Poika katseli hänen sanatonta tuskaansa. Hän siveli hiljaa Juhanan olkapäätä ja etsi sanoja, joilla olisi voinut lohduttaa.
Äkkiä hän nousi ja läksi juoksemaan kunnasta alaspäin.
Maassa makasi Juhana ja vaikeroi:
— Minne minä nyt käännyn. Jumalani, jumalani, minä olen sinun teiltäsi poikennut loitos! Näytä minulle, miten minä saatan takaisin palata. Minä olen sinua vastaan kapinoinut, mutta nyt minä rukoilen, elä jätä minua. Elä riistä kaikkea minulta.
Kauan hän makasi maassa ja etsi tietä, jota myöten hän pääsisi elämässä eteenpäin.
Hän ei kuullut askeleita, jotka häntä lähestyivät.
Katarina seisoi ja vavisten odotti, että maassa makaava mies olisi kasvonsa kohottanut. Vihdoin hän hiljaa sanoi:
— Juhana!
Juhana ponnahti maasta, kuullessaan tämän ainoan sanan.
Kauan seisoivat nämä molemmat vastatusten sanaakaan vaihtamatta. Heidän ilonsa oli niin suuri, että se ei löytänyt sanoja, ei pientä liikettä, ei muuta kuin katseen.
— Näin me siis toisemme saamme nähdä, sanoi Katarina. Toisin minä olin uneksinut elämämme kääntyvän, mutta näin oli meille sallittu.
— Ja kuinka minä kuitenkin tätä hetkeä olen ikävöinyt, sanoi Juhana.
Ilon laine leiskahti Katarinan kasvoille ja punasi ne. Silloin näkyi tumma viiva, jonka piiska oli siihen jättänyt.
Kun Juhana sen huomasi, tahtoi hän sulkea syliinsä Katarinan.
Hän riensi kohden, mutta Katarina teki epäävän liikkeen. Hänen sydämensä oli niin täynnä, että hän pelkäsi menehtyvänsä.
Mutta niin arka on rakastavan sydän, että se pienestäkin seikasta tuntee tuskaa. Kun Juhana näki Katarinan epäävän liikkeen, heräsi hänessä tuo rakkauden viha, joka silloin on aina voimakkain, kun toista eniten kaipaa. Hän tunsi, miten hänen täytyi saada tuota toista haavoittaa, koska hän itsekin oli haavoitettu.
Tuossa hänen edessään oli se nainen, jonka tähden hän oli turmioon joutunut, jonka tähden hän oli saanut kärsiä tuhat tuskat. Tuon naisen täytyi nyt saada kärsiä se sama ja samalla mitalla.
— Niin, niin, hän sanoi. Eihän meillä ole mitään tekemistä toistemme kanssa. Sinä olet ylhäinen nainen ja minä olen vain vouti, joka on talosta karannut. Olen nyt maankiertäjä, rosvo, kirkon pannan alainen. Miksi et huuda huoveja ottamaan minua kiinni, sillä minähän haudon kostoa sinun miehellesi?
— Juhana, kuinka sinä saatat tuolla tavoin minulle puhua nyt, kun me jälleen tapaamme? sanoi Katarina, joka Juhanan sanoista oli tullut aivan kalpeaksi. Minä olen ollut papin luona, olen tarjonnut suuret lunnaat, jotta hän päästäisi sinut kirkon kirouksesta.
Juhana tunsi, miten hänen teki mieli rukoilla anteeksi, mutta hän oli kuin kirottu. Hänen täytyi jatkaa tuon naisen haavoittamista.
— Minä en sitä ole pyytänyt, sanoi hän. Olenhan itse elämäni valinnut. Ja kun ihminen on tullut siihen kuin minäkin, niin mitä hän enää mistään välittää. Minun omallatunnollani on jo liian monta murhaa, ja minä aion niitä tehdä vielä useampiakin.
— Juhana! huudahti Katarina.
— Minä en tiedä, miksi sinä vielä tulet minun luokseni.
Juhana huomasi, miten kipeästi hänen sanansa koskivat Katarinaan, mutta hän oli aivan kuin voimaton niitä peruuttamaan. Hän oli kuin peto, joka tultuaan haavoitetuksi puree auttajaansakin.
Hän katsoi Katarinaan, ja silloin hän näki, kuinka tämä oli vanhentunut. Tukka oli ohimoilta tullut jo aivan harmaaksi.
Tavaton säälin ja hellyyden tunne valtasi Juhanan. Hän olisi tahtonut polvilleen vaipua naisen eteen ja rukoilla, ettei tämä koskaan häntä unohtaisi, että tämä vielä taivaassakin rukoilisi hänen edestään.
Mutta samassa aivan kuin kirouksena heräsi hänessä ajatus siitä, että tuo nainen sai käydä vapaana, jota vastoin hänen täytyi lymyillä metsissä. Hän oli lainhylky, mutta tuo nainen sai elää siellä, missä hän olisi tahtonut elää.
Ja oliko hän missään suhteessa syyllisempi kuin tuo toinen? Oliko hän mitenkään rikkonut enemmän kuin tämä?
— Sinä olet kadottanut hyvän voudin, sanoi Juhana. Kannattaahan sitä surra. Mutta ainahan toisen saa ja iloisemman. Minä olen ollut liian hiljainen ja…
Katarina ei sanonut sanaakaan. Hän katsoi pitkään Juhanaan ja läksi astumaan kunnasta alaspäin.
Liikkumattomana Juhana seisoi paikallaan ja katseli poistuvan jälkeen.
Kun Katarina oli kadonnut näkyvistä, läksi Juhana kiivain askelin rantaa kohden.
Mutta kun hän oli päässyt metsän reunaan, jonne Viljaisten kartano kaukaa häämöitti, niin hän istui maahan ja tuijotti eteensä.
Ja mies puheli kohtalonsa kanssa.
— Minä pyysin niin vähän, ja sinä riistit niin paljon.
— Minä annoin sinulle enemmän kuin kenellekään muulle, mutta sinä heitit kaiken pois.
— Sinä varastit minulta omani.
— Sinä et tahtonut mistään luopua saadaksesi kaiken.
— Täytyykö minun siis vieläkin enemmästä luopua, kuin olen tehnyt?
— Joka kaikesta luopuu, hän kaiken omistaa.
Näin haasteli mies kohtalon kanssa, ymmärtämättä sitä, mitä se häneltä vaati.
Hän ei kuullut, kuinka joku metsää myöten asteli. Kulkija oli tullut hänen kohdalleen ja ilosta vavisten kätensä painoi sydänalaansa.
— Sinä olet tullut takaisin, huudahti väräjävä ääni. Sinä olet tullut takaisin!
Juhana olisi tahtonut paeta, mutta hän tunsi koko ruumiissaan suuren väsymyksen. Hän kaipasi hyvyyttä ja hellyyttä. Hän olisi tahtonut huutaa tuolle tytölle:
— Anna minun itkeä pää sylissäsi, sillä minun on vaikea elää ja minun sieluni on murheellinen!
Matleena vaipui maahan hänen eteensä ja kietoi kätensä hänen polviensa ympäri. Hänen hento ruumiinsa värisi.
— Sinä tulit sittenkin takaisin, sinä tulit takaisin! Minä olin luostarissa ja rukoilin pyhän edessä, että saisin sinut vielä kerran nähdä. Ja pyhä on kuullut minun pyyntöni. Sinä olet tullut takaisin!
Hän puristi lujasti molemmat käsivartensa hänen jalkojensa ympäri ja painoi päänsä itkien hänen polviaan vastaan.
Näin olivat he kauan, ja suloinen viileys täytti Juhana mielen. Jousi, joka oli liian tiukalle pingoitettu, laukesi.
Mutta jännityksen lauettua pääsi suru myöskin vapaana valloilleen.
Juhana tunsi, kuinka turvaton hän oli, kaikkien seurasta karkoitettu.Miksi hän ottaisi luokseen tuon lapsen, joka hänen edessään oli?
— Nouse, Matleena, sanoi hän. Sinun täytyy mennä.
— Ei, elä aja minua pois. Anna minun jäädä luoksesi, rukoili tyttö.
— Etkö sinä tiedä, että minä olen lain ja kirkon hylkäämä.
— Sinä olet minulle kaikki. Miksi minä kysyisin mistään muusta. Jos kaikki sinut hylkäävät, niin jäänhän minä sinun luoksesi.
Ja tyttö katsoi pojan kasvoihin, katsoi tuolla katseella, joka ei mitään pelkää, ei mitään ja'a, ei mitään tingi.
— Minun täytyy mennä pois, kauaksi.
— Ota minut sinne mukaasi. Minulla ei ole iloja missään muualla kuin siellä, missä sinä olet.
— Sinä et jaksaisi elää minunlaiseni miehen seurassa.
— Minä en mitään pelkää enkä ketään. Kyllä minä sinulle kättä antaisin, vaikka olisi käärme kämmenellä, kyllä minä kietoisin käteni kaulaasi, vaikka olisi kalma kaulallasi, kyllä sinua suutelisin, vaikka olisi surma suun edessä, kyllä viereesi tulisin, vaikka olisi vierus verta täynnä.
Niinkuin luvatun maan nähden Juhana katsoi tyttöä silmiin. Kuinka rikkaasti tuo lapsi osasi ottaa elämän, kun hän ei mitään tinkinyt eikä mitään toiselta vaatinut, vaan kaikki tahtoi itse antaa. Ja tuollaisen aarteen luota hän oli lähtenyt pois. Hän ei enää milloinkaan voisi, vaikka tahtoisikin, rakastaa tuota lasta eheästi ja kokonaisesti. Miksi hän siis valehtelisi hänelle, miksi antaisi muruja, kun hän ei voinut kaikkea antaa, niinkuin tuo lapsi?
Hellästi hän nosti tytön maasta ja sanoi:
— Minun täytyy lähteä, etkä sinä minua saata seurata sille matkalle, jolle nyt lähden. Olen rikoksien tielle tullut, ja sieltä ei ole mitään kääntymistä eikä kotiin palaamista. Älä kuitenkaan minua kokonaan unohda.
— Kuinka minä sinut taitaisin unohtaa! Kuinka minä sen voisin! Sinä olet minun elämäni tehnyt niin rikkaaksi. Ennen tätä en tietänyt, mitä elämä on: että se on kaunis ja valoisa. Nyt minä olen herännyt ja nyt minä näen kaiken kauneuden.
— Leppoisaksi olet sinä minun mieleni tehnyt ja ilon olet sinä minulle tuottanut. Minä lähden nyt, enkä koskaan sinua enää tapaa. Sano, lapsi, itkisitkö minua, jos kuulisit minun kuolleen.
— Enkö itkisi tuota, enkö surisi päiväni umpeen. Mutta minä tiedän, että kerran me vielä toisemme tavata saamme, eikä aika ole tuleva minulle pitkäksi, kun sinua odottelen. Minä aamut odotan aidan luona, päivät pellon pientareella, illat istun ikkunassa. Kesät seison kujan suussa, talvet tallin portahilla. Näin minä sinua odotan.
Juhana tunsi jälleen, miten kaunis on se rakkaus, joka kaikesta luopuu ja kaikki antaa. Hän tunsi siinä jumalallisen voiman ja nöyränä hän polvistui tytön eteen ja syleili tämän polvia.
Matleena hätääntyi ja tahtoi nostaa hänet ylös, mutta mies kietoi kätensä lujemmin hänen ympärilleen.
Siinä hän oli hetkisen, nousi sitten äkkiä ja juoksi pois.
Mutta raskaasti hengittäen, aivan kuin tukehtuen voimakkaan onnen laineen alle, seisoi tyttö. Sitten hän vaipui polvilleen ja kiitti jumalaa, joka hänet oli niin onnelliseksi tehnyt.
* * * * *
Katarina astui kotiansa kohden. Kaikki hänen jäsenensä tuntuivat voimattomilta, aivan kuin suoniin olisi valunut hiekkaa.
Vaikka Juhana oli ollut poissa hänen luotaan, niin toivo saada tavata hänet taas kerran oli pitänyt häntä yllä. Nyt; sekin oli mennyt.
Poissa oli kaikki.
Hän ei enää saisi kohdata Juhanan katsetta, josta hänelle päivä paistoi. Hän ei enää tuntisi tuota vienoa kosketusta, joka saattaa ruumiin onnesta väräjämään. Hän ei enää kuulisi sanoja, joiden sointu lupaa onnea.
Juhanan katse oli ollut tyly, se oli välttänyt koskettaa häneen, ja hänen sanoissaan oli ollut raudankova sävy.
Missä olisivat ne muistot, joilla hän pitkät illat täyttäisi, missä ne kuiskaukset, joita hän ilman halki oli lähettänyt, missä kaikki unelmat, joista hän oli elänyt?
Suuren, valkoisen perhosen lailla oli tämä tunne hänen sieluunsa laskeutunut. Nyt oli perhonen lentänyt pois.
Luopua kaikesta, jättää kaikki, se oli nyt välttämättömyys.
Niinkö köyhä siis on maailma, että siinä ei ole tilaa suurelle tunteelle, että sen täytyy kuolla, kun ei kukaan sitä ota vastaan?
Niinkö ahdas on maailma, että rakkaus ei siinä jaksa elää, vaan tukehtuu?
Mutta kun ilta saapui, niin hän tunsi, kuinka näkymätön vieras tuli hänen luokseen ja istui hänen viereensä. Ja vieras alkoi hiljaa haastaa hänen sydämelleen:
— Katso, sisareni, minä olen tullut sinun luoksesi, minä, joka olen suuren luopumisen ja kärsimisen valtias. Minä tahdon istua viereesi ja painaa pääsi olkaani vasten, siinä sinun on hyvä ja leppoisa olla.
Sinä olet nähnyt maailman suurena, valoisana nurmena. Mutta etkö näe, että sille nurmelle, juuri siihen, missä kukat ovat kauneimmat, painuu risti, tuo häpeän merkki, joka minun kauttani on tullut pyhäksi.
Kaikki kukkaset kadottavat loistonsa, mutta etkö tunne, miten paljoa voimakkaampi on niiden tuoksu. Niin ovat ne ilotkin, joiden yli minun varjoni on painunut. Vasta sitten, kun niiden loisto on kadonnut, sinä saatat tuntea niiden ihanuuden.
Olen kautta korpien samoillut ja veriin ovat jalkani tulleet, mutta minä tiedän, että minä kannan itsessäni maailman suuren pelastuksen.
Miksi pelkäisit astua vaivalloista tietäsi, kun voit pelastuksen hankkia sille, joka on kadotuksen tiellä.
Olen antanut sinulle surun suurena ja kokonaisena, jotta sen kautta puhdistuisit. Itsellesi pyysit onnea, mutta eikö se onni ole suurempi, jonka kärsimyksillämme ostamme toisillemme.
Suurta ja pyhää on suru. Se on varjo siitä valkeudesta, joka iankaikkisesta elämästä ihmisen ylitse koittaa.
Suurta ja pyhää on kärsimys. Se on se tuli, jossa ihmisen sielu kaikesta huonosta ja alhaisesta puhdistuu.
Suurta ja pyhää on luopuminen. Se on se voima, jonka kautta ihminen irtaantuu kaikesta maallisesta.
Olen henkäyksilläni polttanut sinusta pois kaiken alhaisen, jotta otollinen olisit minun valtakuntaani.
Näin haastoi näkymätön vieras Katarinalle illan hämärässä.
Kuinka rikkaaksi Katarina nyt itsensä tunsi, kun hän tiesi voivansa ja saavansa tehdä paljon tuon miehen puolesta, joka oli hänet lykännyt luotaan.
Kun hän ei enää koskaan voinut toivoakaan saavansa tavata häntä ja saavansa olla hänen omansa, niin hän tunsi nyt vasta saavuttaneensa täydellisen rauhan itselleen ja olevansa valmis elämään aina muistellen, aina ajatellen häntä.
Ja ristin voimakas varjo painui hänen elämänsä niityn yli ja hän tunsi kaikkien kukkien voimakkaan tuoksun.
Usko korkeimpaan valtaan, joka hänen kohtaloaan johti, varmistui hänessä.
* * * * *
Kun Juhana oli palannut Aslaluodolle, ei hänessä ollut mitään muuta ajatusta kuin polttava vihan tunne kaikkia ihmisiä ja kaikkia luotuja kohtaan.
Hävittää hän tahtoi kaiken, niin tarkoin, ettei mitään enää jäisi jäljelle, ei kiveä kiven päälle niistä rakennuksista, joiden sisällä hän oli elänyt.
Ei kukaan saisi jäädä eloon niistä ihmisistä, jotka olivat tuottaneet hänelle turmiota.
Hän yllytti rosvot ryöstöretkelle Poikon kartanoon. Ja niin kiihkeät olivat hänen sanansa, että rosvot innostuivat ja päättivät tehdä matkan.
Eräänä pimeänä yönä he monella veneellä soutivat Aslaluodolta ja laskivat maihin sen lahden rantaan, jonka varrella Viljaisten kartano oli.
Kauhunhuuto kaikui Poikon kartanossa, kun rosvojoukko sinne hyökkäsi.
Yön pimeässä he olivat tulleet aivan talon luo. Vahtikoira oli haukahtanut ensin kiivaasti, mutta tunnettuaan Juhanan, joka astui joukon etunenässä, se vaikeni ja seurasi miehiä.
Rosvot olivat tuoneet mukanaan tervaa, jolla he sivelivät palvelijain rakennuksen nurkan ja sytyttivät sen sitten.
Rakennuksesta syöksyivät huovit, mutta ankarilla iskuilla otettiin heidät vastaan. Siihen oli joukko rosvoja asettunut.
Juhana johti sitä joukkoa, joka hyökkäsi päärakennukseen.
Sen vahva ovi kesti Juhanan kiivaat kirveeniskut.
Sisältä kuului naisten valitushuutoja ja miesten käskyjä. Seinissä olevat luukut aukenivat ja niistä alkoi sadella nuolia ja peitsiä ahdistajien päälle.
Palava palvelijain rakennus valaisi heidät ja päärakennuksesta saattoi sen vuoksi helposti osua hyökkääjiin, jota vastoin nämä eivät nähneet, mistä heihin nuolia ammuttiin.
Äkisti ryntäämällä oli joukko huoveja päässyt palavasta tuvasta, ja nyt he vimmaisina iskivät ahdistajiinsa.
Ankara oli taistelu. Jo olivat rosvot voitolla, kun äkkiä saapui kartanon väelle apua. Läheisten talojen asukkaat olivat, nähdessään tulen loimon, rientäneet asestettuina avuksi.
Tuo rosvojoukko, joka oli koko seudun kauhuna, oli siis hyökännyt tänne. Nyt se oli saarroksissa ja nyt se siis voitaisiin tuhota.
Pian rosvojoukko huomasi olevansa heikompi ja pakenemisen viisaammaksi.
Se alkoi hiljalleen vetäytyä rantaa kohden, suojellen itseään talonpoikien ja huovien hyökkäyksiltä.
Äkkiä rosvot alkoivat juosta, riensivät rantaan, hyppäsivät veneisiin ja soutivat pois.
Juhana oli vimmaisena iskenyt kartanon oveen. Siinä oven suojassa hän oli turvattu ylhäältä tulevia nuolia vastaan. Hän tahtoi päästä sisään, sillä hän kuuli siellä Gödike Fincken äänen. Hän tahtoi päästä tuon miehen luo, tahtoi seisoa hänen edessään ja lyödä kirveellään hänen päänsä halki. Mutta missä viipyivät toverit, miksi he eivät tulleet avuksi?
Hän kääntyi katsomaan ja näki, miten nämät pakenivat.
He pakenivat! Täytyikö hänen jättää kesken kosto, jota hän niin kauan oli odottanut, jonka tähden hän oli niin paljon uhrannut? Väistyä juuri nyt, kun vain pieni ovi oli estämässä häntä siitä miehestä, jonka verta hän janosi.
Niin ei saanut käydä! Hänen täytyi voittaa!
Hän riensi pakenevien jäljestä, mutta ei ennättänyt kauaksikaan, kun näki heidän pääsevän veneeseen ja soutavan pois.
Nyt kääntyi talonpoikien vimma siihen yksinäiseen mieheen, joka oli jäänyt jäljelle.
Juhana oli siepannut kilven, jonka muuan rosvo oli paetessaan heittänyt pois, ja suojasi sillä itseään.
Hän tiesi olevansa tuomittu kuolemaan. Taistella hän tahtoi viimeiseen asti, mutta ei antautua. Toista kertaa hän ei tahtonut seisoa Poikon kartanon herran edessä kuulemassa hänen pilkkanauruaan.
Mitä muuta tahansa, mutta ei sitä! Hänestä vuoti jo verta monesta haavasta, mutta yhä hän taisteli.
Hän oli asettunut erään ladon seinää vastaan ja jakeli siinä iskujaan oikealle ja vasemmalle.
Loitolla alkoi jo pysytellä joukko, sillä moni oli saanut tupertua maahan, ja ne, jotka vielä taistelivat, alkoivat pelätä henkeään.
Juhana oli jo varma siitä, että hän jollain keinoin pääsee pakoon ja voi uuden kerran hyökätä kartanoon ja silloin paremmalla onnella.
Samassa lensi köyden suuri silmu hänen päällensä. Juhana koetti taistella sitä vastaan, mutta samassa silmu oli vetäytynyt kireälle ja kiskaisi hänet maahan.
Silmänräpäyksessä olivat vastustajat hyökänneet häneen, ja hän tunsi makaavansa maassa monien kovien kourien pitelemänä.
Nyt hän luopui kaikesta vastustuksesta.
Näin oli siis hänen käynyt. Hän oli mennyttä miestä. Hän oli vihamiestensä vallassa.
Hän sulki silmänsä ja odotti surmaniskua. Mutta se ei langennut. Hän kuuli vain äänen, joka sanoi: — Kantakaa hänet köysiin kiedottuna kartanon kellariin. Sellainen mies on kallis aarre ja hän on saapa rangaistuksensa, jonka hän muistaa vielä kuolemansakin jälkeen. Juhana tunsi Poikon kartanon herran äänen.
Nyt oli Gödike Fincke leppymätön, sen hän tiesi.
Mutta miksi hän oli niin rauhallinen nyt, kun kaikki oli hukkaan mennyt? Miksi hän ei tuntenut mitään vihaa, ei katkeruutta, ei muuta kuin tunnon siitä, että levonhetki oli tullut?
Vastustusta tekemättä hän antoi sitoa itsensä köysiin ja kantaa kartanon kellariin, jonne hänet heitettiin makaamaan paljaalle kivipermannolle.
Ajatus Katarinasta välähti hänen sielussaan.
— Kuinka saatoin minä hänet panna sellaiseen vaaraan. Kun ei vain hänelle olisi mitään pahaa tapahtunut. Kun ei vain kukaan olisi häntä haavoittanut. Mikä onni, että kartanon ovi oli niin luja!
Vanhan piispa Maunu Tavastin huoneeseen astui Katarina. Hän oli päättänyt tehdä retken, joka oli raskain hänen elämässään, mutta samalla hän tiesi, että hänen sielunsa saisi rauhan.
— Mikä tuo sinut luokseni, rakas tyttäreni? sanoi vanha piispa. Oletko tullut sukuloimaan, vain onko sinulla muita toimia Turussa?
— Teidän luoksenne minä tulin saamaan apua ja lohdutusta, vastasiKatarina.
— Tahdotko ripittää itsesi?
— En. Minä en tahdo puhua teille pappina, vaan ihmisenä ja sukulaisena.
— Koskeeko asia miestäsi?
— Hänen suhteensa en enää pitkään aikaan ole tuntenut mitään surua tai tuskaa. Olen jo kovettunut kaikelle sille, miten hän minulle saattaa surua tuottaa.
— Ketä siis tulosi koskee?
— Minun leikkitoveriani, Juhana Hornia. Piispa katsoi kummastuneenaKatarinaan.
— Etkö tiedä, mitä tuo mies on Herran pyhälle kirkolle aikaan saattanut?
— Tiedän kaiken.
— Pitkin lähiseutuja on kulkenut tietoja ja valituksia hänen tuhotöistään. Hän on vitsaus, jonka Herra on kirkollemme lähettänyt. Mutta kirkko on jo salamansa häneen sinkauttanut ja lain koura on tuleva kirkon avuksi.
— Se on jo tullut. Hän on vangittu, sanoi Katarina. Sen vuoksi minä tänne tulinkin. Teidän täytyy pelastaa tuo mies lain kourista. Teidän täytyy peruuttaa pannajulistus.
— Minä en ymmärrä kiihkoasi. Sinä sanoit täytyy, täytyy, ja olet kiihkeä kuin rukoilisit oman lapsesi tai… oman armaasi puolesta.
Katarina vaipui piispan eteen polvilleen.
— Elkää minua tuomitko, elkää minua tuomitko. Minä rakastan tuota miestä ja siksi minä olen tullut tänne pelastamaan hänen henkensä. Hän on minun ainoa iloni, hän ei saa kuolla!
Piispa siveli hiljaa Katarinan tukkaa ja sanoi lempeästi:
— Minä näen, että sinä olet hätääntynyt. Kerro minulle kaikki ja minä tahdon neuvoa sinua, en Herran palvelijana, vaan ihmisenä, jolla itsellään on pitkä elämäntaival takanaan.
— En tiedä, miten tunne minussa sai vallan. Olin jo alkanut uskoa, että elämä ei ole minulle mitään iloa varannut. Eräänä päivänä huomasin, että hän oli minulle kaikki.
— Etkö ole tätä tunnetta vastaan taistellut?
— Kuinka olki vastustaisi tulta. Minä olin jo korreksi kuihtunut, ja hän tuli kuin liekki minun elämääni.
— Lapsi, lapsi, pyhät ovat aina meidän tukenamme silloin, kun sielumme tuska on liian suuri.
— Minä olen pyhien edessä rukoillut, olen polvillani pyytänyt jumalaa ottamaan tämän tunteen pois minusta. Mutta olen huomannut, että pyhällä on ollut hänen kasvonsa, että jumalankin edessä olen kuullut hänen äänensä sanovan minulle helliä sanoja. Jos hän olisi tahtonut, niin olisin ollut valmis seuraamaan häntä maailman ääriin. Mutta hän ei ole sitä tahtonut.
— Olen kuullut, että hän oli sinun voutinasi.
— Niin oli.
— Ja olet häntä koko ajan rakastanut?
— Rakastin häntä siten kuin rakastetaan veljeä, leikkitoveria. Mehän olimme yhdessä kasvaneet. Mutta eräänä päivänä hän kantoi minua sylissään lammikon yli. Silloin minä tunsin, että kuuluin hänelle, etten koskaan voi enää hänestä vapaaksi päästä. Enkä kuitenkaan tahtonut häntä syöstä turmioon. Siksi taistelin itseäni vastaan. Sain voiton sellaisen, että hän tyynenä saattoi asua minun lähistölläni, eikä pyhilläkään ollut mitään soimattavaa niitä sanoja vastaan, joita me toisillemme jaoimme.
— Mutta miksi hän jätti talosi ja rupesi rosvoksi?
— Mieheni aavisti jotain ja silloin hän antoi ottaa hänet kiinni ja löi piiskalla häntä. Se koski häneen. Hän ei voinut sietää häväistystä, vaan pakeni ja liittyi rosvoihin. Mikä onneton hetki tuo, jolloin hän läksi pois. Miksi hän ei hillinnyt itseään. Ja kun hän läksi, niin miksi hän ajatteli kostoa ja siten heitti itsensä hukkaan?
— Herra viisaudessaan oli sen niin tahtonut.
— Jumala ei voi olla niin armoton, että riistää kaiken pois häneltä ja minulta.
— Lausut herjaavia sanoja ja mielesi on katkera. Herra lähettää meille koettelemuksen, jotta sen kautta nöyrtyisimme. Sinä olet paaduttanut sydämesi.
— Hän ei voi minulle kostaa sen vuoksi, että minä kärsin. Teidän täytyy vapauttaa hänet kirkon kirouksesta.
— Kuinka minä hänet vapauttaisin, kun hän ei tekojansa kadu.Rikostyötä tehdessään on hän tullut vangituksi.
— Syy oli minun. Minä olen kaiken aikaan saanut. Rangaiskaa minua, mutta elkää tuomitko häntä. Hän ei ole mitään rikkonut. Minulla on kartano, jonka olen huomenlahjana tuonut miehelleni. Annan sen kirkolle. Jollei se riitä, niin olen valmis vaeltamaan pyhälle haudalle avojaloin. Mutta hän ei saa kirkon kiroomana kuolla. Lyhyt on elämä, se on minulle ollut tuskaa; täytyykö minun ajatella, etten häntä saa nähdä haudan toisellakaan puolella?
— Malta mielesi, tyttäreni. Sinun tuskasi palaa suurena liekkinä, turhaan koetan sitä sammuttaa.
— Minulla on ollut vain tämä tunne autuutena, minulla ei ole ollut mitään muuta. Te miehet, te löydätte kaikista iloista elämän niin rikkaana; mitä meille naisille jää, ellei meille anneta rakkautta? Olenko minä rakastaessani häntä rikkonut niin raskaasti, että taivas näin ankarasti kostaa?
— Opi luopumaan, niin kaiken omistat.
— Luopumaan kaikesta. Eikö minulta ole kaikkea riistetty. Kuinka enää siitä luopua taitaisin, mitä minulla ei olekaan?
— Opi kiittämään Herraa ja Jumalaasi kaiken armon edestä.Koettelemuskin on armo hänen puoleltaan.
— Olette vanha ja teilläkin on kerran ollut mieli nuori ja tunnette elämän paremmin kuin minä. Opettakaa minulle, miten minun tulee elää.
— Minä sen suuren opin jo annoin sinulle. Luovu, niin sinä toiselle sen kautta annat. Rukoile, että tuon miehen mieli kääntyisi katumukseen. Jos hän sen tekee, niin peruutan kirkon kirouksen heti sen jälkeen, kun se on hänen ylitseen luettu. Lain kourista en voi häntä pelastaa. Mutta tahdon niin tehdä, että kaikki rangaistus, mikä hänen osakseen tulee, on lopulta minun määrättävänäni. Lain tulee saada rangaista sitä, joka lakia vastaan on noussut.
— Te annatte minulle elämän takaisin. Kuinka teitä kiittäisin siitä hyvästä, minkä minulle olette tehnyt.
— Olen ymmärtänyt sinun surusi ja minun tulee sitä lieventää. Me ihmiset saamme kärsiä toistemme puolesta, jotta toiselle armo tulisi annetuksi. Sinulle on annettu tämä tuska, jotta sen kautta voisit hänelle hankkia anteeksiannon ja sovituksen.
Jalkapuussa, Rymättylän kirkon asehuoneessa istui Juhana.
Tapulin alla oli huone, jonne kirkkoon menevät jättivät aseensa seinille riippumaan. Tänne oli Juhana tuotu ja asetettu jalkapuuhun odottamaan kirkon kirousta.
Hänen kätensä olivat lujasti sidotut selän taakse, ja jalat olivat kiinnitetyt jalkapuuhun, joka oli suljettu kahdella suurella lukolla.
Hän istui ja katseli, miten kansa hänen ohitseen meni Herran huoneeseen.
Uteliaana kääntyi moni häneen päin, mutta usea kiirehti kulkuaan, ja eräiden silmistä näkyi synkkä sääli ja palava osanotto.
Vaikka hän olikin rikollinen, niin olihan hän kuitenkin kerran ollut heidän seurassaan, ja silloin olivat kaikki häntä rakastaneet. Kaikki olivat kuulleet piiskaniskusta, jonka hän oli saanut kasvoilleen, ja moni nuori mies tiesi, että hänkin siinä tapauksessa olisi menetellyt aivan samoin.
Niin moni olisi tahtonut seisahtua ja sanoa hänelle ystävällisen sanan. Mutta sellainenhan teko olisi tervehtijälle voinut tuottaa kirkon kirouksen.
Juhana ei mitään odottanut eikä toivonut.
Kaikki hänessä oli kuollut ja kangistunut. Hänellä ei ollut mitään tuntoa siitä, että hän eli, että hän hengitti.
Hän oli loppuun asti juossut, ja nyt oli kirkko, tuo suuri ihmisten metsästäjä, ennättänyt hänet ja sitonut saaliikseen.
Mutta miksi viipyi kirkko siinä toimituksessaan, jonka hän tiesi olevan tulossa? Miksi kidutti se häntä eikä antanut viimeistä surmaniskuaan?
Vai olisiko armahdus tulossa?
Se ajatus heijastui lyhyeksi ajaksi hänen sieluunsa, mutta sammui sitten. Ei, ei, kaikkea sitä, mitä hän ryöstöretkillään oli kirkolle tehnyt vahinkoa, ei hänelle annettu anteeksi.
Yhä taajempi joukko kansaa oli kulkenut hänen ohitseen ja odotteli joko kirkon ovella tai sitten hautuumaalla.
Hiljaista puheen sorinaa kuului kaikkialla.
Äkkiä puhe vaikeni, ja kansa siirtyi syrjään.
Kirkosta asteli täydessä juhlapuvussa kirkkoherra, ja hänen jäljessään seurasi vanha lukkari, kantaen raamattua ja sytytettyä kynttilää.
Kirkkoherra seisahtui Juhanan eteen, ja hänen viereensä asettui lukkari. Ukon kädet vapisivat ja suuret kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Juhanan tuli vanhusta sääli. Hän muisti sen päivän, jolloin hän oli lukkarin veljenpojan, jota vanhus suuresti rakasti, pelastanut hukkumasta. Nyt oli hän, Juhana, hukkumaisillaan, eikä vanhus voinut ojentaa hänelle kättään.
Tätä ajatteli Juhana eikä kuunnellutkaan kirkkoherran latinalaisia lauseita, kun tämä kirouksen luki hänen ylitseen, sitten otti palavan vihityn kynttilän, sammutti sen lattiaa vastaan, taittoi sen ja heitti kappaleet Juhanan eteen.
Nyt oli hän siis kirkon kirouksen alainen, oli ajettu pois kaikkien hyvien ihmisten seurasta, oli suljettu paratiisin ulkopuolelle.
Ja kirkon pelottavan vallan alaisena teki kansa ristinmerkin.
Kirkkoherra palasi kirkkoon ja lukkari seurasi häntä. Kansa siirtyi heidän jäljestään.
Viimeiset kirkkoon menijät kiirehtivät Juhanan ohitse.
Juhana ei katsonutkaan heihin. Hänessä oli herännyt taas pakenemisen toivo. Niin, päästä pakoon ja saada kostaa, sillä nyt hän tajusi täydellisesti Meren Eerikin sammumattoman vihan kirkkoa kohtaan. Mikä oikeus oli kirkolla syöstä ihminen ulkopuolelle kaikkea elämää?
Kostoajatustaan hautoessaan hän näki, miten eräs nainen hänen kohdalleen tultuaan hiljensi käyntiään.
Juhana katsahti ylös ja näki Matleenan. Nuori tyttö oli kalman kalpea ja hänen suuret silmänsä katsoivat syvällä surulla Juhanaan.
Niinkuin pingotettu jänne helähtää, kun siihen kosketetaan, niin tunsiJuhana Matleenan katseen vaikutuksesta sydämessään jotain soivan.
Kuinka kaunis olisikaan hänen elämänsä ollut, jos tuo nuori tyttö ensimäisenä olisi osunut hänen tielleen. Niin puhdas ja voimallinen oli ollut tuon lapsen tunne, pelkäämätön ja urhoollinen. Hänen rinnallaan olisi Juhana voinut maistaa onnen täydellisenä. Mutta kaikki oli nyt myöhäistä, myöhäistä.
Hänen äänensä oli karkea ja soinnuton, kun hän sanoi tytölle:
— Hyvästi, Matleena, ja kiitos siitä, että tulit minun luokseni. Elä unohda minua elämässäsi.
Tyttö peitti itkien käsillään kasvonsa ja juoksi kirkkoon.
— Onko minun maljani jo täytetty reunojaan myöten, ajatteli Juhana, vai kaadetaanko siihen vielä lisää?
Samassa astui huovijoukko asehuoneeseen. Kuinka hyvin Juhana nuo huovit tunsi. Ne olivat Poikon kartanon herran väkeä.
Nöyryytystä ja surua hän oli tähän asti saanut kestää, häväistys oli vielä jäljellä.
Hänen miehekäs ylpeytensä ponnahti täyteen vireeseen. Tulkoon tuo mies! Kun hän astuu esiin, niin ei hän ainakaan arkailevaa ja pelokasta katsetta kohtaa.
Vihaa salamoivat hänen silmänsä, kun hän ne käänsi ovea kohden.
Mutta lieska sammui, kun hän näki Katarinan astuvan miehensä seurassa asehuoneeseen.
Katarina aikoi rientää ohitse, mutta hänen miehensä tarttui hänen käteensä ja pidätti hänet paikallaan.
Sanaakaan sanomatta pysähtyi Gödike Fincke jalkapuun eteen.
Siinä he nyt olivat vastatusten, nuo molemmat miehet, jotka taistelivat samasta naisesta. Mutta se, joka naisen sydämen oli voittanut, olikin häväistyspaikalla, ja tappiolle jäänyt ilkkui häntä.
Mutta Juhana ei katsonut häneen. Hän ei nähnyt ketään muuta kuinKatarinan.
Kuinka kalpea hän oli ja kuinka paljoa vanhemmaksi hän oli tullut siitä, kun he viimeksi kohtasivat toisensa kunnaalla Viljaisten lähistöllä. Mutta lempeä oli hänen katseensa ja hellyys siitä loisti Juhanalle.
Ja katsoen toisiaan silmiin he tunsivat kaiken ympärillään kadonneen tunteen suuren ja pyhän taikavoiman kautta, se kun oleellisen saattaa syrjäyttää ja kaksi ihmistä siirtää kaikkeuden keskeen, siihen suureen valkeuteen, jossa eivät mitkään kahleet ihmisiä sido.
Ja elämä istui Juhana viereen ja kuiskasi hänelle,
— Ymmärrätkö nyt, kuinka kaunis minä olen?
Minä olen sinut rikkaaksi tehnyt, sillä olen antanut sinulle suuren tunteen.
Kaikki sen ulkopuolella on arvotonta ja pientä.
Kahlittu sinä olet ja häväisty, mutta etkö näe, kuinka rikas olet?
Kuningas olet sinä vangittunakin, sillä olen sinun otsallesi painanut elämän kauneimman kruunun, sen, joka on häpeän ja kärsimyksen merkki.
Rakkautesi tähden olet eksynyt loitos siltä tieltä, mitä muut oikeaksi kutsuvat. Mutta sen kautta olet ollut oma itsesi.
Tajuatko nyt, että kauneinta on elämässä se, kun ihmisen täytyy luopua siitä, mikä hänelle on rakkainta?
Pyhä ja ihmeellinen minä olen, väkevä ja voimallinen kaikissa muodoissani.
Poikon kartanon herra tarttui vaimonsa käteen ja veti hänet mukanaan kirkkoon.
Kirkon ovi suljettiin. Mutta seinien läpi kuului laulu. Juhana sulki silmänsä ja pää seinään nojaten kuunteli laulua.
Se suuri vihkiminen, jota hän oli toivonut kerran saavansa elää yhdessä armaansa kanssa, oli nyt tullut, ja häälaulu kaikui kirkkaana ja voimakkaana.
Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, päästettiin Juhana vapaaksi jalkapuusta, ja huovit alkoivat kuljettaa häntä kirkonmäelle.
Mitä ne hänestä vielä tahtoivat? Mitä oli häntä varten vielä valmistettu?
Kun huovit kuljettaen välissään Juhanaa suuntasivat askeleensa kaakinpuuta kohden, selvisi Juhanalle kaikki.
Siis sekin oli vielä jäljellä!
Kirkko oli jo saanut täyttää rangaistuksensa, mutta laki ei vielä.
Leppymätön oli Poikon herra. Hän ei jätä rankaisua kesken, vaan puristaa hän kaiken uhristaan viimeiseen veripisaraan asti.
Ehkä oli hän, Juhana, loukannut ylhäisempiä voimia, joiden puoltaja kirkko oli, mutta ihmisten edessä oli hän syytön. Hän oli vain puolustanut itseään sitä häväistystä vastaan, jonka alaiseksi hän oli aivan syyttömästi joutunut.
Mitä tahansa muuta, mutta ei tulla piiskatuksi kuin varas ja halpa pahantekijä sen naisen edessä, joka oli rakkain hänelle maailmassa!
Hän ponnisteli kaikki voimansa, hän taisteli epätoivon vimmalla. Mutta mitä taisi hän kymmentä miestä vastaan, joista jokainen, haluten kostaa hänelle toveriensa kuoleman, piteli häntä kiinni.
Yhä lähemmäksi tultiin paalua.
Huovit painoivat hänet sitä vastaan, vetivät hänen käsivartensa sen ympärille ja sitoivat ne lujasti kiinni.
Juhana tunsi, miten piiskuri repäisi takin hänen selästään auki ja sen sitten risoina veti alas.
Hän kuuli, miten kiireesti kansa tungeksi paalun luo, kun hän siinä silmät ummessa ja vihan vaahdon valuessa suupielistä seisoi.
Kuinka hiljaista oli äkkiä kaikki hänen ympärillään. Miksi ne odottivat? Miksi eivät huutaneet, raivonneet? Miksi kiduttivat häntä tällä hiljaisuudella?
Juhana värähti, kun hän kuuli äänen, jonka hän hyvin tunsi, sanovan:
— Ala!
Norja vitsa sivalsi pitkin Juhanan selkää, ja kirveltävä kipu tuntui miehen selässä viistoon oikeasta olkapäästä alas.
Samalla kuin vitsa osui, kuului myöskin heikko huudahdus. Kipeämmin kuin lyönti koski tämä huudahdus Juhanaan. Hän oli tuntenut Katarinan äänen.
Juhanan vartalo jännittyi koettaessaan ponnistautua vapaaksi. Käsien ympärillä oleva köysi painui vain syvemmälle lihaan, ja tulisina läiskyivät vitsat hänen selkäänsä.
Ja karkea ääni huusi:
— Kovempaa!
Iskut satelivat tiheään. Juhana tunsi, miten hänen selkänsä kohta oli yhtenä ainoana suurena haavana.
Piiskuri alkoi, kaikista kehotuksista ja käskyistä huolimatta, uupua. Lyönnit eivät olleet enää yhtä kovia. Ehkä miestä myöskin alkoi säälittää uhri, joka avuttomana oli hänen vallassaan.
Mutta Gödike Fincke tahtoi saada kostonsa viimeiseen asti. Hän ei tahtonut siitä mitään tinkiä.
Tuo mies oli vienyt häneltä hänen vaimonsa rakkauden. Hän ei siitä ollut paljoakaan välittänyt, niin kauan kun ei kukaan muu ollut sitä häneltä riistämässä. Mutta nyt oli se hänen mielestään kalleinta ja korkeinta maailmassa.
Poikon herra sieppasi raipat piiskurin kädestä ja astui itse työhön.
Kauhun huuto pääsi katselijoiden suusta, kun hän muutaman kerran oli täydellä voimalla lyönyt.
Suurina siekaleina alkoi nahka miehen selästä irtaantua.
Silloin musteni maailma Juhanan silmissä. Polvet letkahtivat ja pylvästä myöten valui mies alas kyyrylleen sen juureen.
Juhana tointui kirpeään tuskaan.
Poikon herra seisoi hänen vieressään ja siroitteli suolaa hänen haavoihinsa.
Kun Juhana avasi silmänsä, oli kaikki tullut hänelle niin perin vieraaksi, yksin kipukin, joka hänet oli herättänyt.
Miksi katsoivat ihmiset sellaisella säälillä häneen? Eivätkö ne tietäneet, että hän nyt oli täydellisesti onnellinen? Että hän nyt oli saanut kaiken kärsimyksen maistaa viimeiseen asti ja että hän nyt oli vapaa.
Väkevät kädet riuhtasivat hänet ylös, ja hän sai horjuen astua eteenpäin.
Minne häntä kuljetettiin? Miksi eivät häntä jo surmanneet? Olihan hän valmistautunut kuolemaan.
Hänen elämänsä oli noiden toisten kädessä; miksi eivät siis sitä ottaneet? Mutta pian pysähtyi matka. Kirkkomaan aidan luona oli reki. Hevonen oli hänen oma nimikkohevosensa ja Viljaisten renkipoika piteli sitä suitsista.
Juhana taivutti hiljaa päätään tervehdykseksi pojalle ja hänen kalpeille kasvoilleen levisi hymy.
Kuinka hyviä kaikki kuitenkin olivat! Tuokin poika oli tullut hänen luokseen viimeisellä hetkellä.
Että kaikki näin palasi aivan kuin takaisin, se tuntui Juhanasta luonnolliselta. Niinhän se oli oleva, eikä toisin.
Ja nyt alkoi matka eteenpäin.
Verissään ja köysiin sidottuna makasi Juhana reessä suullaan olkien päällä ja jalakset hiljaa natisivat hiekkaisella tiellä.
Hän tunsi reen, sillä sen hän itse oli talvi-iltoina Viljaisten tuvassa valmistanut. He olivat ajatelleet niin paljon häntä, olivat juuri tämän reen valinneet.
Hitaasti kulki reki eteenpäin, ja kalpeana asteli renkipoika rinnalla ohjaten hevosta.
Tuossa oli se kohta tietä, jonka luona Juhana oli hypännyt hevosen selästä paetessaan pois. Tuossa oli se kivi, jonka taakse hän oli piiloutunut.
Kaikki oli hänelle niin rakasta ja tuttua.
Jo ennätti reki Poikon kartanon pihalle. Mustina törröttivät palvelijain rakennuksen rauniot.
Kuinka mieletön olikaan kosto, joka oli hänet pakottanut hävittämään tuonkin asunnon.
Mutta miksi ei matka jo päättynyt tähän? Reki ajoi kartanon ohitse ja kääntyi sille tielle, joka vie Viljaisiin.
Kuinka hyviä kaikki olivat! Hän pääsi siis kotiin. Hän pääsi sinne ennen kuolemaansa. Nyt hän oli täydellisesti onnellinen.
Kuinka rakkaaksi joku paikka maailmassa voi tulla, sen hän ymmärsi ajatelleessaan vanhaa Iisakkia, jonka joka vuosi täytyi tulla katsomaan näitä nurmia ja peltoja.
Muistojen suuri sarja, jonka ihminen sitoo esineisiin ja ympäristöön, astui pala palalta hänen eteensä.
Tätä samaa tietä oli hän kerran kulkenut lapio olallaan, onnellisena palatessaan Poikosta.
Hän tahtoi avata tietä kevätpurolle, joka oli itsensä lammeksi levittänyt.
Tuollainen kevätpuro oli ollut hänenkin elämänsä. Sekin oli asettunut lammeksi sille tielle, jonka muut olivat rakentaneet.
Nyt oli uoma kaivettu ja puro oli kiitänyt eteenpäin ja päässyt mereen.Hän itse oli sen uoman kaivanut ja siksi hän ei valittanutkaan enää.
Reki saapui sille kohtaa tietä, jossa lampi oli ollut ja jossa Juhana oli Katarinan sylissään kantanut; siinä hevonen hetkiseksi seisahtui lepäämään.
Kuinka kaikki kuitenkin ajattelivat vain sitä, mikä hänelle iloa tuottaisi. Ja kuinka hän oli saattanut noita ihmisiä vihata.
Hyväksihän kaikki olikin hänelle ollut.
Hän ei enää tuntenut itseään miksikään pahantekijäksi, jota sidottuna kuljetetaan, vaan oli kuningas, joka palasi valtakuntaansa. Ja maa kukoisti hänen tiellään ja luonto oli juhlapukimissa hänen tullessaan.
Äkkiä kumartui nainen hänen puoleensa.
Se oli Matleena.
Hellästi hän kohotti reessä makaavaa parempaan asentoon. Hän ponnisti hentoja voimiaan niin, että puna nousi hänen kalpeille kasvoilleen.
Ja kun hän sen oli tehnyt, otti hän huivin kaulastaan ja sillä pyyhki kylmän hien miehen otsalta.
Ja hänen kätensä oli yhtä hellä ja katse yhtä hyväilevä kuin armaalla, joka viimeisen kerran tapaa sen, jota rakastaa, ja tahtoo pienessä liikkeessä ja yhdessä katseessa antaa sielunsa, jotta toinen rikkaana läksisi pois.
Reki ajoi Viljaisten kartanon pihaan.
Rengit nostivat Juhanan ja kantoivat hänet siihen huoneeseen, jossa hän oli nukkunut.
— He aikovat minulle valmistaa tästä vankilan, ajatteli Juhana. Eivät he tiedä, että tämä on minulle kaunein paikka maailmassa?
Miksi olivat kaikki hänelle näin hyviä? Miksi ei kukaan enää sanonut hänelle pahaa sanaa? Miksi?
Oliko anteeksiantamisen suuri ja juhlallinen hetki tullut?
Ihmiset, joiden hän aina oli kuvitellut olevan julmempia kuin Jumala, joka kaikille anteeksi antaa, olivat siis unohtaneet sen, minkä hän oli rikkonut.
Hän makasi tuvassa ja uupumus alkoi painaa suuria siipiään hänen ylitseen. Kun hän koetti silmiään avata, niin ne enää vaivoin pysyivät auki.
Mutta kuulo oli sitä herkempi.
Ilma hänen ympärillään alkoi helistä.
Hän kuuli ihanaa laulua. Se tuli ensin huminana, kaukaisena kuin meren lempeä loiske, sitten kuin tuulen henkäisynä, kun se iltaisin metsää hyväilee ja puut laulavat ilman ylistystä.
Mutta laulu selveni.
Nyt hän tiesi, mitä se oli.
Se kaikui omenapuusta, joka ikkunan alla oksiaan ojenteli.
Tuo ihmeellinen lintu, josta vanhus oli puhunut, paratiisin kultasiipinen laulaja, oli tullut hänenkin luokseen ja tahtoi hänet uneen viihdyttää.
Laulu kasvoi, kirkastui ja miehen mieli sointui sen mukaan.
Nyt hän oli löytänyt kukkivan maan keskellä elämän suurta, autiota talvea. Hän tunsi, miten kukat hänen ympärillään tuoksuivat. Hän tunsi, miten puun oksat painuivat häntä kohden.
Ja linnun laulu helisi yhä kirkkaampana.
Ja hän kuuli lempeän äänen sanovan: — Minä olen tahtonut sinut kirvoittaa ja sinulle suloisen vuoteen valmistaa. Ken kalleimmastaan luopuu ja nöyränä alistuu kohtalolle, hänelle olen minä asunnossani majan valmistanut. Sinä olet uhrisi tehnyt, olet tehnyt sen ilolla. Nyt on sinun palkitsemisesi hetki tullut.
Ja elämä painui yhä kauemmaksi hänestä ja iankaikkisuuden portit aukenivat.
Hiljaa ja liikkumattomana makasi Juhana tuvassa. Hymy, armas ja onnellinen, väikkyi hänen kylmillä huulillaan.
Varhaisena aamuhetkenä Turun tuomiokirkossa pidettiin kuolinmessua sen alttarin luona, jota sanotaan Sielujen alttariksi.
Vanha piispa Maunu Tavast messun luki vanhalla väräjävällä äänellään.Hänen rinnallaan oli tuomiokirkon kaniikki Jenis Tavast, KatarinaFincken veli.
Yksi ainoa nainen oli polvillaan alttarin edessä olevan aitauksen takana. Hän oli Katarina.
Hän oli lahjoittanut sukutilansa Sauvon pitäjässä Turun tuomiokirkolle, jotta joka viikko pidettäisiin kaksi messua kuolleen Juhana Hornin sielun puolesta.
Katarina tunsi itsensä onnelliseksi ja rauhalliseksi messun kaikuessa hänen päänsä päällä kirkon suurissa holveissa.
Paljon hän oli tahtonut itselleen omistaa, mutta luovuttuaan siitä, minkä hän oli onnenaan pitänyt, hän tunsi uuden onnen löytäneensä.
Nyt hän täydelleen tajusi, että luopumalla kaikesta ihminen omistaa kaiken.