reippaasti ja toivehikkaasti, heittäen silmäyksen huvimajaan.
Vaikk' kaikki kääntäisivät siitä huomion, — nään armahduksen sentään takaa tuomion! Ma tiedän, että kaksi elää voi hehkussa innon, jonka usko loi; sa saarnaat ajan sanomata katalaa: ett' ihanne ois muka jotain matalaa!
*Ens sijan* sille suon; jo ohi on sen kukoistus — se kypsyy satohon.
Sisällä rakennuksessa soittaa ja laulaaNEITI SKÄRE:»Ach, du lieber Augustin».STYVERvaikenee ja kuuntelee hiljaisen liikutuksen vallassa.
Taas kutsuu hän mua samoin sävelin, ne silloin soi, kun hänet kohtasin.
Asettaa kätensäFALKINkäsivarteen ja katselee häntä syvästi silmiin.
Ja joka kerran, kun tuo sävel raikuu, niin soittimesta armahani kaikuu kuin ensi lemmen soinnut riemuineen. Ja lempemme kun vihdoin sammuu, haihtuu, ja uskolliseen ystävyyteen vaihtuu, luo laulu sillan *aikaan menneeseen*. Ääressä pöydän vaikka selkäin köyrtyisi, taistossa nälkää vastaan mielein nöyrtyisi, niin riemurinnoin riennän kotihin, soi *siellä* menneisyys taas sävelin. Jos *siellä* meidän on pien' iltahetki, — niin vahingotta päättyi multa retki!
Menee sisälle rakennukseen.FALKkääntyy huvimajaa kohti.SVANHILDastuu esiin; hän on kalpea ja liikutuksen vallassa. He katsovat hetken äänettöminä toisiinsa ja heittäytyvät kiihkeästi toinen toisensa syliin.
Oi, Svanhild, uskolliset olkaamme! Sa elon kirkkomaalla kukka raikas, — on *muista eroova* sun kevätaikas! Heill' lempiväiset löyhkää ruumiille, käy kalmanhaju, missä kaksi käy, se leyhyy suusta, joka vastaas hymyy, sieluissa hauta valheen, mi ei näy, teoissa, työssä kuolon velttous lymyy. Se heist' on *elämää*! Oi, taivainen, tää arvoistako satain menojen? Ja moiseen lapsilaumat kasvattaa, heit' tuntemaan vain pyhää, oikeaa, rasvoittaa heitä uskoon, vakaumukseen, — valmiiksi suureen sielunteurastukseen!
Matkustakaamme!
Minne matkustaa? Maailma eikö samanlainen liene muuallakin, tiet eikö samaan viene valheeseen, joka toden muodot saa? Jääkäämme, ilveilystä nauttikaamme, surullis-hupsun pilan nähdä saamme, kaikk' *uskoo* — mitä *valhettelee* kukin! Lind, Styver, Stråman lemmen joulupukin turkeissa, usko vahva huulillansa, syämessä valhe, — sitä tarjoo maamme, — ja kunnon mies on kukin pohjaltansa! Itselleen, muille totta ei he haasta; rauhassa rehoittaa saa moinen saasta; — säilyttää kukaan heist' ei tainnut nahkaa, mut Kroisoksia ovat sittenkin; *itsensä* karkoitti he Edenin kentiltä rikkijärveen päätä pahkaa; mut tiedä ei he siellä istuvansa, he ovat mielestänsä Herran kansa, he hymyhuulin kantaa kurjuuttaan; kun Belzebub käy heidän joukossaan mylväisten näyttäin pukinsorkan, sarven, — käy silloin kuiske kautta miesten parven: pää paljaaksi, luo silmäs Jumalaan!
lyhyen, mietiskelevän äänettömyyden perästä.
Kummasti käsi hellä johti mun keväiseen kohtaukseemme, helmaas syöksi. Eloa, jonka mailla haaveilun ma elin, nimitän nyt päivätyöksi. Oi, kuinka pimeässä kuljin harhaan; — sain *sinut* silloin, — löysin valon parhaan!
KatseleeFALKIAhiljaisella, hellällä ihmetyksellä.
Mi voima sulla, voimallinen puu, metsässä, uljas, seisot, tuulen kaatamassa, siimeessäs lepo sieluun laskeuu —?
Sen totuus mulle suo, kun ain' oon raatamassa.
katsoo arasti rakennusta kohti.
He saapuivat kuin kaksi kiusaajaa, edusti sukuaan he loppuun saakka. Tuo kysyi: kuinka rakkaus kukoistaa, kun sitä lamaa rikkauden taakka? Tää kysyi: kuinka rakkaus elää voi, kun päivä kukin puuttehensa toi. Hirmuista — moista totuutena opettaa, eik' elonpäiviänsä sentään lopettaa!
Jos meitä koskis se?
En tajua? Ei olosuhteet mitään vaikuta? Oon sanonut: jos valhetta käyt vastaan, lyön, kaadun sinun kanssas ainoastaan. Helpompaa ei kuin käsky raamatun: ei koti, vanhemmat voi pitää lastaan, kun armaan vuoks hän alkaa kamppailun.
syleilee häntä.
Niin saavu, talvisää, maa hyyrtein peitä! *kestämme* myrskyn; kaataa ei voi meitä!
ROUVA HALMjaGULDSTADtulevat oikealta taka-alalta.FALKjaSVANHILDjäävät samaan asentoon huvimajan luo.
matalalla äänellä.
Kas tuolla!
yllätettynä.
He!
Kait uskonette nyt?
Tää kummaa on!
Mun vaistoni sen tiesi, ett' tätä aina hautonut on miesi!
itsekseen.
Noin viekkaaks tyttöä en epäillyt!
EloisastiGULDSTADILLE.
En usko sittenkään —
Siis tutkikaamme.
Nyt hetikö?
Nyt paikalla ja ponnekkaasti.
ojentaa hänelle kätensä.
Siis Herran haltuun!
vakavasti.
Hält' ehk' avun saamme.
Astuu alas.
katselee taakseen poistuessaan.
Mitenkä vain, kun — eläis lapsein onnekkaasti.
Menee sisään rakennukseen.
lähestyyFALKIA.
On kiire kait?
En puolta tuntia ma viivy —
Sitäkään ei tarvita.
aikoo poistua.
Hyvästi!
Varrotkaa!
Ma?
Vastatkaa vain ensiksi. Toivon kaikki selväks saavain; — me kolme ihan suoraa kieltä käyttäkäämme.
yllätettynä.
Me?
Mielemme nyt naamiotta näyttäkäämme.
hymyään hilliten.
Oon valmis.
Hyvä; siis mua kuulette. Puol' vuotta seurustelleet olemme, loruillen —
Niin.
Ja usein kiistellen; me tuolloin tällöin kallistimme lasia; ol' johdettavananne suuri asia, ma olin mies vain arki-olojen. On sentään niinkuin jokin säie ois meit' yhdistänyt, joka tuhansia nuoruutein haihtuneita aattehia unhosta jälleen esiin tuoda vois. Mua katsotte; mut hapset harmajat olivat muinoin ruskeet, tuuheat, ol' otsa kurtuton, min raskas työ nyt on hikihelmin ryppyiseksi syönyt. Kylliksi siitä! olen liikemies —
kevyesti ivaten.
Käytännön terve järki, Herra ties.
Te laulaja, mi toiveisiinsa luottaa.
Asettuu heidän väliinsä.
Se, Falk ja Svanhild, tuloni on syy. Nyt puhukaamme; hetki lähestyy, mi onnea tai katumusta tuottaa.
jännityksellä.
Puhukaa!
hymyillen.
Eilen kerroin alkavaksi urani runon —
Haaveettoman.
nyökäyttää hitaasti päätään.
Niin!
Saanemme aiheen kuulla laulelmiin —?
katselee hetkisenSVANHILDIAkääntyen jälleenFALKINpuoleen.
Yhteisen aiheen löysimme me kaksi.
Nyt lähden.
Kuunnelkaa, niin teette teon, jot' en ma pyytäis muilta ensinkään. Kokonaan tunnen Teidät; sielunne on liiaksi rikas teeskentelemään. Kasvunne näin, näin umpun aukeevan; rikkaampi Teit' ei ole kukaan nainen; — olitte mulle kauan tytär vainen, mut olla voitteko nyt — morsian.
SVANHILDvetäytyy arasti poispäin.
tarttuuGULDSTADINkäsivarteen.
Jo riittää!
Tyyntykää; hän haastaa.Hän valitkoon; — — Te myöskin kysykää.
Ma — sanotte?
katselee kiinteästi häneen.
Nyt perikatoon raastaa saatamme kolme ihmiselämää. Nyt teeskentely vähän hyödyttää; vaikk' ylevyyttä harvoin työssäin hain ma, niin hiukan tarkkanäköisyyttä sain ma. Te häntä rakastatte. Riemuiten ma katsoin kukkaa nuoren rakkauden; mut ehkä rakkaus, ylen uljas, väkevä, juur hänen onnettuutensa on näkevä.
kuohahtaen.
Te rohkenette!
levollisesti.
Kokenut oon mies.Jos hänet voitatte —
uhmaten.
Niin?
hitaasti ja sanojaan korostaen.
Hän kenties pohjalle tälle *kaiken* luo, mut hukkaan tään ainoon kortin varassa *se* vajoaa, — kun elon myrskyssä tuo pohja hajoaa, kun aika kalman leiman painaa kukkaan.
puhjeten puhumaan itsensä unohtaen.
Se mahdotonta on!
katsoo merkitsevästi häneen.
Niin aattelin myös nuorena. Ma muinoin rakastin erästä; eros tiemme. Sorja muistossa hän oli; — muttei eilen tässä puistossa.
Eilenkö?
vakavasti hymyillen.
Eilen. Näitte papin vaimon —
*Hän* —?
Juuri sytytti tuon liekin aimon. Ma monta vuotta häntä murehdin; ei ole sielussani unehtuva tuon nuoren, kauniin naisen pyhä kuva, min kerran keväässä ma kohtasin. Nyt käytte samaan uhkapelihin, Te sytytätte samat liekitkin, — senvuoksi huudan: Varokaa! — tuon kaltaiset raivoisat lieskat ovat väkivaltaiset!
Teenhörppijoille julistanut oon ma uskoin, mi on epäilyistä vapaa —
täyttää ajatuksen.
Sen, että rakkaus aina uhmatkoon murhetta, tuskaa, ikää, muiden tapaa. Se ehkä lienee totuus totisin, mut katsokaamme seikkaa toisinkin. Selittää *rakkautta* ei kukaan saata; mi aiheuttaa tuon uskon iloisen, ett' toinen *toisessa* saa *autuuden*, tuot' tiedä kukaan ei, mi polkee maata. Käytännön kysymys on *aviomme*, samaten *kihlauskin*, ystäväin; helposti toteen näyttää tilastomme, tuo että sopii juuri *tälle näin*. Lempemme tekee vaalin *vaistomaisen*, ei valitse se *vaimoa*, vaan *naisen*; hänestä ellei Teille *vaimoa* oo luotu —?
jännityksellä.
Niin?
kohauttaa olkapäitään.
Te ootte hukassa. Kihlauksen onneen tarvitaan kait muuta kuin pelkkää rakkautta, ei riitä se, mies mieleinen myös olkoon perheelle, ne että on kuin samaa lihaa, luuta. Ja avio on meri suunnaton, mi vaatimuksia vain täynnä on, jotk' eivät edes rakkautta tunne. Ain' aulis, hellä olkoon puuhailunne, on kaikki taidot talon hyväks käytettävät, velvollisuudet, käskyt kaikki täytettävät, joit', aatellessain neidin läsnä-oloa, ois minun tässä luetella noloa.
Siks —?
Hyvä neuvo ottakaa nyt varteen, eloa, lempiviä katsokaa, he turvautuvat korskaan puheenparteen, kuin omistais *he* monta miljoonaa. Päistikkaa vihille käy sitten tie; he kodin saavat, alkaa onnen kesä; ens ajat uskon, voiton huumaa lie; mut vihdoin tilille se heidät vie! On vararikon tehnyt silloin pesä! Pois ruusut vaimon poskipäiltä on, pois kukoistus on sielun aatoksien; pois miehen voiton huuma, hehkutan on pätsi lieskojensa leimuvien; pois, vararikkoon koko pesä nääntyi, vaikk' kauppahuoneen parhaan tavoin kääntyi se kaikkein nähtäväksi elohon!
puhjeten kiivaasti puhumaan.
Tuo valhett' on!
horjumattomasti.
Ja totta äsken juuri. Niin ainakin *Te itse* väititte, kun taannoin tässä kävi taisto suuri teeseurueen ja Teidän keskenne. Kas, vastaan väittää silloin kaikki tiesi, kuin Tekin nyt; ja sehän selvää on; on puhe kuolemasta armoton, kun noutamaan sua saapuu Manan miesi. Kuulitte, että säveltänyt pappi on kihloissa ollessansa niinkuin mies; — ei ihme, että alkoi aika rappion, kun kahleisiin löi hänet kotiliesi *Rakastajattareksi* hälle suotu ol' nainen tuo, mut *vaimoksi* ei luotu. Ja kopisti, mi virret kauniit viritti? Hän kihlautui, ja runosuoni hukkui, se untelosti niinkuin sirkka sintti, syvimpään uneen runotarkin nukkui ykstoikkoisessa erämaassa lain. Näette — —
KatseleeSVANHILDIA.
Viluttaako?
hiljaa.
Tuskin vain.
pakoittautuu leikilliseen äänilajiin.
Kun tulokset on kielteisiä aivan, niin kuinka mielestänne maksaa vaivan pää-omaa uhkapeliin sijoittaa, miss' ylimalkaan tappiota saa. On niinkuin uskoisitte itsenne luoduksi juuri vararikon tekoon!
katselee häntä, hymyilee ja puistaa päätään.
Nuor', uljas Falk, — Te suotta ivaatte. — *Kaks tapaa* korret kantaa kodin kekoon on. Perustaa sen saattaa mielikuvihin, ikuisen huuman pitkiin vekseliin, nuoruuden taukoomattomahan huvihin, luuvalo kuin ei löisi jäseniin; — perustaa ruusunpunaposkiin voi sen, kirkkaisiin silmiin, elinvoimiin nuortuviin, varmuuteen, että säilyttää voi moisen kauneuden turvaamatta tekosuortuviin. Sen perustaa voi suureen mieli-alaan, kukkaisiin, joit' ei tahraa elämä, sydämiin, jotka uskoo lemmenvalaan halk' elon niinkuin ensi hetkenä. Miks moista sanotaan? Lie nimi tuttu; — on pelkkää *hölynpölyä* tuo juttu!
Te vaarallinen viettelijä vasta, — miljoonamies ja rikas pohatta, *mun* omaisuuteni kun paareilla taas kantoi poies pari sotilasta.
terävästi.
Te tarkoitatte?
Helppo sanoa; se *vankka* pohja, hyvin tiedämmehän, kait *raha* on, — tuo ihmekapine, mi vanhanpuoleisille leskille suo pyhimyksen kulta-sädekehän.
Se kait on sentään paljon parempata. Se arvonantoa lie hiljaista, mi esineelleen samaa kunniata suo kuin tuo riemu kuumehoureessa. Onnesta velvoituksen on se tunne, sulosta, minkä huolenpito suo, tahdosta toisen päästä toisen luo, toivosta kantaa tieltä kivet nuo, joihinka jalka käy, vaikk' kulkis kunne. Se käsi hellä, parantava on, se miehen voima on, mi avun antaa voi, se tasapaino lienee loputon, se käsivarsi on, mi kaiken kantaa voi. — Tään kaiken, Svanhild, voin *ma* onnenmaalin saavuttamiseks Teille tarjota.
SVANHILDtekee voimakkaan yrityksen lausuakseen jotakin;GULDSTADkohottaa kätensä ja estää hänet siitä.
Aatelkaa tarkoin, Teill' on valta vaalin!Aatelkaa, ettei tarvis katua.
Mist' tiedätte —
Sen silmistänne tietää ja näkee, että häntä lemmitte! *Hänelle* myöskin sanokaa nyt se.
Puistaa hänen kättään.
Nyt lähden. Loppua jo leikki sietää. Vakuuttaa voinetteko minulle, ett' ootte hänen tukenansa horjumatta matkalla elon, lohtu tuskassa, kuin öisin ma, —
kääntyySVANHILDINpuoleen.
niin minun sitä torjumatta hyljätkää se, min tahdoin tarjota. Suurempaan voittoon koskaan päästä vois en; Te saitte onnen; parempata sois en.
On totta, — äsken puhuitte myös rahasta, ei yksinomaan ole vain se pahasta. Oon yksinäinen, perijää ei mulla, mit' omistan, se yhteiseks saa tulla. Te ootte poikani, hän tyttäreni, ma muutan rautatehtaalleni rajalla; Te kodin perustatte sillä ajalla, kohtaamme taas, kun umpeen vuosi meni. — Mun tunnette, nyt itse miettikää, ei helposti saa ottaa elämää, asemaa erikoista muihin nähden; — ja, valita Te saatte, — Herran tähden!
Menee sisälle rakennukseen. Äänettömyys.FALKjaSVANHILDkatsovat arasti toisiinsa.
Oot kalpea.
Ja äänetön sa.
Niin.
Ol' pahin hän.
itsekseen.
Hän löi mun voivuksiin.
Hän kovin löi.
Kaikk' iskustansa turtui.
Yhdellä kertaa kaikki kaatui, murtui.
LähestyyFALKIA.
Mitenkä rikkaita me olimmekaan, kun hyljännyt ol' meidät maailma, kun aatoksemme myrskyn voimalla yöss' aaltoin lailla paasien löi sekaan. Henkemme voiton varmuudesta paloi, uskoimme sielun ikirakkauteen; hän saapui maallisine lahjoineen, ja riisti kaikki, — epäilystä valoi!
hillittömän kiivaasti.
Mielestäs pyyhi tuo! On meillä takeet valheesta sen, mi muille totta on.
puistaa äänettömästi päätään.
Se tähkä, jonka epäilyksen rakeet löi maahan, virkoa ei elohon.
epätoivoon puhjeten.
Me kaksi, Svanhild —
Turha toivo heitä; valhetta kylvät, korjaat kyyneleitä. Sa sanot muut? Sa etkö uskone, ett' aatelleet on muutkin niinkuin me, *mies* että salamoita uhmaa kyllä, — hänt' ettei myrsky koskaan maahan lyö, hänt' ettei taivaanrannan longat yllä, ne vaikka raivoais kuin raju-yö?
Hajoitti voimiansa kukin muu; *ma* tahdon rakkauttas, en mitään muuta. He meluss' elon huutaa täyttä suuta, sua hiljaa suojaan niinkuin vankka puu.
Jos ikivallat perikatoon ohjaa sun rakkautes, min varass' elo on, — niin onko sulla *muuta* onnen pohjaa?
Käy kaikki silloin perikatohon.
Pyhästi vannotko sa minulle, se ettei koskaan kuihdu kukan lailla, ei tuoksutonna nuoku elon mailla, vaan *iät kestää*?
lyhyen äänettömyyden jälkeen:
*Kauan* kestää se.
tuskalla.
Oi, »kauan», »kauan»; — sana köyhien!Mit' on tuo »kauan» sana rakkaudelle?Sen kuolema, kuin home kukkaselle.»Iäiseen eloon uskon rakkauden» —siis aika vaihtua on sanojen:»Sua rakastin, kun hehkui kesän helle!»
Ikäänkuin voimakkaan sisällisen näkemyksen vallassa.
Onnemme päivä painu ei, kun vihme auringon kyynelten käy läntehen; — se sammukoon kuin outo taivaan ihme syänpäivän suureen hehkuun hukkuen!
kauhistuen.
Mit' aiot?
Lapsia me oomme kevään; senjälkeen saapua ei syksy saa, jolloinka laululintu karkkoaa, kotiinsa palaamatta helisevään. *Senjälkeen* ei saa koskaan talvi jäinen vaippaansa kiertää unten vainaita; — ei rakkautemme, suuri, seppelpäinen, saa riutua kuin sairas värjyväinen, — se kuolkoon nuorena ja rikkaana!
syvässä tuskassa.
Etäällä *luotas* — mitä elo oisi!
Se miksi *luonain* muuttuis — ilman lempeä?
Kodiksi!
Onnetar miss' sortuis hempeä.
Voimakkaasti.
En koskaan vaimoksesi tulla voisi, sen näen nyt, sen tunnen, tiedän mä! Ma lemmen ilon saatoin sulle antaa, kautt' elon vakavuuden en sua kantaa.
Lähestyy ja lausuu kasvavalla hehkulla.
Hehkuimme kevätpäivän riemuiten, patjoille velttouden nyt ei saa hiipiä! Suo laulun vapaasti nyt käyttää siipiä joukossa jumalien nuorien! Vaikk' kaatui pursi päiväin tulevain, — jäi lauta veteen, — kuule neuvoain; sen avulla ui elon yrttitarhaan! Vajotkoon onni helmaan ulappain; saa *rakkautemme* sentään voiton parhaan, se pelastuu, ei kulje täällä harhaan!
Ymmärrän sun! Mut erotakko näin! Kun aukee meille elo kaunis, suuri, — keskellä kevätilmain siintäväin, kun liittomme sai kasteen pyhän juuri!
Senvuoksi juur. Nyt alkaa lopun aatto, alentuu, mataloituu riemun saatto! Voi, kerran koittaa tilin hetkikin, kun käymme eteen suuren tuomarin, ja kun hän vaatii, Herra vanhurskas, aarrettaan, jonka lainas täällä meille — vastaamme: »Ansaita ei armoas, katosi meiltä kalleus elon teille!»
voimakkaan päätöksen vallassa.
Pois sormus!
tulisesti.
Niinkö!
Ymmärrän sun! Heitä! Tie ainut tää, mi yhdistävi meitä! Kuin haudan kautta tie käy elämään, niin vihkiytyy myös eloon rakkaus vasta, kun muiston-kotiansa autuasta lähestyy vapaana se pyyteistään! Pois sormus viskaa!
riemuiten.
Tehtäväni tein!Nyt runon valkeuteen ma sielus vein!Pois ovat siteet, jotka sua pauloi, —nyt Svanhildisi joutsenlaulun lauloi!
Ottaa sormuksen sormestaan ja suutelee sitä.
Unelmain, uppoo meren aaltoihin, — ma uhraan sinut, ajallisen pyyteen.
Astuu pari askelta taapäin, viskaa sormuksen vuonoon ja lähestyyFALKIAkasvoillaan kirkastettu ilme.
Elossa tässä sinut menetin, — mut voitin elämähän iäisyyteen!
voimakkaasti.
Työhönsä ryhtyköön nyt jokainen! Käy tiemme tääll' ei enää yhtehen. Jokainen nurkumatta taistoon myötä. Aikamme kehnous käynyt meihin on; pyrimme taistelutta voittohon, lepäämään tekemättä arkityötä, vaikk' *kamppaillen ois uhmattava yötä*.
Mut sairaasti ei.
Ei, vaan voimalla. Veenpaisumus meit' ei voi rangaista; se muisto, jonka elämäämme viemme, säteilee synkeydestä taivahan kuin sateenkaari yli maisen tiemme, — liittomme merkki kera Jumalan. Se velvoituksen tiellä sulle hohtaa —
Se sinut runoilijan maaliin johtaa!
On runoilija täällä joka miesi koulussa, käräjillä, kirkossa, mi työssään ihanteen vain nähdä tiesi ylhäällä lie hän taikka alhaalla. Ma *ylös* käyn; on satuloitu hepo; on työni aateloitu, väistyy lepo! Hyvästi!
Hyvästi!
syleilee häntä.
Suo suuta!
Kerran!
Irtautuu.
Nyt ilolla sun heitän huomaan Herran!
Nyt valot kaikki voivat sammua, — sen aatos elää; se on Jumala.
poistuu taka-alaa kohti.
Hyvästi!
Käy edelleen.
Hyvästi! Ma huudan vaan —
Heiluttaa hattuaan.
eläköön kaunis rakkaus päällä maan!
Ovi aukeaa.FALKpoistuu oikealle; nuoremmat vieraat tulevat ulos nauraen ja ilakoiden.
Puutarhaan tanssimaan!
Käy nuori kansa!
Keväinen kukkaseppel kulmillansa!
Ei koskaan taukoa —
He tanssistansa!
STYVERtulee käyden käsikoukussaSTRÅMANINkanssa.ROUVA STRÅMANja lapset seuraavat perässä.
Me kaksi olemme nyt veljekset.
Ja yhdessä sa kanssain taistelet.
Kun voimat valtion näin yhdistyvät —
Niin siitä koituu —
reippaasti.
Tulokset!
Ja hyvät.
ROUVA HALM, LIND, ANNA, GULDSTADjaNEITI SKÄRE,sekä loput vieraista tulevat ulos. Kaikkien katseet etsivätFALKIAjaSVANHILDIA.Yleistä ihmetystä herättää se, että kumpikin heistä on omalla tahollaan.
tätien joukossa, lyö yhteen kämmeniään.
Ma valvonko vai käynkö unissani!
joka ei ole huomannut mitään.
Tervehtää saanko uutta lankoani.
Hän sekä useat vieraista lähestyvätFALKIA,mutta peräytyyLINDehdottomasti askeleen taapäinFALKINnähdessään sekä huudahtaa:
Sua mikä vaivaa? Olet niinkuin Janus kakskasvoinen!
hymyillen.
Ma huudan kuin Montanus: Maa litteä on; — silmäin harhaan näki; nyt tyytyväinen onko herrasväki!
Menee reippaasti oikealle:.
Siis rukkaset!
Vai —?
Nostaa ei saa hälyä!
MeneeSVANHILDINluo.
rovastille.
Siis rukkaset!
Se totta onko?
On!
supattelevat keskenään.
Siis rukkaset!
Kokoontuvat yhteen ryhmään etemmäksi puutarhaan.
kuin jähmettyneenä.
Falk kosinut? En älyä!
Hän meitä kyllä pilkkas, kunnoton —!
Katsovat äänettöminä toisiaan.
Lindille.
Niin hauskaa. Häntä ihan inhosin!
syleilee ja suutelee häntä.
Hurraa, nyt olet mun, sit' älä kiellä!
Käyvät ylemmäksi puutarhaan.
katseleeSVANHILDIA.
Hänessä särkynyt on jotakin; parantaa tahdon sen, mi elää vielä.
saa jälleen puheenlahjansa ja syleileeSTYVERIÄ.
Nyt huoletonna painu pöytäs ääreen, vankasti liitetty oot neiti Skäreen!
Sun riemusi on vuosi vuodelta katsella sukuasi lisääntyvää.
hykertelee tyytyväisenä käsiäänFALKIAkohti katsellessaan.
Sai palkkansa tuo poika julkea; — se noille »tietäjille» tekee *hyvää*!
Käyvät keskustellen ylemmäksi,ROUVA HALMINlähestyessäSVANHILDINkanssa.
hiljaa ja kiihkeästi.
Sua mikään sido ei?
Ei sido mikään.
Velvollisuutes tuntenet nyt kait —
Teen käskys mukaan.
Kiitos.
ViittaaGULDSTADIAkohti.
Siitä sait pohatan, vapaa oot, et katso ikään —
Ois mulla sentään pieni vaatimus: pois muuttaa —
Se on miehen tarkoitus.
Ja aatosaikaa —
Onni kutsuu, muista!
hymyilee hiljaa.
Ei kauan; kunnes putoo lehdet puista.
Menee parvekkeen luo;ROUVA HALMetsiiGULDSTADINkäsiinsä.
vieraiden keskessä.
Me opetuksen saimme vakavan: jos kovat epäilyksen ajat koittaa, niin totuus käärmeen suistaa surmahan, ja rakkaus voittaa.
Niin, se aina voittaa!
Syleilevät ja suutelevat parittain. Ulkopuolelta vasemmalta kuuluu naurua ja laulua.
Mit' on tuo?
Ylioppilaat!
Niin, kuoro, mi lähtee tuntureille; — unhoitin peruuttaa —
YLIOPPILAATtulevat sisälle vasemmalle ja jäävät seisomaan sisäänkäytävän luo.
Lindille.
Lind, nyt lähtösi on vuoro!
Etsitte Lindiä?
Hän kihloihin on mennyt —
Joten ymmärrätte tuosta, hän ettei saata luonnon helmaan juosta.
Kihloissa!
Onneks olkoon!
Kiitos vaan.
tovereille.
Ei pääse laulunlaiva paikaltaan.Pois meiltä tenori nyt viety on.
joka tulee oikealta yllään kesäpuku, päässä ylioppilaslakki, selässä laukku ja kädessä sauva.
Käyn siksi Norjan nuorten kuorohon!
Sa, Falk! Hurraa!
Nyt ylä-ilmoihin kuin kimalaiset aina keväisin! Kaks kaikupohjaa mull' on rinnassa yks harppu, jossa eri soinnut, kieli, soi toinen niistä elon riemua, taas toinen heläjää kuin tumma mieli.
Muutamille ylioppilaille erikseen.
On sulla nuotit? — Kirjat? — Niinpä kesän kentille, kimalaiset, kukkain luo, kotiinsa hunajan ne kerran tuo äidilleen, valtiattarelle pesän!
Seuran puoleen kääntyen, jolla aikaa ylioppilaat lähtevät ja virittävät ensimmäisen näytöksen kuoron hillitysti ulkopuolella.
Voinemme anteeksannon kättä puistaa, ma tahdon unohtaa;
Hiljaa.
mut kaikki muistaa.
hillittömällä ilolla.
Pyh, onnemme on jälleen ehyt näin!Toivetta Marjan odotamme nöyrinä —
Vetää hänet kuiskaillen syrjään.
Hän mulle uskoi ihan äskettäin —
Osa puheesta häipyy kuulumattomiin.
Jos hyvin käy … niin kolmastoista … köyrinä!
käsikoukussaNEITI SKÄRENkanssa, kääntyyFALKINpuoleen, hymyilee ylimielisesti ja lausuu rovastiin päin viitaten:
Saan sata taaleria, kodin saan —
niiaa pilkallisesti.
Ens joulust' tulee mulle tyttöjoulun lopettaja.
samoin, tarttuen armaansa käsivarteen.
Lind jää, saa usko olla oloillaan —
nolostumisensa salaten.
Minusta sukeutuu kait tyttökoulun opettaja.
Saa Anna täällä opin ottaa toimistani —
vakavasti.
On työni miehen runo koruton, min velvollisuus suuri, pyhä on.
katselee hymyillen yli väkijoukon.
Käyn — tietoisena vastaisista voimistani!Hyvästi!
Hiljaa Svanhildille.
Kevähäni morsian; sun luokses työni aina sillat kutoo!
Heiluttaa lakkiaan ja seuraa ylioppilaita.
katsoo hetken hänen jälkeensä, ja lausuu hiljaa mutta voimakkaasti:
Nyt oma olla voin ma maailman; kevääni päättyi; — puista lehdet putoo.
Samassa aletaan pianolla soittaa tanssikappaletta, ja samppanjapullot paukahtelevat taka-alalla. Herrat pyörivät toistensa lomi naisensa käsivarsissaan;GULDSTADlähestyySVANHILDIAja kumartaa tälle; tämä ikäänkuin luhistuu hetkeksi kokoon, mutta tointuu jälleen tajuihinsa, ja ojentaa hänelle kätensä.ROUVA HALMja lähin suku, joka on jännityksellä seurannut kohtausta, rientävät saapuville ja piirittävät heidät äänekkäällä ilolla, minkä soitto ja kauempana puutarhassa tanssivien riemu vaientaa.
Mutta kaukaa ylämailta kaikuu halki tanssin sävelien voimakkaasti ja reippaasti:
Karit vaikka mun purteni pirstaksi löi, ihanaa oli laineilla liitää.
Eläköön!
Tanssia ja riemua; esirippu laskee.