Olin jo hiukan tyyntynyt, kun ovelle naputettiin ja ovenvartija toi minulle iltapostissa tulleen kirjeen. Se oli Herbertiltä. Pahaa aavistaen istuuduin takan ääreen sitä lukemaan.
Isä oli sairaampi kuin ennen, kirjoitti Herbert. Hän, Herbert, pistäytyi siellä usein iltasin vanhusta katsomassa. Isä kaipasi paljon Punahilkkaansa. Oli täytynyt ottaa Petterille avuksi sairaanhoitajatar, mutta minun ei pitänyt tulla liian levottomaksi, sillä kaupungin etevin lääkäri hoiti isää. Lääkäri luuli, että hän vielä virkistyisi, jos hänet heti keväällä voitaisiin viedä jonnekin kylpylään ulkomaille. Tämä oli tietysti vain rahakysymys, mutta Herbert oli vakuutettu, että palkkioita minun töistäni, jotka tähän asti olivat olleet erittäin tyydyttävästi suoritetut, voitaisiin korottaa. Hän tulisi tekemään asian johdosta anomuksen minun puolestani. Minun tulisi siis olla levollinen näiden monien uusien menojen suhteen. Suoritettuani minulle sähköteitse määrätyn tehtävän tulisi minun palata kotiin. Lisättyään vielä kerran, että minun ei tulisi huolehtia liikaa isäni sairaudesta ja liitettyään terveisensä päätti Herbert kirjeensä.
Kirje putosi veltosta kädestäni, liekit vetivät sen hiilivalkeaan ja nielivät sen ahnaasti. Valkoinen paperi käpristyi niinkuin suuressa tuskassa.
Tuskassako? Koskiko minussakin jossain kipeästi? Jäseneni tuntuivat jäykiltä. Kuka nauroi? Minäkö itse? Se oli paha, ilkeä nauru, ja se vihlasi korviani. Minä olin tahtonut tulla kunnialliseksi ihmiseksi, olin ollut valmis uhraamaan sen vuoksi isänikin, olin ollut valmis raatamaan jokapäiväisen leipämme vuoksi, mutta kohtalo oli määrännyt toisin. Se pakotti minut varkaaksi ja petturiksi, ainoa, mitä minulta omasta puolestani vaadittiin, oli suorittaa työni hyvin. Minä suorittaisin sen hyvin.
Tunsin itseni äkkiä aivan levolliseksi. Ajatukset toimivat kylminä ja harkitsevina. Niin, nyt minun oli todella kiirehdittävä!
Kuuntelin ovella. Kukaan ei liikkunut käytävässä. Hiivin varovasti punaista mattoa pitkin kolmen oven ohi. Vielä oli mentävä ristikäytävän poikki ja sitten toinen ovi oikealla. Avain oli naulassa. Otin sen. Käteni ei vapissut vääntäessäni lukkoa auki, en pelännyt ensinkään. Löysin heti sähkönapulankin. Huoneessa ei ollut montakaan piilopaikkaa, joko olivat paperit tuolla matalassa kaapissa tikka vaatekonttorissa. Koetin laatikoita; ne olivat kaikki lukitsemattomia. Niitä siis ei kannattanut tutkia. Samoin pöytälaatikko. Mutta missä oli vaatekonttorin avain? Etsin kaikki tavalliset paikat, vieläpä melkein mahdottomatkin, mutta sitä ei löytynyt. Vihdoin täytyi minun turvautua omiin, tällaisiin tarkoituksiin varattuihin avaimiini. Lukko avautui helposti, mutta voi, konttori oli tyhjä! Ei sentään, naulakossa riippuvien vaatteiden alta häämötti hämärässä pieni harmaa käsilaukku. Sekin oli tietysti lukittu, mutta avautui yhtä helposti kuin ovikin.
Sekin oli tyhjä. Koettelin sen pohjaa ja reunoja, ei missään tuntunut salaista osastoa. Joko oli laukku tavattoman hyvin tehty, tai olivat kartat piirretyt jollekin harvinaiselle kankaalle taikka paperille, niin ettei niitä voinut ollenkaan erottaa laukun vuoria, koettelemalla. Tai ehkä ruhtinaalla oli kartat yllään?
Tätä miettiessäni sattuivat silmäni vaatteiden välissä naulakossa nahkahihnassa riippuvaan kävelykeppiin ja sydämeni sykähti toivosta. Olin kerran ennen nähnyt samanlaisen kepin, se oli ollut sisältä ontto ja avautui mekanismilla. Ripustin laukun kiireesti paikalleen ja tartuin keppiin. Siinä oli hopeainen, sileä pää. Minä koetin vääntää sitä varovasti kummallekin puolelle, ja se liikkui todellakin oikealle. Väänsin vieläkin, ja silloin hopeainen pää avautui kuin pullon kansi. Ontelossa näkyi sinervä käärö; vedin sen vapisevin käsin sieltä ulos. Siinä olivat etsimäni kartat, ohuelle kalkkeeripaperille piirrettyinä. Muistan, että ihmettelin, miksi ruhtinas ei pitänyt niitä vaatteittensa sisään ommeltuina, ne kun olivat niin pehmeät ja ottivat verrattain vähän tilaa.
Olin juuri ripustamassa keppiä paikoilleen, kun kuulin käytävästä askeleita, jotka pysähtyivät oveni kohdalle. Silmänräpäyksessä painauduin konttoriin ja vedin oven jälessäni kiinni. Sydämeni sykki kiivaasti. Kuka oli tulija? Joku palvelijattarista kaiketi. Palvelijatar ei kuitenkaan pyrkisi konttoriin. Tulija kulki huoneessa edestakaisin ja nyt hän alkoi hyräillä. Veri pakkautui sydämeeni, pelkäsin pyörtyväni, sillä minä tunsin tuon äänen. Ruhtinas siellä oli. — Hän ei siis ollutkaan kaupungissa! Jos hän nyt avaisi konttorin oven. —
Mutta samassa tuli helpoitus. Kuulin oven avautuvan, ja huoneessa vallitsi jälleen syvä hiljaisuus, niin syvä, että sydämeni tuskallinen tykintä kuului korvissani kovina jysähdyksinä. Odotin vielä hetken, mutta kun ei mitään kuulunut, raotin ovea ja astuin huoneeseen, se oli tyhjä. Pistin kiireesti kartat puseroni sisään ja yritin lukita konttorin oven, mutta se ei tahtonut onnistua, käteni olivat ikäänkuin kohmettuneet, en saanut avainta väännetyksi. Silmissäni alkoi hämärtää ja sormeni vapisivat. Vihdoin avain kuitenkin kääntyi. Kiiruhdin ovelle, joka johti käytävään, ja kuuntelin. Ei kuulunut mitään. Avasin siis oven ja hiivin ulos. Mutta nyt en enää voinut hillitä hermojani; minun olisi tietysti pitänyt mennä rauhallisesti omaan huoneeseeni, mutta sen sijaan aloin juosta, juosta kilpaa tykyttävän sydämeni kanssa. Onneksi oli huoneeni niin lähellä.
Kun vihdoinkin olin taas omassa turvallisessa huoneessani, täytyi minun hetkeksi heittäytyä leposohvalleni pitkälleni. Voimani olivat aivan lopussa. Makasin silmät ummessa miettien, mitä minun nyt tuli tehdä. Kuinka saisin kartat, kopioituani ne, takaisin ruhtinaalle, kun hän ei ollutkaan lähtenyt kaupunkiin? Sattuisiko mitään tilaisuutta ennen huomista? Ja entä jos hän sillä välin huomaisi niiden poissaolon? Nousin äkkiä kauhistuneena istumaan.Jos hän todellakin huomaisi niiden poissaolon?Mitä silloin tapahtuisi? En ollut ottanut sitä huomioon, että kartat tulisivat olemaan minulla niin kauan! Antaisiko hän pitää tarkastuksen?
Ovelle koputettiin. En ensiksi ollut kuulevinani, mutta kun koputus uudistui, heittäydyin sohvalle pitkäkseni silmät ummessa ja huusin raukeasti: sisään!
— Pieni Punahilkka, oletteko sairas?
Vaikka ääni olikin niin hellä ja matala, oli se kuitenkin sillä hetkellä minulle kauhein ääni maan päällä, ja yliluonnollisen kauhun vallassa kohotin pääni ja tuijotin ylitseni kumartuvaa ruhtinasta. Hän istahti leposohvan reunalle ottaen käteni omaansa.
— Oletteko sairas, Punahilkka? Pieni Punahilkka?
— Päätäni pakoittaa; kaiketi särky menee ohi, kun makaan tässä hiljaa ja yksinäni.
— Älkää ajako minua pois, ette voi uskoa, miten taitava sairaanhoitajatar osaan olla! Enkö saa auttaa teitä?
— Kiitos. En kaipaa mitään.
Hän laski viileän, varman kätensä otsalleni. Päätäni pakoitti todellakin, ja hänen kosketuksensa olisi vaikuttanut omituisen rauhoittavasti, jollei tuota ainoata kiduttavaa tietoisuutta olisi ollut: hänen paperinsa olivat siinä, rinnallani, puseroni sisässä. Entä jos hän sattuisi koskettamaan niitä!
— Minulla olisi ehdotus, joka virkistäisi teitä. En voinut lähteä kaupunkiin, menen vasta huomenna aamulla. Vielä ei ole kovin myöhänen, ja ulkona on ihana tähtitaivas. Otetaanpa kelkkanne ja lähdetään Stor-Vandet seetterille. Ette voi uskoa, miten virkistävää on laskea sieltä alas tähän aikaan. Todellakin, olen varma, että se parantaisi teidän päänne. Lähdettehän, eikö totta?
— Samantekevää minulle. Lähden, jos niin haluatte.
— Tietysti haluan, ja te itsekin samoin, kunhan vain pääsemme matkaan! Kas niin, olkaa kiltti, ja pankaa nopeasti yllenne, ja tulkaa sitten käytävään.
Hän nousi ja lähti huoneesta. Otin käärön puserostani, se poltti minun käsiäni. Minä piilotin sen pöytälaatikkoon ja pistin laatikon avaimen käsilaukkuuni.
Tuntui niin kaamealta, ikäänkuin olisin kätkenyt ruumiin.
8.
Yö oli tähtikirkas. Raskaat hanget huokuivat kylmää, lumi narskahteli jalkain alla, ja metsässä risahteli salaperäisesti. Kuljimme vaieten valtatietä, pitkin. Honkien varjot lankesivat tien yli tummina ja uhkaavina, ja huuhkaja huusi. Se kuului kaamealta yön hiljaisuudessa, ikäänkuin ennustaen onnettomuutta. Yhä vaieten nousimme tummaa tunturin rinnettä ja poikkesimme kapeammalle metsätielle, jossa tiheikkö hiipi meitä ahdistavan lähelle, vangiten meidät pimeään; sitten tie laajeni metsäaukeaksi, ja vihdoin nousimme kukkulaa, jonne metsä ei meitä enää seurannut. Raikas ilma henki viileänä vapaasti kasvoihin ja näköala laajeni. Mutta allamme oli yö, suuri, hämärä yö.
Koko maailma nukkui, tunturit, metsä ja ihmisasunnot. Mitä olimme me, jotka tätä suurta rauhaa rohkenimme häiritä? Varjojako, ajatuksia yössä, uniako? Tai unissakulkijoitako? Askel askeleelta kävi tie minulle raskaammaksi, tuntui kuin olisi jäseniini valettu lyijyä, en jaksanut pitemmälle.
— Käännytään jo, minua väsyttää.
Hän kääntyi sanaa sanomatta puoleeni, otti kasvoni käsiensä väliin ja käänsi pääni ylöspäin. Hänen silmänsä olivat tähtien valossa melkein mustat ja hehkuivat sellaista hellyyttä, että minä rikollisuudessani en voinut sitä kestää, vaan ummistin omani.
— Rakas pieni Punahilkkani, sano minulle totuus, rakastatko sinä minua?
— Rakastan.
En aikonut olla niin katala, tuo sana pääsi minulta aivan vahingossa. Ruhtinas otti minut syliinsä ja suuteli kiihkeästi. En käsitä mikä minulle tuli, olin aivan kuin puutunut, taikka melkein kuin kuollut. En voinut liikahtaa, en sanoa mitään, huulenikin olivat aivan kankeat. Hän piti minua kauan sylissään kuiskaillen helliä sanoja, mutta minä en käsittänyt mitä hän puhui. Vihdoin heräsin huumauksestani, kun hän asetti minut eteensä kelkalle ja se alkoi hiljaa liukua vuorta alas.
En koskaan voi unhoittaa sitä yötä ja sitä retkeä. Tunsin itseni kurjan katalaksi suuressa rikollisuudessani ja samalla mielettömän, järjettömän onnelliseksi! Juorut, joita pari tuntia sitten olin kuunnellut, eivät minua vaivanneet. En niitä muistanut, oli kuin en olisi niitä koskaan kuullutkaan.
Me kiidimme läpi tyhjän, äänettömän maailman. Muita ei ollut olemassa kuin hän ja minä, ja yllämme ikuiset tähdet. Lojuessani suuressa norjalaisessa kelkassa hänen rintaansa vasten tunsin vaatteiden läpi hänen ruumiinsa lämmön. Joskus, kun hän kumartui hiukan eteenpäin nähdäkseen paremmin ohjata, hiveli hänen hengityksensä poskeani, ja minä näin hänen kasvonsa läheltä. Kuinka minä häntä rakastin! Kuinka minä janosin hänen suudelmiaan! Minä, Juudas, jonka suudelmat olivat petollisia.
Ruhtinas irroitti vasemman kätensä ohjaustangosta ja hellittämättä katsettaan hämärästä tiestä, jota pitkin me syöksyimme, veti minut lähemmäksi itseään. Tartuin hänen käteensä ja painoin huuleni hänen ranteeseensa. Tunsin hänen lämpöisen verensä sykkivän huuliani vasten, ja sillä hetkellä ei mikään muu merkinnyt minulle mitään.
Olimme tulleet metsätieltä valtatielle. Tummat varjot lensivät ohitsemme ja kelkka kääntyi tien mutkissa niin rajusti, että lumi tuiskahti kylmänä ryöppynä kasvoille. Joskus kuului kulkusten kilinää, ja me syöksyimme jonkun elävän olennon ohi, mutta kaikki tapahtui niin salaman nopeudella, ettei saanut mistään selvää käsitystä. Väliin minusta tuntui siltä, kuin ruhtinas ei enää hallitsisi kelkkaa, luultavasti olivat siihen pimeys ja nopea vauhti yhdessä syypäät. Mutta minua ei peloittanut. Tällä hetkellä ei minulle huomispäivä, taikka tulevaisuus yleensä, ollut ensinkään olemassa.
Kultaiset lähdet taivaalla luikkivat. Ne näyttivät muuttuneen hyviksi, helliksi silmiksi. Ne olivat niin lähellä. Minusta alkoi tuntua, että jo kiidin heidän joukossaan korkealla avaruudessa, tähdenlentona ilmojen halki. Maa murheineen oli jäänyt kauaksi alas syvyyteen.
Samassa palasin todellisuuteen, sillä äkkiä oli alkanut kuulua kulkusten kilinää ja tie kääntyi.
Jotain tummaa ilmestyi kuin maasta nousseena eteemme. Kohosin melkein istumaan, mutta rautainen käsi painoi minut kiivaasti alas. Kuului tukahdutettu huudahdus, töksähdys; jokin murskaantui rätisten, ja minä singahdin kauaksi hangelle puiden väliin. Kultaiset tähdet sammuivat — — —
– Rakkaani, rakkaani!
Kuka huusi? En jaksanut avata silmiäni.
— Punahilkkani, rakas, pieni tyttöni!
Miksi eivät antaneet minun nukkua, kun olin niin väsynyt? Avasin hitaasti silmäni, jotka aukenivat jäykästi ja raskaasti. Tummat kasvot kumartuivat huolestuneina ylitseni.
— Ethän sinä todella ole vahingoittunut, rakkaani, ethän? Sano minulle koskeeko mihinkään? Pieni Punahilkka parkani, pelkäsin sinun jo kuolleen! — Ruhtinaan ääni vapisi.
Kuolleenko, niin, kuolleen? Olin ollut jo niin lähellä kultaisia tähtiä, kun minut temmattiin takaisin maan päälle…
— Kerro, rakastettu, sano miltä tuntuu?
— En luule — loukkaantuneeni, hiukan vain — huimaa.
Hän nosti minut syliinsä ja kantoi jonnekin pehmeään ja lämpimään. Se oli reki, jota ruhtinas oli koettanut väistää. Hän käski kuskin ajaa, kietoi käsivartensa ympärilleni ja painoi toisella päätäni rintaansa vastaan. Hänen rakkaat silmänsä olivat taas niin lähellä minua. Mutta minun suruni oli rajaton.
— Miten sinä olet kalpea, oma rakastettuni! Se olikin ankara säikähdys, tie kääntyi niin äkkiä ja samassa seisoi tämä hevonen ja reki kuin maasta kasvaneena edessämme. Ehdin töin tuskin väistää heitä, mutta sen jälkeen kelkka ei enää totellut, me iskimme täyltä lentoa puunrunkoa vastaan. Kelkka tietysti meni säpäleiksi. Se ei merkitse mitään, mutta et voi kuvitella kauhuani, kun näin sinun makaavan hangella, elottomana, niinkuin luulin! Kuinka minä kirosinkaan omaa uhkarohkeuttani ja tyhmyyttäni lähtiessäni sinun kanssasi tällaiselle yölliselle retkelle! Rakas Hilkkani, anna minulle anteeksi! Eikä minulla sitäpaitsi ollut oikeutta panna omaakaan henkeäni vaaralle alttiiksi juuri nyt, kun isänmaani vaatii minulta palveluksiaan tänä vaikeana sota-aikana. Minulla on niin tärkeä velvollisuus täytettävänä, että jos siinä epäonnistuisin, jäisi minulle vain yksi mahdollisuus, kuolema… Mutta Punahilkka, mikä sinulle tuli? Kulta tyttöni, miten sinä vapiset ja miten kylmä sinä olet! Kätesi ovat aivan kuin jäätä ja poskesi samoin! Minä suutelen sinut lämpimäksi. Eikö jo ala tuntua paremmalta? Mutta Punahilkka, sinähän itket! Älä kielläkään, kauniit silmäsi ovat täynnä kyyneliä. Lapsi parkani, mitä sinä itket?
Mutta minä olin aivan suunniltani enkä voinut pidättää kyyneleitäni. Ruhtinas ehkä luuli, että hermoni olivat tapaturmasta järkytetyt, sillä hän ei enää kysellyt mitään, antoi minun vain itkeä hiljaa olkapäätään vasten, suudellen minua silloin tällöin.
Saavuimme sanatorioon. Kello läheni kahtatoista. Ketään ei enää näkynyt liikkeellä. Ruhtinas saattoi minut huoneeseeni, auttoi päällysvaatteet yltäni ja lähti vihdoin luotani toivotettuaan hellästi hyvää yötä. Tuskin oli hän jättänyt huoneeni, kun minä lankesin polvilleni vuoteeni ääreen ja rukoilin palavasti, että Jumala Kaikkivaltias ei antaisi rakastettuni etsiä papereitaan, ennenkuin olin ehtinyt panna ne paikoilleen, sillä minä tunsin, minä tiesin, että kauhea onnettomuus oli ovella.
Aloin heti kopioida karttoja kattolampun alla olevalla pyöreällä pöydällä, mutta käteni olivat ikäänkuin kohmettuneet, sormeni kankeat ja vapisevat. Työ edistyi hitaasti.
Kello oli ehkä yksi kynttilän valossa työskennellessäni, kun kuulin jotain, joka jähmetytti veren suonissani. Se oli laukaus. Kynä putosi kädestäni ja minun täytyi tukea itseäni pöydän reunaan. En hetkeäkään epäillyt mitä tämä laukaus merkitsi. Ruhtinas oli huomannut paperien kadonneen. En itsekään ymmärrä, miten minulla oli maltillisuutta ja järkeä kätkeä kartat ja sitäpaitsi heittää pukuni yli kevyt aamunuttu, mutta toimin aivan vaistomaisesti. Avasin oven käytävään. Siellä paloi yksi ainoa lamppu käytävän päässä. Joka ovesta tirkisteli kauhistuneita kasvoja, siellä täällä seisoskeli muutamia vapaasti pitkissä valkoisissa yöpuvuissaan. Kummallista oli, ettei kukaan puhunut mitään. Kaikkien kasvoilla kuvastui vain sama mieletön kauhu, kaikkien silmät tuijottivat ruhtinaan huoneen avointa ovea.
Miksi ei kukaan mennyt sinne sisälle? Miksi ei kukaan auttanut? Miksi ei kukaan ryhtynyt mihinkään?
Minäkin tuijotin ovea kokonaisen iäisyyden, joka varmasti kesti vain muutamia sekuntteja. Sitten tuli tumma olento ruhtinaan huoneesta huutaen jotain. Kuulin mitä hän huusi, mutta aivoni eivät toimineet, minä en ymmärtänyt sanaakaan.
Oliko hän kuollut? Minä hänet tapoin, minä olin murhaaja… Kaksi valkopukuista olentoa lähti juoksemaan portaita kohden. Ehkä he hakivat lääkäriä, ehkä ruhtinas ei ollutkaan vielä kuollut. Jumalani, jospa hän ei olisikaan kuollut.
Tämä toivon kipinä vaikutti minuun niin voimakkaasti, että minä horjahdin ja olisin kaatunut, jollen olisi juuri sillä hetkellä saanut kiinni ovenpielestä. Vilkaisin ympärilleni, mutta kukaan ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Kaikki olivat lähteneet liikkeelle, kaikki puhuivat yhteen ääneen. Minusta tuntui, että he juoksivat siinä kaikki edes takaisin kuin mielettömät. Ovi ruhtinaan huoneeseen oli yhä auki, ja oviaukko täynnä toistensa olkapäitten yli kurkottelevia ihmisiä. Samassa tuli lääkäri ja hänen jälessään sairaanhoitajatar. He hajoittivat ihmisjoukon, menivät huoneeseen sisään ja sulkivat oven jälessään.
Joku minun vieressäni kertoi kuiskaten, mitä oli tapahtunut. Hän oli valvoessaan, sillä hän ei tänä yönä ollut ottanut veronaalia, kuullut laukauksen. Hän piti aina tätä italialaista vaippaa vuoteensa vieressä; — hän oli kietaissut sen ympärilleen ja syöksynyt ensimmäisenä ulos. Hän oli ehtinyt ensimmäisenä tuonne ovelle. Hän oli ollut pyörtymäisillään, niin kauhea oli näky hänen heikoille hermoilleen…
Samassa tuli sairaanhoitajatar huoneesta mennen kiireesti käytävää pitkin. Naiset piirittivät hänet kysellen, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Minäkin kuuntelin henkeäni pidätellen.
Oli luultavasti sattunut tapaturma. Ruhtinas oli nähtävästi pidellyt varomattomasti browningpistoolia ja se oli lauennut. Ei, ei hän ollut kuollut. Lääkäriluulihänen paranevan. — Sairaanhoitajatar kiirehti pois.
Hoipertelin huoneeseeni ja suljin oven. Huonekalut näyttivät pyörivän. Yksinäinen kynttilä pöydällä lepatti, ikäänkuin olisivat näkymättömät huulet koettaneet puhaltaa sitä sammuksiin. Nurkasta huoneen perältä läheni minua olento, jolla oli elottomat silmät ja liidunvalkoiset huulet. Tuijotin sitä hetken tylsästi, se oli oma kuvani peilissä. Istahdin matalaan lepotuoliin.
Lääkäriluulihänen paranevan. — Päätäni pakotti niin, että se oli pakahtumaisillaan. Korvissani surisi ja jyski, ja väliin jysähti niin, että hypähdin. Oliko tuo jälleen laukaus? Ei, tietysti oma sydämeni vain.
Minä olin murhannut rakastettuni, minun käteni olivat vuodattaneet hänen verensä; turvatakseni isäni sairaan, avuttoman vanhuuden olin ajanut rakkaani surman suuhun. Tätä en ollut koskaan tarkoittanut. Enhän olisi mitenkään mennyt ottamaan karttoja, jollen olisi ollut niin varma siitä, että ruhtinas oli kaupungissa ja että ehtisin panna ne takaisin, ennenkuin hän palaisi. En mistään hinnasta, en isänikään tähden, olisi tahtonut tehdä hänelle mitään vahinkoa. Miksi en ollut pannut karttoja takaisin, ja palannut hänen huoneestaan tyhjin toimin, kun kuulin, ettei hän ollutkaan lähtenyt kaupunkiin? Siksi kai, etten hädissäni kyennyt arvostelemaan, mitä tein. Sillä hetkellä oli minulle ollut tärkeintä, että saisin paperit käsiini, kaikki muu järjestyisi sitten kyllä itsestään. En ollut voinut ajatellakaan, että saattaisi käydä näin! Minkä kauhistuttavan rikoksen minä olinkaan tehnyt!
Äkkiä juolahti mieleeni ajatus: Entä jos voisin jossain määrin sovittaa tämän rikoksen? Entä jos — —? Niin, se minun täytyikin tehdä! Jos hän ei kuolisi veisin minä hänelle kartat ja kopion takaisin, että hän näkisi, etten kopiotakaan käytä. — Tämä ajatus tuotti jonkin verran helpoitusta. Mutta kuinka pääsisin hänen luokseen? Sairaanhoitajatar ei varmaankaan päästäisi minua sisään, en myöskään voisi suorittaa tehtävääni hänen siellä sisällä ollessaan, joskin hän antaisi minulle luvan tulla sairaan luokse. Täytyisi odottaa tilaisuutta, kun sairaanhoitajatar poistuu.
Käytävässä oli jo aivan hiljaista; viereisestä huoneesta kuului hiljainen supatus. Hiivin varpaillani ovelle ja raotin sitä. Käytävässä ei liikkunut kukaan, oli hämärää ja äänetöntä. Äskeinen meteli tuntui pahalta unelta, painajaiselta, ah, jospa se olisi sitä ollutkin! Odotin kiihkeästi, että sairaanhoitajatar ilmaantuisi. Mutta hetki toisensa jälkeen kului, ja ovi sairaan huoneeseen pysyi yhä kiinni.
Jossain sivurakennuksessa kuului kello lyövän kolme. Vasta kolmeko? Olin sammuttanut kynttilän ja makasin vuoteellani, josta saatoin nähdä raollaan olevan oven kautta käytävään. Mutta yön hetket kuluivat, eikä ruhtinaan ovi vain auennut.
9.
Seuraavana päivänä kuhisi sanatorio kuin mehiläispesä. Toinen juoru toistaan hurjempi levisi yhtämittaa salamannopeudella yli koko talon. Useimmat olivat yhtämieltä siitä, että ruhtinas oli yrittänyt tehdä itsemurhan, mutta miksi, siitä olivat melkein kaikki erimieltä. Kuinka olisikaan ollut mahdollista, että olisi voitu sopia siitä, oliko ruhtinas tehnyt vekseliväärennyksen, vararikon, tullut mielenhäiriöön, taikka joutunut onnettoman rakkauden uhriksi! Todellista syytä ei yksikään aavistanut, ja kumma kyllä, oli kelkkaretkemmekin pysynyt salaisuutena.
Minua katseltiin uteliaasti ja pitkään, ja supistiin selkäni takana. Kenraalitar oli erikoisen ystävällinen minulle, ja kreivitär oli aivan lohduton ruhtinaan onnettomuuden tähden. Hän tuhlaili minulle äidillisyydessään hellyyttään ja osanottoaan. Pikku kadetti oli jo pari päivää sitten matkustanut. Yleensä osoitettiin minulle suurta osanottoa, mutta tämä osanotto kiusasi ja kidutti minua sanomattomasti, niin että mieluimmin olin aivan yksinäni huoneessani. Se olikin tärkeää, sillä minä pysyin, yhä päätöksessäni pyrkiä ruhtinaan luo, niin pian kun siihen vain tilaisuus tarjoutuisi.
Mutta tämä pelätty ja toivottu tilaisuus viipyi yhä. Ruhtinas oli niin heikko, ettei kukaan saanut tavata häntä. En uskaltanut myöskään hiipiä sinne ilman lupaa, sillä olisihan mielenliikutus saattanut pahentaa hänen ennestään arveluttavan tilansa. Mitä loppumattoman pitkiä päiviä ja mitä kammoittavia öitä minä vietinkään! Ainoa ihminen, jonka seura tänä kauheana odotusaikana tuotti minulle jonkin verran viihdytystä, oli, niin kummallisella kuin se kuuluukin, tohtori Dahl. Hän ei milloinkaan puhunut siitä, mitä oli tapahtunut, ei lausunut mitään arveluita suuntaan eikä toiseen, ei sanoin eikä katsein säälinyt minua, mutta oli aina lähistöllä silloin, kun kaipasin seuraa, ja poistin aina, kun halusin yksinäisyyttä. Hänen hiljainen, väsymätön huolenpitonsa minusta olisi varmaankin, liikuttanut minua, jos olisin niihin aikoihin kyennyt tuntemaan muuta kuin ruhtinaan ja oman onnettomuuteni. Mutta minun ajatukset olivat aina ruhtinaan luona.
Vihdoin tarjoutui odotettu tilaisuus. Se tuli eräänä iltana palatessani huoneeseeni päivällisiltä. Sairaanhoitajatar tuli minua vastaan käytävässä.
— Sisar, miten sairas voi?
— Hän nukkuu.
— Luuletteko — — — luuletteko hänen paranevan?
— Kyllä, neiti. Minun täytyy nyt mennä neuvottelemaan lääkärin kanssa.
— Uskallatteko jättää hänet yksinään? Jos jotain tapahtuisi?
— Ei mitään tapahdu. Ja minun täytyy puhutella lääkäriä.
— Jos voin tehdä palveluksen istumalla sairaan luona sen ajan, niin teen sen kernaasti.
Sisar katseli minua tarkkaavasti viisailla, harmailla silmillään.Koetin näyttää niin kylmältä ja välinpitämättömältä kuin suinkin.
— No niin, tietenkin on parempi, jos joku on siellä sisällä. En viivy kauvoja. Näkemiin siis, neiti. — Hän oli jo lähtenyt liikkeelle, mutta kääntyi vielä kerran. — Älkää istuko korituoliin, se narisee, sairas voi herätä!
— En istu. — Huone on hämärän peitossa. Ikkunan luona pöydällä palaa himmeästi jollain kankaalla verhoilu yölamppu. Vuoteessa makaa liikkumaton olento. Jalkani ovat aivan kuin kiinni kasvaneet kynnykseen, kylmä hiki kihoaa otsalleni. Miten uskallan mennä vuoteen luo? En kuule henkäystäkään, ah, Jumalani, ehkä hän on kuollut! Äkillinen pelko antaa minulle vallan jäsenteni yli ja minä hiivin vuoteen ääreen.
Ruhtinas makaa silmät ummessa ja hänen kasvonsa ovat kuoleman kalpeat. Otsan ja ohimon peittää kaamea, valkoinen side. Ohimon kohdalla on siinä pienen pieni punainen täplä. Lasken niin varovasti kuin suinkin kääröksi kierretyt kartat ja kopion peitteelle hänen kätensä ulottuviin, mutta tuskin hiipaisevat sormeni peitettä, kun sairaan silmät jo avautuvat. Ne näyttävät tavallista suuremmilta ja loistavammilta ja niiden raukea katse on sanomattoman kärsivä. Hän ei ensinkään näytä hämmästyvän huoneessa oloani, ja näen, että hänen huulensa muodostavat sanan: Punahilkka, — mutta minkäänlaista ääntä ei tule niiltä.
Samassa hänen katseensa osuu vielä kädessäni oleviin papereihin. Veri karahtaa tummana hänen, kasvoilleen, syöksähtäen punaisena aaltona kaulalta otsaan asti, mutta katoaa sitten äkkiä aivan jäljettömiin, jättäen sairaan kasvot liidunvalkoisiksi. Hän kohottautuu kiivaasti kyynärpäiden varaan, tuijottaen kuivin huulin kääröä. Tällä hetkellä olen kokonaan vain yhden tunteen, yhden ajatuksen vallassa: hän ei saa kiihtyä, hänen täytyy mistä hinnasta tahansa rauhoittua, hänen henkensä voi olla vaarassa. Painan hänet varovasti molemmin käsin alas vuoteelle, ja hänen päänsä vaipuu tyynylle voimattomana kuin lapsen pää. Otan käärön, kierrän sen auki ja pidän papereita avoimina hänen edessään.
— Katsokaa, ne ovat aivan vahingoittumattomia, ne ovat aivan samassa kunnossa kuin ennen. Ei kukaan muu ole nähnyt niitä, kuin minä, minä vain. Ajattelin kopioida ne, katsokaa, tässä on kopio, se ei edes ole valmis, ja annettuani sen teille, en voi millään tavalla käyttää karttoja hyväkseni, vaikka tahtoisinkin, ymmärrättehän… uskottehan, minä vakuutan sen, minä vannon sen!
Puhuessani on hän koko ajan tuijottanut papereihin. Käärin ne kokoon ja lasken ne hänen, käteensä, ja hänen vapisevat sormensa tarttuvat niihin ahnaasti ja lujasti. Sitten hänen katseensa siirtyy vitkaan minuun, ja minä näen hämmästyksen niissä muuttuvan hitaasti kauhuksi, kammoksi. Silloin minun järkeni jättää minut ja minä soperran mielettömiä sanoja rukoillen anteeksi. Ikäänkuin sellaiselle rikokselle olisi anteeksi antoa.
— Vakoojatar!
Se sattuu suoraan sydämeen, ja ikäänkuin salaman iskusta vaivun polvilleni vuoteen viereen. Hänen oikea kätensä riippuu vavahdellen vuoteen reunalla, minä yritän suudella sitä, mutta hän vetää sen pois. Kätken kasvoni vuoteen peitteeseen. Käytävästä alkaa kuulua askelia, ja minä kimmahdan pystyyn.
— Sisar tulee, sallikaa minun pistää kartat laukkuunne!
Hän siirtää vaivaloisesti, vastaamatta, käärön päänalustensa alle, ja kääntää kasvonsa pois. Hän ei luota minuun sen vertaa, hän luulee, että voisin ne uudelleen… varastaa. Vaikka hänen kasvonsa ovatkin seinään päin kääntyneet, näen, että ohimon kohdalla alkaa side heikosti punoittaa, se punoittaa yhä selvemmin ja täplä sen keskellä suurenee» Tahdon kiiruhtaa pois, mutta minun täytyy tuijottaa täplään kuin lumottuna, se suurenee, suurenee, oi Jumalani… Vielä tänäkin päivänä, jos suljen silmäni, voin nähdä valkean siteen, jolla punainen täplä kammottavaa vauhtia suurenemistaan suurenee, kunnes se peittää miltei koko otsan. Minä parkaisen kauhusta ja juoksen ulos. Ovessa tulee minua sisar vastaan, mutta minä työnnän hänet syrjään ja juoksen käytävään. Minä juoksen kuin mieletön, ja tultuani huoneeseeni lukitsen oven ja nojaudun läähättäen siihen. Minulla ei ole ainoatakaan selvää ajatusta. Seison siinä, en tiedä miten kauan, kunnes vihdoin alan tuntea itseni rauhallisemmaksi.
Kun jälleen saatan ajatella, tuntuu minusta mahdottomalta enää jäädä tänne hetkeksikään. Minä tahdon lähteä kotiin. Kotiin? Turtuneet ajatukseni askartelevat sairaan isäni ympärillä. Miten on hänen nyt käyvä, rakkaan isä raukan? On selvää, että köyhyyttä emme enää voi välttää; ja on vielä toinenkin mahdollisuus, joka hyytää vereni, se, että ruhtinas antaisi minut ilmi. Jos hän sen tekisi, tiedän varmasti, että isäni ei voisi sitä kestää, ja täten tulisin syypääksi ainakin hänen kuolemaansa.
Alan hitaasti ja vaistomaisesti koota tavaroitani kokoon ja panna niitä matkalaukkuuni. Ne joutuvat sinne mikä minnekin, kuinka vain sattuu. Kun olen valmis, on kello jo seitsemän aamulla, ja minä, lähden alas suorittamaan laskuani. Annan ovenvartijalle setelin ja pyydän hänen sanomaan minua kysyttäessä, että olen yöllä saanut sähkösanoman, joka vaatii minua viipymättä palaamaan kotiin.
Tunturit kylpivät punaisessa hohteessa ajaessani tietä alas kaupunkiin.
10.
Pakkanen paukkui nurkissa, kun harmaassa aamunsarastuksessa ajoin asemalla kotiini Kaivopuistoon. Käärin turkkini tiiviimmin ympärilleni, mutta kylmä tunkeutui vaatteiden läpi; painoin puuhkaani kasvojani vastaan, mutta nekin tuntuivat olevan jäätymäisillään. Hevonen juoksi väsyneesti ja matka sujui hitaasti.
Vihdoin olimme huvilakaupunginosassa ja pian pysähdyimme oman pienen kotini edustalle. Pieni, punainen linnamme, siinä se kohotti siroja tornejaan harmaata taivasta kohti! Ikkunassa näin Anastasian vanhat, punakat kasvot, ne katosivat samassa, ovi avaantui ja Petter kiirehti portaita alas. Hänen ohitsensa syöksyi jättiläisharppauksin Rex heiluttaen tuuheaa häntäänsä ja haukkuen vimmatusti. Kömmin reestä kankeana väsymyksestä, matkasta ja unettomuudesta, ja Rexin sydämelliset terveiset olivat kaataa minut kinokseen.
— Emme tienneet odottaa neitiä tänään! Kuinka iloiseksi kenraali mahtaakaan tulla! — puheli Petter säteilevin kasvoin kootessaan kapineitani reestä. Oikein lämmitti sydäntä nähdä hänen vanhat rehelliset kasvonsa.
— Kuinka hän voi, Petter? Onko hän ollut huonompi?
— On, huonompi on ollut, mutta nyt, kun neiti jälleen on kotona, nyt varmaankin muuttuu kaikki entiselleen.
Anastasia oli ovella vastassa. Hänen pienet, ryppyverkkojen ympäröimät silmänsä kiilsivät kosteina, ja nyt, näin kotiintuloni hetkellä, hän ei yrittänytkään hillitä puhetulvaansa. Hän miltei syleili minua ihastuksissaan.
— Rakas neitini, kaunis pieni ruusunnuppuni, kultakäpyni, kyllä me nyt jälleen tulemme onnellisiksi, kun hän on tullut kotiin, kun päivänpaisteemme on tullut kotiin! Matka varmaankin on ollut hiukan väsyttävä, mutta nyt saa hän levätä, minä itse teen Rakel-neidille vuoteen. Mutta ensiksi kullannuppuni täytyy syödä, minä itse teen neidille ihanan omeletin.
Kaikki hääräilivät kilpaa ympärilläni, ja ensi kerran pitkästä ajasta tunsin jonkinlaista rauhaa ja tyydytystä. Oli kuitenkin suloista tulla kotiin! Isä nukkui vielä, ja minä menin tuttuja portaita ylös omaan huoneeseeni. Anastasian pikku apulaistyttö oli siellä juuri sytyttämässä valkeaa takkaan. Ensimmäiset kalpeat talviauringon säteet pyrkivät huoneeseen, hiiviskellen merenvihreiden verhojen laskoksissa ja kimallellen toilettipöydän kristalleissa. Koko huone henki vastaani kodin tyyntä rauhaa ja turvallisuutta, ja äkkiä tunsin voimakkaasti, että ihminen, niin kauan kun hän omistaa rakkaan, hyvän kodin, ei koskaan voi tuntea itseään täydellisesti onnettomaksi.
Viereisestä kylpyhuoneesta kuului ammeeseen vuotavan veden lorina, Anastasia näkyi siellä hääräilevän, ja pikku Ella, jonka vihdoin oli onnistunut saada tuli takassa syttymään, kattoi sen ääressä pientä pöytää. Petterkin naputti ovelle tuoden päivän lehdet.
Kuinka sanomattoman suloista onkaan pitkän matkan jälkeen rauhassa kylpeä, pukeutua ja levätä. Olin niin väsynyt, että heti vaivuin uneen. Kun parin tunnin virkistävän unen jälkeen laskeuduin portaita alas, tunsin itseni täysin levähtäneeksi Oli jo kirkas päivä.
Ovi, joka vei hallista isäni huoneeseen, oli auki. Huoneen ikkunat olivat puolittain verhojen peittämät, joten huoneessa oli hiukan hämärää. Näin isäni ikkunan luona tuolissaan samoinkuin olin nähnyt hänet joka aamu jo monena vuonna. Hänen valkoinen tukkansa oli yhtä valkoinen ja hänen kauniit kasvonsa yhtä kauniit kuin ennenkin. Me syleilimme toisiamme onnellisina, ja silloin näin hänessä muutoksen. Hänen rakkaat, vanhat silmänsä olivat suurien, tummien renkaiden ympäröimät, ikäänkuin hän olisi valvonut, ja kasvojen ilme oli sanomattoman raukea. Sydäntäni kouristi häntä katsellessani.
— Isä! Isä kulta!
— Mitä, pieni Hilkkani?
— Sinä olet sairas, sairaampi kuin ennen? Minä näen! Isä, onko sinulta jotain puuttunut, onko Petter hoitanut sinua huonosti?
— Minulta ei ole puuttunut muuta kuin pieni Hilkkani! Ja Petter on hoitanut minua hyvin, erinomaisen hyvin, tiedät sen kyllä itsekin rakkaani.
Minun täytyi kertoa matkastani yksityiskohtia myöden. Aika kului nopeasti. Äkkiä kuulin hallista miehen äänen. Siellä oli Herbert. Hän tuli nopeasti sisään, tervehti isääni tapansa mukaan kunnioittavasti ja näytti iloiselta ja tyytyväiseltä nähdessään minut. Minun täytyi toistaa hänellekin osa matkakertomustani. Hän kuunteli, joskus tehden pieniä huomautuksia, mutta näytti hiukan hajamieliseltä. Kun isä alkoi näyttää väsyneeltä, siirryimme kirjastoon ja jätimme hänet lepäämään. Katsahdin taakseni vielä ovelta. Isä oli vaipunut kokoon ja hänen päänsä lepäsi hervottomana tuolin selkänojalla. Teki mieleni juosta takaisin hänen luokseen, mutta juuri silloin sulki Herbert oven takanamme. Hän tarttui käsivarsiini, ja hänen tummat silmänsä upposivat omiini.
— Mikä sinun on, Rakel, et ole entiselläsi?
— Sinä olet oikeassa, en olekaan, enkä tule enää koskaan olemaankaan,Herbert.
— Mitä sinä sillä tarkoitat?
— Minulla ei ole karttoja.
— Sinulla ei ole — — karttoja?
– Ei. Minä en enää tule auttamaan sinua sellaisilla palveluksilla,Herbert.
— Sinä lasket leikkiä!
— En, en tosiaankaan.
— Sitten sinä olet mieletön!
— Ehkä olen, mutta ei puhuta tästä enää, minulla ei ole kuten jo sanoin karttoja, meidän ei kannata puhua tästä enempää.
— Mutta lapsi kulta, millä sinä sitten aiot elää?
— Minä voin tehdä työtä.
— Sinäkö työtä, Rakel; Yhtä vähän kuin kukka voi kehrätä! Ja mitä työtä sinä sitten saattaisit tehdä?
— En tiedä vielä, en ole vielä ajatellut niin tarkoin sitä asiaa. — Minua alkoi hermostuttaa. Herbert käveli edestakaisin harmistuneen näköisenä. Me vaikenimme jonkun aikaa kumpikin, ja Herbertin askeleet kävivät yhä kiivaammiksi. Hetken kuluttua hän tuli suuren kirjoituspöydän luo, jonka ääressä minä istuin, ja pysähtyi eteeni kädet selän takana.
— Rakel, oletko sinä ajatellut isääsi? Sinä tiedät mitä köyhyys merkitsee hänelle, niin sairas kuin hän on. Onko sinulla sydäntä antaa hänen kärsiä sinun oikkujesi tähden.
— Tämä ei ole mikään oikku, sen olet pian huomaava Herbert. Ja nyt minä en tahdo puhua enempää tästä asiasta.
Mutta Herbert ei jättänyt minua rauhaan, ja minun täytyi viettää tuskallinen tunti hänen seurassaan. Kun hän vihdoinkin nousi lähteäkseen, tunsin suurta helpotusta. Hän ei ollut minulle vihoissaan, mutta ei yrittänytkään salata suurta pettymystään. Hallissa otin häneltä lupauksen, ettei hän enää kiusaisi minua tällä asialla, ja me erosimme ystävinä.
Herbertin lähdettyä hiivin isän ovelle ja katsoin sisään. Isä lepäsi samassa asennossa kuin minä olin nähnyt hänet tunti sitten. Hän oli kuullut askeleeni ja huusi minua hiljaa. Menin sisälle ja vedin ikkunaverhot syrjään. Nyt vasta minä todella näin muutoksen. Isäni oli vain varjo siitä entisestä itsestään, joka hän oli ollut minun lähtiessäni Norjaan.
Lopun päivää vietimme kahdenkesken kirjastossa, jonne Petter pyöritti isän tuolin. Kirjasto oli aina ollut lempihuoneemme. Vaikka kirjahyllyt peittivät seiniä aina kattoon asti, ei huone kuitenkaan ollut synkkä. Ikkunoissa oli miellyttävän harmaat, raskaat verhot, takassa paloi sairaan vuoksi ainainen valkea, ja ruskeat nahkatuolit uunin kummallakin puolella olivat kotimme mukavimmat. Isän tuolin ääressä seisoi korkealla jalustallaan kaunis lamppu, jonka pehmeä, harmaa valo viihdytti silmiä. Meillä oli niin paljon toisillemme kerrottavaa ja paljon kysyttävää. Yhdessäolomme oli niin rakasta ja hellää. Minusta tuntui, että meillä kummallakin oli salainen, ahdistava aavistus lähenevästä erosta.
Kello viiden tienoissa kävi isä äkkiä raukeaksi. Otin erään kirjan käsiini ja me vaikenimme kumpikin. Pian huomasin isän nukahtaneen. Ulkona oli jo täydellinen hämärä. Petter tuli hiljaisella tavallaan sisään ja veti verhot ikkunoiden eteen, kohensi valkeaa, lisäsi puita, siirsi pienen pöydän uunin ääreen ja kantoi siihen teetarjottimen. Viittasin häntä sammuttamaan lampun.
Petterin poistuttua oli huoneessa hyvin hiljaista, teekeittiö kihisi kodikkaasti, ja uunissa loimuavat liekit loivat kummallisia tanssivia varjoja seinille. Isä nukkui yhä. Tuijotellessa liekkeihin näytti minusta äkkiä, että siellä leimusi kaksi tummaa, pitkien pikimustien ripsien ympäröimää silmää. — Ne säkenöivät syvää surua ja suuttumusta, ja minä olin kuulevinani matalan kuiskauksen: Vakoojatar!
Tuli sitten ilta ja yö. Koko talo nukkui, mutta minä en saanut unta. Matkan huolissa ja vaihtelussa turtuneet tunteet heräsivät yön hiljaisuudessa eloon. Kaikki viime aikojen elämykset tunkeutuivat väkipakolla tietoisuuteen. Mitä helvetin tuskia ovatkaan omantunnon vaivat! En voinut riisuutua enkä istua hiljaa. Minun täytyi koko ajan kulkea huoneessa edestakaisin. Minun ei tarvinnut pelätä, että häiritsisin ketään, sillä pehmeällä matolla eivät askeleeni kuuluneet.
Oli niin painostavaa. Avasin ikkunan ja jäin istumaan sen ääreen. Ilma oli muuttunut leudoksi; tuntui niin hyvälle, kun viileä ilma henki kasvoihin. — Näin olin istunut silloinkin, kun ensi kerran näin hänet. Oliko siitä jo sata vuotta… Ei, ei, en tahtonut ajatella sitä. Omantunnon syyttävät äänet yltyivät. Nousin uudelleen kävelemään.
Tuolla tuolilla oli vihreä silkkipukuni, jota olin kantanut pikku tanskattaren "cerclessä", sen vihreät laskokset kimaltelivat lampunvalossa ikäänkuin kuiskaillen: muistatko, muistatko? Niin, muistinko minä! Mikä mielipuolien kysymys? Soisin, kautta taivaan, etten muistaisi mitään! Ja äkillisen raivokohtauksen vallassa sieppasin sen käsiini, ja rutistin sen kokoon pieneksi mytyksi. Se sihisi ilkeästi sormissani ikäänkuin käärme. Heitin sen inholla luotani.
Vaikka ikkuna olikin auki, tuntui sittenkin tukehduttavalta. Avasin oven pieneen ylähalliin. Huoneestani tulvahtava valo lankesi suoraan pimeän hallin poikki portaille, joiden yläpäässä olevalla kaidepuun pylväällä alabasteri-lamppua pitelevä marmoripoikanen käänsi minua kohden elottomat suuret silmänsä kuin kysyen: Mitä tahdot? Ulkona oli kuutamo ja portaiden yläpuolella olevan ikkunan maalaus hohti himmeästi. Se esitti pyhää neitsyttä, joka ruusutarhassa istuen ompelee kapaloa tulevalle marttyyri-vapahtajalle. Pyhän Neitsyeen päätä verhosi huntu, joka valkoisen siteen tavoin peitti otsan. Valkoisen siteen tavoin! — Kurkkuani kouristi, ja minä käännyin takaisin huoneeseeni.
Oliko hän kuollut? Oliko hän viimeisinä hetkinään kironnut minua? — Hänen kirouksensa vielä jaksaisin kantaa, jos vaan tietäisin hänen jääneen eloon. Saisinkohan minä sitä milloinkaan tietää? Ehkä piankin, ehkä liiankin pian! Kenties on pieni kotimme kohta piiritetty, ja sisään astuu mies, joka etsii minua ja jota minun on seurattava yön pimeään. Ja silloin… Oi, miten käy silloin isän! Isä paran! — Sitten seuraa pitkällinen tyrmässä viruminen, joka päättyy kuolemaan tai karkoitukseen ja pakkotyöhön. Ja millaiseen työhön, ja millaisessa seurassa, oi Jumalani! Kenties he tulevat jo tänä yönä, kenties, sillä yöllä he tulevat, eivät milloinkaan päivällä, sehän olisi heidän perinnäistapojaan vastaan. — Olin kuulevinani jotain liikettä, mutta se ei kuulunut kadulta. Nostin päätäni ja jännitin kuuloani.
Alhaalla hallissa joku liikkui. Olikohan se Petter taikka sairaanhoitajatar? Ei, noin ei astunut Petter, eikä sairaanhoitajatarkaan. Ne olivat kummallisia, hiipiviä, luisuvia askeleita. Kenen?
Veri pakkautui sydämeeni. Äkillinen mielenjohde saattoi minut sammuttamaan vierelläni pöydällä palavan sähkölampun. Seisoin liikahtamatta tuijottaen halliin.
Siellä ei ollut täysin pimeää, kuutamo ulkona oli tullut kirkkaammaksi, sillä ikkunamaalaus hehkui salaperäisesti, Pyhän neitsyeen valkoinen otsaside hohti, ja ruusut paloivat punaisina, aivankuin suuret ja raskaat, tihkuvat verikarpalot. Marmoripoika näytti kohottavan kapeita käsivarsiaan ikäänkuin kauhulla torjuakseen luotaan sitä, mikä portailla läheni. Sillä askeleet kuuluivat jo portailla hiljaa hiipien ja miltei laahaavina. Kiusaantuneet hermoni olivat pettää minut, minut valtasi miltei vastustamaton halu kiljahtaa. Väliin kuului siltä kuin olisi tulijoita ollut kaksikin. Keitä? Keitä? Polveni alkoivat vapista niin, että minun täytyi istahtaa leposohvalle ja pidellä kiinni sen reunasta. Askeleet pysähtyivät taitteeseen… Nyt ne alkoivat jälleen nousta, hitaasti ja täsmällisesti. Nyt tuli näkyviin jotain mustaa ja matalaa. Karmiva kylmä hiipi jäseniäni pitkin, keitä ovat ne, jotka noin tulevat? Musta hahmo lähestyi oveani, mutta samassa valtasi minut vapauttava tunne. Rex, sehän oli Rex! Rex, tänne! Ja minä hyväilin itkien ja nauraen hämmästynyttä ja ihastunutta Rexiä, joka nuoli käsiäni yrittäen silloin tällöin nuolaista kasvojanikin.
Väsyneenä jännityksestä heittäydyin vihdoin lepovuoteelle pitkäkseni. Rex pyöri tapansa mukaan hetken paikallaan, ennenkuin se laskeutui maata sohvan eteen. Jälleen oli hiljaista. Ikkunamaalauksen kaukainen Jerusalemi hohti palatseineen kuutamossa. Rex huokasi syvään, ja suuri hyväntekiä, uni, sulki molemmat meidät vihdoin viihdyttävään syliinsä.
11.
Oli harmaa, epämääräinen päivä, ei enää talvi, mutta ei vielä oikein kevätkään, tuollainen masentavan kolea sää. Isä oli ollut liian sairas jaksaakseen nousta vuoteestaan, ja minä istuin yksinäni kirjastossa takan ääressä, josta köyhyys oli sammuttanut tulen. Takka ammoitti minua vastaan kylmänä ja mustana, ja porisevan teekeittiön alla näyttivät liekitkin masentuneen matalilta ja ikäänkuin väsyneiltä. Minä ainakin olin väsynyt. Kaikki yritykseni saada jotain sopivaa työtä olivat olleet turhia ja usein nöyryyttäviä. Isältä asiain todellisen tilan salaaminen kävi päivä päivältä mahdottomammaksi, puute oli ovella. Tänään olin antanut Anastasialle viimeiset talousrahani, ja valvotut yöni lamauttivat kaikista ponnistuksista huolimatta tahtoni, niin etten voinut toimia niin tarmokkaasti kuin minun kaiketi olisi pitänyt. Niin, hätä oli uhkaava, sitä ei kannattanut salata itseltään, eikä enää juuri muiltakaan!
Ja ikäänkuin katkerana ivana näin, miten liekit nuolivat vanhan teekeittiön raskaita hopeakylkiä ja miten kallisarvoiset verhot ja matot täyttivät huoneeni ihanuudellaan, mutta verhot ja matot ja hopeakeittiö eivät voineet muuttua leiväksi…
Ovelle naputettiin. Se oli Herbert. Olin iloinen, että joku tuli. Keskeytyiväthän ikävät ajatukset hetkeksi. Hän istahti tavallisella tyyneydellään minua vastapäätä, otti tyytyväisenä teelasin kädestäni ja alkoi hitaasti poltella sigarettiaan maistellen silloin tällöin lasistaan.
Herbert oli melkein jokapäiväinen vieras nykyään, ja mieluinen vieras sekä isälle että minulle. Hän lyhensi isälle monta pitkää hetkeä ja katkaisi minulta monta ikävää ajatusta, niinkuin nytkin. Hänen läsnäolonsa tuntui suorastaan viihdyttävältä, ja minun oli juuri onnistunut hetkeksi unhoittaa kaikki ikävä, kun Petter tuli sisään pyytämään rahaa eräiden lääkkeiden ostoon. Veri nousi kuumana kasvoihini, en mistään hinnasta olisi suonut Herbertin tietävän, miten huonosti olivat asiamme.
— Laukkuni on tuolla oven luona, Petter, ota siitä mitä tarvitset. — Sanoin sen aivan tyynesti ja jatkoin heti keskusteluani, ettei Herbertin huomio kiintyisi tähän kiusalliseen pikku tapahtumaan. Luulin todella, ettei hän mitään huomannut, sillä minun nähdäkseni hän ei kertaakaan katsonut Petteriin päin, jatkoi vain keskeytettyä kertomustaan. Seurasin salaa jännitettynä Petteriä, joka oli ottanut pienen hopealaukkuni käteensä ja avannut sen. Huomatessaan sen tyhjäksi hän kohoitti kulmakarvojaan ja katsahti minuun säikähtynyt kysymys rehellisissä silmissään. Minä nyökkäsin päätäni. Hän pani laukun kiinni, laski sen pöydälle ja poistui mitään sanomatta. Petter ei ollut tyhmä.
Herbert tiedusteli, miten yritykseni saada jotain työtä olivat onnistuneet. Kerroin hänelle miten olin kerta toisensa jälkeen epäonnistunut, siinähän ei ollut mitään salattavaa. Hän oli hyvin vakavan näköinen.
— Vielä on jälellä yksi keino, Rakel, koska kerran et tahdo kuulla puhuttavan siitä edellisestä tavasta, joka minusta oli järkevin ja mukavin.
— Älä puhu siitä enää, Herbert, minä pyydän, ei kannata keskustella siitä, sillä se vain kiusaa minua. Mutta mitä toista tapaa sinä tarkoitat?
– Mene naimisiin rikkaan miehen kanssa.
— Kukapa "rikas mies" tahtoisi köyhää tyttöä!
– Monikin, Rakel, sen tiedät hyvin, mutta miehen, jonka valitset, täytyy olla todella niin rikas, että hänen varansa ylettävät isääsi asti. Ja sinä tiedät millaiseen isäsi on tottunut. Hän ei tule toimeen ilman Petteriä, ja… paljoa muuta.
Tiesin, että Herbert puhui totta.
— Jos minä olisin sinun sijassasi, Rakel, ajattelisin tohtori Dahlia!
— Ja miten tiedät, että tunnen hänet?
— Hän on kertonut minulle olostanne sanatoriossa. — Hän on meidän tunnetuimpia asianajajiamme ja satumaisen rikas, ja lisäksi hyvin rakastunut sinuun, Rakel.
— Sehän siinä onkin pahinta!
— Mikä?
— Että hän on rakastunut. Sillä minä en voi sietää häntä, hän on minulle persoonallisesti mitä suurimmassa määrässä epämiellyttävä. Ei, en voi ajatellakaan häntä!
– Sinä olet suurin hupakko maailmassa, Rakel. Sinä, köyhä tyttö, valitset miestä kuin miljoonatar ja hylkäät edullisen tarjouksen samasta syystä kuin jokin pikku-porvarisnainen! Epämiellyttävä, todella, Rakel, suo minulle anteeksi, mutta sellaisilla asioilla ei todellakaan ole mitään avioliiton kanssa tekemistä!
— Minä en käsitä sinua?
Herbert nousi kävelemään lattialle; hän astui jonkun aikaa edestakaisin vaieten ja puhallellen sinisiä savujaan, vihdoin hän istahti isän suureen kirjoitustuoliin, jonka hän käänsi minua kohden.
– Katso, Rakel, sinä olet vielä siinä iässä, jolloin tytöt uneksivat rakkaudesta ja perheonnesta ja sen semmoisesta. Mutta muutaman vuoden perästä sinä luultavasti naurat tällaisille tyttö-haaveille, joilla ei ole mitään paikkaa todellisessa elämässä. Tärkeintähän on, että olet taloudellisesti turvatussa asemassa, että elät ympäristössä, jollaisessa olet kasvanut ja jollaista varten olet saanut kasvatuksen. Mitä taas mieheen tulee, niin onhan kieltämätöntä, että nuoret rouvat hyvinkin pian väsyvät aviopuolisoonsa ja käyvät hänestä välinpitämättömiksi oli hän millainen tahansa. Parhaimmassakin tapauksessa yhdistää heitä jonkin ajan kuluttua vain rauhallinen tottumus toisiinsa. Eikö silloin ole aivan samantekevää millaisilla silmillä nainen ennen naimistaan on tulevaa miestään katsellut? Pääasiahan on, että hänen kauttaan on voitettu monta etua, joita ei muulla tavalla voida saavuttaa, ja jos mies on järkevä, ei hän ole liian vaativainen, eikä liiaksi rajoita vaimonsa vapautta! Ja tässä suhteessa luulen olevani jotenkin varma tohtori Dahlista.
— Sinä olet katkera, Herbert. Voit olla oikeassa — — – mutta voit myöskin olla väärässä.
— Ole järkevä, Rakel!
— Olenko minä koskaan muuta kuin järkevä! Minunhan on aina pakko olla järkevä! Jospa kerrankin saisin olla järjetön!
Herbert naurahti, nousi tuoliltaan ja otti jäähyväiset. Hän jäi yksin kirjastoon pariksi minuutiksi, kun kävin katsomassa oliko isä herännyt ja halusiko hän tavata Herbertiä. Isä oli valveilla, ja Herbert läksi muutamaksi minuutiksi hänen luokseen. Hetken kuluttua kuulin hallin oven käyvän. Herbert oli lähtenyt.
Otin laukkuni pikku pöydältä mennäkseni huoneeseeni, mutta se tuntui harvinaisen raskaalta. Avasin sen ja näin hämmästyksekseni siinä kultarahoja. Veri nousi päähäni. Herbertkö oli ne sinne pannut? Kuinka hän uskalsi! Seisoessani siinä ja veren kiertäessä polttavana suonissani tuli Anastasia sisään. Hänkin tahtoi tietysti rahaa, oli, ikävää puhua siitä neidille, hän oli niin moneen kertaan lähettänyt laskut takaisin, mutta nyt oli mies käynyt hävyttömäksi ja uhkaili. Mitä tuli nyt tehdä? Jos neiti voisi maksaa edes puolet? Ja kun oli vielä muitakin vanhoja laskuja! — Anastasia huokaili ja katseli minua arkana. Rahat polttivat käsissäni, kylmä hiki nousi otsalle. Kuin unessa otin pari kultarahaa ja annoin ne hänelle. Hän katsahti minua hämmästyneenä, mutta muuttui sitten äkkiä tyytyväiseksi ja poistui nopeasti.
Minä olin ottanut Herbertin rahat, mutta minä tahdoin maksaa ne takaisin! Kultarahat kiilsivät kädessäni. Olinko minä myynyt itseni?
Kuljin huoneissa levottomana, en voinut mennä isän luo, enkä saanut rauhaa syventyäkseni minkäänlaiseen työhön taikka lukemiseen. Hädän peikot ahdistivat minua, kiduttivat kysymyksillään loivat kaameita näkyjä, kuiskuttivat korviini: mihin on tämä kaikki päättyvä? Mitä seuraa sitten?
Ei, minä en kestänyt tätä kauempaa. Sieppasin päällysvaatteeni ylleni ja kiirehdin ulos.
Oli kolea ilta. Harmaa sumu hiipi kallioitten ja meren yllä, peittämättä niitä kokonaan. Se mateli maata, mutta pyrki joskus ylöspäinkin, hiipi lyhtypylväitä pitkin, kietoi lamput keltaisen harmaaseen harsoon, painautuen seiniä vasten, kurottautuen kurkistamaan ikkunoista ja tunkeutuen tiiviisti napitetun päällysnutun läpi, jähmetyttäen jäsenet ja tunkeutuen aina sieluun saakka. Meri ei vielä ollut jäistä vapaa. Sinisen harmaat jäälohkareet nousivat ja laskivat, tyrkkien toisiaan ontosti korahdellen. Harmaat aallot nuoleskelivat niiden reunoja. Kallioiden harjoilla oli lunta, mutta niiden kupeet tuijottivat alastomina; ja mustina veteen, ikäänkuin synkkiin mietteisiin vaipuneina. Synkempiä ne eivät kuitenkaan voineet olla kuin minun!
Tällaista oli siis elämä — — — muutamille. Ainaista kuluttavaa tuskaa, ainaista pyrkimisiä pakoon sellaista, jota ei pakoon päässyt. Ja kuitenkin ainaista salaista uskoa pelastukseen!
Oliko Herbert oikeassa siinä, että meidän ainoa, pelastuksemme oli minun rikkaissa naimisissani. Minun täytyi rehellisesti myöntää itselleni, että niin näytti olevan. Minun täytyi myöskin katkeruudella myöntää, että olin täydellisesti kykenemätön ansaitsemaan isäni ja oman toimeentuloni. Minun kallis kasvatukseni ei kelvannut mihinkään taistelussa olemassaolon puolesta. Minun oli siis mentävä naimisiin, rikkaisiin naimisiin, niinkuin Herbert oli minua kehoittanut.
— Tohtori Dahlinko kanssa? Ei, ei! Olihan seurapiirissämme miellyttävämpiä miehiä. — Istahdin eräälle käytävän penkille miettimään.
Sumu tuli hiipien matalana. Se pyyhkäisi pois edestäni puitten ja pensaitten ääriviivat, se kutoi ympärilleni verkon, se lähestyi henkien kylmää kasvoihini, tunkien värisyttävänä viluna vaatteiden alle.
Kaikki miehet liehittelivät minua tanssisalissa, jokainen kilpaili suosiostani, mutta kuinka moni heistä tahtoisi naida minut? Toista on ylvästellä seuraelämässä ihaillun kaunottaren suosiolla, toista ottaa hänet vaimokseen. Tämä totuus oli selvennyt minulle jo kauan sitten, mutta nyt vasta tunsin sen katkeruudella. Oli kuitenkin sellaisiakin houkkioita, jotka olisivat olleet valmiita köyhyydestäni huolimatta katsomaan armossa puoleeni. Sellaisia oli luutnantti Marck. Hän rakasti minua, siitä olin varma, ja minua miellytti hänen miehekäs, rehellinen olemuksensa. Mutta mikä vahinko, että hän oli köyhä kuin kirkonrotta, melkein köyhempi minuakin, ja hänen palkkansakin oli niin mitättömän pieni. Häntä minä en voinut ensinkään ottaa lukuun. — Ratsumestari von Beckin aikomuksista olin myöskin varma. Hän oli vielä nuori ja perinyt isältään miljoonaperinnön. Hän oli hauska seuraihminen, mutta hänen loistavista pidoistaan ja miljoonaperinnöstään huolimatta kuiskailtiin yleisesti huikeista veloista. Ei, hänen kanssaan en uskaltanut mennä naimisiin.
Äkillinen, kylmä tuulahdus puhalsi mereltäpäin, sumu kohottautui hetkeksi, jäälauttojen korahteleva tyrske kuului selvästi. Katettu auto ajoi kiireesti ja toitottaen ohi.
Jos minun kerran oli myytävä itseni, — kuinka ilkeästi sana »myytävä» vihlasikaan aivoissani, — niin eikö silloin ollut järkevintä myydä itsensä enimmän tarjoavalle! Enimmän tarjoava oli tohtori Dahl, hän, joka oli satumaisen rikas — — — Minä olin todellakin nyt järkevä, niin järkevä kuin Herbert suinkin saattoi toivoa.
Olin äkkiä näkevinäni näyn: Hämärtävän sanatorion pihan tuntureilla, miehen, joka alaspainunein päin piirtelee kepillään lumeen kuvioita, mutta jonka valkoisten kulmakarvojen alta vilkkuvat vaanivat silmät ja jonka tiiviisti yhteenpuristetut huulet hehkuvat nälkäisen punaisina.
Nousin kiivaasti penkiltä. Näky haihtui, sumun verhoamat puut vain kurottautuivat aavemaisina minua kohden. Näkymättömien saarten takaa kuului sumusireenin valittava ulina.
12.
Eräänä päivänä tullessani alas portaita yläkerrasta, näin tohtori Dahlin seisovan hallissa jättämässä nimikorttiaan Petterille. Minun täytyi ottaa hänet vastaan. Hän esiintyi aivan moitteettomasti, kuten tavallisesti, eikä hänen kätensä tuntunut niin oudon kylmältä, eikä hänen olemuksensa juuri niin kalamaiselta kuin ennen, niin että minun ei ollut aivan mahdotonta olla hänelle ystävällinen. Me istuimme ehkä neljännestunnin kirjastossa, mutta hänen lähtiessään tuntui minusta, ettei ollut sitä soppea huoneessa, ei sitä kirjaa hyllyllä, eikä sitä tomunjyvää kamiinan reunustalla, jota hän ei olisi huomannut ja painanut mieleensä. Ja kuitenkaan hän ei ollut uteliaana vilkuillut ympärilleen, päinvastoin hän oli istunut keskustellen tyyneen, rauhalliseen tapaansa. Hän ei maininnut sanaakaan siitä, mistä minä jännityksellä sekä odotin, että pelkäsin hänen puhuvan, nimittäin ruhtinaasta. Tämän kerran jälkeen hän tuli usein.
Koko kevään ja kesän isä sairasti. Hänen elämänsä ei tosin ollut välittömässä vaarassa, mutta ei myöskään ollut mitään toiveita hänen paranemisestaan. Isän henkiset kyvyt pysyivät kylläkin ennallaan, mutta hänen ruumiilliset voimansa heikkenivät huomattavasti. Kuinka surullista onkaan nähdä rakastelun omaisen, jossa aina hamasta lapsuudestaan asti on tottunut näkemään lempeän ohjaajan, avun ja turvan, muuttuvan avuttomaksi, suureksi lapseksi, jonka ainoaksi avuksi ja turvaksi itse muuttuu.
Kaikista ponnistuksistani huolimatta olivat taloudelliset vaikeutemme nyt käyneet suorastaan peloittaviksi. Olin katkera Herbertille, sillä minusta tuntui, ettei hän suinkaan tehnyt kaikkea voitavaansa. Tiesin kyllä käyväni epätoivoista taistelua ja minulle oli jo kauan sitten selvinnyt, että minusta ennemmin taikka myöhemmin oli tuleva tohtori Dahlin vaimo. Kohtaloaan ei kukaan voi välttää; tätä tapahtumaa oli vaan koetettava viivästyttää mahdollisimman kauan, eikä ennen aikojaan kiusattava, itseään sillä, mikä ei kuitenkaan ollut vältettävissä. –
Mitään ei voida pitkittää loppumattomiin, ja niin tuli tuo pelätty hetki. Se tuli eräänä iltana syysauringon laskiessa mereen, meidän astellessamme meren rannalla. Oli muitakin kävelijöitä, sillä laskevan auringon säleissä kylpevä meri houkutteli puoleensa ikuisesti salaperäisellä tenhollaan. Sen sileän pinnan alla kävi joskus salainen maininki, se huokasi kuin kärsivä ihmisrinta. Lokkien kimakat huudot vihloivat ilmaa, ja kallioiden teräviä särmiä valaisi punerva hohde.
Silloin tohtori Dahl uudisti tuntureilla tekemänsä kysymyksen. Hän puhui samalla tasaisella, kiihkottomalla äänellään aivankuin jatkaen keskusteluaan jostain jokapäiväisestä ilmiöstä. Omaksi hämmästyksekseni eivät hänen sanansa tehneet minuun mitään erikoisempaa vaikutusta. Ehkä olin jo niin tottunut tähän ajatukseen, että pysyin aivan kylmänä. En säpsähtänyt, en punastunut, en edes nostanut katsettani merestä, vaan annoin hänen puhua. Hän toi esille samat näkökohdat kuin ennenkin, mutta niiden lisäksi oli hänellä yksi uusi ja painava syy: hän vetosi isääni.
Ei hänen olisi tarvinnut olla niin perusteellinen, enhän minä aikonutkaan vastustaa. Mutta sitä hän ei tietysti voinut tietää. Kuuntelin sanaakaan sanomatta nojautuen kaidetta vastaan ja katsellen punertavaa vettä. Minusta oli mieluista kuunnella hänen kiihkotonta ääntään, se herätti minussa epämääräisiä, arkoja toiveita. Ehkäpä hän meidän naimisiin jouduttuammekin suhtautuisi minuun samalla viileällä tavalla kuin tähänkin asti? Ehkä ei tuleva asemani olisikaan niin vaikea kuin olin kuvitellut. Merenpinta kaiteen alla kohoili ja laski kuin nyyhkyttäen. Näin siinä äkkiä kasvot, loistavat, tummat silmät, joita en luultavasti enää koskaan näkisi maan päällä… Käännyin selin mereen.
— Ettekö tahdo vastata minulle ensinkään?
— Mitä minä vastaisin? Te tiedätte oikeastaan kyllä, mitä minun täytyy vastata, tohtori Dahl. Minulla ei ole varaa valita. Te tunnette taloudellisen asemamme.
— Minulla on jonkinlainen aavistus siitä. Mutta oletteko aivan varma, että vastauksenne olisi toinen, jos teillä olisi, kuten sanotte, varaa valita?
— Aivan varma.
Vaikenimme hetken. Tohtori Dahl näytti miettiväiseltä, mutta ei loukkaantuneelta.
— Luuletteko, ettette milloinkaan voi suhtautua minuun toisella tavalla? Ei, ei, ei teidän tarvitse sanoa mitään, luen sen silmistänne. Mutta siitä huolimatta toivoisin, että tahtoisitte jakaa kotini kanssani. — Minulla on aivan vastakkainen käsitys kuin teillä. Luulen, että tulemme sopimaan varsin mainiosti saman katon alle. Minun kanssani ei ole ensinkään vaikea sopia. Jos olette kyllin järkevä täyttääksenne toivomukseni, niin olen tekevä kaiken mitä voimassani on, tunteaksenne itsenne tyytyväiseksi ja onnelliseksi.
Onnelliseksiko? Kurkkuni meni äkkiä aivan kuin kiinni. Onni ei ollut sellaisia, Jumalan ja ihmisten hylkäämiä olentoja varten kuin minä olin. Mutta jos hän saattoi tehdä isäni viimeiset elinvuodet onnellisemmiksi ja helpommiksi, niin ei mikään oikeutettu uhraus minun puoleltani olisi liian kallis. Sanoin sen hänelle.
— Eikö mikään?
Hänen harmaat silmänsä katsoivat minuun äkkiä niin terävästi, että jäin hämmästyneenä tuijottamaan häneen. Mitä hän tarkoitti? Samassa ilme jälleen muuttui hänen silmissään, silmäluomet laskeutuivat tapansa mukaan puolittain ikäänkuin väsähtäneinä alas, ja katse kävi verhotuksi. Mutta epämääräinen, käsittämätön levottomuus oli vallannut minut, eikä jättänyt minua enää rauhaan.
Olimme alkaneet hiljaa astella kotia kohden. Aurinko oli laskenut veripunaisena keränä viileään mereen, ja ahnaat aallot olivat sen jo ahmaisseet. Vastaantulevat naiset käärivät kokoon kirjavat päivänvarjonsa, ja heidän seuralaisensa näyttivät suuresti nauttivan kauniin syysillan kevyestä viileydestä.
— Asia on siis päätetty, Rakel?
Tämä tuttavallinen puhuttelu sai veren syöksähtämään kuumana kasvoilleni.
— On.
Hän otti hetkeksi veltosti riippuvan vasemman käteni omaansa, ja mielikuvitukseni uskotteli minulle heti, että hänen kätensä hansikkaankin läpi huokui kylmää. Suureksi helpoituksekseni hän melkein heti laski käteni uudestaan irti.
Emme puhuneet paljon kotimatkalla. Aioin sanoa hyvästi hänelle kotiportilla, mutta hän ei sitä huomannut vaan seurasi minua sisään. Sydämeni alkoi sykkiä kiivaasti. Mitä hän aikoi? Isän kanssa hän ei voinut puhua, täytyihän minun ensin valmistaa isää. Mitä siis?
Menin hänen edellään suoraan kirjastoon, laskin päivänvarjoni pöydälle ja odottaessani mitä hänellä oli sanottavaa aloin riisua hansikkaitani. Hän sulki oven ja tuli suoraan luokseni. Hetken me katsoimme toisiamme silmästä silmään. Minusta tuntui, että hänen katseensa vihlaisten tuskallisesti kuin terävä veitsi tunkeutui aina sisimpääni asti, syvemmälle, syvemmälle, niin että minä hurjan pelon vallassa väistin häntä ja nostin vaistomaisesti käteni ikäänkuin suojakseni. Samassa hänen käsivartensa ympäröivät minut.
— Rakel, miksi sinä pelkäät minua noin järjettömästi, ikäänkuin olisin jokin peto?
Eivätkö nuo sitten olleet pedon silmät, jotka noin nälkäisesti tuijottivat minuun. Ne lähenivät kasvojani, ne polttivat. Koetin kääntää kasvoni sivulle, odottaen ummessa silmin ja hengitystä pidättäen.
Äkkiä tunsin olevani vapaa ja avatessani hämmästyneenä silmäni näin tohtori Dahlin seisovan pöydän ääressä niin tyynenä kuin ei olisi paikaltaan ensinkään liikahtanut.
— Minun täytyy lähteä, Rakel, Ehkä olet sitten niin ystävällinen ja ilmoitat minulle, milloin voin puhua isäsi kanssa.
Hän tuli uudelleen luokseni, tarttui käteeni ja kääntäen auki avatun hansikkaan! painoi huulensa rannettani vastaan. Hänen huulensa tuntuivat imeytyvän ihoon kiinni. Hämähäkki, joka imee uhrinsa veren! välähti aivoissani. Hän pudotti äkkiä käteni, ja tarttuen oudolla kiireellä hattuunsa ja keppiinsä kiirehti halliin. Kuulin Petterin avaavan hänelle oven, se sulkeutui, ja niin oli kaikki jälleen hiljaista.
Seuraavana aamuna kantoi Ella huoneeseeni suunnattoman suuria, kellertäviä ruusuja. En ojentanut kättäni ottaakseni niitä, ja hän laski ne pöydälle vuoteen ääreen. Ne olivat raskaita, omituisen värisiä ruusuja, ja nuokkuessaan siinä pöydän reunan yli ja ikäänkuin katsellen minua ne toivat mieleeni tohtori Dahlin silmät. Ella oli avannut ikkunan raolleen ja tuulenhenki liikutti hiljaa ruusujen lehtiä. Eräs terälehti irtaantui, tuulahdus puhalsi sen vuoteeni yli ja se putosi pehmeästi auenneen yöpuvun pitsien välistä rinnalleni. Siinä se lepäsi ikäänkuin tuntemattoman käden hiljainen kosketus, mutta minä raivostuin sille, ravistin sen pois ja heitin sen lattialle. —
Pukeutuessani tunsin sanoin kuvaamatonta haluttomuutta kaikkeen. Mieleni oli täynnä uusia, vastenmielisiä velvollisuuksia. Tohtori Dahl, Erik, oli kaiketi kutsuttava aamiaiselle, tai päivällisellekö? Ei, aamiaiselle, sillä silloin hän varmaankaan ei ehtisi viipyä pitkää aikaa. Mitenkähän oli tänään isän terveydentila, ja mitähän hän kihlauksestani sanoisi? Mutta siinähän juuri oli tämän surullisen tapahtuman ainoa valokohta. Isä-raukalle oli elämä tästälähtien muuttuva. Kaikki se, mitä vailla hän jo pitkän aikaa oli ollut, oli pian jälleen ympäröivä, häntä, kaikki se ylellisyys, mitä raha voi aikaansaada, oli jälleen lankeava hänen osalleen, eikä hän olisi milloinkaan aavistava, miten kalliista hinnasta se oli ostettu.
Näissä ajatuksissa olin pukeutunut ja mennyt portaita alas isän huoneeseen. Petter tuli vastaan kantaen aamiaistarjotinta. Yksi ainoa silmäys riitti näkemään, miten vaatimaton aamiainen oli ollut. Isä istui jo tuolissaan. Hän vastasi aamutervehdykseeni niin raukealla hymyllä, että sydäntäni vihlaisi.
— Oletko nukkunut hyvin, isä?
– En oikein hyvin, rakkaani, näin pahaa unta Punahilkastani. Vanhat ihmiset näkevät usein pahoja unia.
— Söikö susi Punahilkan suuhunsa?
— Ei nyt aivan niin! Istu tuohon niin kerron. Kas niin! Olin näkevinäni sinun kävelevän yksinäsi tuolla meren rannalla kalliolla. Oli synkkä kevättalven päivä. Sinä kuljit mietteisiisi vaipuneena, ja minusta näytti, että sinä olit surullinen. Äkkiä puhkesi kinoksesta esiin suuri, loistava auringonkukka. Se hehkui siellä aivan jyrkänteen reunalla. Sinun kasvosi kirkastuivat nähdessäsi sen, ja sinä kumarruit sitä poimimaan, mutta et ylettänyt. Kurottauduit yhä pitemmälle, maa alkoi lohkeilla jatkaisi alla ja vieriä alas syvyyteen, mutta sinä et sitä huomannut, sinä vain tuijotit kuin lumottu kukkaa ja kumarruit yhä alemmas. Tahdoin huutaa, mutta en tietystikään saanut kurkustani ääntäkään, niinhän unessa aina käy. Pieni Punahilkkani, juuri silloin yletti kätesi kukkaan, mutta taittaessasi sen syöksähti kukasta käärme sinua kohden ja sinä huudahdit kauhusta, horjahdit, kadotit jalansijan ja — — – katosit syvyyteen. Suuri, harmaa jäälohkare nousi korahtaen pystyyn juuri sillä paikalla, missä sinä olit kadonnut, nousi kuin hautapatsas. Vihdoin totteli ääneni minua huusin apua ja heräsin siihen, että Petter ja sairaanhoitajatar seisoivat huolestuneina vuoteeni ääressä. Olen niin järkytetty, ettei mieleni ole vieläkään tasapainossa. Se oli paha enne, Punahilkka, paha enne, tunnen sen.
— Mikä taikauskoinen untennäkijä sinä oletkaan, isä, mutta sinä kerrot kauniisti. Oikeastaan kai sinä et koskaan ole todella sielultasi ollut sotilas, vaan runoilija, isä. Haaveksija — — —
Isä silitteli hitaasti päätäni.
— Me olemme useimmat meidän suvussamme olleet haaveksijoita, mutta se ei ole ollut hyväksi, se ei tuota onnea. Parempi nähdä elämä sellaisena kuin se on, ja nauttia siitä mitä elämä antaa, tyttöseni.
— Isä, luuletko, että Herbertin tapaiset ihmiset ovat onnellisempia?
— Herbertinkö? — isä huokasi. — Melkeinpä luulen. Herbert on joka suhteessa kunnon mies ja viisas mies. Olen iloinen, lapseni, että sinulla hänessä on niin hyvä neuvonantaja, sitten kun minä olen lähtenyt.
Kurkkuani kouristi.
— Älä puhu noin, isä. Tiedätkö minulla onkin sinulle hyvä uutinen, olen valinnut itselleni paremman neuvonantajan kuin Herbert on.
— Punahilkka, oletko sopinut Lotharin kanssa?
— En, isä, kysymys ei ole Lotharista.
— Kuka hän sitten on, Rakel?
— Älä nyt kiihdy, isä. Puhun tohtori Dahlista, hän pyysi minua eilen vaimokseen — —
— Ja sinä lupasit!
— Minä… lupasin. Sinä tunnet hänet ja pidät hänestä, isä?
— Pidän hänestä? En! En!
— Isä, minusta tuntui… minä luulin.
— Rakel! Sinä suostuit kysymättä minulta! Kuinka sinä uskalsit! Kuinka sinä saatoit menetellä niin? Tohtori Dahl on tosin hauska seuraihmisenä, mutta tyttäreni miehenä. Minä en käsitä, miten sinä saatoit, kysymättä minulta, kysymättä minulta! Sitäpaitsi on hän nousukas.