Toukokuu oli lopuillaan. Hautamäessä siemennettiin suvitoukomaita. Oli lauantai-ilta ja miehet odottelivat pelloilla saunahuutoa. Pentti oli palannut päivällä kotiin monivuotisen poissaolon jälkeen, ja siitä merkkitapahtumasta riitti miehille puheenaihetta.
— Ei se näytä yhtään muuttuneen, vaikka on tullut sotaherra.
— Eihän ne jääkärit vielä sotaherroja…
— Mitäs ne muita… talvella näin yhden, niin komeaksi oli tullut. Ei tuntenut, vaikka vierekkäin istuttiin rippikoulussa.
— No onhan se nähnyt, että sinä olet punikki.
Miehet nauroivat.
— Eipäs tämä Pentti pitänyt punikkina.
— Noo, mitäs tämä. Hautamäkeläiset ovat toista maata. Villehän noistakin veljeksistä retusteli.
Syntyi vaitiolo. Ajatukset kiertelivät kapinassa, jääkäreissä ja muissa asian yhteydessä olevissa seikoissa.
— Ei kuulunut enää Pentti sotaväkeen menevän.
— Vai ei… no ei siinä ole sitten sitä henkeä.
— Maanantaina oli sanonut jo talon töihin lähtevänsä. Kahden kuukauden loman kuuluu saaneen, ja sinä aikana aikoo hankkia eron koko roskasta.
— Kyllä siellä nyt kyläläiset hyppäävät katselemassa sitä kuin ihmettä ikään. Jääkärejähän ne oli nämäkin Savon pojat.
— Jääkärejäpä jääkäreitä… tämä vaan on Saksassa käynyt.
— Rökitti sitä ryssää ensin ja sitten lähti.
— Kyllä kai se nyt niitä on tappanut jo paljonkin. Kyllä ne joutivatkin.
— Ne saksankäyneet jääkärit kuuluivat oikein jahdanneenkin ryssiä hengiltä. Yksikin oli kehunut toista sataa tappaneensa.
— Mutta jos ryssät tulevat vielä kerran velkomaan niitä, sanoi joku punainen.
Pihasta kuului saunaanhuuto, ja keskustelu katkesi. Jokainen jäi jatkamaan omia mietteitään.
* * * * *
Jaakko istui veljensä kanssa saunan jälkeen pihakamarissa. Se oli laitettu kuntoon Penttiä varten. Ikkuna oli vielä auki, ja lämmin tuuli henkäili sisään. Kauempaa kuului käen kukuntaa.
Puhuttiin Pentin olosta vieraalla maalla.
— Sait sinä siellä kokea kaikenlaista, sanoi Jaakko.
— Aina vähin. Lauantai-iltoina tuli koti-ikävä aina kiusaavana. Nämä suviset lauantai-ehtoot täällä maalla olivat varsinkin silloin mielessä. Näiden veroisia ei olekaan muualla.
Pentti kertoi katkelmia poikien elämästä vieraalla maalla. Kovaa se oli ollut, mutta kun tuli mieleen, miten ryssät täällä reuhaavat, silloin puraisi moni poika hammasta ja pyhiä valoja vannottiin, että kotimaa kerran vielä vapautetaan heistä.
— Nythän se on tehty ja olette kai kaikki tyytyväisiä?
— Mitä lienee mikin. Syrjään meistä kai nyt useammat joutavat, kun työ on tehty.
Toukoyön hämärä oli hiipinyt huoneeseen ja ulkona kaikki vaiennut. Pentti katseli ikkunasta ulos, jossa metsänrajaan asti pohotti äsken äestetty pelto. Voimakas mullan tuoksu tuli siitä vielä huoneeseen.
Hän aikoi nyt jäädä tänne kotikamaralleen. Mikään muu ei häntä miellyttänyt.
Pentti halusi kuulla kotoisista oloista enemmän. Kaartaen kysyi hänMikkolan tyttärestä.
— Siinä se on kotonaan, ei näy kellekään kelpaavan.
— Johan nyt kelpaisi, ryssän hutsu. Mutta kuka on tuo vaaleaverinen tyttö talossa?
— Etkö tunne häntä enää? Sehän on Nikin tytär.
— Purolan?
— Niin.
— Vai niin komea tyttö siitä Almasta on tullut.
— Hän on parhaimpia tyttöjä. Ei luulisi semmoisen isän lapseksikaan.Tuli tähän talvella, kun kapina alkoi.
— Sinne sitten jäi sekin Nikki. Hän nyt joutikin. Ei minua Villenkään kohtalo sureta, vaikka oli veljeni.
— Ei minuakaan, virkkoi Jaakko. — Se oli hänelle laiskuuden palkka.
— Mitenkä leski nyt sen poikansa kanssa…?
— Kyllähän semmoinen aina elää. Kaduilla kauppaa itseään.
— Oho, vai semmoinen… Missä hänen veljensä lienee.
— En ole hänestä kuullut mitään. Talo-osuutensa hävitettyään hävisi itsekin.
— Ville taisi saada Hautamäestä osuutensa?
— Sai ylikin. On pitänyt jo leskeäkin auttaa sen pojan vuoksi.
Jaakko toivotteli hyvää yötä, ja Pentti sai nautinnolla oikaista kotisänkyyn. Ennen unen tuloa johtui mieleen Purolan Alma. Sillä oli komea vartalo kuin herrasnaisilla ja vaalea runsas tukka. Silmää hiveli hänen norja kävelynsä. Miten se oli sävähtänyt nähdessään hänet. Ehkäpä sen vuoksi, että isä oli kapinoitsija ja hän kuului kapinan kukistajiin. Ehkä muutenkin. Sillä oli se sama ilmeensä vielä toisenkin kerran, häntä vastaan tullessaan äsken saunatiellä. Jaakko sanoi häntä hyväksi tytöksi. Mahtoikohan surra isäänsä?
Pentin hiljaiset mietelmät kiertelivät talossa ja ympäristössä, tytössä, jolla oli norja käynti ja runsaat suortuvat ja jonka isä oli ollut kapinallinen. Huomenna näkisi sen tytön ja saisi tietää mitä hän ajatteli.
Omituista. Mitä enemmän hän mietti tyttöä, joka aina tuli uudelleen hänen mieleensä, sitä miellyttävämmältä tämä tuntui. Tyttö oli kuin kodin ja kotiseudun tervehdys hänelle, joka sitä oli jo kauan ikävöinyt. Ehkä tämänkin vuoksi hän taisi pitää tytöstä jo näin ensi näkemältä.
Siinä loikoessa tuli mieleen entinen mielitietty, Mikkolan tytär, mutta hänen kuvansa tuntui vaalenneelta, vaikka olisi koettanut kaivaa sitä esille siltäkin ajalta, jolloin ryssät eivät vielä näillä mailla majailleetkaan.
Niin, ja huomenna onkin sitten sunnuntai ja työväki on puhtaissa vaatteissa aamiaispöydässä. Suloinen sunnuntairauha jatkuu pitkin päivää, ja senlaatuista ei olekaan muualla kuin maalaistalossa, suvisen luonnon keskellä.
Pentti on ollut jo muutamia viikkoja kotona.
On taaskin sunnuntai, ja kesäinen aurinko paistaa Hautamäen orasvainioille, heilimöivälle rukiille ja tyvenille vesille. Elolliset ja elottomat saavat sen lämmöstä osansa.
Talossa on hiljaista. Väki on aamiaisen jälkeen mennyt kylälle. Jaakko on kävellyt metsävainioille, ja Emmi nukkuu kamarin sängyssä. Liisa on Paavon kanssa mennyt Nevalaan, jossa valmistetaan suojeluskuntajuhlaa juhannusaatoksi.
Nuoret olivat pyytäneet setäänsä, Penttiä mukaan, mutta tämä oli naurahtaen sanonut:
— Puuhatkaahan nyt nuoremmat asia hyvään alkuun, pidetäänpä sitten lopusta huolta. Jäänpähän nyt kotimieheksi.
— Jää vain tänne, oli Liisa virnistellyt. Almakin jää.
— Noo, mitäs sinä kakara…
Ja Pentti oli ottanut Liisan syliinsä ja kantanut rimpuilevan tytön takiaispensaaseen.
Ennen Saksaan lähtöänsä oli Pentti hypitellyt Liisaa polvellaan, ja nyt se jo oli iso tyttö, veikeä ja vallaton. Vakava aika ei ollut häneen mitään vaikuttanut.
Paavo oli luonteeltaan toista maata. Nenäkäs ja ylpeä. Vapaussodasta palattuaan oli hän tullut vielä ärtyisemmäksi. Työväelle hän sanoksi yhtämittaa ja kotiväellekin piikitteli. Nytkin äsken oli hän sanonut sedälleen:
— Jätä vain rengeille se punikkityttö. Saahan jääkäri parempiakin, ketä vain ottaa.
Alma oli sattunut vielä silloin parhaiksi kulkemaan ohi.
Pentti oli karahtanut punaiseksi harmista.
— Hillitseppä vähän leukojasi, poika. On parasta että pidät huolta omista asioistasi.
* * * * *
Pentti istui vaateaitan portaalla. Pihka kihelmöi aitan seinähirsistä auringon lämmössä, ja nurmi pihamaalla näytti nuortuvan. Saunakukat tuoksuivat.
Pentti nousi hakeakseen valoisamman paikan. Se löytyi rakennuksen takaa, mutta siellä oli Alma.
Tyttö nousi kiireesti poistuakseen. Pentti esteli ja sai hänet jäämään. Tytöllä oli raitainen kesäpuku ja valkea esiliina. Hän katseli maahan ja hienoilla sormillaan nyhti nurmea.
Mistä ihmeestä tyttö on saanut tuollaiset kädet? mietti Pentti loikoessaan nurmella. Ja miten hän muutenkin on niin ympäristöstään eroava? Nikki oli ruumiltaan suhteellinen, mutta eukko on ruma kääkä.
Hän oli jo hieman päässyt tutustumaan tyttöön, joka oli arka ja epäili häntä. Luonnollisin oli tyttö silloin, kun oli hänen kanssaan tunkiolla lantaa luomassa. Nyt hän taas tuossa pyhäpukimissaan vierasti häntä.
Pentti suostutteli tyttöä tarinoimaan ja saikin kohta kuulla muun lomassa, ettei pidetty kylällä sopivana, että Pentti käveli hänen kanssaan ja oli samalla työmaalla.
— Minkä vuoksi?
Pentti sen kyllä arvasi, mutta kysyi silti.
— No kun sinä olet jääkäri.
Pentin oli pitänyt vaatimalla vaatia tyttöä sinuttelemaan, ja nyt tyttö sanoi sen arkaillen.
Pentti naurahti iloisesti.
— Vai sen vuoksi! Onkohan muuallakin ihmiset samanlaisia?
— Kyllä kai sitä samaa on joka paikassa.
— Ja mitä sinä tästä sanot? kysyi Pentti.
— Kai se oikein on.
— Ei, et sinäkään niin ajattele, etkä saakaan. Minä en yhtään välitä kyläläisistä, vaan kävelen sinun kanssasi ja vien sinut kyläkeinulle ja olen samalla työmaalla.
Jopas tyttö uskalsi näyttää silmänsä. Niissä oli puhtainta sineä, ja ne kummallisesti säteilivät.
— Mitäs, jos kerran asuisimmekin saman katon alla?
— Asummehan tässä nyt jo, sanoi tyttö hymyillen.
— Ei, mutta oikein yhteisessä.
— Nyt sinä puhut pötyä!
Tyttö karkasi seinustalta. Hänen poskilleen oli veri karahtanut.
Pentti hymyili ja nyhtäisi päivänkakkaran maasta. Vai eivät kyläläiset sallisi hänen seurustella Alman kanssa. Tietää sen, kun nyt tässä minä olen kuin yhteistä omaisuutta heidän mielestään ja Alma on »punikin» tyttö. Mutta hänpä ei ole ollutkaan punainen mieleltään, ja kyllä se niin on, että punaisista ja valkoisista täytyy tulla vielä yksi kansa.
Merkillistä muuten oli, että hän voi niin pian mieltyä Almaan, jos kohta tämä olikin ulkonaisilta muodoiltaan komea ja muutenkin hyvä tyttö. Koti-ikävä oli tehnyt hänet ehkä tällekin vaikutteelle alttiiksi. Eihän ollut katumista mitään siinä, että piti Almasta. Yhteiskunnallinen eroavaisuus ei ollut ennenkään hänelle mitään merkinnyt, ja olihan hän muutenkin pysynyt entisellään.
Kinkomaa oli muutaman kerran omistajia vaihdettuaan joutunut tukkiyhtiölle. Mutta talo oli saanut isännöitsijän, joka antoi työtä työttömille ja asutti uudelleen autiomökit.
Keskikesän lähetessä on Alekin vähitellen joutunut entisille asuntopaikoilleen ja menee nyt Kinkomaahan pyytämään työtä ja asuntoa perheelleen.
Päästyään kotiseudulleen on Ale tuntenut niinkuin olisi pitkällisestä painajaisesta herännyt. Kuinka kauan hän olikaan jo ollut kaupungissa? Vasta muutamia vuosia, mutta nyt ne tuntuivat vuosikymmeniltä. Niinkuin toisessa maailmassa, melkein kuin haudantakaisessa olisi ollut. Siellä oli Taavekin, lakot ja työväentalot ja sitten loppumaton nälkä. Sunnuntait ja lauantai-illat olivat samanlaisia kuin muutkin päivät ja illat.
Ja niin oli vuosia eletty, miten lienee eletty ja toimeen tultu.
Sitten piti vielä joutua vankilaan, vaikka ei ollut ikinä varastanut eikä muutakaan. Kun luuli oikein tekevänsä, niin tekikin väärin, ja se oli niiden valehtelijoiden syytä kaikki.
Olipahan toki pelastunut. Voimat vielä riittivät siksi, että pääsi entisille olinpaikoilleen. Ja täällä tunsi joka hetki voimien lisääntyvän. Tuli mieleen vanhoja muistoja ja hellytti mielen herkäksi. Olisi melkein tehnyt mieli itkeä.
Ja nytkin oli lauantai, kun hän meni Kinkomaan uuden isännän puheille.
— Kyllähän työtä on, vastaa isännöitsijä, mutta asunnon laita on perheellisille niin ja näin, kun on tässä tullut miehiä lisäillyksi.
— Kunhan edes työtäkin…, sanoo Ale nöyränä.
— Olisi siellä takamaalla yksi autiomökki, Yliseksi sanovat, jos siinä menisi kesän ajan, lupailee pehtori. — Katsottaisiin sitten talveksi, jos miehessä on työntekijää.
— Sehän on minun entinen mökkini, ihastuu Ale sanomaan. — Kyllähän minä toki siellä, kun saa vain mennä vanhaan kotiin.
Alea puistattaa niin syvä liikutus, ettei sanat tahdo suusta lähteä. Pääsee ihan omaan entiseen mökkiin. Olisi ehkä jo ennenkin päässyt, sieltä kitumasta, kun olisi osannut lähteä sitä sotaa pakoon.
Ale selittää, että oli tullut Ylisestä häädetyksi ja ikävöinyt aina sinne, mutta täytyi olla tehtaassa ja sitten joutui vangiksi.
— Ja saako siellä asua vaikka elämänsä loppuun? Tuota ei kauan enää lienekään… taisi ikä lyhetä sillä reisulla.
— Kun se kerran on sinun mökkisi, niin asu vain. Tämä yhtiö on hyvä mökkiläisille, jos työtä tekevät.
— Kyllä toki minä teen, vaikka yötä päivää, kun saan asua eikä tarvitse muuttaa. Ja vielä minä jaksan sen minkä toinenkin. Sitä kai pyhän perästä pääsee aloittamaan.
— Kyllä vain.
Ei tunnu jalat nyt Alella paljoa painavan, kun saa lähteä kotimökilleen. Ajatuksia ja suunnitelmia tulee niin että päätä pakottaa. Niistä täytyy aina kääntyä puhumaan lasten kanssa jälessä tulevalle Riikalle. Kesäinen päivä vielä lämmittää, ja takaliston korvessa tuoksuu pihkalta ja suopursuilta. On lauantai. Jos Ylisen sauna on vielä säilynyt, niin saa lämmittää. Riikka taittaa vastat nuorista koivuista, ja lammesta saa raikasta vettä.
Eväsrepussa on enää vain yksi leivänkannikka, mutta se ei nyt paina mieltä. Taloista saa, ja on saanut näinä viikkoina, väliin ilmaiseksikin, kun työtä ei ole sattunut olemaan. Sillä tavoin on kuljettu viikosta viikkoon, ja kaupunki on nyt jo siellä kaukana eikä Yliseen ole kuin vähän matkaa. Auttoi toki vielä häntäkin uuteen elämään.
Ylisen tuvan seinustalla heloittavat päivänkakkarat, ja rehevä nurmi on kasvanut pihapolulle. Tuvan ikkunat ovat rikki ja ovi on käynyt hataraksi.
Mutta sauna on säilynyt ja kiuaskin on pysynyt ehjänä. Ale kopeloi hartaana lavoja ja kiuasta ja tuntee silmänurkkiensa kostuvan.
— Tuntuuko sinusta, Riikka, niinkuin oltaisiin nuoria ja aloitettaisiin elämää ihan alusta? kysyy Ale eukoltaan.
— Vielä häntä kysyy… kun on niinkuin paratiisi olisi auennut, kaiken sen perästä.
Kohta kiemuroi sankka savu saunan ovesta ja nousee kirkkaaseen kesäilmaan. Takalistolta kuuluu karjankellojen kilinää ja karjatyttöjen laulua, ja vesi lepää lammessa tyvenenä. Ale istuu pihakivellä ja tietää, että lammessa on ahvenia, mutta hänen vanha venheensä on jo lahonnut ja makaa siellä rannalla ruohoa koloista kasvaen. Mutta aamulla voi laittaa onkivehkeet ja lammen toiselta rannalta lainata veneen naapurilta. Pääsee kalastamaan. Elämä on kohta kuin ennenkin.
Ja sitten maanantaina maatyöhön, siihen, jonka veroista ei olekaan ja jossa nuortuu ja virkistyy.
— Kyllä temokraatit haukkuvat mökinmiehen elämätä, mutta ei olla silloin vielä kaikkea koettu, sanoo Ale eukolleen. — Me ollaan koettu, ja nyt uskotaan mikä on parempi, kaupunki vai korven rauha.
Annikki oli koko sodan ajan elänyt hiljaista omaa elämäänsä. Kaikki talossa pitivät hänestä, mutta kukaan ei joutanut erikoisemmin keskustelemaan hänen kanssaan. Kapina-aika oli raskasta Hautamäessäkin, vaikka oltiinkin valkoisen Suomen puolella. Kuitenkaan ei tehnyt mieli kenenkään hymyillä. Annikistakin oli tullut vakava, vaikka ennen iloisena hypähteli ja laulahteli.
Vapaustaistelun aikana hän sai usein kirjeen postista, ja jos joku silloin olisi huomannut tarkastaa, olisi hän nähnyt Annikin poskilla heleän punan. Kukaan ei kysynyt mistä hän kirjeensä sai.
Hautamäessä valmistuttiin heinätyöhön, ja Jaakko oli aamulla sanonut, että saataisiin yksi sotapoika heinämieheksi.
— Kuka sitten? oli Annikki kysynyt.
— Juurakko, se sinun mielitiettysi, oli Jaakko nauraen virkkanut ja kiusoitellut tyttöä, joka punastui ja väitteli vastaan.
— Tuleehan tässä taloon nyt vähän rattoisampaa. Juurakko on hauska poika ja sanoo hänkin sotahommat jättävänsä. Vasta nyt kuuluu eron saaneen. Yksi vain on paha asia.
— Mikä sitten?
— Taitaa leipä loppua talosta, ennenkuin uutinen joutuu. Ei ole mitenkään hennonut olla antamatta tarvitseville.
— Ja kun vielä minäkin annoin tänä aamuna leivän Riutan mökin akalle, hätäili tyttö. — Lupasi tulla ensimmäisenä ruista leikkaamaan.
— No mitäs siitä. Vielä on vähän siementä jälellä. Eihän niitä käy nälkään tappaminen.
* * * * *
Puolenpäivän ajoissa tuli Juurakko.
— Jopahan minä näen sinut, huikkasi hän pihaveräjältä Annikille, joka sattui pihamaalle. — Mutta älä koskekaan minuun, ennenkun käyn puhdistautumassa. Olen saanut tehdä viime aikoina sellaista työtä, etten kehtaa koskea sinuun, ennenkuin perinpohjin puhdistaudun.
Juurakko oli äänekäs ja iloinen kuten ennenkin. Vankileirin elämä ei ollut saanut hänen hermostoaan epäkuntoon.
— Tuo sinä Annikki minun vaatteeni sieltä, kylläs tiedät, ja laske rantakivelle.
Pellolta kuului niittokoneen helinä ja viikatteiden hionta. Peltojussi istui tytön vieressä innokkaasti jutellen.
— Kun tästä päästäisiin uuteen aikaan. Veljesviha kuohuu vielä maininkina myrskyn jälkeen.
— Kyllä siitä meilläkin kärsitään, sanoi tyttö. — Useimmat naapurit eivät pidä Jaakon puuhailuista maattomien hyväksi. Sitten kun Pentti tuli kotiin, on hän näyttänyt iloisemmalta. Ovat Pentin kanssa kaikessa samaa mieltä.
— Kuulin tullessani eräässä talossa, että Pentti aikoo naida Alman.Siitäkös suunsiivoa pidettiin. Eikö Alma ole hyvä tyttö?
— Parhaita mitä tunnen. Kyllä siitä asiasta on kerrankin kuultu. Pentti on muka häväissyt koko jääkärien maineen.
— Se on merkillistä. Pitäisihän osata erottaa kapinaan syylliset ja syyttömät. Kyllä kaikki vielä muuttuu, tulee uusi aika. Mekin saamme olla osaltamme sitä rakentamassa. Missä se sinun palstasi ja pirtinpaikkasi on? Tulehan tyttö näyttämään.
— Sinun?
Tytön silmissä oli kysyvä veitikka.
— Meidän! Ja nyt vasta sinä saat sanoa minut tervetulleeksi.
Poika sieppasi tytön syliinsä ja suuteli hänen tuoreita väriseviä huuliaan. Suvituuli leyhytteli rantakoivunvirpoja siinä heidän vierellään.
»Kyllä sinun kelpaa, kun sellaisen tytön saat», tuntui se sanovan pojalle.
He nousivat päivänpuoleiselle koivikkorinteelle, johon olivat päättäneet rakentaa tupansa ja raivata peltonsa.
Syksy meni menojaan ja tuli kova talvi. Mitäpä pakkasista, ainahan puita sai metsästä, mutta leipä ei kasvanut itsestään. Kellä vähänkään oli viljelystä ja oli siementä saanut säästymään, hänellä ei ollut hätää. Mutta mökkitönöjen siemenvarat, ne vähäiset mitä sattui olemaan, menivät keväällä »rammojen» lisänä, ja pelto jäi harvaksi, jos sai ollenkaan siementä. Ja niin oli lähdettävä talvelle.
Hautamäen mökeissä ei ollut puutetta. Pellot oli saatu kylvöön, ja talossa riitti, jos mökistä loppui. Hyvä oli semmoisen miehen suojattina kuin Jaakko. Toisten talojen takalistoilla kävi jo keskitalvella nälkä uhkaavaksi. Viikon jauhoilla päästiin säästäen puoli viikkoa, sitten oli apua aneltava.
— Ei kuulu pelastusta, huokailivat kumaraselkäiset mökinmiehet. —Temokratia ei sitä tuonut, eikä toisaalta voinut odottaa.
Mökinmies ajatteli omalta kannaltaan torppariasiaa:
Sanovat eduskunnan hyväksyneen torpparilain… tiedä sitten… ja minkälainen on laki, jonka porvari säätää. Saattaa olla mielenhyvikettä, mutta kunhan pitäisi ruveta rajoja aukomaan, voipi silloin jostain takaportista isäntä pujahtaa. Sattuu verorästejä ja muita rikkeitä, niin silloin tuli tenä eteen.
Valmistuttiin vähitellen jo vaaleihin. Se oli pieni valopilkku. — Jospa uusi eduskunta ei lähtisi kapinan tielle, jos häneen sosialisteja tulleekaan. Tästä voi jo puhua työtoverillekin ja kuulostaa hänen mielipidettään. Siellä oli vielä synkempää.
— Mitä siitä… hajottavat eduskunnan, jos rupeavat maattomia puoltamaan.
— Kukapa sen nyt hajottaa.
— Tietysti suojeluskunnat. Nehän ne on nyt rikkailla pääasiana, sanoo muuan punainen katkerasti.
— Elä, elä, sattuvat kuulemaan.
— Mikä siitä, ampuisivat vain pois nälkää näkemästä.
Siihen se loppui keskustelu, ja molemmat hautoivat synkkiä ajatuksiaan. Saattoi joskus nälän kourissa kateuskin raapaista. Se sattui saman luokan eläjään, jonka oli onnistunut päästä jonkun talon ruokakuntaan.
— Hyvä sen on kellistellä ja haastaa toisille maalaispuolueesta, kun saa talojen paksut leivät ja piimät ahtaa sisuksiinsa.
— On sen. Tiehaaran Aakukin oli reväissyt piimällä mahansa. Tohtoriin kuuluvat kulettaneen.
Vaalit lähestyivät, ja saloeläjän päässä mateli ristiriitaisia ajatuksia punaviivasta. Kenelle sen nyt vetäisi? Temokraatit tarttuivat aseisiin ja entisestään vaikean työväen aseman tekivät vielä kurjemmaksi. Porvareille ei käy vetäminen punaviivaa, olisiko paras jättää vetämättä?
Jotkut tiesivät vakuuttaa, että maalaispuolue se tästä puolin maalaistyöväen olot parantaa.
— Tiespä hänet… saattavat olla vain kauniita lupauksia.
— No helvettiinkös sen viivansa sitten vetää! Temokraatille en veä, enkä porvarille, totta minun se on maanjussille sutkautettava.
— Sille taidan minäkin…
— En turkkilainen vieköön veäkään maanjussille. Se vetää huulesta, se on vissi. Vaikka piru periköön, niin temokraatille tuikkaan!
— Ei se temokratia sun olojas kohenna. Minä annan pirut koko puolueelle. Sain sen takia istua linnassa, vaikka olen rehellinen mies.
— Veä vain maanjussille, käy sitten leipää kans' pyytämään siltä, sanoo joku, jolle ei »rammain» lisäystä ole heltinyt talojen aitoista. — Jos käyt leipää tai jauhokouraa pyytämään, niin karjuvat kuin raavaalle. Vai semmoisille viiva!
Korpikansa seisoi tienhaarassa. Mikä tie olisi valittava ja mikä auttaisi parempaan asemaan yhteiskunnassa?
Kevättalven aurinko kurkistaa Kinkomaan korpeen, nähdäkseen onko siellä ketään vielä hengissä. Huomattuaan Alen puukasalla koettaa hieman lämpimämmin hymyillä. Alekin sen huomaa ja itsekseen jupisee:
— Jopahan päiväkulta lämmittää… on nyt se Maarianpäivän aatto… vielä on hanget vahvoja, mutta kesä siitä tulee, kun joutuu.
Varmasti se tulee, ennemmin tai myöhemmin. Ja siihen kesän tuloon perustuu Alen koko elämäntoivo. Kyllä kesällä aina henki säilyy, kun sen saa talven yli. Ehkä jo toukokuun alussa saa syteä poreeseen mertoja ja silloin pääsee ensimmäiseksi kesänalkutunnelmaan, kun jonkun viikon perästä saa pöräyttää potkivat punaeväiset ahvenet pärekoppaan.
Semmoinen päivä on ollut aina juhlatunnelmainen Ylisen mökissä. Nykyisissä olosuhteissa sitä saattaa kuvitella kevätpuolen suurimmaksi juhlahetkeksi, ensimmäistä kevätkalansaantia.
Tässä tunnelmassa jo eläen kopeloi Ale parvelta merrat ja tarkastelee niihin matikan pyynnissä tulleita reikiä. Kahmaisee pyydyksiä syliinsä ja aikoo tupaan kuljettaa, korjatakseen niitä siellä. Riikka, Alen eukko, särkee koko tunnelman:
— Pahustako sinä niitä mertoja tänne… johan sinä hassuna… nythän, on vasta Maarian-aatto.
— … joutessani tässä korjaillut, puolustelee Ale.
— On sitä muutakin… ei ole juhlaksi leivänpalaa… on mentävä taas pyytämään. Kaipa ne nyt antavat, kun ne punaviivatkin tuli maaliitolle.
— … tiedä. Saahan tuota käydä kuulemassa.
— On saatava, tiuskaisee Riikka. — Kun kerran vaalien edellä sanoivat, että aina sitä semmoista autetaan, joka viivansa nyt muuttaa toiseen paikkaan, sillepä maaliitolle, ja kyllä ne sen kaikki tietävät että mekin… Oli hyvä, kun tuli Mikkolan isäntä kutsutuksi katsomaan, mihin viivat vedettiin. Mää sinne ensiksi.
— Mihkä?
— Mikkolaanpa tietysti.
Alenkin mielessä elähtää toivo. Eihän ne nyt juhlaksi leivättä… kun tässä punaviivakin tuli semmoiseen paikkaan. Pitää joutua hakemaan. Jospa antaisivat voitakin kesätyön päälle. Luottaa ne nyt toki oman puolueensa mieheen… pääseekin tässä nyt elämään. Tuli toki se viivakonsti keksityksi.
Ale ottaa latuskasuksensa ja lähtee vanhaa latua korven poikki hiihtelemään Mikkolaan. Tuntuu melkein juhlalliselta, kun on Maarianaatto ja saa jo päivälliseksi syödä kyllikseen. Kah, kun piimähinkki unohtui.
Ale kääntyy takaisin sitä hakemaan.
— Paahhan sauna lämmitä, kylvetään aikaseen.
Saunaa ja Maarianpäivää ajatellessa juhlatunnelma vahvenee. On pieni myÖtäle korvessa, ja Alea ihan hihkaisuttaa sitä laskiessa. Saunan jälkeen on sitten hyvä täysinäisellä vatsalla kellottaa. On vielä valoisata pirtissä, Riikka veisaa paastovirsiä.
Mikkolan talossa on juhla-aaton tuntua. Pirtinlattia on vielä kostea pesun jäleltä, ja emäntä ottaa uunista tuoksuvia rieskaleipiä. Tytär kirnuaa.
Ale on toivottanut hartaasti hyvän päivän ja istunut penkille. Ei kuulu tuvassa muuta kuin emännän sihahtelevat askelet leipiä pöydälle kantaessa ja kerman kurnutus kirnussa.
Vähitellen vääntäytyy isäntäkin jostain loukosta ja istahtaa vetelästi penkille.
— Sieltäkö se Ale?
— Sieltähän minä…
Ale siirtyy tuttavallisesti isännän lähelle ja tarjoaa rouhemassiaan.
— Olisi tässä isännän piippuun. On tätä lajia minullakin omasta takaa.
Se vilja viihtyi Alella parhaiten viime suvena. On hänelläkin jotain omistaan.
Isäntä vetää kumminkin sikarin taskustaan ja puraisee siitä pään huolettomasti. Ale kiirehtii tarjoamaan tulta.
Saatuaan sikarinsa savuamaan silmää isäntä alas ja menee sanomaan jotain rengeilleen. Ale sävähtää, että jokohan tuo nyt karkasi, ennenkuin hän ehti asiansa toimittaa. Sinne se karjakartanolle hävisi.
Onpa tässä emäntä ja tytär. Saattaapa heidän kanssaan juttua aloittaa.
Emäntä ei kajoa nyt jutteluun. Ynähtää vain jotain ohimennessään. Tytärkin, se lihava Vilma, kääntää takapuolensa kirnun ääressä ja katselee karsinaikkunasta ulos.
Ale painuu mietteisiinsä. Ehkäpä emäntä ei ole vielä kuullutkaan, mihin hän on viivansa Riikan kanssa vetänyt. Kyllä se siitä vielä rovehtuu juttuamaan.
Leivät tuoksuvat pöydällä niin, että vesi tulee suuhun. Tyttökin nostaa isoja voimöhkäleitä kirnustaan.
Kun tässä saisi mökin omituiseksi, niin ehkä jaksaisi vielä paremmin. Pojatkin, jotka nyt ovat Kinkomaassa hevospoikina, saisi ottaa kotiin ja lisättäisiin peltoa. Ja ensi syksynä saisi Riikka paistaa yhtä kauniita leipiä. Alkaisi elämä kuin uudesta.
Jopa tulee isäntäkin ja istuu entiselle paikalleen. Ale miettii tiukasti, mistä aloittaisi keskustelun. Asiata, jolle on lähtenyt, ei sovi ensiksi… Se on sanottava sitten niinkuin sivuasiana.
— Jokohan se eduskunta piankin kokoontuu?
Siitä voi sopivasti johdatellen muistuttaa viivanvedostaan, jos ei isäntä sattuisi muistamaa.
— … häntä osaa sanoa.
— Pötkähti niitä sinne nyt miehiä maaliitolle, eikä kummakaan, kun tässä ne viivat muutettiin toiseen paikkaan.
— Taisihan niitä tulla.
— ‘Tuli niitä, ja kyllä nyt asiat muuttuu tälle maalaiskansalle. Onkin tähän asti painettu maamiestä ja nyletty… kyllä se nyt loppuu.
Ale oikein kiihtyy, vaikka ei tiedä miten sitä on nyletty, on vain kuullut isäntien puhuvan. Nyt on puhuttava samaan tyyliin, jos mieli leipää saada.
Isäntä kumminkin pysyy ihmeteltävän penseänä. Ynähtelee vain siinä ryntäillään maaten. Mitähän se siinä miettii?
— Eikähän se tämäkään torppari-asia olisi muilta puoluvilta tullut alkuunkaan… aina ne soliratit vänkäsivät puoleen ja toiseen.
— Vänkää ne vieläkin, sanoo isäntä.
— Niin, jos annetaan, tokaisee Ale ja killistää silmiään uhkaavasti.
Pöytään kannetaan ruokaa. Äsken uunista otettuja, viekoittelevan kauniita leipiä, voita ja höyryäviä perunoita. Miehiä alkaa tulla tupaan, ja Ale hätääntyy. Nyt se rupeaa ruualle, isäntä, ja sitten se menee kamariinsa makaamaan. Jää leipä silloin saamatta.
Ale nielee pitkän syljen, puraisee hammasta ja virkkaa, hieman leikintapaista tavoitellen:
— Taitaa siellä meijän mökissä tulla huono Maarianpäivä. Loppui leipä ihan tyyten, kai sitä nyt isäntä antaa, että tässä päästään pyhän yli.
Isäntä hankkiutuu ruokapöytään ja hakee puukkoaan seinänraosta. Kuin ohimennen sanoo Alelle:
— Ei meiltä saa leipää, eikä muutakaan.
Ale typertyy. On niinkuin olisi lyöty puulla päähän.
— Tottahan tuota nyt yhen leivän. Tulee nälkäkuolema.
Isäntä ei virka enää mitään. Alessa on tuikahtanut toivo, että jos tuo pyytäisi aterialle, kun ei pidä tässä kiirettä ja oikein syljeksii.
Ja Alen syljet alkavat roiskua permannolle ja silmät vilahtelevat karvakulmien alta himokkaina pöytään ja isäntään. Nälkäkin kiihtyy sydäntä vääntäväksi kivuksi, mutta ei käske isäntä syömään, istuu vain kuin hirrenpää siinä pöydän kulmauksessa.
Päästyään pöydästä röyhtäisee ja lyö puukon seinään. Se on kuin pisteAlen toiveille.
Isäntä poistuu kamariin ja Ale ehättää jälestä.
— Kuulkaahan nyt, isäntä, kyllä sitä nyt pitäisi auttaa, kun eukon kanssa se viivakin vedettiin maaliitolle. Ainahan sitä nyt saman puolueen miehelle…
Isäntä on jo kyljellään sängyssä ja hymähtää:
— … tiedä teidän puolueistanne. Olette silloin sitä, tällöin tätä. Kallistutaan aina sinnepäin, mistä toivotaan jotain saatavan.
— No johan nyt.
— Niin on. Ja punakaartissapa se Alekin oli ollut siellä kaupungissa.
Ale häkeltyy eikä osaa sanoa sen enempää. Näinkö se kaikki romahti?Suunnittelut tulevasta ja nyt tästä nykyisestä, nälättömästäMaarianpäivästä, ja muusta.
Ale peräytyy porstuaan ja pihalle. — Sen oli ihan vihaa äänessä, isännän, kun sen sanoi. Oli muka kaartissa. Olihan siellä niin moni muukin, kun narrattiin. Ja kun kerran se on mennyttä ja puoluettakin on muutettu.
Ale tunsi jo vihansa nousevan. Semmoinen paksu ukon pöllikkä, kuin härkä. Mitä ne semmoiset tietää nälästä ja puutteesta. Akka ihramaha ja tyttären ronkilla liha lainehtii. Helvetti!
Ale hiihtää vihanvimmassa, huomaa kotiin päin hiihtävänsä ja kääntää suksensa Hautamäkeen. Sinne ei ilkeäisi enää mennä, kun on tullut niin usein jo sieltä saaneeksi elämisen apua.
Alen sydäntä repii oudosti. Kotona lämpiää sauna ja Riikka odottaa. Kun oli niin varmaa jo olevinaan pääsy rieskan ja voin makuun sen viiva-asian vuoksi. Nyt se suututtaa, että tuli viivansa heille antaneeksi.
— Voi iankaikkinen piru!
Hautamäessä ei ole isäntä kotona eikä ole tietoa kotiutumisesta. Alen on pyörrettävä niineen takaisin. Emännältä ei ole uskaltanut edes pyytääkään.
Juhla-aaton tunnelma on alenemassa. Se on hävinnyt jo kokonaan silloin kun Ale laskee pientä myötälettä korvesta kotipihaansa. Saunasta tulee vastan tuoksua, se vähän masentunutta mieltä nostaa Maarian-aaton tuntuun, mutta kun ottaa tyhjän repun selästään, tulee taas huulille tylsä kirous.
— Tokko sulla edes voitakaan? kysyy Riikka.
— Mistä sitä paremmin kuin leipääkään.
— Juhla tästä nyt sitten meille retkahti. Perunoitakin on vain muutama mukula jälellä. Tästä lähtien joutaa viivan veto rikkaille.
— Mitäpä se meikäläisiä auttaneekaan.
Aurinko painuu lumisen korven taakse ja tupa hämärtyy. Ääneti istuvat tuvan murheelliset asukkaat. Eniten kaiveli nälistyneitä sisälmyksiä se punainen viiva, joka oli tullut vedetyksi, ja vielä sitten sille leipäpuolueelle.
— Ei ollut elämä hääviä sielläkään kaupungissa, joshan ei ole täälläkään, sanoo Riikka hetken kuluttua ja katsoo kysyvästi Aleen, mitä tämä siihen sanoo.
— Elä puhu kaupunkielämästä, kiivastuu Ale. — Sinne minä en enää lähtisi, en vaikka… Täällä saattaa korpiasukkaankin elämä korjautua, mutta mitäs siellä. Pois kuuluu jo Taavekin aikovan tulla. Lähtään saunaan, Riikka!
Korpielämä on kuitenkin mökinmiehelle ihanaa kaupunkielämään verraten, ja sauna korvaa pienet puutteet. Se hautoo luut ja lämmittää sydämen.
— Ja saattaahan tästä olotkin pian korjautua, miettii Ale saunan hiestävässä hämärässä.
Jaakko katseli Juurakon kanssa Hautamäen karttoja tuvan pöydällä. Miehet suunnittelivat innokkaasti ensi suvena talon maalla tapahtuvaa palstoitusta. Se oli mielityötä kumpaisellekin. Piirrettiin uusia karttoja, joissa torpparien palstarajat näkyivät.
— Saatpa nähdä, tästä tulee oikea onnentupayhteiskunta, ja naapureille se olisi hyvänä esimerkkinä, jos oppia ottaisivat, sanoi Juurakko.
Paavo käveli tuvassa ja katseli karsain silmin miesten puuhailua.
— Eikö sinua isä yhtään hävetä pirstotessasi perintötalon tuolla tavoin? virkkoi poika.
Jaakko ei huolinut vastata. Se oli sitä pojan yhtämittaista nakertelua isäänsä vastaan. Poika oli saanut kasvaa kovin vapaasti. Hänen aikansa oli mennyt kokonaan työssä, niin että poika sai jäädä äitinsä ohjattavaksi. Ja vapaustaistelusta palattuaan osoitti poika kaikin puolin olevansa täysi mies ja pyrki kaikessa komentelemaan. Hän puhui työläisistä sellaisella vihan vimmalla, että Jaakkoa joskus ihmetytti mistä poika oli semmoisen vihan saanut vähäväkisiä kohtaan.
Paavokin tuli katselemaan palstasuunnittelua ja hymähti. Tulisi kaikkiaan yksitoista palstaa, mutta maata jäisi Hautamäkeen sittenkin vielä runsaasti.
— Kaikille kiertolaisille isän täytyykin jakaa maitaan. Kaikki ihmiset sitä nauravat.
—Ja mitä se heitä liikuttaa enemmän kuin sinuakaan! sanoi Jaakko.
— Hävettää se ainakin minua.
Kiertolaisella oli Paavo tarkoittanut Juurakkoa, ja tämä jätti isän ja pojan sanailemaan ja poistui hämillään toisiin huoneisiin.
— Pitäneekin tästä ottaa äidin osa erilleen, ennenkuin talo raiskataan, sanoi Paavo kävellen kiivaasti permannolla.
— Sinulla ei ole mitään osanottamista, muuta kuin teet työtä! karjaisi isä. — Nulikat eivät määräile tässä talossa. Sinä saisit myöskin oman palstasi, jos sinussa olisi miestä yrittämään, mutta sinä et näy osaavankaan muuta kuin juoksennella pitkin kyliä.
— Ja sinä isä et näy osaavankaan muuta kuin veljeillä punikkien kanssa.
— Häpeä, poika!
Jaakon nyrkki paukahti pöytään.
— Niin on.
— Sanotko sinä sen itsestäsi vai sanovatko sitä muutkin?
— Naapurit sitä sanovat.
— No ei nyt heistäkään kaikki.
— Kyllä melkein.
Paavo poistui tuvasta. Näkyi ottavan suksensa ja laskevan peltotörmästä kylälle päin. Jaakko jäi yksin tupaan.
Siinäpä se taas oli. »Naapurit sitä sanovat.» Tietysti Nevalainen ja muut semmoiset. Oma poika myöskin. Mutta minkä hän sille tekee, että tahtoisi rakentaa siinä missä toiset repivät alas. Jos luokkavihan ja vainon annetaan jatkua molemmin puolin edelleen, ei maalle voida mitään tulevaisuutta rakentaa ja myrsky tulee vielä kerran uudelleen.
Onko hän tosiaankin ollut kokonaan väärässä? Hän tahtoo korvausta vastaan vapaaehtoisesti antaa, mitä kerran olisi lain mukaan pakolla annettava. Eikö sitten vapaaehtoisuus ole parempi kuin pakko?
Ja muutenkin. Minkä hän sille, ettei ole voinut kylmänä katsella ja olla auttamatta vaikeaan asemaan joutuneita. Työ on antanut rikkautta, mutta hän on pitänyt sitä leiviskänä, joka on oikein hoidettava. Mökkiläiset ovat ikänsä ahertaneet talon vainioilla, kerran heidänkin pitäisi saada levätä.
Sitten tulivat nämä vaikeat vuodet, jotka nyt alkavat kuulua menneisyyteen. Ryssä raiskasi maita ja toi siitä surua, sitten kapina ja veljessota. Jos olisi ollut niin, että vapaustaistelun jälkeen olisi lyöty veljen kättä molemmin puolin, olisi voinut iloita siitäkin, ettei ryssä saanut enää polkea tämän maan kamaraa ja että oli itsenäisyys ja isäin henkeä miehissä pitämään järjestystä maassa ja suojelemaan sitä. Mutta nyt oli näin. Rakkaudella ei tahtonut monikaan ryhtyä rakentamaan puolella eikä toisella.
Jaakko huomasi yht'äkkiä, että oli tullut vanhaksi. Se huomio ei masentanut, päinvastoin kevensi. — Pääsenkin kohta tästä lepäilemään.
Johan nyt! Jaakko naurahti väkinäisesti itselleen. Vai lepäämään mies, joka ei ollut edes kuudenkymmenen. Saisi vielä ponnistella kauan, ennenkuin tulisi se juhlallinen kuusikymmenluku.
Jaakko käveli tuvassa ja ulkona. Oli ikäänkuin koeteltava miltä tuntui, kun vanhuus oli hartioita painamassa.
Talon ympärillä ajelivat hevosmiehet. Pentti hienonsi hakoja tunkiolla, ja Annikki kulki siitä pihan yli ja kuului sanovan jotain Liisalle, joka oli aittaan menossa. Se kaikki oli tuttua, joka päivä nähtyä, mutta nyt hän tunsi, kuin olisi vieras kaiken tämän keskellä. Ehkä useimmat ajattelivatkin toisin kuin hän. Hänelle ehkä salaa naurettiin ja pidettiin häntä lapsellisena. Ei nyt Pentti sentään, kyllä hän Pentin tunsi, mutta kaikista läheisimmät, äiti ja poika. Ehk'ei äitikään. Olihan hän jo viime aikoina tullut käsittämään hänen hyvät tarkoituksensa.
Mutta tarvitseeko minun tällä masentaa itseäni, ajatteli Jaakko. Enkö ole varma siitä, että kaikessa koetan tehdä oikein?
Jaakko meni keittiöön, jossa Emmi järjesteli, istui pöydän ääreen ja jäi odottamaan. Viime aikoina oli Emmi aina aloittanut keskustelun.
Pellolla, joka näkyi keittiön ikkunaan, koottiin viimeistä lantakasaa.Kynnös oli jo paikoitellen sulaa ja upotti hevosta.
— Sinä olet viime aikoina käynyt niin vaiteliaaksi, sanoi Emmi. —Tuntuu kuin välillemme olisi kasvanut muuri.
Jaakko katseli vaimoaan. Sen kasvoissa ei ollut sitä lämmintä ilmettä, mikä sitä nuorempana niin kaunisti. Kai Emmikin oli kärsinyt vakavista ajoista ja sen takia muuttunut. Ehkä hänkin oli syrjäyttänyt vaimonsa kaiken touhun ja rientämisen vuoksi viime vuosina. Mutta Emmihän tuntui nyt käsittävän, että oli väärin jatkaa näin.
— Itsepä me sitä muuria olemme rakentaneet.
— Sitä olen minäkin ajatellut, ja se on minun syyni. Olen vain ajatellut itseäni.
— Ehkä et sitäkään, vaan kulkenut ajan virran mukana, sanoi Jaakko. — Jo ennen näitä aikoja oli minulla mielessä uusi maaseutujen elämä ja nousukausi. Sitä ei voida rakentaa muutoin kuin kiinnittämällä maattomat maahan. Se maatyöväki, joka yhtyi kapinapuuhiin, on saanut aina elää omia aikojaan, sen hyväksi ei ole tehty paljon mitään. Sosialistiakitaattorit uskottelivat tekevänsä ja pettivät heidät. Maatyöväki on saatava eroamaan heistä.
— Kai se niin on, myönsi Emmi.
Päivä paistoi ulkona lumia sulatellen. Jaakosta tuntui tällä hetkellä siltä, kuin se olisi sulattanut paljon muutakin, ainakin tässä heidän omassa kahdenkeskisyydessään, joka oli ollut viime aikoina melkein kylmää ja pintapuolista.
Ehkäpä päivä sulattaisi roudan rinnoista vielä muuallakin.
— Mihin Paavo lienee mennyt? kysäisi Jaakko hetken kuluttua.
Emmi hymähti.
— Tietysti Nevalaan. Siellähän sen on »syönnöspaikka».
Jaakko tuntui aavistavan asian, mutta kysyi kumminkin vaimoltaan näön vuoksi.
— Mitä se siellä?
— Ailia kai se siellä käy katselemassa.
Jaakko näytti menettävän melkeinpä tyyten hyvän tuulensa. Vai niillä asioilla poika jo kulki, vaikka oli vielä melkein lapsen kengissä. Ja sitten vielä Nevalassa. Eipä siitä sitten mitään hyvää koitune.
Tämän ajatuksensa hän lausui huomaamattaan ääneen, ja Emmi kysäisi:
— Miten niin?
— Muuten vain. Ymmärtänet tuon itsekin. Nevalainenhan on viime aikoina parjannut minua muka erikoisista mielipiteistäni. Pistelyä siitä nyt riittää tästäkin minulle, saat uskoa. Puhuisit pojalle, että jättäisi koko puuhan.
— Etkö sinä voisi puhua?
— Sinä olet lähempänä häntä. Tuskin viitsii kuunnellakaan minua.
— Onpa se ikävää, että ainoa poika niin on. Sinullakin on saattanut jäädä liian vähän aikaa Paavolle, silloin kun hän olisi ollut ohjattavissa.
— Olen sitä itsekin ajatellut. Nyt se on myöhäistä. Pojan on se itsensä huomattava.
Hetkistä myöhemmin jatkoi hän:
— Se voi olla siinäkin, että me käsitämme kumpikin omalla tavallamme ajan vaatimuksia. Poika tahtoisi ankaruutta siinä, missä minä olen tottunut toisin menettelemään. Jos sitten lienen ollutkin liiaksi lempeä.
Emmi ei tuntunut käsittävän Jaakon ajatuksia.
— Ettäkö huomaisitkin nyt olleesi väärässä, uskoessasi työväestä pelkkää hyvää ja tahtoessasi rakkaudella rakentaa särkyneitä oloja?
— Siinä lienen ollutkin väärässä, että olen uskonut liian paljon hyvää työväen luokasta. Pientä osaa lukuunottamatta olen heidät huomannut sangen itsepäisiksi ja omalla lyhytnäköisellä tavallaan asioita käsittäviksi. Heihin juurrutettu oppi on syöpynyt liian syvälle. Ja nyt, kun sitä edelleen lisäillään, pysyvät he auttamattomasti sellaisina ja edelleen kapinoivina. En ole siinä mielipidettäni muuttanut, etteikö pitäisi rakkaudella rakentaa uutta yhteiskuntaa, mutta en voi taata sen hedelmänkantavuutta. Ainoa keino, millä kapinahenkeä, joka edelleen elää heidän keskuudessaan, voitaisiin vähentää, olisi minun käsitykseni mukaan se, että heitä koetettaisiin saada maahan kiinni niin paljon kuin mahdollista. Maa tekee kaikki terveeksi. Ne maattomat, jotka jo ennenkin ovat kaivanneet omaa maata ja saavat sitä nyt lain säätämillä keinoilla, ovat tyytyväisiä, vaikka muutamat heistä ovat saaneetkin kärsiä välillisesti kapinan seurauksista, jotavastoin ne, joille maa on ollut toisarvoinen asia, kapinoivat hengessä vielä edelleen.
— Niin se näkyy olevan. Nurin mennyttä yhteiskuntaa on vaikea tehdä onnelliseksi, arveli Emmikin.
— Mutta kerran se vielä siksi tulee, se on minun varma uskoni, päätteli Jaakko. — Mutta ankarin käsin täytyisi painaa alas ja pitää kurissa yhteiskunnan kuohuva pohjasakka. Se osa ei rakasta työtä eikä maata, ja sen parantumisesta ovat minunkin toiveeni loppuneet.
Huhtikuu oli menossa. Pari miestä hakkaili halkoja Hautamäen takamailla. Toinen oli Ylisen Ale ja toinen satunnainen päiväpalkkalainen, kulkumies, mikä lienee ollut.
Päivä paistaa hellitti ja miehet heiluivat paitahihasillaan. Silloin tällöin vaihdettiin sana, pari, ja mukavalta tuntui olo keväisessä metsässä.
Puolenpäivän ajoissa otettiin eväspussit esille. Ale hyväili känsäisissä käsissään valkoista leipää ja puhkesi puhumaan:
— Saa näes vielä tällaista leipää syödäkseen… akka leipoi tänä aamuna… ja nyt jo saa syödä kerran päivässä kyllikseen. Pakana, miten ne ajat muuttuvat pian, kun sikseen ottaa.
Toinen ärritti vastaan.
— Vai muuttuu… mitä tässä muuttumista vielä, jos nyt runsaampi jauhokoura ja vehnästä muka. Ei tämä vielä ränttää… työtä pitää vielä purrittaa, että silmät nurin päässä, eikä vaatteessa pysy.
— No elähän! Ei sitä laiskana kukaan elä, ja eihän se nyt siinä paikassa kokonaan muutu. Vai pitäisikö tässä sitten sinulle ihan paratiisi aueta? ärähti Ale.
— Eikä, mutta mitäs kehut.
—• No kehunpa niinkin. Minäkin saan kohta mökkini ihan omaksi, tämä Kinkomaan nykyinen isäntä sitä sanoi, ja sehän se onkin… minä häntä kauan tarvitse, mutta onhan pojille. Saavat tulla kotikamaralleen.
— … niistä vielä osaa kehua, porvarien laeista. Saattaa mennä vuosia siinä puuhassa. Ja mitäpä minä heistä. Kulkumiehen elämä on hauskinta. On siellä missä parasta keitetään, päätteli toinen.
— Milloinkapa se kulkumiehen elämä kaivanneekaan parannuksia niinkuin mökinmiehen, sanoi Ale ja ajatteli omia asioitaan eikä huolinut kulkurimiehelle niitä haastaa. — Vanhin poika on otettava syksyllä kotiin ja vähin erin alettava raivata lisää peltoa. Hautamäkeläinen kuuluu jo vapunpäivältä vapauttavan torpparinsa. Kohtuhinnan on maistaan määrännyt. Se Jaakko onkin miestä. Nevalainen ja nämä muut kuuluvat odottavan valtion väliintuloa, niinkuin ei siitä muuten selviäisi. No, tulee se sieltäkin kautta, kun joutuu. Ei se tulematta jää, niinkuin sitä jotkut huutavat.
Aterioituaan painuivat miehet tyytyväisinä kuivalle mättäälle. Alesta tuntui vain siinä loikoessaan ihmeeltä, että kaikki työmiehet eivät vieläkään olleet tyytyväisiä. Hän ainakin oli. Johan nyt piti kumminkin uskoa, että olot tästä muuttuvat.
* * * * *
Mikkolan tuvassa on syöty ilta-ateria ja miehet imevät piippujaan. Tuvassa on vielä valoisaa, ja kuu kellottaa jossain siellä taivaalla ja vetää sillan rantaveteen, joka pellon alla on auennut. Permannollakin, penkin vieressä, on kuun valoläikkä.
Turistaan yhtä ja toista. Kapinastakin on puhuttu, ja joku on sanonut, että se oli sitä oikeaa ja nyt odotetaan parempaa.
Siihen joku miehistä jurahtaa:
— Ei tule paremmaksi näillä keinoilla. Maata pitäisi saada vapaasti viljellä. Mikä sitä velan alla… Nyt nämä palstaniekat, velkaisännät, ovat muka olevinaan hyviäkin manttaalipomoja, mutta kyllä sen näkevät vielä, yltyy hän paasaamaan.
— No mitenkäs pitäisi järjestää, että Ansua tyydyttäisi? kysyy joku. Ja siihen Ansu laukaisee:
— Maa on kaikkien yhteistä omaisuutta! Ei sitä ostaa tarvitse.
Miehet lyövät asian leikiksi.
— Kun menet Venäjälle, niin jospa Leni antaisi ilmaiseksi.
— Ansu on vain se polsevikki!
— Söi taas niin ylöttömästi, että alkaa puhua puuta heinää.
— Ansu aina leksottelee tyhjää ilman aikojaan.
Seurasi lyhyt vaitiolo ja piiput pihisivät. Ansu poistui vihaisena. Naurakootpa vain nyt ja puhukoot porvarien puolesta. Sen kyllä näkevät, ettei hän ole yksin niitä ajatuksia hautomassa. Samaa hän on kuullut monien muittenkin sanovan, jota hän äsken sanoi. Ja sitä kai se tarkoittaa Sosialiraattikin, vaikk'ei uskalla ihan suoraan sanoa.
Ansu veti pimeässä makuukomerossaan muutaman vihaisen, rintaa kirpovan savun piipustaan ja sanoi ääneen ja nyökäytti päätään vielä sanoessaan:
— Niin se on ja niin sen on mentävä!
Mutta ikkunan ääressä jatkui miesten jutustelu.
— Hautamäkeläinen se antoi omasta alotteestaan palstat mökkiläisilleen, vieläpä kohtuhinnalla. Niin sitä pitäisi jokaisen isäntämiehen…
Ja puhuja vilkaisee isäntään, joka istuu penkin kulmalla ja raapia kyhnyttelee pulleaa vatsaansa.
Isäntä hymähtää. Se suututtaa äskeistä sanojaa, joka on Mikkolan mökkiläinen ja mielellään ottaisi palstan hänkin, mutta isäntä ei ole sitä vielä suostunut antamaan.
— Niin se on, että annettava ne on sunkin palstat mökkiläisillesi!
Isäntä murahtaa ja poistuu kamariinsa, mutta miehistä on mieluista vielä puhua Hautamäen asioista.
— Penttikin kuuluu ottaneen maata itselleen ja nyt rakentaa jo kartanoa.
— Niin kuuluu. Se se nai punikin tyttären, vaikka oli itse jääkäri.
— Mikäs siinä, niin on tekokin. Mitäs pahaa se tyttö on tehnyt?
—- Eipä suinkaan. Ja hönkä tyttö on.
Vilma oli istunut karsinaikkunan ääressä ulos katsellen. Joku huomasi, että tyttö kääntyi katselemaan ulos, kun tuli Pentin puuhat puheeksi.
Tyttö nousikin ja poistui nopeasti.
— Eipä Vilma kärsinyt kuunnella, sanoi joku miehistä. — Taitaa vielä vanha suola janottaa.
— Retusteli poloinen sen ryssän kanssa. Nyt ei taida enää kukaan välittää.
— Kukapa sitä ryssän tähteestä… Olisi Pentistä saanut hyvän miehen.
— Niinhän sitä aikoinaan veljeiltiin ryssän kanssa, niin miehet kuin naisetkin.
— Ei niistäkään ollut kuin vaivaista vastusta. Nyt on sekin saasta maasta poissa.
Kuu kurkisti jo ylimmästä ikkunaruudusta sisään. Miehet vaikenivat. Tuntui Vilman asia useimman mielessä kuin painajaiselta. Tuli vielä siinä puhutuksi Pentin puuhista tytön kuullen.
Tarina ei enää lähtenyt luistamaan. Yksitellen painuivat miehet makuulle.
Kevät on tullut. Hautamäen alueilla on vilkasta liikettä ja ripeätä toimintaa. Kevättouot on tehty ja nyt aukaistaan rajalinjoja, puretaan hataroita, ränsistyneitä asumuksia ja rakennetaan tilalle uusia.
Sitä työntouhua ja intoa kelpaa katsella. Rakentajat häärivät liinaisissaan kuumana kesäpäivänä. Hiljainen tuuli leyhyttelee lehtisilmun tuoksuisena vihannoivan oraspellon yli, vetää juovia tyveniin vesiin ja rientää edelleen, tahtoen nähdä ovatko kaikki työssä.
Ihme! Joka mökissä jotain rakennetaan. Jos tupa on välttävä, tehdään uusi aittarivi entisen tilalle. Tästä puolinhan sitä tarvitaan, kun peltoja lisätään. Joku torpanmies pudottelee alas lahoja navetanhirsiä. Täytyy oikein hihkaista rintaa paisuttavasta riemusta, joka kerta kun pölisevä hirsi kierii alas ja hajoaa pihamaalle.
Ja jos on kaksi asumusta niin lähekkäin, että ääni kuuluu, luikataan välillä toisesta toiseen.
— Hauskaa tämä on!
— Niin käy kuin tanssi! On tämä toista, kun on kaikki omaa.
Ja päivä paistaa ja käki on lakkaamatta äänessä. Muuttaa paikasta toiseen, niinkuin jokaiselle rakentajalle toivottelisi onnea.
* * * * *
Hautamäestä on kuulunut metsien läpi iltakellon ääni. Pentin apumiehet ovat jo lähteneet rakennukselta ja Penttikin hyppää alas telineiltä. Alma on juuri laskenut kantamuksen sammalia salvoksen seinustalle.
Pentti kietaisee tytön syliinsä.
— Maksahan päiväpalkka.
— Sinullepa se kuuluukin palkanmaksu. Näin suuri kasa sammalia!
— Sinulle myöskin. Monesko hirsi lieneekään jo tarttunut tänään seinään.
Tyttö kurottaa huulensa suudeltaviksi ja sitten riennetään juoksujalkaa rantaan. Vastaisella rannalla rakentelee Juurakko asuntoaan Annikin kanssa.
— Hei, tulkaa jo pois!
— Tullaan, tullaan. Ja kyllä siellä jaksatte odottaa, huudetaan toiselta rannalta.
— Vieläkö siellä on palkat maksamatta? luikkaa Pentti, ja vastakkaiselta rannalta kuuluu iloista naurunhihitystä.
Kohta lähestyy venhe lahden poikki, siihen nousevat Pentti ja Alma ja sitten se soluu ruohorantaisten salmien läpi talon rantaan. Talouttaan suunnitellen nousevat nuoret pihaan.
Päivä on mennyt jo mailleen, käki vain kukahtelee rantalehdossa.
Rantatiellä pyrähti Liisa tulijoita vastaan, otti Alman erilleen käsikynkkäänsä ja puhui tälle innoissaan:
— Minulla on uutisia. Paavo ottaa Nevalan Ailin, mokomakin kakara!Äsken kehui käyneensä pyytämässä ja huomisiltana on kihlajaiset.
— No sehän on hyvä, että tulee aina lisää uusia, hymyili Alma.
— Minä en yhtään välitä Ailista. Semmoinen ylpeä likka kuin mikähän. Ja sitten Paavo! Maitosuu nulikka tässä naimisiin! Minua ihan suututtaa, kun Paavo uhkaa mennä vielä kaiken hyvän lisäksi Nevalaan.
— Kotivävyksi!
— Niin justiin!
Tytöt nauroivat. Jälempänä tulevatkin saivat jo tietää uutisen ja yhtyivät ilonpitoon Paavon kustannuksella.
— Paavon nallikka on suuttunut isäänsä siitä, että palstat luovutettiin ennen aikojaan mökkiläisille, sanoi Pentti.
— Selkäänsä sen pojan pitäisi saada eukon asemesta, kivahteli Liisa vielä.
Oltiin jo talon veräjällä. Tytöt olivat jättäneet pojat hieman jälelle.Liisalla oli vieläkin uutisia.
— Naimisiin tästä menen minäkin, koskapa kerran Paavokin. Taidan pitää minäkin kihlajaiseni huomisiltana.
— Kallenko kanssa?
— Kallen tai Nallen, kunhan jonkun otan!
Taaskin helähti iloinen nauru. Kalle oli mökin poika naapuritalon maalta, siisti ja reipas nuori mies. Hautamäessä oli hän ollut töissä jo toista vuotta ja iskenyt silmänsä Liisaan ja, niinkuin nyt tuntui, hyvällä menestyksellä.
— Kyllä joutaisit olla vielä äidin luona, sanoi Annikki.
— Äidin luokse minä jäänkin. Otan Kallen kotivävyksi. Totta kai minun on taloon joku mies saatava, kun kaikki pois karkaavat.
Juurakko oli kävellyt tyttöjen lakana kuunnellen heidän jutteluaan.
— Se on oikein, sanoi hän ja löi kevyesti tyttöä olalle. — Kalle on kunnon poika. Hyvän sinä siitä miehen saat.
Oltiin jo pihassa. Talon muu väki oli jo syönyt illallisensa ja miehet laittausivat levolle ulkohuoneisiin, ylisille ja mikä minnekin. Tuvan avonaisen ikkunan ääressä istui vielä Jaakko iltapiippuaan poltellen, tyytyväisenä muhoillen nuorille, jotka eivät olleet häntä huomanneet ja laskettelivat siinä naureskellen juttujaan.