— Aiomme mennä Dmitrin luo, toivon, että Annuschka antaa meille kahvia…
— He lähtivät juuri moottorillaan kaupunkiin, tulen suoraan sieltä, mutta olen varma, että saatte siellä kahvia ja mitä ikinä haluatte, onhan vanha Nikita yhtä mainio kuin ennenkin. Minä teen seuraa.
Ruhtinas puhui kohteliaalla, miellyttävällä tavallaan, ja vaikka en uskaltanutkaan katsoa häneen, tunsin, miten hän tarkasteli minua. Arvasikohan hän salaisuuteni? Salaisuuden, jota kannoin käsilaukussani? Tunsin katkeruudella, että hänen ei olisi vaikea arvata, millä teillä minä liikuin. Minua vain ihmetytti, ettei hän heti kutsunut vartiosotilasta, ja antanut vangita minua. Mutta minun ei varmaankaan tarvitseisi odottaa kauvoja.
Ruhtinas ja luutnantti Grigorkoff vaihtoivat keskenään muutamia lauseita. Minä katselin ruhtinasta salasilmäyksin ja näin, että hän oli suuresti laihtunut Hänen kauniit silmänsä olivat entistään kauniimmat, mutta suun ympärille oli tullut piirre, jota en voinut tulkita. Ruhtinas yllätti yhden tällaisen salasilmäyksen ja hymyili. Hänen hymynsä oli minulle yhtä arvoituksellinen kuin piirre suun ympärillä.
Mitä he juttelivat? Olin kulkenut niin omissa ajatuksissani, etten ollut kuunnellut heidän huoletonta keskusteluaan. — Rouva Dahlin moottori meni epäkuntoon täällä edustalla ja meidän täytyi pelastaa hänet tälle saarelle, — kuului luutnantti sanovan.
— Rouva Dahlin!
— Niin!
Ruhtinas pysähtyi ja kääntyi minua kohden. Me pysähdyimme kaikki. En tiedä mikä minulle silloin tuli, minun ei ole tapana pyörtyä, mutta sillä hetkellä musteni maailma silmissäni ja maa tuntui liikkuvan jalkaini alla. Minun täytyi tarttua luutnantti Grigorkoffin käsivarteen. — — —
Kun jälleen tulin tuntoihini, makasin pienellä leposohvalla avoimen ikkunan ääressä. Luutnantti Grigorkoff seisoi kumartuneena ylitseni ja hieroi käsiäni.
— Toivutteko jo vihdoinkin, rakas rouva Dahl? Kuinka olenkaan ollut levoton! Kuinka ajattelematonta minulta viedä teitä asemalle ja sallia Teidän väsyttää itseänne siellä seisomalla! Mikä hölmö minä olin, hölmömpi kuin itse Ivan, se tolvana! Suokaa minulle anteeksi ja virkistykää, olkaa niin hyvä, oikein pian!
— Asemalleko! — kuului ruhtinaan ääni. —
Asemalleko? Veitkö todellakin rouva… Dahlin asemalle?
Luutnantti kääntyi selittämään hänelle, ja silloin näin, että ruhtinas käveli huoneessa edestakaisin. Hän oli miltei yhtä kalpea kuin silloin, kauhun yönä. Hänen silmänsä näyttivät palavan ja suupielissä värähteli.
Nyt, nyt oli koston hetki lyönyt…
Ruhtinas pysähtyi äkkiä keskelle lattiaa ja iski katseensa minuun. Ummistin silmäni ja makasin liikahtamatta… Tulkoon mitä tuli, turhaa oli minun aina ollut taistella kohtaloa vastaan, turmio tuli, silloin kun sen täytyi tulla. Ja nyt sen täytyi.
— Mitja, — kuului ruhtinas sanovan miettivällä äänellä. — Miten olisi, jos lähettäisit yhden miehistä korjaamaan rouva Dahlin moottorin ehkä siinä on vain pieni vika. Näen tuolla maalla pari sellaista, joiden tiedän ymmärtävän koneita.
Tämä siis oli alku.
— Aivan kernaasti. Mikä houkkio olenkaan, kun en sitä heti ajatellut! — Hän aikoi kiirehtää ulos, mutta minä tartuin hänen käteensä. Tartuin kuin hukkuva oljenkorteen. Minua kauhistutti jäädä kahden ruhtinaan kanssa.
— Älkää menkö, oi älkää, voinhan sen yhtä hyvin korjauttaa kaupungissa, — sopertelin epätoivoissani.
— Mutta jos siinä todellakin on vain pieni vika, niin onhan teille mukavampaa saada se heti korjatuksi. Sanon heti miehille, että käyvät sitä tarkastamassa! — ja luullen tekevänsä minulle palveluksen hän irroitti kätensä ja kiirehti huoneesta.
Nyt minä olin hukassa.
Ruhtinas seisoi hetken liikahtamatta, sitten hän tuli luokseni ja otti pöydältä, leposohvan äärestä, käsilaukkuni. Sanaakaan virkkaamatta tarkasti hän sen sisällön. Saadessaan käsiinsä valokuvauskoneen nyökäytti hän itsekseen päätään ikäänkuin sanoakseen: sitähän minä odotinkin! — Hän otti filmit siitä ulos ja pisti ne taskuunsa. Koneen hän laski uudelleen laukkuun kaiken muun laukun sisällön kanssa.
Kurkkuni oli kuin kiinnikuristettu, tunsin muuttuneeni patsaaksi. Kylmät hikihelmet kihoilivat otsalleni. Jospa hänessä olisi hituinenkaan sääliä, niin hän ei antaisi viedä minua vankityrmään kidutettavaksi, häväistäväksi, vaan ampuisi minut tähän paikkaan. Miten armelias hän olisikaan silloin! Uskaltaisinko pyytää?
Tahdoin puhua, mutta en saanut sanaakaan huuliltani. Olin täydellisesti kadottanut puhekykyni, saatoin vain tuijottaa häneen usvan läpi, joka sokaisi silmäni.
Olin kadotettu sielu, joka kärsi jo etukäteen kaikki kadotuksen tuskat…
Ovi tempaistiin auki ja joku tuli sisään.
— Kiirehtikää, ystäväni, muuten myöhästymme laivalta. En luule, että miehet ehtivät tarkastaa rouva Dahlin venettä, se työ täytyy jättää. Rakas rouva Dahl, miten voitte? Tehän olette kalpea kuin palttina, oletteko sairas? Kolja, miksi et ole hoitanut rouva Dahlia? Voitteko seurata meitä laivalle.
— Luulen kyllä, että rouva Dahl jaksaa sen lyhyen matkan, parastahan hänen on päästä kotiin! — kuulin rajattomaksi hämmästyksekseni ruhtinaan sanovan.
Mitä hän siis aikoi? Vangituttaako minut kotonani?
Nousin koneellisesti sohvalta, ja luutnantti auttoi päällysnuttuni ylleni. Ruhtinas ojensi kevyesti kumartaen minulle käsilaukkuni. En uskaltanut katsoa häntä kasvoihin. Lähdimme alas rantaan.
Syyttäen pahoinvointia istuin vaieten ahtaassa laivassa, joka jälleen oli täpösen täynnä sotilaita. Luutnantti ja ruhtinas keskustelivat jälkimmäisen ulkomaanmatkasta. Ruhtinas tuntui matkaansa tyytyväiseltä.
Vihreät aallot poreilivat laivan laitoja vastaan, vihreät aallot, jotka olivat kehoittaneet ja kutsuneet minua, vihreät aallot, joiden helmassa olisi ollut niin hyvä olla. Miksi en ollut seurannut niiden kutsua, voi miksi en! — Kuolema ei ollut minulle itsessään kauhistuttava, mutta kaikki se, joka tapahtuisi sitä ennen. Ja ennen kaikkea se hätä ja tuska ja häpeä, jota isäni, rakastettu vanha isäni, oli tunteva. — — —
Laiva laski rantaan ja sinellimekot purkautuivat jälleen rantakivitykselle. Mekin nousimme laivasta. Katsahdin ruhtinaaseen, mutta hänen huomionsa oli kiintynyt muualle. Pyysin ajuria. Luutnantti kutsui ajurin, hän olisi tahtonut tulla minua saattamaan, mutta pyysin hänen olemaan niin ystävällinen ja toimittamaan veneeni paikoilleen. Noustessani ajurin rattaille, tuli eräs vanha kenraali juuri siitä ohi ja pysähtyi juttelemaan ruhtinaan kanssa. Käskin ajurin lähteä.
20.
Minä nousen asuntomme portaita. Palvelija, joka avaa oven, katsoo minua pitkään, mutta minä menen hänen ohitsensa suoraan Erikin huoneeseen. Hän istuu jälleen pöytänsä ääressä. Huoneessa on hämärä, sillä vain pöydällä oleva viheriäverhoinen lamppu palaa.
— Erik, me olemme hukassa, tai ainakin minä..
— Mitä sinä sanot!
— Me olemme hukassa.
Erik hypähtää seisomaan, hän tulee luokseni, painaa minut istumaan tuoliin ja tarttuen molemmin käsin hartioistani iskee silmänsä minuun. Hänen sieraimensa värisevät.
— Kerro kaikki, mutta lyhyesti.
— Sain coden. Me lähdimme asemalta, ja kaikki kävi hyvin, kunnes — — —Sanat takertuvat kurkkuuni.
— Kunnes? — hänen kätensä puristavat minua niin, että minä huudan tuskasta, mutta hän ei hellitä, vaan ravistaa minua kärsimättömästi.
— Kunnes mitä? Kunnes mitä?
— Kunnes tapasimme… ruhtinaan.
— Mitä, ruhtinaan! Sinä hourailet! — Hänen kätensä hellittävät otteessa ja hän peräytyy pari askelta kauhu kasvoillaan, jotka muuttuvat vähitellen vihertävän valkoisiksi; huuletkin näyttävät vahalta.
— Niin, ruhtinaan. Hän tuli meitä vastaan lähdettyämme asemalta. Tietysti hän epäili minua heti. Hän otti valokuvauskoneestani levyt, ja pisti ne taskuunsa. Jos ne kehitetään…
— Tietysti ne kehitetään. Laittaudu heti valmiiksi lähtemään täältä, mutta niin, etteivät palvelijat ala huomata mitään erikoista. Ota ainoastaan korusi ja rahat mukaan. Me lähdemme heti.
— Minä en lähde mihinkään.
— Sinun täytyy, Rakel!
— Sanon sinulle, etten lähde. Tee sinä mitä haluat, mutta minä en lähde.
— Mitä sitten aijot tehdä?
— Ei ainakaan kannata paeta.
— Narri, jää sitten, minulla ei ole aikaa kuunnella oikkujasi.
Hän kääntää minulle selkänsä ja hiipii ovelle, kierrettyään avaimen äänettömästi lukossa menee hän lattian poikki suureen vaatesäiliöön ja sytytettyään sähkön puuhailee siellä itsekseen. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua tulee hän sieltä ulos, kantaen pientä, ruskeaa salkkua, jonka hän nopeasti tarkastaa kirjoituspöydän ääressä.
— Sinä et siis tule? — kysymys singahtaa minua kohden kuin laukaistu luoti.
— En.
Hän ottaa salkustaan esille tukun seteleitä ja heittää ne syliini, mutta ne eivät lennäkään perille asti, vaan putoilevat lattialle jalkaini juureen. En vaivaudu kokoilemaan niitä.
Erik vetää hiljaa avaimen lukosta ja katselee avaimenreiästä halliin. Varmaankaan siellä ei ole ketään, koska hän ojentautuu suoraksi, huoahtaa helpoituksesta, pistää avaimen uudelleen lukkoon ja avaa oven. Samassa kuuluu myöskin ovi ruokasalista avautuvan halliin. Erik ei pysähdy.
— Hyvästi Rakel, älä odota minua illalla. Voisihan sattua, että kokous kestää myöhäiseen, — sanat ovat aiotut hallin poikki menevän palvelijan kuultaviksi. Ovi sulkeutuu Erikin jälkeen, ja minä istun huoneessa yksinäni.
Istun liikahtamatta. Ikkunain ohi käy suhahdus ikäänkuin myrskyn enne. Hämärä hiipii huoneessa. Vihreä lamppu levittää heikosti sairasta valoaan, se on aivan kuin pieni, viheriöivä hautakumpu. Huonekalut, joilla ennen oli niin voimakas Erikin persoonallisuuden leima, ikäänkuin eläisi niissä jokin osa Erikistä itsestään, näyttävät kuolleen, muuttuneen tavallisiksi, elottomiksi esineiksi. Koko huoneella on jonkinlainen iäksimenneen tuntu. Kirjoituspöydällä oleva rokoko-pendyyli yksin on enää elossa. Se tikuttaa iäisyyteen nopeasti katoavia elämäni viimeisiä hetkiä.
Niin, loppu on tullut, ja tullut äkkiä. Mahdotontahan tällainen elämä olisikin ajanpitkään ollut, ainainen pelko, ainaiset vehkeet ja juonet, ainainen kavaluus. Seuraten jesuiitta-moraalia, tarkoitus pyhittää välikappaleet, olen eksynyt synnin tielle ja elämä on kostanut minulle ankarasti. Olen koettanut nousta, olen koettanut ponnistella kaikin voimin, mutta syitten ja seurausten lain mukaan ole painunut uudelleen, vastoin tahtoani. Nyt on minulla jälellä vain yksi tie, yksi sovitus, yksi pelastus. — Niin, Loppu on tullut, ja hyvä on, että on tullut. Minulla on syylä iloon, eikä itkuun. Isän ei tarvitse kärsiä häpeää, sillä minä jätän elämän omasta tahdostani. Mikä onni, että hänen vanhuutensa päivät ovat turvatut. Summa pankissa hänen tilillään on suuri. — Tunnen todellista vahingoniloa siitä, että olen pettänyt kohtalon, ryöstänyt siltä sen saaliin, temmaissut isän köyhyyden kidasta! Ja toisenkin kerran olen pettävä kohtalon. Se luulee minua jo uhrikseen, se on suunnitellut minulle tulevaisuuden, joka olisi sopusoinnussa menneen elämäni kanssa, mutta siitä ei tule mitään. Elämäni minä katkaisen itse — — —
Pendyyli kirjoituspöydällä tikuttaa hitaammin, yhä hitaammin, ikäänkuin ontuen. Minä käännän hämmästyneenä katseeni siihen. Sen heiluri heilahtaa vielä muutaman kerran. Se pysähtyy. Onko tämä merkki minulle, että minunkin hetkeni nyt ovat luetut?
Loppu on siis todellakin tullut.
21.
Minä liikun jälleen kuin unessakulkija. Valkoiset marmoriportaat, joita minä nousen yläkertaan, tuntuvat henkivän minua kohtaan kuoleman kylmyyttä. Punainen matto valuu niitä pitkin alas kuin verivirta, sen punaiset aallot läikähtelevät silmissäni. Sisäisestä pakosta, ajattelematta mitään erikoista, menen autiolta tuntuvan pylväikön läpi makuuhuoneeseeni. Suuren seinäpeilin alla on matala jaappanilainen kaappi, jonka seinien kullankirjavat olennot pyörivät niin hurjasti silmissäni, että on vaikeaa löytää oikea laatikko.
Tuossa se on, tuossa, mustana laatikon pohjalla. Pieni browningpistoolini, se on nyt minun ainoa ystäväni maan päällä. Minä pidän sitä kädessäni, ja sen kylmyys hiipii kädestäni yli koko ruumiin. Sen musta piipunsuu tuijottaa minua kuin kysyvä silmä. Minä ymmärrän kyllä sen kysymyksen. Se kysyy:Milloin?
— Kohta. Kohta. —
Pitelen sitä yhä kädessäni; minun täytyy katsella sitä kuin jotain uutta ja ihmeellistä, ikäänkuin en olisi nähnyt sitä koskaan ennen. Tämäkö siis on pelastajani? Tämäkö siis on avaava minulle Kuoleman-portit?
Kuoleman portit — — – mutta tässä huoneessa minäen voikuolla. Tässä huoneessa, jossa Tuska ja Kauhu asuvat.
Aukeniko ovi kabinettiin itsestään, vai kosketinko minä sitä? Suljen oven makuuhuoneeseen, kierrän avaimen lukossa, se rasahtaa ilkeästi kääntyessään. Vetäessäni käteni takaisin seuraa avain mukana. En tunne ensinkään, että sormeni pitävät siitä kiinni, on aivankuin se seuraisi itsestään itsepäisesti kättäni. Minä katselen sitä inholla. Se on osa tuosta vihatusta huoneesta, minä ravistan sen kädestäni niinkuin jonkin iljettävän eläimen.
Kuka on täälläkin sytyttänyt lampun? Kirjoituspöydällä olevasta kabinettikuvasta katselevat isäni silmät minua tuskallisina. Ne eivät voi minua enää pidättää, ei mikään voi. — Otan kuvan käteeni katsellakseni sitä viimeisen kerran. Suutelen isän rakkaita kasvoja. Tuska isän silmissä näyttää muuttuvan kammoksi.
— Anna anteeksi, isä… Hilkallesi.
— En uskalla katsella kuvaa kauempaa. Lasken sen pöydälle ja juoksen ikkunasyvennykseen, jokainen jäseneni vapisee, kuolemantuska valtaa minut järkyttävällä voimalla, kylmä hiki pusertuu koko ruumiistani. Miksi, oi miksi on niin sanomattoman vaikea kuolla… Hämärä on langennut yli meren, minä kuulen maininkien jyskeen rantakallioita vasten. On noussut äkillinen syysmyrsky, joka piiskaa raskaita sadepisaroita ruutuja vasten.. Ikkunat auki! Ikkunat auki! Ah! —
Myrsky kiskoo hiuksiani ja kasvoni ovat sateesta märät. Tuulen ulvova valitus kauhistuttaa minua. Mihin on minun alaston, avuton sieluni joutuva noustessaan yksinään ylös avaruuksiin tällaisena yönä? hapuillessaan Kuoleman-porteilla?
Mutta myrskyn myllertäessä ulkona laskeutuu vähitellen suuri, pyhä rauha sieluuni. Se valtaa koko olemukseni, jokainen hermo, jokainen solu minussa tuntuu kuiskaavan: Näin täytyi käydä Näin on parasta. Näin on parasta. – Vielä hetkinen, ja minun sieluni on turvallisesti kohoava täältä» läpi elementtien raivon, läpi Kuolemanlaakson, korkeuksiin – – –
Mitä nyt? Mitä nyt? — Ovelle naputetaan lujaa. Ehkä jo kauan on naputettu, vaikka myrsky on estänyt minua kuulemasta. Joko he nyt tulevat? Olenko viivytellyt liian kauan? Pidän pistooliani piilossa puseron poimuissa ja tunnen olevani turvassa.
— Kuka siellä?
— Minä se olen, Liisi. — Kamarineitsyt raottaa ovea, olen siis unohtanut lukita oven hallista kabinettiin. — Ruhtinas Darcheffsky pyytää puhutella tohtorinnaa. Hänellä on tärkeä asia.
— Onko siellä muitakin?
— Ei ole, ruhtinas on yksinään. Hänellä näyttää olevan kiire.
— Sano hänelle, että minä — — — että minä — — — en nyt voi ottaa häntä vastaan.
Liisi poistuu. Myrsky tempaa ikkunoita niin, että toinen puolikas revähtää irti kiinnityshakasesta ja paiskautuu seinää vastaan niin, että ruudut helähtävät säpäleiksi. Juuri niin, juuri niin, kuolema ja hävityshän käyvät käsikädessä! — Suljen silmäni, nojaudun seinää vastaan ja nostan pistoolin ohimoa kohden. Samassa hetkessä astuu joku kiivaasti huoneeseen, ja juuri kun minä painan liipasinta, saa käteni sysäyksen, ja luoti lentää suhahtaen seinään. Minulta koetetaan ryöstää turvani, pelastukseni, mutta minä en voi siitä luopua, en, en!
Syttyy katkera kamppailu. Ruhtinas, sillä hän se on, on voimakas, mutta minä notkea ja liukas kuin käärme. Me läähätämme kumpainenkin. Minä puristan pistoolia rintaani vasten molemmin käsin, hän koettaa ryöstää sen väkivallalla. Tietysti minä lopulta joudun häviölle, hänen voimakkaat kätensä anastavat aseen ja minä jään lattialle polvilleni hervottomana ja läähättäen. Kuinka hän saattaa olla niin julma! Eikö hän voinut sallia minulle tätä pelastusmahdollisuutta! Kirvelevät kyyneleet sokaisevat silmäni. Ruhtinaskin seisoo kiivaasti hengittäen, ja käännellen pistoolia kädessään. Hän mutisee jotain itsekseen.
— Ruhtinas Darcheffsky?
— Niin?
Ehkä rukoukset voisivat liikuttaa hänen kovaa sydäntään.
— Minulla on vanha isä, jonka silmäin valo olen. Hänen täytyy tulla sokeaksi, mutta minä rukoilen teitä, säälikää hänen harmaita hiuksiaan, säästäkää hänet siitä häpeästä, että hänen ainoa tyttärensä vangitaan vakoojana. Hänen tähtensä olen ollut pakoitettu tähän rikokselliseen elämään — — — hänen tähtensä minun täytyi suostua tähän vihattuun avioliittoon — — — armahtakaa minua, antakaa pistoolini takaisin, minä rukoilen teitä, jättäkää minut hetkeksi yksinäni, antakaa minulle kymmenen minuuttia aikaa kuolla, viisi minuttia, silmänräpäys, voi Jumalani, miten kova te olette — — – eikö teidän kostonhimonne tule tyydytetyksi, jos sallitte minun itse jättää elämän — — —?
— Kostonhimoni! Suuri Jumala! —. hänen äänensä on käheä. — Kostonhimoniko? Minähän rakastan teitä kuin mieletön! Uutinen teidän naimisistanne Dahlin kanssa oli viedä minulta viimeisenkin järjen kipinän. Kuinka te saatoitte, Punahilkka!
Veri nousee päähäni suhisten ja kohisten, keltaisia liekkejä leimahtelee silmäini ohi. Hapuilen tuolin selustaa tuekseni. Hänkö rakastaisi minua! Minua, jonka nyt täytyy kuolla — — —
Ruhtinas tarttuu minuun, hänen äänensä on käheänä korvaini juuressa. —Kuinka sinä saatoit?
Kurkkuni on kiinni. — Palattuani Norjasta — — – silloin — — – en tahtonut enää — — — mutta isän sairaus — — – ei ollut rahaa — — –
Hän puristaa minua kiihkeämmin. — Arvastahan sen! Kun ensimmäinen suuttumukseni oli ohi, ja sinä olit lähtenyt, olit kadonnut minulla, tunsin, että oli mahdotonta, että sinä, Punahilkka,sinävapaaehtoisesti! — — — mutta nyt ei ole aikaa selityksiin. Aika on täpärällä, niin täpärällä, että täytyy rientää. Missä ovat päällysvaatteesi? Olen käskenyt auton ajamaan esiin! Pian Punahilkka, pian!
Mutta minä seison kuin patsas. Hänkö olisi tullut pelastamaan minua, petturia — — —
Hilkka, auto odottaa portaiden edessä! — Sinä et tiedä mitä on tapahtunut! Grigorkoffin täytyi miltei heti palata takaisin Santahaminaan, mutta hän oli tuskin tullut sinne, kun hän huomasi, että joku vieras oli käynyt laatikossa, jossa säilytetään codea. Sinä olit pannut vanhan coden, jota ei enää käytetä, ylimmäksi, uusi oli jäänyt alle. Ainoa vieras henkilö, joka oli asemalla käynyt, olit sinä! Hän ei sittenkään tahtonut uskoa, poika parka. Hän riensi santarmilaitokselle kuullakseen tiedettiinkö siellä teistä mitään ja mitä. Hän kuuli, että tohtori Dahlia oli kauan epäilty vakoojaksi ja juuri hänen siellä ollessaan tuotiin tohtori sinne. Hänet oli pidätelty satamassa. Grigorkoff ei kertonut sanaakaan omista epäluuloistaan heille, hän tuli syösten minun luokseni. Hän oli epätoivoissaan. Kerroin hänelle lyhyesti, mitä tiesin. Sanoin, että levyt olivat minulla, hän rauhoittui silloin hiukan. Annoin sanani, ettet sinä tästälähtien ole enää oleva vaarallinen, ja hän on luvannut olla pettämättä meitä. Ei hänellä sitäpaitsi ollut mitä haluakaan antaa sinua ilmi, mutta hän on itse rehellisyys ja tunnollisuus. Häntä meidän ei siis enää tarvitse pelätä, mutta muiden epäluulot ovat voineet herätä, jo tohtori Dahlinkin tähden.
— Entä… Erik?
— Hän yritti paeta ja… ja… hänet…
Ammuttiin?
Ruhtinas ei vastaa. Hän tarttuu minun käsivarteeni ja pakoittaa minut seuraamaan itseään. En vastustele enää. Me jätämme kabinetin, jossa vihurit temmeltävät särkyneen ikkunan kautta, ja menemme pylvästöön. Palvelijatar seisoo siellä kummasteleva katse pyöreillä, punakoilla kasvoillaan.
— Myrsky on särkenyt tohtorinnan ikkunan. Se on heti korjattava. Mutta ensiksi on teidän tuotava tohtorinnalle hänen päällysvaatteensa, olkaa hyvä.
Tyttö kiirehtää edellämme halliin. Me laskeudumme portaita hänen jälessään. Ruhtinas ottaa tyynesti autonutun tytön käsistä ja auttaa sen ylleni. Painan päähineeni päähän, ja niin olemme valmiit.
— Sinun ei tarvitse odottaa minua tänä iltana, Liisi, tulen vasta myöhään kotiin! Hyvästi.
Raskas ovi painuu äänettömästi lukkoon jälessämme, vankilani ovi. Portaat ovat sateesta liukkaat, ruhtinas tukee minua ja nostaa minut nopeasti autoon. Hän lähettää pois kuljettajan ja asettuu itse ohjaamaan. Hän on ottanut yllensä autonutun, -lakin ja suuret silmälasit.
Auto alkaa hyristä ja lähtee liikkeelle. Minä käännän päätäni ja luon vielä viimeisen katseen taloon, joka minulle on kulkenut kodin nimellä. Se tuijottaa minua pimein, elottomin ikkunoin, ikäänkuin talo, jossa kuolema vierailee – – –
Me kiidämme hämäriä, autioita katuja. Missä ovat kaikki kadunkulkijat? Pelkäävätkö he pimeää ja sinisten lyhtyjen valoa? Joskus näkee vilahdukselta tummia olentoja painuvan rakennusten kylkiä vasten, joskus joku menee kadun poikki taikka seisoskelee sen kulmassa. Minä pelkään ihmisiä, jotka kulmissa seisoskelevat. Joku heistä voisi kohottaa kätensä, vaatia autoa pysähtymään ja käskeä minun seuraamaan itseään. Silloin ei ruhtinaskaan voisi minua pelastaa.
Mutta kukaan ei estä meitä, me kiidämme yhä eteenpäin. Kaupunki ja sinisten lyhtyjen yö jää kauaksi taaksemme, ja suuri salaperäinen metsä kummittelevine varjoineen nielee meidät.