Tämä ihmisten kylmyys ja välinpitämättömyys minua suututti. Kuvittelin ja uskoin näet olevani koko maailman hylkäämä, onnettomin ihminen maan päällä. Semmoiseksi se onneton rakkaus muuttaa mielen. Koetin tekeytyä yhä säälittävämmäksi. Ja luultavasti minä olisin voittanut, jos ei lopulta olisi alkanut vaivata nälkä, mutta kun se alkoi vaivata, oli koko asia tietysti mennyttä kalun. Toivoin että joku tulisi rukoilemaan minua syömään. Mutta ei. Kerta, sääliä herättääkseni, avasin huoneeni oven, istahdin sänkyyni yöpuvussa, pää sidottuna ja tekeydyin aivan kuoleman kielissä olevan näköiseksi. Isä virui sohvassa, katsahtaa muljautti kerran ja sanoi sitten välinpitämättömällä äänellä äidille:
"Pistä tuo ovi kiinni, jotta ei tuo tytön kuvatteleminen näy!"
Äiti täytti pyynnön. Olin niin harmista haleta, että nousin ja potkasin lattialle jäänyttä sukkaani, niin että se lensi tuolin selkämälle, jääden siihen rumasti riippua retkottamaan.
Sen tehtyäni kätkin pääni tyynyyn ja annoin kyynelieni virtanaan vuotaa.Mitäpäs siinä muutakaan voi enää tehdä.
Voi minua, Maiju-raukkaa silloin!
Mutta menemme edelleen asiassa. Tämä tylyys ja nälkä ne lopettivatkin voimani. Sairaudestani en enää voinut apua toivoa. Ainoana tehtävänä oli parantua kunnialla, ettei joutuisi nauruksi. Onnistuinkin siinä joten kuten, vaikka nololtahan se tuntui ja nyt en enää koskaan suotta sairastu. Sen opin siitä toki sain.
Eräänä päivänä, kun jo olin luopunut sairastelemisesta, saapui meille Ratisen Oskari, minua hakkailemaan. Minä en häntä sietänyt enää koko miestä. Hän istui keinutuolissa rentona, toinen jalka toisen päällä ja puhalteli savupilviä toisesta suupielestänsä hyvin vaikuttavasti, imponeeraavasti. Rillejänsä nenällään pysytellen alkoi hän puhelun:
"No kuinka… Oliko neiti Lassilalla lukkarin pidoissa hauska?… Jos saan luvan kysyä."
"Entäs teillä?" kiertelin minä vastausta. Hän veti pitkään: "Tjaaa-aa!… No-ooo!… Minä nyt yleensä katson elämää noin … noin…"
Hän pyöritteli kuvaavia liikkeitä kädellänsä ja tapaili edelleen:"Noin … kuinka minä sanoisinkaan … noin kuten epikuristi…"
Tietoisena heittäytyi hän taas rennoksensa keinumaan ja puhalsi ylös savupilven, hälvennellen sitä sitten sangen tietoisilla käden pyöräytyksillä ja selitti:
"Olemme aikoneet nuoren herra Ikosen kanssa perustaa Tohmajärvelle polkupyöräilijä-klubin, johon nyt aluksi kuuluisi ainakin minä itse ja herra Ikonen ja mahdollisesti joku muukin… Siis jonkunlaisen niin sanotun uudenajan airueen."
Salamana iski päähäni silloin pelastava ajatus: Ellillä ei ollut varoja ostaa polkupyörää, eikä hän osannut sillä ajaakaan. Minä jo riemastuin. Tulin ystävälliseksi herra Ratisellekin, koska hän oli nyt kuin joku hyvän sanoman tuoja. Ihastuneena huudahtelin:
"Ai miten hauskaa… Varmaakin te, herra Ratinen, keksitte niin hauskan asian… Vai ettekö keksinyt?"
"Jaa … no… Se tahtoo sanoa että initsiatiivi, alkuunpano on kyllä, tavallaan, minun… Mutta silti ei sovi kieltää herra Ikosenkaan ansioita, sillä hän on innokas ja taitava polkupyöräilyn harjoittaja."
"Ai miten suuremmoista!" teeskentelin ja valehtelin:
"Minä olen aina aavistanut että te joskus panette täällä alulle jonkun sivistysharrastuksen… Teistähän yleensä niin paljon toivotaan."
Hän uskoi sen ja puhalteli savujansa entistä tietoisempana. Olin saanut jo häneltä kaikki tiedot mitä tarvitsin ja päästäkseni jo hänestä eroon, punomaan juontani, huudahtelin minä:
"Mikä vahinko, että äiti ei ole siitä jo kuullut!… Teidän pitää kertoa siitä hänelle… Hän pitää niin paljon polkupyöräilystä… Äiti!… Äiti hoi!" huusin minä jo ja kun äiti riensi paikalle, poistuin minä, selitellen:
"Herra Ratisella on nyt äidille kerrottava niin suuri asia … niin suuri ja uusi asia, että se tekee käänteen koko Tohmajärven seuraelämässä!"
Ja kiireellä poistuin ininä jättäen molemmat sanomattomaan pulaan. Ratinenkin nimittäin tiesi että äitini oli leppymätön polkupyörien vihaaja, koska minä olin niillä ajaessani repinyt jo kolme ihan uutta hametta. Mutta oma syynsä, Ratisen: Mitäs hän tungetteli, kun minä jo rakastin toista! Mitään pahaa aavistamatta kysyi äiti mikä tuo uusi hyvä asia oli. Herra Ratinen istui kun neuloilla ja tapaili puheen alkua pitkillä:
"Ööö … ö-öööö!… Ö-öööö! … se on polkup…"
Äiti veti jo suunsa hyvin muikeaksi, naama muuttui happameksi ja niin kuunteli hän toisen pakollista kertomusta. Ja kun herra Ratinen oli lähtenyt, alkoi äiti kiukutella palvelijoille.
* * * * *
Minulla oikeastaan oli miltei uusi polkupyörä, vaikka äiti oli sen tosin pannut aittaan lukon taa. Minä haudoin nyt vain ajatusta miten päästä samoille pyöräilyretkille Petterin kanssa ja miten saada selvä hänen tunteistansa minua kohtaan.
Niissä toimissa kului päivä, toinen, kolmas, enkä päässyt tulokseen. Aioin kirjoittaa Petterille, mutta en uskaltanut. Tytöthän näet ovat ujoja näin aroissa asioissa. Mitä hän olisikaan ajatellut moisesta tahdittomuudesta.
Ja sillä välin hautui lukkarin herrasväen viha meitä kohtaan. Elli puuhaili, kärsi kuten minäkin ja välit kiristyivät. Ainoastaan isäni pysyi siitäkin asiasta erillään. Lukkarin herrasväki karttoi pienintäkin kohtausta meidän kanssamme. Kerran se sattui kumminkin odottamatta: Olimme kävelyllä vierastemme kanssa. Tie oli kapeaa metsäpolkua, jossa ei mahtunut kaksi henkilöä rinnatusten kulkemaan, ei toisiaan tiepuoleen menemättä sivuuttamaan. Äkkiä tuli vastaamme lukkarin herrasväki vierainensa. Lukkarin rouvan suu muikistui. Hierin vaivasi häntä itseänsäkin. Ennen oli aina oltu toverillisia, mutta nyt alkoi jo ilkeä, häjy kursailu: Vastatusten tullessa menivät molemmat puolet tiepuoleen, jättäen polun vapaaksi ja lukkarin rouva kumarsi häjysti:
"Olkaa hyvä!"
"Ei… Olkaa hyvä!" vastusteli äiti vastakumarruksella. Nyt tarttui lukkari:
"Ei … jei… Olkaapas … olkaapas … olkaapas vain hyvä!"
"Ei … jei… Lukkarin herrasväki on vanhempi!" kursaili äiti yhä hartaammin.
"Mutta vallesmannin herrasväki on ylhäisempi!" pisti siihen lukkarin rouva hyvin muikeilla eleillä, ja niin jatkui kursailu, eikä oltu päästä toistemme ohi. Onneksi saavutti meidät isä ja puhui:
"Ka… Mitkäs markkinat tässä on!"
"Pyydä lukkarin herrasväkeä olemaan hyvä!" pyysi äiti ja isä pyysi asiaa tajuamatta:
"Ka… Olkaa sitte hyvä!"
Naama happamena, nyreänä pyörähti silloin lukkarin rouva ohi katse maassa ja lukkari muun joukon kanssa perästä syrjittäin sujahtaen, hattu kohona. Isä huusi hänelle vielä:
"Kuules lukkari!… Pistäännyppäs tässä joskus siellä meillä turisemassa, niin kuivataan sen Joilta tuodun putelin pohja!"
"Saapi … saapi … saapi!" säpätti lukkari, kiiruhtaen pois menoansa.
* * * * *
Näin riitaisissa, tukaloissa oloissa, katkeroittuneiden ihmisten parissa täytyi minun siis nyt taistella ja ajaa asiaani ihan yksin. Ei ihme että joskus, kun epätoivo oli ylimmillänsä, pelkäsin voimieni loppuvan ja Tohmajärven aaltojen täytyvän avata minulle pelastavan sylinsä. En nyt kumminkaan muista pelkäsinkö minä sitä ihan tosissani, vaiko vain näytelläkseni…
Ja kun ei muu keino näyttänyt auttavan saamaan selvyyttä ja pääsemään vaikkapa polkupyöräilyn kautta henkiseen yhteyteen Petterin kanssa, päätin minä sittekin kirjoittaa hänelle. Pirskoitin paperin hajuvedellä, suutelin sitä kaksikymmentä kolme kertaa—Petteri näet oli kaksikymmentäkolme-vuotias—ja pitkien taistelujen jälkeen kirjoitin viekkaasti näin:
Arvoisa Herra P. Ikonen!
Vasta nyt muistan että olen aivan unohtanut kiittää Teitä näköala postikorteistanne. Miten suurta iloa ovat ne minulle tuottaneet! Pyydän anteeksi että vasta nyt … ajatelkaa: vasta nyt muistan Teitä niistä kiittää! Miten huomaamaton ja paha minä olenkaan!
Mutta te suonette minulle tämän viipymiseni anteeksi. Olen kuullut että perustatte polkupyöräilijäklubin ja että Te olette sen aatteen keksijä ja sielu. Voi miten minä Teitä onnittelen! Ette usko miten ihastunut minä olen polkupyöräilyyn! Mutta on niin vaikea kun ei ole ketään toveria, joka minua siinä ymmärtäisi. Ainoa, paras ystäväni, neiti Elli Iittiläinen ei näet osaa pyöräillä, eikä edes harrasta koko asiaa, vieläpä ivailee sen harrastajia. Eikö ole kauheaa!
Teille kiitollinenMaiju Lassila.
Rohkea askel oli nyt otettu. Levottomana, kuumeisena odotin minä vastausta.
* * * * *
Oikeastaanhan herra Ratinen oli ryhtynyt Petterin kanssa polkupyöräilyä harjoittamaan, saadaksensa sen kautta tilaisuuden hakkailla minua. Avomielinen Petteri ei sitä aavistanut, ja ryhtyi innolla asiaan. Hän ryhtyi siihen minunkin tähteni, vieläpä etupäässä minun. Miten komeata olisikaan näyttäytyä minulle kauniissa polkupyöräilypuvussa, urheilumatkoilla ja muualla.
Ja nyt alkoi hän vaatia isältänsä rahoja kalliiden urheilupaitojen, housujen ja muiden ostoon. Mutta ukko, joka oli saita kuin pahuus, tuli jo silloin miettiväksi ja virkkoi vanhoja kyntökenkiään rasvaten:
"Eikö sitä nyt semmoisen hevosen, kuin sen polkupyörän selässä tarkene vaikka sarkahousuissa!"
"Tarkeneehan sitä nyt taretakseen… Mutta ei se siinä olekaan kysymys paljaasta tarkenemisesta", selitti Petteri leveästi. Ja kun ukko ei siihen virkkanut mitään, vaan voiteli kenkiään entistä miettivämmin, lisäsi hän:
"Ei sitä nyt sarkahousuissa voi mennä urheilemaan herrasseurassa ja muualla."
Syntyi äänettömyys. Vihdoin kysäsi ukko:
"Sitäkö sinä vallesmannin tyttöä taas tarkotat?"
"No vaikka sitä", närkästyi jo Petteri ja lisäsi jo kun pistävästi:
"Ei sitä nyt herrasneitien eteen sovi mennä vaikka minkälaisissa rutaleissa."
Ukko mietti vakavana. Saatuaan kengät voidelluksi, virkkoi hän kuin itseksensä:
"Siitä taitaa olla rahan menoa enemmän kuin hyötyä, koko elävästä … siitä vallesmannin tytöstä."
Niin alkoi asiamme jo kallistua pahanne päin. Keskustelun loputtua lähtiPetteri ulos ja suri minun tähteni. Kauvan käveli hän alakuloisena.Viimein osui hän voimistelutelineittensä luo ja ryhtyi siinäpyöräyttämään niin sanottua jättiläisheittoa.
* * * * *
Ja samaan aikaan nousi toisaaltakin aivan odottamaton pilvi—ei tietysti semmoinen tavallinen pilvi josta sataa, vaan semmoinen … no tietäähän sen jokainen minkälaisesta pilvistä näissä asioissa puhutaan.—Se pilvi uhkasi pimentää onnemme aivan yöpimeäksi: Kiteen Haarajärvellä, mistä Ikoset olivat Tohmajärvelle muuttaneet oli Ruuskan talo. Siinä oli kaksi naimaijässä olevaa tyttöä, Hilda ja Hulda. Ikosten muuttaessa oli talo vielä rappiolla, ja köyhä. Mutta nyt oli se odottamatta perinyt sata kaksikymmentä neljä tuhatta kolmesataa markkaa, saanut myydyksi osan metsäänsä korkeasta hinnasta ja—mikä vaikuttavinta—Hilda oli kuollut. Hulda oli nyt talon ainoa perillinen ja ukko Ikonen oli saanut asiasta tiedon. Hän alkoi heti punnita asiaa. Petterin rahan menot minun kosimisekseni antoivat lisäsysäystä ja eräänä päivänä, kun Petteri taas puhui urheilupaidoista, niin eikös tuo ukko pahennus jo vississä tarkotuksessa ilmota:
"Se on nyt se Ruuskan muorin tyttö yksinään sen talon perillinen!"
Kohta älysi Petteri asian. Hän murahti siihen vain:
"Olkoon."
Mutta itsepäinen isä ei jättänyt asiaa siihen. Yhä uudestaan ja uudestaan puhui hän Huldasta. Viimein hän jo sanoi:
"Mikä väli näillä sitte on akoilla!… Akka kuin akka… Kunhan on kuka housut paikkaa!"
Petteri loukkautui aivan. Eikä kumma! Mokomastakin puheesta! Nyt hän jo selitti isällensä, päättävällä äänellä puhuen:
"No, on sillä nyt toki ero sivistyneellä neidillä ja oppimattomalla tytöllä."
"Mikä pahan hengen ero niillä on!" hämmästyi ukko. Petterin oli silloin jo pakko suuttua. Ja hän selitti entistä tietoisemmin:
"No ei sitä nyt talon tyttöä osaa verratakaan herrasneitiin… On siinä toki niin suuri ero."
"Johan siinä nyt on!"
"No on kyllä!… Te ette ymmärrä siitä asiasta hölyn pölyä", nousi joPetterin luonto. Mutta yhä sitkeämmin väitti ukko:
"Kun ostaa vain Huldallekin rimpsuhameen ja korkeakantaiset kengät, niin on ihan yhtä hyvä kuin tääkin vallesmannin tyttö."
"O-hoh!" pääsi Petteriltä leveästi, aivan ihmettely.
"Ja vielä parempikin on", jatkoi ukko omaansa, selittäen:
"Pystyy toki talon töistäkin huolehtimaan, kun äidistäsi aika jättää … ja on puolta rotevampi ruumiiltaankin!"
Niin nousivat mustat pilvet jo Petterinkin nähtäväksi elämän taivaalle. Ne hän olisi kyllä vielä tyynenä, miehekkäästi kestänyt, jos olisi tiennyt minun tunteeni. Mutta hänkin oli yhäkin vain kaikesta epätietoinen. Mieli masentui. Ei hän enää välittänyt polkupyöräilystäkään.
* * * * *
Mutta juuri silloin, silloin kuin pilvi nousi Haarajärveltä, vilahti valoisa tuli: Hän sai kirjeeni, riemastui, kuten semmoinen kokematon nuorukainen ainakin, ja sai toivoa. Hän ei ollut tosin varma vieläkään. Olihan kirjeeni muodollisesti pelkkä kohteliaisuus-, asiallinen kirje. Mutta se oli toki jotakin. Hän ryhtyi oitis vastausta laatimaan. Kolme luonnosta kirjoitettuansa, kirjoitti hän kirjeen puhtaaksi: Se oli runollinen, avomielinen, koruton, kuten aina puhtaan nuorukaisen kirje. Hän kirjoitti urheilusta, luonnosta, kirjallisuudesta, kiitti minua kirjeestä. Kirje oli yhtä nousua. Minä ylenin sitä lukiessani. Sen lopussa oli hän tulkinnut seuraavat runolliset, koruttomat mietteensä:
"Mutta nyt lähenee syksy. Pääskysen pojat ovat lähteneet pesistänsä lentoon. Miten iloisina ne suhahtelevat ilman sinessä! Ahkerina pyydystävät ne hyönteisiä. Siten tekevät ne suurta hyötyä koko luomakunnalle. On tieteellisesti laskettu, että yksi ainoa pääskynen hävittää joka päivä monta tuhatta vahingollista hyönteistä. Ilman niiden apua olisi maamme autio erämaa.
Ja niin olemme me ihmisetkin kun pääskysen pojat: Vuoden ajat vaihtelevat ja me muutumme ja vanhenemme niiden vaihtuessa ja jätämme kotimme ja hajaannumme maailmaan kuten pääskyset. Nythän tulee kohta talvi. Maa on silloin valkean lumen peitossa ja alkaa talviurheilukausi. Pidättekö neiti Lassila talviurheilusta?"
Oli kun olisi ihana onnen aatos lennähtänyt sieluuni tätä kirjettä lukiessa. Sen joka riviltä tuoksui puhtaan nuorukaisen avomielisyys. Sen koruttomuus huumasi minun sieluni. Minä suutelin kirjettä loppumattomasti. Minä sain elämän halua ja toivoa ja rohkeutta elää. Taivaan ranta näytti kirkastuvan ikikirkkaudeksi. Häiden ja onnen viulut soivat jossain hiljaa. Kaikki valkeni ja selkeni minulle suureksi rauhaksi.
Niin. Niin kirkastui kaikki. Sillä minulla ei ollut vielä aavistustakaan siitä synkästä pilvestä, joka nousi Kiteen pitäjän Haarajärven kylästä.
i) UUSIA VASTAUKSIA JA KIRJEENVAIHTOA.
Mutta toisaaltakin nousi pilvi seestyvälle elämäni taivaalle:
Eräänä päivänä oli rouva Kotonen meillä vieraana. Juotiin kahvia. Minä olin taas iloinen, rakastettava ystävällinen. Äkkiä alkoi rouva Kotonen puhua:
"No millähän ihmeen varoilla se tämäkin lukkari nyt rupeaa sitä Elliään niin pitkälle kouluuttamaan."
Minä en ymmärtänyt, eikä äitikään. Rouva Kotosen täytyi selittää:
"Ka kun se rupeaa sitä kouluuttamaan ihan Helsinkiä myöten."
"Elliäkö?" pääsi minulta kauhistunut, sillä Petterinhän piti myös mennä syksyllä Helsinkiin yliopistoon.
"Elliä", myönsi rouva Kotonen pyyhästen suunsa huivin kulmalla ja tapaillen:
"Mikä jatkokoulu se kuuluu siellä olevan, johon ne sitä koettavat saada."
Minä huokasin salassa. Äiti kaatoi toiset kupit kahvia ja alkoi panetella:
"Kylläpä tuo joutaakin mennä, Elli… On ollutkin koko Tohmajärven hierimenä… Pääsee toki rauhaan kun menee pois… Ole hyvä ja ota siitä toinen kuppi."
"Kiitoksia vain", suostui rouva Kotonen, ryhtyi juomaan ja puheli sitä tehdessään:
"Sehän kun onkin tähän Ikosen poikaan rakastunut… Jos tuo sitten mennekin sen tähden!"
"No tarvitseepa tuo Elli vielä oppiakin", pistin minä siihen ilkeästi, ollen muka Ellin puolta pitävinäni. Rouva Kotonen arvasi toki tarkotukseni ja yhtyi Elliä panettelemaan.
"No tokko tuo muuta tarvitseisikaan kuin oppia!… Ei ole monta koulun käymätöntä tyttöä viisaampi, vaikka on niin monet vuodet sitäkin Join tyttökouluakin käynyt."
"Ja sitten on kumminkin niin olevinaan ja kyyhöttää kuin mikäkin siipilintu … eto kana", yhdyin minä rouva Kotosen panetteluun jo rohkeampana ja me aloimme maalata Elliä.
Mutta juuri panettelun paraillansa ollessa tulla lennähti huoneeseen Elli, jota emme olleet tavanneet lukkarilan juhlien jälkeen. Me hämmästyimme. Elli tuli nyt oikeastaan kostamaan minulle: kertomaan Helsinkiin menostansa voiton ilolla. Viattomaksi, ystävälliseksi tekeytyen huudahteli hän tervehdykseksi:
"Ai, Maiju kulta!"
Hän pyöräytti minua vyötäisistä ja jatkoi:
"Minulla on ollut niin ikävä … niin hirveän ikävä sinua ja joka päivä minä vain olen puhunut äidin kanssa, jotta mikähän ihme sillä Maijulla on, kun se ei meillä käy! Mutta me emme vain päässeet perille… Ai … rouva Kotonen ja vallesmannitar!… Äiti käski sanoa niin paljon terveisiä … niin kauhean paljon terveisiä…"
"Kiitoksia!" virkkoi äitini ja pyysi:
"Istu nyt, Elli, ja juo tässä seuran vuoksi kahvia… Terveenäkös se äiti on?"
"Ooi!… Se on niin terve, niin terve että", rallatti Elli. Kotosen rouva mielisteli valehdellen:
"Me tässä juuri kaipasimmekin Elliä ja sanoimme, jotta ei se ole seura minkään makuinen, jos ei Elliä ole."
Niin jatkettiin. Vihdoin pääsi Elli asiaansa. Hän kerskasi, minulle hyvin ystävällisesti:
"Tiedätkö Maiju mitä?"
Minä vaikenin. Hän lopetti keikauttaen:
"Minäpä menen Helsinkiin jatkolle."
"Ai-jai", olin minä hämmästyvinäni ja ihastuvinani. Äiti seurasi esimerkkiäni, väittäen:
"No ei suinkaan Elli nyt vain mene ja heitä meitä Tohmajärveläisiä yksinään."
Elli muikisti voitokkaana. Rouva Kotonen auttoi äitiä väittäen:
"Eihän täällä viitsisi enää ompeluseuraakaan pitää, jos Elli nyt yht'äkkiä menee."
"No jäähän tänne Maiju", pisti Elli siihen nenäkkäästi. Minä hillitsin itseni ja väitin kademieliseksi tekeytyen:
"No mitä minusta on sinuun verraten!… Sinua kun jumaloi kokoTohmajärvi."
Elli joi kahvia, pidellen kuppia kahden hyppysensä välissä ja koettaen toiset sormet asettaa hyvin sirosti haralleen. Sieluuni alkoi kohota taaskin se samainen synkkä pilvi, joka nyt tunkeutui jo joka paikkaan, enkä minä jaksanut sen nousua estää. Elli kiemaili, puhua lasketteli ja oli olevinansa aivan viaton enkeli. Nyt se jo sanoi häjyimpänsä: Herttaisen viattomasti huudahdellen lupaili hän:
"Ja sitte minä lähetän sinulle, Maiju, Helsingistä kuvapostikortteja … ja kirjoitan ja lähetän lahjoja niin paljon … niin … niin että…"
Hän teki käsillään liikkeitä ja luetteli niiden mukaan:
"Ennen joulua minä lähetän postissa sitä … ja sitä … ja sitä…Sitte jouluksi minä lähetän herra Ikosen kanssa sinulle semmoista, jostasinä pidät hyvin … hyvin … hyvin paljon… Minä jo kysyin herraIkoselta ottaako hän paketin tuodaksensa ja hän lupasi ja silloin sinä,Maiju, saat niin hyvää, niin kauhean hyvää puuderia, jotta sitä et saisiJoilta et vaikka maksaisit mitä."
Vilkkaasti, huolettoman viattomasti löyhytteli hän nyt kasvojansa nenäliinalla, puhellen samalla.
"Huu … hu-huh-huh … huh!… kun on kuuma… Kuinka sinun kukkasi, Maiju, ovat menestyneet?… Ovatko ne hyvästi kukkineet?" käänsi hän äkkiä puheen, nauttien ilkeydestään. Koko elämäni mustui. Hän toisti:
"Joko, Maiju, ovat kukkineet kaikki kukat?"
"Jo", tokasin minä lyhyesti. Hän jatkoi kotvasen, syleili sitten minua jäähyväisiänsä huudahdellen ja poistui voitonilosta säteillen.
* * * * *
Minä en ryhdy enää kuvaamaan nykyistä sieluntilaani kokonaisuudessansa, niin synkkä se oli, eikä se kuvaamisesta sen vaikeammaksi tulisi. Mutta se joka luulee, että minä nyt, kun onni jo näytti olevan käsin kiinni saatavissa, olisin tyyten masentunut, hän ei tunne naisluonnetta. Hän ei tiedä että nainen on rakastettunsa tähden valmis kaikkeen, taisteluihin, kuolemaankin.
Ryhdyin siis rohkeasti viemään asiaani voittoon. Petterin kirjeessähän oli kysymyslause: "Pidättekö talviurheilusta?" Siihen minä nyt turvauduin ja niin sain aiheen jatkaa kirjevaihtoa: vaatihan jo kohteliaisuuskin vastaamaan kysymykseen.
Kirjoitin siis Petterille, mutta samalla huomauttaen:
"Kirjeessänne kysyitte pidänkö minä talviurheilusta. En voi olla ystävälliseen kysymykseenne vastaamatta ja siksi olen pakotettu vaivaamaan Teitä tällä kirjeellä. Pidän. Minä pidän kaikesta urheilusta" j.n.e.
Ja hän vastasi siihen muun muassa:
"Se on hyvä, että pidätte urheilusta yleensä, sillä urheilu on, varsinkin fysillisessä suhteessa välttämätön. Se pitää meidät terveinä, tarmokkaina. Ja kun terve sielu voi asua ainoastaan terveessä ruumiissa, niin on urheilu sen vuoksi välttämätön henkisessäkin suhteessa."
Niin jatkui kirjevaihtomme. Kirjoitimme kaikesta muusta, mutta emme vain rohenneet koskea siihen rakkauteen, vaan kiertelimme sitä kuin kissa kuumaa puuroa. Kirje kirjeeltä tuli se asia toki läheisemmäksi ja vihdoin alkoi kirjevaihto jo varovasti kosketella sitä oikeaa säveltä. Minä sain taaskin uutta voiton toivoa ja elämän päämäärä alkoi taas hieman sarastaa.
Pitkän kirjevaihdon jälkeen olin minä näet jo rohkeasti, viekkaasti kirjoittanut:
"Kysytte miten voin. Päiväni kuluvat hitaasti. Jotain ikävöin, kaipaan. Haluaisin usein polkupyöräillä, mutta ei ole vertaista, henkevää seuraa" j.n.e.
Tähän vastasi Petteri riemastuneena m.m:
"No tulkaa sitte minun ja herra Ratisen kanssa pyöräilemään. Me pyöräilemme joka päivä ja minä tulen pyytämään Teitä yhteen joukkoon. Onkin paljon hauskempi kun on iso joukko."
Nyt oli asia valmis. Oikeastaan on ikävä että tämä polkupyöräasia sattuikaan. Se vaikuttaa tähän kertomukseen hieman häiritsevästi ja sille, joka ei sieluni omituista tilaa käsittää jaksa, paljastaa se luonteestani näennäisesti pikku piirteitä. Olen sen kumminkin tähän kirjaan ottanut, koskapa se kerran todellisuudessakin oli välttämättömäksi tullut ja koska tämä suoruus ja avomielisyys kaunistaa minua enemmän kuin salailu.
No niin. Kerron sen siis suoraan. Nyt puuttui ainoastaan vanhempien lupa, sillä siihen aikaan eivät minun ikäiset, naimattomat tytöt saaneet mennä nuorten miesten matkoille ilman vanhempien lupaa.
Semmoisen luvan pyytäminen loukkasi kumminkin minun tietoisuuttani.Lisäksi tiesin että äiti on jyrkästi vastaan. Ei kumma siis, ettähermostuin, aloin juonitella ja hieroin äitini kanssa pientä riitaa.Vihdoin tuskastui siitä äiti ja järjesteli:
"Taas sinä olet laiskotellessasi ruvennut oikuttelemaan… Isäsi kauluksia saat ruveta huomenna silittämään, niin heität siinä ne kujeesi."
Nyt oli aikani tullut tehdä pyyntöni. Alotin sen äsähtämällä:
"Enkä jouda!"
"Vai et… Miltähän töiltäsi et joutaisi!… Laiskottelemiselta", ivaili äiti. Silloin lausuin itsetietoisen pyyntöni. Nenääni keikauttaen ilmotin minä:
"Minä menen herra Ikosen kanssa polkupyöräilemään!"
Äitini menetti lopputyyneytensäkin. Hän jo yritteli:
"Vai jo taas sen pahan hengen rattaan selkään könyämään ja hameitasi repimään."
"Menen kyllä", jatkoin minä pyyntöäni entistä itsetietoisemmin.
"Nähdäänhän!" uhkaili siihen äiti ja huusi keittiöön renki Matille:
"Matti hoi!… Meneepäs Matti ja vie sen Maijun maantierattaat taas aittaan ja tuo aitan avain minulle."
Sulkeuduin huoneeseeni. Kauvan mietin minä asiaa mieli ynseänä. Vihdoin nykäisin niskaani halveksivasti ja virkoin:
"Te tyrannit!… Luuletteko voivanne sulkea minun onneni lukon taakse."
Minun henkeni nousi, kun jatkoin ynseästi:
"Luuletteko voivanne ijankaikkisesti hallita naisen tunteita ja pakottaa hänet orjan tavoin alistumaan teidän holhottavaksenne!"
Tuommoisia, tavallaan hassutuksia minä puhuin silloin!
Niin voivat joskus pienet asiat tulla suureksi—kuten nyt tämä vähäpätöiseltä näyttävä polkupyöräasia—kun me suuret itse joudumme semmoiseen sieluntilaan, että ehkä näytämme syrjäisestä pieniltä.
j) POLKUPYÖRÄILYÄ.
Ken ties on se viisaasti säädetty, että meidän on kaikki paras saavutettava taisteluiden kautta. Ne taistelut ja kärsimykset ovat meille ehkä henkistä voimistelua, karkaisevat meitä ja kehittävät meitä. Kenties johtui juuri näistä hirvittävistä henkisistä taisteluistani ja tuskistani se, että minusta on, Ellin ja muiden samantapaisten ystävieni harmiksi—minähän olen aina puheissani suora—sukeutunut tämmöinen lahjakas ja suuri kirjailija, kuin nyt tämänkin kirjan arvoisa kirjoittaja. Minä en ollut nyt enää tyhjä-sieluinen, helisevä vaski ja kilisevä kulkunen, sillä minussa oli rakkautta, oli se suuri tunne, joka pani minut ahertelemaan tässä lemmen asiassa ahkerasti, kuten muurahainen ahertelee pikku rikkaa kekoonsa vetäessään. Elämälläni, toisin sanoen, oli nyt sisältönsä.
Mutta pistäytykäämme hetkeksi Petterin kotiin.
Neiti Hulda Ruuska oli siellä vieraana vanhempiensa kanssa. Hän oli oikeastaan tullut ukko Ikosen toimesta, taloa katsomaan. Ennen hän oli pukeutunut kuten kaikki muutkin hänen säätyisensä: tavalliseen väljään röijyyn, mutta nyt oli hänen päällänsä ruumiin mukainen musliini pusero. Mutta vyötä ei ollut. Puseron ja hameen väliin oli sen johdosta auennut miltei koko vyötäisen ympäri ulottuva rako, josta näkyi paita.
Mutta Petteri oli häntä kartellut. Siksipä oli hän nyt ikävissään tullut palvelijoiden tupaan pitämään iloa. Oli alkanut leikki: Piika-Mari viskasi renki-Mattia rukkasella. Matti lähti sen johdosta tietysti ottamaan Maria kiinni, sillä arvasihan hän tarkotuksen. Silloin viskasi häntä Hulda hatulla, tietysti kääntääkseen Matin leikkisyyden häneen. Matti syöksyikin nyt Huldaa tavottamaan. Niin juostiin, viskottiin, ilo yltyi. Matti ahdisti nyt Huldaa. Tämä sieppasi paetessaan vettä korvosta kauhalla ja viskasi sen Matin silmille.
"Perhana!" kirosi Matti leikillä ja kuivaili silmiään. Tytöt nauroivat ja ilkkuivat. Hulda nauroi ovensuussa kauha kädessä ja kutitteli.
Silloin astui tupaan ukko Ikonen Huldan isän kanssa, sikarit hampaissa. Leikki loppui. Nuoret lähtivät pihalle vetämään nuoraa, ollen kaikki tytöt Mattia vastaan.
Ja nyt ryhtyi ukko Ikonen valmistelemaan poikansa naima-asiaa. Hän alkoi:
"Onhan tässä tuvalla kokoa… Ja hyvät ja isothan tässä talossa ovat viljelykset ja heinämaatkin: Kun olisi oikea toimekas ja sopuemäntä niin lähemmä sata lypsävää menisi talven yli omilla töryillä, jotta heilahtaisi."
Ruuska pyöritteli sikaria huuliensa välissä, liistaroiden siten sylellä sen hajoavat lehdet taas yhteen ja arveli:
"Onhan tässä sitte oikea emä-kontu!"
Ikonen kävellä köllehti kädet housun taskuissa ja vahvisti.
"Onhan tämä… Olisi tähän miniäksikin tulijoita täällä omassa pitäjässä!"
Hän istahti, veti saapasvarret suoriksi ja jatkoi:
"Tämäkin vallesmannin tyttö tähän on kärkkynyt… Ja onkinhan se semmoinen keikkanenä ja hieno-kinttuinen tyttö."
Ruuska koki nyt vuorostaan ajaa Huldan asiaa, arvellen:
"Eivätpä ne herrasväen tytöt ole näiden oikeiden talon tyttöjen veroisia… Ei niiltä tuo navettatyökään lähde niin lepeeltään kuin siihen oppineelta talon tytöltä."
Niin jatkui kaupanteko ihmisten kohtaloilla. Tupaan osui tulemaan Petteri ja kohta hänen jälestänsä tuli Hulda. Nyt päätti ukko Ikonen kietoa poikansa asiaan niin ettei se voisi peräytyä. Hän huomautti:
"Tasaikäisethän nämä ovat, Petteri ja Hulda ja eikä ole koollakaan suurta eroa… Niin jotta kyllä näistä sopu pari tulisi."
Niin vaikeaan asemaan pani isä poikansa. Lukijoista semmoinen häikäilemättömyys tuntuu tietysti suorastaan uskomattomalta, mutta totta se sittenkin on. Petteri ei tiennyt mitä tehdä, mitä sanoa. Huldakin ujostui, kuori hampaillaan koivun varvusta kuorta ja vilkasi varkain Petteriin. Ruuska kävi sylkäsemässä lieteen ja väitti:
"Ka mikäpäs tällä Huldalla on siinä kotonakaan eläessä… Uusia peltoja aletaan repiä ja rahoja on pankissa yli sata tuhatta."
Semmoista, nuorten piinallista asemaa jatkui hyvä tovi. Vihdoin käski toki ukko Ikonen:
"Mene nyt Petteri, kävelytä Huldaa ja näyttele näitä meidän konnun viljelyksiä… Ja vaikka hyppäisitte lautaa", lopetti hän neuvonsa. Petterin ei tietysti sopinut olla niin epäkohtelias, että olisi kieltäytynyt ja niin täytyi hänen olla koko päivä Huldan seurassa.
* * * * *
Sillä välin olivat minun ja äidin välit kiristyneet yhä kireämmiksi. Kehittyneen naisen vaistot ja vapauden halut heräsivät minussa yhä voimakkaampana. Oikeuksieni tajunta antoi minulle voimaa ja entistä jyrkemmin vaadin minä oikeutta saada olla oma herrani ja itse kohtalostani päättää. Minä ilmotin jyrkästi:
"Uhallakin menen polkupyöräilemään."
"No nähdäänhän!" ilkkui äiti.
"Nähdään kyllä!"
Äiti hääräili töissänsä ja kerskui:
"Saat koettaa, tokko lähtee pyörä aitasta allesi."
"Luuletteko että niitä ei muita pyöriä ole maailmassa… Pyh!" pistin minä halveksivasti ja uhkasin:
"Vaikka rovastin Kaisulta pyydän pyörän lainaksi, niin näette, että teillä ei ole mitään sanomista."
Väittely jatkui. Mielet kiihtyivät. Kasvot punaisina saarnasi jo äiti harmistuneena:
"Sinä, Maiju, unohdat että olet vanhempiesi lapsi, ja että nuorelle tytölle ei sovi semmoinen miesten jälestä rullautuminen. Mitähän siitä sanoisi pappilan herrasväki ja lukkarin rouva ja koko Tohmajärvi."
Hän saarnasi kauvan. Mutta minä en antanut sen vaikuttaa.Ylenkatseellisesti sanoin minä:
"Minä viis välitän teidän vanhoillisesta kahvimoraalistanne, sillä se on jo voitettu kanta… Minä en ole enää mikään keskiajan aikuinen mammut … enkä kule pappien ja kahvitätien talutusnuorassa!"
Riidellen menimme me ruokahuoneeseen, minä äitiä pakoon, äiti perästä pyörien. Isä oli juuri noussut päivällismakuulta, veti toista kenkäänsä jalkaansa ja kysäsi laiskasti äidiltä:
"Mitä sinä taas riidellä paahdat sen tytön kanssa?"
Harmistuneena alkoi äiti, kasvot kiihtymyksestä punaisina valittaa:
"No kun se nyt on taas saanut päähänsä, jotta hänen pitää päästä sen pahanhengen rukin selkään, sillä pitkin maanteitä kehräämään ja hameitaan repimään ja miesten perästä pyörimään, niin siitä on heittänyt semmoisen takkiaisen, jotta ei enää anna yön lepoa, ei päivän rauhaa, vaan aina vain ruikuttaa sitä yhtä ja samaa kuin mikäkin pentuaan kaakattava hanhi, niin ihan tässä myllyssä jo ihminen päänsä menettää."
Isä kuunteli rauhallisena. Nyt suinaili hän jo toisen kenkänsä ompelusta, joko se rupeaa ratkeamaan ja puheli sitä tehdessään:
"Anna tuon sitte pyöriä niin jotta ovat kintut iltasella turvoksissa… Onhan sillä aikaa toki poissa siitä pitkin päiviä tyhjää häikälehtämästä ja rämpättämästä!"
Se oli minun voittoni. En välittänyt sanojen loukkaavasta sisällöstä. Isä veti kengän jalkaansa, nousi, venytteli laiskasti, haukotteli ja puheli kun itsekseen:
"Ei saanut kyllikseen nukkuakaan, kun tulivat siihen kaakattamaan."
Sen sanottuansa puki hän nutun päällensä nosti sen kauluksen pystyyn, otti erään avaimen naulasta ovenpielestä, kopeloi nutun taskuaan ja lähti ulos.
* * * * *
Minä olin siis voittanut. Vieläpä uskoin ihan tosissani, että koko Tohmajärven naisasia oli tavallaan voittanut minun kauttani. Siitä ei siis sen enempää. Voitto kuin voitto!
Nyt me pyöräilimme, iloisina, reippaina. Laskettelimme ensin lukkari Iittiläisen asunnon ohi, sivuutimme Päivisen hovin ja käännyimme sitten sanotun hovin mökkien ohi Lahdenperälle. Koetin pysytellä Petterin rinnalla, erillään herra Ratisesta. Petteri alkoi jo puhelun:
"Eikö neitiä väsytä jo?"
"Ei", iloitsin minä. Hän jatkoi:
"Tämä pyöräurheilu on siitä hyvä, jotta samalla saa nähdä aina vain uutta luontoa ja jotta se voimistuttaa, etenkin jalkaterä- ja polvilihaksia."
Minäkin uskoin sen, tai ainakin olin uskovinani. Hän lisäsi:
"Vaikka kyllähän niitä tavallaan voimistuttaa kolmiloikkauskin ja pituus- ja korkeushyppy… Pidättekö muuten kolmiloikkauksesta?"
"Pidän", joudutin minä väärää vastaustani, kuten yleensä tämmöisessä tapauksessa tekevät, turvautuen nopeaan, viattomaan valheesen.
"Entäs pituushypystä?… Pidättekö siitäkin?" jatkoi Petteri tiedusteluaan ja taas minä valehtelin ihan mitään ajattelemattakaan. Hän alkoi nyt puhua juoksusta, selittäen:
"Marathon juoksusta minä en pidä, mutta noin kolmen mailin matka on kohtalainen … terveydellisessä suhteessa."
"Niin minustakin!"
Ja niin me jatkoimme. Herra Ratinen oli pelkkänä vastuksena, enkä keksinyt keinoa, millä päästä hänestä eroon.
Nämä pyöräilymatkat uudistuivat joka päivä. Erään kerran keksin keinon, jolla sain herra Ratisen hetkiseksi poistumaan: Jättäydyin jälelle ja pudotin salaa nenäliinani tielle. Kolme kilometriä taas pyöräiltyäinme valitin minä hellettä, tapasin nenäliinaani ja kauhistuin, tullen surulliseksi.
"Ai-jai, mikä vahinko! Kun on Amalia-tädiltä muistoksi saatu nenäliinani pudonnut." Mutta oitis muutin ääneni mairittelevaksi ja ehätin imarrellen:
"Mutta te, herra Ratinen, olette aina niin kohtelias ja hieno kavaljeeri… Ehkä olette hyvä ja pyöräilette sitä etsimään."
Ratisen täytyi tietysti lähteä, vaikka häntä se harmittikin aika lailla.Me pyöräilimme nyt hiljaa, rinnatusten ja minä jo aloin:
"Täällä Tohmajärvellä tulee niin ikävää, kun te, herra Ikonen, lähdetteHelsinkiin."
"Kuinka niin?" hymyili Petteri. Tekeydyin kaihoisaksi, loin katseeni alas ja vedin surullisesti:
"Nii-iin… Muutoin vain."
Nyt me vaikenimme. Petteri suli, lämpeni. Jo lausui hän ujostellen:
"Kun neitikin tulisi Helsinkiin… Siellä olisi niin hauska."
Minä huokasin, niin että hän sen kuuli.
"Vai kuinka?" kysäsi hän hetken kuluttua. Surullisena venytin minä siihen:
"Mitäs minun elämästäni on väliä… Me naiset olemme luodut vain kärsimään."
Teeskennelty surumielisyyteni oli jo muuttua todelliseksi. Keskustelu kallistui jo elämän suurta kysymystä: rakkautta kohti. Lähestyimme sitä tosin muiden asioiden kautta kierrellen: Puhuimme naisasiasta. Minä surkuttelin sitä osaa, mikä on meidän naisten kannettavaksi maailmassa langennut. Sanoin että olemme—tarkotin juuri itseäni—semmoisessa asemassa, että ei kukaan kohtaloamme sure, ei meitä sääli. Tarkotukseni oli herättää sillä Petterissä säälin tunne itseäni kohtaan. Niin jatkui keskustelu. Petteri väitti nyt, kohteliaasti naisia puolustaakseen:
"Mutta jos ei olisi naisia, niin ei olisi miehiäkään… Ja silloin olisi koko elämästä kuitti!"
"Nii-iin", venytin haaveillen ja niin jatkui puhelumme.
Mutta jo ajaa huristi Ratinen meitä kohti ja keskeytti kaiken. Sain nenäliinani. Kiitin sen noutajaa, pysähdyimme ja levähdimme tiepuolessa, jossa Petteri voiteli polkupyöräni laakerit ja pumppasi ilmaa sen renkaaseen.
k) TUNNUSTUS.
Nyt tulee tässä hyvin hellä paikka. Tämän kertomuksen ihanin, runollisin kohta.
Vihdoinkin oli näet herra Ratinen matkustanut Joille, omille asioilleen ja me pyöräilimme kahden kesken. Ajaa hurautimme Kemiin kylän läpi, käännyimme Kiteelle vievälle tielle ja jatkoimme kunnes tulimme siihen, missä maantie koskettaa Tohmajärven kaunista pohjukkaa.
Alkumatkalla olin minä iloinen: heittäydyin aivan vallattomaksi tyttöseksi ja puhuin Petterille kaikenlaista leikkiä. Kysäsin kerrankin häneltä:
"Ketä te, herra Ikonen, rakastatte?"
"En minä sitä sano", ujosteli Petteri suu leveässä hymyssä. Minä vilkasin häneen ja väitin leikillä:
"Minäpä tiedän."
"O-hoh!" väitti hän vastaan.
"Tiedänpäs!" tenäsin minä vain siihen ja nyökäytin päätäni veitikkamaisesti. Hän kysyi:
"No?"
"Neiti Elli Iittiläistä", pistin minä ja vilkasin taas häneen. Hänen hymynsä leveni vieläkin laajemmaksi, koruttomammaksi ja hän kielsi leveällä ihmettelevällä:
"O-hoh!"
"Mitä?… Enkö arvannut oikein?… Arvasinhan?" ilakoin minä edelleenkin. Hän katsoi nyt silmiini ja sanoi leveästi, vakuuttavasti:
"Ei toki!… Ei sinne päinkään!"
Oli syntyä äänettömyys. Minä olin hyvilläni. Tekeydyin nuhtelevaksi ja venytin leikillä:
"Hy-yi teitä herra Ikonen, kun ette rakasta Elliä!… Elli on niin herttainen ja kaunis tyttö… Eikö totta, herra Ikonen."
Petterin sielussa hautui minun kuvani. Mietteissään, hiljakseen pyöräänsä polkien virkkoi hän:
"Ka kuka kenestäkin pitää… Mutta en minä vain Ellistä pidä."
"Hy-ii teitä", nuhtelin taas ja vilkasin häneen hymyillen. Katseemme kohtasivat ja me vaikenimme.
* * * * *
Se oli kaunis, tyyni päivä. Tohmajärven ihanat maisemat nukkuivat maaseudun hiljaisuuteen vaipuneina, viattomina kuin neidot peitteen alla. Niiden rikkaat värit vaihtelivat kuvina, nopeasti kuin oikuttelevan neidon mieli: kuva seurasi kuvaa sen mukaan kuin hiljainen matkamme jatkui ja tie nousi mäeltä mäelle, painautui laaksosta laaksoon.
Petterin mieli oli niin herkkä, altis ja valmis. Katse alas luotuna polki hän pyöräänsä, ajatukset ujoina, mielessä jotakin käsittämättömän hyvää, puhdasta, kaunista, kuten minullakin. Kukaan ei meitä häirinnyt. Vauhtimme hiljeni. Kuin sopimuksesta ajoimme aivan rinnatusten, niin että kyynäspää joskus koski kyynäspäähän. Silloin me aina ujostuimme, loimme katseemme yhä alemma ja elimme kuin henkien ja ijäisen onnen satumaailmassa.
Ja nyt minä heittäännyin hyvin tunteelliseksi, haaveilevaksi jopa surumieliseksi. Tulimme siten siihen pohjukkaan, missä Tohmajärven laineet suutelevat maantien viereistä rantaa. Minä pysäytin pyöräni, laskeuduin maahan ja ihastelin:
"Ai miten kaunis paikka tämä on."
"On tämä!" myönsi Petteri, silmäili herkkänä ja selitteli:
"Tässä saa niin elävän kuvan tuhatjärvien maan ihanuudesta!"
"Nii-iin!" kuiskasin minä ja ehdotin.
"Emmekö levähdä tässä, herra Ikonen."
"Ja nyt istahdimme me sammalikkoon, kauneimman riippakoivun alle ja nyt se alkoi … se. Ummistin siinä silmäni ja haaveilin:
"Kun saisi ihminen kuolla tämmöiseen autuuteen … näin ihanan luonnon helmaan!"
"Kyllä se olisi ihanaa", myönsi Petterikin. Ja taas me vaikenimme, nautimme muka luonnosta, sulimme kuin vaha päivän paisteessa, mutta hän vain ei jaksanut sanoa viimeistä sanaa.
Mutta hiljaksensa alkoi hän toki asiaa kehittää: ensin korjasi hän housujensa lahkeessa olevan pihdin ja puheli:
"Jos ei olisi noita pihtejä lahkeessa, niin tuskin voisi pyörällä ajaakaan."
En vastannut. Minulle oli sama mitä hän puhui. Vihdoin kysyin puoli kuiskaten kuin väsyneenä:
"Mikähän kukka tuo on … tuo yksinäinen?"
Hän katkasi kukan, tarkasti sen ja ilmotti sen nimen sekä kysyi:
"Tiedättekö mihin luokkaan tämä kuuluu?"
"En", kielsin vienosti. Hän alkoi selittää:
"Tämä kuuluu… Katsokaahan miten moniheteinen tämä ensiksi on", käänsi hän puheen, alkaen availla kukan teriötä. Longottauduin silloin aivan hänen viereensä, kukkaa hänen kanssaan tarkastamaan. Istuimme kuve kupeessa kiinni ja minä kurkotin muka paremmin nähdäkseni, niin että jouduin aivan häneen nojaamaan. Hän luki heteitä:
"Yksi … kaksi … kolme … neljä…
"Ai miten monta!" kuiskasin kun unessa, ajattelematta mitä puhuin.
"Ja yksi emi", ilmotti hän. Minä huokasin, nojaten nyt jo aivan hänen syliinsä. Hän oli lämmin, hänen mielensä hehkui. Minä haaveilin:
"Yksi ainoa emi…"
Taas vaiettiin. Ummistin silmäni ja kuiskasin:
"Eikö teistä yksinäisyys ole kauheaa…"
"Onhan se."
Huokasin taas ja haaveilin:
"Ei ystävää … ei ketään jonka hyväksi eläisi … joka ymmärtäisi … joka…"
"Maiju!" keskeytti hänen kuiskauksensa. Huomasin kuinka hän kietasi tukevan käsivartensa hoikan vyötäiseni ympäri. Painauduin yhä tiukemmin häntä vastaan.
"Rakas Maiju", toisti uusi kuiskaus ja hänen palava suudelmansa poltti huuliani. Sieluuni valui autuuden ja onnen virta.
"Petteri!" jaksoin enää kuiskata. Hän jatkoi suutelemista, kunnes olin siihen onneen aivan nääntyä ja äänsin pitkään, hellästi rukoillen, kuiskaten:
"Nii-iin… Ette sa-aa."
No nytpä tämä asia onkin jo kerrottu. Tämän enempää en näet tästä autuudesta kerro. Niin pyhää on se minulle. Kauvan istuimme vielä onneen uupuneina, toisiimme sulautuneina. Vihdoin oli aika lähteä. Suutelimme vielä kaksi tai kolme kertaa—lukua en varmasti muista—ja nousimme. Petteri puisteli sammalet housuistansa ja niin lähdimme pyöräilemään kotia kohti povet täynnä uutta onnea ja kirkkainta iloa.
l) LOPPUSOINTI
Oli alkanut suurin sopusoinnun aika. Henkisten kärsimyksien yö oli kirkastunut päiväksi, jossa ikäänkuin kukka ainaisesti vienona puhkeaa ja kuuluu onnellisten lintusien rauhallinen tirskutus ja hymyilevä aurinko katselee taivaan korkeudesta sopusointuun päässeen elämän suurta onnea.
Ja minä, minä nyt olinkin aivan kuin uusi ihminen. Koko olemukseni oli täynnä onnen ja rauhan tunnetta. Olin iloinen, herttainen, soin kaikille hyvää ja rakastin kaikkia. Niin suuren puhdistuksen vaikuttaa meissä sopusointuun pääsy: Sitä se rakkaus tekee.
Ja kotonanikin minä olin aivan toinen kuin ennen: olin työteliäs, ahertelin äitini apuna, huolehdin isän tarpeista ja laulelin ja lepertelin iloisena kuin onnellinen taivaan lintunen. Vanhempani tuskin minua enää entiseksi tunsivatkaan.
Eräänä päivänä parsi äiti isän sukkia. Aivan käskemättä varistin silloin silitysraudan, laitoin pöydän kuntoon ja ryhdyin silittämään isän kauluksia. Valkea esiliina puki minut sieväksi. Laulella hyräilin onnellisena ja suhauttelin silitysraudalla kauluksia niin että savusi vain. Isä oli jo pari kertaa katsahtaa muljauttanut puuhiani. Nyt heittäytyi hän virumaan, mietti ja arveli minusta ääneen:
"Mikä tälle tytölle on tullut kun se on nyt kuin paljasta voita ja vehnäistä?"
Äiti nyrpisti hieman nenäänsä ja epäili:
"Kunhan se sitten kauvan olisi semmoista … voita ja vehnäistä!"
En loukkautunut edes niistä epäilyistä. Reippaasti heilautin silitysrautaa ja vannoin:
"No on se semmoista … on ihan kuolemaansa asti!"
"Nii-iin!" epäili siihenkin vielä äiti. Silloin vannoin lujemmin:
"No näettehän."
Äiti ei viitsinyt väittää vastaan, mutta mutisi itseksensä, parsineula huulien välissä:
"Kunhan ei taas kohta olisi hattu toisella raivalla päätä!"
* * * * *
Oli toki eräs huoli: Petterinhän täytyi matkustaa Helsinkiin. Alistuin toki siinäkin kohtalon alle tyynenä, tietäen että eromme on ainoastaan ohi menevä. Sitä innokkaammin nautin nyt hänen kirjeistänsä. Olimme salakirjevaihdossa. Joka päivä sain häneltä kirjeen ja tuon tuostakin pyöräilimme onnemme paikalle verestämään muistojamme ja jakamaan toisillemme onnea yhä uusilla ja uusilla suudelmilla.
Niin tuli eron hetki. Olin tekosyynä matkustanut edeltäpäin Sortavalaan, saadakseni siellä rauhassa sanoa hänelle jäähyväiseni ja siunata hänen matkansa. Ei kukaan näet vielä tiennyt että olimme salakihloissa.
Mutta miten katkera oli sittenkin eron hetki! Ai-jai sentään! Olimme kävelleet Vakkosalmella, missä toisemme ensi kerran tapasimme. Olimme istuneet siellä syyskesän kuutamossa, itkeneet onnesta, vaikka ei se itkeminen tahtonut Petteriltä oikein sujua ja olimme uudistaneet valamme, rohkaisseet ja rauhottaneet toisiamme ja saaneet voimaa ja uskoa alkaa elämä näennäisesti erillään ollen.
Niin tuli eron hetki. Saatoin häntä "Valamo"-laivalle. Laiva oli jo lähtövalmis. Petteri katseli sitä ja lausui minulle:
"On tämä toki iso laiva … niin jotta ei keiku vaikka olisi myrskykin."
"Niin!" lausuin siihen vienosti. Petteri osui huomaamaan laivan siivet ja selitti:
"Kun se panee nuo siipensä pyörimään ihan täydellä höyryllä, niin pian se tästä Laatokan yli Pietariin pyyhkäisee!"
Mutta jo vihelsi laivan pilli. Kapteeni kaivoi tikulla ruuan jäännökset hampaansa kolosta, kellisti juhlallisesti vatsaansa ja lausui komentosanan ja laiva alkoi solua meren ulappaa kohti ja silloinhan siinä tuli ero pakostakin. Palasin asuntooni, sulin oven ja itkin katkerasti. Kauvan seisoi Petteri laivan kannella, katse lähtörantaan käännettynä ja ajatteli minua… Vihdoin laskeutui hän hyttiinsä, muutti päällensä jokapäiväisen pukunsa, että ei uusi puku matkalla russautuisi, ja heittäytyi sitten laivan salongin divaanille vähäksi aikaa virumaan ja levähtämään. Siinä virui hän melkein ajatuksettomana siksi, kunnes laivatyttö tuli tekemään matkustajille vuoteita divaanille ja ajoi hänet pois tieltä, mutisten jotain siitä porosta jota oli Petterin kengistä divanin sametille karissut. Unisen näköisenä raapi Petteri silloin kainaloaan ja lähti pois, nukkumaan.
* * * * *
Päivät menivät, toiset tulivat. Tohmajärvellä oli autiota ja tyhjää… Elin kesän muistoissa, unohtaen nykyisyyden. Kirjoitin Petterille ahkerasti ja sain joka päivä häneltä viestin. Hän kirjoitti niin avomielisesti pyrinnöistänsä, tunteistansa ja kaikesta. Ei ollut niissä kirjeissä mitään koristeltua, ei salannut hän mitään.
Ja miten ihmeen nopeasti hän edistyikin kaikessa! Minä aivan hämmästyin ja ihastuin häneen yhä enemmän. Kerran hän kirjoitti muun muassa näin:
"Rakas Maiju… Nyt on minulla jo pituushypyssä seitsemänsataa neljäkymmentäviisi ja kaksikymmentä kolme sadasosaa (745,23) pistettä ja kolmiloikkauksessa seitsemän sataa yhdeksänkymmentä viisi ja kolme kymmenesosaa (795,3). Se on jo hyvä tulos näin alussa. Ainoastaan herra Simosen tulos oli kolmea (3) pistettä parempi."
Petteri näet lukujensa lomassa urheili. Iloitsin hänen voitoistansa ja onnittelin häntä.—Kohta kirjoitti hän taas:
"Olen alkanut harjoittaa juoksemistakin ja nyt on minulla jo Suomen mestaruus kolmen mailin juoksussa. Sinun kirjeesi minua rohkaisevat ja minä toivon ahkerana treenaamisella voivani kerran vielä saavuttaa maailman ennätyksen ja päästä urheilukuninkaaksi. Sinun tähtesi, rakas Maiju, minä ponnistan niin kauvan että lopullisen voiton pitää ratketa, vaikka hän olisi miten tiukassa."
Eikö tämä ole liikuttavaa, korutonta, avomielistä! Minun tähteni—ainoastaanminun tähteni hän siis pyrki eteenpäin! Kiitollisena, heltyneenä suutelin minä hänen kirjettänsä. Niin jatkui kirjevaihtomme. Minä rohkaisin häntä. Päivä päivältä lisääntyivät hänen pisteensä ja ne hänen voittonsa lujittivat minun rakkauttani ja ihailuani. Kuvittelin miten kaikki Helsingin hienot neidit ihailevat häntä urheilujuhlien tanssiaisissa, tai kun hän voitokkaana yleisön suosionosotuksiin kumarruksilla vastailee. Joka päivä kirjotin hänelle. Kirjotin kauniisti. Pyysin karttamaan Elliä ja hän vastasikin että ei halua häntä nähdäkään. Hän rakastaa ainoastaan minua.
Ja näihin kirjeisiin vastatessa alkoi avautua minun runosuonenikin.Vastauskirjeissä tietysti vannoin hänelle ikuista uskollisuutta.Kerrankin kirjoitin runollisesti:
"Elän yksin sinulle. En näe enää Tohmajärven ihania kyliä, vaan elän niiden pyhien paikkojen muistoissa, joissa olen sinun kanssasi elänyt elämäni ainoat onnen ja autuuden hetket."
* * * * *
Niin oli kulunut osa syksyä. Talven henkäys tuntui jo ilmassa: lehdet kellastuivat. Poissa olivat lintusten iloiset parvet, poissa survovat hyttyset. Ei ajelehtinut enää vesilintu Tohmajärven selällä, ei muistuttanut mikään kesästä. Variksia ja harakoita lenteli toki vielä varsinkin viljakekojen ympärillä.
Mutta povessani oli silloinkin kesä. Onneni kirkastui kirkastumistansa, sillä joka päivä vei minut yhä lähemmäksi sitä onnen hetkeä jolloin taas saan nähdä Petterin ja juoda sieluni täyteen autuutta hänen huuliltansa ja hänen leveästä, koruttomasta hymystänsä.
Semmoisena onnen ja autuuden hetkenä pyöräilin kerta joutessani taas muistojen pyhälle paikalle. Oli ihana syyspäivä. Lehdet olivat keltaisimmillansa. Marjatertut punasivat pihlajia. Ei liikahtanut tuulen henki. Ei kuulunut ääntä. Tohmajärven pitäjä oli kuin ihana syksyn morsian.
Silloin minä istahdin tuon muistojen armaan koivun alle ja elin siinä yksinäni nuo onnen hetket uudelleen, onnen punan kaunistaessa minun armaita poskiani. Istuin kauvan, miltei iltaan asti, kuin ihana yksinäinen enkeli, tai kuin joku yksinään istua kököttäjä, keskellä syksyn kaihoisaa, rauhallista runoutta. Ennen lähtöäni uudistin valan, vannoin ijäistä ystävyyttä ja uskollisuutta armaalleni. Otin sitten kellastuneen lehden ja lähetin sen vielä samana iltana Petterille kirjeessä, jossa kerroin valastani. Tätä kellastunutta lehteä säilyttää Petteri nyt kuolemaansa asti elämänsä suurimman onnen pyhänä muistona. Molemmat me nautimme, onnestamme. Kaikki oli hyvin päättymässä. Ja nytpä tästä asiasta ei enää puuttunutkaan muuta kun loppu: häät ja onnellinen avioliitto.
Ah minun silloista onneani!
* * * * *
Sillä kannalla olivat asiat kun eräänä päivänä saapui meille vieraaksi isäni erään koulutoverin poika, maisteri Artturi Turonen. Hän oli hieno n.s. maailmanmies ja tunsi elämän ja koko maailman: nuoresta iästänsä huolimatta oli hän jo ehtinyt kerran saada niin sanotun eläkkeettömän virkaeron, mutta oli ystäviensä avulla saanut uuden viran erään siveellisyysseuran päällikkönä. Hän hoiti sitä tointa erään alaisensa virkamiehen nimessä. Kerta isäni kiroili että Artturi muka on jo siinä tilassa, että ei kelpaa sakotettavaksikaan. Luonnollisesti minussa heräsi silloin säälintunne Artturi rukkaa kohtaan ja niin me aloimme lähestyä toisiamme.
Ja nyt tulee tämän lemmen tarinan tragillisin kohta, tapaus, joka aiheutti että kaikki taisteluni raukesivat taisteluksi tyhjästä ja niin menivät hukkaan hyvät humalat. Tämä Artturi oli näet viisas, nerokas ja voimakas ja jalo, mutta hänkään ei jaksanut vastustaa viehätysvoimaani vaan rakastui minuun, takertui minuun kuin terva tappuroihin ja kirjoitteli minusta kauniita novelleja ja kertomuksia, joilla hän ansaitsi aina jonkun markan rahaakin. Enkä minä, yksin jääneenä, tietysti jaksanut häntä vastustaa ja niin sai Petteri parka rukkaset, sillä—ajattele, lukija, sitä kauheutta—Artturi vei minun toisen lempeni.