— Kuka sitten, jos saan luvan kysyä?
— Kukako? Sepä kysymys! Hän on itse sulous, sirous ja hienous.
— Tarkoitatteko neiti Dangevilleä? Tunnetteko ehkä hänet?
— Kyllä, vähän, mutta hän se ei ole.
— Kukas sitten? — (Mainitsin aivan hiljaa nimen.) Hänkö?
— Niin, hän, — toistin hiukan häpeissäni, sillä joskus olen vähän kaino. Ja kelpasipa nähdä, kuinka tuon nimen lausuessani runoilijan naama venyi pitkäksi, ja toisin kerroin, kuinka minulle naurettiin vasten naamaa. Kuitenkin täytyi minun tuoda mies, tahtoen tahi tahtomattaan, mukanani päivälliselle, ja hän, peläten itsensä sitomista, pani vastaan, kiitteli. Kelpasipa nähdä, kuinka minua kohdeltiin, kun välittäjäntoimeni ei minulle onnistunut! Silloin olin tolvana, tyhmyri, kollo; en kelvannut mihinkään, en ansainnut sitä lasillista vettä, joka minulle annettiin juoda. Vielä pahempi oli, kun neiti näytteli, ja kun kesken yleisön pilkkanaurujen, yleisön, joka arvostelee oikein, sanottakoon siitä mitä tahansa, täytyi yksin taputtaa käsiäni, vetää kaikkien katseet puoleeni, joskus kääntää vihellykset näyttelijättärestä itseeni ja kuulla vieressäni kuiskailtavan: "Se on joku hänen rakastajansa valepukuinen kätyri. Eikö tuo roisto aio lakata meluamasta?…" Ei kukaan tiedä, mikä sellaiseen saattaa pakottaa; luullaan, että se on typeryys, kun se todellisuudessa on sellainen vaikutin, joka tekee kaikki anteeksiannettavaksi.
Minä. Vieläpä yhteiskunnan lakien rikkomisenkin.
Hän. Lopulta minut kuitenkin tunnettiin, ja sanottiin: "Ahaa! se on Rameau." Keino, johon tavallisesti turvauduin, oli se, että lausuin muutaman ivallisen sanan pelastaakseni naurettavuudesta yksinäiset kättentaputukseni, jotka muka oli käsitetty väärin. Myöntäkää, että tarvitaan voimakas harrastus noin uhmatakseen koko yleisöä, ja että jokainen tuollainen vastenmielinen urakka oli enemmän kuin pikku kolikon arvoinen.
Minä. Miksette ottanut mukaanne apumiehiä?
Hän. Senkin joskus tein, ja taputin silloin itse vain vähän, jälkeenpäin. Ennenkuin lähdin tuohon piinapaikkaani, täytyi sulloa muistiini loistokohdat, joissa oli tärkeätä antaa alku kättentaputuksille. Jos satuin ne unohtamaan tahi niistä erehtymään, niin ihan vapisin kotiin palatessani; siitäkös pidettiin meteliä, josta teillä ei ole aavistustakaan. Ja sitten, kotona, kokonainen lauma koiria hoidettavanani; totta kyllä, että tuhmuudessani olin itse ottanut niskoilleni tämän tehtävän; ja kissoja, joiden ylin hoito oli minun huostassani. Olin ylen onnellinen, josMicousuosiollisesti suvaitsi kynsäistä kalvostimeni rikki tahi haavan käteeni.Criquettesaa helposti vatsanväänteitä; minä silloin hieron sen vatsaa. Ennen talon neidillä oli hysteerisiä oireita, nyt ne ovat hermohäiriöitä. Ei kannata puhua muista lievistä terveyden vaivoista, joiden sattuessa ei kursailla minua. Se olkoon menneeksi; en ole koskaan pyrkinyt rajoittamaan kenenkään vapautta; olen lukenut, en muista missä, että eräs ruhtinas, jolla oli kunnianimi Suuri, joskus seisoi nojautuneena rakastajattarensa tarvetuolin selkänojaa vasten. Jokainenhan tahtoo olla täydessä vapaudessaan lähimpien tuttaviensa seurassa, ja näihin kuuluin minä noina päivinä enemmän kuin kukaan muu. Olen tuttavallisuuden ja vapaisuuden apostoli, näytin siellä itse hyvää esimerkkiä niistä, eikä siitä kukaan ottanut pahastuaksensa; sain olla omissa valloissani. Isännästä olen teille jo antanut tuokiokuvan. Neiti alkaa käydä hiukan painavaksi. Onpa soma kuulla hauskoja juttuja, joita ihmiset hänestä kertovat.
Minä. Ette kai te kuulu noiden ihmisten joukkoon?
Hän. Miksen kuuluisi?
Minä. Koska toki on lievimmin sanoen säädytöntä tehdä pilaa hyväntekijöistään.
Hän. Mutta eikö ole vielä pahempi katsoa hyvientöittensä nojalla oikeudekseen halventaa suojattiaan.
Minä. Mutta jos suojatti ei olisi jo itsestään halpamainen, niin ei mikään antaisi suojelijalle sitä oikeutta.
Hän. Mutta jos ihmiset eivät olisi itsestään naurettavia, niin ei heistä tekaistaisi hauskoja juttuja. Ja sitäpaitsi, onko minun syyni, että he antautuvat tekemisiin roskajoukon kanssa? Onko minun syyni, että kun he ovat ruvenneet tekemisiin roskaväen kanssa, heidät petetään ja heitä häväistään? Kun kerran antautuu elämään meidän kaltaistemme ihmisten yhteydessä, ja kun on tavallista ihmisjärkeä päässä, niin saattaa odottaa ties kuinka paljon koiramaisuuksia osaksensa. Kun joku ottaa meidät hoivaansa, eikö hän tunne meitä siksi mitä me olemme, itsekkäiksi, halpamaisiksi ja kavaloiksi olennoiksi? Jos hän meidät tuntee, niin on kaikki niinkuin olla pitää. On olemassa salainen sopimus, että meille tehdään hyvää ja että me ennemmin tahi myöhemmin palkitsemme pahalla sen hyvän mitä meille on tehty. Eikö tämä sopimus ole olemassa ihmisen ja hänen apinansa tahi hänen papukaijansa välillä? Le Brun[123] valittelee haikeasti, että Palissot, hänen pöytätoverinsa ja ystävänsä, on sepittänyt pilkkalauluja hänestä. Palissotin on täytynyt sepittää nuo pilkkalaulut, ja Le Brun on väärässä. Poinsinet valittelee haikeasti, että Palissot on pannut hänen nimiinsä Le Brunistä sepittämänsä pilkkalaulut. Palissotin on täytynyt panna Poinsinetin nimiin Le Brunistä sepittämänsä pilkkalaulut, ja Poinsinet on väärässä. Pikku abbé Rey[124] valittelee haikeasti, että hänen ystävänsä Palissot on kopannut häneltä hänen rakastajattarensa, jonka tuttavuuteen Rey oli hänet saattanut. Eihän hänen olisi pitänyt päästää Palissotin kaltaista miestä rakastajattarensa tuttavaksi, tahi hänen piti sitten olla valmis menettämään hänet. Palissot on tehnyt tehtävänsä, ja abbé Rey on väärässä. Kirjakauppias David valittelee haikeasti, että hänen yhtiötoverinsa Palissot on maannut tahi tahtonut maata hänen vaimonsa; kirjakauppias Davidin vaimo valittelee haikeasti, että Palissot on uskotellut jokaiselle halulliselle maanneensa hänet; olkoonpa nyt että Palissot on maannut kirjakauppias Davidin vaimon tahi ei, jota seikkaa on vaikea varmaan tietää, koska vaimo on voinut kieltää totuuden ja Palissot uskotella perättömiä — oli miten oli, Palissot on esittänyt osansa, ja David vaimoineen on väärässä. Valitelkoon Helvétius[125] haikeasti, että Palissot esittää hänet näyttämöllä epärehellisenä miehenä, ollessaan hänelle vieläkin velkaa rahat, jotka sai lainaksi huonon terveytensä hoidattamiseen ja hankkiakseen ruokaa ja vaatteita; pitikö hänen odottaa muunlaista menettelyä mieheltä, joka on kaikenlaisen kataluuden tahraama, joka aikansa kuluksi panee ystävänsä luopumaan uskonnostaan,[126] joka anastaa yhtiötoveriensa omaisuutta, jossa ei ole rehellisyyttä, ei oikeuden eikä muun tuntoa, — joka onkii onnea keinoista välittämättä, joka laskee yhtä monta roistontyötä kuin elonpäivääkin ja joka itse on esittänyt itsensä näyttämöllä[127] mitä vaarallisimmaksi konnaksi: häpeämättömyys, jonka vertaista en usko olleen menneisyydessä enkä ilmaantuvan vastaisuudessa? Ei. Siis ei Palissot ole, vaan Helvétius on väärässä. Jos viedään maalaisnuorukainen Versaillesin eläintarhaan, ja hän tuhmuudessaan saa päähänsä pistää kätensä tiikerin tahi pantterin häkin rautaristikon läpi ja häneltä jää käsivarsi pedon kitaan, niin kuka on silloin tehnyt väärin? Kaikki tuo on kirjoitettuna tuohon sanattomaan sopimukseen; syyttäköön itseään, ken sitä ei tunne tahi sen unohtaa. Kuinka monta ihmistä, joita syytetään pahuudesta, kun pitäisi syyttää itseään typeryydestä, voisinkaan puhdistaa syyttömiksi tuon yleispätevän ja pyhän sopimuksen nojalla? Niin, paksu kreivitär,[128] te teette väärin, kun keräätte ympärillenne niitä, joita teikäläisten kesken sanotaan mokomiksi, kun nuo mokomat teille tekevät tahi teettävät koiruuksia ja saavat kunnialliset ihmiset suuttumaan teihin. Kunnialliset ihmiset tekevät mitä heidän tuleekin tehdä, nuo mokomat niinikään, ja te itse teette väärin, ottaessanne heidät seuraanne. Jos Bertin eläisi kaikessa hiljaisuudessa rauhallisesti rakastajattarensa kanssa, jos he olisivat luonteittensa kunniallisuudella hankkineet kunniallisia tuttavia, jos heillä olisi ympärillään kyvykkäitä miehiä, yhteiskunnassa hyveellisyydestään tunnettuja ihmisiä; jos he olisivat varanneet pienelle valistuneelle ja valikoidulle seuralle huvikehetket, jotka he olisivat riistäneet tuolta suloiselta ajanvietteeltään olla yhdessä, rakastaa toisiaan ja sanoa se toisilleen yksinäisyyden hiljaisuudessa, niin luuletteko, että heistä olisi tehty pahoja tahi hyviäkään juttuja? Miten on heidän nyt käynyt? Ansion mukaan. He ovat saaneet rangaistuksen ajattelemattomuudestaan, ja juuri meidät oli kaitselmus jo aikojen alusta määrännyt rankaisemaan ansion mukaan nykyhetken Bertinejä; ja ne meidän jälkeläisistämme, jotka ovat meidän kaltaisiamme, on se määrännyt rankaisemaan tulevaisuuden Mesengejä[129] ja Bertinejä. Mutta sillävälin kun me panemme täytäntöön sen oikeudenmukaiset päätökset typeryydestä, panette te, jotka kuvaatte meidät sellaisina kuin olemme, täytäntöön sen oikeudenmukaiset päätökset meistä. Mitä te ajattelisitte meistä, jos me häpeällisine tapoinemme vaatisimme, että meidän tulee saada nauttia yleistä arvonantoa? Että me olemme järjettömiä. Entäs ne, jotka odottavat kunniallisia menettelytapoja synnynnäisesti paheellisilta henkilöiltä, halpamaisilta ja alhaisilta luonteilta, ovatko ne järkeviä? Kaikki saa oikean palkkansa tässä maailmassa. On olemassa kaksi yleistä syyttäjää: teidän ovellanne toinen, joka rankaisee rikkomukset yhteiskuntaa vastaan; luonto on toinen. Tämä jälkimmäinen tuomitsee kaikki paheet, jotka lailta jäävät ottamatta huomioon. Jos antaudutte irstailemaan naisilla, niin saatte vesitaudin; jos juopottelette ja mässäilette, niin saatte rintataudin; jos avaatte ovenne heittiöille ja elätte heidän parissaan, niin teidät kavalletaan, teistä lasketaan pilaa, teitä halveksitaan. Yksinkertaisinta on alistua myöntämään näiden tuomioiden oikeus ja kohtuus ja sanoa itselleen: Se on oikein, ravistaa korviaan ja tehdä parannus, tahi jäädä entiselleen, mutta yllämainituilla ehdoilla.
Minä. Te olette oikeassa.
Hän. Muuten, minä puolestani en tekaise ainoatakaan noista ilkeistä jutuista. Tyydyn näyttelemään levittelijän osaa. Kertovat, että tässä pari päivää sitten noin kello viiden aikaan aamulla kuului hirveätä hälinää; kaikki soittokellot kilisivät; kuului tukehtuvan ihmisen katkonaisia ja kumeita huutoja: "Auttakaa … auttakaa … minä tukehdun … kuolen…!" Nämä huudot kuuluivat isännän huoneesta. Riennetään sinne, hänen avukseen. Siellä meidän lihava neitisemme, aivan järjiltään, mistään tietämättä ja mitään näkemättä, niinkuin sellaisella hetkellä on laita, kohottautui molempien käsiensä nojaan ja pudotteli niin korkealta kuin saattoi asianomaisille paikoille parin kolmensadan naulan painoaan kaikella hurjan nautinnon antamalla nopeudella. Oli aika vaikea saada hänet siitä irti. Kuka peijakas käskikään pienen vasaran asettua raskaan alasimen alle!
Minä. Te olette ruokoton katupoika. Puhukaamme jostakin muusta!Pakinamme alusta saakka on kielelläni pyörinyt eräs kysymys.
Hän. Miksi olette pidättänyt sitä siellä näin kauan?
Minä. Olen pelännyt olevani liian utelias, jos sen tekisin.
Hän. Kaikkien paljastusten jälkeen, jotka olen teille tehnyt, en tiedä, mitä saattaisin teiltä salailla.
Minä. Te ette kai ole epätietoinen siitä, kuinka arvostelen luonnettanne?
Hän. En suinkaan. Teidän silmissänne olen sangen viheliäinen, sangen halveksittava olento; niin olen joskus omissanikin, mutta harvoin; useammin kiitän paheistani onneani kuin moitin itseäni niistä; te pysytte johdonmukaisemmin halveksivalla kannalla.
Minä. Totta kyllä. Mutta miksi olette näyttänyt minulle koko riettautenne?
Hän. Ensiksikin, koska sen jo melkoiseksi osaksi tunsitte, ja sitten siksi, että huomasin pikemmin edulliseksi kuin haitalliseksi ilmaista teille loputkin.
Minä. Kuinka niin, jos saan kysyä?
Hän. Jos millään alalla, niin erittäinkin pahassa on tärkeätä olla suurenmoinen. Pientä petkuttajaa syljetään silmille, mutta suurelta ei voi kieltää eräänlaista kunnioitusta; hänen rohkeutensa kummastuttaa, hänen kauheutensa pöyristyttää. Joka alalla pannaan arvoa luonteen eheydelle.
Minä. Mutta tuota suuriarvoista luonteen eheyttä, sitä teillä ei vielä ole. Huomaan teidät silloin tällöin horjuvaksi periaatteissanne; on epävarmaa, oletteko saanut pahuutenne luonnolta vai opettelemalla, ja oletteko opettelemalla kehittänyt itseänne niin pitkälle kuin mahdollista on.
Hän. Sen myönnän, mutta parastani panen. Olenhan ollut siksi vaatimaton, että olen tunnustanut löytyvän täydellisempiä olentoja kuin minä olen. Olenhan puhunut teille Bouretista mitä hartaimman ihailevasti. Bouret on mielestäni maailman ensimmäinen mies.
Minä. Mutta heti Bouretin jälkeen tulette te?
Hän. En.
Minä. Palissot sitten?
Hän. Niin, Palissot, mutta ei Palissot yksin.
Minä. Kukas sitten voi olla ansiokas olemaan rinnan hänen kanssaan toisella sijalla?
Hän. Avignonilainen uskonpetturi.
Minä. En ole koskaan kuullut puhuttavan tuosta avignonilaisesta uskonpetturista, mutta se lienee aivan hämmästyttävä mies.
Hän. Niin onkin.
Minä. Suurten henkilöiden historia on aina kiinnittänyt mieltäni.
Hän. Sen kyllä uskon. Tämä eli erään tuollaisen hyvän ja rehellisen Abrahamin jälkeläisen talossa, jollaisia uskovaisten isälle luvattiin lukuisia kuin taivaan tähdet.
Minä. Juutalaisenko?
Hän. Salaisen juutalaisen. Hän oli ensin ovelasti osannut herättää sääliä, sitten saanut nauttia hyväntahtoisuutta ja vihdoin voittanut mitä täydellisimmän luottamuksen. Sellainenhan näette on aina asian meno; me luotamme hyviin töihimme siinä määrin, että harvoin kätkemme salaisuutemme siltä, jolle olemme tehneet oikein paljon hyvää; kuinka silloin olisi mahdollista, ettei olisi kiittämättömiä ihmisiä, kun me johdatamme ihmisen kiusaukseen olla kiittämätön rankaisematta? Tätä oikeata ajatusta meidän juutalaisemme ei tullut ajatelleeksi. Hän ilmaisi siis uskonpetturille, ettei hän voinut hyvällä omallatunnolla syödä sianlihaa. Saattepa nähdä, miten kekseliäs mies osasi käyttää hyväkseen tätä tunnustusta. Kului muutamia kuukausia, joiden kestäessä uskonpetturimme oli kahta palvelusintoisempi kuin ennen. Kun hän luuli saaneensa juutalaisemme palveluksillaan oikein liikutetuksi, oikein kiedotuksi, oikein vakuutetuksi siitä, ettei hänellä kaikissa Israelin heimoissa ollut parempaa ystävää… Ihmetelkää tuon miehen varovaisuutta! Hän ei pidä kiirettä, hän antaa hedelmän kypsyä, ennenkuin ravistaa oksaa: liika into saattoi ajaa suunnitelman karille. Niinhän tavallisesti luonteen suuruus on tuloksena usean vastakkaisen ominaisuuden luonnollisesta tasapainosta.
Minä. Noh! Jättäkäähän sikseen nuo mietelmänne ja jatkakaa kertomustanne.
Hän. Se ei käy laatuun. On päiviä, jolloin minun täytyy mietiskellä; se on tauti, jonka täytyy antaa mennä omaa menoaan. Mihin kohtaan nyt jäinkään?
Minä. Hartaaseen ystävyyteen, joka oli vakaantunut juutalaisen ja uskonpetturin kesken.
Hän. Niin, hedelmä oli siis kypsä… Mutta tehän ette kuuntele minua!Mitä mietiskelette?
Minä. Mietin teidän äänenne erilaisuutta. Se on milloin korkealla, milloin matalalla.
Hän. Voiko paheellisen ihmisen ääni olla aina yhtäläinen?… Eräänä iltana hän tulee hyvän ystävänsä luo pelästyneen näköisenä, änkytellen katkonaisia lauseita, kasvot kalman kalpeina, kaikki jäsenet vavisten.
— Mikä teitä vaivaa?
— Me olemme hukassa!
— Hukassa? Kuinka niin?
— Hukassa, sanon minä, auttamattomasti.
— Selittäkää, mitä tarkoitatte.
— Malttakaahan hetkinen, että saan tointua pelästyksistäni.
— Niin, tointukaamme! — sanoi juutalainen hänelle, sen sijaan että olisi sanonut: "Sinä olet oikein pääveijari; en tiedä, mitä sinulla on minulle ilmoitettavaa, mutta sinä olet oikea pääveijari; sinun pelästyksesi on teeskenneltyä."
Minä. Ja miksi olisi hänen pitänyt sanoa niin?
Hän. Siksi, että tämä oli vilpillinen ja oli mennyt yli kohtuuden rajojen, se on minusta selvää, älkääkä keskeyttäkö minua enää. "Me olemme hukassa! … hukassa! … auttamattomasti!…" Eivätkö nuo toistuvathukassa!huudahdukset teistä tunnu teennäisiltä?… "Joku petturi on antanut meidät ilmi pyhälle inkvisitionille, teidät juutalaisena, minut uskonpetturina, katalana uskonpetturina…" Katsokaahan, kuinka tuo konna punastumatta käyttää mitä inhotuimpia sanoja. Tarvitaan enemmän rohkeutta kuin luullaan, mainitakseen itsensä oikealla nimellään. Te ette tiedä mitä se maksaa, ennenkuin on niin pitkälle päässyt.
Minä. Enpä tietenkään, mutta tuo katala uskonpetturi…
Hän. On vilpillinen, mutta se on hyvin ovelaa vilpillisyyttä. Juutalainen pelästyy, hän repii partaansa, hän kieriskelee maassa, hän näkee poliisit ovensa edessä, näkee itsensä puettuna san-benitoon[130] näkee auto-da-fé'nsa[131] valmiina. "Ystäväni, hellä ystäväni, ainokainen ystäväni, mikä nyt neuvoksi?" — "Mikä neuvoksi? Olla piileskelemättä, olla olevinaan täydellisesti levollinen, käyttäytyä niinkuin tavallisesti. Tuon tuomioistuimen oikeudenkäyntijärjestys on salainen, mutta hidas; täytyy käyttää hyväkseen siitä johtuvaa odotusaikaa myydäkseen kaikki. Minä lähden vuokraamaan tahi vuokrautan kolmannella henkilöllä laivan, niin, kolmannella henkilöllä, se on parasta; talletamme siihen omaisuutenne, sillä juuri teidän omaisuuteenne he ennen kaikkea tahtovat päästä käsiksi, ja me lähdemme, te ja minä, etsimään toisen taivaan alta vapautta palvella Jumalaamme ja noudattaa hyvässä turvassa Abrahamin ja omantuntomme lakia. Siinä vaaranalaisessa tilassa, jossa olemme, on pääasia ettemme menettele varomattomasti…" Sanottu ja tehty. Laiva vuokrataan ja varustetaan elintarpeilla ja miehistöllä; juutalaisen omaisuus on laivassa; huomenna päivän koittaessa he lähtevät purjehtimaan; iloisesti voivat he syödä illallista ja rauhassa nukkua; huomenna he pääsevät vainoojiaan pakoon. Yöllä uskonpetturi nousee, sieppaa juutalaiselta hänen salkkunsa, hänen rahapussinsa ja jalokivensä ja lähtee. Ja te luulette, että siinä kaikki? No, erehdytte. Kun minulle kerrottiin tämä juttu, niin arvasin sen, minkä nyt olen jättänyt teille sanomatta, koetellakseni älynne terävyyttä. Oikein olette tehnyt pysyessänne rehellisenä miehenä; teistä ei olisi tullut kelpo veijaria. Tähän saakka tuo uskonpetturi on ollut vain pikkuveijari, hän on halveksittava roisto, jonka kaltainen ei kukaan tahtoisi olla. Suurenmoista hänen häijyydessään oli se, että hän itse oli antanut ilmi hyvän ystävänsä israelilaisen, johon pyhä inkvisitioni kävi käsiksi hänen herätessään ja josta muutaman päivän kuluttua laitettiin aimo ilotulitus. Ja siten uskonpetturi pääsi Vapahtajamme ristiinnaulitsijain kirotun jälkeläisen rikkauksien riidattomaksi omistajaksi.
Minä. En tiedä, kumpiko minua enemmän kauhistuttaa, uskonpetturinne konnuusko, vai se äänensävy, jolla te siitä puhutte.
Hän. Sitähän teille jo sanoin: teon kauheus kohottaa teidät ylenkatsetta ylemmäksi, ja siinä syy minun suorapuheisuuteeni. Tahdoin, että oivaltaisitte, millainen mestari olin taiteessani, tahdoin pakottaa teidät tunnustamaan, että ainakin olen omaperäinen halpamaisuudessani, tahdoin teidän käsityksessänne saada sijani suurten heittiöiden tasolla ja sitten huudahtaa:Vivat Mascarillus, turbum imperator!No, hei! herra filosofi, kuorona:Vivat Mascarillus, turbum imperator![132]
(Ja sitten hän rupesi esittämään peräti omituista fuugantapaista laulua. Sävel oli milloin vakava ja kerrassaan juhlallinen, milloin kepeä ja ilakoiva; toisin hetkin hän jäljitteli bassoa, toisin taas jotakin ylempää ääntä; käsivarsillaan ja kaulaansa kurottamalla hän osoitti minulle pitennettyjen sävelten paikat, ja esitti, sävelsi itselleen ylistyslaulun, josta näkyi, että hän oli parempi hyvän musiikin kuin hyvien tapojen tuntija. Minä taas en tiennyt, pitikö minun jäädä paikoilleni vai lähteä tieheni, nauraa vai suuttua. Jäin paikoilleni, aikoen siirtää keskustelun muulle alalle, karkoittaakseni mielestäni kauhun, joka sen täytti. Minulle alkoi käydä sietämättömäksi miehen läsnäolo, joka pohti kauheata tekoa, inhoittavaa konnantyötä niinkuin maalaustaiteen tahi runouden tuntija tarkastelee hienon taideteoksen kauneuksia, tahi niinkuin moralisti tahi historioitsija huomauttaa ja tehostaa jonkin sankariteon yksityiskohtia. Vastoin tahtoani kävin synkän näköiseksi; hän huomasi sen ja sanoi minulle:)
Mikä teitä vaivaa? Voitteko pahoin?
Minä. Hiukan, mutta kyllä se menee ohi.
Hän. Te näytätte huolestuneelta, niinkuin mies, jota vaivaa jokin ahdistava ajatus.
Minä. Niin onkin asia…
(Oltuamme kumpikin vaiti hetkisen, jonka kuluessa hän käveli edestakaisin vihellellen ja laulellen, sanoin hänelle, johtaakseni hänen ajatuksensa jälleen hänen taiteellisiin lahjoihinsa:) Mitä te nykyään hommaatte?
Hän. En mitään.
Minä. Sellainen on hyvin väsyttävää.
Hän. Olin jo ennestään kyllin tuhma; olen nyt ollut kuuntelemassa tuota Duni'n[133] ja muiden nuorten säveltäjäimme musiikkia, ja se typerrytti minut aivan kokonaan.
Minä. Hyväksyttekö siis tuon suunnan?
Hän. Se on tietty.
Minä. Ja ovatko nuo uudet laulut mielestänne kauniita?
Hän. Kauniita? Jumaliste, sen takaan! Mikä mainio lausutus niissä vallitsee, mikä tosi tunne, mikä ilmeikkyys!
Minä. Kaikella mukailevalla taiteella on esikuvansa luonnossa. Mikä on säveltaiteilijan esikuva hänen luodessaan laulua?
Hän. Miksette ota asiaa korkeammalta kannalta? Mitä on laulu?
Minä. Tunnustan teille, että tämä kysymys on minulle ylivoimainen. Sellaisiahan me kaikki olemme: meillä on muistissamme vain sanoja, jotka luulemme ymmärtävämme, sentähden että usein niitä käytämme ja oikeinkin sovellutamme; meillä on tajunnassamme vain epätäsmällisiä käsitteitä. Kun lausun sananlaulu, niin minulla ei ole selvempää käsitettä kuin teillä ja useimmilla kaltaisillanne, kun he sanovat:maine, moite, kunnia, pahe, hyve, häveliäisyys, säädyllisyys, häpeä, naurettavuus.
Hän. Laulu on taiteen keksimään tahi, jos niin tahdotte, luonnon neuvomaan asteikkoon kuuluvilla, joko ihmisäänen tahi soittimen muodostamilla sävelillä aikaansaatu luonnon tahi intohimon äänien jäljitelmä; ja näettehän, että jos muutettaisiin tässä määritelmässä muutettavat kohdat, se soveltuisi täsmälleen myös maalaus-, puhe-, veisto- ja runoustaiteeseen. Siirtyäksemme nyt kysymykseenne: mikä on säveltaiteilijan tahi laulun esikuva? — se on sanonta, jos esikuva on elollinen ja ajatteleva, se on itse ääni, jos esikuva on eloton. Tulee katsoa sanontaa ikäänkuin viivaksi ja laulua ikäänkuin toiseksi viivaksi, joka kiemurtelisi edellisen päällä. Kuta voimakkaampi ja todempi tuo sanonta — laulun malli — on, sitä useammassa pisteessä siihen sopeutuva laulu sen leikkaa; kuta todempi laulu on, sitä kauniimpi se on, ja sen ovat nuoret säveltäjämme sangen hyvin oivaltaneet. Kun kuulee aarian:Olen köyhä raukka vainen,[134] niin luulee kuulevansa saiturin valituksen; jos hän ei laulaisi, vaan puhuisi, niin käyttäisi hän samoja äänen säveliä uskoessaan maan huostaan kultansa ja sanoessaan sille:Oi maa, sinä aarteeni saat![135] Ja tuo pikku tyttö, joka tuntee sydämensä pamppailevan, joka punastuu, käy levottomaksi ja rukoilee armollista herraa päästämään hänet, puhuisiko hän toisin? Näissä teoksissa esiintyy kaikenlaisia luonteita, äärettömän monenlaista sanontaa; se on suurenmoista, vakuutan teille. Menkää, menkää kuulemaan tuota kappaletta[136], jossa nuori mies kuolemansa tunnossa huudahtaa:Jo raukee sydämein!Kuunnelkaa laulua, kuunnelkaa orkesteria, ja sanokaa minulle sitten, mitä eroa on kuolevan todellisten äänenvivahdusten ja tämän laulun sävelasun välillä; saatte nähdä, eikö sävelen viiva satu täydelleen yhteen sanonnan viivan kanssa. En puhu teille rytmistä, joka on vielä yksi laulun edellytyksiä; tyydyn puhumaan sisällyksen ilmaisutavasta; eikä mikään ole niin ilmeisesti totta kuin seuraavat sanat, jotka olen jossakin lukenut:Musices seminarium accentus,[137] rytmi on melodian taimitarha. Päättäkää siitä, kuinka vaikeata ja kuinka tärkeätä on osata hyvin säveltää resitatiivi. Ei ole sitä kaunista säveltä, josta ei voisi tehdä kaunista resitatiivia, eikä sitä kaunista resitatiivia, josta taitava mies ei osaisi tehdä kaunista säveltä. En tahtoisi väittää, että se, joka esittää hyvin resitatiivin, myöskin laulaa hyvin, mutta kummastelisin, jos se, joka laulaa hyvin, ei osaisi hyvin esittää resitatiivia. Ja uskokaa kaikki mitä tässä teille sanon, sillä se on totta.
Minä. Tahtoisin varsin mielelläni uskoa teitä, ellei erästä pientä vaikeutta olisi minua estämässä.
Hän. Ja se pieni vaikeus…?
Minä. Se on siinä, että jos tuo musiikki on ylevää, niin täytyy jumalaisen Lulli'n, Campran,[138] Destouchesin,[139] Mouretin[140] ja vieläpä — meidän kesken sanoen — rakkaan setännekin musiikin olla hiukan matalaa.
Hän (lähestyen korvaani). En tahtoisi, että kuullaan, mitä sanon, sillä täällä on paljon ihmisiä, jotka tuntevat minut. Niinhän se onkin. Eipä sillä, että välittäisin rakkaasta sedästä, — olkoon nyt menneeksi tuo teidän "rakas" — hän on kova kuin kivi; vaikka hän näkisi kieleni venyvän janosta kyynärän pituiseksi, niin hän ei antaisi minulle lasillista vettä; mutta turhaan hän kirjoittaa oktaaveissa ja septimeissä:ho, ho; hi, hi; ty, ty; tytytytyy, saakelinmoista meteliä pitäen; ne, jotka alkavat ymmärtää asian eivätkä enää pidä kissannaukujaisia musiikkina, eivät ikinä mokomaan tyydy. Pitäisi poliisiasetuksella kieltää jokaista, arvoon ja säätyyn katsomatta, esityttämästä Pergolesi'n[141]Stabat'ia. TuoStabat, se pitäisi poltattaa pyövelillä. Toden totta, nuo kirotutbouffon'it[142] ovatPalvelijatar-valtijattarellaan[143] jaTracollo'llaan[144] antaneet meille aika potkun peräpuoleen. Ennen aikaan teoksia sellaisia kuinTankred, Isse, Hienosteleva Eurooppa, Intia, Kastor, Lyyrilliset lahjat[145] esitettiin neljä, viisi, kuusi kuukautta yhteen menoon;Armidan[146] esityksistä ei tahtonut loppua tullakaan. Nyt kaikki tuollaiset menevät nurin päällekkäin kuin korttisotamiehet. Ja siksipä Rebel ja Francoeur[147] syytävätkin tulta ja tulikiveä. He sanovat, että kaikki on hukassa, että he ovat perikadon partaalla, ja että, jos vielä kauemmin suvaitaan tuota laulavaa markkina-roskajoukkoa,[148] kansallinen musiikki menee päin hiiteen, ja umpikujan[149] Kuninkaallinen Akatemia saa sulkea ovensa. Siinä on kyllä jotakin perää. Noilla vanhoilla juropäillä, jotka jo kolme-, neljäkymmentä vuotta ovat kokoontuneet sinne joka perjantai, ei ole enää hauskaa, niinkuin ennen vanhaan; heidän on ikävä olla ja he haukottelevat, tietämättä oikein miksi; he kysyvät sitä itseltään, eivätkä osaa vastata. Mikseivät kysy minulta? Duni'n ennustus käy toteen, ja jos asiat menevät nykyistä menoaan, niin panenpa pääni pantiksi, että neljän viiden vuoden kuluttua siitä kunMalliinsa rakastunut maalari[150] sävellettiin, ei ole enää ristin sielua jälellä tuossa kuulussa umpikujassa. Nuo kelpo ihmiset, he ovat hyljänneet omat symfoniansa, soitellakseen italialaisia symfonioja. He ovat luulleet voivansa totuttaa korvansa näihin jälkimmäisiin, haittaamatta laulumusiikkiansa, ikäänkuin symfonia ei olisi laululle — lukuunottamatta pientä, soittimen sävelalan ja sormien liikkuvaisuuden aiheuttamaa vallattomuutta — samaa mitä laulu on todelliselle sanonnalle, ikäänkuin viulu ei matkisi laulajaa, josta taasen kerran, kun vaikea astuu kauniin sijalle, tulee viulun matkija. Ensimmäinen, joka soitti Locatelli'n sävellyksiä, oli uuden musiikin apostoli. Johan nyt! Älkäähän joutavia! Meitä totutetaan mukailemaan intohimon ääntä tahi luonnon ilmiöitä laululla ja äänellä, soittimella, sillä siinä on musiikin esitysaihe kaikessa laajuudessaan; säilyyköhän meissä silloin mielenkiinto lentokohtauksiin, raketteihin, juhlakomeuksiin, riemusaattoihin, voittoihin? Tokkohan siitä mitään tulee? He ovat luulotelleet, että itkisivät tahi nauraisivat katsellessaan murhe- tahi huvinäytelmän kohtauksia sävelasuun puettuina, että heidän korviinsa kaiuteltaisiin raivon, vihan, mustasukkaisuuden säveliä, rakkauden väärentämättömiä valituksia, italialaisen tahi ranskalaisen teatterin ivaa ja leikinlaskua, ja että he sittenkin edelleenkin voisivat ihaillaRagonde'a[151] tahiPlatée'ta[152] (hui, hai, kylläpä kai!). He ovat luulotelleet, että vaikka he alituisesti saivat kokea, kuinka helposti, notkeasti ja pehmeästi italiankielen sointuisuus, sen prosodia, ellipsit ja inversionit taipuvat laulun taiteellisuuteen, liikkuvaisuuteen, ilmeikkyyteen, käänteisiin ja rytmilliseen arvoon, he eivät sittenkään huomaisi, kuinka raskasta, soinnutonta, kankeata, kömpelöä, pedanttimaista ja yksitoikkoista heidän oma kielensä on. Niinpä niin, he ovat uskotelleet itselleen, että kun he ensin ovat kyynelin yhtyneet poikansa kuolemaa surevan äidin itkuun, tahi kun murhaa vaativan tyrannin käsky on heitä pöyristyttänyt, heihin sitten ei vaikuttaisi ikävystyttävästi heidän taikanäytelmänsä, heidän mauton mytologiansa, heidän äitelät pikku madrigalinsa, jotka todistavat yhtä paljon runoilijan huonoa aistia kuin siihen tyytyvän taiteen viheliäisyyttä. Nuo hyvät ihmiset! Niin ei ole, eikä voi olla laita. Todella, hyvällä ja kauniilla on oikeutensa; niitä vastustellaan, mutta lopulta niitä ihaillaan; mikä ei ole niitten leimalla merkittyä, sitä ihaillaan jonkin aikaa, mutta lopulta sille haukotellaan. Haukotelkaa siis, hyvät herrat, haukotelkaa mielin määrin, älkää kursailko! Verkalleen lähestyy luonnon ja minun kolminaisuuteni valtakunta, kolminaisuuteni, jota helvetin portit eivät ikänä voi voittaa: tosi, joka on isä, ja joka synnyttää hyvän, joka on poika, josta käy ulos kaunis, joka on pyhä henki. Vieras jumala asettuu vaatimattomasti alttarille maan epäjumalan rinnalle; vähitellen se siinä lujittaa asemansa; eräänä kauniina päivänä se työntää kyynärpäällään toveriansa, ja roiskis! epäjumala makaa maassa. Juuri siten kerrotaan jesuiittien juurruttaneen kristinuskon Kiinaan ja Intiaan, ja sanokoot nämä jansenistit mitä tahansa, tuo poliittinen menetelmä, joka saavuttaa päämaalinsa melutta, verta vuodattamatta, marttyyreitta, repimättä hiustukkoakaan kenenkään päästä, on minusta paras.
Minä. Melkein kaikessa, mitä nyt olette sanonut, on järkeä.
Hän. Järkeä! Sitä parempi! Vieköön minut hitto, jos sitä tavoittelen. Se menee mihin suuntaan sitä työntää. Olen kuin umpikujan soittoniekat, kun setäni ensin esiintyi. Jos osaan oikeaan, niin hyvä on. Puhuuhan sydenpolttajan renkikin aina ammatistaan paremmin kuin kokonainen akatemia ja kaikki maailman Duhamelit.[153]
(Ja sitten alkaa hän kävellä edes takaisin, hyräillen kurkustaan muutamia aarioita oopperoistaNarrien saari, Malliinsa rakastunut maalari, Hevosenkengittäjä, Anojatar, ja silloin tällöin hän huudahti, kohottaen kätensä ja katseensa taivasta kohti:) Onko tuo kaunista? Herran tähden! Onko tuo kaunista? Kuinka saattaa kukaan, jolla on pari korvia päässä, tehdä moisen kysymyksen? Hän alkoi haltioitua ja laulaa aivan hiljaa, hän korotti ääntään kuta enemmän hän kiihtyi; tulivat sitten lisäksi eleet, kasvojen irveet ja ruumiin väännähdykset, ja minä sanoin itsekseni: "Kas niin, nyt hän kohta on suunniltaan, ja jokin uusi kohtaus on tulossa." Ja aivan oikein; hän puhkeaa äkkiä ääneen laulamaan: "Olen onneton raukka vainen… Teidän armonne, antakaa mun mennä… Oi maa, sinä aarteeni saat, se talleta, — henkeni, mun elämäin! Oi maa!… Kas tässä pikku ystäväin, kas tässä ystäväin! Aspettar si non venire… A Zerbina penserete … sempre in contrasti con te sista"…[154] Hän kasasi ja sekoitti yhteen kolmisenkymmentä aariaa, italialaisia, ranskalaisia, traagillisia, koomillisia, kaikenluonteisia. Milloin hän matalalla bassoäänellä laskeutui aina manalaan asti, milloin taas kiristäen kurkkuaan ja matkien falsettiääntä halkoi vihlovan kimeillä sävelillä yläilmoja, jäljitellen käynnillään, ryhdillään, eleillään erilaisia laulavia henkilöitä, vuoroin raivostuen, lauhtuen, käskevän näköisenä, ivallisesti nauraen. Tässä hän on nuori tyttö, joka itkee, ja hän esittää kaikki sen keimailut; tuolla hän on pappi, kuningas, tyranni; hän uhkaa, käskee, kiivastuu; hän on orja, hän tottelee, rauhoittuu, on suruissaan, valittaa, nauraa; ei koskaan hän hairahdu poikkeamaan oikeasta äänestä, tahdista, sanojen ajatuksesta tahi sävelen luonteensävystä. Kaikki shakinpelaajat olivat lähteneet pelilautojensa äärestä ja kokoontuneet hänen ympärilleen; kahvilan ikkunain ääret olivat täynnä ohikulkijoita, jotka olivat pysähtyneet melun kuullessaan. Katto oli repeämäisillään naurunremahduksista. Hän ei huomaa mitään, hän jatkaa mielenhoureen valtaamana, hurmiotilassa, joka on niin lähellä mielenvikaa, ettei ole varmaa, tointuuko hän siitä, eikö täydy heittää häntä ajurin rattaille ja viedä suoraan hulluinhuoneeseen, hänen laulaessaan jotakin palasta Jomelli'n[155] valituslauluista. Hän toisti uskomattoman tarkoin, sattuvasti ja hartaasti jokaisen kappaleen kauneimmat kohdat; tuon kauniin obligaatti-resitatiivin, jossa profeetta kuvailee Jerusalemin hävitystä, hän esitti vuodattaen kyyneltulvan, joka sai aikaan, ettei yksikään silmä jäänyt kuivaksi. Siitä ei puuttunut mitään, ei laulun hienoa taiteellisuutta, ei tunteen voimaa eikä tuskaa. Hän korosti erityisesti ne kohdat, joissa säveltäjä varsinkin oli osoittautunut suureksi mestariksi. Jos hän joskus heitti kesken lauluosan, ryhtyi hän esittämään soitinten osaa, jonka hän taas äkkiä jätti, palaten lauluääneen, kietoen osat toisiinsa siten, että kokonaisuuden liitokset ja yhteys pysyivät ehjinä, tenhoten mielemme ja pitäen sen yhäti kiinni omituisimmassa tilassa mitä koskaan olen kokenut. Ihailinko häntä? Ihailin kyllä. Säälinkö häntä? Säälin kyllä. Mutta jotakin vähän naurettavaa oli sulautunut näihin tunteisiin, ja se samensi niiden puhtauden.
Mutta olisittepa purskahtaneet nauramaan, nähdessänne miten hän jäljitteli eri soittimia. Posket pöhöllään ja pullollaan hän esitti rämeällä ja tummalla äänellä torvia ja fagotteja; ooboeta varten hän käytti räikeää ja nenäsointuista ääntä; kielisoittimia varten, joiden säveliä hän pyrki niin lähelle kuin mahdollista, hän kiidätti ääntään uskomattoman nopeasti ylös ja alas; viheltämällä hän matki piccolohuiluja, kuhertelemalla poikittaishuiluja, huutaen, laulaen, rimpuillen kuin vimmattu, yksin näytellen tanssijoita, tanssijattaria, laulajia, laulajattaria, kokonaista orkesteriä, kokonaista oopperateatteria, ja jakautuen pariinkymmeneen eri tehtävään, juosten, pysähtyen riivatun näköisenä, silmät säkenöiden, vaahdossa suin. Oli näännyttävän kuuma, ja hiki, jota vuoti pitkin hänen otsansa ryppyjä ja poskiaan, sekaantui hänen tukkansa hiusjauheeseen, valui virtanaan ja piirsi juovia nutun rintapielille. Mitä kaikkea näinkään hänen tekevän! Hän itki, hän nauroi, hän huokaili, hän loi ympärilleen helliä tahi levollisia tahi raivostuneita katseita; hän oli tuskasta pyörtyvä nainen, hän oli kokonaan epätoivonsa valtaan vaipunut onneton; maasta kohoava temppeli; hän kuvasi lintuja, jotka vaikenevat auringon laskiessa, vesiä, jotka joko solisevat yksinäisessä ja vehmaassa paikassa tahi syöksyvät tulvavirtana ylhäältä vuorilta, rajuilmaa, myrskyä, hukkuvien valituksia yhtyneinä tuulen vinkumiseen ja ukkosen jyrinään, yötä ja sen pimeyttä, siimestä ja hiljaisuutta, sillä hiljaisuuttakin saattaa kuvata sävelillä. Hän oli kokonaan suunniltansa. ** (Nääntyneenä väsymyksestä, niinkuin sikeästä unesta tahi pitkällisestä hajamielisyydestä heräävä mies, hän jäi liikkumattomaksi, typertyneenä, ällistyneenä; hän katsahteli ympärilleen kuin eksynyt, joka koettaa tuntea paikan, missä on; hän odotti voimiensa palaamista ja tointumistaan; hän pyyhki koneellisesti otsaansa. Kuten henkilö, joka herätessään näkisi vuoteensa ympärillä suuren joukon ihmisiä ja olisi kokonaan unohtanut tahi täydellisesti tiedoton siitä, mitä on tehnyt, hän huudahtaa aluksi:) No, hyvät herrat, mitä on tapahtunut?… Miksi nauratte? Miksi hämmästelette? Mitä nyt?… (Sitten hän lisäsi:) Kas sitä sopii sanoa musiikiksi ja musiikkitaiteilijaksi! Silti, hyvät herrat, ei pidä halveksia eräitä Lulli'n aarioita. Sävellettäköön paremmin tuo kohtaus:Minä aamua vuotan…[156] muuttamatta sanoja; koettakoon ken hyvänsä. Ei sovi halveksia eräitä Campran kappaleita, setäni viulusävelmiä, hänen gavottejaan, hänen sotilas-, pappi-, uhrisaattomarssejaan:Valjut soihdut, syttä synkempi yö… Sa unohdus jumala Tartaron…[157] (Tässä hän paisutti ääntään, tuki voimakkaasti sen säveliä; naapurit asettuivat ikkunoihin kuuntelemaan, me pistimme sormet korviimme. Hän jatkoi:) Tässä tarvitaan, näettekös, keuhkoja, suurta ääntä, runsaasti ilmaa. Mutta ennen pitkää on Maarian taivaaseenastumisjuhla, paasto ja loppiainen ovat menneet. He eivät vielä tiedä, mitä pitää säveltää, eivätkä siis myöskään, mikä sopii musiikkitaiteilijalle. Lyyrillinen runous ei vielä ole syntynyt; mutta he pääsevät siihen kuuntelemalla ahkerasti Pergolesi'a, Saksilaista,[158] Terradegliasia,[159] Traettaa[160] ynnä muita; lukemalla ahkerasti Metastasiota[161] täytyy heidän päästä siihen.
Minä. Mitä! Eivätkö Quinault, Lamotte ja Fontenelle[162] ole siinä osanneet mitään saada aikaan?
Hän. Eivät mitään uudelle tyylille kelvollista. Heidän herttaisissa runoissaan ei kaikkiaan ole kuutta peräkkäistä säettä, jotka voisi säveltää. Ne ovat älykkäitä ajatelmia, kepeitä, helliä ja hienoja madrigaaleja. Mutta huomataksenne, ettei niistä ole mitään apua meidän taiteellemme, joka on intohimoisinta kaikista, Demostheneenkin taide mukaan luettuna, lausuttakaa itsellenne noita runoja; ne tuntuvat teistä kylmiltä, raukeilta, yksitoikkoisilta, sillä niissä ei ole mitään, mikä voisi olla esikuvana laululle. Yhtä kernaasti ottaisin säveltääkseni La Rochefoucauldin[163]Maksimittahi Pascalin[164]Mietteet. Intohimon eläimellisen huudon tulee määrätä se viiva, joka meille soveltuu; sen ilmausten tulee ahtautua taajaan koolle, lauseen tulee olla lyhyt, sen ajatuksen katkonainen, häilyvä; säveltäjän tulee voida vapaasti käyttää sitä kokonaisuudessaan ja jokaista sen osaa, jättää siitä pois sana tahi toistaa se, lisätä siihen sellainen, jota hän kaipaa, muovailla ja käännellä sitä kuin polyyppia, turmelematta sitä; kaikki tämä tekee lyyrillisen runouden ranskankielessä paljon vaikeammaksi kuin käännettyjä sanajärjestyksiä sallivissa kielissä, jotka itsestään tarjoavat kaikki nämä edut…Barbare, cruel, plonge ton poignard dans mon sein; me voilà prête à recevoir le coup fatal; frappe, ose… Ah! je languis, ja meurs … un feu secret s'allume dans mes sens. Cruel Amour, que veux-tu de moi?… Laisse-moi la douce paix dont j'ai joui … rends-moi la raison…[165] Intohimojen tulee olla voimakkaita, säveltäjän ja lyyrillisen runoilijan tunneherkkyyden tulee olla äärimmäistä. Aaria on melkein aina kohtauksen loppuna. Me tarvitsemme huudahduksia, interjektioneja, katkaisuja, keskeytyksiä, myöntöjä, kieltoja; me kutsumme, rukoilemme, huudamme, huokailemme, itkemme ja nauramme täydestä sydämestämme. Ei mitään sukkeluuksia, ei kompasanoja, ei tuollaisia hienoja ajatuksia; sellaiset ovat liian kaukana yksinkertaisesta luonnosta. Älkääkä luulko, että teatterinäyttelijäin näytteleminen ja heidän lausuntansa voi olla meille esikuvana. Hyi hitto! Me tarvitsemme tarmokkaampaa, vähemmin teennäistä, todellisuustuntuisempaa; yksinkertaiset puhelut, intohimon tavalliset äänet ovat meille sitä välttämättömämpiä, kuta yksitoikkoisempaa kieli on, kuta enemmän siltä puuttuu voimakohtia; eläimen tahi intohimoisen ihmisen huuto antaa heidän kielelleen sellaisia.
(Hänen näin haastellessaan minulle oli meitä ympäröivä väkijoukko vetäytynyt pois, se kun ei kuullut mitään tahi välitti vähän siitä mitä hän sanoi, sillä yleensä lapsi kuten mieskin ja mies kuten lapsikin mieluummin hakee huvia kuin kartuttaa tietojaan; kukin oli pelinsä ääressä, ja me olimme jääneet kahdenkesken nurkkaamme. Istuen penkillä, pää nojaten seinää vasten, käsivarret riippuen hervottomina, silmät puoliummessa, hän sanoi minulle:) En tiedä mikä minun on; kun tulin tänne, olin reipas ja pirteä, nyt olen kuin ruhjottu, murtunut, niinkuin olisin kävellyt kymmenen penikulmaa; se tuli yhtäkkiä.
Minä. Tahdotteko jotakin virvoketta?
Hän. Kernaasti. Kurkkuni tuntuu käheältä, voimani ovat lopussa ja rintaani vähän kivistää. Sellaista sattuu minulle melkein joka päivä, enkä tiedä miksi.
Minä. Mitä haluatte nauttia?
Hän. Mitä vain suvaitsette; en ole vaativainen; puute on opettanut minut tyytymään mihin tahansa.
(Meille tuotiin olutta, limonaatia; hän täyttää suuren lasin ja tyhjentää sen pari kolme kertaa; sitten, niinkuin ainakin virkistynyt ihminen, hän rykäisee kovasti, ryhdistäiksen ja jatkaa:)
Mutta eikö teistä, herra filosofi, ole perin outoa ja kummaa, että muukalainen, italialainen, tuollainen Duni, tulee opettamaan meitä antamaan pontta musiikillemme ja taivuttamaan laulumme kaikkiin rytmi- ja tahtilajeihin, kaikkiin sävelväleihin, kaikenlaiseen lausutukseen, loukkaamatta runousoppimme vaatimuksia? Eihän se kumminkaan ollut mitään ylivoimaisen vaikeata. Ken tahansa oli kuunnellut kerjäläistä, joka pyysi häneltä almua kadulla, vihanpuuskan valtaamaa miestä, mustasukkaista ja vimmattua naista, epätoivoista rakastajaa, imartelijaa, niin, imartelijaa, joka pehmentää puheensa sävyä, laususkellen verkalleen tavujansa mesimakealla äänellä, — sanalla sanoen mitä hyvänsä intohimoa, joka voimallaan ansaitsee olla säveltäjän kuvattavana, sen olisi pitänyt huomata kaksi seikkaa: ensiksikin, että pitkillä tahi lyhyillä tavuilla ei ole mitään määrättyä kestoa, ei edes määrättyä kestojensa välistä suhdetta; että intohimo pitelee prosodiaa melkein mielivaltaisesti, että se astuu mitä suurimmat sävelvälit, ja että ihminen, joka tuimimmassa tuskassaan huudahtaa:Voi minua onnetonta!nostaa huudahdustavun kaikkein korkeimpaan ja kimeimpään säveleeseen ja laskee toiset römeimpään ja matalimpaan, harpaten oktaavin tahi vielä suuremmankin sävelvälin ja antaen kullekin intohimolle sen keston, mikä sävelen luonteenpiirteelle soveltuu, loukkaamatta korvaa, pitkän tahi lyhyen tavun pysymättä yhtä pitkänä tahi lyhyenä kuin levollisessa puheessa. Minkä matkan olemmekaan kulkeneet niistä ajoista lukien, jolloin Armide oopperan välikohta, tuo:Renaudin voittaja, jos ken se voi ollaja tuo aaria:Totelkaamme harkkimattaoopperastaLoistoisa Intiamainittiin musikaalisen lausutuksen ihmesaavutuksina! Nykyään nuo ihmeet panevat minut kohauttamaan säälivästi olkapäitäni, jos taide menee tätä vauhtia eteenpäin, niin en tiedä mihin se lopulta päätyy. Sillävälin, ottakaamme kulaus!
(Hän otti niitä pari kolme, tietämättä mitä teki. Hän olisi juonut itsensä hukuksiin, niinkuin hän oli uuvuttanut itsensä, huomaamattansa, jollen olisi siirtänyt syrjään pulloa, jota hän hajamielisenä etsiskeli. Silloin sanoin hänelle:)
Minä. Miten on mahdollista, että te, jolla säveltaiteen kauneuksiin nähden on niin hieno vaisto, niin herkkä tunto, olette niin sokea siveellisessä suhteessa, niin kylmä hyveen viehätyksille?
Hän. Se tulee siitä, että jälkimäisiä varten ilmeisesti on olemassa aistin, joka minulta puuttuu, hermo, jota minulle ei ole annettu, höllällään riippuva kieli, jota on turha näpätä ja joka ei väräjä; tahi kenties siitä, että aina olen elänyt hyvien säveltaiteilijain ja pahojen ihmisten parissa, joten korvani on kehittynyt hyvin hienoksi, mutta sydämeni tullut kuuroksi. Ja sitten kai siinä oli jotakin sukuvikaa. Isäni veri ja setäni veri on samaa verta. Minun vereni on samaa kuin isäni veri. Isänveren alkuhiukkanen oli kova ja tylsä, ja tuo kirottu alkuhiukkanen on tehnyt kaiken muun itsensä kaltaiseksi.
Minä. Rakastatteko lastanne?
Hän. Rakastanko tuota pikku villiä? Olen häneen aivan hullaantunut.
Minä. Ettekö aio vakavasti koettaa ehkäistä hänessä tuon kirotun isänveren alkuhiukkasen vaikutusta?
Hän. Se olisi luullakseni hyvin turhaa työtä. Jos hänestä on määrä tulla kelpo mies, niin en aio sitä estää; mutta jos tuo alkuhiukkanen tahtoisi, että hänestä tulee isänsä kaltainen heittiö, niin se vaiva, jonka olisin nähnyt tehdäkseni hänestä kunnon miehen, olisi hänelle hyvin haitallista. Kun kasvatus alati vaikuttaisi eri suuntaan kuin tuo alkuhiukkasen vietti, niin olisi ikäänkuin kaksi vastakkaista voimaa häntä vetämässä, ja hän kulkisi kierona elämän tiellä, niinkuin näen lukemattomia, jotka ovat yhtä saamattomia hyvässä kuin pahassa. Juuri sellaisia me sanomme "mokomiksi", mikä on peljättävin kaikista haukkumanimistä, sentähden että se osoittaa keskinkertaisuutta ja äärimmäistä ylenkatsetta. Suuri heittiö on suuri heittiö, mutta hän ei ole mokoma. Ennenkuin tuo isänveren hiukkanen olisi päässyt voitolle ja vienyt hänet siihen täydelliseen alennuksen tilaan, jossa minä olen, tarvitsisi se äärettömän paljon aikaa; häneltä menisivät hänen parhaat vuotensa hukkaan. Nykyään en siis puutu asiaan; annan hänen olla oloillaan, tarkastelen häntä. Hän on jo herkkusuinen, liukasteleva, veijari, laiskuri, valehtelija; pelkäänpä, että hän tulee sukuunsa.
Minä. Ja teette kai hänestäkin säveltaiteilijan, jotta yhtäläisyys tulisi täydelliseksi?
Hän. Säveltaiteilijan! Säveltaiteilijan! Joskus katselen häntä kiristäen hampaitani ja sanon: jos sinä milloinkaan oppisit tuntemaan ainoankaan nuotin, niin luulenpa, että vääntäisin sinulta niskat nurin.
Minä. Ja miksi niin, jos saan kysyä?
Hän. Siitä ei ole mitään hyötyä.
Minä. Siitä on kaikkea hyötyä.
Hän. Niin, kun on erinomaisen etevä; mutta kuka voi taata lapsensa, että hänestä tulee erinomaisen etevä. Voi panna vetoa kymmenentuhatta yhtä vastaan, että hänestä tulee vain minunlaiseni viheliäinen viulunvinguttaja. Tiedättekö, että olisi ehkä helpompi löytää lapsi, joka on kelvollinen hallitsemaan kuningaskuntaa — josta tulee suuri kuningas, — kuin suuri viuluniekka?
Minä. Minusta näyttää, että miellyttävät taidot, vaikkapa vain keskinkertaisetkin, vievät siveettömän, irstailuun ja ylellisyyteen vajonneen kansan keskuudessa miestä nopeasti eteenpäin onnen etsinnässä. Olen itse kuullut seuraavan keskustelun erään suojelijan ja erään suojatin välillä. Tätä jälkimmäistä oli neuvottu kääntymään edellisen, hyväntahtoisen miehen puoleen, joka voisi auttaa häntä.
— Mitä te osaatte, herraseni?
— Osaan jotenkuten matematiikkaa.
— No niin, opettakaa sitten matematiikkaa; ryvetettyänne itseänne kymmenen, kahdentoista vuoden ajan Pariisin kaduilla, on teillä ehkä kolme-, neljäsataa frangia vuotuista korkoa koossa.
— Olen opiskellut lakitiedettä ja perehtynyt lakiasioihin.
— Jos Pufendorf[166] ja Grotius[167] tulisivat takaisin tähän maailmaan, niin he kuolisivat nälkään johonkin portinpieleen.
— Osaan sangen hyvin historiaa ja maantietoa.
— Jos olisi vanhempia, jotka pitäisivät tärkeänä lastensa hyvää kasvatusta, niin menestyksenne olisi taattu; mutta niitä ei ole.
— Olen jokseenkin hyvä soittoniekka.
— No miksi ette sanonut sitä heti ensiksi? Ja osoittaakseni teille, mitä hyötyä tästä viimeksimainitusta taidosta saattaa olla, minulla on tytär: tulkaa joka päivä kello puoli kahdeksasta yhdeksään; te annatte hänelle tunteja, ja minä maksan teille kaksikymmentäviisi louisdoria vuodessa; te syötte aamiaisen, päivällisen, välipalan ja illallisen meillä; loput päivästänne on teidän omaanne; saatte käyttää sen etunne mukaisesti.
Hän. Ja miten sen miehen sitten kävi?
Minä. Jos hän olisi ollut viisas, niin hänestä olisi tullut rikas mies; sehän näyttää olevan teidän ainoa silmämääränne.
Hän. Aivan niin, kultaa, kultaa; kulta on kaikki kaikessa, ja kaikki muu ilman kultaa ei ole mitään. Niinpä — sen sijaan että ahtaisin pojan päähän kauniita elämänohjeita, jotka hänen täytyisi unohtaa uhalla että hänestä muutoin tulee kerjäläinen — kun minulla on kultakolikko, mitä minulle ei satu usein, asetun hänen eteensä, vedän kolikon taskustani, näytän sitä hänelle ihaillen, kohotan katseeni taivaaseen, suutelen kultarahaa hänen edessään; ja saadakseni hänet vielä paremmin ymmärtämään tuon pyhän esineen tärkeyden, sopertelen hänelle suullani ja näytän hänelle sormellani mitä kaikkea sillä voi hankkia: kauniin puseron, sievän lakin, makean leivoksen; sitten pistän kultarahan taskuuni, kävelen ylpeänä edestakaisin, nostan nuttuni lievettä, lyön kädelläni taskuani, ja siten saan hänet käsittämään, että juuri siellä olevasta kultarahasta tulee se itseluottamus, jonka hän minussa huomaa.
Minä. Se on mitä parhain menettelytapa; mutta jos sattuisi, että hän, syvästi vakuutettuna kultarahan arvosta, kerran…
Hän. Ymmärrän. Täytyy ummistaa silmänsä sellaiselle. Ei ole sitä siveellisyysohjetta, jolla ei olisi haittapuoliansa. Pahimmassa tapauksessa siitä on seurauksena kireä hetki, ja sitten on kaikki lopussa.
Minä. Vielä noin uljaita ja viisaita mielipiteitä kuultuanikin uskon edelleen, että olisi hyvä tehdä hänestä soittoniekka. Se on tietääkseni paras keino päästä nopeasti ylhäisten piireihin, palvella heidän paheitaan ja käyttää edukseen omiansa.
Hän. Totta kyllä, mutta minulla on nopeampaa ja varmempaa menestystä lupaavia suunnitelmia. Ah! jospa hän yhtähyvin olisikin tyttö! Mutta kun nyt ei voi tehdä mitä tahtoo, niin täytyy ottaa mitä annetaan, käyttää sitä parhaansa mukaan edukseen, ja senvuoksi olla antamatta typerästi — kuten useimmat isät, jotka eivät voisi pahemmin menetellä, vaikka tahallaan valmistaisivat lastensa perikatoa — spartalaista kasvatusta lapselle, jonka on elettävä Pariisissa; jos kasvatukseni on huono, niin se on kansani tapojen syy, eikä minun. Vastatkoon niistä ken voi; minä tahdon, että poikani tulee onnelliseksi eli — mikä vetää yhteen — kunnioitetuksi, rikkaaksi tahi mahtavaksi. Tunnenpa jonkin verran mukavimpia teitä, jotka vievät tähän päämaaliin, ja neuvon ne hänelle hyvissä ajoin. Jos te minua moititte, te viisaat, niin suuri yleisö ja menestys antavat minulle synninpäästön. Hän saa kultaa, sen sanon teille. Jos hänellä on sitä paljon, niin häneltä ei puutu mitään, ei edes teidän arvonantoanne ja kunnioitustanne.
Minä. Voisitte erehtyä.
Hän. Tahi hän tulee toimeen ilman niitä, niinkuin moni muu.
(Kaikessa tuossa oli paljon sellaista, mitä monikin ajattelee, minkä mukaan hän käyttäytyy, mutta mitä ei lausuta julki. Siinäpä itse asiassa onkin silmäänpistävin eroitus tuon miehen ja useimpien meitä ympäröivien ihmisten välillä. Hän tunnusti paheet, jotka hänellä oli, joita toisilla on, mutta hän ei ollut tekopyhä. Hän ei ollut inhoittavampi eikä vähemmin inhoittava kuin he, hän oli vain avomielisempi ja johdonmukaisempi ja joskus syvällisempi turmeluksessaan. Vapisin ajatellessani, mitä hänen lapsestaan tulisi moisen mestarin johdolla. Varmaa on, että hän, niin tarkalleen meidän tapojemme mukaisia kasvatusperiaatteita soveltamalla, oli menevä pitkälle, jollei häntä ennen aikojaan pysäytettäisi tielle.)
Hän. Oi, älkää peljätkö! Pääasia, päävaikeus, johon hyvän isän tulee panna huomiota, ei ole antaa lapselleen paheita, joiden avulla hän pääsee rikkaaksi, naurettavia puolia, jotka tekevät hänet kallisarvoiseksi ylhäisille — kaikkihan niin tekevät, jolleivät järjestelmällisesti, kuten minä, niin ainakin esimerkillään ja neuvollaan —, vaan osoittaa hänelle oikea kohtuullinen määrä, taito pelastaa nahkansa häpeästä, ylenkatseesta ja lain kourista. Nämä ovat epäsointuja yhteiskunnallisessa sopusoinnussa, jotka tulee osata sijoittaa, valmistaa ja sulattaa. Ei mikään ole mehuttomampaa kuin sarja sulavia sointuja; tarvitaan jotakin kirpeäntuntuista, jotakin joka hajoittaa sädekimpun ja siroittaa eri suunnille sen säteet.
Minä. Hyvä, hyvä! Tuolla vertauksella johdatte ajatukseni siveellisyydestä jälleen musiikkiin, josta olin vastoin tahtoani syrjäytynyt, ja kiitän teitä siitä; sillä puhuakseni teille suuni puhtaaksi, pidän teistä enemmän sävelniekkana kuin siveellisyysfilosofina.
Hän. Olen kuitenkin peräti vähäarvoinen musiikin ja paljon etevämpi siveellisyyden alalla.
Minä. Sitä epäilen; mutta vaikka niin olisikin, minä olen yksinkertainen mies, ja teidän periaatteenne eivät ole minun.
Hän. Sitä pahempi teille. Ah! Olisipa minulla teidän kykynne!
Minä. Älkäämme puhuko minun kyvyistäni, vaan palatkaamme puhumaan teidän kyvyistänne.
Hän. Osaisinpa minä lausua ajatukseni niinkuin te!… Mutta minä puhun sen vietävänmoista sekamelskaa, puoliksi hienon maailman miesten ja kirjailijain tyyliin, puoliksi torieukkojen tapaan.
Minä. Olen huono puhumaan; osaan vain sanoa totuuden, ja se, kuten tiedätte, ei aina viehätä.
Hän. Minäpä en ahneile teidän kykyänne sanoakseni totuutta, vaan päinvastoin ovelasti valehdellakseni. Jospa osaisin kirjoittaa, tekaista kirjan, sommitella omistusrunon, saada tyhmyrin oikein ihastumaan omiin ansioihinsa, liehitellä itseni naisien suosioon!
Minä. Kaiken tuon te osaatte tuhat kertaa paremmin kuin minä. En olisi ansiokas edes oppilaaksenne.
Hän. Kuinka paljon hukkaan menneitä suuria ominaisuuksia, joiden arvoa ette aavistakaan!
Minä. Saan niistä sen hinnan, jonka niille panen.
Hän. Jos niin olisi, niin ette pitäisi tuota karkeata nuttua, noita harsokangas-liivejä, noita villasukkia, noita paksuja jalkineita, ja vanhaa irtotukkaa.
Minä. Myönnän sen; täytyy olla sangen taitamaton, kun ei ole rikas, vaikka pitää luvallisina kaikkia keinoja siksi tullakseen. Mutta seikka on se, että on olemassa minunlaisiani ihmisiä, jotka eivät katso rikkautta maailman suurimmaksi hyväksi, eriskummaisia ihmisiä.
Hän. Perin kummallista! Tuollainen mielensuunta ei ole synnynnäistä, se on myöhemmin omaksuttua, sillä se ei ole luonnon mukaista.
Minä. Ihmisenkö luonnon?
Hän. Niin, ihmisen. Jokainen elollinen olento, ihminen mukaan luettuna, tavoittelee hyvinvointiaan sen kustannuksella, josta se riippuu, ja olen varma siitä, että jos antaisin pikku villini kehittyä puhumatta hänelle mistään, tahtoisi hän olla uhkeasti puettu, nauttia upeita aterioita, olla miesten pitämä, naisten rakastama, ja kerätä omalle osalleen kaiken elämänonnen.
Minä. Jos tuo pikku villi jätettäisiin omiin hoteisiinsa, pysyisi henkisesti yhtä heikkona kuin on, ja yhdistäisi kehtolapsen järkivähäiseen kolmikymmenvuotiaan miehen rajut intohimot, niin hän vääntäisi isältään niskat nurin ja makaisi äitinsä.
Hän. Se todistaa hyvän kasvatuksen välttämättömyyden. Ja kukapa sitä on kieltänyt? Ja mikä on hyvä kasvatus, jollei se, joka vie kaikenlaisiin nautintoihin vaaroitta ja haitoitta.
Minä. Onpa vähällä, etten ole yhtä mieltä kanssanne; mutta varokaamme tarkemmin selittämästä kantaamme.
Hän. Minkätähden?
Minä. Koska pelkään, että yksimielisyytemme on vain näennäistä, ja että jos kerran ryhdymme pohtimaan vältettäviä vaaroja ja haittoja, emme enää ymmärtäisikään toisiamme.
Hän. Ja mitä se sitten tekee?
Minä. Älkäämme puhuko siitä, sanon minä. Mitä siitä tiedän, sitä en voi teille opettaa, ja helpompi on teidän antaa minulle niitä tietoja musiikista, joita minulta puuttuu, mutta teillä on. Rakas soittoniekka, puhukaamme musiikista, ja sanokaa minulle, mistä se tulee, että vaikka näin herkästi tunnette, niin helposti pidätte muistissa ja esitätte kauneimmat kohdat suurten mestarien teoksista, vaikka ne nostattavat teissä niin valtavan hurmauksen, ja te osaatte tartuttaa sen muihin, ette kumminkaan itse ole luonut mitään arvokasta.
Hän ei vastannut minulle, vaan alkoi sen sijaan kohautella päätänsä, ja nostaen sormensa taivasta kohti huudahti: — Ja aurinko, aurinko! Kun luonto loi Leon,[168] Vinci'n,[169] Pergolesi'n, Duni'n, niin se hymyili. Se kävi mahtipontisen ja vakavan näköiseksi muodostaessaan rakkaan setäni, jota kymmenkunnan vuoden ajan on nimitetty suureksi Rameauksi ja josta pian ei enää puhuta. Kun se töhersi kokoon hänen veljensä pojan, niin se irvisti, ja sitten se irvisti vielä kerran… (ja sanoessaan nämä sanat väänsi hän naamansa kaikenlaisiin irveisiin: niissä ilmeni halveksimista, ylenkatsetta, ivaa; ja hän näytti muokkailevan sormiensa välissä taikinapalasta ja hymyilevän niille naurettaville muodoille, joita hän sille antoi; sen tehtyään hän heitti tuon oudonnäköisen epäjumalankuvan kauas luotansa ja sanoi:) Noin se minut loi ja heitti toisten mokomien ukkojen joukkoon, joista toisilla oli kurttuinen möhömaha, lyhyt kaula, suuret, päästä pullistuvat silmät, niin että he näyttivät joka hetki voivan saada halvauksen; toiset olivat kierokaulaisia, vielä toiset laihoja, vilhusilmäisiä, kyömynenäisiä. Kaikki alkoivat nauraa pakahtuakseen minut nähdessään, ja minä panin käteni puuskaan ja nauroin pakahtuakseni heidät nähdessäni, sillä narrit ja hupsut pitävät toisiaan pilkkanansa, he etsivät toisiaan, he vetävät toisiaan puoleensa. Jollen sinne tullessani olisi tavannut jo valmiiksi keksittynä tuota sananlaskua, joka sanoo, että tyhmyrien rahat ovat nerojen perintönä, niin olisin sen keksinyt. Tunsin, että luonto oli pannut minun perintöosuuteni noiden rumien ukkojen kukkaroon, ja minä keksin tuhansia keinoja saadakseni sen siepatuksi taas itselleni.
Minä. Tunnen nuo keinot; te olette puhunut minulle niistä, ja olen niitä suuresti ihaillut; mutta miksi ette niin monien keinojen joukosta koettanut sitä, että olisitte luonut kauniin teoksen?
Hän. Tuo puhe on aivan samaa kuin erään salonkimiehen sana abbé Leblancille. Abbé sanoi: "Markiisitar de Pompadour[170] ottaa minut kädelleen ja kantaa aina Akatemian kynnykselle asti, siellä hän vetää pois kätensä, minä putoan ja taitan molemmat sääreni." Salonkimies vastasi hänelle: "No niin, abbé, täytyy nousta taas ja puskea päällään ovi auki." Abbé tokaisi hänelle vastaan: "Sitähän olen yrittänyt, ja tiedättekö, mitä siitä hyödyin? Kuhmun otsaani…" (Tämän kaskun kerrottuaan alkoi mies kävellä pää painuksissa, miettiväisen ja alakuloisen näköisenä; hän huokaili, hän itki, oli lohduttoman surullinen, kohotti taivasta kohti kätensä ja katseensa, takoi nyrkillään päätänsä, niin että otsa oli haljeta ja sormet katketa, ja jatkoi:) Minusta tuntuu, että siellä sittenkin on jotakin; mutta turhaan lyön ja ravistelen, sieltä ei lähde mitään… (Sitten hän aikoi jälleen ravistella päätään ja takoa otsaansa kahta kiivaammin, ja sanoi:) Joko siellä ei ole ketään, tahi et tahdota vastata.
(Hetkisen kuluttua hän kävi ylpeän näköiseksi, nosti jälleen päänsä, laski oikean kätensä sydämelleen, asteli edestakaisin ja sanoi:) Minä tunnen, niin, minä tunnen… (Hän jäljitteli miestä, joka kiivastuu, vihastuu, heltyy, käskee, rukoilee, ja piti valmistamatta suuttumusta, sääliä, vihaa, rakkautta uhkuvia puheita; hän hahmoitteli intohimojen luonteet hämmästyttävän hienosti ja sattuvasti; sitten hän jatkoi.) Eiköhän se ole oikein? Kas nyt se alkaa sujua! Sellaista se on, kun löytää kätilön, joka osaa kiihoittaa ja jouduttaa polttoja ja saada lapsen lähtemään kohdusta. Kun olen yksin, tartun kynään, tahdon kirjoittaa; pureskelen kynsiäni, hankaan otsaani; nöyrin palvelijanne, hyvästi, jumala ei ole saapuvilla; olin uskotellut itselleni, että olin nerokas; rivini päähän päästyäni luen, että olen tyhmä, tyhmä, tyhmä. Mutta miten olisikaan mahdollista saada tunteita, mielen ylennystä, ajatella, kuvata voimakkaasti, kun seurustelee semmoisten ihmisten kanssa kuin ne, joiden parissa minun täytyy olla elääkseni; miten se olisi mahdollista keskellä sitä mitä itse puhuu ja mitä kuulee puhuttavan, keskellä tämäntapaisien lorujen: "Tänään bulevardi on hurmaava. Oletteko kuulleet pikku Marmottea?[171] Hän näyttelee ihastuttavasti. Herra se ja se ajeli kauneimmalla harmaantäplikkäällä valjakolla mitä kuvitella saattaa. Tuo kaunis rouva N.N. alkaa jo lakastua; sopiiko nyt neljänkymmenenviiden vuoden vanhana pitää moista hiuslaitetta? Nuori neiti se ja se on aivan yltä päältä timanteissa, jotka tuskin maksavat hänelle mitään."
— Tarkoitatte, että ne maksavat hänelle — paljon.
— Enpähän. — Missä olette hänet nähnyt? — Teatterissa, katsomassaHarlekiinin kadonnutta ja löytynyttä lasta[172] Epätoivon kohtaus näytettiin paremmin kuin koskaan ennen. Markkinakohtauksen ilveilijä osaa räyhätä, mutta häneltä puuttuu hienoutta, henkevyyttä. Rouva X. on synnyttänyt kaksi lasta yhtaikaa; kumpikin isä saa kai omansa… Mokomat puheet, kun niitä saa toistaa ja kuulla toistettavan joka päivä, luuletteko, että ne vaikuttavat innostavasti ja kannustavat suuriin tekoihin?
Minä. En; parempi olisi sulkeutua ullakkokamariinsa, juoda vettä, syödä kuivaa leipää ja tutkistella itseänsä.
Hän. Ehkä, mutta siihen ei minulla riitä rohkeutta. Ja sitäpaitsi, uhratako onnensa epävarman menestyksen toivossa! Ja entäs nimi sitten, jota kannan!… Olla nimeltään Rameau, se ei ole niinkään mukavaa. Kykyjen laita ei ole sama kuin aateluuden, joka siirtyy perintönä ja jonka tuottama loisto kasvaa siirtyessään isoisältä isälle ja isältä pojalle ja pojalta pojanpojalle, vaikkei kantaisästä siirtyisikään mitään ansioita jälkeläiseen; vanha runko haarautuu suunnattomaksi tyhmyrien puuksi; mutta vähät siitä. Toisin on laita kyvyn. Saavuttaakseen vaikka vain isänsä maineen, täytyy olla häntä taitavampi, täytyy olla perinyt hänen lahjansa… Lahjat ovat minulta jääneet saamatta, mutta ranteeni ovat norjistuneet, jousi liikkuu ja kattila kiehuu; jos siitä ei lähde kunniaa, niin lähteepähän edes lihalientä.
Minä. Teinä en pitäisi asiaa vielä lopullisesti ratkaistuna; yrittäisin yhä.
Hän. Ja luuletteko, etten ole yrittänyt? En ollut vielä viisitoistavuotias, kun ensi kerran sanoin itselleni: Mikä sinun on?… Sinä haaveilet; ja mitä haaveilet? Että olisi hauska, jos olisit tehnyt tahi vastedes tekisit jotakin, mikä panisi koko maailman ihmettelemään… No niin, ei muuta kuin puhalla ja anna sormien luistaa; ei muuta kuin pyöristä vähän nokan reunoja, niin on ankka valmis. Vanhemmalla iällä toistin lapsuuteni sanat, vielä tänä päivänä toistan ne, mutta seison yhä Memnonin-patsaan ääressä.
Minä. Mitä tarkoitatte Memnonin-patsaallanne?
Hän. Minusta se on selvää. Memnonin-patsaan ympärillä oli ääretön joukko toisia patsaita, joihin auringonsäteet yhtälailla sattuivat, mutta hänen oli ainoa, joka soi. Runoilija on Voltaire; ja kuka vielä? Voltaire; entäs kolmas? Voltaire; entäs neljäs? Voltaire. Säveltäjä on Rinaldo Capualainen,[173] Hasse, Pergolesi, Alberti, Tartini,[174] Locatelli, Terradeglias, setäni, tuo pikku Duni, joka kasvojensa ilmeeltä ja ulkonaiselta olennoltaan ei ole minkään eteinen, mutta jolla on tunnetta, joka osaa laulaa ja ilmaista tunteensa. Näihin harvoihin Memnoneihin verraten me muut emme ole muuta kuin yhtä monta korvaparia, kukin keppinsä nenässä: siksipä olemmekin köyhiä kuin kerjäläiset, niin siunatun köyhiä. Ah, herra filosofi, köyhyys on jotakin hirvittävää! Näen sen istua kyyröttämässä, suu ammollaan, saadakseen muutamia pisaroita jääkylmää vettä, joita pirskahtelee danaidien tynnyristä.[175] En tiedä, tekeekö se filosofin järjen terävämmäksi, mutta runoilijan pään se tekee niin saakelin kylmäksi; ei ole hyvä laulaa tuon tynnyrin alla. Mutta kiittäköön vielä onneaan se, joka siinä voi saada paikan! Minulla oli siinä paikka, mutta en osannut siinä pysyä. Olin jo kerran ennen tehnyt saman tuhmuuden. Olen matkustanut Böömissä, Saksassa, Sveitsissä, Hollannissa, Flanderissa ja hiisi ties kuinka kaukana.
Minä. Pohjattoman tynnyrin allako?
Hän. Pohjattoman tynnyrin alla. Se oli eräs rikas ja tuhlaileva juutalainen, joka piti musiikista ja minun hupsutuksistani. Minä soittelin mitä sattui, ja pidin ilveitäni; minulta ei puuttunut mitään. Juutalaiseni oli mies, joka tunsi lakinsa ja noudatti sitä jäykkänä kuin kanki, joskus ystävääkin kohtaan, aina muukalaista kohtaan. Hän takertui erääseen rettelöön, joka minun täytyy kertoa teille, sillä se on hauska.
Utrechtissa oli eräs ihastuttavan kaunis naikkonen. Tuota kristittyä tyttöä teki juutalaisen mieli. Hän lähetti hänen luokseen parittajan aika suurella vekselillä varustettuna. Omituinen tytönletukka hylkäsi hänen tarjouksensa. Juutalainen oli siitä epätoivoissaan. Parittaja sanoi hänelle: "Mitäs tuota nyt noin surette? Jos tahdotte pitääksenne kauniin naisen, niin ei ole mikään sen helpompaa; vieläpä saatte kauniimmankin kuin se on, jota ajatte takaa. Luovutan teille oman vaimoni samasta hinnasta." Sanottu ja tehty. Parittaja pitää vekselin, ja juutalainen menee hänen vaimonsa viereen. Tulee vekselin lankeemispäivä; juutalainen protestauttaa sen ja väittää sen vääräksi. Oikeusjuttu. Juutalainen tuumi: Ei ikinä tuo mies rohkene sanoa, mistä hinnasta hän on saanut vekselini, ja minä en sitä maksa. Oikeuden edessä hän kysyy parittajalta: "Keneltä olette saanut tuon vekselin?" — "Teiltä." — "Lainaamaanne rahaako vastaan?" — "En." — "Hankkimistanne kauppatavaroistako?" — "En." — "Tekemistänne palveluksistako?" — "En; mutta siitä ei olekaan puhe; se on minun hallussani, te olette kirjoittanut siihen nimenne ja saatte sen maksaa." "En ole kirjoittanut siihen nimeäni." — "Olenko minä siis väärentäjä?" — "Te tahi joku toinen, jonka asiaa ajatte." — "Minä olen raukkamainen, mutta te olette konna. Uskokaa pois, älkää ahdistako minua äärimmäisiin asti, tahi minä kerron kaikki; häpäisen itseni, mutta teidät perii hukka…" Juutalainen ei välittänyt uhkauksesta, ja seuraavassa oikeuden istunnossa parittaja ilmaisi koko asian. He saivat kumpikin nuhteita, ja juutalainen tuomittiin maksamaan vekseli, jonka arvo käytettiin köyhien avustamiseen. Silloin minä erosin hänestä; palasin tänne.
Mitä tehdä? Täytyi menehtyä kurjuuteen tahi ryhtyä johonkin. Kaikenlaisia suunnitelmia liikkui aivoissani. Milloin aioin seuraavana päivänä lähteä liittymään johonkin maaseudun teatteriseurueeseen; kelpasinhan yhtä hyvin tahi huonosti näyttelijäksi ja orkesterin jäseneksi. Seuraavana päivänä aioin maalauttaa itselleni tuollaisen taulun, joka kiinnitetään tangon nenään ja pystytetään kadun kulmaukseen ja jonka ääressä olisin täyttä kurkkua huutanut: "Kas tässä on hänen syntymäkaupunkinsa, ja tuossa hän sanoo jäähyväiset isälleen apteekkarille;[176] tuossa hän saapuu pääkaupunkiin, etsimään setänsä asuntoa… Tuossa hän on setänsä jalkain juuressa, joka ajaa hänet luotaan. Tuossa hän on erään juutalaisen seuralaisena" j.n.e., j.n.e. Seuraavana aamuna nousin lujasti päättäneenä yhtyä katulaulajiin. Siinä en olisi tehnyt niinkään hullusti; olisimme menneet pitämään konserttia rakkaan setäni ikkunain alla; se olisi pannut hänet pakahtumaan raivosta. Mutta päätin toisin.
(Tässä hän pysähtyi, siirtyen asteittain viulua pitelevän, sen kieliä kaikin voimin pingoittavan miehen asennosta köyhän raukan asentoon, joka on aivan näännyksissä, voimattomana, jota hänen polvensa eivät enää jaksa kantaa, joka kuolee siihen paikkaan, jollei hänelle heitetä leipäpalasta; hän ilmaisi äärimmäisen hätänsä osoittamalla sormellaan avonaista suutansa. Sitten hän jatkoi:) Tuo on ymmärrettävää. Minulle heitettiin palanen; kolme neljä nälkiintynyttä kun meitä oli, kiistelimme siitä keskenämme… Ja ajatelkaapa sitten suurisuuntaisesti, luokaa jotakin kaunista moisessa kurjuudessa.
Minä. Se ei ole helppoa.
Hän. Aste asteelta jouduin vihdoin erääseen hyvään taloon;[177] olin siellä kuin sokeri siirapissa. Nyt olen saanut sieltä lähtöpassit. Täytyy kai taas vinguttaa viulunkieliä ja turvautua osoittamaan sormellaan avonaista suutansa. Ei mitään pysyväistä tässä maailmassa; kieppuvan onnenpyörän mukana tänään ylhäällä, huomenna alhaalla. Kirotut olosuhteet johtavat meitä, ja johtavat hyvin huonosti…
(Sitten, juoden tilkkasen, joka oli jäljellä pullon pohjalla ja puhutellen naapuriansa:) Hyvä herra, olkaa armelias ja antakaa vähän nuuskaa. Onpa teillä kaunis rasia. Ettehän ole soittoniekka? — "En." — Sitä parempi teille, sillä ne ovat köyhiä raukkoja … hyvin surkuteltavia. Kohtalo on minusta tehnyt sellaisen, ja sitävastoin on Montmarirella ehkä jossakin myllyssä mylläri, myllärin renki, joka ei koskaan saa kuulla muuta kuin myllynkolan kalsketta, ja joka ehkä olisi voinut keksiä mitä kauneimmat laulut… Myllyyn, myllyyn, Rameau! Siellä on sinun paikkasi.
Minä. Mitä ihminen harrastaneekin, siihen luonto hänet määräsi.
Hän. Mutta sille sattuu kummallisia erehdyksiä. Minä puolestani en katsele asioita noin korkealta kannalta, jolta kaikki näyttää samanlaiselta: sekä mies, joka oksii puuta saksilla, että toukka, joka kalvaa sen lehteä, ja jolta ei näe muuta kuin kaksi eri hyönteistä, kunkin tehtävässään. Kiivetkää te istumaan Merkuriuksen radalle, ja kuten Réaumur[178] jakoi kärpästen luokan ompelijoihin, mittareihin ja niittäjiin, niin jakakaa te sieltä, jos se teitä miellyttää, ihmisten sukukunta puuseppiin, kirvesmiehiin, katonkattajiin, tanssijoihin, laulajiin, se on teidän asianne; minä en siihen sekaannu. Minä olen tässä maailmassa, ja pysyn siinä. Mutta jos on luonnonmukaista tuntea ruokahalua, — ruokahaluun minä, näettekös, yhä uudelleen palajan, tuohon tunteeseen, joka ei hetkeksikään minua heitä — niin minusta ei ole hyvän järjestyksen mukaista, ettei aina ole mitä syödä. Mitä helkkarin hoitoa se on, että toisilla ihmisillä on yllin kyllin kaikkea, toisilla taas yhtä vaativa vatsa kuin heillä, yhä uudistuva nälkä, kuten heilläkin, mutta ei mitään suuhun pantavaa. Pahinta on se epäluonteva asenne, jossa puute meidät pitää: puutteenalainen ihminen ei kävele niinkuin muut; hän hyppelee, matelee, loikertelee, laahustaa; hänen elämänsä kuluu eri asenteihin sovittautumisessa ja näiden pitämisessä.