JOSEFIINA, pelastusarmeijan kapteeni.AMANDA, palvelijatar.
AMANDA: Huh — huh, kun siellä on kuuma.
JOSEFIINA: Kuuma, minäkin läksin vähän jäähdyttelemään.
AMANDA: Pitkältä se jaksaakin saarnata tämä. Kuuluu olevan se entinenLaiska-Lassi.
JOSEFIINA: Kas, eikös se ole Amanda? Puhui niin tutusti. Tunnetteko minua vielä, neiti?
AMANDA: Jo toki. Josefiina —
JOSEFIINA: Niin, Josefiina. Muistipas. Ajattelin jo, että tunteekohan tuo, kun niin eri teitä on vaellettu, eikä Jumala niin moneen vuoteen ole yhteen saattanut. Niin, niin kulkevat ihmiset täällä. — Palvelijanakos ollaan?
AMANDA: Mitenkäs muuten.
JOSEFIINA: Ja niin koketisti puettu.
AMANDA: Mitenkä niin?
JOSEFIINA: Kun on rimsuhameet ja kaikki. Vaan enhän minä tuomitakseni, en, en toki. Mikä minä olen, Amanda sen ymmärtää. —
AMANDA: Ja sitä ollaan jo kapteenina ja rouvanakin jo lietänee.
JOSEFIINA: Sanoo rouvana, ei toki rouvana vielä, kunhan kapteeninakin ensin. Jumala kun tähän palvelijakseen kutsui. On hän toki minusta huolen pitänyt, varannut minulle hyvän kohdan, paremman kuin monille muille.
AMANDA: On tainnut.
JOSEFIINA: Kaikinpuolin paremman. Tässäkään ei työn pakkuuta, ei muuta kuin ollaan ja matkustellaan. Tällainen kirkko se on paras tämänsäätyisille. On kuin kotonaan — ja kuule, marjassa kun ennen yhdessä käytiin — muistatko?
AMANDA: Muistan toki.
JOSEFIINA: Ja kaikesta puheltiin ja luvattiin puhua vastakin. — Niin, kuule, onko sinua jo kysytty?
AMANDA: Ei.
JOSEFIINA: Kyllä ne kohta kysyvät. Noin lihava ja punakka. Sinun pitää liikkua enemmän, että huomaavat.
AMANDA: Enpä minä miehistä.
JOSEFIINA: Ole vaiti. Vai onko paikka parempi?
AMANDA: Onpa se. Yksi herra hoidettavana, eikä vaimoväestä vastusta.
JOSEFIINA: Vai niitä maita. Eipä sitten tietenkään. Jos vielä perintöjä odottanet. Mutta kuulehan, on se Jumala antanut minulle paremmat kohdat — niin, sinulle sen sanon, on se antanut paremmansorttiset rakastajatkin.
AMANDA: Elähän.
JOSEFIINA: Juu — konttoristi oli se ensimmäinen, Isaksonin kaupasta, siitä teidän kirkkonne viereltä.
AMANDA: Kyllä tiedän.
JOSEFIINA: Ja sitten, uskopa tahi elä, koulunopettaja oli oikein se toinen, sillä oli virat ja pelit.
AMANDA: Ja vaimot?
JOSEFIINA: E-hei. Onko sitä pakko muiden — onpa miehiä, Luojan kiitos, maailma täynnä.
AMANDA: Vai niin sitä sinä.
JOSEFIINA: Niin, on sitä mulla ollut jo romantiikkaa — mitä?
AMANDA: Onpa ollut — ihanko sinä sitten — no, pulska tuota oletkin.
JOSEFIINA: Pulskaksi ne ovat kaikki tähän asti sanoneet, mitä tuota sitten lienee.
AMANDA: Eikö ne vaimokseen pyydelleet?
JOSEFIINA: Pyh — mitä miesten sanoista. Kun rakastuvat, ovat pehmeitä kuin tuo yksi lankavyyhti, kietaisi vaikka sormensa ympäri.
AMANDA: Ha-ha-ha-haa.
JOSEFIINA: Saa niille sydämessään kerrankin nauraa. — Ja kuule, sitten minä satuin tänne armeijaan. Jumala käänsi sydämeni kerran ja sen jälkeen tulin tänne jääneeksi, ja elettävähän sitä on, samahan se millä, ja täällä tapasin sen Kattaisen sitten —
AMANDA: No?
JOSEFIINA: Phy — elä virka, eihän siitä mihin — se kuolee kohta.
AMANDA: Sekö —
JOSEFIINA: Se juuri se sama Kattainen.
AMANDA: Se sulhasesi?
JOSEFIINA: Ei se, vaan sen sulhasen veli. Taikka se on oikeastaan niin, että lupauduin sitten salaa sen sulhaseni veljelle, kun se itse on keuhkotaudissa ja kuolee ja kun Jannelta silloin kuoli entinen vaimo — se on Janne se, joka pyyti minua, kun paremmin tarvitsee vaimon, kun se jää tänne maan päälle elämään vielä ja on terve ja vahva ja niin herttaisaverinenkin, kuultaa kuin tuo yksi mansikkamarjan kylki vain.
AMANDA: Te odotatte sitten sen toisen kuolemaa?
JOSEFIINA: Mitäs, sitähän sitä tietenkin.
AMANDA: Mutta se on synti.
JOSEFIINA: Mikä synti? Jumalahan hänet itse pois kutsuu.
AMANDA: Vaikka.
JOSEFIINA: Ja jos eläisi, kyllähän minä sitten Kattaisenkin ottaisin, kun kerran lupasin, vaikka Janne se on toista, ei se ruikuttele, se kun sieppaa naisen itselleen, niin sitä on sitten sen ja sillä hyvä.
AMANDA: Onko sekin armeijalainen?
JOSEFIINA: Ei toki. Se on Isaksonin hevosrenki, se Kattainen oli, mutta ihmeesti se kestää kitua.
AMANDA: Jumala tahtoo teitä koetella.
JOSEFIINA: Tahtoo. — Minä kohta tässä vähättelen.
AMANDA: Mitä —
JOSEFIINA: Mokomastakin, en paremmin sano.
AMANDA: Mitä, Jumalaako tarkoitat?
JOSEFIINA: Ei, Kattaista. Kyllähän Jumala minun kuormani tietää ja kaikki lopulta hyväksi kääntää ja lapsen kanssa luokseen korjaa.
AMANDA: Minkä lapsen?
JOSEFIINA: Sen, joka siitä entisestä vaimosta Jannelle jäi. Kuuluu jo huonona kituvan sekin.
AMANDA: Mitä mies ajatteleisi, jos tietäisi, ja mitä Jumala ajattelee?
JOSEFIINA: Janne tietää ja Jumala tietää kanssa, mitä minä toivon, ja ymmärtävät sen. Ja muuten, Jumalasta ja miehistä elä mulle sano, niistä on mulla omat ajatukseni ja niitä en sotke. — Tietenkin, tarpeenhan ne ovat molemmat ja hyvät, mutta ei ne niin — eihän niitä niin sydän kourassa pelätä tarvitse.
AMANDA: Kyllä. Jumalaa toki — jos hän käy rankaisemaan.
JOSEFIINA: Ikäänkuin ei Hänellä muuta työtä olisi. Ja mitä huvia Hänellä olisi ahdistaa meitä — ylistetäänhän Häntä ja kiitetään aina kaikesta.
AMANDA: Vaikka.
JOSEFIINA: Sano mitä sanot, en minä luule Hänellä olevan suurtakaan moitteen sijaa minussa. Jos joku paikka ei niin rikulleen sattuisikaan, eikö Hän ymmärtäne. — Ja siksi toisekseen, itsehän Hän ihmisen kuvakseen loi, mieheksi ja vaimoksi Hän heidät loi —
AMANDA: On se vähän niinkin — katsohan, taitavat tulla jo sinua hakemaan.
JOSEFIINA: Ne minua laulamaan. Hyvästi sitten — hyvästi. Mutta eikö sinustakin, kun ihmiskohtaa ajattelee, se huvi siinä vain ole, että — rakastella — puhtaasta sydämestä tietenkin — ja kuule, minä rakastan ihan kerrassa —
AMANDA: Joudu, veikkonen.
JOSEFIINA: Hyvästi. Toiste sitten. — Mutta usko pois, tuollaisen rimpsuhameen minäkin vielä laitatan.
AMANDA: Ha-ha-haa —
"Päivää."
"Päivää päivää."
"Mistä matka?"
"Kirkonkylistä tuolta."
"Asioissako se Pekka siellä oikein?"
"Mitenpä lie —"
"Taitaa niissä sulhaspuuhissaan kuleksia?"
"Ei tuota niissä, he-he."
"Ne kielivät sitä Pekkaa jo kuulutetun."
"Kuulutti mitä kuulutti, ei niistä kaikista kuulutuksista."
"Purutko tuli?"
"Oisi tuota nekin, vaan ei sopiutuneet tässä."
"Vai ei sopiutuneet."
"Ei sopiutuneet."
"No, eipä auta sitten muu kuin vihintä."
"Mitäpä tuota."
"Mikä ettei?"
"Tokko tuota."
"Mikäs on vaimolla vikana?"
"Näkyy sitä vikaa olevan itsekussakin."
"Nehän sitä sanoi, että työteliäs ihminen se on, joko siltä nyt siellä selkä katkesi — että työteliäs ne siitä Riittastiinasta sanoi."
"Työteliäs, työteliäs ihminen, ei sen puolesta, vaan kovin on muuten rohmu."
"Vai on rohmu?"
"Rohmu. Se siihen mökille kapristiin ensi kuulutuksen pyhänä sitä järjestystään pitämään. Pitäköön kun pitää, se karja sen ihmisensä tahtoo — kyllähän tämä sitä karjaa ja muutenkin, mikäpä siinä, vaimoihminen, vaan annas kun se voita lokkasi kakulleen, no jo ihmettä."
"Vai lokkasi."
"Lokkasi. Nokare se ei ollut mikään mennessään suupalalla, ei se sitä siloittamaan eikä tasoittamaan kuin tuo muu ihminen, 'vedä pitempään tuota', sanoin minä, vaan ei se sitä vetämään — eikä se niin että yhtä palasta paljaaltaan. Ja kun siitä sanalle sakenin, se terhentämään, että hän menee muualta palveluspaikkaa hakemaan, jos tässä särpimettä."
"Vai niin tuo."
"Niin; sanot niitä pitäväsi, vaan voilla ei meillä emäntiä lihoteta — sanoi se äitivainaa aina ennen, että siitä sen, Pekka, oikean vaimon merkin tiedät, ettei se kuivaa leipäpalaa suunsa sivu kierrä."
"On se sitäkin."
"On se — jo se Riittastiina hökäystiin lähteä siitä, vaan minä kielottelemaan, että palvelusihminenhän se on otettava tähänkin, ja jos tästä ei nyt tään enempää tästä kaupasta sakia, niin sopii sitä tässäkin."
"Siihenkö se jäi?"
"Siihenhän se jäi, se siihen neljällä markalla kuun sitten ja talon kengät ja pitovaate — vaan se suuhunsa sen kaikki, ei niin että penni kiertyisi taskuun, se sitä voita ja sitä kahvia minulta ostaa kiehittää — ja kun on omissaan, ostakoon, mitäpä minä hänestä."
"No jo on."
"No jo on, sitä minäkin. Muuten tuo on ihminen, enemmän kuin kunnon ihminen ja riski, se siinä pojan tehdä kapristi sivussa viime viikolla."
"Vai jo pojan."
"Jo."
"Se on Pekan poika?"
"He-he, kenenkäs se muiden, sitähän se on minun perua."
"Joko siitä papille sanoit?"
"Sanoinhan tuota."
"Eikö pappi nuhdellut?"
"Mitäpä se olisi nuhdellut."
"Niin, mitäpä tuo."
"Se kun on pantu niillä keinoin lisääntymään tuo ihminen, niin mikäpä auttoi, eipä tuo niistä puuhista ole irti pappikaan."
"Eipä ei, mitäpä sitä pappikaan."
"Minä sitä vähän niinkuin kysyin, että onko hänellä käyntiä sielläpäin, että jos olisi ristittää ja ripittää niitä siinä, että jos mikä tapaturma ja se siinä ristimättä kuolisi, niin mitenkuten tiedäpäs se viimeisellä tuomiolla siellä toisten jalkoihin sotkeutuisi."
"No, sanoiko tuo olevan sielläpäin käyntiä?"
"— niin minä manasin, että jos se pappi ei sinnepäin, niin ne on kirkolle kyydittävät."
"Sanoiko tuo olevan käyntiä?"
"Sanoi, että kun hän tuo nahkoja sinne suutarin mökille, kun kuului saappaan tietto olevan, niin sanoi, että samalla hän käypi, osta vain kahvit siksi."
"Vai kahvit."
"Kahvit, johan nuo nyt raskii, jos ei entistä — on sitä pastorilla meistä nurkkakuntalaisista huolta, sitä kun syntyy ja kuolee ja elää ihmisellisissä menoissa tämä syntinen — vaan ei tuo tuosta pahaa tykännyt, nauroi vain ja vakuutti tulevansa."
"Mikä siinä, että se ei niihin purkuihin ryhtynyt?"
"Ei ryhtynyt — kovin se niillä hintaa piti."
"Vai piti, paljonko tuo tahtoi?"
"Sanoi 5 markkaa tahtovansa, pyytelin siinä, että eikö se pastori huokeammalla, kun sitä ollaan vain mökin miehiä ja se kihlattu morsian palvelusihmisiä, vaan ei sanonut voivansa, sanoi että se juoksee joihinkuihin tuomiokirjoihin, mihin juossee."
"Niihinhän se."
"No, joutaapahan sitten kuulutus olla voimassaan, eipähän se siinä kiikastane, onpahan siinä se ihminenkin paremmin kuin lain varjon alla ja pitääpä hänet siinä leivän leipojana ja karjan katsojana, kun sitä ei kuitenkaan vaimoihmisettä —"
"Vihitä pois."
"Sanoi se pappikin ja naureskeli, että vihitä pois, Pekka, että kyllä hän vihkii, vaan minä sanoin, että joutipahan olla, pysyypä se siinä vihkimättäkin, jos sen siihen vihkii, niin se siinä sitä voita lokkii kuin mikäkin voilokki."
"Ukko, nousetko siitä ylös."
"Noustaanpa, noustaanpa — mikä hätänä?"
"Niitä tuli nyt sinne tupaan."
"Vai tuli, joutaapa tulla."
"Tokko tuosta kohenet!"
"Pitääköön tuota, oliko ne mitä miehiään?"
"Ne niitä poliisimiehiä näkyivät."
"Vai niitä ne, no, sietääpä, sietääpä tästä sitten vähitellen koheta."
"Voi, voi, nyt ne vievät sinut, kun ehätitkin kulettelemaan niitä hirvenlihoja, johan minä sanoin, että sakottavat sinua vielä. Olisi Matti itse joutanut kaupita kaatamansa."
"Kaupittu mikä kaupittu."
"Maksetaan pois se sakko, eiköhän nuo tuota, jos oikein pyytäisi —"
"Johan sinä nyt, jopa jo, niinkuin ei tästä sinne joutaisi."
"Sinne sen mieli näkyy palavan, enkö minä sitä, että sinne sen mieli palaa."
"Ehee, vai palaa."
"Kun viimeisiä henkiään tuossa haukkomassa, jalat kuin mitkäkin pölkyt, ei ylös enää omin voimin pääse."
"Hätäkös siellä on istuessa?"
"Mene tiedä, jos tuota kuollet tuonne vielä."
"Mikäpä tuossa, jos tuota tuotakin."
"Linnassa, voi-voi —"
"Kuoltavahan sitä on kuolevan kuitenkin."
"Kun synnillisenä siellä, et armon osuuteen joudu. Haettaisit papin, kun lähtö lähenee."
"Vai papin, ehee —"
"Että suurinta syntiään tuossa sovittaisi, ennenkuin hetki on myöhä."
"Syntiäkö, syntiäkö tuota lienee ollut täällä tekemässä?"
"Kun olisi mennä tuntoonsa itsekunkin, tämä lihojen myyntikin, mitenkuten sekin synnin puolelle pantanee, ottaneeko tuo tuosta helpottuakseen, että sitä tässä ajallisessa ajassa sovitellaan?"
"Niin, mitenpä, mitenpä tuo tuosta ottanee."
"Ja jos sinulle niinkuin se lähtö — niin sitä on sitä rikettä minunkin puolellani. — Tässä tuonoissa vuonna kun otin sen 25-pennisen, jota kaipasit, otin kirkonkukkaroon viedäkseni, se kun se lehmäkin poti sinä vuonna, vaan se synti sokaisi, että sinne kukkaroon pistin siitä 10-pennisen — sitä sitten sillä lopulla join kahvia suntion mökillä — niin että elä sinä siitä viimeisellä tuomiolla päälleni kanna."
"Ho, joutaapa, joutaapa olla kantelematta — ehee — sitä kaikenlaisia hupakoita, minkä sinuakin, lähdepäs parisenkymmentä vuotta vanhemmalle kömpyrälle — ehee — nuori ihminen — no se teetättää."
"No nyt se —"
"Vaan taisivatpa, taisivatpa ne pettyä nyt tuomariherrat, jos tästä jollakulla päivällä — se on tuo turvotus tainnut tänne sydänalaan kohota, kovin se jäykentää — koetapas."
"Niinpä näkyy, voi-voi tokkiinsa."
"Jotta — ehe — eipä tainnut olla niin asetettu, jotta sitä sakkoaikaa istuisi enää tämä, jos hyvilleen ottaa."
"Eipä istu, näkyisipä olevan maksun asia."
"Vai maksun, no sitä kuulee, tuo joku kun tuota tarinataan pitää, kuuleepa kuulee —. Et niitä rahapennejä muka enää tarvitse — no jo tarvis loppui. — Tokko tuota tietänet, missä nuo ovatkaan? — Siellä ne ovat aitan katonrajassa, siinä hirrenkolossa sukanterän sisässä, jotta ota ja anna ne sille Matille."
"Tottapahan annetaan."
"Se on niin, jotta se on se Matti otettavasi tähän mökille ikäänkuin sitä isannuutta pitämään, kun minusta aika jättää — se on jo puhuttu, jotta se naipi sinut."
"Hyvä isä siunatkoon."
"Ja ne kirstulaudat ovat liiterin ylisillä, niiden pehkujen alla, jotta anna Matin pistää, pistää ne kokoon. — Minä Matille siitä jo koommin mainitsin — no, ja se on se hevonen tietenkin lainattava, jos sitä niinkuin minua sieltä perimään rupeaisi —"
"Periä, periähän sitä toki pitää."
"Ja jos tuota sitten kuitenkin sen kaksi neljännestä niitä kahvia lisäksi, jos tässä Matin kanssa niitä hautajaisentapaisia piteleisi — ne kihlat sopii juoda samalla — ja jos tässä nyt, näin kun näyttää, käypi — niin kuitenkin sitä siinä juhannuksen seutuvilla pappiloihin — jotta, ehee, mikäs siinä —"
"Voi tokkiinsa."
"Niin, jotta antaisi tuon mökin pysyä, pysyä tuossa paikoillaan, jotta ei tuota tuosta hävittäisi. — Se entinen ukko, tarinoipi siinä vanhassa, vanhassa juttusessa, jotta se entinen ukko aina kirstussaan potkaisi, kun se näki eukon kujeet — jospa tuo pitänee minun jättää tuo potkiminen sikseen — ehee — vai maksaisikoon tuo vaivan —"
"Mitähän puhunee vielä —"
"Sitäpä tässä vielä arvelen, jotta oisikoon nuo mitenkuten muuttaa toiset jalkarievut tälle matkalleen?"
"Minä annan."
"No, jospa heidät."
"Tuossa on kuivat — jos minä ne lähtökahvit arvasin kiehauttaa, jos tuota ei enää tään koommin —"
"No, annapa, annapa nuo itkut olla itkemättä — tiesit kaiketi, jotta ei sitä yli ikäänsä kukaan elä, saati sitten vanha — vai kahvit, kahvit tässä vielä — ehee — no sitä jotakin —"
"Joko se nyt lähtee?"
"Mikäpä tässä, lähdettävä mikä lähdettävä."
* * * * *
"Voi, voi, nyt se jo meni — olisin tuolle kättä antanut ja hyvästit sanonut, vaan kun ei enää katsonutkaan — — tuolla se nyt menee, voi, voi, eihän tuo raukka enää astumaan kykene, mennä köntystää, mennä köntystää, voi, voi, ja sille tielleen se uppoo —"
Oli lauantai-ilta niinkuin silloinkin. Kuinkas kauan siitä olikaan?Niin, yli kolmekymmentä vuotta.
Neiti Lovisa Öhman asui pienessä ullakkokamarissaan silloin niinkuin nytkin. Se vain, että äiti ja isä silloin vielä elivät ja asuivat alakerran huoneissa, nyt olivat ne kolme huonetta samoin kuin puutarhakin vuokratut vieraille, ja se vain, että silloin oli ihana auringonpaiste ja kukat tuoksusivat ihanammin kuin koskaan ennen. Nyt ei hänellä ollut ainoatakaan kukkaa ja päivä oli pilvinen ja raskas.
Mutta se oli Ernstin päivä. Joka lauantai oli Ernstin päivä.
Kuinkas kauan siitä olikaan? Niin, yli kolmekymmentä vuotta.
Kuinka aika kuluu.
Silloin oli Ernst serkku nuori luutnantti ja hän — hänellä oli päällään valkea hame, rinnassa kaksi ruusua ja kaulassa oli hänellä sininen silkki.
He eivät olleet köyhiä silloin, kun isäkin vielä eli. Nyt ei hänen tarvinnut sitä muistoissaan hävetä. Kuinka hän kiitti siitä Jumalaa.
Hän muisti sen päivän niin selvään, niinkuin se eilen olisi ollut. Jos kaiken muun häneltä veivät, muistoa siitä päivästä eivät kuitenkaan.
Ernstin päivä.
Hän lukitsi ovensa, asetti pöydälle sen kahvikaluston, jota silloin oli käytetty ja jonka hän oli piilottanut sairautensa aikana, etteivät sitä möisi rohtorahoja saadakseen. Hän söi ennen vain kerran päivässä ja joi kuumaa vettä lämpimikseen syksyisin, ettei tarvinnut paljon puita uuniin tuhlata, mutta sitä kahvikalustoa ei hän vieraille antanut.
Hän laittoi kahvia joka lauantai. Laittoi samoin kuin silloin ennen ja joi sitä samassa matalassa nojatuolissa kuin silloinkin, kun he kahden hänen kamarissaan kahvia joivat.
Ja hän puheli nytkin Ernstin kanssa. Hän ei huomannut, ettei kukaan vastannut. Vastaukset olivat hänen sydämeensä uurretut.
Ernst oli piirustanut muistikirjaansa.
"Jätä minulle yksi lehti."
Ernst repäisi hänelle yhden, siinä oli kaksi ruusua, ne, jotka silloin olivat hänen rinnassansa. Kuinka hyvin se Ernst piirsi.
"Sinun omia ruusujasi."
"Minä säilytän tämän."
"Säilytätkö? Ja kun minä tulen, näytä sitä minulle, siitä näen, että olet muistellut minua. Tahdotko?"
"Tahdon."
Hän painoi päänsä alas.
Mutta ilo virtasi läpi hänen ruumiinsa. Hän oli onnellinen. Hän olisi tahtonut nauraa.
Ja sitten joi Ernst kahvia.
"Älä puraise sitä mantelia, Ernst", huudahti hän.
"Miksi, tahdotko sinä sen?"
"En, tahi tahdon. Se on niin kaunis, Ernst."
"Minä pistän sen suuhusi."
"Ei, anna se minulle."
"Tule ottamaan."
Ernst nauroi ja hänen hampaansa välkkyivät. Kuinka ne välkkyivät.
Hän meni Ernstin luo, mutta Ernst piteli häntä kädestä ja katsoi häntä silmiin.
Häntä raukaisi suloisesti. Ernst tahtoi — hänkin tahtoi. Mutta se oli synti, eikä saanut tapahtua. Sitten vasta, kun Ernst tuli tuonnempana ja tahtoi hänet omaksensa, sitten vasta. Hän veti kätensä pois, kääntyi, painoi käsillä kasvojansa.
Kuinka hän oli monesti kiittänyt Jumalaa, ettei se kuitenkaan tapahtunut, ettei kukaan ollut häntä suudellut, ei Ernstkään, koska ei kerran oltu sallittu, että Ernst tulisi hänen omaksensa.
Ei hän ollut siitä nurkunut yhtään. Jumalan tahto oli niin. Ehkä Jumala tahtoi säästää häntä syvemmistä ristiriidoista.
Sillä kun isä kuoli, tuli elämä niin ahtaalle, ettei heillä ollut välttämättömintäkään. He vuokrasivat pois huoneensa, asuivat äidin kanssa ullakkokamarissa, he rupesivat virkkaamaan, virkkasivat, mutta se ei tahtonut riittää elämiseen eikä korkorahoiksi siihen pieneen velkaan, joka isältä vielä jäi.
Silloin helpotti hänen tuskaansa, kun hän kuuli, että Ernst oli mennyt kihloihin toisen kanssa. Hänestä ei kuitenkaan Ernstille olisi ollut. Niin köyhänä ei hän ikinä olisi Ernstille mennyt.
Ja hän sairastui silloin. Häntä rupesi väsyttämään. Mikään ei häntä vaivannut ja kuitenkin hän kuihtui. Kyynelkään ei vierähtänyt silmästä, ja kuitenkin tuntui kuin sydän aina itkisi.
Hän ei tainnut sille mitään. Hän pyysi anteeksi Jumalalta. Rikollinen ei hänen mielensä ollut. Hän oli selvillä siitä. Ei hän nurkunut. Mitään ei hän pyytänyt. Mutta hän ei tainnut sille mitään, että hän ajatteli Ernstiä aina, että hän odotti iltaa ja yötä, saadakseen häntä rauhassa ajatella.
Niin, nyt oli hän saanut rauhassa ajatella. Äitikin kun kuoli kohta.Nyt oli hän ajatellut. Niin, kuinkas kauan — yli kolmekymmentä —
Niin, niin —
Kuinka aika kuluu.
Ja iltasilla kun hän rupesi nukkumaan ja rieputyyny tuntui kovalta muistuttaen häntä siitä köyhyyden alennuksesta, joka oli riistänyt häneltä oikeuden Ernstiin, voihkasi hän ääneen, kuin joku olisi häntä takaapäin pistänyt. Hänelle teki niin pahaa muistella sitä äkkiä ja sillä tavalla varustautumatta.
Hän kohosi vuoteelleen istumaan, risti kätensä ja rukoili, etteivät hänen ajatuksensa väärään hairahtaisi. Eikö elämä ollut antanut hänelle parastansa? Kuinka kauan sieti ihmisluontoa taltuttaa, ennenkuin se oppi oikein ymmärtämään?
Vanhat piirteet puristuivat ankaroiksi. Sitten kohenti hän rieputyynyä ja painautui tyytyväisenä vanhoille matoille lepäämään.
Ja hymy kirkasti hänen kasvonsa. Hän muisti taas sitä päivää, Ernstin päivää, siihen ei mitään ikävää liittynyt, se päivä oli hänen onnensa korkea huippu — kuinka, kuinka hän kiitti siitä Jumalaa.
Soitto täytti avaran salin. Vaaleat naisparvet liikkuivat keveinä ja asettuivat tanssia varten.
Serkukset Anna ja Eriika kulkivat käsikkäin salin poikki.
"Näitkö sinä hänet, Eriika?"
"Kenet?"
"Sulhasesi."
"Entisen, tarkoitat. Älä pelkää, ei minua haittaa, jos hän on täällä."
"Minä kärsin, kun en tiennyt, miksi se tapahtui."
"Rakas."
Eriikan ääni oli varma ja lämmin. Se oli siis ollut tuskaton leikkaus.
"Näen, että tahtoisit tietää, Anna. Kysy vain. Minulta voit kysyä, tahi minä sanon suoraan, siinä ei ollut —" musiikki sotki hänen äänensä, niin että hänen täytyi kumartua ja kuiskata Annan korvaan, "siinä ei ollut sitä, jota sanovat rakkaudeksi."
Sitä sanoessaan näytti hän saaneen kiinni jostakin ajatuksesta. Katse kirkastui. Omituinen valo läikähti hänen kasvoilleen, niinkuin ihana näky olisi hänen silmiensä ohi kiitänyt.
"Minä tiesin sen."
"Äiti olisi tahtonut ja olisihan se saanut tapahtua."
"Ei, ei saanut."
"Se tapahtuu kuitenkin joskus."
"Sinä et saa."
"Vaan jos täytyy."
He olivat joutuneet salin perälle, jossa äiti ja sisaret istuivat.
"Katso, äiti näyttää vielä niin nuorelta", kuiskasi Eriika, "voisi vielä vaikka itsekin —"
"Eriika —"
"Eläke isän jälkeen on liian pieni näin monelle."
Kun he istuutuivat, tunsi Eriika, kuinka äiti tarkasti hänen kasvojansa. Hän tiesi äidin huolen. Eriika alkoi näyttää kuluneelta ja vanhalta. Häntä oli vaikeampi jo kaupaksi saada. Mutta äidin ei tarvinnut huolehtia. Hän tahtoi ponnistaa, hän osasi miellyttää ja vetää puoleensa, jos tahtoi, ja hän tahtoi tehdä valinnan viisaasti, saavuttaa, mitä äiti, mitä hän itsekin nyt tahtoi. Sillä kun hän purki entisen kihlauksensa, joka oli äitiä ja sisaria ajatellen tehty, ja kun hän ennen purkamista oli kysynyt lupaa ja neuvoa äidiltä, oli äiti sanonut: "Jos et voi tämän kanssa, en tahdo pakottaa, se olisi väärin. Minä luotan sinuun kuitenkin, rakas lapsi."
"Ymmärrän."
"Sinä olet järkevä."
"Kyllä, äiti."
Se oli lupaus, joka häntä painoi ja velvoitti, niin kauan kuin hän toisen leipää söi ja toisen palvelijat häntä palvelivat.
Ja äiti oli oikeassa. Hän oli aina oikeassa. Riippumattomuutta ja rauhaa Eriika kaipasi. Hän oli saanut kärsiä niiden puutetta. Nyt täytyi siitä loppu tulla.
Äiti oli oikeassa. Ei auttanut muu kuin viisaasti mennä. Rakkaus oli ylellisyystavaraa, jota ei kannattanut heidän huomioon ottaa eikä odottaa.
Hän ymmärsi sen, eikä hän olisi sitä odottanutkaan, mutta häntä katkeroitti kuitenkin hiukan, mikä lienee katkeroittanut.
Kun hän katseli salin häikäisevää komeutta ja kuunteli puheen keveätä kohinaa, joka pehmeänä ja hyväilevänä upposi sävelten mahtaviin aaltoihin, painui hänen mielensä alakuloiseksi.
"Anna", kuiskasi hän serkulleen, "kuinka ihmiset näyttävät iloisilta."
"Eriika", sanoi äiti, "olet unohtanut puuterin, silmänaluksesi ovat niin väsyneet."
"Se on totta", sanoi Eriika ja nousi ylös, "tulen pian takaisin."
"Pukuhuoneen pöydällä laukussani on rasia. Rakas Anna, kiiruhda hänen jälkeensä, ettei hän yksin."
Eriika oli jo lähtenyt. Hän ei huomannut Annaa, joka tavoitti hänet ja kulki hänen vierellään. Hajuvesien, puuterin ja paljaan ihon tuoksu hulmahteli heidän ympärillään ja ikäänkuin verkkona laskeutui Eriikan silmien eteen ja etensi esineet hänestä. Hän kulki kuin unissaan oikein tajuamatta. Hermoissaan tunsi hän levottomuutta. Hänestä oli käsittämätöntä, jotakin käsittämätöntä kaikessa. Loppumaton ihmismeri, joka aaltoili hänen ympärillään, puhetta ja naurua, joka jäi hänen jälkeensä ja haihtui kaukaiseksi huminaksi.
Mitä hän etsi — mitä hän tahtoi — mitä teki hän täällä?
Häntä värisytti. Sitten kulki näkymätön käsi pitkin hänen ruumistansa, hiveli, tyynnytti ja lamautti hänen hermonsa jäykiksi ja kylmiksi. Hän ei voinut liikauttaa itseään. Hämäryys katosi. Välähti valoa ja tutut kasvot ilmestyivät yhtäkkiä hänen silmiensä eteen ja katosivat samassa.
Hetki vain ja kaikki oli ohi.
"Mikä sinulle tuli?"
"Ei mitään, ei mitään", kuin tuskan huuto pääsi se hänen huuliltansa.Hän tarttui Annan käsivarteen, hänen täytyi levätä.
"Sinä olet aivan kalpea."
"Tukahduttaa."
He tulivat pukuhuoneeseen.
"Odotetaan, että pääsemme suuren peilin eteen. Missähän se laukku lienee?"
"Minä etsin. Istu sinä sen aikaa."
Eriika istuutui ja nojasi paljaalla kyynäspäällään outoon, kylmään pöytään. Kuinka elämä olisi ollut helppoa, jos se salainen sairaus ei olisi häntä vaivannut? Kun hän oli heikompi, tulivat hänen hermonsa rauhattomiksi, sydämessä oli puristusta ja kädet tekivät liikkeitä, joita hän ei voinut hallita, mutta joita muut eivät olleet vielä huomanneet. Ja ne kasvot ilmestyivät. Kenties hän luulotteli, kenties se oli mielikuvitusta, kuitenkin näki hän ne ilmielävinä, sellaisina kuin hän oli ne nähnyt, kun Eriika hänen mallinaan oli istunut.
Hän oli heikentynyt sen ajan jälkeen. Hän kulutti silloin itseänsä, tuhlasi voimiansa. Mihin? Kaikkeen siihen, siihen kiduttavaan. Kun hän istui hänen edessään tarkasteltavana, antoi hän hänen katseensa hallita itseänsä. Se katse tunki hänen sydämeensä, sieluunsa, ruumiiseensa, kaikkialle. Sen edessä ei Eriika ollut mitään, sen edessä täytyi hänen alistua, ja paljastua. Hänellä ei saanut olla mitään peitettävää, ei mitään sisimpää, ei pyhäkköä, jonne sillä toisella ei olisi ollut oikeutta astua. Kuinka hän oli ollut kurja ja voimaton ja kuinka hän vain himoitsi, himoitsi heittäytyä sen katseen raiskattavaksi? Hän oli halpa, kurjan kurja, jolla ei ollut muuta kuin yksi himo, saada alistua, ja yksi nautinto, kärsiminen, oman kurjuutensa tunto.
Rakastiko hän sitä vierasta, joka oli vallan hänen ylitsensä ottanut ja leikitellyt ne muutamat viikot hänen sairaalla sielullaan ja jättänyt hänet vaatimatta mitään muuta?
Ei, hän ei rakastanut. Jos sitä olisi vaadittu, olisi hänen täytynyt rakastaa ja kaikkensa antaa. Hänellä itsellään ei ollut mitään määräämisvaltaa eikä tahtoa itsensä yli. Hänen sielunsa oli pienen pieni osa sen toisen voimakkaamman sielusta, mitä siellä tahdottiin ja ajateltiin, tahtoi ja ajatteli hänkin. Tarvittiin vain vähäinen ilme, pieni vivahdus siinä katseessa, ja hän ymmärsi totella. Se oli selvää, se puhui hänelle tarkemmin kuin vuosien läheisyydet olisivat puhuneet. Sanoja eivät he tarvinneet, niitä ei monta vaihdettu. Kaikki oli selvää ilmankin. Oli jonkinlainen luonnon pakko kuulua siten hänelle, avautua, olla hänen omansa. Kenties tarvitsi toinen häntä vain työtänsä varten. Käytti valtaansa, kun voi. Oliko se oikein? Hänen asiansa ei ollut tutkia sitä. Ei hän edes sitä ajatellut.
Eriika oli silloin kihloissa. Hän purki kihlauksensa. Kenellekään toiselle ei hän silloin tahtonut kuulua, kenellekään toiselle ei tiliä itsestään tehdä. Oli helpompaa ja selvempää niin.
Ja kun hän sanaa sanomatta matkusti pois ja jätti Eriikan, tuntui Etiikasta, kuin hän olisi saanut suuren lahjan, oman elämänsä, oman itsensä takaisin.
Mutta kuitenkin tunsi Eriika vielä hänen läsnäolonsa, tunsi, ettei hän voinut enää olla yksin, siellä kaukana ihmiserämaassa kulki toinen, jolla oli oikeus häneen, joka seurasi häntä, minne ikinä hän meni, jonka kuva oli hänen sieluunsa poltettu, niin että hän oli näkevinään, että hän näki hänet välistä edessänsä elävänä.
Se oli sairautta. Hänen hermonsa olivat niin ärsyytyneet, ettei hän vielä kokonaan ollut voinut vapautua siitä. Hän oli viime aikoina taistellut koko sielunsa voimalla. Hänen täytyi tulla terveeksi ja kokonaistua, vaikka kaikki oli särkynyttä ja repaleista ja hän oli heikko siitä sairaudesta ja niistä monista myönnytyksistä ulkonaisille oloille, äidille, kaikelle sille pakolle ja velvoitukselle, jota elämä oli täynnä.
Mutta hänen edessään kangasti selvä elämä, vapaa vaihto ja terve ruumiiden yhteys, joka säilytti inhimillisen vapauden ja oli toista kuin tämä sairas, salainen tuska. Siihen oli ponnistettava.
Omituista ponnistusta koko elämä, mitä ponnistusta ja täytymistä — kuinka kauan? Siksikö, kunnes saavutti äidin puolitylsän ja tunnottoman tilan?
"Eriika, meidän täytyy joutua, tässä on puuterirasia."
"Sinä löysit sen, kiitos, olin unohtaa. Tanssi on tainnut jo alkaa?"
"Se on alkanut."
He olivat tulleet salin ovelle.
"Katso", kuiskasi Eriika serkulleen, "eikö nämä ihmiset säälitä sinua? Etkö luule, että jokaisella näillä on pienet ikävyytensä — ettei elämä ole läheskään sitä, miltä se näyttää."
Rakas Seni!
Minua liikutti, kun kyselit niin paljon oloistani. Kiitos. Minulla on hyvä olla.
Mies on kiivas ja epäluuloinen, niinkuin olen varmaan ennenkin kertonut, ja ikävyyksiä sattuu, mutta kyllä ne menevät aina ohitse ja niistä on huviakin tässä yksitoikkoisuudessa.
Poika on sinun näköisesi. Aivan. Ole hyvilläsi. Ei mies mitään aavista. Ei pojasta ole minulle suurtakaan vastusta, älä pelkää. Hän on pieni poika vain. Hänelle puhelen kuin toverille vahingoittamatta häntä, kun hän ei ymmärrä. Hän on hiljainen ja katsoo kauan yhteen paikkaan. Olisi ikävä, jos hänestä tulisi raskasmielinen tahi sellainen heikko, joka takertuu pikkuseikkoihin.
Luulen, etten suuresti uskalla kajota hänen kasvatukseensa, ettenpilaisi häntä. Eiköhän jokainen menne sinne, jonne mentävä on?
Muistelen sitä aikaa, jolloin yhdessä elimme. Se on syöpynytsyvälle mieleeni.
En osaa enää kirjoittaa. Sanat kangertavat. Ja turhaahan on liiaksikirjoittaa, kun sanottavaa ei ole.
Muistathan joskus
Nettaasi.
Olin unohtaa onnitella palkankorotuksesi johdosta. Kohta voinet siis mennä naimisiinkin. Ethän kuitenkaan, rakas?
Rakas Seni!
Ikävä, että olet niin pelannut. Älä laske kassavaillinkiin mitenkään. Ennen vaikka ammu itsesi. Miksi et tänne ennen kirjoittanut? Se oli tyhmästi ja varomattomasti. Sähkötin sinulle juuri ja kysyin summaa. Rahat täytyy saada vaikka mistä. Mieheni ei ole kotona, niin että minulla on mahdollisuus, jos ei muuten niin konttoripuolelta jollakin hätävalheella. Niin että ole huoleti, rahat saat. Ja ne ehtivät.
Jos siitä jäljestäpäin on pientä ikävyyttä, selviää se. Mieheni on ollutkin parempi viime aikoina. Olen hillinnyt itseni ja näyttänyt hiljaiselta. Se häntä miellyttää.
Mutta minä kaipaan kuitenkin sinun luoksesi. Minä kaipaan joskus niin, että tuntuu kuin tulisin hulluksi, minun pitäisi saada huutaa ja repiä itseäni. Veri on käynyt sairaaksi ja hillittömäksi, kun on ollut liian kauan saamatta rakastaa.
Ja sinä olet ihana mies.
Jos minä saisin lämmittää käsiäsi ja peittää öisin hiuksillani avonaisen rintasi. Minä muistan, missä siinä oli pieni, pieni luomi.
Muistatko sinä, missä minulla oli?
Nettasi.
Älä siis ajattele sen surullisemmasti koko asiaa, kyllä se selviää.Odotan sähkösanomaasi juuri.
Rakas Seni!
Hyvä, että kaikki on onnellisesti ohi. Minun täytyy nyt tavata sinua, maksoipa vaikka henkeni.
Rahoista tuli täällä aika sota. Mieheni raivosi kuin hullu.
Mutta en sanonut, minne minä ne panin, ja sinä käsität, minkälainenraaka mies voi olla.
Nyt on kärsitty kärsittävä. Olen taas ylhäällä. Mutta minä vannoinitsekseni, että sovitukseksi täytyy minun saada tavata sinua.
Kun tulee tilaisuus, pistäydyn junaan ja karkaan. Sähkötänmatkalta, että nyt tulen.
Minun täytyy päästä. Olen käynyt kuin sairaaksi. Usein puristan nyrkkiäni ja tuntuu kuin sydän lakkaisi lyömästä. Öisin vääntelehdin vuoteellani ja puristelen rintojani tuskissani ja lepään sitten liikkumattomana ja katselen pimeään. Mitkään ajatukset eivät silloin mieltäni hyvitä. On jotakin väärää elämässä, jota en käsitä.
Kuulin mieheni sanovan tässä joku päivä sitten eräälle vieraalleen:
"Muutamat naiset ovat kyllästymättömiä, lienee veressä vika."
Ehkä hän ajatteli minua. Hän luulee minua erääseen konttoripalvelijaan. Eihän siinä mitään ole, mutta luulkoon.
Hiivin pois kuuntelemasta ja ajattelin vielä niitä sanoja.
En luule, että olen kyllästymätön, mutta täytyyhän olla joku, jota rakastaa, muuten ei aika kulu tässä toivottomassa elämässä. Ymmärrän kyllä niitä, jotka ovat siveellisiä, mutta niillä on kai aina kiirettä työtä tahi ovat sitten hyvin rauhallisia ja tyytyväisiä ihmisiä.
Myöhemmin. Kuule, rakas ystävä. Sattumalta sain rahoja käsiini. Matkustan ylihuomenna. Silloin sopii. Mies matkustaa asioilleen. Se sattui ihanasti. Siis torstaita vasten olen luonasi.
Minkälainen lienee asuntosi, minkälainen sänkysi, minkälaista kaikki?
Tule siis iltajunalle vastaan. Torstaina.
Älä muita yöksi luoksesi ota. Ethän, rakas? Kaipaan luoksesi, vierellesi. Sinun kätesikin on niin vahva. Muistan kuinka siinä suonet kulkevat.
Jos sinulla ei ole kotona mitään väkevämpää, niin käy ostamassa,niin juhlimme. Rahoja minulla on ja saat mitä ylitse jää, jostahdot.
Minulla on uusi, ihana alushame. Saat sitten nähdä. Se on keltainen, silkkinen. Se on kuin vangituista auringonsäteistä, jotka kaipaavat pois maasta.
Kun on vain yksi elämä, olisi meidän pitänyt saada olla enemmän yhdessä.
Mutta se ei ole autettavissa ja siksi on turhaa sitä surra.
Näkemiin, rakkaani!
Nettasi.
Rakas Seni!
Ei Jumalakaan voine aavistaa, että silloin luonasi olin. Mieheni ei ollut palannut matkaltansa. Olin niin kiitollinen Jumalalle.
Kiitos sinulle kaikesta, kaikesta. Ei kukaan tiedä, mistä kaikesta, minä vain ja sinä, oma rakkaani.
Kuinka elämä on nyt ollut jännittävää? Tunnen eläväni taas. En voikaan sietää tasaista elämää.
Siinä se juuri on. Minä kärsin ennen vaikka mitä, mutta tasaista elämää minä kammoan. Kun mieheni raivoaa ja hyökkää päälleni, tunnen, että niin on oleva, se on elämää ainakin. Minä kaipaan sitä välistä. Minun täytyy saada olla niin alhaalla, ettei alemmaksi voi painua, minun täytyy saada tuntea itseni niin verhottomaksi ja kurjaksi, että jokaisella sivukulkijalla on oikeus potkaista minua. On kuin olisi tuska elää ruoskimatta itseänsä. Ehkä luonto tuntee kammoa, kun täytyy olla ihmisenä.
Mutta elää ihmisenä, se on sittenkin ihanaa ja vaihtelevaa. Sellainen yö, kuin se siellä luonasi, kannattaa taas kuukausia kitua.
Muistan sen sängyn. Se oli liian pieni meille. Ja minun olkapääni tuli kipeäksi, kun laita painoi sitä. Jos mieheni aavistaisi, että luonasi olin, tappaisi hän varmaan minut.
Kun katselen vaatteitani, niitä, jotka silloin päälläni olivat, lämpenee sydämessäni.
"Rakas", sanon, "muistatko häntä? Muistatko, kun siellä olimme?"
Ja sinä, Seni rakas, muistatko sitä yöpaitaa? Eikö se ollut ohut? Minulla ei ole niitä kuin se yksi. Täällä en sitä käytä. Toiset yöpaitani ovat vieraita. Mutta se on minun ystäväni, kun olen tukehtua ikävästä, panen sen päälleni. Sillä on sinun hyväilevä kosketuksesi, sinun lämpimän ruumiisi tunto.
On ihanaa, kun sinä rakastat. Sinä yksin osaat oikein naista rakastaa. Sellaista miestä kuin sinua pitäisi kaikkien naisten rakastaa ja ihailla. Sellaisella olisi oikeus kulkea kuin kulovalkea ylitsemme ja polttaa meidät. Ja onnellinen, joka poltetuksi tulisi.
Hyvästi! Että sinä minua kaipaat. Kuinka onnellinen minä olen.
Nettasi.
Rakas Seni!
On aika kulunut. En ole voinut kirjoittaa.
Älä säikähdä, minulla on ikävä asia sanottavana. Lapsi syntyy meille taas, olen kammokseni sen huomannut.
Mitä minä teen? Mitä minä teen? Teen mitä ikinä, mutta se ei saa nyt tapahtua. En jaksa enää valehdella, eikä se ole nyt mahdollista. Kaikkea, minkä tekee, seuraa kosto, tiedän sen. Nyt on koston vuoro. Ja minä pelkään.
Tunnen mieheni. Hän on säälimätön. Jos hän sen huomaa, on elämä hirvittävää.
Olen niin väsynyt ja tahtoisin melkein pois. Jos sinä tietäisit keinon. Kuvittelen mielessäni, että tulisin luoksesi viimeisen kerran ja saisin leponi sinun kätesi kautta.
Mutta se on kuvittelua, se ei sovi. Sen täytyy tapahtua täällä, jostapahtuakseen.
Tuska pakkauttaa sydäntäni. Mitä minä teen? Mitä minä teen? Josolisi keinoja, joilla ehkäistä, niitä en kuitenkaan tiedä.
Olen rukoillut Jumalaa ja kerjännyt, ettei niin tapahtuisi. Se ei auta, se ei auta. Seni, kirjoita, kirjoita pian, minun täytyy selvitä tästä.
Nettasi.
Rakas Seni!
Kaikki vaara on ohi, rakas Seni. Pelotin suotta mieltäsi. Luulin, että elämä oli mennyttä, etten mitenkään enää selviäisi. Se on selvinnyt siitä kuitenkin. Kaikista luonnollisimman keinon silloin unohdin, rakas Seni.
Mieheni oli viime yönä luonani. Älä siis pelkää, että saan kärsiä tähtesi, kun lapsi syntyy. Nyt ei voi epäilystäkään syntyä siitä, että se olisi muiden. Kuinka minä olen onnellinen. Se oli siis tyhjää taistelua se pelko, lapsellisuutta kaikki! Minä vain suurentelin ja kenties valehtelin koko tuskan. Miksi en heti selvästi ja kylmästi ratkaissut asiaa, niinkuin olisi pitänyt ja niinkuin sinäkin varmaan olisit neuvonut, jos olisit ehtinyt vastata kirjeeseeni?
On kirkas mieleni taas. En ole tällaista rauhaa juuri koskaan tuntenut. Paha on voitettu ja paennut. Kaikki on nyt hyvin. Maailma leviää ympärilläni selvänä, selvänä pienimpiä soppiansa myöten. Eikä siinä ole mitään peljättävää.
Eikä ole mitään toivottavaa eikä tahdottavaa enää. Kaikkea on saanut. Sekä hyvää että pahaa. Vaikka en tiedä, kumpi on tärkeämpää ollut. Molemmat yhtä välttämättömiä, yhtä rakkaita värittämään elämää ja kuulastamaan sen läpinäkyväksi, niin kirkkaaksi kuin se nyt mieleeni kuvastuu.
Pyydän sydämestäni anteeksi, rakas ystävä, kun en jaksanut hillitä itseäni. Mutta sinä ymmärrät pienen tyttösi, joka ei ole kasvanut vahvaksi ja taitavaksi vielä. Katsele sinä häntä, jos muuten et siedä, niinkuin minäkin katselen, ikäänkuin hän eläisi kaukana menneissä ajoissa, sellaisissa ajoissa, jotka pelottavat hänen arkaa sydäntään ja sotkevat hänen omat ajatuksensa kaikenlaisilla vanhan vanhoilla uskoilla ja luuloilla. Niin minun täytyy ajatella, kun minulla on vaikea olla enkä selvyyttä löydä. Minun täytyy kysyä itseltäni, mikä on minun oman olentoni sisin, sotkemattomin ajatus. Ja jos minä sen löydän, on se mielestäni ihmeellinen ja uusi, aivan kuin uutuuttaan kirkas koriste. Kaikki muu ympärilläni on vanhaa ja tuhatvuotista, jota täytyy ajatella kaukaa, ymmärtääkseen sen arvoa ja omituisuutta, ja samoin ajatella ihmisiä kaukana menneissä ajoissa, sietääkseen heitä ja rakastaakseen heitä kaukaa. Istuin illalla itsekseni oveni kynnyksellä. Kuu valoi valoaan huoneen lattialle. Minuun koski se valo. Se oli liian kirkasta.
Istuin tylsänä. Ajatukseni olivat kuolleet. En kaivannut sinua. Rakkaus, sanoin itsekseni, rakkaus. — Mutta se sana kuoli mitään kaikua minussa herättämättä. Ihmettelin, miksi oli sellainen sana ja mitä oli se sana. En uskonut, että olin koskaan mitään tuntenut, en sitä tuskaakaan, joka oli viimeksi lähinnä ollut. Ja oliko sitä ollut? Enhän minä varmaan tiennyt. Mitä se olisi ollut?
Askeleita kaikui toisesta huoneesta. Ihmettelin, että oli toinenkin elävä olento suljettuna samoihin huoneisiin kuin minä. Mutta sinun askeleitasi ne eivät olleet.
Ei sinun askeleitasi! Se ajatus vihlaisi yhtäkkiä läpi ruumiini. Kaipaus täytti väkivaltaisena sieluni. Tunsin vain yhtä. Rakastin sinua. Niin se oli. Rakastin. Miksi en siis saanut olla sinun kanssasi? Elää ja kärsiä sinun kanssasi, sinun orjanasi?
Menin huoneeseeni ja suljin oven. Kauanko lienen siellä ollut, kun oveen koputettiin.
"Mikä asia", kysyin.
"Avaa!"
"En voi, toisen kerran."
"Avaa."
Minä avasin. Hiukseni olivat hajallaan. Olin kammannut ne juuri sinua varten. Kynttilöitä paloi rivi pöydälläni, kuihtuneet ruusut olivat esillä, olin rukoillut puolestasi ja muistellut menneitä.
"Mitä tämä on?"
Mieheni ääni vapisi vihasta.
"Mitä kujeita tämä taas on."
"Älä koske niihin!"
"Rakastajalta, älä uskottele, ei sinulla sitä kuitenkaan ole."
"Mitä jos on, mitä sitten, se on kuitenkin — on jo kauan ollut."
Ärsytin häntä uhalla. Minun täytyi. Että kidutukselle jokin loppu tulisi.
Hän kiskaisi minua tukasta ja laahasi minut maahan.
"Valehtelija!"
"Revi, ei se koske", huusin, "revi kovemmin — rakastan toista — revi, rakastan kuitenkin."
Hän läähätti. Minä nauroin. Hänen sydämensä kun on vialla.
Jäin lattialle lepäämään ja muistelin sinua. Kynttilät valaisivat huonetta. Valkeiden seinien hämäryys kaareutui holvina ylläni. Minä unohdin kaikki. Ajattelin vain sinua. Mikä minä olin, että olin sinut saanut? Mitä minä olin tehnyt, että olin niin onnellinen, minä, joka olin vain ahdas, ahdas ihminen?
Lepäsin siinä, en tiedä kuinka kauan.
Hiivin sitten hiljaa mieheni luo, hänen huoneeseensa ja pyysin, ettei hän tällä kertaa olisi enää vihainen, se olisi tarpeetonta. Hän istui ääneti, kenties hän katui taas. Eikö hän ole ihminen, kuten minäkin, ajattelin, tarvitse toista, kuten minäkin? Ymmärsinhän minä häntä.
Rupesin sanomaan hänelle jotakin, mutta hän ei kuunnellut minua enää. Hän vei minut vuoteelleen ja minä olin siellä koko yön.
Yöllinen kohtaus on vaaraton. Mieheni pitää sitä oman kiivautensa ja ärsyytyneen luontoni vikana. Ja onhan niitä ennenkin niin monenlaisia ollut. Ja luonnollista, kahdelle eri ihmiselle, kun ovat pakotetut yhdessä olemaan, eivätkä niin toisistaan välitä, sattuu jos jotakin.
Rinnassani tunnen taas vähän pistosta. Satunnaista väsymystä.Muuten on hyvä olla.
Kun ummistan silmäni ja ajattelen, soivat tuhannet äänet sisässäni. Mitä se on? Mitä se on? Minä kuuntelen ja kuuntelen. Se on varmaankin vain ruumiini veri, joka niin ihanasti humisee ja huoletonna suonissa sykähtelee valmistaessaan uutta elämää, jota kuitenkin rakastan.
Ole siis iloinen ja muista, että olet onnellinen. Ajattele, miten voisi olla ja miten kuitenkin on.
Nettasi.
Rakas Seni!
Kirjoitit herttaisesti. Tiesin kyllä, että ymmärrät olla iloinen. Sinä rakas. Panen mielessäni käden sydämellesi ja tunnustelen, kuinka se iloisena ja ylpeänä sykähtelee. Rakastan iloa, iloa ennen kaikkea ja sinun hyviä ajatuksiasi, Seni rakas.
En yhtään huomannut, että se pieni jokapäiväinen tapaus kosketteli niin monia "suuria kysymyksiä", nyt kun niistä leikilläsi kirjoitit, vasta huomasin. Läksit siveydestä saakka. Sieltä ei sovi minun lähteä. Kysyin kyllä silloin itseltäni, olenko tehnyt vasten tahtoasi? En. Se riittää. Olenko tehnyt väärin? Miksi väärin tekisin? Mikä sattuu, mikä on välttämättömyys, se tulee tehdyksi itsestään. Muu jää. Ja jos pahan karttaa, jää se sydämeen asumaan kuitenkin, onko silloin sen parempi. On mikä on, miksi on syntynyt — tahi en tiedä.
Näet, ettei sinun siis kannata kuitenkaan olla ylpeä minusta eikä minun ajatuskyvystäni, pikku poikani. Tyttösi on tyhmä, pysyy aina, aina tyhmänä. Sinun asiaksesi jää selvitellä kysymykset, sen verran kuin niitä tarvitsemme.
Mutta emme niitä paljon tarvitsekaan. Kulkekoot tapaukset teitä mitä hyvänsä, ilman enempiä määräyksiä ja harkintaa. Jokaisella tapauksella lienee omat lakinsa ja syynsä, joita ei tarkkaan tunne.
Mitä minä vielä ajattelinkaan?
Niin, hillittömyys ei kuitenkaan ole hyvä, olen nähnyt. Mutta ei miettiminenkään, se tekee elämän yksitoikkoiseksi ja ikäväksi. Paremmin sellainen tapa, että ymmärtää ajattelematta ja rakastaa ja iloitsee siitä, mistä iloita voi.
Monet "sarjat kysymyksiä" katoavat. Jää aikaa yhdelle erikoiselle tunteelle, jonka ihanuudesta nauttii aina, rakas. Siten vetää loistavat verhot kuivan elämän eteen. En syytä sitä siitä, että se on kuivaa. Älköön sekään syyttäkö minua siitä, että se ikävystyttää minua ja on minusta liian köyhää tyydyttääkseen halujani.
Jos näin pysyisi äänetön ymmärrys ihmisen ja elämän välillä, kysymykset kuolisivat, oma rakkaani, niitä ei kaipaisi, vai kaipaisiko sinusta, Seni?
Muistatko, kun ensi kerran tapasimme toisemme? Siitä saakka ei muilla ihmisillä ole mitään arvoa ollut. Sinä olit se, jonka edessä en mitään verhoja tarvinnut. Näin heti, mikä sinä olit, koko olentosi tunsin. Vielä nytkään en sinua paremmin tunne.
Mikä on sellainen? Äänetön ymmärrys. On siis pantu jotakin erikoista eri ihmisten välille, sitä ei itse luo, sille ei itse mitään taida. Kuinka siis tekojansa hallitseisi?
Mutta mikä ajattelee mitenkin. Eri ihmiset eri tavalla. Ja kaikki ovat oikeassa, ei osiksi, vaan kokonaan.
On niin omituista sitä ajatella.
Johtui siitä mieleeni, että mitähän jos yhtäkkiä näkisi kaikki ihmiset ja saisi seurata ja katsella niitä, kuten Jumala katselee. Kuinka ne toistensa edessä ovat ja kuinka ne itsekukin tärkeinä kulkevat suurissa elämäntehtävissään. Ja niiden ajatukset näkisi ja kaiken sen omituisen ja sydäntä hivelevän, joka jo sanaan ihminen liittyy. Miltähän tuntuisi? Nauraakohan Jumala koskaan? Sopiikohan se hänelle, ettei syntiä olisi? Jos sopii, luulen hänellä olevan monta kertaa hauskaa katsella tänne alas.
Kenties astuin rajan yli. Ehkä ei ole oikeutta arvella tällaista? Mutta sanoin sen kunnioittaen samalla. Vaikka mikä lienee, että tunnen itseni syylliseksi kuitenkin, vaan kun rupesin ajattelemaan sitä, että katsoisin tänne alas, niin rupesi sydämeni ilosta niin somasti vääntymään, niin somasti. Minkä minä sille taidan.
Ajattelen nyt, että se on syntiä ja tulee kostetuksi. Mutta kun mietin, ei minulle voisi tehdä mitään, josta pahasti säikähtäisin. Kaikkea olen ajatellut, kaikkeen varustautunut jo viime kerran jälkeen. Ero sinusta olisi kovin — muulla ei mitään väliä.
Niin, että vaikka ajattelen rangaistusta, en tällä kertaa voi katua. Jään sittenkin nauttimaan jostakin hyvin hauskasta, jota en näe, vaan jota aavistan olevan maat ja taivaat täynnä. Täältä alhaalta taivasten tuonne puolelle helähtelee räiskyvä, äänetön ilo. Se ei ole Jumalasta, ei ihmisestä, se on ulkopuolella heitä ja se ilvehtii heille molemmille — sentähden huumaa ja pelottaa täydellä sydämellä yhtyä siihen. Mutta jos sinä yhdyt, ja sinä yhdyt, niin yhdyn minäkin, silloin ei minua mikään pelota, oma rakkaani.
Nettasi.
Rakas Seni!
Sanoit, että voisit mennä kohtakin naimisiin sen tytön kanssa. Ei, Seni, älä sitä vielä tee. Jos hänestä tulee vastus koko elämäsi iäksi. Tyhmä vaimo on hirveä riippa miehen kaulassa. Ja jos hän vahtisi sinua ja olisi onneton. Onneton ihminen on ikävin olento maan päällä.
Mutta ennen kaikkea ajattele ensin ja odota. Ajattele. Sanoit hänellä olevan varoja. Se on tosin hyvä, mutta täytyisi olla vapaamielinenkin voidakseen olla kanssasi.
Mutta puolueettomasti asiaa katsoen ymmärrän sinut täydellisesti. On ihmiselämässä jokin aika, jolloin kaipaa vakiutua ja panna pakolliset rajat väsyttävälle hapuroimiselle. Ja sanottakoonpa naimisesta mitä tahansa, on se tarkoituksenmukaisin laitos siinä suhteessa. En tarvitse selittää, enkä osaa sitä selittää. En ole ollut onnellinen, mutta en ole koskaan katunut enkä ollut onnetonkaan. Tämä oli paras mahdollisuus silloin, niinkuin sinäkin sanoit. Ja kun myy itsensä, myy mahdollisimman korkeaan hintaan. Rikkaudesta ja muustakin nauttii edes joskus, mutta miehestä, kun on hyvän rakastajan sylistä hänelle hypännyt, ei niinkään välitä. Ja että erehtyy ottamaan ahtaasti naimisseikkoja, on minusta, niinkuin sinustakin, Seni kulta, suurta ahtautta ja lahjattomuutta tiedossa, taidossa ja ymmärryksessä.
Tästä en enää puhu. Tiedän, että minkä sinä teet, teet oikein.
Jään odottamaan ja rukoilen puolestasi, että hyvin kävisi.
Nettasi.
Rakas Seni!
Kirjoitit, että se on tapahtunut ja että se oli välttämättömyys. Sen minä kyllä uskon. Eikähän siinä mikä auta. Kun nyt vain olisit mahdollisimman paljon voittanut.
Yhtä vain pelkään, että rahat voivat olla vaarallisia sinun käsissäsi. Varo sitä, rakas ystävä. Ota huomioon se, että ne kerran loppuvat, äläkä anna sen sitten mieleesi vaikuttaa. Päivä kuin päivä.
Ja laske se, minkälaisen tahdin tulevan vaimosi suhteen voit kauimmin säilyttää. Ihaninta, jos voit olla toveri. Kerro silloin hänelle vaikka kaikki, jos hän on kypsynyt, mutta ellei, niin varustaudu. Ole rehellisesti sitä, mitä tunnet, ettei pettymyksiä tapahdu. Minulta, minulta puuttui tahtia. Ja se tuli siitä, kun unohdin, että olin tekemisissä vieraan kanssa, enkä jaksanut hillitä itseäni. Toiset eivät sitä ymmärrä. Niiltä puuttuu mielikuvitusta. Niitä kohtaan on tahti parhain. —
Kun se tunto, että sinä menet ja jätät minut, vakiutui minussa,levisi ympärilleni kuin kuoleman rauha.
Nyt oli siis lopussa kaikki se kaunis, joka minun elämälleni arvonantoi. Mitä minä elin, elin vain siinä, muu ei mitään ollut.
Mutta on jotakin suurta meidän yläpuolellamme, jonkinlainen oikeus, johon meidän täytyy sanatonna alistua. Se on kuin kuolema, jolle emme mitään taida. Pienet pyyteet vaikenevat. On niin selvää. Onkohan kuolemakin yhtä selvää?
Rykimiseni on kiihtynyt. Voi sattua, että tämä on viimeinen talveni. Voi sattua toisinkin. Jos se sattuisi, niin ei mitään mielenosoituksia. Anna niiden itseksensä pistää minut hautaan. Tiedänhän minä sinut ja tiedän niin tarkkaan kaiken eletyn. Enkä sitä kadu.
Olen ollut monta kertaa hyvin onnellinen. Mutta miksi siitä nyt puhuisin?
Sinulle hyvää toivottaen
Nettasi.