Sekä vieras että nuorukaiset nousivat istuimiltansa, poistuaksensa, sillä he hyvin huomasivat, että vanha vältvääpeli tahtoi olla yksin muistoinsa ja tunteittensa kanssa. Äänettöminä pudistivat he hänen kättänsä ja läksivät; vieras vain kuiskasi pari sanaa vanhuksen korvaan. Vanha soturi säpsähti, mutta ennen-kuin hän ehti tointua hämmästyksestänsä, niin oli vieras jo kadonnut yön pimeyteen, ja Richard Roos, taitamatta jättää paikkaansa, ei voinut seurata häntä. Hän ei sittemmin häntä nähnyt enään.
Neljä tahi viisi viikkoa sittemmin, eräänä kirkkaana ja vilpeänä aamuna, kipusivat översti Sparre, hänen poikansa Uolevi ja molemmat sotakoulu-oppilaat Elfdal ja Rönne iloisilla kasvoilla ylös valo-tornille. Vältvääpeli istui huoneensa edustalla, näki heidän tulevan ja tervehti heitä ystävällisesti, vaikka vähän hämillänsä.
"Mikä teitä näin aikaiseen tuopi tyköni?" kysyi hän. "Jotain hyvää se mahtaa olla, jos ma oikein oivallan selittää sitä kasvoistanne."
"Me tuomme," vastasi översti Sparre hilpeästi, "uskollisuuden hedelmän, joka ehkä myöhään, kuitenkin viimein on tuleentunut ja ihastuttaa nyt sydäntänne, vanha ystäväni. Översti Roos, minulla on kunnia nyt antaa tässä teille se översti-luutnantiksi ruotsalaisessa armeijassa nimityksenne, joka kaksikymmentä vuotta sitten unhottui kuningas Kaarle Kahdennentoista kansliaan. Ottakaa se! Me tiedämme teidän sen hyvin ansainneenne."
"Jumalani!" huudahti vanhus vaaleana ja vavisten. Miten on se mahdollista? Arvoniko tunnustettu? Ah, liiaksi myöhään, liiaksi myöhään! En voi enään palvella isäini-maata, sillä minun jäseneni ovat vanhuuden ja murhetten kautta heikontuneet ja murtuneet."
"Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa on sen myöskin huomannut ja liittänyt tähän eläke-kirjan," jatkoi översti Sparre, ja veti esille vielä toisen paperin. "Sen mukaan on teillä täysi överstin palkka aina kuolin-päiväänne saakka ja vapaus asua, missä tahdotte."
"Jumalani! Mikä onni, mikä armo!" lausui översti Roos liikutettuna. "Ja kenelle olen kiitollisuuden velassa kaikesta tästä? Kuka on minua muistanut nyt, joka olen ollut monia vuosia häpiällä sivuun sysätty! Kuka, översti Sparre? Sanokaa pian, ketä tästä kiitän?"
"Erästä korkeaa herraa, joka kävi luonanne sinä kauheana yönä, jolloin valppaudellanne pelastitte laiva 'Torstenson'in'-haaksi-rikosta," vastasi översti Sparre. "Muistatteko sitä, ystäväni? Te kerroitte hänelle Kaarle kuninkaasta ja uskollisuudestanne hänelle."
"Ja se vieras, jonka kyllä muistan, ken oli hän?" kysyi Roos.
"Holsteinin herttua Adolf Fredrik. Kahdennentoista Kaarlen jumaloitsia, ja kuten tiedätte, likeinen sukulainen meidän kuninkaalliselle suvullemme. Teidän uskollisuutenne liikutti häntä, teidän valppautenne pelasti hänen ehkä hengen vaarasta; hän tahtoi osoittaa kiitollisuuttansa, ja tässä näette hedelmän siitä, että hän on puhunut hyvää puolestanne. Vihdoinkin on oikeus tapahtunut teille, ystäväni, ja me kaikki iloitsemme siitä."
"Siis häntä tulee minun kiittää tästä ihmeellisestä asiasta," sanoi översti Roos liikutettuna. "Taivas häntä siitä siunatkohon! Mutta siunatkoon hän myös kuningastani Kaarlea, joka vielä haudan tuolta puolelta osoittaa armonsa minulle. Ah, hän oli aina, niin kauvan kuin hän eli, armollinen herra uskollisille palvelijoillensa, ja varmaan oli se hän, joka lähetti herttuan luokseni, että minä vielä vanhoilla päivilläni olisin saanut nähdä tämän ison ilon. Ah, sydämeni pohjasta rakastan minä Kaarle-kuningasta! Jumalan armo ja rauha levätköön hänen tomunsa yli!"
"Aamen!" sanoi översti Sparre, ja puristi syvästi liikutetun vanhuksen kättä. "Hän usein rikkoi eläissänsä, mutta kuitenkin oli hän hurskas, jalo herra ja suuri kuningas, semmoista harvoin maailma on nähnyt. Sanon kanssanne:Levätköön hänen tomunsa rauhassa! Armo ja kunnia hänen muistollensa."