi, te ette voi kuvitella sitä näytelmää!" hän sanoi. "Tukkani nousee pystyyn, kun sitä ajattelen. Aatelkaas — ei ollut minusta kahtakymmentä askelta Watermaniin, ja enimmän ajan tuntui kuin olisi hän tuijottanut minuun. Tuskin uskalsin hievahtaakaan, kun pelkäsin hänen huomaavan; ja joka hetki luulin hänen hypähtävän ylös ja ryntäävän akkunaan. Mutta hän istui paikallaan, takoi pöytää, mulkoili niihin toisiin ja luki heille lakia."
"Olen kuullut hänen puhuvan", sanoi Bates. "Tiedän, kuinka se käy."
"Sievästi hän ne nuijasi!" sanoi toinen. "Olisitte voineet kuulla neulan putoavan, kun hän lopetti. Se oli kamalaa nähdä!"
"Tuskin sain hengitettyä", sanoi Bates. "En osaa sitä uskoa."
"He eivät käsitä, mitä se merkitsee", sanoi Montague.
"Kyllä ne käsittävät", sanoi Rodney; "mutta ne eivät välitä. Niiden nokkaan tuntuu veren haju. Niin on asia — ne ovat kuin ajokoirat jäljillä. Olisittepa nähneet Watermanin; hänen terävät, ahneet kasvonsa! 'Aika on tullut', sanoi hän. 'Jokainen täällä oleva tietää, että ennemmin tai myöhemmin on tämä tehtävä. Meidän täytyy murskata heidät, kerta ja kaikkiaan!' Ja olisittepa nähneet hänen katsovan Prenticeen noin sanoessaan."
"Prentice ei siis pidä siitä?" kysyi Montague.
"Enpä luulisi!" vastasi Bates.
"Waterman lupasi turvata häntä", sanoi Rodney. "Mutta hänen on antauduttava ehdottomasti heidän käsiinsä. Republic Trustiyhtiöllä näyttää olevan miljona Gotham Trustilta ja se vedetään pois."
"Kuvitelkaa sitä!" sopersi Bates.
"Ja odottakaas!" huudahti toinen. "Sitten tultiin politiikkaan. Antaisin toisen käteni, jos olisin saanut Dan Watermanin kuvan sinä hetkenä — esittääkseni sen Amerikan kansalle kysyen, mitä he siitä pitävät! David Ward oli huomauttanut, että pieni hälinä ei tee pahaa juuri nyt! Ja Waterman iski nyrkkinsä pöytään. 'Tämä maa tarvitsee läksyn', hän huuti. 'Täällä on liiaksi häväisty vastuunalaisia miehiä, ja korkeista paikoista on puhuttu varomattomia sanoja. Jos kansa saa hiukan huonojen aikain esimakua, niin alkavat ajatella muutakin kuin niiden herjaamista, jotka ovat luoneet tämän maan edistyksen; ja minusta näyttää, hyvät herrat, että vallassamme nyt on tehdä loppu tästä radikaalien sotaretkestä'."
"Ajatelkaas!" huohahti Bates. "Se vanha perkele."
"Ja sitten Duval säesti, nauraen: 'Lyhyesti sanoakseni, herrat, me murskaamme Ryderin ja säikäytämme presidenttiä'."
"Joko kokous loppui?" kysyi Bates hetken kuluttua.
"Käsiä jäivät puristelemaan", sanoi toinen. "En uskaltanut olla enää, kun ne rupesivat käyskentelemään."
Ja Bates hypähti äkkiä. "Tulkaa!" sanoi hän. "Ei ole hetkeäkään hukattava. Ei ole työmme vielä lopussa, ei läheskään."
Hän irroitti köyden ja kääri sen kokoon. Rodney levitti huovat vuoteelle kätkien päällyspeitteen alle köyden kuluttamat reiät. Hän keri nyörin ja heitti kerän laukkuunsa sekä mitä muuta siinä oli ollut. Bates otti hattunsa ja takkinsa ja astui ovelle.
"Anteeksi, hra Montague", sanoi hän. "Mutta ymmärrättehän, että tämä juttu vaatii vielä työtä."
"Kyllä ymmärrän", sanoi Montague.
"Koetetaan olla kiitolliset, kun keritään", lisäsi Bates. "Tulkaa toimistoon, kun lehti menee painoon, niin pidämme pikku juhlat."
He lähtivät ja odotettuaan minutin, pari, lähti Montague alas. Elevaattorin pysähtyessä seuraavan kerroksen kohdalla näki hän miesryhmän, jossa olivat Duval, Ward ja Prentice. Tämä oli kuolonkalpea, ei sanonut mitään, vaan meni käytävään. Montague teki äkkipäätöksen ja meni perässä. Tämän astuessa ovesta ulos tervehti hän tätä sanoen: "Hyvää iltaa, kenraali."
Toinen tuijotti häneen kuin pökerryksissään, sanoi sitten: "Oh,Montague, kuinka voitte?"
"Hyvin vain."
Nähdessään odottavain autojen joukossa kenraalin limousine-vaunun kysyi hän: "Mihin menette?"
"Kotiin."
"Saanko tulla mukaanne; minulla olisi asiaa?"
"All right", sanoi kenraali ja Montague auttoi hänet vaunuun astuen itse perässä. Katseltuaan sivusta hetken tuijottavaa tuttavaansa sanoi hän: "Miksi annoitte niiden houkutella itsenne siihen?"
"Mitä?"
"Kysyn, miksi annoitte houkutella itsenne?" Ja kun toinen tuijotti yhä häneen, sanoi hän: "Minä tiedän, mitä tapahtui siinä kokouksessa."
"Mitä tarkoitatte?"
"Tiedän mitä teidät saatiin lupaamaan. Nehän tuhoavat Gotham Trustin."
Typertyneenä kuiski kenraali: "Kuinka? Mitä? Kuka kertoi? Mistä voitte —" Ja vihdoin pääsi häneltä: "En voinut sitä auttaa."
"Voittehan olla poissa niiden pelistä."
"Ne pelaavat sen kumminkin. Ja kuinka kauan kestäisin, jos kieltäytyisin?"
"Mutta ajatelkaa mitä se merkitsee. Mikä turmio! Ja te saatte sen niskaanne."
"Tiedän, tiedän", huusi kenraali kuin tuskassa. "Älkää luulko, etten ole taistellut. Mutta minä olen aivan avuton. — En olisi uskonut tällaista hetkeä eläväni. Halveksia itseään ja olla koko maailman halveksima. Luulette että minä olen vaikutusvaltainen mies, johtaja suuressa liikkeessä, johon ihmiset luottavat. Erehdys. Minä olen nukke — häpeä nimelleni."
Äkkiä painoi hän kasvonsa kämmeniinsä, ettei Montague näkisi hänen tuskaansa. He vaikenivat kauan. Montague oli kauhusta mykkänä. Hän tunsi olevansa liikaa siinä. Vihdoin nosti kenraali päänsä ja itsensä halliten sanoi: "Olen osani valinnut ja pelaan sen loppuun. Miltä minusta tuntuu, se ei merkitse mitään."
Montague ei sanonut mitään ja kenraali jatkoi: "Ei minulla ole oikeutta itseäni kaunistella. Olen Dan Watermanin mies ja täytän hänen käskynsä."
"Mutta kuinka olette siihen joutunut?"
"Muuan ystäväni järjesti Republic Trust Yhtiön. Hän pyysi minua johtajaksi, koska nimestäni oli hyötyä. Suostuin, sillä luotin häneen. Hoidin liikettä menestyksellä, kunnes kolme vuotta sitten toiset ostivat liikkeen valtaansa. Silloin tuli pula. Minun olisi ollut erottava. Mutta minun täytyi ajatella perhettäni ja ystäviäni, joita en voinut jättää. Ja minä jäin paikalleni — nukeksi. Ja nyt on myöhä."
"Ettekö voi erota nyt?"
"Nytkö, kriitillisimmällä hetkellä, jolloin ystäväini kohtalo riippuu minusta? Se olisi mieluisinta vihollisilleni, jotka silloin sysäisivät syntinsä minun niskaani. Joutuisin Stewartin ja Ryderin asemaan."
"Ymmärrän", sanoi Montague hiljaa.
"Nyt kun pula tuli, sain tietää, kuka on todellinen isäntäni. Minua käsketään ja minä tottelen. Ei kukaan uhkaa; ymmärrän ilmankin. Oi, herra Montague, jos voisin kertoa osankaan siitä, mitä olen tässä kaupungissa nähnyt. Mitä tekoja on miehillä teetetty ja mitä törkeyksiä heidän syykseen pantu. Ja he ovat olleet yhteiskunnan palveluksessa kunnialla harmaantuneita miehiä. Hirveätä!"
Hetken vaitiolon jälkeen kysyi Montague: "Ja te ette voi tehdä mitään?"
"En mitään."
"Sanokaa, onko laitoksenne terve?"
"Täysin."
"Ettekö ole tehnyt mitään kunnotonta?"
"En."
"Miksi sitten pelkäätte Watermania?"
"Koska olen vastuussa sijotusten 80 prosentista ja minulla on vain 5 pros. reservejä. On valittava Ryderin ja itseni välillä. Ja hän saa taistella taistelunsa yksin."
Ei ollut muuta sanottavaa. Kuului vain auton hyrinää sen kiitäessä pitkin Broadwayta. Montague ilmoitti lähtevänsä ensi kulmasta ja kenraali painoi nappia.
"Hyvää yötä, kenraali."
"Hyvää yötä", vastasi kenraali heikolla äänellä, kättä ojentamatta.Ja auto kiiti edelleen.
Montague meni kävellen Riverside Drivelle ja nousi Lucyn asuntoon.Eteismieheltä kysyi hän:
"Onko rouva Taylor kotona? Asia on hyvin tärkeä."
"Minä katson."
Lucy tuli itse ovelle. Hän oli iltapuvussa ja hänen kasvonsa kuvastivat onnettomuutta. "Mitä on tapahtunut, Allan?" Ja kun tämä oli tullut sisään, uudisti hän kysymyksensä.
"Lucy, tiedätkö missä Stanley Ryder on?"
"Kyllä. Huonoja uutisia?"
"Niin. Hänet on löydettävä heti." Lucy mietti hetken, sanoi sitten:"Hän on tuossa huoneessa."
"Kutsu hänet tänne."
Lucy teki sen ja Ryder tuli. Hän oli kalpea ja kadonnut oli hänen ylimyksellinen ryhtinsä. Montague puhui:
"Herra Ryder, olen juuri saanut tietooni teitä koskevia uutisia. Huomisaamuna on teillä johtokunnan kokous, jossa ilmoitetaan, että pankki, joka hoitaa Gotham Trust Yhtiön asiat, lopettaa sen."
Ryder retkahti kuin ammuttu; hänen kasvonsa vihertyivät. Lucy kiljahti. Montague jatkoi: "Tietoni on täysin varma. Ne ovat päättäneet tuhota teidän laitoksenne."
"Kutka?" änkytti Ryder tuoliin nojaten.
"Duval ja Waterman."
"Dan Waterman!" huudahti Lucy kauhusta tuijottavin silmin.
"Niin, Lucy."
Tämä huudahti hurjasti: "Kerro! En ymmärrä. Mitä tämä merkitsee?"
"Sitä että minä olen hukassa", sanoi Ryder.
"Hukassa?"
"Täydelleen! Tiesin että ne minua kiertivät, mutta en luullut niiden uskaltavan."
Hän oli raivoissaan, mutta Montague katsoi vain Lucyyn. Tämän kärsimykset koskivat häneen. Ja hän kuuli tämän naisparan voihkivan: "Se on minun tähteni."
"Lucy", alkoi Montague, mutta tämä keskeytti: "Hsh, hän ei tiedä; en ole kertonut." Ja kääntyen Ryderiin sanoi hän: "Mutta täytyyhän löytyä keino?"
Ryder vaipui tuoliinsa painaen kasvot käsiinsä. "Täydelleen hukassa.Minulle ei jää dollariakaan."
"Ei, ei", huusi Lucy. Ja hän puristi kätensä ohimoihin miettien. "Se on estettävä. Minä menen hänen luokseen."
"Et mene", sanoi Montague.
Mutta Lucy hoki vain: "Ei sanaakaan!" Ja hän juoksi viereiseen huoneeseen tullen sieltä hetken kuluttua lähtövalmiina.
"Allan", sanoi hän. "Pyydä kutsumaan ajuri."
Montague yritti panna vastaan, mutta Lucy ei tahtonut kuulla. "Voit tulla mukaani. Puhu sitten. Kutsu ajuri. Ole hyvä."
Hän kutsui ja odottaessaan seisoi Lucy käsiään väännellen. "Mene alas nyt, Allan", sanoi hän ja tämä meni heitettyään katseen murtuneeseen Ryderiin.
Montague käyskenteli eteisessä odotellen. Ajuri saapui ja samassa tuli Lucykin kasvot paksun hunnun verhossa. He nousivat umpivaunuihin ja Lucy antoi Watermanin marmoripalatsin osotteen. Sitten sanoi hän nopeasti Montaguelle:
"Tiedän mitä aiot sanoa. Mutta sinun täytyy säästää minut siltä — ja itsesi. Ikävä, että sinun piti saada tietää tämä, mutta minä en voinut auttaa. Sitä ei voi tekemättömäksi tehdä. Minun täytyy koettaa pelastaa hänet."
"Mutta Lucy, kuule —"
"En halua kuulla", huusi nainen hermostuneena. "En voi siitä järkeillä. Kova se on ilmankin."
"Ajattele asiaa käytännöllisesti. Luuletko voivasi pysäyttää sen suuren koneiston, jonka Waterman on pannut liikkeelle?"
"En tiedä, en tiedä", sanoi hän itkua pidättäen. "Teen mitä voin. Jos hänellä on tunteita ollenkaan. Minä lankean hänen jalkoihinsa, minä rukoilen —"
"Mutta Lucy. Nyt on yö! Sinä olet hänen vallassaan!"
"En välitä — en pelkää. Olen liian kauan ajatellut vain itseäni. Nyt täytyy minun ajatella sitä miestä jota rakastan." —
"Lucy, voitko sanoa, miten olet ajatellut yhden asian."
"Kyllä, kyllä", huusi tämä kiihtyneenä. "Minä olen tuntenutWatermanin vainoavan minua. En ole puhunut Ryderillekään."
"Olet säästänyt häntä."
"Ei, ei", kuiski Lucy tarttuen vapisevin käsin toisen hiaan. "Minä salasin, kun pelkäsin Ryderin jättävän minut. Ja minä rakastin häntä niin. Tällainen olen. Itse kerron sen sinulle. Mitä voin hävetä tämän jälkeen? Mikä voi tämän jälkeen minua alentaa? Voinko tehdä muuta kuin mennä Watermanille ja yrittää korjata."
Montague vaikeni tuskalla ajatellen tätä alennusta. Lucy tarttui taas häneen ja kuiskasi: "Allan, minä tiedän, että sinun on koetettava minua estää. Mutta siitä ei ole hyötyä. Minun täytyy. En voi kuulla sinua, se koskee liian kovin. Olen valinnut tieni eikä sitä voi mikään mailmassa auttaa. Pyydän että lähdet — nyt. En pelkää Watermania. Pelkään vain sinua ja sitä, että olet onneton. Jätä minut kohtaloni käsiin ja unohda minut."
"En voi, Lucy."
"Ole hyvä ja jätä minut", rukoili nainen. "Mene, mene."
Ja hän meni tuskin ymmärtäen, mitä teki. "Aja", käski Lucy vetäen oven kiinni. Montague seisoi puiston ajotiellä ja näki vaunun lyhdyn vilahtavan kulman käänteessä.
Montague lähti kävelemään tietämättä minne. Kaikki pyöri hänen päässään ja hän lienee vaeltanut tuntikausia, koskapa hän äkkiä huomasi kellosepän akkunassa olevan kellon osottavan kahta. Hän katseli ympärilleen ja näki vieressään "Expressin" talon. Hän muisti Batesin sanoneen: "Tulkaa kun lehti on mennyt painoon."
Hän meni taloon ja astui elevaattoriin sanoen hissimiehelle:"Tahtoisin tavata herra Bates'ia."
"Kaupungin huone, yhdestoista kerros."
Montague tapasi unisen juoksupojan ja kysyi: "Onko herra Bates täällä?"
"En tiedä", kuului vastaus ja Montague antoi korttinsa. Poika pistäytyi poissa ja sanoi: "Täällä". Montague astui isoon huoneeseen, jonka lattia lainehti papereita. Siellä oli kymmenkunta miestä. "Tuolla hän on", sanoi poika ja hän näki Batesin istuvan pää käsivarren nojassa. "Väsyksissä", ajatteli hän.
"Halloo, Bates" sanoi hän ja toinen hypähti ylös.
"Mikäs on?" huudahti hän. Ja lisäsi samassa kuiskaten: "Ne myivät minut."
"Mitä?"
"Leikkasivat jutun pois. Kas tässä!" Ja hän näytti korehtuuriliuskan, jossa oli suuri otsake: "Gotham Trust Yhtiö tuhotaan." Ja sinikynällä oli reunukseen merkitty: "Ei julkaista."
Montague osasi tuskin vastata. "Kertokaa", sanoi hän.
"Ei siinä ole mitään kertomista. Eivät vain julkaise."
"Mutta miksette vie muuanne?"
"Myöhäistä. Ne lurjukset eivät edes sanoneet." Hän kiroili. "Puoli 11 ilmoitin vastaavalle. Hän oli ihastunut ja käski panna etusivulle suurella otsakkeella. Ja me kävimme Rodneyn kanssa työhön. Hän selosti asian ja minä panin kehyksen. Hitto vie, se oli juttu! Ja se oli ladottu ja korehtuuri luettu ja vasta tunti sitten, kun sivut jo olivat valmiit, tulee Hodges, omistajia, ja sanoo: Mitä tämä on? Menee sitten vastaavan luo ja ne melkein tappelivat. — Tätä ei paineta, sanoo Hodges. Vastaava uhkaa erota, mutta se ei auta. Ja juuri sain tämän korehtuurin. Lehti on painossa ilman sitä."
"Mutta mikä on syy?"
"Syy? Hodges on kiero. Hän sanoo: Jos me painatamme tämän, ei GothamTrustin johtokunta kokoonnukaan ja sen tuho pannaan meidän syyksemme.— Tuo on tekosyy; mehän voimme todistaa, että se kokous pidettiin."
"Te olitte niin varma", sanoi Montague.
"Varma! Se oli paras uutinen, mikä millään sanomalehdellä on ollut — jos vain 'Express' olisi lehti. Mutta Hodges ei julkaise tietolehteä, vaan palvelee herrojaan. Tiesin mitä se merkitsi, kun hän osti 'Expressin'. Hän oli 'Gazetten' vastaava ja rikastui myymällä sen politiikan — sen raha-asiain uutiset sepitetään yhäkin Wymanin pankkien konttoreissa. Sen voin todistaa. Mitä siis maksaa hankkia uutisia?" Ja Bates nousi kiroten sekä potkasi tuolinsa kumoon. "Lähdetään", sanoi hän. "En tiedä, tulenko enää takasin."
Tuntikauden he kävelivät ja Bates purki ajatuksiaan Mailmankaupungin lehdistä. Sitten meni Montague kotiin, mutta ei käynyt levolle, vaan istui pari tuntia tuolissaan. Kun hän vihdoin uupuneena oikasi vuoteelleen, virtasi päivän valo jo huoneeseen.
Kello kahdeksan hän nousi ja soitti puhelimella Lucyn asuntoon:"Täällä on Montague. Onko rouva Taylor kotona?"
"Hän ei ole palannut."
* * * * *
Montaguella oli kiireellistä työtä, niin että hän kylpi, ajoi partansa ja joi kahvin huoneessaan. Konttoriin mennessään näki hän pankkialueella suuren väkijoukon. Ja kun hän tuli lunchille, huusivat lehtipojat jo uutista Gotham Trust Yhtiön kohtalosta. Lucy ei siis ollut onnistunut; isku oli pudonnut.
Pörssissä oli miltei paniikki ja alakaupungilla olivat ihmisten kasvot huolestuneet. Mutta hänen oli mentävä oikeuteen, ja kun hän sieltä pääsi, näki hän väkijoukkojen pankkien edustalla ja luki lehdistä tallettajain piirittävän Gotham Trustia.
Konttorissa odotti häntä veljensä sähkösanoma: "Rahaa RepublicTrustissa. Ilmota heti, jos horjuu."
Hän vastasi, ettei ole hätää ja ajatteli asiaa. Hänen omaa rahaansa oli yli 60,000 Prenticen laitoksessa — suurin osa hänen omaisuudestaan, mutta kun Prentice oli vakuuttanut sen olevan terveen, ei hän lähtenyt sen piirittäjäin joukkoon. Hän aterioi äitinsä kanssa ja luki lehdistä Stanley Ryderin jättäneen Gotham Trust Yhtiön johtajanpaikan. Sitten meni hän Lucyn asunnolle ja kysyi tätä. Hetken kuluttua sai hän vapisevalla kädellä kirjotetun lapun: "Rakas Allan. Olet ystävällinen, kun koetat auttaa minua. Mutta en kestä sitä. Ole hyvä ja mene. Älä ajattele minua. Lucy."
Montague näki tuskan puhuvan noiden rivien lomista, mutta ei voinut mitään. Hän muisti majurin ja meni klubiin, mutta tämä oli lähdössä kokoukseen; myrsky oli hänetkin temmannut mukaan. Montague meni sitten "Expressiin", jossa Bates oli työn touhussa paitahiasillaan.
"Aina sitä on aikaa lörpöttää", sanoi hän, kun Montague aikoi lähteä.
"Te tulitte takasin."
"Mitäs muuta. Olen kuin varsahevonen kiertomyllyssä." Hän nojasi tuolinsa selkämystään ja peukalot liivinsä hianreijissä sanoi: "No, he tappoivat teuraansa."
"Niin tekivät."
"Mutta se ei näy riittävän. Toista jo kiertävät."
"Mitä."
"Olin David Wardin luona kysymässä Clearing Housen asioita Garyn, 'Despatchin' toimittajan kanssa. Ward tarinoi puolisentuntia, tapansa mukaan; kertoi kuinka pankkiherrat koettavat vastustaa tulvaa, mutta että Republic Trust Yhtiö on vaarassa ja että sitä yritetään pelastaa. Huomatkaa, ettei sillä laitoksella ole ollut pienintäkään hätää." — Saako sen jutun julaista kysyi Gary. — Kyllä, sanoi Ward. — Mutta se synnyttää levottomuutta. — Se on tosi… Sellaista kuulin. Mitä ajattelette?
Montague oli tyrmistynyt. "Mutta luulen niiden luvanneen turvataPrenticen", sanoi hän.
"Kyllä", sanoi Bates ilkeästi irvistäen, "ja nyt heittävät hänet kumoon."
"Luuletteko Watermanin tietävän?"
"Totta kai; Ward on vain hänen konttoristinsa."
"Ja 'Despatch' painattaa sen?"
"Miksei. Pac lupasi panna lehteen, ja kun minä sanoin, että siitä tulee toinen paniikki, vastasi hän: paniikeista saa uutisia."
Montague ei sanonut mitään pariin minuttiin. Huomautti vihdoin: "Olen hyvällä syyllä pitänyt Republic Trust Yhtiötä täysin terveenä."
"Epäilemättä se onkin."
"Miksi sitten —"
Bates kohautti olkapäitään: "Kysykää Watermanilta. Jotain rettelöitä. Hän tahtoo panna jonkun pihtiin. Ehkä hän tahtoo säikäyttää presidenttiä, tai alentaa joidenkin osakkeiden arvoja. Hänellä kuuluu olevan varattuna 75 miljonaa tätä leikkiä varten. — Ja vielä toinen juttu. Öljytrusti on kaapannut kilpailijansa, sähkötarveyhtiön."
"Tärkeitä uutisia minulle", sanoi Montague. "Minulla on rahaaRepublic Trustissa. Antavatkohan ne sen sortua?"
"Rodney sanoo Watermanin antaneen selvän lupauksen Prenticelle. Ja mitä tahansa sanotaankaan ukko Dan'ista — sanaansa ei hän petä. Luulen hänen pelastaneen sen."
"Mutta mikä sitten tämä uutinen?"
"Ettekö ymmärrä. Hän tahtoo pelastaa sen."
Montaguen leuka retkahti. "Oh", sanoi hän.
"Se on selvä kuin nenä naamassanne", sanoi Bates. "Kun juttu on huomisissa lehdissä, pidetään sen julkaisemista sanomalehtien erehdyksenä, ja sitten esiintyy Waterman ja pelastaa. Niinkuin teatterissa."
"Prentice on ystäväni ja tekisi mieleni kertoa hänelle, mutta enpä luule siitä olevan hänelle mitään hyötyä."
"Prentice parka ei voi asiaa auttaa. Kertomalla toimittaisitte vain hänelle unettoman yön."
Montague lähti uusia aateltavia aivoissa. Hän kulki ohi Gotham Trustin komean talon, jonka edustalla oleva joukko näytti valmistautuneen viettämään siinä yön. Koko iltapäivän oli piiritystä kestänyt ja miljoonia dollareita oli otettu ulos. Montague tiesi, että samallainen joukko oli huomenna oleva Republic Trust Yhtiön ovella, mutta hän päätti pysyä poissa. Oliverille hän kuitenkin sähkötti varotuksen.
Kotona oli seuraava kirje: "Rakas Allan. Olet tietysti kuullut uutisen, että Ryder on karkotettu Gotham Trustista. Mutta minä onnistuin osaksi — Waterman lupasi auttaa hänet jaloilleen tämän mellakan jälkeen. Minä olen saanut käskyn vetäytyä myös sivuun. Se on parasta. Niinhän itsekin neuvoit. Ryder ei voi tulla tänne, kun lehtimiehet ahdistavat joka askeleelta. Älä koeta etsiä minua. Et koskaan näe minua. Ainoa mitä voit minulle tehdä, on se, että tarjoat apuasi Ryderille — tarkotan hänen asioittensa selvittämistä. Hän on epätoivoinen ja ilman ystävää. Tee se minun tähteni. Lucy."
Kello 8 seuraavana aamuna saapui juna ja Montague heräsi telefoonin soittoon. Oliverin ensi kysymys oli: "Oletko nähnyt Despatchin?"
"En, mutta tiedän mitä siinä on."
"Republic Trustista?"
"Niin. Sen takia sähkötin."
"Mikset sitten ole siellä?"
"Annan rahojeni olla."
"Mitä?"
"Minusta liike on vankka, enkä halua saattaa Prenticea pulaan. Tee mitä tahdot."
"Sinä olet hullu. Minulla on mies rivissä ja täytyy joutua. — Terve."
Montague pukeutui ja söi aamiaisensa. Luki "Despatchin" ja ajatteli, miten lehdet petkuttivat yleisöä. Ne kertoivat, mitä eivät voineet olla kertomatta, mutta ne eivät sanoneet syytä — voi luulla, että nämät pankkiromahdukset olivat taivaan salamoita. Ja joka päivä ne vakuuttivat, ettei uusia enää tule.
Alakaupungille mennessään ajoi hän asemavälin pitemmälle kuin tavallisesti nähdäkseen Republic Trust Yhtiön. Väkeä oli jo kulman ohi puolen matkaa sivuseinän viertä ja uusia liittyi joka hetki. Poliisit pitivät järjestystä ja pian täytyi niiden antaa numerolippuja tulokkaille. Montague kulki juuri pitkin riviä tavatakseen veljensä, kun hän näki tutun henkilön. "Majuri Venable!" huudahti hän. Tämä käännähti huudahtaen: "Montague! Tulittepa oikeaan aikaan pelastamaan henkeni. Hankkikaa tuoli, olen seisonut jo kaksi tuntia."
"Mistä saan tuolin?"
"Ostakaa, tuolta Broodwaylta, maksakaa mitä tahansa."
Montague meni nahkatavarain kauppaan, jossa näki keveitä tuoleja. Hän selitti myyjälle asian, joka lupasi 10 dollarista ottaa vastaan isäntänsä moitteet. 50 senttiä maksoi hän pojalle, joka toi tuolin paikkaansa.
"En odottanut teitä täällä näkeväni", sanoi hän majurille. "Luulin teidän tietävän edeltä käsin."
"Hitto vieköön", mutisi toinen, "minulla on neljännesmiljona täällä."
"Minulla on vain neljännes siitä", sanoi Montague.
"Mitä? Mitä teette?"
"Annan olla. Uskon että uutinen on erehdyttävä ja että liike on terve."
"Mutta sieltä otetaan kaikki pois."
"Jos kaikki tekevät niinkuin te. Ette te tarvitse neljännesmiljonaa maksaaksenne lunchinne."
Majuri oli niin ällistynyt, ettei osannut vastata ja Montague jatkoi: "Te panette rahanne luottoyhtiöön, jolla on velvollisuus maksaa sijotuksista sata prosenttia, ja jolla on vain viisi. — Kuinka luulette sen käyvän?"
"En luulekaan", irvisti majuri, "mutta luulen olevani niiden viiden joukossa."
Montague asteli edelleen ja tapasi veljensä alkupäästä.
"Haluatko sinäkin tuolin?" kysyi hän. "Hankin juuri majurille."
"Onko hänkin täällä? Ei kiitos. Minä pääsen pian. Mutta kuule, ovatko rahasi todella täällä?"
"Ovat, mitä siitä puhua. Tule konttoriini, kun saat osasi."
"Ennätin junaan juuri viime hetkellä. Bertie Stuyvesant myöhästyi ja tulee ylimääräisellä perässä. Hänellä on täällä 300,000, jolla uusi jahti on maksettava."
"Luulenpa ettei jahtien valmistajilla ole kovin kiireitä töitä tämän jälkeen", sanoi Montague ja lähti.
Iltapäivällä kuuli hän jutun, että kenraali Prentice, Gotham Trustin johtajia, oli äänestänyt, ettei se sulkisi oviaan, ja sitten Republic Trustin presidenttinä lähettänyt shekillä nostamaan miljonan dollaria. Juttu ei ollut lehdissä, vaan kulki suusta suuhun, ja ihmiset sanoivat, että se petostemppu oli sulkenut Gotham Trustin ovet.
Sellainen oli paniikin alku. Kaikki kävi suunnitelman mukaan. Osakemarkkinoilla oli mylläkkää — johtavat osakkeet alenivat; Wyman ja Hegan sekä Öljy- ja Teräsherrat valmistautuivat tappotyöhönsä. Samaan aikaan ahdistelivat Watermanin edustajat Washingtonissa presidenttiä ja esittivät hänelle Missisippi Teräyhtiön epätoivoisen tilan. Maan raha-asiat olivat tuuli-ajolla ja uusia suuria vararikkoja uhkasi. He selittivät että Terästrusti oli valmis pelastamaan maan — ottamalla haltuunsa Missisippi Teräsyhtiön, ehdolla ettei hallitus nostaisi siitä juttua. Lupaus saatiin ja Watermanin tarkotus oli saavutettu.
Mutta vielä oli tekijä, jota ei oltu otettu lukuun, ja se oli yleisö, joka antoi rahat tähän peliin — kansa, jolle dollarit eivät olleet pelimarkkoja, vaan edustivat elämän tarvikkeita. Niitä oli liikemiehet, joiden täytyi maksaa konttoristinsa palkat; työläiset, jotka tarvitsivat rahansa vuokraan ja ruokaan; leskiä ja orpoja, joita säästöt turvasivat nälältä. Nämä eivät voineet käsittää, että terveitä liikeyrityksiä voitaisiin tahallaan tuhota keinottelupelissä. Kun he kuulivat pankkien horjuvan, käsittivät he odotetun romahduksen tulleen ja lähtivät Wall kadulle suurin joukoin. Koko liikeosa oli täynnään pelästyneiden parvia ja ratsastavilla poliiseilla oli täysi työ pitäessään järjestystä.
"Joku tahtoi dollaria", sanoi muuan pankkiiri. Wall katu oli pelannut papereilla ja, kun joku kysyi dollaria, havaittiin, että se oli hukattu.
Tältä varalta eivät finanssi-kapteenit olleet täysin varustautuneet; ne olivat unohtaneet yleisön. Tämä oli kuin luonnonvoima, joka pilkkasi ihmisvaltaa. Wall kadun miehet näkivät kuin lumivyöryn tulevan ja uhkaavan haudata heidät. Gotham Trustin ja Republic Trustin edustalla oli monien katuvälien pitkät ihmisrivit. Siellä naiset vääntelivät käsiään itkien; oli horjuvia vanhuksia ja sairasvuoteilta nousseita; kaikki seisoivat ne väristen lokakuun yössä.
Säästöpankit olivat myös piiritetyt; Itäpuolen ulkolaisetkin olivat kuulleet hälytyksen. Muissakin kaupungeissa oli samanlaista ja joka taholta maata tuli New Yorkiin rahavaatimuksia. Eikä rahaa ollut missään. Ja niin havaitsivat Pankkitrustin herrat, että heidän irti laskemansa peto alkoi päästä heidän ohjistaan. Jo käytiin heidän omainkin laitostensa kimppuun. Tällaisen mellakan käsissä eivät kansallispankkien 25 prosentin reservitkään näyttäneet riittävän. Puuvilla- ja viljasatojen korjaus oli siirtänyt satoja miljonia pois New Yorkista eikä ulkomailta voitu saada. Kaikkialla oli vähän rahaa; mitään ei voitu ostaa, rahaa ei voitu lainata. Jotka olivat saaneet rahansa käsiinsä, vuokrasivat kassaholviosaston ja kätkivät ne sinne.
Ja kun pankkiherrat olivat tarkotuksensa saavuttaneet, kävivät he tulvaa taltuttamaan. Washingtoniin lähetettiin vaativia sähkösanomia ja raha-asiain päällikkö sijotti kuusi miljonaa kansallispankkeihin ja tuli itse New Yorkiin neuvottelemaan. Käännyttiin Dan Watermanin puoleen, joka oli pankkimailman tunnustettu johtaja. Eri ryhmien kilpakateus sai väistyä ja Waterman tuli kuninkaaksi, joka hallitsi koko kaupungin pankkeja. Hallituskin asettui hänen käytettäväkseen ja rahaministeri oli kuin hänen konttoristinsa. Pankinpresidentit ja suurfinanssin miehet tulivat hänen konttoriinsa kuin pelästyneet lapset. Ylpeimmätkin miehet, kuten Wyman ja Hegan, tottelivat hänen käskyjään ja kuuntelivat nöyrinä hänen manauksiaan.
Kaikki nämä tapahtumat olivat yleistä historiaa, jota voi lehdistä seurata päivä päivältä. Watermanin edelliset teot oli suunniteltu ja pantu täytäntöön pimeässä. Mutta nyt olivat lehtimiehet kokouksissa ja seurasivat Watermania joka askeleelta, ja yleisö sai ihmetellä tätä näytelmää, kuinka tuo monien taisteluiden veteraani nousi viimeiseen taisteluun ja pelasti maan kunnian ja krediitin. Ja yleisö riippui hänen jokaisesta sanastaan rukoillen hänen menestyksensä puolesta. Rahaministeri istui Ala-Rahasto-talossa Wall kadun varrella lähellä Watermanin toimistoa antaen hallituksen rahastoja käytettäviksi hänen komennuksensa mukaan. Näin sijotettiin 32 miljonaa dollaria kansallispankkeihin, joista Waterman ammensi summia perikadossa olevien pankkien ja luottoyhtiöiden rahastoihin. Tällöin oli yhden tuho kaikkien tuho eikä kukaan uskaltanut seistä yksin. Ja Waterman oli despootti, käskevä ja hirmuinen. "Minä olen pankkini asiat pannut tolalleen ja aion istua siellä sekä sulkea ovet, kunnes myrsky on ohi", sanoi muuan johtaja. Waterman vastasi: "Jos sen teette, rakennutan muurin sen ympäri, niin ettette koskaan pääse ulos." Ja niin se mies luovutti määrämiljonansa.
Taistelu keskittyi Republic Trust yhtiön ympärille. Kaikki myönsivät, että jos se sortuu, merkitsee se häviötä. Yhä pitemmäksi kävi odottavain tallettajain rivi ja holvit tyhjenivät. Kasöörit maksoivat hyvin hitaasti — ne saattoivat tutkia puolisen tuntia yhden shekin pätevyyttä; siten ennätti aina uutta rahaa tulla. Säästöpankit sulkivat ovensa vaatien lain mukaisen 60 päivän irtisanomisajan. Kansallispankit alkoivat maksaa Clearing Housen antamilla luottopapereilla. Sanomalehdet saarnasivat tyyntymystä ja rohkaisivat yleisöä — lehtipojatkaan eivät saaneet huutaa. Poliisit kehottivat joukkoja liikehtimään.
Ja vihdoin tuli se kohtalokas torstai, paniikin huippu. Kauhu näytti vallanneen Wall kadun. Kalpeita miehiä juoksi sillä hatuttomin päin. Osakepörssin lattialla olevat pidättivät henkeään. Markkinat olivat hajalla, kauppaa ei tehty, dollariakaan ei saanut lainaksi. Korko oli 150-200 prosenttia, tuhannen prosenttia voi tarjota eikä suurta summaa saanut. Välittäjät tuijottelivat epätoivoisina. Sellaista hetkeä ei ollut ennen ollut. Kaiken aikaa oli hallituksen rahaa oltu antamatta pörssiin. Kaikki väittivät, ettei pelureita ole avustettava ja että pörssi on suljettava. Tuhansia firmoja oli menevä kumoon, maan liike-elämä tuhoutuva. Tuli tieto, että Pittsburgin pörssi oli sulettu. Ja taas kokoontuivat pelästyneet mahtajat Watermanin konttoriin. Ja taas ammennettiin hallituksen rahastoja pankkeihin ja sieltä ne kannettiin Watermanille; ja muutamia minuutteja huippupulan kehityttyä tuli ilmoitus, että Dan Waterman lainaa 25 miljonaa 10 prosentilla.
Tuho oli vältetty. Pörssissä itkivät välittäjät ilosta ja koko Kadulla raikui riemu. Kansanjoukko kokoontui Watermanin konttorin edustalle ja lauloi ylistyslauluja.
* * * * *
Askel askeleelta oli Montague seurannut tapahtumia. Hän kulki Wall katua pitkin tänä torstai-iltapäivänä ja kuuli joukon laulavan. Ja hän kääntyi pois sydämmessä katkera tuoksu. Voitaisiinko kuvitella verisempää ivaa kuin oli se, että kaiken tämän onnettomuuden aikaansaajaa juhlittiin tuhon torjujana. Voiko löytyä parempaa todistusta siitä, kuinka Mailmankaupungin hallitsijat pitivät sokeaa ja avutonta kansaa narrinaan!
Oli vain yksi mies, jolle Montague voi purkaa sisuaan; joka tunsi tosiasiat. Hän piti tapanaan työstään tullen pistäytyä "Expressin" toimistossa kuuntelemassa Batesin murinoita. Tällä oli aina valmiina tuoreet uutiset, nekin joita ei painettu. Ja he kiihottivat toistensa raivoa. Jonain päivänä oli "Expressissä" pääkirjotus, jossa sanottiin, että nämä kaikki olivat Yhdysvaltain presidentin hillittömäin puheiden ja varomattoman politiikan hedelmiä; toisena ehdotti jokin tunnettu pappismies, että Waterman olisi valittava seuraavaksi presidentiksi.
Ihmiset ihmettelivät Watermanin jalomielisyyttä, hän kun lainasi 25 miljonaa 10 prosentilla. Mutta eihän se ollut hänen omaa rahaansa — hän lainasi kansallispankkien rahaa, jonka ne olivat saaneet hallitukselta korotta. Ei ollut mailmassa noin helppoa huijausta, selitti Bates. Nämä ovelat herrat saivat kansan varat asioittensa järjestämiseen. He saivat ne ilmaiseksi ja maksattivat kansalla korot. He saivat oikeuden antaa seteleitä satain miljonain edestä, ottivat niistä korkoa eivätkä maksaneet hallitukselle mitään. Ja huippu oli se, että ne voittorahoilla lahjoivat hallituksen! He täyttivät rahaministeriön omilla miehillään ja milloin joutuivat pulaan, puhdistivat hallituksen kassat. Ja koko ajan kansa vaati postisäästöpankkeja saamatta niitä. Muissa maissa oli kansalla pankkeja, joihin voi sijottaa rahansa ehdottoman varmasti, eikä koskaan oltu kuultu postisäästöpankkeja piiritetyn.
"Väliin", sanoi Bates, "tuntuu siltä kuin kansa olisi hypnotisoitu. Te muistatte henkivakuutusskandaalin, herra Montague — jos meillä olisi valtion henkivakuutus, ei se voisi mennä vararikkoon eikä tuottaisi voittoa Wall kadun pelureille. Merkillistä kyllä, ei koko sen skandaalin aikana tällaista ehdotusta näkynyt lehdissä."
Hämmästyneenä huudahti Montague: "Enpä minäkään sitä ajatellut."
Bates kohautti olkapäitään ja sanoi: "Niin ovat asiat."
Montague mietti muutamia päiviä Lucyn viime pyyntöä. Sen täyttäminen oli vaikea tehtävä, mutta vihdoin päätti hän yrittää. Hän meni Ryderin asuntoon ja lähetti korttinsa. "Asia on tärkeä", sanoi hän palvelijalle, joka selitti, että herralla ei ole aikaa. Odotettuaan jonkun aikaa palatsimaisessa hallissa, jonka maalaukset olivat alkuperäisinä tuodut italialaisista linnoista, pääsi hän herra Ryderin yksityishuoneeseen. Keskellä oli suuri kirjastopöytä täynnä papereita. Sen vierellä istui Ryder.
Montague ei koskaan ollut ihmiskasvoilla nähnyt sellaista kärsimysten leimaa. Tuo muodikas mies oli viikossa vanhennut.
"Herra Ryder", alkoi hän, "sain rouva Taylorilta kirjeen, jossa hän pyytää minua tulemaan luoksenne."
"Se on niin kuvaavaa hänelle", sanoi Ryder. "Ystävällistä teidän puoleltanne."
"Voinko jotenkin auttaa teitä?"
"Ette", vastasi Ryder päätään pudistaen.
"Voisin auttaa teitä omien asiainne selvittämisessä."
"Ne ovat auttamattomat; ei ole dollariakaan millä alkaa."
"Tuskinpa nyt niin."
"Kirjaimellisesti. Olen miettinyt kaikkia keinoja", ja epätoivoisesti pani hän päänsä käsiin.
"Mutta jos levähtäneet aivot harkitsevat", ehdotti Montague. "Teidän omaisuutenne —"
"Kaikki kiinnitetty. Olen lainannut oikealta ja vasemmalta. Odotin voittoja, arvonlisäyksiä. Ja nyt — kaikki on pois pyyhkäisty. Ei ole omaisuutta edes velkojen peitteeksi."
"Mutta arvothan tulevat entiselleen —"
"Siihen kuluu vuosia. Ja sillä välin on minun myytävä. Ne ovat minut tuhonneet. Ei ole rahoja elääkseni."
Montague istui hetken miettien. "Muistaakseni rouva Taylor kertoiWatermanin luvanneen —"
"Tiedän, tiedän", huusi toinen. "Jotainhan hänen oli sanottava saadakseen mitä tahtoi."
Montague ei sanonut mitään. Ryder jatkoi: "Ja jos hän nyt täyttäisi lupauksensa? — Pitäisikö minun ruveta Dan Watermanin lakeijaksi, kuten kävi John Lawrencen. Oletteko kuullut? Hän oli kaupungin vanhimpia pankkiireja, kieltäytyi täyttämästä Watermanin käskyä ja tämä murskasi hänet, otti joka dollarin. Ja mies tuli polvillaan hänen luokseen. Ja Waterman opetti hänelle, kuka hänen herransa on. Hän sai rahansa ja hänen pankkinsa ainoana tehtävänä on nyt lainata rahaa, kun Waterman perustaa uuden yhtiön, ja karhuta sitä, kun hän ostaa."
Montague ei osannut sanoa tähän mitään. "Herra Ryder", alkoi hän vihdoin. "En voi teitä auttaa nyt, koska en tunne asioitanne. Voin vain ilmoittaa, että olen käytettävänänne, jos haluatte."
"Kiitos, herra Montague", sanoi Ryder hieman kirkastuvin kasvoin. "On hauska kuulla rohkaisun sanoja. Minä — ilmoitan teille."
"All right", sanoi Montague nousten. Hän ojensi käden, johon Ryder vapisten tarttui. "Kiitos", sanoi tämä taas.
Montague lähti. Kahvia tuovalle palvelijalle sanoi hän: "HerraRyderiä ei pitäisi jättää yksin. Hänelle olisi toimitettava lääkäri."
"Niin —" alkoi toinen, mutta pysähtyi, kun yläkerrasta kuului laukaus. Palvelijat juoksivat sinne. "En voi olla avuksi", mietti Montague itsekseen. "Voisin vain sekottaa Lucyn nimen tähän juttuun." Ja hän meni hiljaa ulos. Seuraavana aamuna luki hän lehdistä, että Stanley Ryder oli ampunut itseään ja oli kuolemaisillaan. Ja saman aamun lehdet kertoivat, että Denverissä, Coloradossa, oli joku outo nainen ottanut myrkkyä hotellihuoneessaan. Hän oli kaunis ja luullaan häntä näyttelijättäreksi. Kuvakin oli sikäläisissä lehdissä, mutta kun Montague ei niitä nähnyt, jäi hänelle tuntemattomaksi Lucy Dupreen kohtalo.
* * * * *
Paniikki loppui, mutta maan liike-elämä oli raunioina. Viikon oli sen raha-asiain sydän ollut sykkimättä ja joka hiussuoneen saakka tuntui pysähdys. Satoja liike-yrityksiä meni vararikkoon ja tuhansia tehtaita pysähtyi. Miljonia oli työttömiä. Koko kesän olivat junat olleet tavaraa täynnään ja nyt oli neljännesmiljona tavaravaunuja jouten. Joka taholla köyhyyttä ja kurjuutta. Jättiläisaalto oli Mailmankaupungista lähtien vyörynyt yli maan. Eivät olleet sitä valtameretkään pysäyttäneet; se oli kulkenut Englantiin ja Saksaan saakka — Etelä-Amerikassa ja Japanissakin oli se tuntunut.
Eräänä päivänä kun Montague, vielä väristen kokemustensa tuskasta, asteli Avenueta ylös, tapasi hän Laura Heganin, joka asteli jostain kaupasta vaunuihinsa.
"Herra Montague", huudahti tämä avoimesti hymyillen. "Mitä kuuluu?"
"Hyvää minulle!"
"On kai ollut kiirettä näinä hirveinä päivinä."
"Olen ollut vain katselija."
"Kuinka voi Alice?"
"Hyvin. Olette kai kuullut, että hän on kihloissa."
"Kyllä. Harry kertoi. Se on hauskaa. Jos menette yläkaupungille, niin tulkaa mukaan."
He menivät vaunuihin tarinoiden. Äkkiä sanoi neiti Hegan: "Tulkaa meille päivällisille jonain päivänä tällä viikolla. Isä on kotona. Olisi hauska."
"Ei kiitos", sanoi Montague vihdoin hiljaa. "Mieluummin olisin tulematta."
"Miksi?" kysyi toinen ihmeissään.
"Neiti Hegan. Minä voisin vetää tavallisia verukkeita, sillä tavallisesti ei tällaisessa maailmassa välitä aina sanoa totuutta. Mutta teille tahdon olla suora. — En halua tavata isäänne."
"Miksette? Onko jotain tullut teidän väliinne?" kysyi tyttö pahoillaan.
"Ei, en ole tavannut häntä sitten kuin Newportissa."
"Mitäs sitten?"
"Neiti Hegan", sanoi hän hitaasti. "Tässä paniikissa olen saanut ikäviä opetuksia. Olen elänyt hirvittävässä elämässä mukana. En saa kauhistuksen kuvia mielestäni. Tämä kymmentuhanten ihmisten tuhoaminen on kauheata. Minä en ole sopiva seuraelämään nykyisin."
"Mutta isäni?" oudosteli tyttö. "Mitä tämä häneen koskee?"
"Isänne on yksi niitä, jotka ovat vastuussa tästä paniikista. Hän oli sitä alkamassa; ja teki siitä voittoa."
Neiti Hegan puristi kätensä nyrkkiin ja huudahti: "Herra Montague."
Kun toinen ei vastannut kuiskasi hän huohottaen:
"Oletteko varma siitä?"
"Aivan varma."
Hetkisen vaitiolon jälkeen sanoi neiti Hegan:
"En tunne isäni asioita enkä voi vastata teille. Se on kauheata."
"Ymmärtäkää oikein, neiti Hegan", sanoi Montague. "En tunge teille ajatuksiani; ja ehkä olen tehnyt erehdyksen —"
"Parempi oli, että sanoitte totuuden."
"Siksi puhuinkin."
"Oliko se, mitä hän teki, hyvinkin hirveätä?" kysyi tyttö taas hiljaa.
"En voi tuomita häntä. Suojelen vain itseäni. Pelkään tämän mailman vaikutusta itseeni. Olen nähnyt niin monen miehen kohtalon. He joutuvat sen pyörteeseen ja ovat pian pilalla. Mitä olen täällä nähnyt, se inhottaa ja kauhistaa minua. Minä aion tapella sitä vastaan. Ja siksi en voi olla seurapiirin yhteydessä. Jos olen nähnyt miehen tekevän sellaista, mikä minun mielestäni on hirveän väärää, niin en voi mennä hänen huoneeseensa, puristaa hänen kättään, hymyillä ja jutella joutavuuksia."
Kului pitkä aika, ennenkuin neiti Hegan voi vastata. Vihdoin sanoi hän värisevällä äänellä: "Herra Montague, älkää luulko, etteivät nämä asiat huolettaisi minuakin. Mutta mitä voidaan tehdä? Mikä on parannuskeino?"
"En tiedä", oli vastaus. "Toivoisin tietäväni. Mutta en aio levätä, ennenkuin tiedän."
"Mitä aiotte tehdä?"
"Ryhdyn politiikkaan. Aion esittää asiat kansalle."