[Tällä sanalla, jota ei ranskalainen akatemiakaan ole ottanut sanakirjaansa, on siis vaan aivan yksipuolisesti paikkakunnallinen merkitys. Koska suomen kielessä ei löydy mitään siihen vastaavaa, niin käytetään tässä alkuteoksen ranskalaista sanaa. Suomentajan muistutus.]
Lupinit ovat kummajais-eläimiä, jotka yön-aikana seisovat pystyssä pitkin kivi-aitoja ja seiniä ulvoen kuulle. Ne ovat sangen pelkurimaisia ja jos joku lähestyy, niin ne pakenevat huutaen: "Robert on kuollut! Robert on kuollut!"
Maurice Sand.
Hämärän aikana ja varsinkin kuutamolla on vaarallista kauvan katsella isoja valkoisia kiviseiniä. Voisipa tapahtua, että niissä tulisi näkemäänlupinin. Normandiassa samoin kuin useammissa muissakin maakunnissa tämä kummitus-eläin kävelee pitkin viinipuutarhan aituuksia; tietämätöntä on kuitenkin missä tarkoituksessa, jos ei se tee sitä estääkseen lapsia viini-rypäleitä varastelemasta. Sekin siis kuuluisi noiden suojelus-haltijain lukuun, joiden samoin kuin muidenkin palvelevien tonttujen alku johtuu niistä kotijumalista, joita muinais-ajassa palveltiin.
Olihan mikä oli, mutta ainakin tämä kummajais-eläin on sangen inhoittava näöltään, että voipi säikähdyksestä vaikka kuolla, jos katselisi sen kivi muureilla kuvastavaa muotoa.
Kreikkalaisilla ja Roomalaisilla oli ilomielinen kuvatus-voima, puissa, vesissä ja niityillä oli heillä muka ihanaisia jumalia. Kolkko keski-aika on synkistyttänyt kaikki nämä leppeät ilmestykset. Mutta vaikka katoolis-usko ei ole pystynyt niitä perinjuurin hävittämään, niin on se kumminkin rumentanut ne muuttaen niitä piruiksi ja järjettömiksi eläimiksi, saadakseen niinmuodoin ihmiset kääntymään näkyväisten esineiden palvelemisesta.
Kuitenkaan ei ole kenenkään onnistunut tehdä kaikkia näitä haltijoita inhottaviksi eli vahingollisiksi, joten siis suuri osa niistä on pysynyt viattomana. Siinä kuitenkin on jo kyllä, että ne on saatu pukeutumaan outoon ja inhoittavaan muotoon, joka estää niitä ihmisiä viettelemästä.
Lubinitovat tätä heimokuntaa. Ne ovat suru-mielisiä uneksivia ja tyhmiä henkiä, jotka seisovat pitkin hautausmaiden kivi aitoja ja viettävät aikaansa puhumalla keskenänsä outoa kieltä.
Muutamissa seuduissa syytetään niiden tunkeutuvan kirkkomaihin, joissa ne järsivät ruumiin-luita. Siinä tapauksessa kuuluisivat ne ihmis-susien lukuun ja silloin pitäisi niitä oikeastaan sanoalupineiksi. Mutta lubinit lauhduttavat tapojaan samalla kuin nimeänsäkin. Ne eivät tee mitään pahaa, vaan pötkivät pakoon, jos vähintäkin hiiskettä kuulevat.
Kuitenkaan ei ole hyvä ruveta niitä puhuttelemaan. Ne ovat kuin muinaistarun Robert le Diable ja muut Robertit salaperäistä luontoa ja ovat kenties rangaistuksekseen ja nöyryttämisekseen saaneet hirveän ja peljättävän muodon.
Ovatko ne Rabelais'n kuuluisien lubin-veljeksien ja ihmis-susien jälkeisiä? Lieneekö niin harrasta sana-opillisten tiedustelemisten tutkijaa, joka rupeaisi sitä tutkimaan?
En tiedä olivatko nuolupinia, joidenka kanssa Saint-Vault'in pieni kyttyrä-selkä räätäli oli ottelussa. Ainakin muutamat seikat hänen kertomuksessansa sitä todistaisivat.
Se seuraa tässä semmoisena, kuin minä olen sen ymmärtänyt.
Bretagne ei ole ainoa maakunta, joka olisi pieniä kyttyrä-selkä räätäliä kasvattanut. Meidän tienoilla ja joka paikassa luulisin jokaisella maanviljelykseen kykenemättömällä raajarikolla olevan joku muu ammatti ja kentiesi se, jolta puuttuu voimia lapion käyttämiseen, on sitä taitavampi neulan pitelemisessä.
Eräänä ehtoona kun meidän kyttyrä-selkä räätäli kulki pitkin hautausmaan aitausta, näki hän joukon piruja, jotka ilmestyivät inhottavien eläimien haahmossa ja olivat mustien koirien tai susien näköiset. Selvyyden tähden tahdomme kutsua ne lupineiksi, varsinkin koska niitä ei ole meille erityisellä nimellä mainittu.
Olivatko nämä eläin-pirut tavallisuutta rohkeampaa laatua vai oliko räätäli niiden mielestä niin ruma, ett'eivät luulleet häntä oikeaksi ihmiseksi, sitä en voi sanoa; mutta ainakaan ne eivät paikalta liikahtaneet, vaikka räätäli kävi niiden ohitse, vaan katsoivat häntä palavilla tulipunaisilla silmillään avaten rumia kitojaan, joista lähti niin haiseva henki, että räätäli oli siitä tukehtumaisillaan.
Mutta koska hän oli suuresti peloissaan eikä hänen sopinut pyörtyäkään, kun, näetsen, oli ehtinyt puolen rivin ohitse, ennenkuin niitä huomasikaan ja hänellä niin muodoin olisi ollut yhtä pitkä matka palata kuin eteenpäinkin käydä, niin hän ei uskaltanut tukkia nenäänsä vaan kulki selkä vielä tavallistansa väärempänä niiden ohitse.
Tämäpä vasta oli piruille mieliksi, koska luulivat, että räätäli tuolla tavoin tahtoi niitä tervehtiä, mutta koska ne eivät olleet tällaiseen kunnian-osoitukseen tottuneet, niin ne kaikki heti rupesivat ylpeilemään, pistivät ulos kielensä ja heiluttivat häntäänsä niinkuin koirat ainakin, joka luultavasti on joku tyytyväisyyden ja ylpeyden osoitus.
Räätäli yritti tätä tapausta kertoa; mutta hänen naapurinsa pilkkasivat häntä, arvellen että hänessä kyllä olisi miestä ajamaan itse perkelettäkin pakoon, koska muka oli sitä vielä rumempi.
Räätälin tarvitsi kerran päiväistä aikaa mennä erääsen vähän matkaa kylästä olevaan karja-taloon, mutta koska hänen olisi täytynyt palata hautausmaan sivutse, niin hän olisi mielellään jäänyt taloon yöksi. Mutta isäntä nauraa hohottaen sanoi:
— Ei suinkaan! Semmoista poikaa ei uskalleta laskea taloon, missä naisia on olemassa; enhän minä tohtisi levossa nukkua kun tietäisin sinun olevan niin lähellä tyttöjäni. Jos pelkäät yksin täältä mennä, niin joku pojistani saa sinua seurata. Ota kuitenkin ensin lasillinen viiniä, sillä kun neulasi ei liiku, niin kielesi sen sijaan käy huvittavalla tavalla, että on oikein hauska kuunnella sinun lörpötyksiäsi.
Todella olikin räätäli puhelias ja sangen hupainen. Viini oli hyvää ja näin hyvässä seurassa hän unohti ajan juoksun, että kello jo oli kymmenen illalla, kun rupesi lähtöä tekemään; mutta silloin ei enää ollut kuka olisi häntä seurannut, sillä kaikki pojat jo nukkuivat ja hän puolestansa niin oli viinistä virkistynyt, ett'ei enää pelännyt yksin lähteä matkalle.
Pelkäämättä hän saapui hautausmaahan saakka, rohkaisten itseään sillä, että eilen-iltainen tapaus kenties oli ollut vaan unennäköä ja toivoen ett'ei hän viinin kirkastamilla silmillään tulisi näkemään valkoisella kiviaidalla mitään muuta kuin kuun luomia puitten-varjoja, joita yö-tuuli liikutteli.
Mutta aivan kuin eilen illalla näki hän nytkin lupinein seisovan pystyssä, kiviaitaan nojaten.
— Kas sitä! virkkoi räätäli itsekseen, tuossa ne kumminkin vielä ovatkin! Ei auta mun kuin rohkaista mieltänsä. Jos ne eivät tee muuta pahaa kuin eilen, niin enhän minä tuosta kuole!
Ja hän alkoi viheltää laulua ajatellen, että nuo eläimet siitä vallan ihastuisivat ja taas osoittaisivat hänelle kohteliaisuuttansa pistämällä ulos kieltänsä ja heiluttamalla häntäänsä.
Mutta tämä vihellys ei yhtään niitä huvittanut, vaan näytti päinvastoin saattavan niitä levottomiksi, sillä yksi niistä erosi tovereistaan ja vaikka räätäli koetti kiiruhtaa, niin se neljällä jalalla rupesi häntä seuraamaan haistellen häntä sillä tapaa, kuin koirain on tapa haistella toisiansa, tietääksensä tulisiko heistä vihollisia vai hyviä ystäviä.
Sitte tuli toinen joka teki samaten ja kolmas ja neljäs ja kaikki muutkin, yksi toisensa jälestä; niin että räätälillä hänen ehdittyään hautausmaan ohitse oli kaikki nuo eläimet kintereissänsä kiinni, ja koska hän ei tietänyt tahtoivatko ne häntä syödä tahi kunnioitta, niin hänen sääriänsä rupesi väristyttämään, että ne tuntuivat vallan hermottomilta.
Tietty on ett'ei hänen enää tehnyt mieli viheltää eikä laulaa.
Kuitenkin hän yhä käveli eteenpäin, koska oli kuullut sanottavan, ett'eivät nämä eläimet mene ulommaksi hautausmaata, jossa niillä oli tapa viettää öitään, eikä hänellä enää ollut muuta kuin viisi kuusi askelta astuttavana, kun ne kaikki asettuivat hänen eteen päin, seisoen kahdella jalalla, haukkuen ja vimmassaan näyttäen suuria, keltaisia hampaitaan, että hänen sydämensä oli pelvosta pakahtua.
— Laskekaa minut kulkemaan, hyvät herrat, sanoi räätäli parka tuskissaan. Kosk'en minä tee teille mitään pahaa, niin ei teidänkään pitäisi minua ahdistaa.
Vaan lupinit mörisivät mörisemistään ja vieläpä kiljuivatkin ikäänkuin jalopeurat. Näyttipä siltä, kuin ihmis-ääni olisi saattanut niitä levottomiksi ja härsyttänyt niitä vihaan.
Mutta räätälin mieleen johtui äkkiä uusi ajatus:
— Älkää minua toki syökö, hyvät herrat, sanoi hän. Minä olen laiha ja ilkeä niinkuin itse näette! Jos säästätte minua, niin minä vannon että huomenna tuon teille tänne niin lihavan lampaan, että jo sitä nähdessänne huulianne nuoleskelette.
Heti paikalla lupinit sanaakaan sanomatta astuivat neljälle jalalleen ja räätäli lähti juoksemaan kertaakaan taaksensa katsomatta.
Hän heittäytyi pitkäkseen vuoteellensa pelvosta vallan kankeana ja sairasti viikon päivät kuume-tautia, pääsemättä vuoteelta liikahtamaan ja luuli hourauksissaan näkevänsä miten sudet tahi raivoisat koirat ajoivat häntä takaa, niin että eräänä ehtoona täytyi pappia noutaa koettamaan saada häntä taltumaan.
Mutta kun pappi oli häntä ripittänyt ja torunut, että pelokkuudesta oli luvannut hyvän lampaan noille saastaisille piruille, kuului räätälin huoneen ympäriltä hirveää ulvontaa. Kyläläiset eivät tosin nähneet itselupineja, sillä ne eivät olisi uskaltaneet lähestyä semmoista paikkaa, missä seurakunnan pappi oleskeli, vaan räätälin huoneen seinälle ilmautui noiden hirveäin eläinpirujen varjot niin selvästi, että katsojain hiukset kauhistuksesta nousivat pystyyn ja veri heidän suonissaan jähmettyi. Sanotaan tämän tapahtuneen, kun kuu oli pilvessä, ja niin selvään, kuin olisi maalattua kuvaa katsellut, nähtiinlupineinvarjojen muodostuvan räätälin ja naapuritalojen huoneitten päädylle, jossa ne liikkuivat, hyppivät, raappivat maata ja pureskelivat toisiansa.
Tuo tapahtui joka ilta koko viikon, niin että kaikki kyläläiset ja itse pappikin olivat vallan peloissaan.
Vihdoin räätäli, joka ei ensinkään ollut tyhmä mies, ja joka huomasi, että pirut tässä olivat rumaamassa, päätti itse panna niille ansoja, kosk'ei papinkaan manaukset mitään vaikuttaneet noihin ruumiittomiin olentoihin.
Hän lainasi siis hyvän, lihavan lampaan ja ehtoolla hän sitoi sen ovensa eteen, pyydettyänsä pappia olemaan vihki-vesineen varoillaan ja kaikkia naapureita ottamaan siunatuilla kuulilla ladatut pyssyt mukaansa ja piileskelemään hänen puutarhansa pensastoon, rupesi hän nyt sillä tapaa saattamaan lammasta määkymään, että näytti sille viheriäistä lehteä, joka oli lampaasta niin kaukana, että ei se voinut sitä saada.
Kuullessaan tämän eivätlupinitkauvemmin voineet itseään hillitä, vaan läksivät hautausmaan aidalta ja tulivat juosten ikäänkuin sudet huoneen lähelle, jossa niitä niin kelpolailla otettiin vastaan, että niiden kaikkein oli pakoon lähteminen paitse yksi vanha naaraspiru, joka sai kuulan sydämmeensä ja kaatui maahan ihmisen äänellä huutaen:
Kuu on kuollut! Kuu on kuollut!
Ei ole koskaan saatu tietää, mitä se tuolla tarkoitti, jos ei sitä, että sen otsassa oli valkoisen kuun kuva, ja että sitä ehkä piru parvessa siitä syystä kuuksi nimitettiin. Siltä leikattiin pää sekä käpälät poikki ja ne naulattiin Saint-Vault'in hautausmaan portille, jossa niitä kauvan aikaa nähtiin. Sittemmin eivät eläinpirut enää ole uskaltaneet siellä ilmautua.
Tuonaan minä tapasin hyvän haltijattaren joka korkeasta ijästään huolimatta, juoksi kuin hurja.
— Niinkö teidän on kiire lähteä täältä pois, hyvä rouva Haltiatar?
— Voi! älkää toki siitä minulle puhukokaan, vastasi hän. En ole muutamaan sataan vuoteen käynyt teidän pikku maailmassanne enkä enää voi siitä mitään ymmärtää. Minä olen tarjonnut kauneutta tytöille, uljuutta pojille, viisautta vanhoille, terveyttä sairaille ja rakkautta nuorisolle, sanalla sanoen: kaikkea mitä hyvä haltijatar voipi ihmiselle tarjota, vaan kaikki kieltävät ottaa sitä vastaan. "Onko teillä kultaa ja hopeaa?" kysyvät he kaikki; "emme me muusta pidä väliä." Sentähden minä lähden pakoon, sillä pelkään että pensasten ruusut alkavat pyytää minulta tiamantti-koristuksia, ja että perhoset rupeavat vaatimaan vaunuja ajakseen niissä niittyjä pitkin!
— Emme suinkaan, hyvä haltiatar, huusivat nauraen ruusuiset, jotka olivat kuulleet haltijattaren soimauksia: onhan meillä yökaste-helmiä lehdillämme.
— Ja meillä, lausuivat perhoset leikikkäästi, on kultaa ja hopeaa siivillämme.
— Kas tuossa ainoat järjelliset olennot maan päällä, sanoi haltiatar ja läksi.
Nuoruutemme aikana eli kaivattu ystäväni, Laisnel, valkoverinen, pitkä, pulskea mies, joka ei paljoa puhunut eikä koskaan ääneensä nauranut. Hän näytti kärsivällisyydellä katselevan meidän melskeisiä kisojamme, vaikka hän itse tosiaankin iloitsi niistä enemmän kuin kukaan muu ja osasi pitää ilollisuuttamme voimassa hymyillänsä taikka joillakuilla sopivilla ilveilyssanoilla, jotka merkillisesti kuvasivat naurumme ja puheemme esineitä.
Ensi katsannolla ei kukaan vieras olisi huomannut tuota vähä-arvoisen ehkäpä ujonkin-näköistä miestä. Vaan muutaman hetken kuluttua hän jo olisi ihmetellyt sitä loistavaa neroa ja syvää ivaa, joka ilmautui hänen harvinaisissa lauseissaan ja sanonut itsekseen, että tässä oli mitä etevin äly, joka tietämättänsä ja tahtomattansa tuli ilmi.
Laisnel katosi yht'äkkiä paristamme tulematta koskaan takaisin. Hän nai nuorena ja muutti vaimoneen kolmen peninkulman päässä olevaan somaan maakartanoon, jossa hän istutti itselleen kauniin puutarhan. Minä kävin siellä kerran häntä tervehtimässä, mutta en nuhdellut häntä hänen laiskuudestaan, joka esti häntä meillä käymästä. Hän oli, näetsen, sitä luontoa, että vähinkin hämmennys tahi muutos hänen työtoimissaan tahi puvussaan tuntui hänestä tuskalliselta.
Elämä, jota hän nyt vietti, oli hänelle mieleistä. Ollen ylen käytännöllinen tieto-viisas, oli hänellä, näet sen, se mieli, että ihmisen ei pidä lähteä sieltä pois, missä hänen on hyvä olla. Kuitenkaan ei häntä sopinut itsekkäisyydestä syyttää, koska hän teki työtä meidän kaikkein edestä.
Minä jo silloin tiesin hänen olevan vaiheitten ja tarkkojen tiedustelemisten toimessa ja hän olikin niistä jo julkaissut joitakuita osia eräässä seudun sanomalehdessä. Hän pitkitti sittemmin tutkimuksiaan tuolla tyvenellä mielellä, jota hän joka asiassa osoitti. Hänen kuollessansa minä en tietänyt oliko hän täydentänyt työnsä; kenties hänen ylellinen kainoutensa oli estänyt häntä sitä julkaisemasta. Mutta Monsieur de Chair'n huolesta hänen perheensä on julkaissut kaksi kelpo nidosta "Taika-luuloja ja kansan taruja keski-Ranskasta". Tämän kirjan nimi: "Muinaismuistoja ynnä kansallis-taruja ja tapoja verrattuina nykyajan tapoihin ja taruihin" selittää selvästi kirjan koko sisällyksen. Monessa eri maakunnassa on tuota asiaa keskusteltu; mutta, mitä harvoin nähdään, sisältää tämä kirja sen, mitä se ilmoituksessa lupaa ja vielä enemmänkin, silla se on täydellinen ja tavattoman runsas-aineinen tieteily: se on sellainen työ, jonka ainoastaan se voi toimittaa, joka on koko elinaikansa vapaatahtoisesti elellyt tutkintonsa esineiden keskellä ja silminnähtävästi joka päivä ja joka hetki niitä tutkinut ja heti niihin sovittanut oman syvän tietonsa.
Hän oli yksi niistä neljästä tai viidestä oppineesta, jotka perinpohjin osasivat meidän talonpoikais-kieltämme. Tietämätöntä tosin on nyt jo, onko tuota kieltä enää olemassakaan, sillä nykyinen rahvas on unohtanut kielensä ja vanhukset, jotka sitä selvään puhuivat, ovat jo kuolleet.
Tämä on varsinkin ikävää, sillä Berry'n ranska oli erityistä laatua, se oli sangen vanhaa ja pysyi kauvan muuttumattomana. Siinä oli tuhansia omituisuuksia ja monta ihanuutta, joita ei muualla tavata ja semmoisia sopivia ja outoja lauseita, joihin ei nykyisessä ranskankielessä löydy mitään verrattavaa.
Laisnel de la Salle rakasti niin suuresti tuota kieltä, että hän vaan sitä käyttäessään oli täydessä neron voimassaan. Se oli hänelle myös suureksi hyödyksi siinä suhteessa, että hän sen kautta tutustui talonpoikaisen kansan kanssa ja oppi perinjuurin ymmärtämään kaikkia sen aatteita, taikaluuloja ja muinaistaruja. Mutta hän ei tyytynyt ainoastaan runoilijan eikä taideniekan toimeen, vaan hän tahtoi historiallisella siteellä yhdistää kaikki nämä erityiset paikkakunnalliset omituisuudet yleisiin näitä kohtia koskeviin selityksiin.
Nykyinen ajatustapa ihmiskunnan historiasta otti viime vuosisadalla pitkän askeleen eteenpäin. Sotiessansa taika-luuloja vastaan olivat järkeis-oppineet ylönkatsottaviksi ja hyljättäviksi tuominneet kaikki talonpoikaiset taikaluulot, ajattelematta että ne olivat tärkeä osasto aatteiden historiasta. Uusi oppikunta, jonka hengen herrat Littré, Renan ja muut ylevät kirjailijat ovat meille selittäneet, on vaikuttanut sen, että nykyaikaan olemme oppineet tarinoiden historiasta tutkimaan itse ihmiskuntaa, koska kansantarut osoittavat jokaisen eri aikakauden ajatustapaa.
Kuta vanhempia aikoja tutkimme, sitä isompaa valtaa saapi taru, kunnes se yksin on ensimäisten aikakausien historiana. Se yksin kuvaa meille tuon alkuperäisen ihmisen, joka näyttää järjen puolesta niin huonosti varustetulta, mutta jolla sen sijaan on tavaton milt'ei määrätön mielikuvitus. Tuo kuvatus-voima se on, joka häntä herättää älylliseen elämään ja joka on alusta saakka estänyt ihmistä vallan villiytymästä. Hän ei olisi voinut pysyä ihmisenä, ell'ei olisi itsessään tallentanut jotain perikuvaa, joka oli sitä suunnattomampi, kuta tuntemattomammat luonnon la'it olivat hänelle. Näin ymmärrettynä eivät aaveet eivätkä ihmeetkään ole paljasta petosta. Kummitus-näöt ovat hyvin varmoja tunnusmerkkejä ihmisen luonteen laadusta, ja kansan unelmat ovat myös inhimillisiä toimituksia, joidenka salassa pitäminen peruuttaisi historian tarkoituksen.
Tietämätöntä on, lieneekö tuommoisten luulojen ja kummitus-näköjen katoaminen meidän aikanamme surettava. Jos runollisuus ja kuva-aisti sen kautta ovat hävinneet, niin voipi itseään lohduttaa sillä, että järjellisyys ja taito ovat samassa määrässä lisääntyneet. Se on ainakin Monsieur Laisnel'in luulo, kuitenkin olisi varsinkin tarpeellista keräillä noita kansantaruja, jotka runoilijoita ja historioitsijoita paitse haihtuisivat entisyyden yöhön; ja tämä työ, taidolla toimitettuna, on sangen tärkeää arvoa eikä tarujen kauneus ja hauskuus voi tämän työn yksivakaisuutta vähentää. Vaan tämän työn paras ansio on sukunimien tutkisteleminen ja muinais-tarujen selittäminen. Terävällä ja vähimpiäkin yhtäläisyyksiä huomaavalla järjellään on Laisnel de la Salle suuresti valaissut keski-Ranskan ensi katsannolla kummallisia ja mielettömiä kansanluuloja. Hän on osannut suuremmaksi osaksi sovitella niitä kaikkein muiden maiden muinais-jumalanpalveluksiin ja niinmuodoin osoittanut niiden järjellistä ymmärrystä, jonka puutteessa ne ensi-katsannossa näyttävät olevan. Hänen kirjansa on siis suuresti hyödyllinen ja viehättävä sekä Berry'n että joka maakunnan ja kaikkien maiden oppineille, sillä ei meillä liene ainoatakaan kansantarua, jolla muualla ei olisi jotakuta vastinetta sekä yhteisestä lähteestä johtunutta nimeä.
Guéret'in kirjastonhoitaja. Monsieur Bonnafour, on myös piirikunnassaan tiedustellut taika-luuloja ja tällä vuosisadalla on jo ennenkin Berry'ssä ollut uskollisia muinaistarujen kerääjiä. Niiden esimerkkiä olisi kaikkialla noudattaminen ja kiireemmässä muodossa, sillä vanhukset, jotka muistossaan ovat säilyttäneet noita vanhoja taruja, kuolevat kuolemistaan:kuollut ajaa kepiää, eikä nykyinen nuoriso enää sumuisina syysehtoina saa nähdä tonttuja eli haltijoita taikka Celtein, Kreikkalaisten, Roomalaisten, Intialaisten, tahi Saksalaisten kummajais-eläimiä.