The Project Gutenberg eBook ofRanskalaisia kansansatuja ja tarinoitaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Ranskalaisia kansansatuja ja tarinoitaAuthor: George SandRelease date: July 26, 2011 [eBook #36863]Most recently updated: January 7, 2021Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RANSKALAISIA KANSANSATUJA JA TARINOITA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Ranskalaisia kansansatuja ja tarinoitaAuthor: George SandRelease date: July 26, 2011 [eBook #36863]Most recently updated: January 7, 2021Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Ranskalaisia kansansatuja ja tarinoita
Author: George Sand
Author: George Sand
Release date: July 26, 2011 [eBook #36863]Most recently updated: January 7, 2021
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RANSKALAISIA KANSANSATUJA JA TARINOITA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
George Sand
Suomennos alkukielestä.
Nikolainkaupungissa, Waasan Painoyhtiön kustantama ja kirjapaino, 1885.
Aarne-valkeatMetsän hävittäjäNeitosetLoihto- eli ukon-kivetPesu-ämmät eli yölliset pesijätIso-eläinKivi-miehetEp-Nell'in tonttuSuden-johtajaLe lupeauxKala-lammikon munkkiLupinitJuokseva haltiatarVanhojen aikojen muistoja
Ne ovat turmiollisia, itsepäisiä henkiä. Niin pian kuin huomaavat matkustajan, ympäröitsevät ne hänen, kiusaavat ja härsyttävät häntä. Sitte ne pakenevat ja vetäytyvät erämetsiin; ja niin hänen kokonaan eksytettyään, katoavat.
Maurice Sand.
Virvatulet eli liekkiöt, joiksi aarne-valkeat myöskin kutsutaan, ovat sinertäviä ilman-ilmiöitä, joita jokainen on joskus yöllä nähnyt liehuvan liikkumattomien lätäköiden tyynellä pinnalla. Sanotaan näiden ilman-merkkien olevan itsessänsä liikkumattomia, mutta vähinkin tuulenpuuska saattaa ne leimuamaan, ja silloin näyttävät ne muuttavan paikkaa, mikä joko huvittaa tahi peljättää näkijän mielikuvitusta sen mukaan, kuin hän on taipuvainen synkkämielisyyteen tahi iloiseen runollisuuteen.
Rahvas eli yhteinen kansa luulee niitä kiirastulessa [Kiirastuli on se välitila, johon katoolisen uskon mukaan luullaan kuolleitten sielujen ensiksi joutuvan ja josta jälkeen jääneiden rukouksien ja sielumessujen uskotaan voivan heitä vielä pelastaa.] oleviksi sieluiksi, jotka anovat ihmisten esirukouksia, taikka pahoiksi hengiksi, jotka kavalasti houkuttelevat heitä hurjasti juoksemaan tuhansiin mutkiin ja viimein vievät heidät jonkun lammikon tahi virran pohjaan. Samoin kuin peikot, niin nämäkin kuuluvat nauravan sitä heleämmästi, jota varmemmin ne näkevät saavansa saaliinsa auttamattomaan perikatoon.
Mielipiteet ovat sangen erilaiset näiden liekkiöiden parempien tahi pahempien aikeiden ja luonteiden suhteen. Niitä on semmoisiakin olemassa, jotka vaan siihen tyytyvät, että saattavat ihmiset eksyksiin ja jotka tarkoituksensa perille päästäkseen, mielihyvällä pukeutuvat eri haahmoihin.
Oli kerta lammaspaimen — niin kerrotaan — joka oli niin osannut saavuttaa niiden suosion, että ne sekä menivät että tulivat hänen käskystänsä. Näiden suojeluksessa menestyi hänelle kaikki hyvin. Hänen lammaslaumansa viihtyi ja mitä häneen itseen tuli, ei hän koskaan sairastanut, vaan nukkui levollisesti ja söi halukkaasti niin suvella kuin talvellakin. Mutta yht'äkkiä rupesi hän laihtumaan, kävi kalpeaksi ja surumieliseksi. Kun häneltä kysyttiin syytä tähän, kertoi hän seuraavan:
Muuanna yönä hänen maata pantuansa lammastarhan vieressä olevaan majaansa, herätti hänet kirkas valo ja hänen asuntonsa katolta kuuluva kova kolkutus.
— Mikä nyt on hätänä? kysyi hän, varsin oudoksuen, ett'eivät koirat olleet häntä varoittaneet.
Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt nousta, sillä hän tuntui uupuneelta ja oli ikäänkuin tukehtumaisillaan, näki hän edessänsä naisen, joka oli niin pieni, niin pieni, ja niin hoikka ja niin vanha, jotta hän hämmästyi, sillä ei yksikään elävä nainen voinut olla sellainen. Tällä ei ollut muuta vaatetusta kuin pitkät, valkoiset hiuksensa, jotka kokonaan peittivät haamun, niin ett'ei muuta näkynyt kuin pienet, ryppyiset kasvonsa ja vähäiset kuihtuneet jalkansa.
— No, poikueni, virkkoi se, tule nyt minun kanssani, hetki on tullut.
— Mikä hetki? kysyi paimen vallan ällistyneenä.
— Naimisemme hetki, vastasi nainen; olethan luvannut ottaa minut vaimoksesi.
— Oho, sitä en luulisi, kosk'en edes teitä tunnekaan enkä milloinkaan ennen ole teitä nähnyt.
— Sinä valehtelet, paimen kulta! Sinä olet nähnyt minua minun loistavassa muodossani. Etkö tunne suo-liekkiöiden haltiaa? Ja etkö ole vannonut suorittaa ensimäistä pyyntöäni, palkaksi siitä suuresta avusta, jonka olet minulta saanut?
— Sepä tosi, mummu kulta; minä en ole se mies, joka lupaustani rikkoisin; mutta tuon valan minä tein sillä ehdolla, ett'ei se sotisi kristin-uskoani ja sieluni parasta vastaan.
— No! kaikkea tässä pitää kuulla! Enhän minä tule niinkuin yölutka sinua viettelemään. Tulenhan minä säädyllisesti puetettuna kauniisin, hopeaisiin hiuksiini ja koristettuna kuin morsian. Vihille minä vien sinut yölliseen kirkkoon eikä mikään ole elävän ihmisen sielulle niin terveellistä kuin avio minun kaltaiseni kauniin hengen kanssa. No, tuletkos? Ei minulla ole aikaa tässä turhaan haastella.
Ja hän aikoi viedä paimenta muassansa pois. Mutta vallan hämmästyneenä, väistyi tämä, sanoen:
— Eikä, hyvä rouva! se olisi liian suuri kunnia minun kaltaiselleni miesparalle, ja sitä paitse minä olen vannonut pyhälle Andre'lle, joka on minun suojelus-pyhimykseni, pysyä poikamiehenä koko elinaikani.
Pyhimyksen nimi ynnä paimenen kieltävä vastaus saattoi ämmän aivan vihan vimmaan. Hän rupesi hyppimään ja torumaan, rajuten kuin tuuliaispää. Siinä hiuksetkin joutuivat epäjärjestykseen, jotta hänen musta ja karvainen vartalonsa tuli näkyviin. Andre (tämä oli paimenen nimi) kauhistui nähdessään, että se oli vuohen ruumis, vaikka pää, kädet ja jalat olivat ikivanhan ämmän.
— Palaja helvettiin, ilkeä velho-akka! kiljasi hän; minä manaan ja kiroon sinua nimessä…
Hän aikoi tehdä ristinmerkin, vaan huomasi sen tarpeettomaksi, sillä niin pian kuin hän nosti kätensä, oli kummitus kadonnut, eikä siitä ollut muuta jälellä kuin pieni sininen liekki, joka liehui lammastarhan takana.
— Hyvä vaan, virkkoi paimen, liehu sinä liekkinä niin paljon kuin tahdot, minä en välitä, vaan nauran valollesi ja kujeillesi.
Tämän jälkeen aikoi hän mennä maata, mutta katso! hänen koiransa, jotka siihen saakka olivat maanneet ikäänkuin lumottuina, rupesivat haukkuen ja irvistellen hyppimään hänen päällensä ikäänkuin häntä tappaakseen, niin että hän suutuksissaan otti rautapiikkisen sauvansa, ja pieksi sillä niitä niinkuin ne huonon vartioitsemisensa sekä hurjuutensa takia ansaitsivatkin.
Väristen ja vinkuen kyyristyivät koirat hänen jalkainsa eteen maata, ikäänkuin olisivat katuneet pahaa käytöstänsä, johon tuo paha kummitus oli heidät pakoittanut. Saatuansa ne masentumaan ja nöyrtymään, aikoi Andre jälleen nukkua, mutta silloin ryntäsivätkin koirat ulos ja syöksyivät ikäänkuin raatelevaiset pedot hänen karjalaumaansa. Hänen kaksi sataa lammastansa hyppäsi pelästyneinä ja hurmaantuneina yli tarhan aidan ja kiiti niittyjen poikki, juosten ikäänkuin hirviksi muuttuneina, ja koirat taas raivoissaan kuin sudet ajoivat niitä takaa, pureksien niiden jalkoja ja repien löyhyvää villaa, joka valkoisina hattaroina hasertui ja tarttui pensaisin.
Tuskissaan ei paimen ehtinyt edes pukea liiviä yllensä eikä kenkiä jalkoihinsa, jotka kuumuuden tähden oli riisunut. Hän rupesi juoksemaan karjansa perään, kiroten koiriansa, jotka eivät häntä vähääkään totelleet, vaan karkasivat täyttä vauhtia, ulvoen kuin jänistä ajavat metsäkoirat, ja hämmästyneet lampaat pakenivat niiden edeltä.
Näin samosivat lampaat, koirat sekä paimen ympäri liekkiösuota eikä Andre-paran onnistunut saavuttaa karjaansa eikä saada koiriansa hillityiksi, jotka hän vihoissansa heti paikalla olisi tappanut, jos vaan olisi saanut käsiinsä.
Vihdoin, kun päivä jo alkoi koittaa, huomasi hän ihmekseen, että lampaat, joita hän ajoi takaa, olivatki hyvin hoikkia ja pitkiä naisia, jotka lentelivät kuin tuuli ja näyttivät yhtä väsymättömältä kuin sekin.
Mitä koiriin tulee, niin ne olivat muuttuneet kahdeksi isoksi korpiksi, jotka vaakkuen lensivät oksasta oksaan.
Hän ymmärsi nyt olevansa noiduttu ja peräti väsyneenä ja murheellisena palasi hän lammastarhaansa, jossa hän ihmekseen huomasi karjansa levollisesti nukkuvan ja koirien niitä vartioitsevan; viimemainitut juoksivat vielä liehakoiden häntä vastaankin.
Paimen heittäytyi pitkäkseen vuoteellensa ja nukkui paikalla kuin kivi. Mutta tulevana aamuna, kun hän auringon nousten luki lampaansa, huomasi hän että yksi oli poissa.
Illalla eräs mies, jolla oli puunhakkuuta liekkiö-nevan ympäristöllä, aasinsa seljässä toi hänelle hukkuneen lampaan, nuhdellen häntä hänen huolimattomasta kaitsemisestansa ja varoittaen häntä vastedes yhtä sikeästi nukkumasta, jos mielisi säilyttää hyvää mainettansa ja isäntäinsä luottamusta.
Paimen-raukalla oli paljon huolta tämän asian tähden, josta hän ei yhtään ymmärtänyt ja joka hänen pahaksi onnekseen seuraavana aamuna taas uudistui, ehkä toisella tavalla.
Tällä kertaa oli hän näkevinään vanhan uhkean hopeasarvisen vuohen, joka houkutteli lampaita ja jota ne seurasivat ikäänkuin kilit hyppien ympäri suurta nevaa. Hän näki koiransa paimeniksi muuttuneina ja itsensä pukiksi, jota nuo paimenet pakoittivat juoksemaan.
Samaten kuin edellisenäkin päivänä, hän nytkin auringon noustessa seisahtui ja huomasi taas nuo valkoset liekkiöt, jotka jo ennenkin olivat häntä vietelleet. Hän palasi kotiinsa ja tapasi kaikki lampaansa sekä koiransa levossa paikoillansa. Väsymyksestä nääntymäisillään vaipui hän uneen ja nousi myöhäseen, luki lampaansa ja näki, että taas oli yksi kadonnut.
Tällä kertaa hän oitis riensi lammelle, jossa yksi lammas juurikään oli hukkumaisillaan. Hän veti sen vedestä, mutta se oli liian myöhäistä eikä se enään kelvannut muuksi kuin nyljettäväksi.
Tuo ilkeä vastahakoisuus oli jo kestänyt kahdeksan vuorokautta. Kahdeksan elävää puuttui laumasta ja paimen — joko hän sitte nukkuessansa todellakin juoksi niinkuin unessa kävijä ainakin tahi ainoastaan kuumeen hourauksissa luuli noin rientelevänsä — tunsi itsensä niin hermottomaksi ja kipeäksi, että pelkäsi pian kuolevansa.
Muuan vanha, kaiketi viisas paimen, jolle hän vaivojansa kertoi, sanoi hänelle:
— Ei liene muuta neuvoa, veikkoseni, kuin ettäs nait tuon akan, taikka sinä menetät paikkasi. Minä olen kuullut tuosta hopeasarvi-vuohesta puhuttavan, kuinka se vaivasi erästä paimenta niin, että hän murheesta sairastui ja kuoli. Siitäpä syystä minä en koskaan ole pitänyt minkäänlaista yhteyttä noiden liekkiöiden kanssa, vaikka ne ehkä olisivat saattaneet minua hyödyttää ja vaikka minä kyllä olen nähnyt niiden tanssivan lammastarhani ulkopuolella kauniitten, nuorten naisten haamuissa.
— Ehkäpä taitaisitte neuvoa minulle jotain vaihtokeinoa, jonka avulla pääsisin tästä vapaaksi? kysyi Andre vallan alakuloisena.
— Minä olen kuullut kerrottavan, vastasi vanhus, että se, joka voisi saada tuon ilkeän vuohen parran ajetuksi, sen jälkeen voisi mielensä mukaan hallita sitä; mutta se kuuluu olevan sangen vaarallinen yritys, sillä jos yhden ainoankin karvan jätät ajamatta, niin vuohi saa voimansa takasin ja vääntää sinulta niskat poikki.
— Toden totta, tekisipä minun mieli tuota keinoa koittaa, vastasi Andre; sillä minulle on yhdentekevä, jos minä menettäisinkin henkeni, koska kuitenkin nytkin riudun riutumistani.
Seuraavana yönä näki taas paimen akan aarnio-valkean muodossa lähestyvän hänen majaansa ja hän huusi sille:
— Tuleppas tänne ihana impi, niin paikalla pidämme häät. Mimmoiset nuo häät olivatkaan, sitä ei koskaan ole saatu kuulla; mutta sydänyön aikana, kun akka oli vaipunut sikeään uneen, tarttui paimen lammas-rautoihinsa ja keritsi niin taitavasti morsiameltansa parran, jotta leuka jäi vallan paljaaksi, ja ihmekseen näki hän silloin, että se oli valkouen ja hieno kuin nuoren tytön leuka. Silloin hänen päähänsä juolahti se ajatus, että hän samoin voisi keritä koko vuohi-puolisonsa, niin ehkä se karvansa kanssa menettäisi rumuutensa ja ilkeytensä.
Koska se yhä nukkui tahi ainakin oli nukkuvinaan, niin ei mikään tuota keritsemistä estänyt. Mutta työnsä päätettyään huomasi hän kummastuksekseen, että hän oli kerinnyt pihlajaisen sauvansa ja että hän makasi ihan yksin sen vieressä.
Peloissaan mitä tämä uusi tenhous taas merkitsisi, nousi hän vuoteelta ja ensimäiseksi työkseen luki lampaansa. Niiden luku oli kaksi sataa, ikäänkuin ei yksikään niistä milloinkaan olisi hukkunut.
Hät' hätää poltti hän sitten kaikki vuohen karvat ja kiitti hyvää pyhimystänsä, joka ei enään tästä puoleen sallinut liekkiöiden häntä kiusata.
Onneton se nainen, joka puita metsässä kootessaan tiellään tapaa puna-haarniska-miehen. Tämä, vaikka hän hävittää metsän puut, ei kuitenkaan salli ihmisten hyötyä hänen raivoamisestansa.
Maurice Sand.
Köyhä kansa on joskus erinomaisesti runollinen. Sitä todistaa tämäkin tarina, jossa se niin suloisella surumielisyydellä laskee leikkiä omasta köyhyydestään:
"Huhtikuussa kultarinta-kerttu ja hippi-kerttunen tapasivat toisensa metsässä ja rupesivat toisensa voimista ja aikaan-tuloa kyselemään.
"— Onhan sitä nyt sentähden hiljakseen meneskelty, sanoi kultarinta-kerttu; minä olen viettänyt hyvää talvea.
"— Samoin minäkin, vastasi hippi-kerttunen; minä olen elänyt halkojen-hakkaajan luona ja minulla on ollut yltäkyllin lämmintä! Noilla ihmisillä — tiedätkös, veli kulta — on valkeita uuneissaan ja he polttavat niin suuria halkoja kuin minun sääreni!"
"— Todellako? kysyi kultarinta-kerttu kummastuen. Ja minä olen syönyt vatsani pakolleen maanviljelijän luona. Hänellä oli jyviä aitassaan, ja kosolta niitä olikin! kun laattialla seisoin, niin ne ulottuivat vatsaani saakka."
Talonpoikaisen kansan kummitus-näöt niinkuin myös sen muinais-sadut antavat usein aihetta taikaluuloihin ja kansan taruihin, jotka osoittavat, että sillä, vaikka se tavallisesti on selvempää havainto-voimaa vailla, on erinomaisen runollinen kyky kuvailemaan esineitä eläviksi olennoiksi ja heti käsittää niiden eriskummaisia puolia.
Mustiin pilviin laskeutuvan auringon tulenväriset heijastukset ovat synnyttäneet luulon valkea- eli puna-haarniska-miehestä. Sen luullaan asuvan niitty-lepässä, joka hakattaessa näyttää sisältä voi-punaselta, ja juoksevan puusta puuhun kaataen tai sytyttäen niitä palamaan.
Hän se muka on, joka yöllä virittää noita hirmuisia tulipaloja, jotka hävittävät kokonaisia metsiä ja joidenka sytyttämisestä ei milloinkaan saada selkoa ja useinkin luullaan pahan suopain ihmisten teoksi. — Sivumennessä ilmoitettakoon, että meteorein putoaminen on kylläinen selitys noihin tulipaloihin ja meidän-aikainen rahvas alkaa jo sitä ymmärtää.
Kun mennä vuonna eräs vaimo Berthenoux'issa istui ovensa edustalla sukkaa kutoen, näki hän äkkiä niin kirkkaan valon, että se kovin häikäisi hänen silmiään, ja kuuli semmoisen jyrinän, että luuli joutuvansa kuuroksi. Minuutin kuluessa oli hänen huoneensa jo ilmi-tulessa; ja niin oli hätää, että tuskin ennätti sylissään pelastaa nukkuvan lapsensa. Hän näki huoneensa palavan semmoisella vauhdilla, ett'ei sitä voinut muuksi uskoa kuin noidutuksi.
— Ei se tavallista tulta ollut, kertoi vaimo; minä näin kyllä jotain taivaasta putoavan, vaan se ei ollut tavallista ukkosen-valkeaa, sillä taivas oli ihan selkeä eikä raju-ilmasta ollut enteitäkään.
Lukuisa joukko todistajia vakuutti tämän tapauksen todeksi, mutta ei kenenkään mieleen johtunut syyttää vaimo-parkaa perkeleelle antautumisesta tahi syypääksi Jumalan vihaan. Sata vuotta takaperin olisi asia toisin käynyt. Onneton vaimo olisi joutunut kirouksen alaiseksi ja jokaisen hyljättäväksi. Kaksi sataa vuotta sitte olisi varmaan tuon tapauksen tähden tuomittu elävänä poltettavaksi joko tuvan omistaja tahi mikä ohitsekulkeva tahansa, joka kohtauksen hetkenä olisi sattunut aivastelemaan.
Tuli-miestä kutsutaan myösmetsän-hävittäjäksi. Hän ilmaantuu useammassa muodossa, ja toimittaa eri vehkeitään sen seudun mukaan, missä hän oleilee. Ei hän aina salamoitse eikä sytytä metsiä palamaan ja useammin häntä kuullaan kuin nähdään. Sumuisina öinä hän kahta kiivaammin iskee puihin ja metsänvartijat, jotka luulevat olevansa rohkeain metsän-varkaiden kanssa tekemisissä, rientävät häntä tavoittelemaan ja saavat joskus nähdä hänen mahdikkaan kirveensä mätkähtävän.
Mutta kas kummaa! Noissa isoissa puissa, joidenka kuultiin vinkuvan hänen iskuistansa ja joissa luultiin olevan syviä lovia, niissä ei havaittu pienintäkään uurrosta.
Metsän-hävittäjäelihakkaajaelikolkuttaja— kummituksella on kaikki nämä nimet — rupee väliin, kun hän johonkuhun metsään mielistyy, sen suojelushengeksi. Varokoon jokainen kajoomasta niihin puihin, joihin hän mieltymyksensä merkiksi on kirveellänsä iskenyt.
Tunnettu asia on, että lahonneista puista väliin lähtee kimaltava valo, joka on ihan todellinen ja selvästi näkyvä, ja joka on antanut aihetta useampiin näkyhairauksiin. Olen kerta matkustaessani nähnyt tämmöistä mitä kauniimmasti loistavaa puuta ja talonpoika, joka minua saattoi, kertoi minulle seuraavan tarinan:
"Eräs pappi, joka ei mitään peljännyt, kulki usein ehtoosin metsän läpi palatessaan naapuripitäjästä, jossa hän tuon tuostakin kävi illallisella ja korttia lyömässä muutaman virkaveljensä kanssa.
"Joka kerta näki hän samalla paikkaa hohtavan valon, jota hän ei kuitenkaan sen likemmin tarkastanut, vaikka hänen hevosensa joka kerta poukahti ja hörhisteli korviansa, ikäänkuin se olisi nähnyt tai kuullut jotain eriskummallista.
"Eräänä ehtoona kun valo näytti loistavan kirkkaammin ja hevosensakin oli tavallista levottomampi, päätti pappi ottaa selkoa asiasta ja aikoi ajaa metsään, josta valo näkyi; vaan hänen täytyi luopua tuumastaan, päättäen päivällä käydä katsomassa, olisiko siellä joku huolimattomasti peitetty sysihauta, joka voisi sytyttää metsää palamaan.
"Toisena päivänä hän siis aamulla meni asiaa tutkistelemaan, mutta neljännes-peninkulman piirissä ei hän löytänyt ainoatakaan sytytettyä eikä sammutettuakaan sysihautaa, ei ainoatakaan mökkiä eikä missään tulen jälkiä tahi valon aihetta. Hän jätti etsimisensä sikseen asiasta enempää ajattelematta.
"Mutta viikkoa myöhemmin sydän-yön aikana samaa tietä kulkiessaan näki hän suuren loistavan tulikehän tiellä välkkyvän; hänen hevosensa hyppäsi pystyyn eikä millään muotoa mennyt eteenpäin.
"Pappi astui alas hevosen selästä ja taluttaen sitä suitsista meni hän uskaliaasti tulikehän keskelle, mutta tuli ei häntä polttanut eikä hän edes tuntenut siitä mitään lämpöäkään lähtevän.
"Tuo seikka kummastutti häntä niin suuresti, että hän, kehän keskelle saavuttuansa, ei voinut pidättää nauruansa, vaan huusi:
"— No, onpa tämä, hitto vieköön, ensimäinen kerta eläissäni, jolloin kylmää tulta näen!
"Papilla, joka ennen oli palvellut sotasaarnaajana, oli häijy tottumus sekoittaa kirouksia puheesensa, mitään pahaa sillä tarkoittamatta.
"Nämät kevytmieliset sanat olivat tuskin ehtineet lähteä hänen suustansa, ennenkuin hän kuuli äänen, joka pihisi ikäänkuin rasva pannussa, ja kuului tulevan maan alta. Ääni puhui:
"— Jos mielit kuumaa valkeaa, niin sitä kyllä sinulle annetaan.
"Tuota kuullessaan tunsi pappi ruumistaan karmivan; kuitenkaan ei hän menettänyt rohkeuttansa, vaan vastasi heti:
"— Suur' kiitosta, maan alla oleva veli-kulta, mutta minä en ole mitään vailla.
"Tuli lakkasi paikalla palamasta ja ääni kuului vetäytyvän syvemmälle maan sisään, mutisten:
"— Pelkuri pappi, pelkuri-pappi, mene maata! Mene maata, pelkuri-pappi!
"Tämä solvaus pisti entisen sotilas-papin vihoiksi.
"— Vai pelkuri-pappiko? Miks'et tule näkyviin, että saisin antaa sinulle hiukan selkään, sinä mokoma valkean-virittäjä, joka maan alla piiloittelet?
"Ja kepillänsä hän piirsi ympärilleen suuren kehän samaan paikkaan, missä loistavan tuli-kehän oli nähnyt, ja yhä nauraen jatkoi hän:
"— Ähää! Näetkös nyt, ett'en huoli mennä tästä ulommaksi? Tämän kehän keskellä minä järkähtämättä sinua odotan, olletko piru tahi ihminen!
"Ja koska ei mitään näkynyt eikä kuulunut, rupesi hän huitomaan kepillään, lyöden ees-taas oikeaan ja vasempaan joka taholle ja joka sutkauksella kuuli hän kiljahduksia ja huutoja ikäänkuin tuo aika selkäsauna olisi sattunut kolmeenkymmeneen näkymättömään pahaan henkeen.
"Koska tämä leikki huvitti hänen ylvästelevää mieltänsä, hosui hän ympärillensä näin tuntikauden, yltyen yltymistään, kunnes huudot ja valitukset, jotka olivat käyneet yhä heikommiksi, muuttuivat hiljaisiksi huokauksiksi, ja nekin viimein vallan vaikenivat ja syvä hiljaisuus vallitsi.
"Silloin pappi, jota tämä työ oli hiestyttänyt, astui ulos kehästä ja meni hakemaan hevostansa, joka oli paennut vähän matkan päähän.
"Pyhittyään hi'en otsastaan ja noustuansa hevosen selkään, jatkoi hän jälleen matkaansa pappilaan eikä hän sittemmin koskaan nähnyt valkeaa metsässä.
"Mutta samana vuonna, päivää ennen pyhimysten juhlaa, kuuli hän sydän-yön aikana ovelle kolkutettavan. Hän huusi lukkaria, joka toimitti palvelijan virkaa hänen luonansa ja sanoi hänelle:
"— Tuolla on joku ovea kolkuttamassa. Meneppäs katsomaan mikä siellä on!
"Lukkari meni avaamaan ja palasi sanoen:
"— Toden totta, herra pastori, te olette nähnyt unta, sillä oven takana ei ollut ketään.
"Pappi meni horroksiin uudestaan, mutta kuullessaan toisen kerran kolkutettavan, heräsi hän taas ja meni vieläkin palvelijaansa huutamaan, mutta tämä vaan kääntyi vuoteellansa vannoen että pappi oli erehtynyt. Hän puolestansa ei ollut mitään kuullut.
"Pappi palasi vuoteellensa, mutta nyt koputettiin jälleen.
"— Jean, huusi hän, oletko tullut kuuroksi, vai onko minun korvissani vikaa?
"— Jospa se ei vaan olisi teidän päässänne, herra pastori, vastasi Jean; minä en kuule muuta kuin kirkontornin kellon, joka panee 'tik tak' ja tarhapöllön, joka tornissa huutaa 'uhuh, uhuh!'
"Pappi alkoi uskoa, että tämä kai oli varoitus Jumalalta, jotta hän tietäisi valmistaa itseänsä kuolemaan.
"Mutta koska hän oli sitä lajia miehiä, jotka tahtovat päästä joka asian perille, niin hän tarkemmin tätä seikkaa tutkiaksensa pisti valkean lyhtyynsä ja meni itse alas ovea avaamaan.
"— Hyvää yötä, herra pastori, tervehti häntä ääni, jonka hän hyvin tunsi, vaikka hän ei ketään ihmistä nähnyt.
"— Hyvää yötä, Cadet isäntä, vastasi pappi hämmästymättä.
"Ja hän sulki taas oven, ihmetellen itsekseen tätä tapausta, sillä noin vuotta takaperin oli hän saattanut Cadet isäntää hautaan.
"Hän alkoi nousta ylös portaita palatakseen huoneesensa, kun taas kolkutettiin.
"— Kas sitä, sanoi pappi, vainaja parka unhotti anoa minulta esirukouksia; niitä ei sovi häneltä kieltää.
"Ja hän avasi jälleen oven kysyen:
"— Tekö isäntä siellä vielä olette?
"— Ei, herra pastori vastasi nais-ääni; minä tulen toivottamaan teille hyvää yötä.
"— Teille samaten, Guite muori, vastasi pappi ja sulki ovensa.
"Guite muori näetten oli noin kuusi kuukautta tätä ennen kunniallisesti viety hautaan.
"Vieläkin lyötiin ovelle ja tällä kertaa pappi kuuli nuoren, hienon äänen häntä puhuttelevan:
"— Minä se olen, Jeanne Bonnine'n pikku-lapsi, jonka Te viime suvena kastoitte ja siunasitte hautaan samana päivänä. Minä olen tullut toivottomaan teille hyvää yötä, herra pastori.
"— Tosiaankin te niin pitkältä sitä minulle toivotatte, että se kestää aamuun saakka. Jos tahdotte osoittaa minulle kohteliaisuutta, niin eikö se kävisi laatuun, että kaikki tulisitte yhtä haavaa? Silloin nämä menot pikemmin päättyisivät."
Heti näkikin kirkkoherra ovensa edessä selvästi toista kymmentä ihmistä, jotka hän vuoden kuluessa oli haudannut, miehiä ja vaimoja, vanhoja ja nuoria: Chaudy isä, joka oli kuollut pellolla viljaa leikatessaan ja jolla vielä oli sirppi kädessä; — Jeanne Bonnin, joka oli kuollut lapsivuoteesen ja yhä piti pikku-lastaan käsivarrellansa; ja myös kaikki muut, niinkuin esimerkiksi vanha Guitekin, joka oli kuollut säikähdyksestä, kunpuna-haarniska-mieseräänä ehtoona uhaten ja nuhdellen oli häntä lähestynyt, siitä syystä muka, että muori metsässä oli kokoillut lahonneita halkoja esiliinaansa.
"— No hyvä, rakkaat seurakuntalaiset, minä olen iloissani nähdä teidät jalkeilla, sanoi uskalias kirkkoherra; oletteko te kaikki paratiisissa, rakkaat sielut?
"— Me olemme juur'ikään sinne lähtemäisillämme, herra pastori, vastasi Jeanne; me olimme kiirastulessa, jossa me saimme kärsiä piinaa syntiemme tähden ja meillä oli vartiana eräs paha-henki, joka kaiket yöt hyppelyytti meitä puitten alla; mutta Chassin'in metsässä te pieksitte meitä niin kelpo lailla, että velkakirjamme tuli sillä maksetuksi. Voi, kuinka kovaa te löittekin, herra pastori; Jumala teitä palkitkoon sen hyvän tähden, minkä teitte meidän sieluillemme!
"— No hyvä, lapseni, vastasi pappi. Onnellista matkaa ja rukoilkaa minun puolestani!
"Hän meni maata eikä ollut koskaan ennen niin hyvin nukkunut," sanoi kertoilija päättäen tarinansa.
Näimme yhden, näimme kaksi,Suukutonta, silmitöntä.Näimme kolme, jopa neljä,Oisin mielelläin ne piessyt.Viisi, kuusi vielä näimmeLentelevän, hyppelevän,Niiden jäljessä seitsemäs,Vaan ei tullut kahdeksas.
Vanha laulu, Maurice Sand'in keräimiä.
Berry-nimisen maakunnanneitosetnäyttävät olevan Normmandie'n impien sukua, jotka "Normandie'n ihmeiden" kertoilija kuvaa jättiläis-olennoiksi. Ne ovat liikkumattomia ja niiden ulkomuoto on niin epäselvä, ett'ei niissä voi eroittaa jäseniä eikä kasvoja. Kun niitä lähestyy, pakenevat ne, hyppien vallankin ketterästi epätasaisilla harppauksilla.
Näitäneitosiaelivalkoisia tyttöjälöytyy joka maakunnassa. Minä en usko niiden olevan gallilaista sukuperää, vaan pikemmin ranskalaista syntyä keski-ajalta saakka. Olkoon tämä asia kuinka tahansa, tahdon minä tässä kertoa erään mitä täydellisimmän niitä koskevan tarinan, jonka olen sattunut saamaan.
Viime vuosisadalla eräs aatelismies Berry'ssa nimeltä Jean de la Selle, asui Villemort'in metsässä sijaitsevassa linnassaan. Maisema, joka oli kolkkoa ja raivaamatonta, näytti hauskemmalta! metsänrinteessä, missä kuiva, tasainen ja tammipuuta kasvava maa aleni niittyjä kohti, joidenka yli tulvaili joukko nykyaikaan huonossa kunnossa olevia pieniä kala-lammikoita.
Siihen aikaan, josta me puhumme, olivat M. de la Selle'n niityt aivan veden vallassa, koska hänellä ei ollut varoja parantaa tosin kyllä avaroita, mutta muuten kehnoja ja vähän tuottavia maitaan.
Kuitenkin eli hän tyytyväisenä, hän kun oli vaatimaton, iloinen ja siivo luonteeltaan. Naapurit halusivat hänen seuraansa hänen iloisen mielensä, hyvän ymmärryksensä ja metsästys-intonsa tähden. Ympäristön ynnä hänen maallaan asuvat talonpojat pitivät häntä erinomaisen hyvän laatuisena sekä tunnollisena miehenä ja sanoivat, että hän antaisi vaikka ryöstää paidan yltänsä ja hevosen altansa, ennenkuin tekisi äyrinkään vääryyden yhdelle ainoalle naapureistansa.
No niin! Eräänä ehtoona tapahtui, että M. de la Selle, joka oli käynyt Berthenoux'n markkinoilla myymässä härkä-paria, palasi pitkin metsän-rinnettä älykkään ja ymmärtäväisen lampuotinsa, pitkä-Luneau'n, seurassa tuoden laihan, harmaan tammansa selässä kuusi sataa livre'ä suurissa hopearahoissa, joissa oli Ludvikki XIV:nen muotokuva. Nämät rahat olivat myytyjen härkien hinta.
Niinkuin oikea maalainen ainakin oli M. de la Selle syönyt päivällistä lehtipuitten varjossa ja kosk'ei hän mielellänsä juonut yksin, oli hän haastanut Pitkä-Luneau'n istumaan viereensä ja kehottanut hänen maistamaan isäntänsä maalla kasvanutta viiniä. Antaaksensa hyvän esimerkin ja saadaksensa Luneau'takin juomaan oli hän itse ahkeraan maistellut.
Mutta viini ja lämmin sekä matkan vaivat ja vielä päälliseksi kimon tasainen juoksu olivat M. de la Selle'ä nukuttaneet, niin että hän kotiin saapuessansa tiesi tuskin mitään matkastansa, kuinka kauvan se oli kestänyt ja mitä tietä hän oli kulkenut. Luneaun asiana oli saattaa häntä ja hyvin oli hän tehtävänsä suorittanutkin, sillä he pääsivät terveinä ja loukkaantumattomina matkansa perille; eikä heidän hevosissansakaan ollut hikipisaraa.
Päissänsä M. de la Selle ei ensinkään ollut. Hänen ijässänsä ei kukaan vielä ollut nähnyt häntä juomisesta tunnottomana. Riisuttuansa saappaat jaloistaan, käski hän renkinsä viedä matkalaukun hänen huoneesensa; sitte hän aivan järkevästi keskusteli Pitkä-Luneau'n kanssa ja hyvää yötä sanottuaan kävi hän hoipertelematta vuoteesensa.
Mutta seuraavana päivänä, kun hän avasi matkalaukkunsa, ottaaksensa sieltä rahat, ei hän löytänyt muuta kuin joukon suuria piikivi-liuskoja, ja turhaan etsittyänsä, täytyi hänen väkisinkin uskoa että rahansa olivat varastetut.
Pitkä-Luneau, jonka hän käsketti luoksensa, häneltä neuvoa kysyäkseen, vannoipyhän öljyn ja kasteen kautta, että oli nähnyt rahat tarkoin luettuna matkalaukussa, jonka hän oli sitonut tamman selkään. Valallaan hän myös vahvisti, ett'ei hän ollut isännästään jäänyt viittä askelta, niinkauvan kun he kulkivat valtatietä. Mutta hän tunnusti myös, että hän, heidän metsään saavuttuansa oli huomannut olevansa hiukan kuuro ja että hän kenties oli nukkunut hevosensa selässä noin neljännes-tunnin. Herätessään näki hän silloin olevansa ihan lähellä "Neitosten ojantoa" ja siitä hetkestä hän ei ollut enää nukkunut eikä myös tavannut ainoatakaan ihmistä.
— No niin, joku varas on meitä pilkkanansa pitänyt. Se on enemmän minun syyni kuin sinun, Luneau-parka, ja viisainta lienee, ett'emme enää asiasta puhukaan. Vahinko on ainoastaan minun, koska sinulla ei ollut mitään osaa eläinten myymisessä. Ja vaikka tämä asia hiukan pahoittaa mieltäni, niin en minä kuitenkaan ota sitä huolehtiakseni. Ehkäpä minä jonkun neuvon keksin, vaikka tosin olen tämän kautta joutunut pieneen pulaan. Sainhan siitä sen opetuksen, ett'en enää toiste hevosen selässä nuku.
Luneau koki turhaan saattaa muutamia lähellä asuvia, köyhiä salametsästäjiä epäluulon alaisiksi.
— Ei suinkaan, vastasi tämä hyvä herra; minä en tahdo syyttää ketään. Kaikki tämän seudun asukkaat ovat rehellisiä ihmisiä. Älkäämme enää siitä puhuko. Minä olen saanut minkä ansaitsin.
— Mutta kenties te olette suutuksissa minulle, hyvä herra?
— Siitäkö ettäs nukuit? En, ystäväni; jos minä olisin uskonut matkalaukun sinun haltuusi, niin olen varma siitä, että olisit pysynyt valveilla. Minä en syytä muita kuin itseäni enkä tosiaankaan ai'o ruveta suurella surulla itseäni rankaisemaan. Siinä on kyllä, että olen rahani kadottanut, enkä huoli vielä sen lisäksi menettää hyvää ruokahaluani ja iloista mieltäni.
— Jos minuun luottaisitte, niin antaisitte kuitenkin tutkia "Neitosten ojannon."
— Neitosten ojanto on kahdeksanneksen pituinen ruohoittunut kaivanto; eikä olisi mikään helppo työ rääpiä siellä olevaa mutaa, ja mitäpä sieltä vihdoin löydettäisiinkään. Eihän varas toki niin hullu ollut, että sinne olisi saaliinsa kylvänyt!
— Sanokaa mitä tahdotte, hyvä isäntä, mutta ehkä tämä varas ei olekaan niin luotu, kuin te otaksutte!
— Oho, ukkoseni! Vai sinäkin luulet noita neitosia pahoiksi hengiksi, jotka huviksensa tekevät ihmisille kepposia?
— Siitä minä en tiedä mitään, mutta sen minä tiedän, että eräänä aamuna siellä isäni kanssa ollessani, me niin selvästi näimme ne, kuin minä nyt näen teidät; ja kun me pelästyneinä palasimme kotiin, ei meillä ollut lakkeja päässämme eikä kenkiä jaloissamme ja puukotkin taskuistamme olivat poissa. Ne ovat häijyjä; ne näyttävät aina pakenevan, mutta ihmiseen koskematta ne vievät häneltä kaikki mitä ikänä tahtovat ja pitävät sen omanansa; ainakaan ei ole milloinkaan niiltä saatu mitään takaisin. Jos minä olisin teidän sijassanne, niin minä ojittaisin koko sen suon kuivaksi. Teidän niityllenne siitä olisi hyötyä ja silloinneitosetmuuttaisivat täältä pois; sillä tietäähän joka viisas ihminen, ett'eivät ne viihdy kuivassa paikassa ja että ne siirtyvät yhdestä suosta ja lammikosta toiseen, sitä myöten kuin sumu, josta ne elävät, vähenee.
— Epäilemättäkin suon ojittaminen olisi suureksi hyödyksi niitylleni. Mutta huolimatta siitä, että tämä työ vetäisi ainakin yhtä paljon rahaa, kuin minä kadotin, tuntuisi minulle sitä paitsi kovin vastenmieliseltä ruvetaneitosiakarkottamaan. Enhän minä niin varmaan tiedä, onko niitä olemassa, kosk'en milloinkaan ole niitä nähnyt, niinkuin en muitakaan sen laatuisia aaveita; mutta minun isäni uskoi niitä hiukan ja iso-äitini oli tykkönään vakuutettu niiden olemisesta. Kun niistä puhuttiin, oli isä-vainajallani tapana sanoa: "Antakaaneitostenolla rauhassa, ne eivät koskaan ole tehneet pahaa minulle eikä kenelle muullekaan"; ja iso-äitini sanoi: "Älkää suinkaan kiusatko tahi hätyyttäköneitosia; niiden suojelus tuottaa onnea perheelle ja niiden läsnä-olo hyötyä maalle."
— Eivät ne ainakaan ole varjelleet teitä varkailta! vastasiPitkä-Luneau päätänsä pudistaen.
Noin kymmenen vuotta tämän tapauksen perästä palasi M. de la Selle taas Berthenoux'n markkinoilta. Hänellä oli mukanaan yhtä suuri raha summa kuin se, joka silloin niin eriskummaisella tavalla häneltä katosi, ja ratsasti nytkin samalla harmaalla tammalla joka, vaikka se jo oli sangen vanha, kuitenkin juoksi kompastelematta.
Tällä kertaa matkusti hän yksinänsä, kun Pitkä-Luneau oli kuollut muutama kuukausi tätä ennen; eikä hän nyt nukkunut hevosen selässä, sillä hän oli peräti heittänyt pois tuon pahan tavan.
Saavuttuansa metsän-laitaan likelle "Neitosten ojantoa", joka sijaitsee erään pensaita, vanhoja puita ja pitkää ruohoa kasvavan vieremän alla, kävi hän murheelliseksi muistaessaan kaivattua lampuoti-parkaansa, vaikka vainajan Jacques-niminen poika, joka oli yhtä pitkä ja hoikka sekä yhtä sukkela ja älykäs kuin isänsäkin, koki tehdä parastansa täyttääksensä hänen sijaansa.
Mutta vanhain ystävien sijaa ei niin helposti täytetä ja M. de la Selle oli tullut vanhaksi. Hän vaipui surullisiin ajatuksiin, mutta hänen hyvä omatuntonsa karkoitti ne pian ja hän rupesi viheltämään erästä metsästys-laulua lohduttaen itseään sillä, että hän elämässä ja kuolemassa tyytyisi Jumalan tahtoon.
Ehdittyään lähes keskelle suota, näki hän ihmekseen valkoisen haamun, jonka hän siihen saakka oli pitänyt tuommoisena sumu-patsaana, jommoisia nähdään liikkumattomilla vesillä; se muutti paikkaa, sitte se rupesi hyppimään ja kiepsahti pois haihtuen puitten oksien väliin. Toinen jäykempi haamu tuli esiin kahilistosta, seuraten ensimmäistä ja venyen kuin liehuva lieve; sitte tuli kolmas, neljäs ja vieläpä viideskin; ja sitä myöten kuin ne kulkivat M. de la Selle'n ohitse, muuttuivat ne hänen silmäinsä edessä tavattoman pitkiksi olennoiksi, jotka olivat vaatetut pitkiin hameisin. Ne olivat vaaleita ja niiden valvakkaat hiukset väliin häilyivät ilmassa ja väliin laahasivat maata, jotta hänen mieleensä johtui, että nuo nyt mahtoivat olla noita kummituksia, joista hän lapsuudessansa oli kuullut kerrottavan. Ja unhottaen miten iso-äitinsä oli häntä varoittanut, ett'ei hän olisi niitä näkevinänsä, jos joskus maailmassa ne tapaisi, rupesi hän, kohtelias kun oli, niitä tervehtimään. Hän tervehti niitä jokaista ja kun seitsemäs tuli, joka oli pisin ja muita selvempi, ei hän voinut olla puhumatta, vaan sanoi:
— Nöyrin palvelijanne, ihana impi!
Nämä sanat olivat tuskin lausutut, ennenkuin tuo pitkä impi jo istui hänen takanansa hevosen selässä, kiertäen kylmiä käsivarsiansa hänen ympärillensä. Säikähtyneenä rupesi vanha tamma juoksemaan täyttä laukkaa, vieden M. de la Sellen suon poikki.
Ehkä sangen hämmästyneenä ei hän kuitenkaan tyrmistynyt.
— Toden totta, ajatteli hän, minä en koskaan ole tehnyt kenellekään mitään pahaa; siis ei mikään henkikään voi minua vahingoittaa.
Hän koki auttaa hevostansa ja pakoittaa sitä irtautumaan lietteestä, jossa se sapikoitsi, sillä välin kun pitkä impi näytti koettavan saada sitä mutaan painetuksi.
M. de la Selle'llä oli pistuolit muassa ja hän aikoi jo ruveta niitä laukomaan; mutta samassa muisti hän, että hän olikin ylenluonnollisen olennon kanssa tekemisissä ja paitse sitä johtui hänen mieleensä, että hänen vanhempansa olivat varoittaneet häntä loukkaamasta "veden-neitosia"; sentähden hän vaan leppeästi sanoi sille:
— Tosiaankin, te ihana impi, olisitte velvollinen antamaan minun rauhassa kulkea tietäni, kosk'en minäkään milloinkaan ole teitä häirinnyt ja vaikka minä teitä tervehdin, niin se tapahtui kohteliaisuudesta, eikä pilkasta. Jos te olette esi-rukouksia eli sielu-messuja vailla, niin ilmoittakaa minulle tahtonne ja niin totta kuin olen kunniallinen aatelismies, te olette niitä saava.
Silloin M. de la Selle kuuli ylhäältä oudon äänen sanovan:
— Toimita luettavaksi kolme messua Pitkä-Luneau'n sielun pelastukseksi ja mene rauhaan!
Samassa tuokiossa katosi kummitus, tamma totteli jälleen ohjaksia ja ilman muita esteitä saapui M. de la Selle kotiinsa.
Hän luuli silloin nähneensä nä'yn; mutta käski kuitenkin lukea kolme sielu-messua. Avatessaan matkalaukkunsa löysi hän sieltä suureksi kummastuksekseen, paitse markkinoilla saatuja rahojaan, ne kuusi sataa livreä hopearahoissa, joissa oli kuningas-vainajan muotokuva ja jotka hän kymmenen vuotta takaperin oli kadottanut!
Tosin hoettiin, että Pitkä-Luneau kuolinvuoteellansa oli katunut ja velvoittanut poikaansa viemään varastetut rahat takaisin niiden omistajalle, vaan että tämä oli pyytänytneitosiasitä tekemään.
Mutta M. de la Selle ei ensinkään kärsinyt, että vainajan rehellisyyttä epäiltiin; ja jos hänen kuullen liian rohkeasti näistä asioista puhuttiin, niin hänen oli tapana sanoa:
— Ei ihminen voi kaikkea selittää. Ehkä onkin helpompi elää nuhteettomana kuin uskottomana.
Oli noin sydän-yön aika kun satuimme kivien ohitse kulkemaan, kertoi Germain. Yht'äkkiä ne rupesivat silmin meitä katsomaan. Emme koskaan päivän aikana olleet tuota huomanneet, vaikka senkin seitsemän kertaa olimme siitä kulkeneet. Säikähdyksestä me tulimme kipeiksi ja tautimme kesti neljättä kuukautta elon-ajan jälkeen.
Maurice Sand.
Loir-laakson kalkin-sekaisten tasankojen keskellä juoksee jyrkkä maan-halkeama, jossa siellä täällä on muhkeita harmaa-kivimöhkäleitä. Lienevätkö nämä niitä, joita sopisieksyneiksi kiviksikutsua sentähden, että ne satunnaisesti ilmestyvät näissä seuduissa, joihin ne ainoastaan alkumatkojen vedenpaisumisen kautta ovat voineet tulla? Vai ovatko ne päinvastoin muodostuneet sillä paikalla, jossa niitä nyt löydetään koottuna? Niiden muoto näkyy kumoovan viimemainittua arvelua, sillä ne ovat melkein kaikki pyöreät ainakin yhdeltä puolelta ja ovat vesien vierittämien, summattoman suurien ukon-kivien näköiset.
Nyt siellä ei kuitenkaan ole muita vesiä kuin kauniita pikkupuroja, joita kivi-möhkäleet ahdistavat ja vääntävät tuhansiin mutkiin. Nämä hymyilevät ja rienteleväiset aallottaret lorisevat, väliin vai'eten ja väliin puhuen hiljaisella äänellä salaisia lauseita, kielellä, jota ei kukaan ymmärrä. Muualla vesi kohisee eli pauhaa. Täällä se puhuu niin hiljakseen, että ainoastansa metsänhaltijan tarkka korva voi sitä kuulla, komeroissa, joissa purojen kaitaiset suonet kokoontuvat, vallitsee myös joskus hiljaisuus; vaan kun nuo pienet holvet ovat täytetyt, niin ylellinen vesi koskena virtaellen muutamilla kiireillä sanoilla sivumennen ilmoittaa, en tiedä mitä salaisuutta, jota tuulen puhaltamat kukkaset ja ruohonkorret näkyvät ymmärtävän ja johon ne vastaten nyykähyttävät päätänsä tervehdykseksi.
Etäämpänä nämä purot katoavat läjissä olevien kivi-möhkäleitten alle ja "siellä syvyydessä solisee laine, jota ei kukaan näe".
Näillä kosteilla kallioilla kasvaa tälle seudulle muuten ihan outoja kasveja. Menyanthes, tuo pieni, valkoinen, hammaslaitainen ja lomitettu hyacinthi, jonka lehdet ovat apilan näköisiä; digitalis purpuraea, joka on mustan ja valkoisen kirjava ikäänkuin harmaa-kivet, joilla se rehoittaa; rosea solis; ihanoita saxifrageja ja moninaista pieni-lehtistä muurattia, joka harmaakivillä suikerrehtaen muodostelee kauniita lehditys-kuvauksia, joita voisi luulla salaiseksi merkkikirjoitukseksi.
Tämän paikan ympärillä kasvaa jaloja puita, pitkiä ja hoikkia saksan tammia sekä jättiläis-kastanja-puita. Tuommoisessa mäkisessä metsässä, jossa on siellä täällä yksinäisiä kallioita, samanlaisia kuin Fontainebleau'n metsässä, minä eräänä vuotena näin niin rehevän kasvullisuuden ja niin synkeän siimeksen, ett'ei aurinko keskipäivälläkään voinut kirkkaana tunkea lehdistön läpitse, vaan paistoi kuun tapaisella, viheriäiselle vivahtavalla valolla puitten rungoille ja sammalliselle maalle.
Ranskassa ei ole sitä seutua, jossa ei tämmöiset isot kivet suuresti vaikuttaisi rahvaan mieli-kuvitukseen, ja koska niistä kerrotaan moniaita tarinoita, niin, oppineitten epäilyksistä huolimatta, voipi varmaan päättää, että muinaiset Gallialaiset ovat käyttäneet tänkaltaisia paikkoja jumalanpalveluuksiinsa.
Onpa nimiäkin, joita ei aika ole voinut hävittää ja jotka niin selvään osoittavat alkuperäänsä, ett'ei sitä tarvitse epäilläkään. Brenne'ssä löytyy yhdessä seudussadruidiennimi hyvin säilytettynä. Muualla puhutaandurdeista; Crevant'issadorderin'eistä. Näin kutsutaan näetsen joukko tämmöisiä, tavattoman suuria, ympyriäisiä, harmaita kiviä, joita on keilamaisen kummun huipulle läjäilty. Ylimmäinen osa, jota pienemmät kivet kannattavat, on sienen näköinen. Mahdollista voi olla, että luonto itse on niitä näin kokoellut, mutta vaikka niin olisikin, niin ei tämä kuitenkaan estäisi otaksumasta, että niitä on käytetty uhrikiviksi. Muistuttaapa niiden nimikin (dorderin) druidein alttareita.
Vähän etäämpänä onparelleselipatrelles-nimisiä kiviä. Niitä löytyy veden vallassa olevien, autioitten solakoiden partailla. Ne ovat yhdenmuotoisia ja yhdenkokoisia kivi-läjiä, jotka ikäänkuin kaksi tornia seisovat lavean, luonnon muodostaman penkereen partaalla, penkerettä peittää pikku-kivi-kerros. Tässä olen löytänyt raudan-kuonaa, joka suuresti on minua arveluttanut siitä syystä, että tämä paikka on kaukana kaikista ihmis-asunnoista eikä kukaan ole koskaan voinut asettua tähän veden tulvaamaan louhikkoon asumaan. Vaan miten on ilmautunut vasaran takeita tähän erämaahan, jossa ei edes kulje karjalaumoja? Tietysti tässä on ollut suuri kiuas, kenties uhripaikka.
Minä olen maininnut tätä paikkaa siitä syystä, että se on melkein peräti tuntematon. Berry'n kertomukset puhuvat siitä vaan sivumennen, arvellen sitä kelttiläiseksi muistopatsaaksi, kuitenkin se kivennäis-tiedollisessa, historiallisessa ja kasvi-opillisessa suhteessa on varsinkin tärkeä-arvoinen.
Muutama vuosi takaperin nähtiin vielä puolen peninkulman matkassa siitä "haltijain luola", jonka läheisen kentän omistaja määräsi tukittavaksi, luultavasti sillä tapaa varjellaksensa itseään noiden haltijain pahasta vaikutuksesta.. Näkyi selvästi, että tämä rotko oli hakattu kallioon ihmis-asunnoksi, jossa oli kaksi suojaa, joita eroitti jonkuntapainen väliseinä. Talonpojat luulivat siellä olevaa ympyriäistä paterota uuniksi, jossa nämä erokkaat muka olivat leipiänsä kypsentäneet. Kuitenkaan tämä erakko-maja ei liene ollut kristittyjen ihmisten asuntopaikkana. Sillä siinä tapauksessa jumalisuutta harrastavat ihmiset epäilemättä olisivat omineet tämän paikan, toimittaaksensa sinne pyhiinvaelluksia ja ainakin ne olisivat sinne pystyttäneet jonkun ristin-kuvan. Vaan tämä ei tullut kysymykseenkään; se oli kirottu seutu, jota jokainen karttoi, eikä orjantappurapensasten läpitse käynyt yhtään polkua. Talonpojat kertovat, että täällä muinoin asuneet haltijat olivat olleet villi-naisia, jotka valkoisille naaras-susille olivat syöttäneet lapsia.
Minkä vuoksi gallialaisten naispappien muinaisaikainen maine on muutamissa seuduissa kammottu ja toisissa siunattu? Tietty on, että ennen Roomalaisten valloittamista, jopa sen jälkeenkin, on löytynyt moniaita erinkaltaisia uskontoja, joista toinen perättäin on ahdistanut toisen. Sen voipi varmaan päättää että missä näin nais-pappeja pidetään suojelevaisina henkinä, siellä on myös uskonto ollut jalompi; vaan jossa niitä pidetään ainoastaan raatelevaisina petoina, siellä uskonto tietysti on ollut julmempaa lajia.
Les-martes-nimisiä haltijoita on sekä mies- että naispuolia. Lähellä Saint-Benoit de Sault'ia olevilla kallioilla joista Pontefeuille-niminen virta koskena syöksee, saapi molempia lajia nähdä, ja ne ovat yhtä kauheita, kumpaseen sukupuoleen ne sitte kuulunnevatkin. Mieshaltijoilla on vieläkin toimena pystytellä läheisillä kummuilla siellä täällä makaavia druidi-kiviä. Naishaltijat juoksevat kantapäähän liehuvin hiuksin ja maahan riippuvin vatsoin ajaen niitä työmiehiä takaa, jotka ovat kieltäneet auttamasta niitä niiden salaperäisissä melskeissä. Ne pieksevät ja rääkkäävät heitä, kunnes saavat heidät keskipäivällä jättämään kyntämisensä sikseen.
Erästä sangen ihanaa, kummallisten kallioitten keskellä olevaa vedenputousta kutsutaan "Haltijattarein pesäksi." Kun vesi on matalalla, voipi nähdä niiden keittiöön kuuluvia kivi-astioita. Niiden miehet pystyttävät pöydän, s.o. druidikiven perustukselle. Itse ne tyhmämäisiä ja kummallisia kuin ovat, kokevat sytyttää valkeaa koskeen saattaakseen kivipataansa kiehumaan. Vihoissansa huonosti menestyneestä yrityksestään, huutavat ja kiroilevat ne niin, että metsä kaikuu ja kalliot kajahtelevat. Eikö tämä tarina liene syntynyt jostakusta muinoin hävinneestä uskonnosta, joka turhaan on yrittänyt päästä uuteen eloon.
Fromental-nimisellä tasangolla ei ole mitään jälellä noista kuvauksellisista taruista. Ainoastaan siinä osassa, jonka kallioissa on sekä kalkki- että harmaa-kiveä, muutamat yksinäiset kivi-möhkäleet peloittavat myöhistyneitä kulkijoita. Nämä kivet näyttävät elävän ja irvistelevät enemmän tai vähemmän uhkaavaisesti sen mukaan kun ohitse kulkevaisten uteliaat silmäillykset suuremmassa tahi vähemmässä määrässä niitä suututtavat. Sanotaan, että ne mielellään puhuisivat, jos taitaisivat, ja että hyvin oppineet iso-tietäjät voivat pakoittaa niitä "hyvää ehtoota" sanomaan. Mutta ne ovat niin itsepäisiä ja typerä-järkisiä, ett'ei niitä koskaan ole voitu saada sen enempää oppimaan. Joskus saattaa kulkea ohitse näkemättä niitä, ja silloin sanotaan, etteivät ne enään olekaan paikoillansa. Ne ovat muka menneet jaloittelemaan ja silloinpa joutuisasti on pakeneminen siltä tieltä, jota niiden tulee palata päästäkseen tavalliselle paikallensa. Sitä ei ole kerrottu, käyvätkö ne juomassa jostakusta läheisyydessä olevasta virrasta, samoin kuin Bretagne'n kivet. Se ainakin on varma, että ne ovat sekä häijyt että tyhmät, sillä väliin ne eksyvät olo-paikastaan ja samat ihmiset, jotka ehtoolla ovat nähneet niiden kuivalla kankaalla kumossa makaavan, ovat seuraavana päivänä samaan aikaan nähneet niiden seisovan pystyssä jollakulla kylvö-vainiolla, jossa ne tekevät suurta vahinkoa ja vallattomasti särkevät aidat. Paras on olla sitä pellon omistajalle ilmoittamatta, sillä se olisi mahdoton asia saada näitä tavattomia kiviä paikoiltaan, vaikka panisi kymmeniä paria härkiä niitä kiskomaan ja paitse sitä, niiden voisi pian pöllähtää päähän musertaa hänet kuoliaaksi. Muutoin niiden onkin pakko palata entiselle paikalleen; jos eivät muistamattomuudessaan heti sinne osaa, niin ne saavat kyllä kovan rangaistuksen: niiden täytyy väliin koko vuosi vaeltaa maita mantereita, mikä kovasti niitä rasittaa, eivätkä saa levätä muuta kuin pystyältänsä, kunnes ovat löytäneet olo-paikkansa, johonka niillä on lupa laskea maata.
Olemme joskus nähneet noita kiviä, joita kutsutaan loihtukiviksi eli pii-kiviksi. Ne ovat tavallisia reikäisiä kalkki-kiviä, joita lukemattomat, epämukaiset lävet muodostavat jättiläis-haamujen näköisiksi. Kun maanteitten tarkastajat saavat ne käsiinsä, niin he heti lyövät ne rikki, eivätkä ne parempaa ansaitsekaan.
Tuo on meille mieleen, vaikk'eivät kivi-raukat koskaan ole tehneet meille mitään pahaa. Kuitenkin meille on kerrottu, että jos jättää ne särkemättä, niin ne tien ohesta, johon niitä on siirretty, yönaikana muuttavat poikkipäin tielle, saattaakseen hevosia ja rattaita kaatumaan.
Tarinan opetus on tämä: Älköön ajomies panko maata eikä nukkuko rattaillansa.
Mitä teihin, viisaat oppineet, tulee, jotka kysytte minkätähden tuo iso kivi seisoo tuon aidan vieressä tai tuon ojan partaalla, tietäkää mitä se merkitsee, jos teille salaperäisellä tavalla vastataan:ei se siinä aina tule seisomaan!ja älkää sitä lystiksenne katselko: se voisi suuttua teihin ja taitaisi tapahtua, että seuraavana päivänä tapaisitte sen puutarhassanne keskellä meluuni-lavojanne tahi kukkais-penkereitänne.
Täysikuulla saapi Font de Fonts'in (Lähdetten lähteen) tiellä nähdä outoja pyykin pesiöitä; ne ovat lapsensa-murhaajien sieluja, jotka ovat tuomitut viimeiseen tuomio-päivään saakka pesemään tapettujen lapsi-vainajainsa riepuja ja ruumiita.
Maurice Sand.
Meidän mielestämme on tämä mitä kamalimpia pelon herättämiä kummitus-juttuja. Se on, luulen minä, eniten levinnytkin, sillä se löytyy melkein joka maassa.
Liikkumattomien vesien ja kirkasten lähteitten ympärillä, kanervakankahilla sekä solakoissa kätkettyjen, utuisten hetteiden reunoilla, vanhojen halavain alla ja auringon polttamilla tasangoilla saapi yön-aikana kuulla noiden kummajais-pesäin kamalaa kurikan loikotusta.
Muutamissa maakunnissa luullaan niiden nostavan sadetta ja pahaa ilmaa sillä tapaa, että ne ketterällä kuvallansa lennättävät silmiin saakka lähteissä ja lammikoissa olevaa vettä. Mutta tässä luulossa on sekaannus. Raju-ilmain nostaminen on semmoisten velhojen yksinomainen oikeus, jotka ovat tunnetut nimelläpilvien kulettajat.
Oikeat yö-pesijät ovat lastensa-murhaaja-naisten sieluja. Ne kurikoitsevat ja vääntävät lakkaamatta jotain esinettä, joka kaukaa näyttää märältä liinavaatteelta, mutta likeltä katsoen on lapsen ruumis. Jokaisella on omansa, yksi tahi useampi jos hän useamman kerran on tehnyt lapsen murhan. Varokoon jokainen niitä katsomasta tahi niitä häiritsemästä; sillä vaikka olisitte kolmen kyynärän pituinen ja yhtä jäntevä kuin jättiläinen, niin ne kuitenkin tarttuisivat teihin kiinni sekä kurikoitsivat ja vääntäiitsisivät teitä ikäänkuin olisitte pestävä sukkapari.
Me olemme usein yöllä kuulleet yö-pesijäin kurikan kaikuvan yksinäisten lätäköiden hiljaisuudessa. Mutta tämä on vaan mielikuvituksen erehdys; sillä se on vaan eräs sammakon-laji, joka matkaansaattaa koko tämän kamalan loiskeen. Tämä on ikävä epärunollinen havainto, kosk'ei sittemmin enää voi toivoa tapaavansa noita hirveitä kummitus-pesijöitä, jotka sumuisina Marraskuun öinä vääntelevät likasia riepujansa himmeän, vedessä kuvautuvan uuden kuun kalpeassa valossa.
Kuitenkin olen kuullut niitä koskevan, vilpittömän ja sangen hirvittävän kertomuksen, joka minua suurenti kauhistutti.
Tämän kertoja oli eräs ystäväni, joka oli sivistynyt ja valistunut mies; mutta koska hän oli maalla kasvanut ja lapsuudesta saakka taika-luuloihin tottunut, niin hän oli, kuten minun täytyy tunnustaa, joksikin herkkä-luuloinen ja arkamainen, vaikka kyllä todellisissa vaaroissa uskalias.
Tämä ystäväni sanoi kahdesti tavanneensa noita yö-pesijöitä, joista hän puhui ainoastaan kauhistuksella ja semmoisella tavalla, että se väristytti hänen kuulijoitansa.
Eräänä iltana noin yhdentoista aikana näki hän käydessään ihanaa polkua, joka mutkistelee pitkin Urmont'in onkilon epätasaista reunaa, lähteen reunalla eukon, joka ääneti hieroi ja väänsi vaatteita.
Vaikka tuo kaunis lähde oli pahassa maineessa, niin hän ei siinä ymmärtänyt ajatella mitään ylen-luonnollista, vaan virkkoi eukolle:
— Myöhäseen te pesettekin, hyvä muori!
Eukko ei vastannut mitään. Hän luuli häntä kuuroksi ja lähestyi. Kuu paistoi kirkkaasti ja lähde loisti kuin kuvastin, Hän näki selvästi eukon kasvot, jotka olivat hänelle ihan oudot ja tämä kummastutti häntä, koska hän sekä maanviljelijänä että metsästäjänä ja matkustavaisena oli kulkenut ylt'ympäri tätä seutua ja tunsi jok'ainoan ihmisen monen peninkulman piirin sisällä.
Itse hän seuraavalla tavalla puhui minulle tunteistansa nähdessään tuota kummallisesti myöhistynyttä pesu-akkaa.
— Minä en ensinkään muistanut tuota tarua, ennenkuin vaimo jo oli kadonnut näkyvistäni, enkä edeltäpäinkään sitä ajatellut. En sitä edes uskonutkaan enkä lähestyessäni siis tietänyt häntä kammoksua. Mutta tultuani aivan hänen ääreensä, hänen äänettömyytensä ja väliä-pitämättömyytensä häntä lähestyvän matkustajan suhteen osoittivat hänen olevan ihmiskunnalle peräti outo olento. Sillä, jos vanhuus oli vienyt häneltä kuulon ja näön, niin kuinka hän sitte aivan yksin tällä myöhäisellä ajalla olisi tullut kaukaa pesemään vaatteita tämän jäätyneen lähteen reunalle, jossa hän niin uutterasti ja tehokkaasti toimitti työtään?
— Ainakin se oli merkillistä; mutta minun omat tunteeni kummastuttivat minua vielä enemmän. Minä en huomannut itsessäni mitään pelkoa, ainoastaan suurta inhoa ja kauhistusta.
— Minä menin tieheni eikä hän kääntänyt päätänsäkään. Vasta kotiin tultuani, tulin minä yö-pesijöitä ajatelleeksi ja silloin minua suuresti rupesi peloittamaan, sen minä suoraan tunnustan; eikä mikään maailmassa silloin olisi voinut pakoittaa minua käymään samaa tietä takaisin.
Toisen kerran sama ystäväni kello kahden aikaan aamulla kulki likellä Themet'in lammikoita. Hän palasi Linieres'tä, jossa hän, kuten vakuutti, ei ollut syönyt eikä juonut, jota minä kuitenkaan en voi taata. Hän ajoi yksin rattaissaan ja hänen koiransa seurasi häntä. Koska hevonen oli väsynyt, niin hän vastamäessä nousi kävelemään ja näki silloin tien ohessa kolme vaimoa, jotka ojan partaalla mitään puhumatta suurella nopeudella hieroivat, kurikoitsivat ja väänsivät vaatteita. Haukkumatta hänen koiransa likisti itseään häntä vastaan ja itse hän kulki ohitse sen enempää niihin katsomatta.
Mutta tuskin oli hän ehtinyt muutaman askeleen astua, ennenkuin kuuli takanansa kuljettavan ja näki, miten kuu hänen jalkainsa eteen muodosti sangen pitkän varjon. Hän kääntyi ja näki yhden vaimoista, joka seurasi häntä. Toiset lähenivät hiukan etäämpänä ikäänkuin ensimäistä suojellaksensa.
— Tällä kertaa, sanoi hän, minä kyllä muistin noita kirotuita pesijöitä, mutta minun tunteeni olivat nyt toista laatua kuin ensi kerralla. Nämä vaimot olivat pitkää kasvua ja se, joka lähinnä minua seurasi, oli vartaloltaan kuin mies ja astui ihan miehen tavalla, josta syystä minä alussa luulin, että minulla olisi kujeilevien ehkäpä pahanilkisten kyläläisten kanssa tekemistä. Minulla oli kädessäni kelpo kanki sekä käännyin takaisinpäin sanoen:
— Mitäs minulta tahdotte?
— Tähän en saanut kuitenkaan mitään vastausta ja koska minua ei ahdistettu, niin ei minullakaan puolestani ollut syytä käydä takaa-ajajan kimppuun. Hevoseni ja rattaani olivat jo kaukana edellä ja niitä saavuttaakseni oli minulla kiire. Tuo kammottava olento oli yhä kintereissäni kiinni ja vaikk'ei se mitään puhunut, näytti se kuitenkin ikäänkuin huviksensa vaan tekevän minulle kiusaa. Kanki yhä kädessäni olin minä valmis lyömään sitä leuvoille niin pian, kuin se vaan minuun sattuisi. Minä saavutin rattaani, joille koiranikin, joka peläten ja uskaltamatta haukkua oli minua seurannut, hyppäsi minun jälessäni.
— Silloin minä taas katsoin taakseni ja vaikka tähän saakka olin kuullut takanani astuttavan ja nähnyt varjon kävelevän oman varjoni vieressä, niin en nyt nähnyt ketään. Mutta noin kymmenen sylen päässä minä takanani eroitin nuo pitkät pesu-aaveet, jotka hyppivät, loikahtelivat ja väänsivät itseään ojan partaalla, ikäänkuin olisivat hulluja olleet. Heidän äänettömyytensä, joka kummallisella tavalla erosi heidän muuten hurjasta käytöksestänsä, teki heidät vielä kahta kauheammiksi katsoa.
Jos joku tämän kertomuksen päätettyä yritti saada jotain perin-pohjaisempaa tietoa asiasta taikka uskalsi otaksua, että kertoilija ehkä oli ollut jonkunmoisen luulo-kuvatuksen heiteltävänä, niin hän vaan pudisti päätään sanoen:
— Puhukaamme muista asioista. Luulisin kuitenkin olevani täydellä järjellä.
Ja nuo surullisella äänellä lausutut sanat saivat kaikki vaikenemaan.
Tuskinpa lienee yhtäkään lampea tahi lähdettä, jossa ei tuommoisia yö-pesijöitä tahi muita pahoja henkiä käy vieraisilla. Mutta muutamat noista vieraista ovat vaan sukkelaa lajia.
Lapsuudessani minä suuresti pelkäsin käydä erään ojan ohitse, jossa "valkoiset jalat" olivat nähdyt. Semmoiset eriskummaiset tarinat, jotka eivät ensinkään riipu niihin osaa ottavien olentojen luonteesta ja jotka ijäti pysyvät epäselvinä ja vajavaisina, ovat mielikuvitukselle otollisimmat. Noiden "valkoisten jalkain" sanottiin yöllä kävelevän pitkin ojan porrasta määrä-tuntina; ne olivat naisen jalat, laihat ja paljaat, ja niiden ympärillä liehuivat lakkaamatta valkosen hameen taikka pitkän paidan liepeet. Tuo aave kulki joutuisasti ristin rastin ja jos sille sanoi: "Minä näen sinut, etkös pakene!" niin se juoksi niin nopeasti, ett'ei enää kukaan voinut sen jälkiä seurata. Jos sille taas ei mitään puhuttu, niin se kävi vaan hiljakseen näkijän edellä; mutta vaikka kuinka olisi koettanut sitä kehräs-luita ylemmäksi tirkistellä, niin se oli mahdotonta, koska sillä ei ollut sääriä, eikä ruumista, eikä päätä, s.o. sanalla sanoen, ei yhtään muuta kuin jalat vaan ja tuo vaalea lieve.
Minä en voisi selittää mitä kammottavaa noissa jaloissa oli; mutta mihinkään hintaan tahansa en minä olisi tahtonut niitä nähdä.
Muissa paikoissa löytyy "yö-kehrääjiä", joidenka rukin hyrrääminen kuuluu asuinhuoneissamme ja joidenka kädet me joskus näemme. Näillä tienoin olen minä kuullut puhuttavan "yö-loukuttajasta", joka loukutti hamppuja huoneitten oven edustalla, jotta kajahteli vaan tasanmukainen loukuttaminen, joka ei muuten ollenkaan luonnolliselta kuulunut. Tuota loukuttajaa ei tohdittu häiritä ja jos se useampia öitä perätysten palasi, ei ollut muuta keinoa kuin panna viikatteen terän poikkipuolin loukun suuhun, jolla se oli saanut niin suurta jylinää toimeen. Hetken se sitten huvitteli itseänsä yrittämällä loukuttaa tuota viikatteen terää, mutta pian kyllistyen tuohon heitti se viikatteen oven eteen eikä enää toisten palannut.
Löytyipä vielä "yö-ryysyläinenkin" — ranskaksi "peillerouse de nuit" — joka asui kirkon porstuan alla. "Peille" on vanha ranskalainen sana, joka merkitsee ryysyä; siitä syystä kirkonporstuaankin, jossa ryysyiset kerjäläiset jumalanpalveluksen aikana oleskelevat, mainitaan yhden mukaisella nimellä.
Tämä yö-ryysyläinen puhutteli ohitse kävijöitä kerjäten heiltä apua. Ei millään muotoa pitänyt sille mitään antaa; sillä silloin se, vaikka kuinka heikolta olisi näyttänytkin, muuttui heti isoksi ja väkeväksi ja rupesi antajaa pieksemään.
Eräs vanhassa pappilassa asuva, Simon Richard niminen mies rupesi niiden kanssa ottelemaan, koska luuli niitä kaupungin tytöiksi, jotka häntä peloittaaksensa olivat panneet tämmöisiä tepposia toimeen, Puoli kuolleena ne hänet vasta jättivät.
Seuraavana päivänä minä näin hänen ja hänen kylkensä olivat todellakin pahoin piestyt ja revityt. Hän vannoi olleensa tappelussa ainoastaan pienen eukon kanssa, "joka näytti sadan vuoden vanhalta, mutta jonka nyrkeissä oli kolmen miehen voima."
Turhaan koetettiin saada häntä uskomaan, että hän oli tapellut häntä väkevämmän miehen kanssa, joka valepuvussa tällä tavalla oli kostanut jotakuta hänelle tehtyä konnuutta. Puheessa oleva mies oli väkevä ja rohkeamielinen vieläpä riitainen ja kostonhimoinenkin. Kuitenkin hän sairasvuoteeltansa noustuaan muutti seurakuunasta pois eikä koskaan enää palannut, vakuuttaen ett'ei hän peljännyt ketään ihmistä ei miestä eikä vaimoa, vaan ainoastaan semmoisia, jotka eivät ole tästä maailmasta, ja joidenka ruumiit eivät ole luodut niinkuin kristittyjen ihmisten.